Presences

As a yoga teacher I work with the challenge we humans have of being present. This is the difficulty that the beginner practitioner also soon realizes. The asana practice makes it quickly tangible how the mind runs ahead of the breath and the physical movement. That’s why the practitioner gets out of breath and the movements become careless. If the mind calms down and settles into the breath and the body, the practice unfolds smoothly and one feels full.

For many people the presence doesn’t even seem important. It’s enough to be here more or less. Only when one realizes that one’s really never present here and now, one can ask oneself some questions. Can I go through my whole life without ever really meeting with myself? Can I spend my life beside myself?

The regular asana practice is probably hard for many precisely because it requires presence and to be present you should detach yourself from everything else. On the other hand the presence in the body is tough also when you have been outside of yourself for years and the subtle sensations of your body confuse you. When we realize the importance of the body in the entirety of being human we can use the asana practice to deepen our presence.

The presence in the body is actually much more demanding than mindfulness, because it means total awareness. Some people can close themselves in their minds and go on with being absent through thinking. The real presence includes the stream of consciousness, the sensations of the body, the emotions and the vital energy. Everything. Nothing is rejected.

I believe there are two basic reasons why people are not present in their body. One is because they have problems in their life and their mind is attached to their worries. Under these circumstances the absentmindedness is easily justified and ignored with a thought that as soon as the worries go away, one can (re-)start practicing yoga. As long as the problems are here, the yoga is not possible.

The other reason is because life is going so well. The mind is attached to the mental images of happiness and success and it seems the present moment doesn’t give more than these images. In these situations we think that when the period of happiness is over, then we can practice yoga. Right now it’s not worth it, we don’t have time nor patience.

The presence is actually something we choose to live. The circumstances will never be ideal. The outer conditions will always make us feel happy or unhappy. What counts is what happens inside of us. When life goes really well, we should be able to stop the hype inside of us to cultivate our presence. Because later when we face difficult times and feelings, we have already access to the always soothing reality through our presence. The images of unhappiness or threat don’t overwhelm us.

It’s only in the body this moment vibrates. But do we have the courage to surrender to our body? Do we have the courage to let go of the images and to be open to life?

PRÉSENCES

En tant que professeure de yoga, je suis constamment face au défi que présente la présence à nous, les humains. C’est quelque chose qui frappe aussi le débutant dans le yoga postural. La pratique des asanas va vite montrer que le mental devance la respiration et le mouvement, ce qui fait que le pratiquant se trouve hors du souffle et que les mouvements deviennent imprécis et vides. Si, par contre, le mental s’installe dans la respiration et le corps, tout se passe dans la douceur et l’épanouissement.

Mais pour beaucoup la présence n’a pas tellement d’importance. Ça suffit d’être là, plus ou moins. C’est seulement quand on se rend compte, qu’on n’est jamais là, qu’on commence à réfléchir. Peut-on aller jusqu’au bout sans jamais être ici et maintenant, sans jamais se rencontrer vraiment? Peut-on vivre toute sa vie à côté de soi-même?

Lorsque nous sommes conscients de la signification du corps physique pour notre humanité, nous pouvons approfondir notre présence par la pratique des asanas. La pratique des asanas régulière pose souvent des problèmes, car elle requière la présence et la vraie présence nous oblige à nous détacher de tout le reste. La présence est difficile aussi, quand nous avons été hors de notre corps pendant des années et nous ne parvenons pas à lire les messages subtiles de notre corps.

En fait, la présence dans le corps physique est une présence plus totale que la présence dans le mental. Il y en a qui se ferment dans leur mental et continuent ainsi leur absence par la pensée. La vraie présence inclut le flux de conscience, les sensations physiques, les émotions et l’énergie vitale. Tout. Rien n’est rejeté.

Je pense qu’il y a deux raisons principales, pourquoi les gens ne sont pas présents dans leurs corps. La première est parce que ça ne va pas. Ils ont des problèmes dans leur vie et le mental est attaché à des soucis. Dans ces moments-là, l’absence se justifie par ces pensées: Quand on a des problèmes, on n’arrive pas à pratiquer le yoga. Mais dès que les problèmes sont résolus, on peut reprendre.

Et la seconde raison est parce que ça va très bien! Le mental s’attache aux images du bonheur et du succès. Comparé à ces images, le moment présent n’a pas autant à donner. On se dit, que quand le bonheur s’affaiblira, on va se (re-)mettre au yoga. Maintenant, ce n’est pas la peine, on n’a pas le temps ni la patience.

La présence est finalement quelque chose que nous choisissons à vivre. Les circonstances ne seront jamais idéales. Les conditions externes nous feront sentir soit heureux ou malheureux. Ce qui compte, c’est ce que nous avons à l’intérieur. Lorsque ça va très bien, nous devrions freiner l’excitation pour cultiver notre présence. Ça va nous servir aux moments de difficultés, car nous avons déjà l’accès à la réalité toujours apaisante par notre présence. Les images menaçantes ne nous envahissent pas.

C’est uniquement dans le corps où le moment présent vibre. Mais osons-nous nous adonner à notre corps? Osons-nous nous détacher des images que nous avons créées et nous ouvrir à la vie?

36774764_10214604691264140_8218659382502621184_n

LÄSNÄOLOJA

Joogaopettajana on tiiviisti tekemisissä sen kanssa, miten vaikeaa meidän ihmisten on olla läsnä. Tämän huomion aloitteleva harjoittelijakin tekee hyvin nopeasti. Asanaharjoituksessa tulee näkyväksi, miten mieli viilettää hengityksen tai fyysisen tekemisen edellä. Tästä syystä harjoittelija hengästyy tai liikkeet ovat huolimattomia ja hengettömiä. Jos taas mieli rauhoittuu ja asettuu hengitykseen ja kehoon, kaikki sujuu sulavasti ja oleminen tuntuu täyteläiseltä.

Kaikille läsnäolo ei tunnu mitenkään tärkeältä. Kunhan nyt on jotenkuten läsnä, se riittää. Sitten kun herää tajuamaan, että ei oikeastaan koskaan ole käsilläolevassa hetkessä, asia voi tietenkin pistää miettimään. Voiko elämänsä elää ilman, että koskaan kohtaa itsensä todella? Voiko elämän elää itsensä vieressä?

Luultavasti säännöllinen asanaharjoittelu on monelle vaikeaa nimenomaan siksi, kun se vaatii läsnäoloa ja todellinen läsnäolo pakottaa irrottamaan otteen kaikesta muusta. Toisaalta läsnäolo kehossa on tuskallisen vaikeaa myös siksi, kun on vuosia jo ollut irti itsestään eikä ymmärrä kehonsa hienovaraisia viestejä. Kun kehon merkityksen tiedostaa ihmisenä olemisen kokonaisuudessa, voi asanaharjoittelu olla nimenomaan syvenevää läsnäoloharjoittelua.

Itse asiassa kehollinen läsnäolo on vaativampi läsnäolon muoto kuin mielen tason läsnäolo. Jotkut voivat nimittäin hyvinkin muurautua mieleensä ja jatkaa läsnäolottomuuttaan ajattelemalla. Todellinen läsnäolo pitää sisällään tajunnanvirran lisäksi kehon tuntemukset, tunteet, ja vitaalienergian. Kaiken. Mitään ei torjuta.

Uskon, että on kaksi perussyytä, miksi ihmiset eivät ole läsnä kehossaan. Yksi syy on se, että heillä menee huonosti. Elämässä on ongelmia ja mieli on kiinni huolissa. Läsnäolottomuuden sivuuttaa silloin tyypillisesti ajatuksella, että kun ongelmat ovat läsnä, ei joogaamisesta oikein tule mitään. Kunhan huolet hälvenevät, sitten voi joogata.

Ja toinen syy on se,  että heillä menee hyvin. Mieli on kiinni onnellisuuden ja menestyksen mielikuvissa eikä käsillä olevalla hetkellä ole yhtä antoisaa tarjottavaa kuin mitä mielikuvissa on. Ajatus, joka näitä nousujohdanteisia tilanteita leimaa on, että sitten kun ei enää mene niin hyvin, niin sitten voi ehkä joogata. Nyt ei kannata, nyt ei ehdi eikä malta.

Läsnäolo onkin päätös. Meni sitten hyvin tai huonosti. Ihanteellisia olosuhteita ei nimittäin tule koskaan. Aina menee joko liian hyvin tai liian huonosti. Merkitystä on sillä, mitä tapahtuu sisällämme. Kun menee oikein hyvin, pitäisi kyetä hillitsemään kiihtymys ja laskeutumaan tähän hetkeen, sillä sitten kun taas menee heikommin, on reitti jo auki todellisuuden aina lohdulliselle maaperälle läsnäolon kautta.

Vain kehossa voimme kokea käsillä olevan hetken värähtelyn. Uskallammeko antautua kehoomme? Uskallammeko toisaalta päästää irti mielikuvistamme ja toisaalta ottaa elämän vastaan?

 

Photo by Anne (detail from a work of Zao Wou-Ki)

Advertisements

The body in Samādhi

The yoga practitioner knows that one day the practice can lead to the greatest freedom, Samādhi. Patañjali has given a very detailed description of what happens on the way to Samādhi. He also enumerates the obstacles like citta vṛttis – mind’s fragmentated nature – and the kleśas – the unconscious reasons for suffering that keep on creating citta vṛttis. He also talks about antarāya, the deeply rooted disturbances that influence our praṇa.

Many yoga practitioners do āsanas to maintain health and to regulate and harmonize the body. If the body’s function is spiritually understood, the physical practice can lead to Samādhi. If the practice is repeating movements and postures it can also remain great gymnastics without a transformation on the praṇa level. The quality of the inner work that accompagnies physical work is crucial.

When our praṇa has predominantly a sattvic quality, when it remains pure and open, the guṇasits different expressions and qualities from outer world don’t change our stability. When the praṇa is still and luminous the mind is naturally unwavering. In the yoga state the stillness pervades the body and the mind.

That’s why it’s significant to pay attention to your energy during the practice. If you do your practice for example under stress, it can never lead to Samādhi. You’re probably creating even more stress with your body in a rajasic state. If you can abide in your heart during your āsana practice, it will change everything. The heart is the place where the energy transformation happens. Physiologically the heart is the only place where the blood takes rest. In all other places, it runs. When you can rest in your heart, the information is taken to all your cells with your blood. Your heart will spread its stillness to your whole system. When your heart’s peace resides in all your cells, your body goes to Samādhi.

The Samādhi is total bliss. It has a little to do with the mind. The mind ceases because the heart’s kingdom reigns in your body. When the body is in peace, the mind is in peace. When the body is in peace, there’s no duality whatsoever. Everything is one.

IMG_0806

LE CORPS EN SAMĀDHI

Le pratiquant de yoga sait qu’un jour sa pratique peut aboutir en la liberté la plus exquise qui soit, le Samādhi. Patañjali donne une description très détaillée de ce qui se passe sur la voie vers le Samādhi. D’abord, il en énumère les obstacles. Il parle des citta vṛttis – la fragmentation mentale -, et des kleśas – les raisons inconscientes de la souffrance – qui perpétuent les citta vṛttis. Il parle également des antarāyas, les perturbations profondément enracinées en nous et qui influencent le praṇa.

Beaucoup de pratiquants de yoga font des āsanas pour régulariser et harmoniser leur énergie et pour maintenir la santé. Si la fonction du corps est correctement compris dans la spiritualité, la pratique peut bien aboutir au Samādhi. Si, par contre, la pratique est de la gymnastique et des mouvements répétés sans la transformation énergétique, ça ne va aucunement rapprocher le praticien du Samādhi. Le travail interne qui accompagne le travail du corps physique a un rôle essentiel.

Lorsquela qualité prédominante de notre praṇa est sattvique, lorsqu’il est pur et déployé, les guṇas, les différentes expressions et qualités du praṇa, provenant du monde externe ne dérangent plus notre stabilité énergétique. Lorsque le praṇa est stable et lumineux, le mental est naturellement en équilibre. Dans l’état de yoga, l’énergie sattvique envahit aussi bien le corps que le mental.

C’est pour cette raison, qu’il est important d’être présent dans son énergie pendant la pratique. Si nous faisons la pratique stressés, rien ne peut nous conduire au Samādhi. Il est probable qu’en pratiquant dans un état rajasique, nous créons encore davantage de stress. Mais si nous pouvons rester dans notre cœur pendant la pratique, ça change tout. Le cœur est l’endroit où la transformation énergétique a lieu. Physiologiquement, le cœur est le seul endroit où le sang est au repos. Partout ailleurs il circule. Et lorsque nous pouvons prendre le repos dans notre cœur, l’information va se généraliser dans toutes nos cellules à l’aide du sang. Quand la paix de notre cœur se trouve dans toutes nos cellules, notre cœur va répandre une quiétude à notre système entier. Notre corps passe au Samādhi.

 Le Samādhi est la Joie. Il a peu à faire avec le mental. Le mental cesse, car le royaume du cœur reigne dans le corps. Lorsque le corps est en paix, le mental est en paix. Lorsque le corps est en paix, la dualité disparaît. Il n’y a qu’unité.

KEHON VIISAUS VALAISEE KAIKEN

Jokainen joogan harjoittaja tietää, että jonain päivänä harjoittelu voi johtaa Samādhiin. Patañjali kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti mitä tapahtuu Samādhiin johtavalla tiellä ja hän myös luettelee esteet siihen. Patañjali puhuu mielen hajaannustilasta (citta vṛtti) ja tiedostamattomasta kärsimyksestä, jota kleśat pitävät yllä luomalla jatkuvasti uutta mielen sisältöä. Hän mainitsee myös antarāyat, syvällä alitajunnassa olevat häiriötekijät, jotka vaikuttavat praṇaamme.

Kun praṇamme on puhdasta ja valon täyttämää, kun se on laadultaan pääosin sattvista, ulkopuolelta tuleva praṇa erilaisine ilmenemismuotoineen eli guṇineen ei vie omaa  tasapainoamme. Kun praṇa on vakaata, myös mieli vakaantuu. Joogatilassa hiljaisuuden energia täyttää sekä kehon että mielen.

Monet joogan harjoittajat tekevät āsanoita tasapainottaakseen ja harmonisoidakseen kehoaan ja vaaliakseen terveyttään. Jos kehon merkitys ymmärretään henkisesti oikein, myös āsanaharjoittelu voi johtaa Samādhiin. Jos kehollinen harjoittelu on liikkeiden ja asentojen toistamista, voi harjoittelija jäädä vain voimistelun tasolle ilman vitaalienergian laadullista muutosta. Siksi sisäinen työ, joka yhdistyy kehon harjoittamiseen, onkin merkittävässä roolissa.

On erittäin olennaista kiinnittää huomiota siihen, minkälaisessa energeettisessä olotilassa harjoittelee. Jos harjoituksen tekee stressitilassa, ei se voi johtaa Samādhiin. Se voi oikeastaan vain lisätä stressiä. Jos taas harjoituksessa voi olla sydämessään läsnä, se muuttaa kaiken. Sydän on se paikka, jossa henkinen muutos tapahtuu. Fysiologisesti sydän on ainoa paikka, johon veri pysähtyy lepäämään. Kaikkialla muualla kehossa veri virtaa ja on siis liikkeessä. Jos voi levätä sydämessään sen levätessä, leviää tämä informaatio kaikkiin soluihin verenkierron avulla. Sydän levittää oman rauhansa kaikkialle kehoon. Kun sydämen rauha on asettunut kaikkiin soluihin, keho on Samādhissa.

Samādhi on syvää, täydellistä iloa. Sillä on hyvin vähän tekemistä mielen kanssa. Mieli väistyy, kun sydämen valtakunta ottaa kehossa kaiken tilan. Kun keho on rauhassa, on mielikin rauhassa. Kun keho on rauhassa, lakkaa erillisyyden kokemus. On vain ykseys.

Biodynamic presence

In my previous post I told about a dream. The dream world can actually offer us precious information on what’s going on in our subconscious mind. In addition to dreams I’ve been interested in observing the moments between the wakefulness and the sleep. What happens to us when we fall asleep, and what happens when we wake up? I’ve been increasingly interested in the sensations of my body in those moments. I’ve written earlier on some of those experiences: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Very similar things come up in Yoga Nidra practices (relaxation practice) where the mind lets go of outer objects and surrenders to the body. In Yoga Nidra the consciousness is not completely excluding the input to the neural processing from the outer world. When you come back from that state to the everyday life state, there’s a moment before you open your eyes, when you are at the borderline, between two worlds. This is a significant moment. How not to go totally with the mind again?

At the awakening from the dream or relaxation the mind’s energy takes easily the energy of the heart along with it. Not that the mind is full of heart’s loving energy, but the mind is so strong that the consciousness goes with the mind and not much is left in the heart. We need to be sensitive to that and keep the energy in the heart. Because when the heart is energetically empty all relating is mental and superficial.

I’ve been savouring this delicate moment to understand what happens in my heart when there’s a change in the consciousness. What can I do to keep love in my heart? Because it’s not thinking of the heart that creates love. It’s love itself. And to really feel love, heart energy, we need time. The mind is quick, the heart is slow. Slowing down to the rhythms of the heart is one thing.

Very often the feeling of love in our hearts is the result of being loved or having been loved by someone. So, it’s usually the other person’s loving presence that ignites love in our heart. Very often this is what mothers do. In our childhood they give us the sense of security and warmth with the presence of their heart. This introduces us to love. Someone has love and our heart recognized its deepest bliss and wants to connect to that.

When I look this from the perspective of Biodynamic Cranio-sacral Therapy I can see that even the love of a mother is stained with expectations and hope. Even if all the wishes are well-intentioned and kind, they carry something extra. Something that is not love. A mother can’t exclude her fears. The baby feels them, because the baby lives in this energetic field. Often mothers are worried and scared for their children. You could say that that’s part of love and sure, this is how we humans relate to others with all the spectrum of our emotions. That’s why so few of us have ever got the experience of pure love from another being.

The Biodynamic Cranio-sacral therapy is there to complete this lack. When the practitioner is settled in a neutral meditative state and works in the biodynamic field, when (s)he doesn’t try to heal, doesn’t want the patient to be anything else that (s)he is, when the practitioner is not scared or worried for the patient, (s)he’s just present with his/her heart giving space, this fills the heart of the patient with pure love. Pure love is love without any fear and worry. Feeling this kind of love in your own heart is healing. This kind of moments anchor love in our heart.

PRÉSENCE BIODYNAMIQUE

Dans mon post précédent, j’ai raconté un rêve. Le monde des rêves peut nous offrir des informations précieuses sur ce qui se passe dans notre subconscient. Pendant des années, j’ai été curieuse d’observer ce qui se passe en moi aux moments d’endormissement et de réveil. Ce qui m’a spécialement intéressé dans ces moments, c’est ce qui se passe dans les sensations de mon corps physique. J’ai écrit quelque chose sur ça avant dans mon blog: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Des expériences similaires sont vécues dans les pratiques du yoga nidra (relaxation profonde guidée) dans lesquelles le mental se détache des objets externes en se fondant au corps physique. Pendant le yoga nidra, la conscience n’exclut pas complètement les informations provenant du monde extérieur. Lorsque nous revenons de cet état dans l’état de tous les jours, il y a un moment avant de ré-ouvrir les yeux, où nous sommes au bord de quelque chose, entre deux mondes. C’est un moment important. Comment ne plus aller totalement avec le mental?

Au réveil, le mental a tendance d’amener l’énergie du cœur avec lui. Non que le mental ait absorbé l’énergie aimante du cœur, mais le mental étant si fort, il emporte la conscience avec lui. Ainsi, très peu d’énergie reste dans le cœur. Nous devons rester sensible pour garder l’énergie dans le cœur. Parce que, quand le cœur est énergétiqument vide, toute relation devient mentale et superficielle.

Je savoure souvent ces moments pour comprendre ce qui se passe en moi pendant les changements d’état de conscience. Qu’est-ce que je peux faire pour garder l’amour dans mon cœur? Car, ce n’est pas en pensant à l’amour que l’amour se crée. C’est l’amour lui-même. Et pour sentir l’amour et l’énergie du cœur, nous avons besoin du temps. Le mental est rapide, le cœur est lent. Il faut donc ralentir sa vie pour sentir les rythmes du cœur.

Très souvent le sentiment d’amour dans notre cœur est le résultat d’être aimé ou d’avoir été aimé par quelqu’un. Alors, c’est par l’amour de l’autre que notre cœur s’allume. Dans une présence aimante nous sentons l’amour. C’est ce que nous avons souvent eu dans notre enfance par notre maman. Les mamans nous donnent une sécurité et une tendresse avec la présence de l’amour dans leurs cœurs. C’est comme ça que nous sommes introduits à l’amour. Quelqu’un a l’amour et notre cœur reconnaît cette béatitude et veut se connecter à ça.

Mais même l’amour maternel vu de la perspective de la biodynamique crânio-sacrée, est tâchée avec des attentes et de l’espoir. Même si toutes ces attentes sont bienveillantes et gentilles, elles portent en elles quelque chose de superflu. Quelque chose qui n’est pas l’amour. Une maman ne peut pas effacer ses peurs. Le bébé sent les peurs, car il respire ce champ biodynamique. Les mamans se soucient pours leurs enfants et elles ont peur. On pourrait dire que les soucis font partie de cet amour et c’est sûr. C’est comme ça que nous les êtres humains sommes en relation avec les autres, avec un spectre de sentiments variés. C’est pour ça que très peu d’entre nous ont jamais eu l’expérience d’un amour pur de la part d’un autre être humain.

La thérapie biodynamique crânio-sacrée est là pour combler cet absence. Lorsque le praticien s’installe dans un état neutre et méditatif pour travailler dans le champ biodynamique, lorsqu’il n’essaie pas de guérir, ne souhaite rien pour le patient qui ne fasse pas partie de celui-ci au moment présent, lorsque le praticien n’a pas de souci pour le patient, mais il est présent dans son cœur, cela remplit le cœur du patient d’amour. L’amour pur est un amour sans peur et soucis. En sentant un amour pur dans notre cœur, nous sentons la guérison réelle. Les moments d’amour pur ancre l’amour dans notre cœur.

33816534_10214308322335102_8081640184774393856_o

BIODYNAAMINEN LÄSNÄOLO

Edellisessä postauksessani kerroin unesta. Unien maailma voi tarjota meille arvokasta tietoa alitajunnassamme käynnissä olevista asioista. Vuosien ajan olen ollut kiinnostunut tarkkailemaan hetkiä, jotka ovat valveen ja unen rajamailla. Mitä tietoisuudessa tapahtuu nukahtaessa ja mitä herätessä? Vielä enemmän olen ollut kiinnostunut siitä, mitä kehoni tuntemuksissa tapahtuu noissa hetkissä. Olen sivunnut aihetta tässä tässä postauksessani: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Samantyyppisiä asioita on havaittavissa esimerkiksi jooganidra-harjoituksessa (tietoinen rentoutumisharjoitus), jossa mieli parhaimmillaan päästää irti ulkoisista kohteista ja uppoaa kehoon. Kun sitten harjoituksesta palataan arkitilaan, on ennen silmien avaamista hetki, jolloin ollaan rajalla, kahdessa maailmassa. Mielen huomio ei vielä lähde ulos, mutta on monesti jo suuntautunut pois kehosta. Tähän tietoisuuden tason muutokseen ja koko olotilan muutokseen olen kiinnittänyt vuosien ajan huomiota herätessäni.

Olen tunnustellut paljon noita heräämisen hetkiä ymmärtääkseni mitä sydämessäni tapahtuu, kun tietoisuudentila muuttuu. Mitä voisi tehdä, jotta energia pysyy sydämessä? Nimittäin rakkauden ajatteleminen ei synnytä rakkautta. Vain rakkaus synnyttää rakkauden. Ja jotta todella voisimme tuntea rakkauden, sydämen energian, tarvitsemme aikaa tuntea. Mieli on nopea, sydän on verkkainen. Ensimmäinen asia on siis oman tahtinsa hidastaminen.

Heräämisessä käy yleensä niin, että energinen mieli kaappaa aktivoituessaan mukaansa myös sydämen energian. Ei kuitenkaan niin, että mieli olisi tulvillaan sydämen energiaa, vaan siten, että tietoisuus yhdistyy mielenliikkeisiin ja hyvin vähän siitä on jäljellä enää sydämessä. Herkkyys on tärkeää, jotta voimme pitää energian sydämessämme. Sillä kun sydän on energeettisesti tyhjä, kaikki kanssakäyminen tapahtuu mielen tasolla ja on siten pinnallista.

Rakkaus meissä on miltei aina seurausta siitä, että meitä rakastetaan tai meitä on rakastettu. Joku toinen ihminen siis sytyttää sydämemme rakkauden. Rakastavan ihmisen läsnäolossa voimme aistia rakkauden. Lapsuudessa tämä on yleensä äidinrakkauden aikaansaamaa turvallisuudentunnetta ja lämpöä meissä. Näin me tutustumme rakkauteen. Joku rakastaa ja meidän sydämemme tunnistaa rakkauden syvyyden ja kytkeytyy siihen.

Biodynaamisen kraniosakraaliterapian näkökulmasta asiat näyttäytyvät itselleni niin, että myös äidinrakkaus valtavuudessaan on täplittynyt odotuksilla ja toiveilla. Vaikka kaikki toiveet olisivat hyväntahtoisia ja elämänmyönteisiä, niissä on jotain ylimääräistä. Jotain, mikä ei ole rakkautta. Äidit eivät voi pyyhkäistä pelkojaan pois. Jo vauvat tuntevat nämä pelot, sillä ne hengittävät tätä biodynaamista kenttää. Äidit ovat monesti huolissaan ja peloissaan lastensa puolesta. Voisi tietenkin ajatella, että huolissaan olo on osa rakkautta ja toki näin inhimillisesti katsoen onkin. Kanssaihmisinä meillä on käytössä koko tunteiden kirjo. Siksipä harva meistä on saanut koskaan toiselta ihmiseltä puhdasta rakkauden kokemusta.

Biodynaaminen kraniosakraaliterapia on syntynyt täyttämään tätä vajetta. Kun hoitaja asettuu neutraaliin, meditatiiviseen olotilaan ja kuuntelee biodynaamista kenttää, kun hän ei yritä parantaa, ei halua hoidettavan olevan muuta kuin tämä on, kun hoitaja ei pelkää hoidettavan puolesta, vaan antaa tilaa, on läsnä sydämellään, se täyttää hoidettavan sydämen rakkaudella. Puhtaassa rakkaudessa ei ole pelkoa eikä huolta. Kun saamme yhdistyä sydämessämme puhtaaseen rakkauteen, se parantaa kaikki haavat. Sellaiset rakkauden hetket juurruttavat rakkauden sydämeemme.

 

Photo by Anne ~ Cazilhac, France

✨ Am I only dreaming? ✨

I had a dream. I’m at the airport walking towards the gate. I’m pulling a bag behind me and approaching a concrete protuberance where I imagine the escalator is situated. I step into the void. There is no escalator. There’s a fall of ten meters below me. I let my bag go and grab the protuberance with both hands. I hang there. In peace. To draw the attention of people passing by I use my voice very carefully not to allow the moving air disturb my balance or to suck my energy. The bypassers hear my little voice and they come to help me. Somebody takes a good hold on my wrist and I know I will be taken safely back on the platform.

The emotional field in dreams is often revelatory. It’s also a great source of information on ourselves when the changes we go through aren’t yet visible to us. We haven’t been in a situation in which our new self could express something new. A dream can be the way to become more aware of this spiritual change. We have maybe left something useless behind us. For example, we have more courage, because the power of shame has diminished in our subconscious mind. We aren’t necessarily aware of the missing shame, but through our action we can see we have a new courage which is a sign of less shame.

This dream is really meaningful to me and I want to share it. It’s a story about a long process through Biodynamic Cranio-Sacral work towards the Health. One of the cornerstones of this method is Health which doesn’t mean the absence of illness. It’s the capacity to find always what is healthy in us even when we are sick or suffering. There’s always something that feels good too. That connection is enough to allow life to run in our veins and to heal us. Our nervous system is self-healing. This is not about an intellectual attitude, but about a meditative physico-sensational experience in which we are reconnected to our living force and we start to trust its wisdom again.

Personally I’ve witnessed a growing skill to reconnect with Health. I could say this natural skill is now a part of my system. Hanging there one second away my death I still see life. That’s all I see. This is bliss. This saves us. It’s not about a solid trust in life – because anyway one day it ends – but when the nervous system is reorganized for life nothing is looking there where there’s no life.

I hope I can share more about this biodynamic approach in my future posts, because my sincere hope is to everybody have this kind of life of bliss.

33120354_10214266738815540_2567412070932807680_n

JE RÊVE OU QUOI? 🌙✨

J’ai fait un rêve. Je suis à l’aéroport en train de marcher vers la porte d’embarquement. Je traine ma valise derrière moi et je m’approche une protubérance en béton où je pense trouver l’escalier mécanique pour descendre. Je prend un pas et je tombe dans le vide. Il n’y a aucun escalier. En dessous de moi une chute de 10 mètres. Je lâche ma valise et j’attrape la protubérance avec mes deux mains. Je reste pendue là. Tranquille. Puis, très doucement, en faisant attention de ne pas laisser l’air produit par le son faire basculer mon équilibre ou prendre mon énergie, je murmure au secours. Les passants m’entendent et se ruent à mon aide. Quelqu’un attrape mon poignet avec une main solide et je sais que je suis sauvée et que je retrouve la plateforme sous mes pieds très vite.

Le champ émotionnel des rêves est souvent révélateur. C’est en fait la source d’information sur nous-mêmes, lorsque nous avons changé à l’intérieur, mais les changements ne sont pas encore visibles à nous-mêmes. Nous n’avons pas encore eu l’occasion d’être confronté à des choses qui nous montreraient le changement. Un rêve peut être le chemin pour plus de clarté et conscience à l’égard de ce changement en nous. Nous avons laissé quelque chose d’inutile derrière nous. Par exemple, nous sommes plus courageux, parce que la prise de la honte a diminué dans notre subconscient. Nous ne sommes pas forcément conscient de cette honte qui n’est plus là, mais c’est par notre propre action plus courageuse, que nous pouvons conclure que la honte a dû diminuer.

Ce rêve est important pour moi et je voulais le partager, car il s’agit d’un long processus vers la Santé au sein de la Biodynamique crânio-sacrée. Une des pierres angulaires de cette méthode est la Santé. La Santé qui ne veut pas dire l’absence de maladie, mais notre capacité de trouver toujours la Santé inhérente en nous, même quand nous sommes malades ou souffrons psychologiquement. Cette connexion suffit pour que les forces vitales remplissent nos veines de nouveau et nous guérissent. Notre système nerveux central est auto-guérisseur. Il ne s’agit pas une attitude intellectuelle, mais une expérience méditative physico-sensationnelle grâce à laquelle nous sommes reconnectés à notre force vitale et nous retrouvons la confiance en sa sagesse.

Personnellement, j’ai pu constater une capacité croissante de reconnecter avec la Vie, avec la Santé. Je pourrais dire que cet état fait maintenant partie de mon système. Même à une seconde avant la mort, je vois la vie. C’est tout ce que je vois. Cela s’appelle félicité. C’est ça qui nous sauve. Il ne s’agit pas d’une confiance solide dans la vie – car de toute façon elle va finir un jour – mais lorsque le système nerveux est réorganisé pour ne voir que la Santé, rien en nous cherche autre chose.

J’espère pouvoir partager plus sur l’approche biodynamique dans mes posts à venir, car je souhaite vivement que tout le monde puisse avoir une vie épanouie comme ça. Une Santé réelle.

UNTAKO VAIN? ✨🌙✨

Näin unen. Olen lentoasemalla kävelemässä koneen lähtöportille. Vedän laukkua perässäni ja suuntaan kulkuni betoniselle ulokkeelle, josta kuvittelen rullaportaiden vievän alas. Astun tyhjään. Mitään rullaportaita ei ole. Allani kymmenen metrin pudotus. Päästän irti laukusta ja nappaan molemmilla käsillä kiinni kielekkeestä. Roikun siinä. Rauhassa. Sitten huhuilen ohikulkijoille ääntäni varovasti käyttäen, jottei tuottamani ilmavirta heilauta tasapainoani tai vie energiaani. Ihmiset kuulevat hiljaisen ääneni ja rientävät apuun. Joku ottaa tukevan otteen ranteestani ja tiedän pääseväni tasanteelle takaisin.

Unien tunnemaailma on usein paljastava. Se on oiva tietolähde sisimpämme tilasta silloin, kun meissä tapahtuneet muutokset eivät vielä ole itsellemme näkyviä. Emme ole päässeet tilanteeseen, jossa uudistunut minämme voisi meille näyttäytyä. Uni voi olla se tapa, jolla tulemme tietoisiksi henkisestä muutoksesta. Jotain ylimääräistä on pudonnut kyydistä. Olemme esimerkiksi rohkeampia, koska alitajunnastamme on liuennut häpeää pois. Emme siis välttämättä tiedosta sitä, että emme häpeä, mutta näemme toimintamme kautta, että meissä on uutta rohkeutta, joka kertoo häpeän puuttumisesta.

Tämä uni on itselleni merkittävä ja haluan sen jakaa, koska se kertoo pitkästä prosessista  kohti Terveyttä biodynaamisen kraniosakraaliterapian kautta. Tämän terapian yksi kulmakivistä on Terveys, millä ei tarkoiteta sairauden poissaoloa. Vaan sitä, että löydämme itsestämme sairaana tai kivuliaana sen, mikä on tervettä, ja sen, mikä tuntuu hyvältä. Se riittää siihen, että elämä pääsee virtaamaan ja parantamaan. Kyse ei ole älyllisestä suhtautumisesta, vaan enemminkin meditaatiivisesta kehollis-fysiologis-tuntemustason kokemuksesta, jossa saamme yhteyden elinvoimaamme ja alamme luottaa sen viisauteen.

Olen kokenut jatkuvasti kasvavaa kykyä tähän. Voisin sanoa, että siitä on tullut niin luonteva osa minua, että roikkuessani sekunnin päässä kuolemastani, näen elämän. Se on onnea. Se pelastaa. Kyse ei ole luottamuksesta, sillä kun hermostomme on järjestäytynyt uudelleen koko voimallaan elämää kohti, ei mikään osa meistä suuntaudu sinne, mikä on elämän vastaista.

Toivon osaavani jakaa biodynaamista lähestymistapaa enemmän tulevissa postauksissani, koska toivon todella, että kaikki ihmiset voisivat päästä tällaiseen onneen ja autuuteen. Todelliseen Terveyteen.

 

 

Photo by Anne (Marseille, Club La Pelle)

Life is perfect

On social media people share beautiful spiritual truths in the form of slogans. Many of them are true, because they represent the inner truth of someone having dug deeply inside him/herself. They reflect the experiences in which the individual has removed the obstacles and found peace. You can easily agree with them nodding: Yes, this is how it is! Nevertheless it’s not by grasping the wisdom of a sweet slogan, the proof that someone else has understood something essential, you can take a leap to avoid the pain of your own growth. If you haven’t experienced what the slogan is about it will resonate with all its power somewhere else than in you.

There are many different kind of modern mantras. However some of these sayings carry something that is more against life than for it. One quite widely propagated thought is that one should embrace one’s imperfections. “I’m not perfect, but I accept myself with all my imperfections.” At the surface it seems a very merciful and lovely attitude to have. The surface is misleading. This kind of position includes at least two flaws that will gnaw our inner well-being.

Firstly there’s a premise that I am imperfect – every moment. I just need to accept it. How terrible is that? It’s like first judging a flower by its colour, because my mind prefers another colour and then accepting it. We don’t have a word to say here! Of course, we can give our eternal opinions about everything, but if we practice yoga, this is something we want to get rid of. It’s the mind in its craziness paying attention to what’s missing and criticizing everything in us. Our ❤️ is never against life – our ❤️ is never against us.

Secondly, from the point of view of imperfection or incompleteness, we live in an illusion that one day that could change. And that’s also true. When life is over, we have reached perfection. Nothing can grow anymore. But why have this kind of look on yourself that you’re not perfect before you die? So, as we are “imperfect” through all our lives why give any thought to that at all? We are so much! We have richness of life in us. We need to look at that! ✨💚🌱💚✨

Of course that doesn’t mean either the arrogance that declares: I’m perfect as I am! Let’s live inside of us in a reality that is perfect, because life is perfect. There’s no scale for evaluating that. Life is never imperfect. When we see ourselves imperfect, we put ourselves above the Creation. That’s the ego in its full power.

32294356_10214195348910837_3759371877617762304_n

LA VIE PARFAITE

Sur les réseaux sociaux, nous pouvons voir des vérités spirituelles en forme des slogans. La plupart d’eux sont vrais dans le sens où ils ont été formulés par quelqu’un qui a fait des recherches profondes sur soi-même. Ils reflètent l’expérience d’un individu ayant pu anéantir les obstacles et ayant ainsi pu trouver la paix. Nous pouvons aisément hocher la tête en signe d’accord: “C’est exactement comme ça!” Mais après tout, ce n’est pas en nous nous aggrippant à une sagesse d’un slogan que nous pouvons éviter nos propres douleurs de croissance spirituelle. C’est quelqu’un d’autre qui a trouvé l’essentiel. Lorsque nous n’avons pas parcouru ce chemin, le slogan va résonner dans toute sa puissance ailleurs qu’en nous.

Il y a de différents mantras modernes. Et pourtant une partie d’eux est très clairement plus contre la vie que pour elle. Une pensée qui est abondamment propagée est que nous devrions accepter nos imperfections. ”Je ne suis pas parfait(e), mais je m’accepte avec mes imperfections.” Ça paraît une attitude ravissante et indulgente à la surface. La surface est trompeuse. Ce genre de position inclue au moins deux idées qui vont ronger notre bien-être intérieur.

Premièrement, il y a ce sous-entendu que nous sommes imparfait(e)s – à chaque moment. Suffit de l’accepter. Quel horreur! Sérieusement, ce n’est pas à nous de juger la vie! C’est comme si on jugeait la couleur d’une fleur, parce qu’on en préfère une autre, et puis, on finit par l’accepter. Bien entendu, nous pouvons donner nos opinions éternellement sur tout ce que nous voulons, mais quand nous pratiquons le yoga, c’est les opinions dont on veut se débarrasser. C’est le mental dans sa folie qui critique tout et prête l’attention toujours à ce qui manque, lorsque nous permettons à notre mental de prendre le dessus. Notre 💚 n’est jamais contre la vie – il n’est jamais contre nous.

Deuxièmement, du point de vue de l’imperfection ou de l’incomplétude, nous vivons dans une illusion qu’un jour ça change. Et c’est vrai aussi! Lorsque la vie touche à sa fin, nous avons atteint la perfection. Rien ne va grandir, rien ne va plus mûrir. Mais pourquoi se permettre d’avoir une façon de se regarder comme ça? Alors, si nous sommes imparfait(e)s, pourquoi y penser du tout? Nous sommes tellement riches à l’intérieur! Nous devons sentir ça plutôt! 💛 🤸‍♀️ 🌟 🤸‍♂️ 💛

Tout ceci ne veut pas dire d’aller déclarer avec arrogance “Je suis parfait(e) comme je suis!” À l’intérieur de nous la vie est parfaite. Vivons cette perfection qui ne se prête pas à l’évaluation! La vie n’est jamais imparfaite. Si nous la voyons comme ça, c’est que nous nous mettons au-dessus de la Création! Une position pour l’égo dans sa puissance hallucinante.

TÄYDELLINEN ELÄMÄ

Sosiaalisessa mediassa on liikkeellä kauniita henkisiä totuuksia sloganeiden muodossa. Monet niistä ovat siinä mielessä totta, että ne ovat totuuksia, jotka joku itseensä syventynyt ihminen on kokenut kasvussaan. Nimenomaan niitä kokemuksia, joissa ollaan ylitetty mielen asettamat esteet ja päästy rauhaan. Niille on helppo nyökkäillä: “Näin se on!” Emme kuitenkaan voi loikata omien kasvukipujemme yli tarttumalla sloganin viisauteen. Kun ei itse ole kokenut sitä, mistä on kyse, slogankin resonoi todellisessa voimassaan jossain ihan muualla kuin sen lukijassa.

Näitä hokemia on monenlaisia, ja jotkut niistä kantavat sanomassaan jotain elämänvastaista. Eräs suosittu ajatus on oman keskeneräisyytensä hyväksyminen. “En ole täydellinen, mutta hyväksyn oman keskeneräisyyteni.” Pinnalta katsoen voi näyttää, että asenne on armollinen ja itsensä hyväksyvä. Syvemmällä on petollinen ajatusrakennelma. Tällaiseen näkemykseen liittyy ainakin kaksi epäkohtaa, jotka jyrsivät sisintämme.

Ensimmäinen asia on se oletus, että olen keskeneräinen – koko ajan. Minun pitää vain hyväksyä se. Kuinka kolkkoa! Vakavasti ottaen, meillä ei ole tällaista mahtia. Se on kuin arvioisimme kukan väriä ja päättäisimme hyväksyä sen, vaikka pidämme toisesta väristä enemmän. Mitä meidän mielipiteemme on elämän rinnalla, joka on sitä, mitä se on? Joogaavina ihmisinä haluamme irrottautua mielemme otteesta, joka kritisoi, näkee puutteita ja väittää kaikesta jotain. Sydämemme ei ole koskaan elämää vastaan, sydämemme ei ole koskaan meitä itseämme vastaan.

Toinen asia on se, että keskeneräisyyden vinkkelistä meistä tulee joskus valmiita. Tottahan se on. Emme ole keskeneräisiä enää sitten, kun elämä on ohi. Silloin kasvu on päättynyt. Miksi katsoa itseään tuosta näkökulmasta, että on kesken? Meissä on niin paljon rikkautta. Miksi emme suuntaisi katsettamme siihen? Miksi siis hyväksyä keskeneräisyys? Elämä ei ole keskeneräistä. Se on aina täydellistä sellaisena kuin se ilmenee.  💖 🍀 ☀️ 🍀 💖

Se, että ei koe olevansa keskeneräinen, ei tarkoita arroganssia, joka julistaa omaa täydellisyyttään: Olen täydellinen juuri tällaisena! Sydämmessään voi elää täyttä elämää sellaisena kuin on, sillä sydämellä ei ole arvoasteikkoa. Jos pidämme itseämme epätäydellisenä, nostamme itsemme tuomariksi kaiken elämän ihmeen yläpuolelle. Se on egolle täydellinen paikka arvioida elämää – sen ulkopuolella.

 

 

Photo by Anne (La Maison du Pont Vieux, Cazilhac, France)

All’s well that ends well

One of the inner missions of every human being in all ages has certainly been to find his/her own way in the midst of all chaos. We all have our childhood family values and dynamics to deal with, the different communities we belong to and then the society we live in that advances on its own rhythm following its own laws. Different cultures have their own deviations and unbalances that are not always visible to those who live inside of them. On the contrary! As all the cultures are the fruit of different conflicts in which the nations have been humiliated or have stood up for their rights or have defended themselves, they are still attached to the past. A culture is the accumulation of the conditionings of one people.

In today’s world many cultures have come closer to each other and share detrimental features we should be aware of. The majority of societies have become consumer societies. The dynamics of this kind of society is a power that influences our mind. The humanity is pointing strongly towards the pleasure because of the need of gratification. The craving for the reward is met with video games, junk food and consumerism.

In order to belong we have to accept the culture we live in and adapt ourselves at least to some extent. However we need to see which way we are participating in maintaining the unbalance. Yoga is a kind ideology opposite to the mainstream. We need to stick to the values that are based on a deeper understanding of the meaning of life.

The meaning of the discpline in yoga needs to be understood correctly. It means we should delay the gratification. This is something we should learn already as children and then continue to refine as adults. But how many people live for the pleasure because the society encourages us to go after the pleasure and to consume? So many things people do are done in the expectation of having pleasure or a reward. And the sooner the better. We are increasing our suffering through the constant gratification we allow ourselves for various reasons.

The yoga philosophy of Patañjali guides us towards Santoṣa, contentment without any external reason. As a yoga practitioner you might try to be what the yoga scriptures prescript, but you can’t be content if you are not. And in the end there can be no such contentment without containment. We have to contain the need of gratification. The contentment is the result of not expecting anything of anything. Then the need for the gratification has become unexistent.

This is important! Because this is how we diminish the power of Abhiniveśa, the fear of death. How is that possible? If you do things that you don’t expect anything from – you don’t go for a run to deserve a bear, you don’t do a work to get a lot money – you do them because you love to do what you do. Either you go for a run or you drink a bear, but you don’t link them together as an effort and a reward. You do only what you really love and that has nothing to do with any reward. It’s about living in love. When you leave this world, you’ll be fulfilled to have followed your heart’s voice. Nothing is left undone, because you did only things dictated by your heart. Only futilities are left behind untouched.

TOUT EST BIEN QUI FINIT BIEN

Une des missions internes de chaque individu dans tous les temps a très probablement été de trouver sa propre voie au milieu d’un certain chaos. Nous avons tous les dynamiques de notre famille d’enfance à confronter et les communautés dont nous faisons partie à faire face. Et puis, il y la société dans laquelle nous vivons et qui avance à son propre rythme en suivant ses propres lois. Toutes les cultures ont leurs déviations et déséquilibres, qui ne sont pas toujours visibles à ceux qui y vivent. Au contraire! Comme toutes les cultures sont nées des conflits de l’histoire où les nations ont été humiliées ou se sont défendues ou se sont redressées, elles ont du retard par rapport au moment présent. Elles sont l’accumulation des conditionnements d’un peuple.

Dans le monde d’aujourd’hui, les cultures se sont rapprochées et partagent certaines caractéristiques détrimentales à l’égard desquelles nous devrions être vigilants. La plupart des sociétés sont devenues des sociétés de consommation. Les dynamiques d’une telle société forment une puissance qui influence le mental des gens. L’humanité est orientée vers la recherche du plaisir et de la récompense. Ce genre de soif est étanchée par les jeux vidéos ou la nourriture faible en aliments, comme la malbouffe addictive et la consommation en général.

En tant que citoyens, nous devons accepter la société telle qu’elle est et nous devons nous adapter au moins à un certain degré, mais ça ne nous empêche pas de refuser de soutenir ce qui est en déséquilibre. Le yoga représente un contre-courant idéologique doux au mainstream. Nous nous engageons aux valeurs qui se basent sur la compréhension de la signification plus profonde de la vie.

La philosophie du yoga souligne l’importance de la discipline qui devrait être comprise en tant que la capacité de repousser la récompense. C’est quelque chose que nous apprenons déjà enfants et que nous devrions continuer à cultiver adultes. Mais combien les gens vivent dans un monde complètement opposé à ça? Ils font des choses dans l’attente d’être remerciés, d’avoir une récompense et le plus tôt possible! C’est ainsi que’ils vivent dans la souffrance croissante en s’offrant continuellement des récompenses pour des raisons variées.

La philosophie de yoga de Patañjali nous guide vers Santoṣa, le contentement sans aucun objet externe. Ce genre de contentement ne pourra pas être atteint sans la contenence et l’abstention. Parfois, le pratiquant de yoga voudrait mettre en application les préceptes du yoga, mais ce n’est pas de cette manière que ça fonctionne. Nous ne pouvons pas être contents tant que nous ne le sommes pas! Et il ne s’agit pas de faire semblant. Le contentement est le résultat d’une vie sans attentes, qui aura pour corollaire la disparition de l’envie d’être récompensé.

Ceci est fondamentalement important! Car ce genre de vie sans attente va diminuer la force d’abhiniveśa, la peur de la mort. Et ça s’explique! Lorsque nous faisons des choses par rapport auxquelles nous n’attendons rien – nous n’allons pas faire du sport pour mériter une bière, nous ne travaillons pas pour gagner beaucoup d’argent – nous faisons ce que nous aimons faire. Nous allons faire du sport ou nous buvons une bière, mais nous ne lions pas ces choses entre elles sur un axe effort-récompense. Nous faisons ce que nous aimons réellement faire et ça n’a rien à faire avec une récompense. Nous vivons dans l’amour. Lorsqu’il sera temps de quitter ce monde, nous serons comblés d’avoir suivi la voix de notre cœur. Rien n’est laissé inachevé à part les choses futiles.

32153728_10214173323440214_2541379921964433408_n

LOPPU HYVIN, KAIKKI HYVIN

Ihmisen yksi sisäinen tehtävä on varmasti kautta aikain ollut löytää oma todellinen minuutensa kaiken häntä ympäröivän kaaoksen keskellä. On lapsuudenperheen arvot ja dynamiikka, jotka täytyy käydä läpi, on muita yhteisöjä, joihin kuuluu, on yhteiskunta, joka kulkee eteenpäin omia lainalaisuuksiaan noudattaen. Eri kulttuureissa on eri vinoumat, jotka eivät aina niissä eläville piirry epäkohtina esiin. Päinvastoin. Koska myös kulttuurit ovat kehittyneet vastauksina erilaisiin konflikteihin, joissa ollaan puolustauduttu, ryhdistäydytty, nöyrrytty, niin ne kulkevat ajasta jäljessä. Niihin on tiivistynyt kansakunnan ehdollistumat.

Tämänpäivän maailmassa eri kulttuurit ovat lähentyneet tiettyjen haitallisten piirteiden suhteen. Suurimmasta osasta kulttuureja on tullut kulutusyhteiskuntia. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että ihmiskunta on suuntautunut etsimään vain tyydytystä ja palkintoa. Tähän palkinnonjanoon vastaavat milloin tietokonepelit, milloin addiktoivat roskaruuat, milloin turha kuluttaminen.

Vaikka oman selviytymisemme vuoksi joudumme osittain sopeutumaan ja joudumme hyväksymään kulttuurimme sellaisena kuin se on, voimme tiedostaa, missä olemme kannattelemassa yhteistä epätasapainoa. Jooga on lempeä, ideologinen vastaus valtavirran vääristymien kohtaamiseksi. Yksilöinä voimme kuulua yhteisöön ja silti pitää oman kurssimme. Pidämme kiinni valinnoista, jotka pohjaavat syvälle ymmärrykselle ihmisenä olemisen merkityksestä.

Joogassa korostettavan itsekurin merkitys on siinä, että opimme siirtämään ponnistuksestamme seuraavaa palkintoa. Tätä vanhempamme opettavat meille jo lapsina ja aikuisina meidän tulisi jatkaa oppimista. Kuinka monet ihmiset elävät aivan päinvastaisessa sisäisessä maailmassa? Kaikki, mitä he tekevät, on tehty palkinnon janossa. Ja mitä pikemmin palkinto saadaan, sen parempi. Ihmiset kasvattavat jatkuvasti kärsimystään suomalla itselleen näitä palkintoja milloin mistäkin itse keksimästään syystä.

Patañjalin joogafilosofia opastaa ihmistä kohti santoṣaa eli sellaista tyytyväisyyttä, joka ei ole seurausta mistään ulkoisesta tekijästä. Joogaharjoittelija voi haluta omaksua suoraan nämä joogafilosofiset tavoitteet elämäänsä, mutta kukaan ei voi olla tyytyväinen, jos ei sitä oikeasti ole. Tällaista aitoa tyytyväisyyttä ei voi kuitenkaan syntyä ilman pidättyvyyttä. Tyytyväisyys on seurausta siitä, kun ei elä odotuksissa. Ei minkään suhteen koskaan. Näin ei myöskään elä palkinnonjanossa.

Tämä on olennaista! Näin pienennämme myös abhiniveśan eli kuolemanpelon voimaa. Sillä kun teemme asioita, joista emme odota mitään – emme käy lenkillä ansaitammeksemme kaljan, emmekä tee työtä saadaksemme hyvää palkkaa – , teemme näitä asioita, koska rakastamme juuri niitä. Lähdemme juoksemaan tai juomme oluen, mutta emme linkitä niitä toisiinsa ponnistuksen ja palkinnon janalle. Teemme sitä mitä rakastamme, emmekä sitä, josta seuraavaa palkkiota rakastamme. Kun lähdemme tästä maailmasta, tunnemme täyttymystä siitä, että olemme olleet uskollisia sydämellemme. Olemme rakkaudessa. Mitään ei ole jäänyt tekemättä, koska aina teimme sen, mitä rakastimme. Vain epäolennainen jäi toteuttamatta.

Lottery and Patañjali

Patañjali opens the second chapter of his Yoga Sūtra by speaking of kleśas, the causes of human suffering. Of all the kleśas Avidyā has the pivotal meaning. It’s about our capacity to discern what is real in us and what is not. As far as we haven’t realized it exists a difference between our real self and our mental creations, we are still far away from the stability and true happiness.

The journey in yoga is made to understand what is our essence and what is built around that essence. To be able to know the difference, we need to make other distinctions as well. Between what’s ephemeral and what’s eternal. Between what’s pure and what’s impure. In addition to that we need to understand the difference between pain and happiness.

How could we not know how to recognize the pain or identify the happiness? This is something I’m more and more interested in my personal life, because year after year I’ve had moments of revelation. I’ve seen the other side of my so called happiness and realized how it actually only covered my suffering.

The mind’s nature prevents us from seeing the reality. This is how it’s possible to take suffering for happiness even if it might sound crazy. This is reality for example in many human relationships which are based on mutual dependency or on some problem, like common addiction or any negative attitude. The bond is so strong, that we can’t detach ourselves from the other. Our mind names the bond: love. After having named something we have difficulties in seeing the situation from a different point of view.

My own experience I want to share is about lottery. I’ve never played a lot. Ten years ago I could pay once a month for a play. I remember the feeling and the state of mind. Hope and expectation. That’s what I thought then. Now I realize it was pure despair. The lottery is a good way to keep on going with the suffering.

Lottery brings a hope of gain, of a sudden change that would be relief and freedom. Every time you pay for the lottery ticket you live in ”hope”. We want relief, but we don’t see from what we want that. We perpetuate the problem by acting from the false hope. Some people even imagine what they would do if they won. This is how they lose their energy in an illusion. Illusion is despair.

By putting an end to this kind of behavior or habit we can see what we really want. We want happiness and relief, but we need to have the patience when we feel it’s not there yet. The lottery will keep us away from the happiness. I missed freedom and safety inside and I thought a couple of millions of euros would have given that to me. Actually, it would have made the situation worse. The first step towards the happiness is admitting you lack something real without knowing really what it is. The real search starts there.

LE LOTO ET PATAÑJALI

Patañjali ouvre le deuxième chapitre de Yoga Sūtra en parlant des kleśa, des facteurs augmentant la souffrance dans la vie. Avidyā en est le pivot. Il s’agit de comprendre ce qui est notre essence par rapport à ce qui est en dehors d’elle. Aussi longtemps que nous n’avons pas l’expérience de la différence entre notre vrai être et notre mental, nous sommes forcément loin de la stabilité et du vrai bonheur.

La pratique du yoga est là pour nous rendre capable de discerner notre essence de tout ce que nous avons construit autour. Afin de pouvoir le faire, nous devons pouvoir distinguer aussi l’éphémère de l’immortel. Le pure de l’impure. Et ce qui compte en plus, c’est de savoir la différence entre le bonheur et la souffrance.

Comment ne pas pouvoir dire ce qui est bonheur est ce qui ne l’est pas? On pourrait croire que c’est facile. Personnellement, ceci m’intéresse de plus en plus, car j’ai eu des moments de révélation sur mon ”bonheur”. J’ai pu voir comment j’avais vécu dans le bonheur qui, finalement, n’était que de la souffrance.

La nature de notre mental nous empêche de voir la réalité. Le mental prend la souffrance pour le bonheur, ce qui de premier abord, peut sembler absurde. Par exemple, dans les rapports humains, nous pouvons vivre dans les dépendances mutuelles, ou bien nos relations sont basées sur un problème, par exemple, une addiction ou une attitude négative communes. Le lien est tellement fort qu’il nous est difficile de nous détacher de l’autre. Notre mental donne un nom à ce lien: l’amour. Après l’avoir nommé ainsi, nous avons de grandes difficultés de voir les choses autrement.

Une expérience personnelle que je partage ici, c’est le loto. Je n’ai jamais été une joueuse de loto. Il y a dix ans, il m’arrivait de jouer au loto une fois par mois. Je me souviens de l’état dans lequel je me trouvais. Il y avait un espoir, une attente. C’est ce que je me disais. Maintenant, je vois le désespoir enrobé d’espoir. Ce genre d’espoir est une des façons de perpétuer la souffrance.

Le loto, c’est l’espoir de gagner, d’avoir un changement inattendu, un soulagement et une liberté. À chaque fois, qu’on joue au loto, on projette cet ”espoir”. En général, les gens espèrent un soulagement sans savoir quel est le problème derrière ce souhait. En agissant sur ce faux espoir, ils consolident le désespoir. Il y en a qui imaginent en plus tout ce qu’ils feraient, si jamais ils gagnaient. C’est comme ça, qu’on perd beaucoup d’énergie là où rien n’est vrai. Il y a l’illusion et le désespoir qui en émerge.

En mettant fin à des comportements ou habitudes de ce genre comme le loto, par exemple, nous nous voyons plus clairement. Nous distinguons la soif pour le bonheur et un besoin de soulagement, mais nous pouvons avoir la patience. Le loto veut dire continuer dans la souffrance. Moi, il me manquait quelque chose d’essentiel à l’intérieur de moi, comme la sécurité et la liberté, ce n’était pas quelques millions d’euros – qui aurait même pu empirer la situation. Admettre qu’il nous manque quelque chose sans savoir ce que c’est, est le premier pas vers le vrai bonheur. C’est le point de départ pour une vraie recherche.

IMG_0298

Lottoaminen ja Patañjali

Patañjali avaa Joogasutra-tekstin toisen luvun puhumalla kleśoista, tekijöistä, jotka lisäävät kärsimystä elämäämme. Avidyā on merkittävin kleśa. Käsite pitää sisällään erottelukyvyn sen suhteen, mikä on todellista minuuttamme ja mikä ei. Niin kauan, kun emme ole tiedostaneet todellisen olemuksemme ja mielen eroa, olemme kaukana tasapainosta ja onnellisuudesta.

Joogaharjoittelun merkitys on siinä, että opimme erottamaan todellisen minuutemme kaikesta, mitä sen ympärille on rakentunut. Jotta voisimme erottaa todellisen minuutemme mielemme luomasta minuudesta, meidän pitää osata nähdä myös, mikä on ohimenevää ja mikä pysyvää. Mikä puhdasta, mikä ei. Tärkeää on myös osata erottaa tuska onnesta.

Voi kuulostaa eriskummalliselta, että emme osaisi erottaa tuskaa ja onnea toisistaan. Tämä kiinnostaa minua omalla kohdallani vuosi vuodelta enemmän, koska hetkittäin minulle on paljastunut jotain onneni nurjasta puolesta. Olen tiedostanut, miten olen elänyt onnena jotain, joka onkin ollut kärsimystä.

Mielelle luonteenomaista on luoda oma todellisuus. Luulemme kärsimystä onneksi, mikä voi ensialkuun kuulostaa absurdilta. Näin on kuitenkin esimerkiksi ihmissuhteissa, jotka perustuvat keskinäiselle riippuvuudelle tai jollekin ongelmalle, kuten esimerkiksi yhteiselle riippuvuudelle tai jollekin negatiiviselle asenteelle. Side on niin voimakas, ettemme pääse irti toisesta ihmisestä. Mielemme antaa tuolle siteelle nimen rakkaus. Nimeämisen jälkeen meidän on vaikeaa enää nähdä asiaa toisin.

Omakohtaista kokemusta minulla on esimerkiksi lottoamisesta. En ole koskaan ollut mikään varsinainen lottoaja. Vielä kymmenen vuotta sitten saatoin kuitenkin kerran kuussa pistää loton vetämään. Muistan sen tunteen. Se oli toivoa ja kihelmöivää odotusta. Niin silloin luulin. Nyt tajuan sen olleen epätoivoa, jolla oli toivon ilmiasu. Tämänkaltainen toive on yksi varma tapa luoda ja ylläpitää kärsimystä.

Lottoamiseen liittyi toivo voitosta, äkillisestä muutoksesta, joka olisi helpotusta ja vapautta. Joka kerta, kun ihminen lottoaa, hän elää ”toivossa”. Joku toivoo elämäänsä oikeasti helpotusta, mutta ei näe ongelmaansa, vaan pitkittää sen olemassaoloa, kun toimii koko ajan harhaluulossaan. Jotkut vielä miettivät, mitä kaikkea tekisivät, jos voittaisivat lotossa. Näin energiaa menee paljon sinne, mikä on vain kuvitelmaa. Tällaisesta kuvitellusta maailmasta nousee lopulta epätoivo.

Lopettamalla lottoamisen näkee itsensä todellisemmassa valossa. Näkee ehkä saman janon onneen ja toivoo helpotusta, mutta voi kestää sen, että ei ole vielä siinä. Lottoamisen jatkaminen vain pitkittää kärsimystä. Minulta puuttui jotain todellista omasta sisimmästäni, kuten turvallisuuden ja vapauden tunne, eikä ne pari miljoonaa euroa, jotka olisivat vain voineet pahentaa tilannetta. Sen myöntäminen, että itseltä puuttuu jotain eikä tiedä edes mitä, on ensimmäinen askel onnea kohti. Siitä lähtee liikkeelle aito sisäinen löytöretki.

Photo by Anne (Sicily)