When the student is ready, the master appears

 

When the student is ready, the master appears. This statement is present in many Asian spiritual traditions. In the West, this kind of student-master relationship sometimes evokes negative attitudes and associations probably due to the idea that nobody should be superior to anybody else. The humbleness of a student is mistakenly seen as humiliation by a teacher. This prejudice of an inequality can exist in the student and be non-existent in the teacher.

As far as I’m concerned, I never felt this relationship hierarchic, not as a  yoga teacher nor as a student. For me, it’s about a very special communication that takes place in the spirit and  in the body  sometimes  just in the silence. Very rarely, teaching in yoga or dance is made by talking or explaining. My personal experience as a student I’ve had mostly in the fields of yoga, dance and music.

I can remember a funny ballet class in Paris in my youth. My mother wanted to watch a class I attended. She didn’t expect to see my teacher, Yves Casati, slapping and spanking some of the students on the buttocks. She was horrified and wanted to escape. This great master is still teaching with the same rough style. He makes grimaces, he yells, and makes his comments: “You thought I would praise you? You thought I asked this student to show the exercise because he was doing it so well? Of course not! I’m not interested in what you can do! I’m interested in what you can’t do! That’s why I’m here! To correct your faults! ”  Earlier this year I got this real nourishment and presence for my soul  again. This master is someone who  just wants to improve everybody’s performance to the perfection – taking everybody’s own level into consideration. You have to do your best every second.

Even if I’ve got my part from my teacher’s anger, I never felt it was humiliating or that he wanted to humiliate me. It was because of the lack of concentration or consciousness from my part. I could just laugh about myself when I realized how he suffered seeing my flexed foot. I’m really taking his message seriously, but not taking myself seriously at all. The will to learn and to understand prevails. He sees that. We agree on what counts. He wants us to learn, he’s not there to tease us. Some people dislike that kind of approach, but mostly people come back to learn more and more. I can see that those who get most of his attention  are often the happiest people. They are worthy of the master’s attention, they can get more, if they don’t turn away. When there’s no pride left, the deeper learning begins. If you don’t give yourself, the teacher doesn’t care at all.

In art the great personalities and weird ways of teaching are more naturally accepted than in yoga. The yoga students might have expectations for the teacher to be neutral, not to have a weird personality. In art, teachers usually refuse to take students who are not humble. In yoga, usually all the students can attend, but  as long as they “know” and question everything, they are not learning much from the teacher.

The most important moments I’ve had with my yoga masters, have been wordless. I’ve felt their magic, their very special energy. The magic has lead me to trust and surrender. Suddenly, I’ve been able to feel a new ease and joy. The wisdom and the new energy have just flown into me.

Maybe this kind of supranatural  moments are crucial for most of the students, but for some people it can be harmful: the teacher becomes an idol without wanting it. The teacher can give very special, high energy, no matter the field, but it’s not guaranteed for the rest of the life. Very easily students remain attached to the pleasure and their own expectations and are again frustrated  when the teacher doesn’t continue to give the same kind of experiences.

As a yoga teacher I’ve seen two very opposite sudden reactions from my students. Some students have been distant and suspicious and maybe even rebel against me in the beginning. In a very short time, the attitude and the behaviour have changed. They’ve opened their heart, felt happy and then thanked me. I didn’t have any part in the process. Everything happened in them. But they thought it was me. Sometimes it’s been the opposite. Someone’s had a crush on me. I’ve understood that the person was in his own mind, seeing what he/she wanted to see and some time after told me angrily:” Who do you think you are!?”

I once  asked my friend Ulla would she give singing classes if someone wanted to. She said she would if the student would commit him/herself at least for one year. Her own experience as a singing student was that in one year you had time to understand a teacher, his/her style. And to understand you needed to take whatever the teacher would suggest, no questioning. I feel this is essential. If you go to a teacher to question him/her, you can’t get to the channel where the teaching / energy flows. The student hinders him/herself. When you’re a student, it means being receptive. If you are receptive, the teacher’s energy opens you. This has been a great happiness for me and at the same time I’ve understood that not everybody wants to be a student and have this kind of happiness.

To surrender to a teacher doesn’t mean that you give the responsibility of your life to him/her. On the contrary! Maybe that’s the challenge? How to combine these two: the surrender and your own responsibility. It’s a contract where two persons agree on the roles they have. If you get spanked, it’s because in your contract, you accept that. If you don’t want that, you’ll find another, more suitable teacher. The student learns the language the teacher uses to get gradually into the depth of the wisdom of his/her field.

What’s common to my teachers is that they have an exceptionally strong relation to their own field and to life in general. It’s something very natural and still hard to find. Surrender, connection and strength. They are in the flow. They can’t give you their flow, they can open the door, show you the light and give you their support.

The student doesn’t have to be ready.  It’s a process: to grow to be a student. To know how to be humble without feeling humiliated.

LORSQUE L’ÉLÈVE EST PRÊT, LE MAÎTRE APPARAÎT

C’est une phrase bien connue dans plusieures traditions spirituelles de l’Asie. De quoi s’agit-il? Parfois, à l’Occident, où une des valeurs les plus importantes est l’égalitarisme, cette phrase suscite des émotions négatives dues aux fausses connotations.  La relation guru – élève peut évoquer des inquiétudes, comme si les deux personnes dans ce genre de relation d’apprentissage et d’échange ne pouvaient pas être égales. Bien que, dans le monde du yoga, cette relation soit loin d’être hiérarchique, elle peut se traduire telle chez l’élève. Le maître n’est pas bien entendu supérieur à son élève même s’il a des expériences precieuses à partager. C’est plutôt une question de communication dont le maître décide la façon. Une communication qu’on doit apprendre en tant qu’élève parce que l’apprentissage dans le yoga, n’est pas des lectures, des explications, mais des fois, quelque chose de physique et des fois uniquement spirituel. Une communication invisible, inaudible, même mystique par rapport à laquelle on doit se sensibiliser pour la comprendre.

J’ai eu mes propres expériences  les plus intéressantes en tant qu’élève surtout dans le yoga, la danse et la musique.  Ce qui m’a marquée dans ma jeunesse, c’est les cours de danse classique au Centre de Danse du Marais avec un grand maître, Yves Casati. Je dois admettre que je ne m’y rendais jamais quand j’étais fatiguée – le connaissant, il m’aurait râlé dessus à cause de mon inattention et je voulais éviter cela. Une fois, ma mère était venue à Paris et elle voulait me voir danser. Ce qu’elle a pu voir, ne lui a pas trop plu: la distribution des fessées aux élèves (adultes) qui avaient la tête ailleurs ou qui faisaient pas assez attention. Elle était choquée.

La passion que ce maître transmet par de bizarres façons m’a toujours plue. Je n’ai jamais eu de fessée, mais il m’a rendu bien consciente de mon inconscience plusieurs fois – et à haute voix. J’ai eu un bonheur extrême cette année de pouvoir retourner dans ses classes. Lui, il avait la même pêche, la même énergie, la même passion d’enseigner qu’avant. Il était absolument présent chaque seconde ce qui est merveilleux et rarissime dans le monde d’aujourd’hui! J’adore son sens de l’humour: “Vous croyiez que je lui ai demandé de montrer l’exercise parce qu’il le faisait bien? Mais, bien sûr que non! Parce qu’ils le faisaient MAL! Ce qui m’intéresse, c’est ce que vous ne savez pas faire.”

Pour moi, ça n’a jamais été humiliant. Il m’a crié dessus, mais j’ai adoré la force et la justesse avec lesquelles il m’a réctifiée et je lui en suis vraiment reconnaissante! C’est un grand esthète et j’ai de la compassion pour lui quand je le fait souffrir. 😀  Pour moi, c’est quelqu’un qui nourrit ses élèves et qui est là pour nous servir. Pourtant, il y a des gens qui prennent mal ses corrections à cause de sa façon extravagante de s’exprimer.

Dans le monde artistique, en général, les professeurs avec une personnalité contradictoire ne sont pas  jugés en premier lieu. Ça va même de soi d’avoir du caractère. Pour ce qui concerne l’élève, il est hors de question de se présenter devant un professeur d’art avec une fierté, avec son ego. Tandis que dans le monde du yoga, il existe une image plus ou moins fausse des gurus: une personne toujours sereine, neutre, au moins dans les moments d’enseignement qu’on peut défier autant qu’on veut. La communication ne peut pas s’installer idéalement  tant que l’élève n’est pas humble, ni dans l’art, ni dans le yoga. Toutefois, il est extrêmement rare que les maîtres de yoga  mettent  les gens à la porte. Ils voient quand l’élève n’est pas prêt,  la responsabilité est entièrement à l’élève. S’il peut pas recevoir, il n’y a rien à faire.

Les choses les plus importantes que j’ai pu apprendre avec mes professeurs de yoga, m’ont été transmises en silence. J’ai pu sentir leur énergie en moi. Elle m’a parlé de cette manière où toute résistance en moi a disparue. Toute résistance mentale et beacoup de résistance au niveau pranique (énergétique et émotionnel).

En tant que professeur de yoga, j’ai pu voir des attitudes très opposées à mon égard. Il y a eu des élèves qui sont venus à mon stage/cours et qui, au début, ont gardé une méfiance et une bonne distance avec moi. Il y a en même qui ont tout de suite mis en question tout ce que je disais en m’attaquant verbalement. Et puis,  surprise, pendant la pratique, leur énergie a changé, il y a eu un changement radical en eux qu’ils ont projeté sur moi: ils m’ont remercié de ce qui leur est arrivé même si je n’y étais pour rien. Tout s’est passé en eux. Il y a eu aussi des gens qui m’ont tout de suite admirée ou qui ont admiré qu’ils ont cru voir. J’ai vu le regard qui ne voyait pas la réalité, qui rêvait et un jour, il y a eu un changement dans l’autre sens, des reproches, de la haine: “Pour qui tu te prends?”

J’ai posé la question à une amie, Ulla, qui est chanteuse pour savoir si elle enseignerait le chant à quelqu’un. Elle m’a répondu que si jamais elle  prenait un élève, celui-ci devrait s’engager au moins pour un an. Elle-même avait eu des professeurs extraordinaires et elle avait senti qu’il fallait vraiment étudier leur langage et leur façon de travailler avant de pouvoir aller plus loin dans l’expression. Pas de mises en question, que de la réceptivité de la part de l’élève. Un an pour la mise en place de structure pour pouvoir approfondir le travail par la suite.

Pour moi, c’est là, l’essentiel. Chaque maître a son propre langage. Si nous ne nous ouvrons pas à l’inconnu, nous sommes obstacles à nous-mêmes. C’est une énorme joie pour moi de travailler avec un professeur exigeant, mais je comprends que tout le monde ne veuille pas être étudiant.

Ce que tous mes professeur ont  en commun, c’est qu’ils sont des passionnés fous en ce qui concerne leur discipline, mais aussi la vie elle-même. Ils savent ce qu’ils font et pourquoi ils le font. Ils sont portés par une force extraordinaire. Ils sont là pour nous ouvrir des portes pour nous orienter.

Je crois que l’élève est prêt, lorsqu’il apparaît devant son maître sans aucune résistance. Avant cela, c’est un processus: on devient un vrai étudiant peu à peu et pas en se jetant aux pieds de son maître.

OPETTAJA ILMESTYY, KUN OPPILAS ON VALMIS

Tällainen ajatus löytyy monista Aasian henkisistä traditioista. Mihin oppilaan pitää sitten olla valmis? Mistä opettaja ilmestyy?

Joskus länsimaissa tähän opettaja-oppilas -asetelmaan liittyy negatiivisia mielleyhtymiä ja asenteita. Ehkä siitä syystä, että ajattelussamme kenenkään ei pitäisi olla toisen yläpuolella. Eikä kenenkään pitäisi oppilaanakaan nöyristellä kenenkään toisen edessä. Gurut ja opettajat nähdään joskus asettamassa itse itsensä ylempään asemaan, vaikka on ihan todennäköistä, että eriarvoisuuden kokemus on pelkästään oppilaasta lähtöisin.

En ole itse kokenut, että kyseessä olisi ensisijaisesti hierarkkinen suhde, en opettajana enkä oppilaana. Kysymys on kommunikaatiosta, joka tapahtuu monesti erikoisella tavalla: tekemällä kehollisesti opettajan kanssa tai joskus vain olemalla opettajan energiassa. Harvemmin kuitenkaan puhumalla. Omat kokemukseni oppilaana nousevat lähinnä joogasta, tanssista ja musiikista.

Skaalani ei ole laaja ja silti siihen mahtuu monenmoista. Kun äitini oli joskus nuoruudessani Pariisissa seuraamassa balettituntiani, jossa opettajani, Yves Casati, kävi äkäisenä läiskäyttämässä avokämmenen jonkun takapuolelle, äitini haukkoi henkeään ja mietti missä lähin uloskäynti, josta voisi vähin elein poistua. Tämä sama opettaja on edelleen voimissaan ja jakaa tanssirakkauttaan kuin villipeto: irvistelee, ähkii, ärjyy, tiuskii ja inhimillisempänä ripauksena heittää huumoria sekaan: “Luulitteko, että kehuisin teitä? Ajattelitteko, että pyysin tätä oppilasta näyttämään, koska hän osaa niin hyvin? En tietenkään! Minä en ole kiinnostunut siitä mitä hän jo osaa, vaan siitä mitä pitää korjata.” Näitä ravitsevia hetkiä sain taas  tuta juuri tämän vuoden alussa hänen tunneillaan.

Minulle tämä ei koskaan ole ollut nöyryyttävää, vaikka olen saanut osani hänen kiukustaan ja ahdistuksestaan omien vajavuuksieni vuoksi. Olen nauranut hänen kanssaan itselleni, vaikkapa nilkoilleni, joita en ole ojentanut oikealla hetkellä. Olen ymmärtänyt hänen, suuren esteetikon, kärsimyksen, kun tietoisuuteni ei ole riittänyt kaikkialle kehooni. Se on ollut antoisaa. Vaikka otan tosissani joka sekunnin, en ota itseäni näissä tilanteissa vakavasti. Oma oppimishaluni menee kaiken edelle. Näen myös, että ainoa asia mikä opettajalleni merkitsee on se, että hänen oppinsa menee perille – ei suinkaan oppilaiden kiusaaminen. Tätä hurjuutta eivät kaikki siedä, mutta toki ne, jotka vuosi toisensa jälkeen ahmivat hänen oppejaan ja joille hänen  runsaudensarvensa syöksee aina vain uusia oivalluksia. Usein on jopa niin, että ne, joita eniten höykytetään, ovat onnellisimpia. He saavat jostain syystä mestarin huomion ja jos sen käyttää viisaasti, se voi olla mullistavaa. Uskon, että nämä opettajat koettelevat oppilasta ainoastaan egotasolla. Kun kaikki ylpeys on nyhdetty, voi todellinen oppiminen alkaa. Keneltäkään ei vaadita suhteessa muihin, vaan pelkästään suhteessa omaan kapasiteettiin. Jos olet tullut mukaan vain harrastelemaan tai näyttäytymään, opettaja ei vaadi luultavasti yhtään mitään.

Tanssin ja muiden taiteiden parissa eriskummalliset, voimakkaat persoonallisuudet ovat lähtökohtaisesti varmasti hyväksytympiä kuin joogan parissa. Joogassa ihmisillä on  joskus odotuksia, että opettaja on jotenkin neutraali, persoonaton. Joskus joogaopettajan otaksutaan olevan jopa kaiken inhimillisen yläpuolella. Taiteessa opettajat useimmiten myös näyttävät sen, etteivät suostu ottamaan hangoittelevia oppilaita. Joogaan se ei jostain syystä kuulu. Opettajat saattavat tietenkin nähdä, ettei oppimisesta mitään tule niin kauan kuin oppilas “tietää” ja kyseenalaistaa kaiken, mutta eivät aja ketään pois. Vastuu opetuksen annista jää siten kokonaan oppilaalle. Olen opettajana ja sivustaseuraajanakin saanut nähdä ihan aitoa kiukuttelua joogakursseilla.

Omat tärkeimmät joogaopettajieni kanssa saadut oivallukset, ovat olleet täysin sanattomia.Olen tuntenut heidän maagisuutensa ja se on johtanut luottamukseen ja antautumiseen, joka ei ole ollut mentaalista. Olen yhtäkkiä kokenut jotain suurta helppoutta, yksinkertaisuutta ja iloa, jota en koskaan aiemmin ollut kokenut. Tietoa ja uutta energiaa on vain siirtynyt minuun. Olisivatko tällaiset jotenkin ylimaalliset hetket monille ratkaisevia siinä, että opettajasta tulee idoli ja sitten menevät puurot ja vellit sekaisin? Opettaja voi antaa merkittäviä ja orgastisia hetkiä millä alalla vain, mutta ei takaa sitä loppuelämäksi. Ihmiset jäävät niin vaivattomasti kiinni mielihyvään ja siitä sitten johtuu myös turhautuminen, jos nämä kokemukset eivät jatkukaan.

Joogaopettajana olen voinut todistaa kahdenlaisia äkillisiäkin muutoksia suhteessa itseeni. Joku kurssille tullut on ensin ollut hyvin etäinen ja epäluuloinen, ehkä jopa vastahankainen ja kapinoiva ja sitten lyhyessä ajassa avautunut, onnellistunut – ja kiittänyt minua. Minullahan ei tietenkään ole ollut suurta osuutta mihinkään, vaan kaikki prosessi on tapahtunut oppilaassa itsessään – suhteessa minuun. Olen tarjonnut jonkinlaisen peilin ja oppilas on käynyt omassa mielessään ja tunteissaan läpi erinäisiä asioita ja tullut sitten johonkin ratkaisuun. Kun epäluulon tilalle on tullut avoimuutta, oppilas on voinut ajatella, että se johtui minusta.

Toisinpäinkin  asiat ovat joskus menneet. Joku on ihastunut rajusti, ihaillut ensihetkestä ja myös kertonut sen minulle. Olen saanut viestejä ja hehkutusta. Oppilaan silmistä olen voinut nähdä, että hän on omassa maailmassaan ja näkee minut miten haluaa nähdä. Yhtenä päivänä olen sitten voinut kuulla moitteita ja saanut vihaa päälleni siitä mikä olen: “Mikä oikein kuvittelet olevasi? Miksi silloinkin sanoit minulle näin, miksi katsoit niin..?”

Joskus kysyin (lääkäri- ja) laulaja-ystävältäni Ullalta ottaisiko hän lauluoppilaita, jos sellaisia jostain sukeutuisi. Hän mietti hetken ja vastasi, että jos ottaisi, oppilaan pitäisi suostua sitoutumaan vähintään vuodeksi opiskeluun. Hänen kokemuksensa lauluoppilaana olosta oli se, että vasta vuodessa saattoi päästä sisälle siihen mitä opettaja halusi välittää. Ja sisällepääsyyn tarvittiin sitä, että vaan ottaa vastaan mitä tulee. Ei kysele ja arvioi. Tämä on minusta todella olennaista. Jos menee oppilaaksi kyselemään ja arvioimaan, ei voi koskaan päästä siihen kanavaan missä opettaja suo viisauttaan omalla tavallaan, omalla kielellään. Näin oppilas on itse esteenä. Oppilaana olo on vastaanottavuutta. Kun on itse avoin opettajalle, opettajan viisaus lähtee avaamaan uusia reittejä meissä. Olen itse kokenut tämän suurena onnena, mutta ymmärtänyt myös, etteivät kaikki tosiaan halua olla oppilaita.

Opettajalle antautuminen ei tarkoita sitä, että vastuu omasta elämästä siirtyisi tälle. Päinvastoin! Ehkä siinä on monelle haastetta, miten nämä yhdistää? On tärkeää ymmärtää, että molemmilla on vastuu itsestään ja rooliasetelma on sovittu yhteisesti. Jos saa “selkäänsä”, se on sovittu näin. Jos ei halua sopia sellaista, valitsee toisen opettajan. Oppilaan tehtävänä on oppia opettajan käyttämä kieli ja olla takertumatta pintatasoon. Mutta se on usein vaikeaa, koska olemme niin paljon kiinni ajatuksissamme ja tulkitsemme väärin. Emme pääse jostain syystä oikeaan kanavaan.

Yhteistä minut hurmanneille opettajille on se, että heillä on poikkeuksellisen voimakas suhde omaan alaansa ja elämään ylipäätään. Jotain samalla täysin luonnollista ja silti harvinaista. Antautuminen, yhteys ja voima. He tietävät mitä tekevät ja miksi. He ovat täysin flow’ssa. He eivät voi antaa omaa flow’taan, mutta he voivat avata oven, näyttää valoa ja antaa tukensa. Itse päätämme astummeko sisään ja lähdemmekö matkaan.

Kun oppilas on valmis, hän ilmestyy avoimena ja vastaanottavaisena sekä itselleen että opettajalleen.

Image

Me & my wild teacher, Yves Casati

Advertisements

One thought on “When the student is ready, the master appears

  1. Hyvä opettaja
    on persoonallisuus, joka
    erottuu seinästä
    vahvoina tunteina, tiivistyy
    oivalluksena
    oppilaan sekuntiin.

    Joogassa opettaja
    on ainoa peili, jos
    sitä ei kestä, vika
    voi olla monta askelta
    lähempänä
    kuin luuletkaan.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s