It’s called yoga

If you stretch your arm in a pub to get your pint, are you just having a beer or is that Pub Yoga?  If you stretch your body in sauna, are you actually just relaxing in sauna or is that Sauna Yoga? Today almost everything is named yoga. I haven’t understood which part in these different activities is the actual yoga. Is there any yoga at all but the name?

Some people see yoga as being together, doing gymnastics and having fun. That’s actually the exact opposite of the traditional yoga which is about being with yourself (perhaps in a group), calming down and facing your dark side. The dark side meaning your subconscious mind that starts to unfold when the conscious mind is calm and clear.

Try Party Yoga! I’m sure you’d love it! 😀

blog-jungleswingyoga

*Jungle Swing Yoga*

Advertisements

A boy and a statue

Pasi was already a big boy. He was six. I was five. In addition to his impressive age, Pasi was really cute, serious and he had a unique serenity for a child.

I was in the yard at my nanny’s. Pasi was the only child I new the name of. I was standing there not knowing how to get back to my nanny’s place. So many entrances in the huge building. I felt awful.

Suddenly I realize that Pasi is looking at me and says: “Stop bothering that girl!”  By his words and action I understand I was being harassed by some older boys. That’s why I felt so bad. I gaze my hero on the rock. I’m frozen and embarrassed by how happy I feel. A warm feeling spreads out deep in my chest.

First I didn’t even have an existence. Then Pasi saw me and made me visible to myself. I made sure I didn’t show anything out. I didn’t move a millimeter. I was like a statue – with an emotional storm inside.

UN GARÇON ET UNE STATUE

Pasi était un grand garçon. Il avait six ans. Moi, je n’en avais que cinq. L’âge de Pasi me donnait le vertige.  En plus de son âge respectable, Pasi avait l’air beau et sérieux et sa stabilité m’impressionnait de loin.

Je ne connaissais pas les enfants dans la cour de chez ma nounou. Je m’étais donc plantée devant une porte d’entrée. Je ne me souvenais pas non plus par quelle porte j’étais sortie. Je voulais partir sans savoir où aller. J’étais très mal.

Voilà que tout d’un coup, je perçois le regard de Pasi et  les paroles qu’il émet vers moi du haut de la colline où il est perché: “Arrêter d’embêter cette fille!” Ce n’est qu’à ce moment-là, que je me rends compte d’être entourée de trois garçons qui commencent à s’éloigner de moi par la force de cet ordre.

Je suis perplexe, figée de peur et en même temps, remplie de bonheur et d’amour vifs. Une expansion de chaleur inconnue jusque-là envahit ma poitrine. Je fixe mon héros sans rien dire. Une minute avant je n’étais même pas consciente de ce qui se passait autour de moi. Pasi m’a vue, m’a protégée et m’a donné une existence. Je n’ai montré aucune émotion, je n’ai pas bougé d’un millimètre.  Je suis restée là comme une statue.

POIKA JA PATSAS

Pasi oli jo iso poika. Kuusivuotias. Minä olin viisi.  Komean ikänsä lisäksi Pasi oli tumma, vakava ja vakaa.

Olin hoitotädin pihalla, missä en tuntenut muita lapsia. En myöskään muistanut mistä rapusta olin tullut siihen missä olin. Rappuja oli tusinan verran. Halusin pois. Oli paha olla.

Yhtäkkiä tajuan Pasin sanojen laskeutuvan kallion laelta alas kohti minua:  “Älkää kiusatko sitä tyttöö.” Vasta silloin herään huomaamaan, että meitä on neljä ja että nämä taikasanat erkaannuttavat kolme isompaa poikaa ympäriltäni.

Jään tuijottamaan turtana kalliolle. Olen jähmettynyt pelosta ja samalla häkeltynyt pehmeästä lämmön tunteesta. Ennenkokematon onni laajentaa rintaani.

En ensin tiennyt edes olevani olemassa. Pasi näki minut ja kertoi sen muillekin. Mitään tunteita en näyttänyt, milliäkään en liikkunut. Pysyin taitavasti patsaana.

Image

Unbreak your heart

When I was being born I was about to die. Before getting in here. Or out from the other side. I connect my hypersensitivity and my birth, because my body has always been very passionate to live as if it remembered how close the suffocating hands of death are.

As a little girl I could feel in my body when someone else got hurt even a tiny bit. It made really painful waves all over me and I couldn’t easily get over the situations, because my body kept reminding me of them. Now I know it has a name: Mirror-touch synaesthesia. It means that other people’s suffering triggers sensory experiences in me. It’s the same with emotions. When I was a child I always dreamed about taking a bum at home, to give him a bath and new clothes, to heal him and to give him shelter.

Today the hypersensitivity is considered almost a disease. Some people have even get a diagnosis for a disorder: HSP – Highly Sensitive Person. I’m sure we all are highly sensitive in the beginning of life, but our surroundings don’t take it into consideration and we change. We close our eyes. We close our hearts. We stop taking other people’s suffering in and this is how we lose our empathy. But we can come back!

I’ve sometimes felt really upset and awfully bad seeing people crushing mosquitos just for fun, as if these insects were nothing or felt nothing. When there’s a mosquito on my skin, I watch it. I nourish it and it makes me happy. It doesn’t hurt. No need to kill.

This is not ethical for me at first hand, it’s me mirroring the suffering of another living creature. The veganism  and the non-violence of yoga philosophy support my inner feelings. Life is so beautiful in all its forms. For many people it’s easier to love a pet than an insect even though it’s the same life under a different cover. We should never destroy life. We can just watch it, admire it, be one with it.

I  can completely identify with the sentence of Ram Dass: “A moment comes when ‘other’ is no longer other.” Can you make friends with a mosquito next time you meet one? Connect to it? Be one with it? Handle the situation wihtout killing?

 

ON NE VOIT BIEN QU’AVEC LE COEUR..

 

J’estime qu’il y a un lien entre ma hypersensibilité et ma naissance. La mort m’avait mis la main dessus juste avant que je sois née. J’ai dû me battre avec toutes mes forces. Je vois que la pulsation très forte dans mes veines et la passion pour la vie est inversement l’asphyxie que j’ai subie. J’en garde aussi un rappel que la mort est tout le temps présente et nous ouvre la porte quand bon lui semble.

 

Petite fille,  toutes les souffrances des autres se reflétaient dans mon corps. Quand je voyais quelqu’un se blesser, j’avais des douleurs ondulantes un peu partout, comme des vagues qui m’envahissaient. Je restais souvent à digérer ces moments, parce que les vagues ne me lâchaient pas. Aujourd’hui, je sais de quoi il s’agit. Cela s’appelle la Synesthésie tactile-miroir, ce qui veut dire que les sensations et les émotions des autres se répercutent dans le corps de la personne “atteinte” de cette sensibilité. Je me souviens d’avoir regardé les clochards avec beaucoup d’empathie en me disant que je voulais en choisir un pour l’amener chez moi, lui donner un bain, des vêtements propres et lui offrir un lit douillet avec des draps tout frais. En fait, j’ai toujours la même envie! 😀

 

Aujourd’hui, les gens sont diagnostiqués comme hyper-sensible comme s’il s’agissait d’une maladie. Je suis convaincue que nous sommes tous hyper-sensibles à la naissance et dans la petite enfance, mais comme ce n’est pas une caractéristique uniquement positive ou utile dans la société, nous changeons. Petit à petit, nous fermons les yeux. Nous fermons nos coeurs pour ne plus ressentir la souffrance des autres. Mais il existe toujours un chemin de retour, n’est-ce pas?

 

Tout au long de ma vie, j’ai eu des moments où j’ai été ahurie en voyant avec quelle indifférence les gens tuaient des moustiques. Comme si ces petits insectes ne sentaient rien ou ne portaient pas la vie en eux. S’il y a un moustique qui atterrit sur ma peau, soit je le chasse en douceur avec un coup de souffle, soit je le regarde sucer mon sang. Le nourrir, me fait plaisir. Ça ne fait pas mal. Aucun besoin de tuer.

 

Pour moi, ça n’a pas été une question d’éthique au premier lieu, mais plutôt, moi, reflétant et sentant la vie d’une autre créature précieuse. Je ne suis pas arrivée là par les principes du véganisme ou du yoga, mais par mon propre sentiment.  Je comprends que pour beaucoup, il soit plus facile d’aimer un animal domestique qu’un insecte, mais si on regarde bien, si on sent bien avec son coeur, c’est la même vie sous une autre apparence. Nous ne sommes pas censés la détruire. Nous pouvons admirer la beauté de toute vie.

 

Ram Dass a dit: “Il va venir un moment où ‘autre’ ne sera plus autre.” C’est maintenant? La prochaine fois, quand un moustique te dira bonjour, tu lui permettrais de continuer sa vie?

 

SYDÄN PAIKOILLEEN

Meinasin kuolla juuri ennen syntymääni. En päässyt ulos, vaikka kehoni tiesi elämän suunnan. Uskon, että yliherkkyyteni on yhteydessä tähän alkuun, jossa koko elimistöni kamppaili jonkun aikaa suuressa hädässä. Kehoni muistissa on kuoleman kuristavat kädet.

Pienenä tyttönä koin usein ilkeää vihlontaa, kun näin jotakuta toista sattuvan. Tunsin kehossani kivun pyörteitä enkä voinut unohtaa näkemääni, koska pyörteet palasivat muistuttelemaan siitä. Nykyään tälle on nimi: peilisynestesia. Sillä tarkoitetaan kokemusta siitä miten toisen ihmisen fyysisen kärsimyksen tai tunteet voi kokea omassa kehossaan.  Lapsena kuvittelin puliukkoja katsoessani miten mukavaa olisi viedä sellainen kotiin ja antaa kylpy, puhtaat vaatteet ja puhdas peti.

Nykyisin tällainen herkkyysaste löytyy persoonallisuustyyppikategoriassa nimellä ‘erityisherkkä’. Olen tavannut vain “erityisherkkiä” lapsia ja siitä päättelen, että me kaikki olemme alun alkujaan äärimmäisen herkkiä. Kun emme saa sille ympäristöstä ymmärrystä ja hyväksyntää, menetämme sen. Sydämemme ei tunne enää samalla tavalla, koska se vaatisi myös toimintaa herkkyytemme mukaisesti. Sydämen mukainen toiminta vaatisi erottumista muista. Me sokeudumme vähitellen muiden hädälle. Voimme kuitenkin antaa herkkyydellemme uuden mahdollisuuden!

Minusta on aina tuntunut pahalta katsoa miten ihmiset läiskivät hyttysiä kuoliaaksi, joko vain välinpitämättömyyttään tai sitten jopa silkasta listimisen ilosta. Olen katsonut ihmeissäni miten jotkut voivat lopettaa toisen olennon elämän tuntematta mitään. Kun omalle iholleni pysähtyy hyttynen, joko puhallan sen matkoihinsa tai annan sille huomioni. Imetän sitä verelläni. Hyttysenpisto on todellakin vain hyttysenpisto. Se ei satu. Hyttysen voi myös antaa elää.

Tämä ei ole minulle ollut alunperin eettinen kysymys, vaan olen toiminut sen mukaan mitä kehoni on peilannut toisesta.  Sisäänrakennettu elämän kunnioittamisen periaate vegaaniudessa ja joogassa on minulle täysin ymmärrettävä oman sisäisen kokemukseni kautta. Elämä on ihme. Haluan ihastella sitä sen monissa eri muodoissa. Ymmärrän, että joillekin lemmikkieläimen rakastaminen on helpompaa kuin vaikkapa itikan, mutta loppujen lopuksi kyseessä on sama elämä eri paketissa.

Ram Dass on sanonut: “Se hetki koittaa, jolloin ‘toinen’ ei olekaan enää toinen.” Seuraavan kerran kun itikka istahtaa läheisyyteesi, voitko ottaa sen vastaan? Voitko antaa sen jatkaa elämäänsä?

271155_2036708130489_1243603_n

* Mathilde *

LOTUS

lotus3

I’m frequently confronted with a question in my yoga classes: How to do the lotus posture? Some people struggle with the stiffness of their ankles and wait for years to be able to sit confortably in it. 

For me, it was always a piece of cake. I wonder if it’s because in my teens, I would stretch them every weekend – a lot. Every time I was drunk, I was running and walking, hardly touching the ground with the sole of my feet. My ankles turned and collapsed at every step, my friends told me the next day. I could also see that with my own eyes, when I looked at my swollen ankles.

I made my ligaments very flexible and they remain like that. That’s not something I necessarily recommend to my students. 😀

 

Fréquemment, dans les cours de yoga, les gens me posent la même question. Comment arriver à se mettre dans le lotus? Qu’est-ce qu’il faut faire? C’est souvent difficile, parce que la partie extérieure des jambes et surtout celle des chevilles est raide.

Pour moi, ça n’a jamais été un problème. Dans ma jeunesse, j’ai travaillé pour leur flexibilité pendant les week-ends. A chaque fois que j’étais vraiment saoule, je trébuchais dans les racines d’arbres de façon à ce que les plantes de mes pieds touchaient le sol  à peine. Et comme c’était le week-end, je portais bien entendu des talons hauts. Souvent, selon mes amis, mes chevilles se tordaient complètement et j’ai pu constater la même chose le lendemain matin en sentant la douleur et en voyant mes chevilles enflées.

C’est ainsi que j’ai tiré mes ligaments régulièrement. Maintenant, j’ai les chevilles bien flexibles. Ça ne veut pas dire tout de même que je recommande forcément ma façon à mes élèves. 😀

 

Lootusasento on monesti se yksi ja ainoa asana, joka piinaa joogatunneilla käyvää.  Monet tuskailevat lootusasentonsa kanssa vuosia siksi, että säärten sivut ja nilkat ovat jäykät. Kun asentoon ei pääse, se harmittaa.

Minulle ei lootusasento ole koskaan ollut  hankala. Syy voi piillä siinä, että nuoruudessani tulin venytelleeksi nilkkojani viikonloppuisin melko perinpohjaisesti. Aina kun olin kaatokännissä, rymysin pitkin metsiä ja juoksentelin juurakoissa jalkapohjien tuskin osuessa maahan. Jalassa oli tietenkin korkeakorkoiset kengät tai bootsit. Nilkat lipsuivat ystävien kertomaan mukaan aina altani ja totesin sen seuraavana aamuna itsekin usein todeksi, kun nilkat olivat ärtyneet ja pahasti turvoksissa.

Nivelsiteet saivat siis kyytiä. Nilkat ovat nyt oikein joustavat. En tiedä voinko tätä tietä suositella muille. 🙂

A Friend

The Young Artist of the Year 2013 in Finland took my breath away in Tampere Art Museum. I had the feeling I was merging to his art works. There were installations with sounds and some human “sculptures”  that were breathing – or almost breathing. 😀 They were all really thrilling for me and they activated my cellulary memory with some ghosts and spooky echos from my childhood.

The artist, Jarno Vesala, tells in an interview how these daily  situations and ordinary objects are scary just because they are not in their usual places.  I have to admit that it was quite exotic to here the old elevator of an old building, to look through the peephole in an ordinary door and to see the old-fashioned common installation in any standard home: telly-armchair-floor lamp. Many of these installations evoked my childhood fears.

It was about the visual art, but however, what mostly affected me, was the sound. I realized also that a sound can really scare me to death as well as it can be the way to connect to the other and make me feel good and relaxed. It was a long time ago when I realized that the sound of the engine of a small airplane made me feel safe and relaxed. I guess this is because when I was just a baby and left alone for such a long time that I couldn’t even cry my anguish anymore, I was completely lost. And then from a distance  a sound appeared and became closer and closer.  In my despair and loneliness I had suddnely something to relate to. That’s why even today every time I here the sound of a small airplane, there’s a spontaneous joy inside of me and I say to myself: Hey, it’s my friend!

My experiences before school were pretty much limited to home, the yard and the staircase. The world was the smells -good and bad- that came from the other people’s apartments. The voices and the echos. The feelings you could sense and understand. Some homes had a soft atmosphere, some more or less threatening. The staircase was frightening for me, because you never knew if someone would open the door and what would be behind the door. The sounds were cold and metallic. The elevator, the locks. The steps of the people were always interesting to read by sound and the rhythm: some were angry, some indifferent, some secret, some in a rush.

Behind the peephole I was at the same time secured and scared. I could see, but to see others without them knowing, made me feel guilty. When the mailslot banged, it was like a crash that ruined my imaginary world. My heart was crushed by fear. It was also crushed similarily in the exposition of art of Jarno Vesala. The first installation, ‘The woman and the soup’ transported me in the middle of the horror movie ‘The Ring’ and ‘Over there’ struck me with terror.

In a summer day and when you’re an adult, it’s lovely to visit a house of horrors!

blog-keitto

Soup and a woman, 2012

 

UN AMI

Le ‘Jeune artiste peintre 2013’ (en Finlande) m’a coupé le souffle dans le musée d’art de Tampere. J’avais l’impression de me fusionner avec ces oeuvres d’art moi-même dans le sens où je sentais qu’elles me transperçaient. Il y avait des installations, des oeuvres d’art sonores et des “sculptures” de forme humaine qui respiraient – ou presque. 😀 Ces oeuvres me donnaient des frissons en activant ma mémoire cellulaire qui a permit à mes fantômes et à des ombres de mon enfance de faire surface.

L’artiste lui-même, Jarno Vesala, parle dans une interview de cet effet du banal et du quotidien, qui prend une autre signification et crée de nouvelles connotations dans un contexte différent – comme c’est dans l’art en général. J’ai senti l’exotique du quotidien dans le vieil ascenseur bruyant, dans le judas dans une porte d’appartemen ainsi que dans la triade familière télé-fauteuil-lampe à pied. Mes souvenirs d’enfance se sont mélangés dans ces installations ou devrais-je dire plutôt dans ces ‘moments’ d’horreur.

Dans cette exposition d’art où il s’agissait de l’art visuel, ce qui m’a le plus touché, c’était les sons. J’ai pu remarqué qu’un son est capable de nous paralyser d’horreur aussi bien qu’il est capable de nous connecter aux autres et de nous donner la paix intérieure.

Il y a longtemps de ça que je me suis rendu compte combien le son du moteur d’un petit avion me sécurisait. Cela certainement dû au fait que, bébé, on m’avait laissée seule tellement longtemps que touts les points de repères disparaissaient. Il n’y avait plus qu’une seule chose qui me consolait et il est devenu comme un ami: un avion qui s’approchait. C’est vrai que même aujourd’hui lorsqu’il m’arrive d’entendre ce son, il y une joie spontanée en moi qui se traduit en une image: MON AMI ARRIVE!

Dans l’enfance, le monde se limitait à la maison, à la cour et à tout ce qui passait dans l’escalier. Les odeurs, bonnes et mauvaises qui sortaient de chez des familles, des voix et des échos. Les ambiances qu’on pouvait deviner. Il y en avait qui était douces, d’autres menaçantes. Il y avait le calme et les routines de vieilles gens.

L’escalier me faisait peur, parce qu’on ne savait jamais si quelqu’un allait ouvrir la porte et ce que se trouvait derrière la porte. Les sons étaient desagréables pour une petite fille: dûrs et métalliques. Les bruits de l’ascenseur, les cliquetis des verrous. Les pas me parlaient toujours de ce que ressentait la personne qui passait: des pas en cachette, en colère, pressés, indifférents.

Derrière le judas de  la porte, ça faisait peur aussi. Le judas rendait l’image tordue. Parfois,  je fixais les gens qui restaient là parler devant moi. Les voir sans qu’ils puissent me voir, était terrifiant. Je me sentais coupable.

Lorsque la boîte à lettre faisait le bruit, ça ne faisait qu’ajouter au cauchemar de la solitude. Tout d’un coup, le son coupait le silence et dérangeait mon monde imaginaire. Le coeur se déchirait de peur. Comme il le faisait à l’exposition de Jarno Vesala. La première oeuvre, ‘La femme et la soupe’ m’installait directement et rapidement dans le film d’horreur ‘The Ring’ et plus tard ‘Là-bas’ me terrorisait avec l’ambiance suicidaire.

Un jour d’été et en adulte, la visite dans une maison d’horreur est tout à fait faisable et même agréable. 😀

YSTÄVÄ MATKALLA

Vuoden nuori taiteilija salpasi hengitykseni Tampereen taidemuseossa:  Kuvataiteilija Jarno Vesalan näyttelyssä muuntuu itsekin osaksi installaatioita, ääniteoksia ja ihmishahmoisten “veistosten” hengitystä. Minulle kylmiä väreitä nostattavat työt puskivat myöskin solumuistista  erilaisia menneisyyden varjoja ja kuiskivia kummituksia.

Taitelija sanoo itse haastattelussa (YLE), että hänen töidensä pelottavuus syntyy näiden asioiden kohtaamisesta tällaisessa tilassa. Käsitän hänen tarkoittavan sitä, että arkiset asiat irrotetaan kontekstistaan ja silloin ne vaikuttavat meihin eri tavoin – kuten siis yleensä aina taiteessa. Koin toki sen arjen eksotiikan veräjähissin räminässä, vanhassa putkitelkkari-nojatuoli-jalkalamppu -asetelmassa ja tavallisessa kerrostalon kotiovessa ovisilmineen. Muistoni sekoittuivat teoksiin ja siten työt toivatkin lapsuuden ainutlaatuista tunnelmaa ja kauhujakin esiin.

Näyttelyssä, joka oli kuvataidetta, minulle voimakkaimmat tunteet herättivät kuitenkin äänet.  Pahimmillaan ääni synnyttää todella syvältä jähmettävää kauhua ja toisaalta parhaimmillaan avaa yhteyden muihin ja luo sillan maailmaan. Olin jo  tosin tiedostanut vuosia sitten sen, että kun vauvana olin ollut pitkään yksin – luultavasti nukkumassa vaunuissani – helpotuksen yksinäisyyden tuomaan epätoivoon toi lopulta ääni.   Malmin lentokentän läheisyydessä pienlentokoneiden pörinä toi turvan. Tiesin, että jotain on jossain enkä ollut enää ihan yksin tässä maailmassa.  Niinpä edelleenkin kun etäältä aavistan pienkoneen moottorin pehmeän murinan,  ilon tunne hyrähtää sisuksissani: Ystävä!

Rappukäytävä oli lapsena kodin ja kotitalon pihan lisäksi oikeastaan koko maailma. Sinne saapui tuoksut ja hajut asunnoista, äänet ja kaiut. Siellä aisti tunnelmia oven takana. Miten hiljaista oli hiljaisuus. Miten erilaisia hiljaisuudet olivatkaan. Jotkut pehmeitä, toiset uhkaavia. Vanhuuden rauhaa, ristisanatehtäviä, rutiineja. Katkeruutta. Alistuneisuutta. Odotusta. Rappu oli pelottava, kun ei koskaan tiennyt avaisiko joku oven ja mitä oven takaa voisi avautua. Rapun äänet olivat pienelle ihmiselle säikäyttäviä, kovia ja metallisia. Hissin kolinat, kirskunat ja lukkojen loksahtelut. Askeleet kaikuineen kertoivat aina kulkijan tunnetilasta: salaa, kiireessä, vihaisesti, masentuneesti, välinpitämättömästi.

Oven sisäpuolella oli myös pelottavaa. Ovisilmä vääristi kaiken hillitysti.  Pelkoa lisäsi se, kun epäili saiko silmästä oikeasti seurata muiden elämää.  Kun yhtäkkiä tajusi juuttuneensa katsomaan jotain tilannetta puolivahingossa. Postiluukun kolahdus säikäytti aina, koska yksinolo oli jo painajaismaista muutenkin. Yhtäkkiä se rikkoi itse luodun maailman. Sydän tuntui repeävän pelkästä äänestä. Niin se tuntui repeävän muutaman kerran myös Jarno Vesalan näyttelyssä. Ensimmäinen työ ‘Nainen ja Keitto’ löi  ‘The Ring’ -elokuvan sisuksiini ja myöhemmin ‘Siellä’ karmaisi itsemurhatunnelmillaan.

Kesäpäivänä ja aikuisena kauhutalossa käy mielellään vierailulla.

Image

A friend of mine! 😀

Photo: Sami Saikkonen

I might just go home

When I was three years old, I was more or less the youngest child in our neighborhood. I had a great admiration for the older girls. I loved their ponytails, the way they handled their lollipops. I loved how they ran to catch the swing and how they swang courageously. I also liked the boys, but stayed farther away. All the other children could do so many things I couldn’t.

 

I had been sick for a week. I had been throwing up. Then came the day I could go out. My mother took me out to the yard where the other children were. I was watching them sliding down a brilliant icy slope. They looked happy and joyful.

 

The atmosphere was so cheerful that even if I was anxiously shy, I wanted to join them. I felt the rigidity of my still sick body, but my heart was beating happily. I launched myself and slided down the slope still feeling the fear. To come up again I had to make an effort. There was a lot of snow, so it was hard for a little girl. When I arrived for the second round, I didn’t have time to do anything. I just saw myself throwing up again, precisely where the starting point was.

 

The joyful shouts stopped. The attention of the other children was now drawn on my steamy puke  in the middle of us.  Then  the shouts started again – this time angrily. I can just remember their furious eyes and their mouth opening. I turned my back to them and climbed the hill to go home as if nothing happened. The shame was burning my throat. I could retain my tears until I got home. Then I mumbled to my mother to go wash the spot.

 

JE PENSE QUE JE VAIS RENTRER

À l’âge de trois ans, j’étais parmi les enfants les plus jeunes dans l’immeuble où nous habitions. J’admirais toutes les filles sans réserve. J’adorais leurs queues de cheval, leur façon de sucer la sucette, de courir vers les balançoires et de se lancer des balançoires en sautant. J’aimais aussi les garçons, à grande distance. Tout le monde savait faire tellement plus de choses que moi.

J’avais été malade pendant une semaine, j’avais eu des vomissements. Convalescente, je sortais accompagnée jusqu’à la cour par ma mère. Je me souviens bien comment, un peu à l’écart,  je regardais les autres se lancer sur une glissoire pour descendre en se sautant dessus. Cette année-là, il y avait une glace unique, lisse, brillante et tentante.

Tant l’ambiance était joyeuse,  que malgré ma timidité et ma maladresse, moi aussi,  je m’approchais de la glissoire. Une partie de moi était curieuse d’essayer, mon corps faible et à moitié tétanisé. Finalement, j’ai réussi à descendre en glissant avec une angoisse et joie mélangées. Ensuite, je me suis battue pour remonter dans la neige pour reprendre. Au moment où m’asseyais pour recommencer la descente, à ma grande surprise, j’ai senti un réflexe expulser un vomissement chaud de ma bouche – pour atterrir exactement sur la piste de départ.

Les cris de joie des enfants cessaient. Leur attention se portait sur mon vomissement qui fumait dans un silence tendu.  Ensuite, tout le monde se mettait à gueuler. Je me souviens juste qu’ils me chassaient en colère et me suivaient d’un regard furieux. Je me suis détournée et je suis monté la pente comme si de rien n’était. La honte me brûlait la gorge. J’ai pu me retenir jusqu’à la maison. J’ai murmuré à ma mère qu’il avait le vomissement qu’il fallait aller nettoyer sans délai.

ILONPILAAJAN TYYLIKÄS POISTUMINEN

Kolmivuotiaana olin kotitaloni lapsiporukan pienimpiä. Ihailin kaikkia tyttöjä varauksetta. Heidän ponnareitaan ja tapojaan syödä tikkaria, juosta keinuun ja hyppiä sieltä vauhdissa pois.  Pojista tykkäsin vielä etäämmältä. Kaikki osasivat niin paljon enemmän kuin minä.

Olin ollut oksennustaudissa ja lähdin sitten toipilaana äidin saattelemana  talviselle pihalle leikkimään. Muistan miten olin aluksi vähän tönkkönä ja katselin sivummalta muiden vauhdikasta ja riemukasta pyllymäkitemppuilua. Pihan metsän laidalla oli harvinaisen kiiltävä ja kutsuva jäinen mäki. Sitä kun parikymmentä lasta lasketteli tiuhaan tahtiin, se vain sileni ja vei laskijan aina vain nopeammin alas.

Sen verran hurjaa ja iloista oli meno, että minäkin päätin ujoudestani ja kankeudestani huolimatta lähestyä mäkeä. Jotkut aivosoluistani innostuivat, vaikka keho olikin jotenkin jähmettynyt. Laskin sitten jännityksen ja ilonsekaisin tuntein mäen alas. Ponnistelin hangessa mäen reunaa ylös jatkaakseni laskemista. Olin juuri istahtamassa toiselle kierrokselle, kun sisältäni syöksyi kuuma oksennus mäen aloituskohdalle.

Porukan riemunkiljahdukset taukosivat hetkessä ja muiden lasten huomio olikin yhtäkkiä höyryävässä oksennuksessani – hetken aivan hiljaisuudessa. Sitten alkoi huuto, josta en muuta muista kuin sen, että minut jotenkin ajettiin sättimällä ja raivokkain katsein pois. Käännyin punaisessa suojapuvussani ja kävelin muina miehinä mäkeä ylös.  Häpeän kipu tuntui kiehuvalta vedeltä kurkussani. Pidin sen sisälläni kotiin asti. Jotenkin olin osannut mutista äidilleni sen, että jäämäki pitää mennä pesemään. Image

CAN YOU SEE?

IS IT THE AQUARIUM YOU SEE?

I believe the yoga practice takes us  in a deeper level in ourselves if during the physical practice we really concentrate our mind’s attention to what we do and feel. This ability of concentration will constantly improve our consciousness in regard to our thoughts. The surface will naturally remain, but then it’s there to reflect our deeper self to the outside world.

What is depth in a human being? It’s something beyond the mind. The mental layer in us varies according to the past of each and everyone. Whenever we get out of thinking, we are directly connected to and directly concerned with the reality. What is the reality? The children could show us. It’s life without the filter of our minds.

Our senses send information to the brain. What  we see and feel then depends enormously on how we handle this information with our mind. Our mind usually deals with it  by interpreting it through our past experiences. Except if we have trained our consciousness to see that also the mind is just a layer in us. It’s like a film we watch. We can see the film and the reality.

We were talking with my dear vegan friend, Elisa, about how we see e.g. an aquarium.  We agreed on that the eyes see the aquarium and the heart sees the fishes. When you see the fishes, you won’t create a jail for them just to have some entertainment for yourself. That’s where the veganism begins. You can feel it in your heart.

C’EST TON COEUR QUI DÉCIDE?

Je suis convaincue que même la pratique physique du yoga nous fait découvrir notre centre, si elle est faite dans une concentration mentale où nous étudions ce que nous ressentons et où nous améliorons constamment la conscience à l’égard des mouvements mentaux – pour nous élever au-dessus d’eux. Cela ne veut pas dire que la partie superficielle disparaisse. Elle sera toujours là aussi.

Qu’y-a-t’il au-delà de la surface? À cause de notre passé à nous, nous voyons tous les choses différemment les uns des autres avec cet outil qu’on appelle le mental. Si jamais nous réussissons à nous élever sur cette couche, nous ne serions plus dans cette couche superficielle où toute l’information est interprêtée par rapport à nos expériences antérieures. Nous serions directement connectés à la réalité et directement concernés par elle. Quelle est cette réalité? Tous les enfants y vivent. Tout ce qui n’est pas teint par notre mental est pur et réel, c’est-à-dire la réalité.

Les sens nous donnent de l’information et notre mental l’interprète. Souvent tout ce que nous voyons et ressentons dépend de notre passé. Le mental est rapide, trop rapide,  à moins que notre conscience soit là pour voir et la réalité et ce que nous montre le film créé par notre mental. Nous avons tous la possibilité de nous élever au-dessus de notre mental à force de pratiquer la méditation régulièrement.

Avec une  chère amie végétalienne, Elisa, nous parlions récemment de ces couches en nous. Nous étions d’accord par exemple sur le fait que les yeux et le mental voient l’aquarium. Le coeur voit les poissons. Une fois arrivé là, lorsque le coeur nous montre la réalité, nous ne pouvons plus garder les poissons en  captivité pour notre propre plaisir. Là, commence probablement la vie vegan.

NÄETKÖ AKVAARION?

Uskon  joogaharjoittelun vievän ihmistä koko ajan syvemmälle itsessään, jos fyysinen harjoitus tehdään  keskittäen tehokkaasti mielen huomio omiin tuntemuksiin ja tunteisiin ja  parannetaan jatkuvasti tietoisuutta hienoimmistakin mielenliikkeistä. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö pinta olisi aina myös läsnä.

Mitä  syvyys sitten on? Minä näen, että koska meidän kaikkien mieli on omanlaisensa omien taustojemme vuoksi ja jos pääsemme siitä ulos, emme ole enää siinä pintatasossa, jossa mieli ottaa maailmaa vastaan menneiden kokemusten valossa. Olemme kosketuksissa todellisuuden kanssa. Mikä sitten on todellisuus? Siihen voi vastata lapsikin. Tai ehkä nimenomaan lapsi. Se mikä ei ole mielen värittämää, minkä koemme suoraan.

Meillä on aistit, jotka välittävät tiedon aivoillemme. Se mitä näemme ja tunnemme riippuu monesti menneistä kokemuksistamme, koska mielemme ehtii tulkita tilanteita ja tekee niin, ellei tietoisuutemme ole jo harjaantunut näkemään mielen liikkeitä omana filminauhanaan. Meillä on kaikilla mahdollisuus kuitenkin ottaa tietoa ja kokemuksia vastaan suoraan eli ilman mielen väliintuloa.

Rakkaan vegaaniystäväni Elisan kanssa puhuimme taannoin siitä miten mieli näkee akvaarion, sydän näkee kalat. Sitten kun näet kalat, et voi etkä halua enää kahlita elämää omaksi viihdykkeeksesi. Siksi veganismi. Kun sydän on valmis.

Image

My daughter Neletta and a dying foal in Mysore, India.