Pater Noster

Image

Marjatta Tapiola, Eläimen pää 1999-2000

A LONG WAY HOME

When I was a little girl I used to dream of a daddy who loves me. I was hoping to be able to trust him and to go to bed without fear. God was also part of my dreamworld. Just before I fell asleep, I could often “see” an enormous hammock coming down from the sky. I got into this huge lullaby and felt that a daddy was taking care of me.

Since my childhood, I’ve been looking for a father figure and an experience of being loved or at least safe. I’ve been searching in my relationships, inside myself, in art, in the nature. The bruises I had inside left by my biological father got worse and worse and needed to be healed.

Last week I got into  Marjatta Tapiola’s retrospective art  exposition almost by accident. I was going to the movies when I saw the exposition entrance calling me. The museum was weirdly silent, I was there almost only by myself.

I guess for the first time in my life I was thrown into a visual shamanic world. I was speechless and breathless. Even before I could see anything, I could feel a very strong energy all over the place. The art works attacked me gently and made sure I was left mouth open. Everything was so TRUE. My body was breathing all I could see and telling me I was in the right place.

Once I got back home, I wanted to read the critics on Marjatta Tapiola. Well, she’s a genius and also the critics know it and say it. But still I felt that all they said about her was banalities. All those who had written about her art had however been deeply impressed. For me it was impossible to make her enter into the frame of visual art and at the same time I asked myself it this was finally what I would call ART. Something that goes beyond all analyses. Yes. This was art of a seer!

I felt the strenght and the truth in my body. The whole exposition was a very special experience for me. What was strange was that suddenly I felt the great fatherly love that came down to me. You never know where you find love.

NOTRE PÈRE QUI ES AUX CIEUX?

Quand j’étais petite fille, je m’imaginais un père qui m’aime. Je dégustais cette idée. Si seulement je pourrais avoir confiance et m’endormir tranquille. Souvent le bon Dieu faisait partie de mes rêves. Juste avant de m’endormir, je voyais un énorme hamac qui descendait du ciel et dans lequel j’étais bercée. Un père veillait sur moi.

Depuis mon enfance, je me bâtis, je me bâtis un côté paternel à l’intérieur de moi. J’ai cherché des échos paternels par ci, par là. J’en ai cherché dans les relations amoureuses, dans moi-même, l’art, la nature. Au fait, je n’ai pas cherché, mais la partie de moi écorchée par mon père biologique a causé des turbulences à l’intérieur de moi et elles ont cherché à être apaisées.

La semaine dernière, en me rendant au cinéma, l’entrée d’un musée dans le même bâtiment m’a attiré. Je me suis trouvée un peu par hasard à l’exposition d’art de Marjatta Tapiola, une grande artiste et une génie Finlandaise. Je suis entrée au moment silencieux de la soirée où la plupart des visiteurs étaient déjà sortis après s’être nourris de cette énergie lumineuse.

Pour la première fois de ma vie, je suis rentrée dans un monde shamanique visuel! Je n’avais même pas vu une seule oeuvre d’art quand j’ai senti cette énergie envahissante, une force inouïe répandue par ces tableaux. C’était magnifique. J’ai senti la chaleur humaine, le savoir extraordinaire, l’amour et la sagesse. La force des oeuvres était telle que j’ai dû parcourir l’exposition la bouche entrouverte pour pouvoir respirer avec tout mon corps! J’étais foudroyée devant chaque tableau.

Rentrée chez moi, j’ai lu des critiques sur l’art de Marjatta Tapiola. Elles sont glorifiantes, ça oui! Et même là, je me dis, que ce n’est pas assez dit. C’est trop plat. Comment prendre ces oeuvres juste pour des peintures ou images quand on a tellement de sensations? Ou est-ce que parmi tous ces artistes d’aujourd’hui, pour une fois, j’étais arrivée devant une vraie Artiste? Devant les oeuvres qui ne sont pas l’expression de l’artiste, mais l’expression d’un savoir mystique?

Tout en me donnant le vertige, l’exposition m’a touché par la clarté absolue, la profusion de vitalité. Pour moi, c’était une expérience à la fois pshychique, physique et spirituelle. En plus, le trauma que j’ai eu a été sous une telle radiance que j’ai senti: maintenant, j’ai un père!

MARJATTA TAPIOLA ON OIKEIN HYVÄ ISÄ

Lapsena kuvittelin itselleni rakastavan isän ja maistelin miltä se tuntuisi. Kun voisi vain luottaa, nukahtaa rauhassa. Näihin kuvitelmiin tuli Jumalakin usein mukaan. Monesti ennen nukahtamista näin valtavan taivaasta laskeutuvan riippukeinun, johon kävin tuuditeltavaksi. Isä piti huolta.

Tämän siivun elämästäni olen sittemin yrittänyt rakentaa itse. Etsimällä isäkaikuja sieltä täältä. Parisuhteista, itsestäni, taiteesta, luonnosta. En oikeastaan ole etsinyt, mutta biologisen isän jättämät ruhjeet ovat elämöineet sisälläni ja vaatineet paikka-ainetta.

Viime viikolla tavallaan eksyin Marjatta Tapiolan taidenäyttelyyn, kun olin menossa elokuviin. Törmäsin sisälle Tennispalatsin museoon iltahetkellä, kun muut olivat jo poistuneet ja ahnaat näyttelyvieraat olivat jo oman osansa hakeneet.

Ensimmäistä kertaa elämässäni astuin tällaiseen shamaanigalleriaan! En ehtinyt katsoa ensimmäistäkään työtä, kun tunsin sen valtavan voiman mikä töistä lähti. Lämmön, tiedon, rakkauden, viisauden. Astelin teoksesta toiseen haavi auki. Suu ei pysynyt kiinni, koska kehoni halusi hengittää tätä taivasta. Jokainen työ iski salamansa lävitseni.

Luin näyttelyn jälkeen mitä Marjatta Tapiolan töistä on sanottu. Kaikki se tuntui ylistävyydessäänkin lattealta. Miten näitä töitä voisi vain katsoa, miten ne muka olisivat vain kuvataidetta? Vai olinko kerrankin tullut Taiteen äärelle? Sellaisen taiteen, jossa tekijä välittää suurempaa tietoa eikä ilmaise itseään. Toki työt ovat ilmaisuvoimaisia, aistillisia, mutta pelkästään maalaustavasta puhuminen kutistaa minusta tämän valtavuuden.

Miten voimaannuttavaa ja tainnuttavaa on saada kokea tällainen rehellisyys, rehevyys, totuus. Näyttely oli minulle sekä henkinen, ruumiillinen että  hengellinen kokemus. Sen lisäksi traumani sai sellaista säteilyä, että tunsin saaneeni vihdoin rakastavan isän.

Image

Marjatta Tapiola, Talvi 1999-2000

Advertisements

Zen and the art of swearing

Zen and the art of swearing

What a wonderful idea my lovely French friend have had to make swearing something very special to her and her daughter. In normal week days, swearing is forbidden. Once a week, they have a moment together. Just relaxing, talking and swearrrrring. At that moment, they can use all the possible dirty words they know and say them out loud with a lot of expressiveness and they can even invent more. What a delicous moment!

It must be also an excellent anger management practice. 😀

Zen et l’art de jurer

Une chère amie Française  m’a raconté quelque chose de fantastique. Les gros mots sont interdits chez elle. Sauf une fois par semaine quand elle et sa fille prennent un moment sur le canapé. Et là, elles peuvent dire tous les gros mots qu’elles connaissaient et même plus: elles peuvent en inventer, les combiner..tout est permis!

Quelle idée magnifique! Ça vaut le coup d’essayer, n’est-ce pas? C’est gratuit et très bon pour la santé!

Zen ja kiroilun taito

Jos on vapaa-ajan ongelmia, kokeile tätä ystävän kanssa! Ranskalaisella ystävättärelläni on ollut loistava idea tyttärensä kiroilukasvatuksessa! Arkisin kiroilu on kielletty. Viikonlopun yksi herkkuhetkistä on äidin ja tyttären oma kiroilutunti, jolloin istutaan sohvalla ja keskitytään pelkästään kiroilun kiehtovaan maailmaan. Kumpikin saa ladella kaikki tuntemansa hirrrvittävät sanat, artikuloida tuntuvasti, yhdistellä ja keksiä lisää rumia ilmauksia ja syytää toiselle. Siitäkös naurua piisaa!

Ilmaista ja terveellistä!

Image

When the student is ready, the master appears

 

When the student is ready, the master appears. This statement is present in many Asian spiritual traditions. In the West, this kind of student-master relationship sometimes evokes negative attitudes and associations probably due to the idea that nobody should be superior to anybody else. The humbleness of a student is mistakenly seen as humiliation by a teacher. This prejudice of an inequality can exist in the student and be non-existent in the teacher.

As far as I’m concerned, I never felt this relationship hierarchic, not as a  yoga teacher nor as a student. For me, it’s about a very special communication that takes place in the spirit and  in the body  sometimes  just in the silence. Very rarely, teaching in yoga or dance is made by talking or explaining. My personal experience as a student I’ve had mostly in the fields of yoga, dance and music.

I can remember a funny ballet class in Paris in my youth. My mother wanted to watch a class I attended. She didn’t expect to see my teacher, Yves Casati, slapping and spanking some of the students on the buttocks. She was horrified and wanted to escape. This great master is still teaching with the same rough style. He makes grimaces, he yells, and makes his comments: “You thought I would praise you? You thought I asked this student to show the exercise because he was doing it so well? Of course not! I’m not interested in what you can do! I’m interested in what you can’t do! That’s why I’m here! To correct your faults! ”  Earlier this year I got this real nourishment and presence for my soul  again. This master is someone who  just wants to improve everybody’s performance to the perfection – taking everybody’s own level into consideration. You have to do your best every second.

Even if I’ve got my part from my teacher’s anger, I never felt it was humiliating or that he wanted to humiliate me. It was because of the lack of concentration or consciousness from my part. I could just laugh about myself when I realized how he suffered seeing my flexed foot. I’m really taking his message seriously, but not taking myself seriously at all. The will to learn and to understand prevails. He sees that. We agree on what counts. He wants us to learn, he’s not there to tease us. Some people dislike that kind of approach, but mostly people come back to learn more and more. I can see that those who get most of his attention  are often the happiest people. They are worthy of the master’s attention, they can get more, if they don’t turn away. When there’s no pride left, the deeper learning begins. If you don’t give yourself, the teacher doesn’t care at all.

In art the great personalities and weird ways of teaching are more naturally accepted than in yoga. The yoga students might have expectations for the teacher to be neutral, not to have a weird personality. In art, teachers usually refuse to take students who are not humble. In yoga, usually all the students can attend, but  as long as they “know” and question everything, they are not learning much from the teacher.

The most important moments I’ve had with my yoga masters, have been wordless. I’ve felt their magic, their very special energy. The magic has lead me to trust and surrender. Suddenly, I’ve been able to feel a new ease and joy. The wisdom and the new energy have just flown into me.

Maybe this kind of supranatural  moments are crucial for most of the students, but for some people it can be harmful: the teacher becomes an idol without wanting it. The teacher can give very special, high energy, no matter the field, but it’s not guaranteed for the rest of the life. Very easily students remain attached to the pleasure and their own expectations and are again frustrated  when the teacher doesn’t continue to give the same kind of experiences.

As a yoga teacher I’ve seen two very opposite sudden reactions from my students. Some students have been distant and suspicious and maybe even rebel against me in the beginning. In a very short time, the attitude and the behaviour have changed. They’ve opened their heart, felt happy and then thanked me. I didn’t have any part in the process. Everything happened in them. But they thought it was me. Sometimes it’s been the opposite. Someone’s had a crush on me. I’ve understood that the person was in his own mind, seeing what he/she wanted to see and some time after told me angrily:” Who do you think you are!?”

I once  asked my friend Ulla would she give singing classes if someone wanted to. She said she would if the student would commit him/herself at least for one year. Her own experience as a singing student was that in one year you had time to understand a teacher, his/her style. And to understand you needed to take whatever the teacher would suggest, no questioning. I feel this is essential. If you go to a teacher to question him/her, you can’t get to the channel where the teaching / energy flows. The student hinders him/herself. When you’re a student, it means being receptive. If you are receptive, the teacher’s energy opens you. This has been a great happiness for me and at the same time I’ve understood that not everybody wants to be a student and have this kind of happiness.

To surrender to a teacher doesn’t mean that you give the responsibility of your life to him/her. On the contrary! Maybe that’s the challenge? How to combine these two: the surrender and your own responsibility. It’s a contract where two persons agree on the roles they have. If you get spanked, it’s because in your contract, you accept that. If you don’t want that, you’ll find another, more suitable teacher. The student learns the language the teacher uses to get gradually into the depth of the wisdom of his/her field.

What’s common to my teachers is that they have an exceptionally strong relation to their own field and to life in general. It’s something very natural and still hard to find. Surrender, connection and strength. They are in the flow. They can’t give you their flow, they can open the door, show you the light and give you their support.

The student doesn’t have to be ready.  It’s a process: to grow to be a student. To know how to be humble without feeling humiliated.

LORSQUE L’ÉLÈVE EST PRÊT, LE MAÎTRE APPARAÎT

C’est une phrase bien connue dans plusieures traditions spirituelles de l’Asie. De quoi s’agit-il? Parfois, à l’Occident, où une des valeurs les plus importantes est l’égalitarisme, cette phrase suscite des émotions négatives dues aux fausses connotations.  La relation guru – élève peut évoquer des inquiétudes, comme si les deux personnes dans ce genre de relation d’apprentissage et d’échange ne pouvaient pas être égales. Bien que, dans le monde du yoga, cette relation soit loin d’être hiérarchique, elle peut se traduire telle chez l’élève. Le maître n’est pas bien entendu supérieur à son élève même s’il a des expériences precieuses à partager. C’est plutôt une question de communication dont le maître décide la façon. Une communication qu’on doit apprendre en tant qu’élève parce que l’apprentissage dans le yoga, n’est pas des lectures, des explications, mais des fois, quelque chose de physique et des fois uniquement spirituel. Une communication invisible, inaudible, même mystique par rapport à laquelle on doit se sensibiliser pour la comprendre.

J’ai eu mes propres expériences  les plus intéressantes en tant qu’élève surtout dans le yoga, la danse et la musique.  Ce qui m’a marquée dans ma jeunesse, c’est les cours de danse classique au Centre de Danse du Marais avec un grand maître, Yves Casati. Je dois admettre que je ne m’y rendais jamais quand j’étais fatiguée – le connaissant, il m’aurait râlé dessus à cause de mon inattention et je voulais éviter cela. Une fois, ma mère était venue à Paris et elle voulait me voir danser. Ce qu’elle a pu voir, ne lui a pas trop plu: la distribution des fessées aux élèves (adultes) qui avaient la tête ailleurs ou qui faisaient pas assez attention. Elle était choquée.

La passion que ce maître transmet par de bizarres façons m’a toujours plue. Je n’ai jamais eu de fessée, mais il m’a rendu bien consciente de mon inconscience plusieurs fois – et à haute voix. J’ai eu un bonheur extrême cette année de pouvoir retourner dans ses classes. Lui, il avait la même pêche, la même énergie, la même passion d’enseigner qu’avant. Il était absolument présent chaque seconde ce qui est merveilleux et rarissime dans le monde d’aujourd’hui! J’adore son sens de l’humour: “Vous croyiez que je lui ai demandé de montrer l’exercise parce qu’il le faisait bien? Mais, bien sûr que non! Parce qu’ils le faisaient MAL! Ce qui m’intéresse, c’est ce que vous ne savez pas faire.”

Pour moi, ça n’a jamais été humiliant. Il m’a crié dessus, mais j’ai adoré la force et la justesse avec lesquelles il m’a réctifiée et je lui en suis vraiment reconnaissante! C’est un grand esthète et j’ai de la compassion pour lui quand je le fait souffrir. 😀  Pour moi, c’est quelqu’un qui nourrit ses élèves et qui est là pour nous servir. Pourtant, il y a des gens qui prennent mal ses corrections à cause de sa façon extravagante de s’exprimer.

Dans le monde artistique, en général, les professeurs avec une personnalité contradictoire ne sont pas  jugés en premier lieu. Ça va même de soi d’avoir du caractère. Pour ce qui concerne l’élève, il est hors de question de se présenter devant un professeur d’art avec une fierté, avec son ego. Tandis que dans le monde du yoga, il existe une image plus ou moins fausse des gurus: une personne toujours sereine, neutre, au moins dans les moments d’enseignement qu’on peut défier autant qu’on veut. La communication ne peut pas s’installer idéalement  tant que l’élève n’est pas humble, ni dans l’art, ni dans le yoga. Toutefois, il est extrêmement rare que les maîtres de yoga  mettent  les gens à la porte. Ils voient quand l’élève n’est pas prêt,  la responsabilité est entièrement à l’élève. S’il peut pas recevoir, il n’y a rien à faire.

Les choses les plus importantes que j’ai pu apprendre avec mes professeurs de yoga, m’ont été transmises en silence. J’ai pu sentir leur énergie en moi. Elle m’a parlé de cette manière où toute résistance en moi a disparue. Toute résistance mentale et beacoup de résistance au niveau pranique (énergétique et émotionnel).

En tant que professeur de yoga, j’ai pu voir des attitudes très opposées à mon égard. Il y a eu des élèves qui sont venus à mon stage/cours et qui, au début, ont gardé une méfiance et une bonne distance avec moi. Il y a en même qui ont tout de suite mis en question tout ce que je disais en m’attaquant verbalement. Et puis,  surprise, pendant la pratique, leur énergie a changé, il y a eu un changement radical en eux qu’ils ont projeté sur moi: ils m’ont remercié de ce qui leur est arrivé même si je n’y étais pour rien. Tout s’est passé en eux. Il y a eu aussi des gens qui m’ont tout de suite admirée ou qui ont admiré qu’ils ont cru voir. J’ai vu le regard qui ne voyait pas la réalité, qui rêvait et un jour, il y a eu un changement dans l’autre sens, des reproches, de la haine: “Pour qui tu te prends?”

J’ai posé la question à une amie, Ulla, qui est chanteuse pour savoir si elle enseignerait le chant à quelqu’un. Elle m’a répondu que si jamais elle  prenait un élève, celui-ci devrait s’engager au moins pour un an. Elle-même avait eu des professeurs extraordinaires et elle avait senti qu’il fallait vraiment étudier leur langage et leur façon de travailler avant de pouvoir aller plus loin dans l’expression. Pas de mises en question, que de la réceptivité de la part de l’élève. Un an pour la mise en place de structure pour pouvoir approfondir le travail par la suite.

Pour moi, c’est là, l’essentiel. Chaque maître a son propre langage. Si nous ne nous ouvrons pas à l’inconnu, nous sommes obstacles à nous-mêmes. C’est une énorme joie pour moi de travailler avec un professeur exigeant, mais je comprends que tout le monde ne veuille pas être étudiant.

Ce que tous mes professeur ont  en commun, c’est qu’ils sont des passionnés fous en ce qui concerne leur discipline, mais aussi la vie elle-même. Ils savent ce qu’ils font et pourquoi ils le font. Ils sont portés par une force extraordinaire. Ils sont là pour nous ouvrir des portes pour nous orienter.

Je crois que l’élève est prêt, lorsqu’il apparaît devant son maître sans aucune résistance. Avant cela, c’est un processus: on devient un vrai étudiant peu à peu et pas en se jetant aux pieds de son maître.

OPETTAJA ILMESTYY, KUN OPPILAS ON VALMIS

Tällainen ajatus löytyy monista Aasian henkisistä traditioista. Mihin oppilaan pitää sitten olla valmis? Mistä opettaja ilmestyy?

Joskus länsimaissa tähän opettaja-oppilas -asetelmaan liittyy negatiivisia mielleyhtymiä ja asenteita. Ehkä siitä syystä, että ajattelussamme kenenkään ei pitäisi olla toisen yläpuolella. Eikä kenenkään pitäisi oppilaanakaan nöyristellä kenenkään toisen edessä. Gurut ja opettajat nähdään joskus asettamassa itse itsensä ylempään asemaan, vaikka on ihan todennäköistä, että eriarvoisuuden kokemus on pelkästään oppilaasta lähtöisin.

En ole itse kokenut, että kyseessä olisi ensisijaisesti hierarkkinen suhde, en opettajana enkä oppilaana. Kysymys on kommunikaatiosta, joka tapahtuu monesti erikoisella tavalla: tekemällä kehollisesti opettajan kanssa tai joskus vain olemalla opettajan energiassa. Harvemmin kuitenkaan puhumalla. Omat kokemukseni oppilaana nousevat lähinnä joogasta, tanssista ja musiikista.

Skaalani ei ole laaja ja silti siihen mahtuu monenmoista. Kun äitini oli joskus nuoruudessani Pariisissa seuraamassa balettituntiani, jossa opettajani, Yves Casati, kävi äkäisenä läiskäyttämässä avokämmenen jonkun takapuolelle, äitini haukkoi henkeään ja mietti missä lähin uloskäynti, josta voisi vähin elein poistua. Tämä sama opettaja on edelleen voimissaan ja jakaa tanssirakkauttaan kuin villipeto: irvistelee, ähkii, ärjyy, tiuskii ja inhimillisempänä ripauksena heittää huumoria sekaan: “Luulitteko, että kehuisin teitä? Ajattelitteko, että pyysin tätä oppilasta näyttämään, koska hän osaa niin hyvin? En tietenkään! Minä en ole kiinnostunut siitä mitä hän jo osaa, vaan siitä mitä pitää korjata.” Näitä ravitsevia hetkiä sain taas  tuta juuri tämän vuoden alussa hänen tunneillaan.

Minulle tämä ei koskaan ole ollut nöyryyttävää, vaikka olen saanut osani hänen kiukustaan ja ahdistuksestaan omien vajavuuksieni vuoksi. Olen nauranut hänen kanssaan itselleni, vaikkapa nilkoilleni, joita en ole ojentanut oikealla hetkellä. Olen ymmärtänyt hänen, suuren esteetikon, kärsimyksen, kun tietoisuuteni ei ole riittänyt kaikkialle kehooni. Se on ollut antoisaa. Vaikka otan tosissani joka sekunnin, en ota itseäni näissä tilanteissa vakavasti. Oma oppimishaluni menee kaiken edelle. Näen myös, että ainoa asia mikä opettajalleni merkitsee on se, että hänen oppinsa menee perille – ei suinkaan oppilaiden kiusaaminen. Tätä hurjuutta eivät kaikki siedä, mutta toki ne, jotka vuosi toisensa jälkeen ahmivat hänen oppejaan ja joille hänen  runsaudensarvensa syöksee aina vain uusia oivalluksia. Usein on jopa niin, että ne, joita eniten höykytetään, ovat onnellisimpia. He saavat jostain syystä mestarin huomion ja jos sen käyttää viisaasti, se voi olla mullistavaa. Uskon, että nämä opettajat koettelevat oppilasta ainoastaan egotasolla. Kun kaikki ylpeys on nyhdetty, voi todellinen oppiminen alkaa. Keneltäkään ei vaadita suhteessa muihin, vaan pelkästään suhteessa omaan kapasiteettiin. Jos olet tullut mukaan vain harrastelemaan tai näyttäytymään, opettaja ei vaadi luultavasti yhtään mitään.

Tanssin ja muiden taiteiden parissa eriskummalliset, voimakkaat persoonallisuudet ovat lähtökohtaisesti varmasti hyväksytympiä kuin joogan parissa. Joogassa ihmisillä on  joskus odotuksia, että opettaja on jotenkin neutraali, persoonaton. Joskus joogaopettajan otaksutaan olevan jopa kaiken inhimillisen yläpuolella. Taiteessa opettajat useimmiten myös näyttävät sen, etteivät suostu ottamaan hangoittelevia oppilaita. Joogaan se ei jostain syystä kuulu. Opettajat saattavat tietenkin nähdä, ettei oppimisesta mitään tule niin kauan kuin oppilas “tietää” ja kyseenalaistaa kaiken, mutta eivät aja ketään pois. Vastuu opetuksen annista jää siten kokonaan oppilaalle. Olen opettajana ja sivustaseuraajanakin saanut nähdä ihan aitoa kiukuttelua joogakursseilla.

Omat tärkeimmät joogaopettajieni kanssa saadut oivallukset, ovat olleet täysin sanattomia.Olen tuntenut heidän maagisuutensa ja se on johtanut luottamukseen ja antautumiseen, joka ei ole ollut mentaalista. Olen yhtäkkiä kokenut jotain suurta helppoutta, yksinkertaisuutta ja iloa, jota en koskaan aiemmin ollut kokenut. Tietoa ja uutta energiaa on vain siirtynyt minuun. Olisivatko tällaiset jotenkin ylimaalliset hetket monille ratkaisevia siinä, että opettajasta tulee idoli ja sitten menevät puurot ja vellit sekaisin? Opettaja voi antaa merkittäviä ja orgastisia hetkiä millä alalla vain, mutta ei takaa sitä loppuelämäksi. Ihmiset jäävät niin vaivattomasti kiinni mielihyvään ja siitä sitten johtuu myös turhautuminen, jos nämä kokemukset eivät jatkukaan.

Joogaopettajana olen voinut todistaa kahdenlaisia äkillisiäkin muutoksia suhteessa itseeni. Joku kurssille tullut on ensin ollut hyvin etäinen ja epäluuloinen, ehkä jopa vastahankainen ja kapinoiva ja sitten lyhyessä ajassa avautunut, onnellistunut – ja kiittänyt minua. Minullahan ei tietenkään ole ollut suurta osuutta mihinkään, vaan kaikki prosessi on tapahtunut oppilaassa itsessään – suhteessa minuun. Olen tarjonnut jonkinlaisen peilin ja oppilas on käynyt omassa mielessään ja tunteissaan läpi erinäisiä asioita ja tullut sitten johonkin ratkaisuun. Kun epäluulon tilalle on tullut avoimuutta, oppilas on voinut ajatella, että se johtui minusta.

Toisinpäinkin  asiat ovat joskus menneet. Joku on ihastunut rajusti, ihaillut ensihetkestä ja myös kertonut sen minulle. Olen saanut viestejä ja hehkutusta. Oppilaan silmistä olen voinut nähdä, että hän on omassa maailmassaan ja näkee minut miten haluaa nähdä. Yhtenä päivänä olen sitten voinut kuulla moitteita ja saanut vihaa päälleni siitä mikä olen: “Mikä oikein kuvittelet olevasi? Miksi silloinkin sanoit minulle näin, miksi katsoit niin..?”

Joskus kysyin (lääkäri- ja) laulaja-ystävältäni Ullalta ottaisiko hän lauluoppilaita, jos sellaisia jostain sukeutuisi. Hän mietti hetken ja vastasi, että jos ottaisi, oppilaan pitäisi suostua sitoutumaan vähintään vuodeksi opiskeluun. Hänen kokemuksensa lauluoppilaana olosta oli se, että vasta vuodessa saattoi päästä sisälle siihen mitä opettaja halusi välittää. Ja sisällepääsyyn tarvittiin sitä, että vaan ottaa vastaan mitä tulee. Ei kysele ja arvioi. Tämä on minusta todella olennaista. Jos menee oppilaaksi kyselemään ja arvioimaan, ei voi koskaan päästä siihen kanavaan missä opettaja suo viisauttaan omalla tavallaan, omalla kielellään. Näin oppilas on itse esteenä. Oppilaana olo on vastaanottavuutta. Kun on itse avoin opettajalle, opettajan viisaus lähtee avaamaan uusia reittejä meissä. Olen itse kokenut tämän suurena onnena, mutta ymmärtänyt myös, etteivät kaikki tosiaan halua olla oppilaita.

Opettajalle antautuminen ei tarkoita sitä, että vastuu omasta elämästä siirtyisi tälle. Päinvastoin! Ehkä siinä on monelle haastetta, miten nämä yhdistää? On tärkeää ymmärtää, että molemmilla on vastuu itsestään ja rooliasetelma on sovittu yhteisesti. Jos saa “selkäänsä”, se on sovittu näin. Jos ei halua sopia sellaista, valitsee toisen opettajan. Oppilaan tehtävänä on oppia opettajan käyttämä kieli ja olla takertumatta pintatasoon. Mutta se on usein vaikeaa, koska olemme niin paljon kiinni ajatuksissamme ja tulkitsemme väärin. Emme pääse jostain syystä oikeaan kanavaan.

Yhteistä minut hurmanneille opettajille on se, että heillä on poikkeuksellisen voimakas suhde omaan alaansa ja elämään ylipäätään. Jotain samalla täysin luonnollista ja silti harvinaista. Antautuminen, yhteys ja voima. He tietävät mitä tekevät ja miksi. He ovat täysin flow’ssa. He eivät voi antaa omaa flow’taan, mutta he voivat avata oven, näyttää valoa ja antaa tukensa. Itse päätämme astummeko sisään ja lähdemmekö matkaan.

Kun oppilas on valmis, hän ilmestyy avoimena ja vastaanottavaisena sekä itselleen että opettajalleen.

Image

Me & my wild teacher, Yves Casati

Guna

Aside

Image

ON THE PARALLEL PATH

Yesterday I had the opportunity to take part to a Chi Kong practice with Tarmo Hakkarainen, a wise Finnish Tai Ji and Chi Kong teacher. After the practice we had a very interesting discussion about the similarities in the Taoism and the practice of Ashtanga Yoga.

The day before I just finished a workshop in Joensuu, Finland, where we talked about  how the changes in us take place gradually. Sometimes you get a sudden gift, an unexpected insight, a new energy wave and you feel like new. You feel you wanna continue on that new path and you wanna make some changes in your life accordingly. You know what to do. However, as long as the change is nothing but a sparkle and hasn’t got settled down to your energy, other people can’t feel it. This is the work you do. The others still communicate with the person you used to be. You choose your action according to your prana and not according to other people’s expectations.

Patanjali refers to this evolution in prana in his Yoga Sutra text (1.16 Tat-param purusha-khyater guna-vaitrshnyam). When we get enligthened, when we realize our real self, we are free. Our prana doesn’t get involved with negative or lower energies. Before the enlightenment, we are in the process, working consciously with these energies.

The three primary-constituents of the prana (Gunas) are distinguished by the quality they represent: Raja, active, restless energy, Tama, lethargy, stagnation and Sattva – bright, clear, high vibrational energy. We can always be aware which energy is dominant in us and little by little get more distance with these pranic movements – by watching, feeling and admitting, not reacting. Usually the behaviour of our prana gives us our temperament and we identify ourselves with that. We feel that’s us. When we practice yoga, this level begins to change in us and that’s something really amazing: it means we are really being born again! We start to feel the reality in a pure way without getting attached to any emotions.

I discussed  the taoist concepts Yin and Yang with Tarmo. They correspond more or less to these yogic-ayurvedic concepts of Tama and Raja. Tarmo said that people practice often with too much of Yang. If we have a strong intention, it creates tension inside. It means that even a potentially calming practice doesn’t really calm us. That’s why on the deeper, energy level, we are practicing the balance between Raja and Tama (Yang/Yin). We learn how to get detached and how to let go in a deeper and deeper level. Yang energy is helping us only when we have Yin energy too.

Ashtanga yoga by its  demanding physical practice is Rajasic. That’s why the inner quality of the practice should be calm and Sattvic (Yin), which means free of intention. We find the balance when we understand that the action is balanced by the non-action. We get closer to the Sattvic energy. If we keep on working heavily, we get exhausted. A strong physical practice doesn’t bring anything essential to the quality of the practice neither does it balance the energy. In Ashtanga Yoga you can see a lot of sporty and Rajasic style practices and people who admire others doing this “sport”.

My teacher, Sharath, continues to be my biggest idol in Ashtanga Yoga.  His energy has such a unique quality.  His presence is vibrating, his action effortless.

RENAISSANCE PAR LES GUNAS

Hier, j’ai croisé par hasard, un ami, Tarmo Hakkarainen, un professeur Finlandais éminent de Taiji et Qi Gong au même endroit où avait lieu mon propre stage. Comme c’est quelqu’un que j’admire pour ces capacités et son humilité exceptionnelles, j’ai eu la curiosité de participer à un cours de Qi Gong avec lui. Après le cours, nous avons pu partager des points de vus sur les similitudes des processus dans les traditions taoiste et yogique.

Ce n’était que la veille que j’avais développé le même sujet lors d’un stage à Joensuu, en Finlande. Là, nous avons parlé de la transformation progressive qui est le corollaire inéluctable d’une pratique régulière. Nous avons évoqué, par exemple, qu’il nous arrive parfois d’avoir un cadeau impromptu: tout d’un coup, nous nous sentons plus légers, emportés par un nouvel élan, nouvelle énergie. Comme s’il y avait une petite renaissance, un début de quelque chose de bien, une idée, peut-être. Nous nous sentons rassurés et nous voulons vivre cet élan, grandir en quelque sorte. Peut-être changer quelque chose dans notre vie, dans nos relations. Mais, tant que le changement n’a pas pris racine dans notre prana, personne d’autre ne peut sentir ce changement intérieur. C’est à nous d’agir. Autrement, les gens continuent à communiquer avec la personne que nous étions. Normalement, nous voulons écouter notre nouveau prana pour le suivre, le vivre au lieu de répondre aux attentes des autres.

Patanjali jette la lumière dans le Yoga Sutra sur ce sujet, 1.16 (Tat-param purusha-khyater guna-vaitrshnyam). Lorsque nous serons illuminés, lorsque notre vrai Centre se révèle, nous serons libres dû au fait que notre prana ne se mêle plus avec les énergies négatives. Et vice versa: lorsque nos énergies ne se mêlent plus avec les énergies tamasique et rajasiques, nous sommes illuminés. Avant que nous n’atteignions cet état, nous serons sur le chemin pour devenir de plus en plus conscients par rapport au comportement de notre prana.

Patanjali distingue trois catégories pour le prana: Rajas,  active, Tamas, passive, Sattva, neutre ou lumière. Notre tâche est d’être vigilant à l’égard de ces changements pour nous mieux connaître en évolution et de ce qui se passe en nous en telle et telle situation. Très souvent nous nous identifions avec notre tempérament au point de nous prendre pour ce que nous ressentons dans notre énergie. Par la pratique de yoga, cette couche énergétique change en nous. Cela veut dire que nous allons renaître peu à peu! Et nous renaîtrons plus purs et ne réagissons plus d’une façon néfaste à quoi que ce soit.

Avec Tarmo nous discutions des concepts taoists Yin et Yang qui correspondent plus ou moins à ces concepts Ayurvédic et yogique de Tamas et Rajas. Tarmo disait que très souvent il constatait que les gens qui pratiquent Taiji ou Qi Gong, ont beaucoup de Yang à l’intérieur. La tension et l’intention se traduisent en cette énergie active. Cela veut dire que même avec une pratique qui est censé nous calmer, nous aurons des résultats tout à fait opposés. C’est pour cela qu’il est important de pratiquer constammant au niveau énergétique pendant la pratique physique et de lâcher prise. L’énergie active (Yang) va avoir une bonne qualité lorsqu’elle se complète avec l’énergie de détachement (Yin).

La pratique d’Ashtanga yoga est en soi rajasique comme elle se fait avec les mouvements du corps et ainsi agite les énergies. Pour la balancer, la qualité intérieur doit être sattvique (Yin), dépourvu de stress et de pression. L’action est équilibrée par la non-action. En suivant ces principes, nous nous rapprochons de l’état Sattvique. Si nous faisons trop d’efforts, nous allons nous éreinter à l’intérieur. Le fait de pousser et tirer continuellement n’apporte rien dans la qualité de la pratique ou de l’énergie. Souvent la pratique d’Ashtanga est faite comme s’il s’agissait d’un sport.

Mon professeur, Sharath, continue à m’offrir un modèle à suivre et à admirer bien unique. La qualité de son prana est sattvique: sa présence est vibrante, son action toujours avec une énergie propice par rapport à ce qu’il fait.

O SAMMA PÅ KINESISKA

Tuttu Taiji- ja Chi Kung- opettaja, Tarmo Hakkarainen, tuli eilen pitämään aamuharjoitusta salille, jossa pidin kurssia. Oman opetukseni jälkeen menin hänen Chi Kung -ryhmäänsä mukaan.

Jatkoin harjoituksen jälkeen  keskustelua Tarmon kanssa aiheesta jonka olin juuri nostanut esiin maanantaina päättyneellä Joensuun kurssilla.

Joensuussa meillä oli puhe siitä miten joskus saa helpottavan oivalluksen ja siten toivottaa muutoksen tervetulleeksi elämäänsä.  Silloin kun muutos ei ole vielä laskeutunut energiaamme, ympäristömme ei reagoi toivomallamme tavalla.  Harjoituksen ulkopuolella tämä onkin vaativa vaihe: tehdä valinnat sen mukaan mitä oma prana kertoo, vaikka samaan aikaan ympäristö vielä kommunikoi “entisen minämme” kanssa. Miten jaksaa toimia uuden energian mukaan, vaikka kukaan muu ei sitä vielä näkisi ja kokisi? Etenkin jos ihmiset ovat muutostamme vastaan? Kuitenkin vain tekojen kautta uusi minämme tulee todeksi myös muille.

Patanjali puhuu tästä Yoga Sutra -tekstissään (1.16 Tat-param purusha-khyater guna-vaitrshnyam). Kun ihminen valaistuu, oivaltaa todellisen itsensä, hän vapautuu kokonaan siten, ettei hänen pranansa enää takerru ulkopuolisiin, sameampiin energioihin. Ennen valaistumista olemme tällä matkalla.  Patanjali erottelee pranan luokkiin (Guna) laadullisesti näin:  Rajas – aktiivinen, levoton energia,  Tamas, apatia, pysähtynyt energia  ja  Sattva – kirkas, selkeä energia. Voimme vaikuttaa jonkin verran näihin energioihin ja aina voimme olla tietoisia siitä mikä energia vallitsee. Useimmiten samastumme täysin tähän temperamenttiimme ja pidämme sitä itsenämme tai itseämme sinä. Energiamme liikkuu tietyllä volyymilla ja sillä on omanlainen värähtelynsä. Me tunnemme sen, uskomme sitä ja ajattelumme ja tunteemme yleensä mukautuvat siihen. Joogaharjoittelun myötä tämä syvin taso meissä alkaa muuttua  ja siksi uudestisyntyminen on totta. Koemme puhtaammin, takertumatta, reagoimatta. Synnymme koko ajan uudelleen, kun olemme tietoisia mitä energiassamme tapahtuu.

Tarmon kanssa jutustelu liittyi energiaharjoituksiin ja Taolaisiin käsitteisiin Yin ja Yang, jotka kutakuinkin vastaavat joogan ja Ayurvedan käsitteitä Tamas ja Rajas. Tarmo puhui siitä miten  ihmisillä on usein harjoituksessakin liikaa Yang-energiaa. Jos sisällämme on jännitystä ja yritystä (Yang), ei rauhallisen harjoituksen tekemisellä ole lopulta rauhoittavaa vaikutusta. Syvällä energiatasolla harjoittelemmekin sitä, että  saamme  Tamas-Rajasin (Yinin ja Yangin) tasapainoon.  Opettelemme  päästämään irti kontrollista koko ajan syvemmällä itsessämme.  Yang-energian voima tulee parhaiten käyttöömme oikealla määrällä Yin-energiaa.

Ashtangajooga on  fyysisen puolensa vuoksi Rajas -laatuinen (Yang) ja juuri siksi harjoituksen sisäisen laadun tuleekin olla rauhallinen ja mahdollisimman kirkas eli pyrkimätön (Yin).Tasapaino saavutetaan nimenomaan ymmärtämällä, että  tekemisen energian vastapainoksi tarvitaan syvää rentoutta. Näin  pääsemme lähemmäksi Sattvaa eli kirkkaan energian laatua.  Jos ponnistelu jatkuu vuosikaudet ilman että tämä sisäinen, energiatason harjoitus integroituu fyysiseen kokonaisuuteen,  harjoituksella on myös hyvin mahdollista uuvuttaa ja rikkoa itsensä.

Voimakas fyysinen harjoittelu ei lisää mitään olennaista laatuun, eikä tasapainota energioita.  Jotkut ihmiset ponnistelevat monesti silloinkin kun ei tarvitsisi. Ashtangajoogan ympärillä  on runsaasti tällaista urheilullista ponnistelua ja myös sen ihailua. Minä olen haltioitunut useita kertoja oman opettajani, Sharathin, täydellisen “rennosta” harjoituksesta, jossa energian hallinta on ihan omaa luokkaansa.  Hän on minulle esimerkkinä siitä miten viisaasti energiaa voi oppia käyttämään. Läsnäolo on tiivistä, ulkoinen ponnistelu pientä. Voima on rentouden tulosta.

Pranayama X

Image

You Live,  You Tube?

Sometimes people adopt perfectly the technique part of  the Ashtanga Yoga practice. The technique should lead us somewhere, but it can happen also that people just repeat the practice technically. One day this will  lead either to frustration or to a change within the practice.

The technical repetition means lack of connection, lack of sensations, when the breathing is concerned. Some people actually use their technique skills to avoid feeling their core,  themselves. They breath in a tube and emotionally keep themselves at a distance.

If we want to get into a deeper understanding and deeper feeling of life in us, it’s exactly here.  This is the meeting point with life – the breath. How you connect with your breath? Are you able to surrender to it or are you staying out of it? Can you find the way to let the breath take you somewhere just with a little bit of control instead of controlling and allowing just of little bit of life to manifest?

If you wanna test your ability to surrender to your breath, you can do it anywhere. Feel your inhalation, let it give you what it has to give you: the moment of pleasure and happiness. When you can just go with it, you are filled with strong feeling of life and vitality. This happiness and strength doesn’t depend on anything outside of you. Whatever the circumstances, you can be happy!

When you find the flow, you can’t be afraid. It’s simply impossible. You are connected with life and that’s all. You can’t hate, you can’t worry. Choose life. Choose breath. This is how no negativity can control you.

Vivre dans un tuyau

L’enseignement de l*Ashtanga Yoga est souvent très technique. Ce qui est tout à fait compréhensible, car nous avons besoin des techniques pour contrôler le comportement de notre propre énergie – parfois nuisible à nous-mêmes. Très souvent pourtant, la pratique en reste là sans trouver d’applications plus profondes qui aient plus de significations. La technique devient facilement le coeur de la pratique et nous empêche de jouir de la plénitude que la pratique pourrait nous offrir.

En ce qui concerne la respiration, si nous ne faisons que la répèter avec une technique, il se peut que nous restons loin de nous-mêmes: sans une vraie connection, sans de vraies sensations. Il y a des gens qui respirent comme dans un tuyau tout en étant eux-mêmes à l’extérieur de ce tuyau.

La pratique des asanas peut nous permettre d’abord une approche et ensuite une rencontre profonde avec notre âme et c’est exactement ici que tout l’essentiel se passe. Comment vraiment s’installer dans sa propre respiration? Est-ce qu’on pourrait s’abandonner ou est-ce qu’on doit garder la distance? Est-il possible de laisser la respiration nous guider en y donnant un tout petit peu de contrôle au lieu de la contrôler et  de ne pas permettre à la vie  de se manifester que peu?

Vous pouvez tester ça où que vous soyez! Juste sentez comment l’inspiration va vous remplir d’énergie et laissez-vous aller! Lorsque l’inspiration est libre, la respiration nous donne une forte sensation de vitalité et de bonheur. La qualité de ce bonheur est différente, car ce bonheur ne dépend de rien à l’extérieur de nous. Peu importe les circonstances, nous pouvons être épanouis.

Quand nous sommes entièrement dans ce flow, nous ne pouvons pas avoir de crainte, de soucis, de haine. Si jamais vous avez des pensées ou des émotions négatives, respirez en vous abandonnant! Vous pouvez toujours choisir d’être moins malheureux!

Elämää putkessa

Ashtangajoogan tekniikkaopetuksesta seuraa joskus se, että ihmiset omaksuvat tekniikan loistavasti, mutta se ei  alakaan palvella kokonaisuutta. Sitä toteutetaan itsetarkoituksellisesti ja näin se jää  irralliseksi ja joskus se muuttuu jopa keskeisimmäksi osaksi harjoittelua.

Hengityksen kannalta yksi esimerkki tästä  on yhteyden puuttuminen tunnetasolla ja tuntemuksen tasolla. Jotkut ihmiset hengittävät kuin putkessa ja tavallaan pitävät huolen siitä, että hengitys pysyykin jossain vähän etäämpänä. He itse ovat putken ulkopuolella.

Kuitenkin kun asanaharjoituksen tarkoitus on juuri hengityksen kautta päästä syvemmälle olemukseemme, tämä on se ratkaiseva kohta: Miten olla henkisesti omassa hengityksessä? Pitääkö sitä vähän niin kuin kädenmitan päässä vai voiko sille antautua?  Voisiko löytää tien siihen, että hengitys oikeasti vie ja kontrolli tulee perässä eikä toisinpäin?

Tätä voi testata hengittämällä missä tahansa harjoituksen ulkopuolellakin, niin että antaa hengityksen tuoda suuren nautinnon ja antautumisen tunteen mukanaan. Ollessaan vapaata, hengitys on nimenomaan voimakasta elämäntunnetta ja onnea. Tämä onni on olosuhteista riippumatonta.

Kun olemme täysin tässä virtauksessa, emme voi pelätä, emme voi vihata, emme olla huolissamme. Jos kärsit negatiivisista tunteista tai ajatuksista, ota käyttöön antautunut hengitys! Sen voit aina valita.

The light of the soul

On Observer and Observed

Yesterday I finished  a very special yoga workshop in Aix Yoga Center, France. There were several beautiful moments during the workshop. One will be unforgettable.

Many participants were already familiar with the Yoga Sutra of Patanjali. We had chanting first and then we discussed the text. I started quite superficially by checking that everybody knew the content. On the third sutra (Tadadrastuhsvarupevasthanam), Hubert gave me a very precise answer: This means that you move from the state of the Observed to the state of the Observer, the one in the Center..

As Hubert is a sensitive man, I knew he had another answer too. So, I asked him if he could formulate his own answer and express himself as he felt was real and meaningful. What was the part in us Patanjali was talking about?

He remained silent for a moment..just connected to his heart and replied, with emotion: The child.

Yes! Yes, the child! What else? The whole group could feel that the right answer  was given to us all. At that moment, it was the only possible answer. What is left, when we erase  the past, the fluctuations of the mind, is the child in us. The innocent and pure child.

I bow to  the child in you Hubert!

Le témoin intérieur

Parmi de plusieurs beaux moments durant mon stage de yoga qui a fini hier à Aix Yoga Center, il y en avait un, où j’étais particulièrement touchée. Je pouvais être témoin d’une révélation interne instantanée.

La plupart des participants connaissaient déjà plus ou moins les concepts de la philosophie de Patanjali. Après la récitation, on a discuté le début du texte et j’ai posé quelques questions. Au troisième sutra (Tadadrastuhsvarupevasthanam), il y avait Hubert qui m’a tout de suite donné une réponse savante: il s’agit du Témoin intérieur qui réside dans le Centre etc.

Comme Hubert est quelqu’un ayant accès au fond de lui-même, j’ai voulu lui reposer la question: “Qu’est-ce que ça veut dire? Est-ce que tu sens ce témoin intérieur en toi? Est-ce que tu pourrais le nommer selon ce que tu ressens au lieu de réciter des mots que tu as appris?”

Il est resté un moment silencieux,  il a réfléchi, médité et nous a dit, ému: L’enfant.

Quel moment délicieux. Quelle joie. Quelle justesse! A ce moment-là, c’était la parfaite réponse. Sincère, authentique. Comment était-ce possible? Parce qu’il y était, Hubert! Dans le silence, dans son âme. Toutes les réponses s’y trouvent. Tout le monde pouvait le sentir. Et qu’en plus, c’est ce que ça veut dire: c’est l’innocence, la pureté, l’âme, l’enfant en nous qui  voit clair – sans le poids du passé, sans les modifications du mental.

Namaste!

Sisäinen tarkkailija

Sydämessäni sykkii voimakkaasti juuri eilen päättynyt joogakurssini Ranskan Aix-en-Provencessa. Anti oli valtava, ihmiset aitoja ja sydämellisiä. Koskettavia hetkiä oli monenlaisia. Yhden haluan jakaa. Se sytytti uskomattomia ilon kipinöitä sisälläni.

Monet kurssilaisista tunsivat ennestään Patanjalin Yoga Sutra -tekstin. Chanting-osan jälkeen kävimme tekstin sisältöä läpi. Kysyin ensin vain pintapuolisesti tunnustellen eri sutrien merkityksiä. Kolmannen sutran kohdalla (Tadadrastuhsvarupevasthanam), Hubert lennätti samantien keskellemme tietävän vastauksen: Kyseessä on sisäinen tarkkailijamme, joka sijatsee eskuksessamme jne.

Koska Hubert on herkkä ihminen, tästä oli helppo jatkaa toiseen suuntaan. Kysyin eri tavalla:  Mitä tässä oikeasti sanotaan sinulle? Tunnetko tämän sisäisen tarkkailijan itsessäsi vai onko se vain käsite, jonka olet oppinut? Osaisitko ilmaista täysin vapaasti mistä on kysymys?

Hubert oli hiljaa, tunnusteli vapaasti sisintään ja hetken päästä pehmeästi, liikuttuneena, vastasi: Lapsesta on kysymys.

Mikä onnen hetki meille kaikille! Mikä suuri energian vapautuminen ja samalla kaiken käsitteellisen lakoaminen Toden edessä. Vastaus tuli todella suoraan sydämestä, ajattomuudesta. Kaikki tunsivat sen. Ja niinhän se on: Se mikä meissä oikeasti näkee toden, on viaton ja puhdas osa, sielu, lapsi meissä. Lapsi, joka näkee suoraan ilman menneisyyden painolastia ja mielen loputtomia muunnelmia.

Kumarrus Hubert-lapselle!

Image

Pranayama IX

ABOVE US ONLY SKY…

Why is breathing often difficult for adults? In my mind, it’s because even then, we think. We tell ourselves how to make a deep breath instead of letting it happen.

When we think, we’re often limited to the physical world. We’re not open to the unknown. The breathing is something that can go beyond our limits, especially the inhalation.

The beginners in yoga often feel stuck when the lungs feel full. In every day life, you don’t breathe like this: filling your lungs completely. This is not the goal in the practice either. It’s actually more the art of not filling your lungs, but continuing your  energy (of inhalation) the moment the air stops coming in.

When your lungs are full enough, stay in this state of inhalation, in this feeling which is completely effortless! You can practice outside the asana practice just to be able to continue (maybe 20-30 secs), feeling the transparency of the breath. The body is not hindering anything. Just feel how the energy continues inside and outside the lungs and the body.

When you feel all right with this, you can apply it in the asana practice. Don’t fill your lungs to the max not to  create tension, only control the force in the inhalation to feel good and light.

Image