I might just go home

When I was three years old, I was more or less the youngest child in our neighborhood. I had a great admiration for the older girls. I loved their ponytails, the way they handled their lollipops. I loved how they ran to catch the swing and how they swang courageously. I also liked the boys, but stayed farther away. All the other children could do so many things I couldn’t.

 

I had been sick for a week. I had been throwing up. Then came the day I could go out. My mother took me out to the yard where the other children were. I was watching them sliding down a brilliant icy slope. They looked happy and joyful.

 

The atmosphere was so cheerful that even if I was anxiously shy, I wanted to join them. I felt the rigidity of my still sick body, but my heart was beating happily. I launched myself and slided down the slope still feeling the fear. To come up again I had to make an effort. There was a lot of snow, so it was hard for a little girl. When I arrived for the second round, I didn’t have time to do anything. I just saw myself throwing up again, precisely where the starting point was.

 

The joyful shouts stopped. The attention of the other children was now drawn on my steamy puke  in the middle of us.  Then  the shouts started again – this time angrily. I can just remember their furious eyes and their mouth opening. I turned my back to them and climbed the hill to go home as if nothing happened. The shame was burning my throat. I could retain my tears until I got home. Then I mumbled to my mother to go wash the spot.

 

JE PENSE QUE JE VAIS RENTRER

À l’âge de trois ans, j’étais parmi les enfants les plus jeunes dans l’immeuble où nous habitions. J’admirais toutes les filles sans réserve. J’adorais leurs queues de cheval, leur façon de sucer la sucette, de courir vers les balançoires et de se lancer des balançoires en sautant. J’aimais aussi les garçons, à grande distance. Tout le monde savait faire tellement plus de choses que moi.

J’avais été malade pendant une semaine, j’avais eu des vomissements. Convalescente, je sortais accompagnée jusqu’à la cour par ma mère. Je me souviens bien comment, un peu à l’écart,  je regardais les autres se lancer sur une glissoire pour descendre en se sautant dessus. Cette année-là, il y avait une glace unique, lisse, brillante et tentante.

Tant l’ambiance était joyeuse,  que malgré ma timidité et ma maladresse, moi aussi,  je m’approchais de la glissoire. Une partie de moi était curieuse d’essayer, mon corps faible et à moitié tétanisé. Finalement, j’ai réussi à descendre en glissant avec une angoisse et joie mélangées. Ensuite, je me suis battue pour remonter dans la neige pour reprendre. Au moment où m’asseyais pour recommencer la descente, à ma grande surprise, j’ai senti un réflexe expulser un vomissement chaud de ma bouche – pour atterrir exactement sur la piste de départ.

Les cris de joie des enfants cessaient. Leur attention se portait sur mon vomissement qui fumait dans un silence tendu.  Ensuite, tout le monde se mettait à gueuler. Je me souviens juste qu’ils me chassaient en colère et me suivaient d’un regard furieux. Je me suis détournée et je suis monté la pente comme si de rien n’était. La honte me brûlait la gorge. J’ai pu me retenir jusqu’à la maison. J’ai murmuré à ma mère qu’il avait le vomissement qu’il fallait aller nettoyer sans délai.

ILONPILAAJAN TYYLIKÄS POISTUMINEN

Kolmivuotiaana olin kotitaloni lapsiporukan pienimpiä. Ihailin kaikkia tyttöjä varauksetta. Heidän ponnareitaan ja tapojaan syödä tikkaria, juosta keinuun ja hyppiä sieltä vauhdissa pois.  Pojista tykkäsin vielä etäämmältä. Kaikki osasivat niin paljon enemmän kuin minä.

Olin ollut oksennustaudissa ja lähdin sitten toipilaana äidin saattelemana  talviselle pihalle leikkimään. Muistan miten olin aluksi vähän tönkkönä ja katselin sivummalta muiden vauhdikasta ja riemukasta pyllymäkitemppuilua. Pihan metsän laidalla oli harvinaisen kiiltävä ja kutsuva jäinen mäki. Sitä kun parikymmentä lasta lasketteli tiuhaan tahtiin, se vain sileni ja vei laskijan aina vain nopeammin alas.

Sen verran hurjaa ja iloista oli meno, että minäkin päätin ujoudestani ja kankeudestani huolimatta lähestyä mäkeä. Jotkut aivosoluistani innostuivat, vaikka keho olikin jotenkin jähmettynyt. Laskin sitten jännityksen ja ilonsekaisin tuntein mäen alas. Ponnistelin hangessa mäen reunaa ylös jatkaakseni laskemista. Olin juuri istahtamassa toiselle kierrokselle, kun sisältäni syöksyi kuuma oksennus mäen aloituskohdalle.

Porukan riemunkiljahdukset taukosivat hetkessä ja muiden lasten huomio olikin yhtäkkiä höyryävässä oksennuksessani – hetken aivan hiljaisuudessa. Sitten alkoi huuto, josta en muuta muista kuin sen, että minut jotenkin ajettiin sättimällä ja raivokkain katsein pois. Käännyin punaisessa suojapuvussani ja kävelin muina miehinä mäkeä ylös.  Häpeän kipu tuntui kiehuvalta vedeltä kurkussani. Pidin sen sisälläni kotiin asti. Jotenkin olin osannut mutista äidilleni sen, että jäämäki pitää mennä pesemään. Image

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s