When I was a spermatozoon

The biodynamic approach to life and to the human being has made me want to adventure among some visions and atmospheres before my birth. I’ve also created meditation for my Sacral yoga trainings where people in a very relaxed state go to the time before their birth. My inspiration has been this great video https://www.youtube.com/watch?v=_5OvgQW6FG4 in which you can see what enormous powers are moving even before the conception and how much exciting things happen before the sperm cell unites with the egg cell.

When does our life actually begin? From a medical standpoint an individual life starts much later that from a biological perspective. If we just move back getting rid of everything we have accumulated during our life, we can quite easily feel how we as spermatozoon pushed our way with hundreds of millions of others and gave all we got to that spurt. It was the sparkle of our life conducting the sperm cell. 

In one of my Sacral Yoga trainings after the meditation a student shared her feelings that touched all of us. She described how she could feel in her body how she was in a hurry. There was also a direction she knew. Arrived to the destination, it was not a feeling of a winner, but a sudden and enormous feeling of emptiness. The energy wasn’t going forward anymore and there was nothing to do, you couldn’t continue the way you already knew. An abrupt stop, a freezing. You were trapped. You felt you’re dying.

This student wasn’t the only one to feel a kind of disappointment and even injustice at the moment when the egg closed the sperm inside of her. All this ”death” was followed by silence, peace, love and a good feeling.

From the yogic point of view, it’s interesting to see how we are somebody, an ego, even when we are a sperm cell. We don’t have a psyche, we are not individuals, but what we do have, is the instinct for life. We encounter the death of our ego before we are born, when the egg takes us and transforms us to something else. 

And why not keep this in mind? This spiritual experience is what the whole life is about: the fear of death until we surrender. It’s nothing but a series of moments of horror and acceptance. 😄 It’s good to understand that as an individual we are continuously transformed by life and sometimes we are so attached to what we were, that we don’t allow life to go on. It feels wrong to us. It feels we are not ready to step into the new. But we need to.

NOTRE ÉGO PRÉNATAL

L’approche biodynamique à la vie et à l’homme m’a poussé à m’aventurer aussi dans les temps prénataux avec mon imagination et le mémoire de mon corps. J’ai égalementi créé une méditation pour mes formations du Yoga sacral où les élèves partent visiter ces temps dans une détente profonde. L’inspiration a été prise de cette excellente vidéo https://www.youtube.com/watch?v=_5OvgQW6FG4 dans laquelle nous pouvons voir quelles forces énormes précèdent la conception et combien de choses extraordinaires ont lieu avant que le spermatozoïde rencontre l’ovule. 

Quand commence notre vie? Selon la perspective de la médicine, la vie individuelle commence plus tard que selon un point de vue biologique. Si nous reculons dans le temps en nous débarrassant des choses que nous avons accumulées durant notre vie, nous pouvons facilement imaginer comment c’était de nager avec les centaines de millions d’autres spermatozoïdes dans les espaces incroyables en nous lançant dans cette bataille. C’était l’étincelle de notre vie qui nous conduisait.

Dans un de mes groupes de Yoga Sacral, une élève a partagé quelque chose qui nous a touché tous. Elle décrivait, comment elle sentait la précipitation en elle. Elle était pressée d’arriver. Elle sentait également la direction qui était très claire. Mais une fois arrivée à destination, elle n’a pas crié victoire. Au contraire. Il y avait un figement et un énorme vide qui traversait tout. L’énergie ne bougeait plus vers l’avant. Un arrêt abrupt. Prise au piège. Une mort.

Cette personne n’était pas du tout la seule à avoir des sentiments semblables lorsque l’ovule lentement et avec détermination s’est fermé autour du spermatozoïde. C’était vécu comme une déception, une injustice même! Mais cette déception était suivie par un silence, une paix et un sentiment d’amour.

Du point de vue du yoga, il est intéressant de constater, comment nous sommes quelqu’un, un égo, dès à ce stage de spermatozoïde! Nous n’avons pas de psyché, nous ne sommes pas encore des individus, mais nous avons un instinct de vie à nous! Nous vivons donc déjà une première mort de notre égo avant la naissance au moment où l’ovule nous “avale” et nous transforme en quelque chose d’autre.

Il faut pas oublier cette expérience spirituelle ni cette série d’évènements pré-natale, parce que la vie n’est que ça: une série des moments d’horreur et d’abandon. 😆 En tant qu’individus, nous sommes constamment transformés par la vie et parfois ça nous paraît injuste. Dès qu’on a un moment de clarté pour savoir qui on est, c’est fini dans le moment qui suit. Il faut accepter qu’on est déjà quelqu’un d’autre.

KUN MINÄ SIKISIN

Biodynaaminen lähestymistapa elämään ja ihmiseen on saanut minut seikkailemaan mielikuvissa ja tunnelmissa myös syntymääni edeltäviin aikoihin. Sakraalijoogakoulutuksissa olen teettänyt meditaatioita, joissa lähdetään liikkeelle aikaan ennen hedelmöittymistä. Inspiraationa on toiminut tämä upea video https://www.youtube.com/watch?v=_5OvgQW6FG4, jossa näkyy, millaiset valtavat voimat ovat liikkeellä ennen hedelmöittymistä ja miten paljon jännittäviä asioita tapahtuukaan ennen kuin siittiö kohtaa munasolun.

Mistä alkaakaan elämämme? Lääketieteellisesti se alkaa yksilönä paljon myöhemmin kuin biologisesti. Jos vain siirrymme ajassa taaksepäin karsien kaiken, mitä elämän matkalla meihin on kertynyt, voimme helposti eläytyä siihenkin kun siittiönä taistelimme hillittömän matkan satojen miljoonien muiden siittiöiden seassa niidenkin ponnistaen voimansa äärimmilleen. Siellä kulki meidän elämämme kipinä.

Yhdessä Sakraalijoogaryhmistä eräs oppilas jakoi tunnelmiaan ja se kosketti meitä kaikkia muita. Hän kuvasi sen, miten tunsi miten kiire oli. Oli myös suunta. Kun tultiin määränpäähän, oli kuitenkin voittajuus kaukana, kun kaiken läpäisi valtava tyhjyyden tunne. Energiaa ei voinutkaan suunnata eteenpäin, juuri kun siihen oli tottunut. Yhtäkkiä tuli pysähdys, jähmettyminen. Oli ansassa. Tuli kuolema.

Tämä ihminen ei ollut suinkaan ainoa, joka koki, miten munasolun päättäväinen ja sisäänsäimevä voima oli pettymys ja tuntui jopa siltä, että siinä tapahtui suuri vääryys. Tätä kaikkea tosin sitten seurasi hiljaisuus, rauha, rakkaus ja hyvä olo.

Joogamielessä on mielenkiintoista, miten me jo siittiöinä olemme joku, ego. Meillä ei ole psyykettä, emme ole yksilöitä, mutta meillä on elämänvietti. Me kohtaamme egomme kuoleman jo ennen syntymäämme, kun joudumme munasolun kaappaamaksi ja muutumme toiseksi.

Se tapahtumasarja ja nuo henkiset kokemukset onkin hyvä pitää mielessä, sillä koko elämämme ja myös kuolema on sitä samaa kauhun ja antautumisen tapahtumasarjaa. On parempi ymmärtää, että elämä myöskin yksilönä on transformaatiota, joka hetkittäin tuntuu vääryydeltä. Halusin olla se, joka olin enkä vielä ollut valmis olemaan se, mikä olen nyt. Mutta nyt on oltava.

Photo by Anne

The start

The Yoga Sutra of Patanjali talks about smṛti which is one characteristic of the mind and can be translated as ”remembering”. Practically it means that whatever has passed through our psyche, has modified it and remains in us. Our psyche is in us, it’s us. Our body has its own way to express all we’ve gone through. Listening to our body enables us to understand traces of even remote situations we don’t have any conscious memory of.

The yoga philosophy had made me see myself as the sum of my life events. I am the life I’ve lived. Nothing can be hidden, denied or even changed whether I wan’t or not. Of course, my ”I” includes my genetics and my epigenetic memory. It was through The Biodynamic Cranio-Sacral knowledge I realized that not only are we the image of our lives, but we are very much the image of our 🌟 birth 🌟. 

The birth is the most revolutionary event in our life. It’s the biggest possible change in our physiology, in our surroundings and in our psyche. During the birth the human being is squeezed in the totality of his/her body as well physically as energetically to be able to set free all the prana (life energy) as soon as (s)he’s out in the world. The pressure helps the physiology to ignite the pranic force in a way that will carry the person throughout his/her whole life. It will support the development of his/her body and allow an open and trustful attitude toward the world. 

When the birth goes well, it gives us a feeling that life welcomed us. And that gives us a sense of our own power. When things go ”wrong” during the birth, it can leave a mark for the rest of the life. When our fire is not started, we can suffer from a feeling of uncertainty or depression. We don’t believe in ourselves. The power is stuck in our cells. We struggle. And that struggle is a very physical feeling of not being free.

Have you ever thought about the importance of your birth for the actual state of your body? What is the influence of your birth on your attitude in life? Has your prana filled your system and does it still carry you? Maybe LIFE is still waiting in your cells to be ignited. Take time to listen to it.   

RETOUR À L’AURORE

Le Yoga Sutra de Patanjali parle de smṛti, l’une des caractéristiques du mental qui peut être traduite en ”mémoire”. En pratique, ça veut dire que, tout ce qui a passé par notre psyché, l’a modifiée et y a laissé une trace. Notre psyché est en nous, elle est nous. Notre corps a ses propres manières d’exprimer tout ce que nous avons vécu. Écouter son corps rend possible la compréhension des situations lointaines dont nous n’avons peut-être aucun souvenir.

La philosophie du yoga a contribué à me donner une image de moi équivalente des évènements de ma vie. Je suis ma vie. Rien ne peut être caché, nié ou changé que je le souhaite ou pas. Naturellement, mon ”je” contient mon code génétique et mon héritage épigénétique aussi. Mais c’était par l’approche biodynamique crânio-sacrée que j’ai compris comment nous ne sommes pas autant l’image de notre vie, que nous sommes l’image de notre 🌟 naissance 🌟. 

La naissance est l’évènement le plus radical de notre vie. C’est le changement le plus important dans notre physiologie, dans notre entourage et dans notre psyché. Pendant la naissance, l’être humain est compressé dans la totalité de son corps aussi bien physiologiquement qu’énergétiquement pour pouvoir exprimer toute sa vitalité dès qu’il se trouve de l’autre côté. La pression aide la physiologie à allumer la force prânique de sorte qu’elle va porter la personne durant toute sa vie. Elle va soutenir le développement du corps physique et elle va permettre une attitude ouverte et une tranquillité confiante envers le monde.

Lorsque tout se passe bien, cela nous donne une sensation que la vie nous a accueilli. Et cela nous donne notre force. Et lorsque les choses se compliquent à la naissance, ça peut laisser des traces pour toute une vie. Quand il n’y a pas cet allumage, nous pouvons souffrir d’un sentiment d’incertitude ou même de dépression. Notre prâna se trouve bloquée dans nos cellules. Nous nous battons et ce sentiment d’une lutte constante est vécu dans le corps physique comme une angoisse.

Avez-vous jamais pensé comment votre naissance a influencé votre corps? Ou bien l’attitude envers la vie? Est-ce que le prâna a rempli votre système et vous porte? Il se peut aussi que la VIE attende toujours à être rallumée. Soyez à l’écoute de cette vie mystérieuse qui cherche à s’exprimer.

PALUU LÄHTÖRUUTUUN

Patanjalin Joogasutra puhuu smṛtistä, muistamisesta, mielen ominaispiirteestä, jonka mukaan psyykeeni on irrottamaton osa minua. Se on minussa, minä. Kaikki mikä sieltä on kulkenut, on sitä muokannut. Psyykeeni on kehossani, sillä kehoni ilmentää jollain tavalla kaikkea sitä, mitä olen kokenut. Kehoani kuunnellessani voin ymmärtää myös sellaisia kaukaisia tapahtumia, joista minulla ei ole muistikuvaa tietoisessa mielessäni. 

Joogafilosofian avulla olin tottunut hahmottamaan itseäni niin, että olen eletyn elämäni summa. Tietenkin kokonaisuuteen kuuluu lisänä perimäni ja esimerkiksi epigeneettinen muisti. Biodynaaminen kraniosakraalitietous mullisti minun kohdallani tämän näkemyksen. Ihminen ei olekaan niinkään elämänsä näköinen, vaan suuresti syntymänsä näköinen. Ihmisen mullistavin kokemus on 🌟 syntymä 🌟.

Syntymä on valtava myllerrys fysiologiassamme, ympäristössämme ja psyykessämme. Sen aikana ihminen saa puristua kokoon koko kehossaan ja elämänvoimassaan voidakseen sitten synnyttyään vapauttaa kaiken elinvoiman käyttöönsä. Paine auttaa ihmisen elimistöä sysäämään elinvoiman liikkeelle niin, että se kantaa koko elämän. Se kantaa niin fyysisen kehon kehitystä kuin myös avointa ja luottavaista suhdetta maailmaan. 

Syntymän ”onnistuminen” antaa myös kehoon tunteen siitä, että elämä on ottanut vastaan. Siitä seuraa tunne omasta voimasta. Kun taas jos syntymässä asiat menevät jumiin, voi siitä jäädä elinikäinen jälki. Kun elinvoima ei pääse käyntiin, voi lopputuloksena olla esimerkiksi huono itsetunto tai jopa masennus. Prana onkin jäänyt kehon soluihin jumiin. Ihminen taistelee. Tässä taistelussa tuntuu kehossakin konkreettisesti se, että ei ole vapaa. 

Oletko koskaan ajatellut oman syntymäsi vaikutusta siihen, millainen keho sinulla on? Mikä on syntymän tapahtumien merkitys sille, miten suhtaudut elämään? Entä onko elinvoimasi päässyt täyttämään sinut ja kantaako se edelleen? On mahdollista, että ELÄMÄ vieläkin odottaa vapautumistaan soluissasi. Kuuntele elämääsi. Se voi herätä läsnäolostasi ja alkaa ilmaista voimaansa uudella tavalla. 

                                                                                           

Lokah samastah sukhino bhavantu

The studies in the field of Biodynamic Cranio-Sacral Therapy have given me the concept of fulcrums in human development which then has brought delightful clarity in many different situations and moments. The basic fulcrum in the body is the energetic midline from the embryonic stage which has become the spine and around which we continue to organize ourselves. It’s the perfect image of a natural fulcrum giving all the necessary support to all the rest.

In life we all have fulcrums as the result of our life experiences. Some we could call inertial fulcrums, because they take our energy from natural life, they hold it back. The fear is a perfect example of how a trauma or a frightening situation can have influence on our choices later in life. We have an energetic or emotional fulcrum organizing life according to them.

The function of a yoga practice is about coming back from the inertial fulcrums and let life organize itself anew. Once this has been done, starts another kind of yoga. The real growth as a human being. For this growth we need a fulcrum, a center in the body and a philosophy for the mind.

Even if today we see in the context of yoga a lot of declaration of how “I want to make the most out of life!”. But is the yoga practice really about making sure that we will be happy and get everything we want? The question is not “What do I need?” or “What do I want?” or “How can I be happy?”. The center of these questions is our own ego.

The question of a yoga practitioner is “What do I need to do to make the world a better place?” This is living in connection to one’s heart which is connected to the universe and thus serving a bigger purpose. The center of loving action is one’s own ❤️. Life is never healthy when it’s separated. After all nothing in this world is separated. Everything is in relation with the rest. That’s why we as yoga practitioners look for the connection with others and the Nature. Everything is one.

LOKAH SAMASTAH SUKHINO BHAVANTU

Dans le domaine de la Biodynamique crânio-sacrée, on utilise le concept de fulcrum dans le développement phyosologique de l’homme. Ce concept m’a permis de trouver une nouvelle clarté dans des situations diverses. Le fulcrum de base dans le corps humain est la ligne médiane énergétique datant du stage embryonnaire et qui s’est par la suite développé en colonne vertébrale autour de laquelle la vie continue à s’organiser. Ce fulcrum est l’image parfaite d’un fulcrum naturel donnant le soutien nécessaire pour le reste du système.

Nous avons tous des fulcrums différents résultant de nos expériences dans la vie. Certains sont appelés ”fulcrums inertiels”, parce qu’ils bloquent notre énergie et l’empêchent de s’exprimer librement. La peur est un exemple parfait pour montrer comment une situation terrifiante ou un traumatisme ont une influence dans nos choix dans la vie plus tard. Nous avons un fulcrum émotionnel ou énergétique de peur qui organise notre vie d’après lui. 

L’importance de la pratique du yoga est dans la possibilité de se débarrasser des fulcrums inertiels pour que la vie puisse se réorganiser. Une fois arrivé là, un autre genre de yoga commence. La vraie croissance en tant qu’être humain. Pour cette croissance, nous avons besoin des fulcrums, un centre dans le corps et une philosophie pour l’esprit. 

Même si aujourd’hui, nous pouvons voir dans le contexte du yoga des déclarations comme  ”Je veux profiter de la vie au max!” ou bien ”Je veux être heureux/heureuse!”, le yoga n’a rien à voir avec le bonheur individuel. La question n’est pas ”Qu’est-ce que je veux?”. Car dans le centre de cette question se trouve notre égo. 

La question que le praticien se pose, c’est: ”Qu’est-ce qu’il faut que je fasse pour donner à ce monde ce dont il a besoin?” Cela veut dire une connexion vivante avec notre cœur, lequel est connecté à l’univers entier. Le centre de l’action se trouve dans le ❤️ de chacun. La vie n’est jamais saine quand elle est séparée. Après tout, rien dans ce monde n’est séparé. Tout est en relation avec tout le reste. En tant que praticiens de yoga nous cherchons la connexion avec les autres et la Nature. Tout n’est qu’UN finalement.

LOKAH SAMASTAH SUKHINO BHAVANTU

Biodynaamisen kraniosakraaliterapian opiskelu toi tietoisuuteeni fulkrumin eli tukipisteen käsitteen ihmisen fyysisen kehon kehityksessä alkiosta lähtien. Sittemmin tuo käsite on tuntunut jäsentävän ja kirkastavan monia tilanteita ja asiaintiloja. Emme ole maailmassa yksin. Mikään kappale ei ole maailmankaikkeudessa yksin, vaan jokainen olio, niin eloton kuin elollinenkin, on suhteessa muihin ja saa siten voimaa aina myös itsensä ulkopuolelta. 

Kehon tärkein fulkrumi on näkymättömissä oleva energeettinen keskilinja, jonka suhteen selkäranka on rakentunut ja jonka suhteen kehomme edelleen järjestäytyy. Se on mainio esimerkki luonnollisesta tukipisteestä, jonka suhteen muu voi etsiä ja löytää paikkansa. 

Meillä kaikilla on erilaisia henkisiä, fyysisiä ja toiminnallisia tukipisteitä tuloksena eletystä elämästämme ja erilaisista kokemuksistamme. Kuolleiksi tukipisteiksi kutsutaan niitä kohtia, jotka pidättävät energiaamme ja estävät sen virtaamisen elämämme vahvistamiseksi. Pelko käyköön esimerkistä. Joku kokemamme pelottava tai traumatisoiva tilanne voi määrätä elämästämme vielä vuosia myöhemmin. Tapahtuma on jättänyt meihin energeettisen tai emotionaalisen kuolleen pisteen ja muu elämä järjestyy suhteessa tähän kohtaan. Terve energia on lakannut virtaamasta ja siten elämämme on kaventunut.

Joogaharjoittelun merkitys harjoittelun alkuvaiheessa onkin paljolti siinä, että ihminen saa työstettyä itsestään kuolleet kohdat pois ja saa näin energian takaisin käyttöönsä.  Kun tämä tehtävä on täytetty, alkaa erilainen joogatie. Todellinen kasvu ihmisenä. Sitä varten tarvitaan uudet terveemmät tukipisteet, joiden ympärille elämä järjestyy.

Vaikka nykyään näkee joogan ympärille tiivistyvän kaikenlaista itsekeskeistä materiaalia “Minulla on oikeus onneen!”, kenenkään ei pitäisi erehtyä luulemaan, että joogan tarkoitus on tehdä ketään onnelliseksi. Kysymys ei kuulu “Mitä minä haluan?” vaan “Mitä minun pitää tehdä, jotta maailma olisi parempi paikka kaikille?” Se taas tarkoittaa elävää yhteyttä omaan sydämeen, joka on yhteydessä muuhun maailmankaikkeuteen ja siten täyttää suurempaa tehtävää kuin yhden yksilön hyvinvointi. Elämä ei voi koskaan olla terveellä pohjalla, jos se on eristäytynyt muusta luomakunnasta. Siksi meidän tulee elämässä – ainakin joogaavina ihmisinä – etsiä yhteyttä muihin ihmisiin ja luontoon. Kaikki on yhtä.

children of mysore

A couple of last years the sexual misconduct of Sri K Pattabhi Jois toward some yoga students has been exposed and discussed in Ashtanga yoga community and beyond. Different kind of discussions have raised in social media, some of them very fervent, some more calm. Some people have totally refused to hear about these accusations and testimonies of the victims. The victims have had space to express themselves alone, because the said abuser is gone and can’t take responsibility or defend himself. In this context it’s been underlined that the victims shouldn’t be guiltified. The guilty one is always the abuser.

And naturally the set up already proves this. One abuses and the other gets abused. Still I’m not convinced that the discussion would be fruitful if we continue to treat this subject from the perspective of guilt – innocence. We already know how these parts were distributed in the manuscript. We can’t change anything in the past. What can we learn for the future? First we need the understanding of the prerequisites for these abuses.

Has anybody ever emphasized that essential in Ashtanga yoga is that the student-teacher relationship is a relationship between two ADULTS? In yoga it’s not unusual that the student comes not only to practice yoga, but is also looking for a mother or a father. This is how the relation gets twisted. There’s a child and a parent. This is something I’ve witnessed in Mysore a lot. The attitude from the very beginning of the student is to submit oneself, which has nothing to do with natural humbleness or commitment. Matthew Remski, who interviewed the Pattabhi Jois’ victims, writes that Pattabhi Jois was a father figure for many.

When the student is in the child’s position, (s)he becomes irresponsible. I don’t know how this could be different. There are no responsible children. When the child gives the total power to the other, this awakes the possibility of abusing the power in the other. The situation is about dynamics between two people (two adults regressed to children or two traumatized adults) in which both have a role to play. 

Of course, if we want to judge, we can point the finger at the one who committed the improper behavior. And of course it’s wrong! Any teacher must carry his/her responsibility, but behind all the roles there’s a human being with his/her past and problems. That’s why it’s essential that the student doesn’t surrender totally at the guru’s feet. 

All the students were not abused. Their relation to the teacher was not similar. An adult person would express when (s)he’s feeling that some harm is done. Or at least doesn’t return to his/her predator. But an adult-child returns even if the abuse would go on for years. In the victimhood there’s something that doesn’t let you go before you become aware of it. When you’re a child it’s impossible to see there’s something wrong in your parent. This feature can be seen in those students of Pattabhi Jois who defended him furiously as if he was their father. As if he was all they had.

From the very first trip to Mysore I remember having been petrified to see how people just adored the guru and how they were completely lost in their own illusory world. This world included Guruji, Sri K Pattabhi Jois, as some kind of God whose every word and gesture were taken as godlike. Now, there’s a bigger crowd around Sharath with the same glaze in their eyes. They see in Sharath something that doesn’t exist. They give him power without any questioning. I’ve heard and seen how people can imagine him to be something he really is not. 

The most important question now is how to learn from the past. And who’s responsible from now on? As long as things are as they are – people gazing at Sharath as a longtime missed dad – the situation is the same. Even if there’s no abuse, there’s no growth either. There’s only a growing crowd of children accepting their parent no matter how he is. 

In these better circumstances we shouldn’t allow another victim generation to grow! Even if Sharath doesn’t aim to grow people to be victims, it will go on if he doesn’t forbid people to see him as a king of yoga. His kingdom doesn’t accept other teachers and he thus refuses the total freedom to all his students to follow their hearts. Right now the only acceptable thing is what Sharath teaches. If the students don’t wake up, the teacher needs to wake up. It means a human and mature attitude towards the students. It means supporting in every student their inherent wisdom and their capacity to listen to themselves instead of growing to be a robot having a certificate from Mysore.  

LES ENFANTS DE MYSORE

Les deux dernières années le harcèlement sexuel exercé par Sri K Pattabhi Joie sur certains de ses élèves a été bien exposé et discuté dans le communauté du Yoga Ashtanga et même au-delà. Il s’est ensuivi des discussions diverses dans les réseaux sociaux, dont une partie plus effervescente que l’autre. Il y en a eu aussi qui ont voulu fermer les yeux devant ces accusations et les témoignages des victimes. Les victimes ont eu de l’espace pour s’exprimer, car le dit harceleur est décédé et ne peut ainsi assumer les faits dont on l’accuse ni se défendre. Dans ce contexte, l’accent a été mis sur l’innocence des victimes. Il faut pas les culpabiliser, car c’est le harceleur qui est le seul coupable.

Et bien entendu, la situation elle-même nous le montre. Il y en a l’un qui abuse et l’autre qui est abusé(e). Je ne sais pas combien il est utile de voir cette question dans cette opposition évidente coupable – innocent(e), comme nous connaissons déjà la distribution des rôles dans ce manuscrit. Nous pouvons rien changer dans le passé. Qu’est-ce qu’on peut retenir pour l’avenir de ces situations? Tout d’abord, nous avons besoin de comprendre les prérequis pour ces abus. 

Je crois que dans le milieu du Yoga Ashtanga, ça n’a jamais été vraiment souligné, que l’essentiel dans la relation enseignant-élève dans le yoga, est que c’est une relation entre deux ADULTES. Mais ce n’est pas du tout inhabituel, que l’élève vient non seulement pour le yoga, mais est aussi à la recherche d’un parent. Et c’est là, que ça se complique. L’élève est devenu un enfant. C’est ce que j’ai vu à répétition à Mysore. Dès le départ, il y a une soumission volontaire 27de la part de l’élève – ce qui n’a rien a voir avec une humilité naturelle. Matthew Remski, l’homme qui interviewait les victimes de Pattabhi Jois, écrit que celui-ci était une figure paternelle pour beaucoup.

Lorsque l’élève est dans la position d’un enfant, il n’est pas responsable. Je ne sais pas comment ça pourrait être autrement. Est-ce qu’il y a des enfants responsables? Quand une personne donne ainsi le pouvoir total à l’autre, une occasion pour abuser s’éveille dans celui/celle-ci. Et ainsi, il s’agit d’une dynamique entre deux personnes (entre deux adultes regressés en enfants ou deux adultes traumatisés) où les deux ont une partie à jouer. 

Naturellement, quand on veut juger, nous pouvons pointer du doigt la personne qui fait le harcèlement ou commet l’abus, et naturellement, c’est une injustice! Tous les enseignants ont une responsabilité, mais derrière tous les rôles, il y a toujours une personne avec sa vie, ses blessures et ses problèmes. C’est pour ça qu’il est important, que l’élève ne se jette pas avec toute sa vie aux pieds de n’importe quel gourou. 

Néanmoins tous les élèves n’ont pas été abusés. Leur relation envers le gourou a été différente. L’adulte exprime l’injustice quand il/elle la constate. Au moins, la personne adulte ne retourne pas voir son prédateur. Mais l’adulte qui est en fait enfant, y retourne, même si l’abus dure des années. Dans la condition de victime, il y a quelque chose qui ne lâche pas. On sera victime aussi longtemps qu’on est inconscient de sa position de victime. En plus, un enfant ne peut pas voir qu’il y a quelque chose qui ne va pas chez son parent. Ce trait peut être perçu dans ces élèves de Pattabhi Jois qui le défendait furieusement comme s’il était leur papa. Comme s’il leur vie dépendait de lui. 

Mon premier voyage à Mysore était un choc. Je voyais les gens qui voulaient se jeter aux pieds de Sri K Pattabhi Jois et qui étaient complètement à l’intérieur de leur propre illusion. Ce monde illusoire incluait Guruji, comme un Dieu dont chaque mot et chaque geste étaient considérés comme divin. Et maintenant, autour de Sharath, il y a une foule d’admirateurs encore plus importante, mais avec le même regard éperdu dans leurs yeux. Ils voient dans Sharath quelque chose qu’il n’y a pas. Ils lui donnent le pouvoir sans se poser de questions. 

Désormais, la question la plus importante est, qu’est-ce qu’on peut apprendre du passé. Et qui est-ce qui en a la responsabilité? Car tant que l’état des choses est ce qu’elle est – les gens voient Sharath comme un papa longtemps manqué – la situation reste la même. Même s’il n’y a pas d’abus, il n’y a pas d’évolution ni de maturité non plus. Il n’y a qu’un groupe d’enfants qui accepte leur parent quel qu’il soit. 

Nous ne devrions pas permettre de faire grandir une génération de victimes en plus. Tant que Sharath accepte qu’on le prend pour un roi, il n’y aurait pas de changement. Dans son royaume, il est le seul enseignant accepté par lui-même, ce qui fait, qu’il ne prodigue pas la liberté totale à ses élèves. Les élèves ne peuvent pas suivre la voie de leur cœur. Si les élèves ne se réveillent pas, c’est le gourou qui doit se réveiller. Ce qui voudrait dire une attitude humaine et plus mature vers les élèves de sa part. Ça voudrait également dire le soutient pour la sagesse inhérente et la capacité de tout un chacun de s’écouter au lieu de se transformer en un robot pouvant présenter un certificat de Mysore. 

MYSORESSA “KASVANEET”

Parina viiime vuotena on ashtangajoogapiireissä ollut näkyvästi esillä Sri K Pattabhi Joisin seksuaalinen häirintä joitakin oppilaita kohtaan. Siitä on seurannut erilaista keskustelua myös somessa, osa kiivasta ja osa maltillisempaa. Niitäkin on, jotka ovat halunneet ummistaa silmänsä näiden väitteiden edessä. Uhrien kertomukset ovat saaneet tilaa, koska väitetty hyväksikäyttäjä on jo edesmennyt eikä voi vastata teoistaan eikä myöskään puolustautua. Monissa kannanotoissa on painotettu sitä, että uhreissa ei ole syytä. Heitä ei pidä syyllistää, sillä syyllinen on aina hyväksikäyttäjä.

Tietenkin asetelma jo kertoo tämän. Toinen käyttää hyväksi ja toinen tulee hyväksikäytetyksi. En ole vakuuttunut, että asiaa pitkän päälle on hyödyllistä edes käsitellä tästä itsestäänselvästä syyllinen – viaton -perspektiivistä, kun selvillä on jo kuka missäkin roolissa on ollut. Kun asioita ei pääse menneisyyteen muuttamaan, voisiko asiaa katsoa nyt siltä kannalta, mitä meidän kaikkien tulee oppia tästä? Siihen tarvitaan ymmärrystä sen suhteen, miten asiat joidenkin osalta tähän hyväksikäyttöön luisuivat.

Tätä ei ole luultavasti tarpeeksi painotettu koskaan ashtangajoogan opetuksessa, mutta olennaista opettaja-oppilassuhteessa joogassa on se, että se on kahden AIKUISEN välinen suhde. Näin ei toki aina ole. Joogan maailmassa on paljon sitä, että oppilas tulee hakemaan joogan lisäksi äidin tai isän korviketta, jolloin oppilas asettuu lapsen asemaan. Tässä kohtaa suhde vääristyy. Tätä olen nähnyt Mysoressa todella paljon. Oppilaiden suhde guruun on ollut lähtökohtaisen alistuva, millä ei ole tekemistä luonnollisen nöyryyden kanssa. Myös esimerkiksi Sri K Pattabhi Joisin uhreja haastatelleen Matthew Remskin mukaan Jois oli monille isähahmo, ”father figure”. 

Kun oppilas on lapsen asemassa, hän on vastuuton. En tiedä, miten tämä voisi olla toisin. Onko olemassa vastuullisia lapsia? Ja onko niin, että kun toinen on lapsi ja antaa toiselle totaalisen vallan, toisessa herää mahdollisuus? Siten koko tilanne onkin dynamiikkaa kahden ihmisen välillä, (kahden lapseksi taantuneen aikuisen tai kahden traumatisoituneen ihmisen) jossa molemmilla on osuutensa. 

Tietenkin, kun tuomita halutaan, voidaan osoittaa sormella sitä, joka tekee seksuaalisen teon tai häirinnän ja tietenkin siinä tapahtuu vääryys. Opettajalla kuin opettajalla on vastuu, mutta kaikkien roolien alla on kuitenkin ihminen taustoineen ja ongelmineen. Siksi olisi tärkeää, että oppilas ei heittäydy koko elämällään gurun jalkojen juureen. 

Kaikki oppilaat eivät tule hyväksikäytetyiksi. Se johtunee siitä, että suhde opettajaan on erilainen. Aikuinen ihminen sanoo, jos kokee vääryyttä tehtävän itseään kohtaan. Tai on ainakin palaamatta hyväksikäyttäjänsä luokse. Aikuinen lapsi palaa, vaikka hyväksikäyttö jatkuisi vuosia. Uhriudessa on jotain, joka pitää otteessaan niin kauan kunnes uhri tulee tietoiseksi omasta uhriudestaan. Lapsen maailmassa ei vanhempaa voi nähdä vääränä. Näistä syistä myös Pattabhi Joisia kyseenalaistamatta puolustaneet ovat selvästi niitä, joille tämä oli isän korvike.

Aivan ensimmäisestä reissustani Intian Mysoreen muistan sen, miten ihmisistä hehkui palvontahalu ja miten he olivat täysin omassa lumomaailmassaan. Siihen maailmaan kuului Sri K Pattabhi Jois jonkinlaisena epäjumalana, jonka jokainen sana ja ele koettiin ylimaallisena. Sharathin ympärille onkin kasvanut paljon suurempi ihailijakunta sama sokeus silmissään. Sharathissa nähdään sellaista, mitä hänessä ei ole. Hänelle annetaan valta kyseenalaistamatta mitään. Kuinka usein olen ihmetellyt, mitä ihmiset voivatkaan kuvitella hänestä ja miten he voivat olla näkemättä todellisuutta! 

Tämän hetken tärkein kysymys onkin, miten ottaa opiksi aiemmasta. Ja kenen vastuulla se on? Nimittäin niin kauan kun asiat ovat kuten ovat – nyt Mysoressa ihmiset katsovat Sharathia kuin kauan kaivattua isää – on asetelma sama. Vaikka hyväksikäyttöä ei tapahdu, ei tapahdu kasvuakaan. On vain kasvava lauma lapsia, joka hyväksyy vanhempansa, oli tämä sitten millainen tahansa.

Näissä paremmissa olosuhteissa ei pitäisi enää kasvattaa uutta uhrisukupolvea. Vaikka Sharathin tarkoitus ei olisi kasvattaa uhreja, niin niin kauan kuin hän sallii itseään kohdeltavan kuninkaana, uhrit lisääntyvät. Kuninkuus tässä tilanteessa on sitä, että Sharath ei salli oppilailleen muita opettajia eikä siis täyttä vapautta oppilailleen seurata sydämensä ääntä. Ainoa oikea on se, miten Sharath opettaa. Jos oppilaat eivät aikuistu, on ainakin opettajan aikuistuttava. Se tarkoittaa humaania ja kypsää asennetta oppilaita kohtaan. Se tarkoittaa sitä, että jokaisessa oppilaassa tuetaan tämän omaa viisautta, taitoa kuunnella itseään eikä kasvua robotiksi, jolla on näyttää opettajan myöntämä todistus mysorelaisuudestaan. 

Learning through being

The genius of the Ashtanga yoga asana practice for me has been its unmodifiable form. When the practice itself remains the same, the practitioner can use it as a mirrow. (S)he understands that any inner movement comes from the conditionings inside and a real change in the physical body is the result of a change in the mind. As the practice doesn’t change it can gradually offer us a multilayered image of us with all our conditionings. What a delicious work to do! This is what I have praised for years for myself and for my students. How lucky we are to have this practice!

The other side of the coin is nevertheless what is brought into the practice from the practitioner’s mind. The mind is such a force and has also a capacity to change the reality for us, as you know. On the material level, you can see the practice as a linear and timebound series of asanas and then the whole spiritual practice and the experience of it can become totally materialistic. The mind takes the place of the king once again, celebrates its victory in a usual manner and the yoga, the union, is left behind.

In this kind of linear perspective toward the practice there’s a risk that you think that you can learn yoga. You want to learn, because learning gives you satisfaction. You can learn more asanas, that is true. But yoga is nothing to be learned. It’s something to be in relation with something. In relation with yourself, with the others and with the world. Yoga is not the accumulation of information and skills, but growth in awareness of oneness of everything.

APPRENDRE PAR L’ÉCOUTE

Le génie de la pratique des asanas du Yoga Ashtanga pour moi a été sa forme immuable. Lorsque la pratique elle-même reste la même, le/la pratiquant(e) peut s’en servir en tant que miroir. Chaque mouvement interne est le signe d’un conditionnement et la vraie transformation du corps physique est le résultat d’une transformation mentale. La pratique ne change pas et va graduellement nous offrir une image de nous avec plein de couches d’identité jusqu’au-là cachées. Quel délicieux travail nous attend! Ça fait des années, que je fais des éloges sur cette pratique en la célébrant à l’intérieur de moi et devant mes élèves. Qu’est ce que nous avons eu de la chance d’avoir pu rencontrer une pratique pareille!

Le revers de la médaille est pourtant différent de cet état de choses, car le mental du praticien/de la praticienne y joue un rôle important. Le mental est une force immense et comme nous savons, il a la capacité de transformer la réalité pour qu’elle nous convienne. Vu sur le plan matériel, cette pratique peut être perçue linéaire et temporelle et c’est ainsi que la pratique spirituelle avec ses expériences peut être vécue complètement au niveau matérialiste. Le mental s’installe sur le trône, jubile à sa façon habituelle et le yoga, la possibilité de l’union, disparaît.

Vu dans cette perspective linéaire, il y a un risque d’avoir mal compris la pratique. On croit que le yoga, ça s’apprend. C’est satisfaisant d’apprendre des choses. Bien entendu, on peut apprendre des asanas, mais le yoga ne peut pas être appris. Le yoga est l’union. C’est la connexion avec nous-mêmes derrière le mental, la connexion avec les autres et le monde. Le yoga ne veut pas dire l’accumulation de l’information et des capacités acquises, mais la croissance en conscience de l’unité de tout.

OLEMISEN OPPI

Ashtangajoogan asanaharjoituksen nerokkuus on minulle ollut pitkälti sen muodon pysyvyydessä. Kun harjoitus itsessään pysyy samana, voi harjoittelija käyttää sitä peilinä. Näin voi harjoituksen avulla nähdä omat sisäiset liikahduksensa erilaisina ehdollistumina ja oman kehonsa muutokset voi ymmärtää näiden ehdollistumien hellittämisen tuloksena. Harjoitus pysyy ja alkaa kiehtovasti tarjota meille monikerroksista kuvaa itsestämme ehdollistumisinemme. Mikä herkullinen työsarka meitä odottaakaan! Vuosien ajan olen ylistänyt tätä harjoitusta näistä syistä niin itsekseni hurraten kuin oppilaillenikin. Miten onnekkaita olemmekaan, että tällainen harjoitus elämäämme sattui tulemaan!

Kolikon kääntöpuoli voi kuitenkin olla hyvin toisenlainen, sillä harjoittelijan mieli tuo oman panoksensa harjoitukseen. Mielellä on valtava voima ja kuten tiedämme, sillä on ihmeellinen kyky muuttaa todellisuutta mieleiseksemme. Materiaalisella tasolla tarkasteltuna tämäkin harjoitus asettuu lineaariseksi ja siten aikaan kytketyksi ja näin koko henkinen harjoitus kokemuksineen voi jäädä täysin materialistikseksi. Mieli ottaa kuninkaan paikan, hehkuttelee omiaan ja jooga eli yhteyden kokeminen hämärtyy.

Tällaisen materialistisen näkökulman riski on siinä, että ihminen kuvittelee voivansa oppia joogaa ja siten menettää juuri sen ydinasian. Oppiminen on tyydyttävää ja siksi haluamme oppia. Toki voimme oppia uusia asanoita. Mutta itse jooga ei ole mitään, mitä voisi oppia. Jooga on yhteyttä. Yhteyttä itseemme mielen taakse, yhteyttä muihin ihmisiin ja maailmaan. Jooga ei tarkoita informaation kasautumista tai taitojen karttumista, vaan tietoisuuden kasvua kaiken yhteydestä ja ykseydestä.

A non-yoga teacher

I teach yoga since 1996 and through all these years I’ve called myself a yoga teacher – after all. I say “after all”, because in the ashtanga yoga community there’s a popular thought that a yoga practitioner should be humble and to be humble (s)he needs to be a student forever. And when you are a student you can’t be a teacher. Even if you teach yoga, you need to call yourself a student.

Despite all kind of points of view common in ashtanga yoga world I decided some years ago to keep calling myself a yoga teacher. It was a question of practicality with my students. Would I say in my workshops that I’m a yoga student and never call me a teacher?!

And then life went on and made things change as it always does. Two years ago the Sacral Yoga saw the light in my heart and my teacherhood needed to be given another thought. As I was free to teach not caring about others ideas on how yoga should be taught or how I should call myself, I was free. That freedom meant a lot to the moments in my yoga groups.

I didn’t teach anything anymore. I was present. The teaching appeared. Not necessarily through my mouth, but it came to those moments. There was neither a teacher nor students any more. Love was present. It was love that was teaching us all. Today I can declare to be a non-yoga teacher. Now I am.

NON-ENSEIGNANTE

J’enseigne le yoga depuis 1996 et toutes ces années je me suis donné le nom d’enseignante de yoga – malgré tout. Je dis “malgré tout”, car dans le monde du yoga ashtanga, une idée s’est largement répendue: un pratiquant de yoga doit être humble, il/elle peut l’être uniquement en restant éternellement élève. Et puisqu’il/elle est élève, il/elle n’a pas le droit de s’élèver dans le statut d’un enseignant.

Il y a quelques années, j’ai pris la décision de continuer me présenter comme enseignante de yoga malgré toutes sortes de petites pressions. C’était une question de confort aussi. Je ne voulais pas compliquer la vie de mes élèves en ne parlant de moi qu’en tant qu’élève. Aurais-je dû leur dire “Ne m’appelez surtout pas une enseignante!”?

Mais la vie fait que tout change. Lorsque, il y a deux ans, le yoga sacral est né dans mon cœur, mon enseignement avait besoin d’ être revu par moi-même. Le fait d’être libre par rapport à ce que quelqu’un d’autre pensait de mon enseignement du yoga et comment j’étais censé m’appeler, faisait que j’étais tout simplement libre.

Cette liberté a transformé les moments où j’enseignais. Je n’enseignais plus rien! J’étais présente. L’enseignement arrivait je ne sais d’où. Pas forcément par moi, mais il était là. Il n’y avait plus d’enseignant ni d’élèves. L’amour était présent, et c’est l’amour qui enseignait tout le monde. Maintenant je peux me déclarer avec joie être une personne non-enseignante. Désormais, je suis.

EPÄOPETTAJA

Olen opettanut joogaa vuodesta 1996 ja pitänyt itseäni kaikki nämä vuodet joogaopettajana – kaikesta huolimatta. Sanon “kaikesta huolimatta”, sillä ashtangajoogapiireissä on ollut vallalla sellainen ajatus, että koska joogaavan ihmisen pitää olla nöyrä, hän voi olla sitä vain olemalla ikuinen oppilas. Ja koska hän on oppilas, hän ei saa nostaa missään tilanteessa itseään opettajan asemaan. Vaikka siis opettaisi joogaa, pitää kutsua itseään oppilaaksi.

Päätin kuitenkin joskus vuosia sitten mukavuussyistä edelleen kutsua itseäni aivan yksinkertaisesti joogaopettajaksi. En halunnut tehdä oppilailleni monimutkaiseksi sitä, miten minua pitäisi nimittää. Sanoisinko heille, että vaikka pidänkin kursseja, en ole missään nimessä mikään opettaja!?

No, elämä kulkee eteenpäin ja asiat muuttuvat. Kun pari vuotta sitten Sakraalijooga syntyi sydämessäni, opettajuuteni joutui eri tavalla syyniini. Kun olin vapaa siitä, miten jonkun toisen mielestä minun piti joogaa opettaa ja miksi sain itseäni nimittää, olin tosiaan vapaa. Se vapaus teki paljon opetushetkilleni. En opettanut enää mitään. Olin läsnä. Opetus tuli niihin hetkiin, ei välttämättä edes minun suustani, mutta se tuli. Ei ollut opettajaa, ei oppilaita. Oli Rakkaus, joka opetti jokaista. Niinpä voin nyt iloisesti julistautua ihmiseksi, joka ei olekaan joogaopettaja. Nyt vain olen.

Absurdity of selflessness

I regularly meet students, normal people, who tell me how they oscillate between what they want to do and the feeling of guilt of that wish. They often think that some choices would make them look selfish. For example, if they take time to practice yoga, they easily feel guilty. 

Is the guilt once more like many other negative feelings the result of being outside oneself and taking a look to oneself from outside? Or is it really a fear of not knowing when one is being selfish? It’s actually a big fear for many that others might see you as a selfish person. 

When we put ourselves in the position of others when it’s a question of our own life, we are in a wrong position. This is where our ego evaluates situations. The first step to correct the situation is to go inside and to feel what do we really feel. What does our heart really want?

Why want to be selfless? To have a reputation of being selfless? Why not just be natural and let the selfless actions unfold? It’s the outcome of a healthy person when (s)he’s feeling all right. You naturally take others into consideration. If you live in your heart, you would never be selfish. You would be free to give your time and love to yourself and to others.

Still if on the surface this looks simple, it’s usually a long way to find out where you thoughts end and your real self starts. That’s why we meditate.

OBSÉDÉS PAR ALTRUISME 

Je rencontre régulièrement des élèves à moi, des gens tout à fait ordinaires, qui s’oscillent entre leurs propres désirs et le sentiment de culpabilité de les mettre en exécution. Il n’y en a pas mal qui sont susceptibles d’avoir l’air égoïste juste en faisant quelconque choix. Par exemple, si ces personnes prennent du temps pour leur pratique du yoga, elles se sentent égoïstes et coupables.

Mais est-ce que le sentiment de culpabilité est entre autres sentiments négatifs le résultat d’être à l’extérieur de soi-même? Ou s’agit-il réellement de la peur de ne pas avoir la sensibilité d’apercevoir si nous sommes être égoïstes? En fait, beaucoup de gens craignent que les autres les trouvent égoïstes. 

Lorsque nous nous évaluons par le regard de quelqu’un d’autre, nous nous sommes en dehors de notre centre. Ce qui veut dire que la situation est vue par notre égo. La première chose à corriger c’est de retourner à l’intérieur de nous et de sentir ce que nous ressentons réellement. Que veut notre cœur?

Pourquoi voulons-nous être loin d’un égoïste? Aspirons-nous à la réputation d’un altruiste à tout prix? Pourquoi pas avoir confiance dans l’état naturel d’une personne saine qui va être altruiste, car c’est comme ça que notre cœur perçoit le monde? Si nous vivons dans notre cœur, nous ne pouvons pas être égoïstes.

Même si ce changement d’attitude semble simple, le chemin des contraintes de l’égo jusqu’à notre cœur peut prendre du temps. Ce chemin va être soutenu par la méditation.

Flower

SYYLLISYYDENTUNTOISTA EPÄITSEKKYYTTÄ

Tapaan säännöllisesti oppilaita, tavallisia ihmisiä, jotka heilahtelevat kahden vaiheilla omien toiveidensa ja niiden toteuttamiseen liittyvän syyllisyyden välillä. Monet ajattelevat, että jotkut valinnat saisivat heidät näyttämään itsekkäiltä. Jos he esimerkiksi ottavat aikaa joogaharjoitukselleen, he tuntevat siitä helposti syyllisyyttä. 

Johtuuko syyllisyydentunne muiden negatiivisten tunteiden lailla siitä, että olemme kerran taas siirtyneet itsemme ulkopuolelle ottamaan näkymää itsestämme? Vai onko kysymys siitä pelosta, ettemme todellisuudessa huomaisi olevamme itsekkäitä? Se, että muut pitäisivät meitä itsekkäinä, on itse asiassa monen ihmisen pelko.

Jos tarkastelemme elämäämme ja tunteitamme toisten katseen kautta, olemme väärässä paikassa. Silloin egomme arvioi tilannetta. Ensimmäinen korjausliike onkin se, että palaa oman itsensä sisälle ja tuntee, mitä todella tuntee. Mitä sydämemme haluaa?

Miksi haluamme olla epäitsekkäitä? Siksikö, että haluamme epäitsekkään ihmisen maineen? Miksi emme voisi luottaa siihen, että olemme luonnollisesti epäitsekkäitä, kun toimimme terveellä tavalla. Kun elämme sydämessämme, emme voi olla itsekkäitä. 

Silti, jos tämä asenteen muutos näyttääkin yksinkertaiselta, on joskus pitkä matka löytää ulospääsy egon otteesta sydämemme minuuteen. Siksipä meditoimme.