A Friend

The Young Artist of the Year 2013 in Finland took my breath away in Tampere Art Museum. I had the feeling I was merging to his art works. There were installations with sounds and some human “sculptures”  that were breathing – or almost breathing. 😀 They were all really thrilling for me and they activated my cellulary memory with some ghosts and spooky echos from my childhood.

The artist, Jarno Vesala, tells in an interview how these daily  situations and ordinary objects are scary just because they are not in their usual places.  I have to admit that it was quite exotic to here the old elevator of an old building, to look through the peephole in an ordinary door and to see the old-fashioned common installation in any standard home: telly-armchair-floor lamp. Many of these installations evoked my childhood fears.

It was about the visual art, but however, what mostly affected me, was the sound. I realized also that a sound can really scare me to death as well as it can be the way to connect to the other and make me feel good and relaxed. It was a long time ago when I realized that the sound of the engine of a small airplane made me feel safe and relaxed. I guess this is because when I was just a baby and left alone for such a long time that I couldn’t even cry my anguish anymore, I was completely lost. And then from a distance  a sound appeared and became closer and closer.  In my despair and loneliness I had suddnely something to relate to. That’s why even today every time I here the sound of a small airplane, there’s a spontaneous joy inside of me and I say to myself: Hey, it’s my friend!

My experiences before school were pretty much limited to home, the yard and the staircase. The world was the smells -good and bad- that came from the other people’s apartments. The voices and the echos. The feelings you could sense and understand. Some homes had a soft atmosphere, some more or less threatening. The staircase was frightening for me, because you never knew if someone would open the door and what would be behind the door. The sounds were cold and metallic. The elevator, the locks. The steps of the people were always interesting to read by sound and the rhythm: some were angry, some indifferent, some secret, some in a rush.

Behind the peephole I was at the same time secured and scared. I could see, but to see others without them knowing, made me feel guilty. When the mailslot banged, it was like a crash that ruined my imaginary world. My heart was crushed by fear. It was also crushed similarily in the exposition of art of Jarno Vesala. The first installation, ‘The woman and the soup’ transported me in the middle of the horror movie ‘The Ring’ and ‘Over there’ struck me with terror.

In a summer day and when you’re an adult, it’s lovely to visit a house of horrors!

blog-keitto

Soup and a woman, 2012

 

UN AMI

Le ‘Jeune artiste peintre 2013’ (en Finlande) m’a coupé le souffle dans le musée d’art de Tampere. J’avais l’impression de me fusionner avec ces oeuvres d’art moi-même dans le sens où je sentais qu’elles me transperçaient. Il y avait des installations, des oeuvres d’art sonores et des “sculptures” de forme humaine qui respiraient – ou presque. 😀 Ces oeuvres me donnaient des frissons en activant ma mémoire cellulaire qui a permit à mes fantômes et à des ombres de mon enfance de faire surface.

L’artiste lui-même, Jarno Vesala, parle dans une interview de cet effet du banal et du quotidien, qui prend une autre signification et crée de nouvelles connotations dans un contexte différent – comme c’est dans l’art en général. J’ai senti l’exotique du quotidien dans le vieil ascenseur bruyant, dans le judas dans une porte d’appartemen ainsi que dans la triade familière télé-fauteuil-lampe à pied. Mes souvenirs d’enfance se sont mélangés dans ces installations ou devrais-je dire plutôt dans ces ‘moments’ d’horreur.

Dans cette exposition d’art où il s’agissait de l’art visuel, ce qui m’a le plus touché, c’était les sons. J’ai pu remarqué qu’un son est capable de nous paralyser d’horreur aussi bien qu’il est capable de nous connecter aux autres et de nous donner la paix intérieure.

Il y a longtemps de ça que je me suis rendu compte combien le son du moteur d’un petit avion me sécurisait. Cela certainement dû au fait que, bébé, on m’avait laissée seule tellement longtemps que touts les points de repères disparaissaient. Il n’y avait plus qu’une seule chose qui me consolait et il est devenu comme un ami: un avion qui s’approchait. C’est vrai que même aujourd’hui lorsqu’il m’arrive d’entendre ce son, il y une joie spontanée en moi qui se traduit en une image: MON AMI ARRIVE!

Dans l’enfance, le monde se limitait à la maison, à la cour et à tout ce qui passait dans l’escalier. Les odeurs, bonnes et mauvaises qui sortaient de chez des familles, des voix et des échos. Les ambiances qu’on pouvait deviner. Il y en avait qui était douces, d’autres menaçantes. Il y avait le calme et les routines de vieilles gens.

L’escalier me faisait peur, parce qu’on ne savait jamais si quelqu’un allait ouvrir la porte et ce que se trouvait derrière la porte. Les sons étaient desagréables pour une petite fille: dûrs et métalliques. Les bruits de l’ascenseur, les cliquetis des verrous. Les pas me parlaient toujours de ce que ressentait la personne qui passait: des pas en cachette, en colère, pressés, indifférents.

Derrière le judas de  la porte, ça faisait peur aussi. Le judas rendait l’image tordue. Parfois,  je fixais les gens qui restaient là parler devant moi. Les voir sans qu’ils puissent me voir, était terrifiant. Je me sentais coupable.

Lorsque la boîte à lettre faisait le bruit, ça ne faisait qu’ajouter au cauchemar de la solitude. Tout d’un coup, le son coupait le silence et dérangeait mon monde imaginaire. Le coeur se déchirait de peur. Comme il le faisait à l’exposition de Jarno Vesala. La première oeuvre, ‘La femme et la soupe’ m’installait directement et rapidement dans le film d’horreur ‘The Ring’ et plus tard ‘Là-bas’ me terrorisait avec l’ambiance suicidaire.

Un jour d’été et en adulte, la visite dans une maison d’horreur est tout à fait faisable et même agréable. 😀

YSTÄVÄ MATKALLA

Vuoden nuori taiteilija salpasi hengitykseni Tampereen taidemuseossa:  Kuvataiteilija Jarno Vesalan näyttelyssä muuntuu itsekin osaksi installaatioita, ääniteoksia ja ihmishahmoisten “veistosten” hengitystä. Minulle kylmiä väreitä nostattavat työt puskivat myöskin solumuistista  erilaisia menneisyyden varjoja ja kuiskivia kummituksia.

Taitelija sanoo itse haastattelussa (YLE), että hänen töidensä pelottavuus syntyy näiden asioiden kohtaamisesta tällaisessa tilassa. Käsitän hänen tarkoittavan sitä, että arkiset asiat irrotetaan kontekstistaan ja silloin ne vaikuttavat meihin eri tavoin – kuten siis yleensä aina taiteessa. Koin toki sen arjen eksotiikan veräjähissin räminässä, vanhassa putkitelkkari-nojatuoli-jalkalamppu -asetelmassa ja tavallisessa kerrostalon kotiovessa ovisilmineen. Muistoni sekoittuivat teoksiin ja siten työt toivatkin lapsuuden ainutlaatuista tunnelmaa ja kauhujakin esiin.

Näyttelyssä, joka oli kuvataidetta, minulle voimakkaimmat tunteet herättivät kuitenkin äänet.  Pahimmillaan ääni synnyttää todella syvältä jähmettävää kauhua ja toisaalta parhaimmillaan avaa yhteyden muihin ja luo sillan maailmaan. Olin jo  tosin tiedostanut vuosia sitten sen, että kun vauvana olin ollut pitkään yksin – luultavasti nukkumassa vaunuissani – helpotuksen yksinäisyyden tuomaan epätoivoon toi lopulta ääni.   Malmin lentokentän läheisyydessä pienlentokoneiden pörinä toi turvan. Tiesin, että jotain on jossain enkä ollut enää ihan yksin tässä maailmassa.  Niinpä edelleenkin kun etäältä aavistan pienkoneen moottorin pehmeän murinan,  ilon tunne hyrähtää sisuksissani: Ystävä!

Rappukäytävä oli lapsena kodin ja kotitalon pihan lisäksi oikeastaan koko maailma. Sinne saapui tuoksut ja hajut asunnoista, äänet ja kaiut. Siellä aisti tunnelmia oven takana. Miten hiljaista oli hiljaisuus. Miten erilaisia hiljaisuudet olivatkaan. Jotkut pehmeitä, toiset uhkaavia. Vanhuuden rauhaa, ristisanatehtäviä, rutiineja. Katkeruutta. Alistuneisuutta. Odotusta. Rappu oli pelottava, kun ei koskaan tiennyt avaisiko joku oven ja mitä oven takaa voisi avautua. Rapun äänet olivat pienelle ihmiselle säikäyttäviä, kovia ja metallisia. Hissin kolinat, kirskunat ja lukkojen loksahtelut. Askeleet kaikuineen kertoivat aina kulkijan tunnetilasta: salaa, kiireessä, vihaisesti, masentuneesti, välinpitämättömästi.

Oven sisäpuolella oli myös pelottavaa. Ovisilmä vääristi kaiken hillitysti.  Pelkoa lisäsi se, kun epäili saiko silmästä oikeasti seurata muiden elämää.  Kun yhtäkkiä tajusi juuttuneensa katsomaan jotain tilannetta puolivahingossa. Postiluukun kolahdus säikäytti aina, koska yksinolo oli jo painajaismaista muutenkin. Yhtäkkiä se rikkoi itse luodun maailman. Sydän tuntui repeävän pelkästä äänestä. Niin se tuntui repeävän muutaman kerran myös Jarno Vesalan näyttelyssä. Ensimmäinen työ ‘Nainen ja Keitto’ löi  ‘The Ring’ -elokuvan sisuksiini ja myöhemmin ‘Siellä’ karmaisi itsemurhatunnelmillaan.

Kesäpäivänä ja aikuisena kauhutalossa käy mielellään vierailulla.

Image

A friend of mine! 😀

Photo: Sami Saikkonen

Advertisements

One thought on “A Friend

  1. Kerrosten äänet
    ja äänten kerrokset,
    porraskäytävän metalliset säikeet,
    ovien läpi leijuvat tunnelmat
    sekä nenäkkäät tuoksut,
    naapurin juoppohulluuskohtaus pirstoo
    asunnon kaikki kalusteet,
    kohtaa yläkerran naisen perhoskoiran
    sekopäisen haukun, tulee
    porraskäytävässä vastaan
    nuorenparin kaksivuotiaan huutoa,
    elää portaikon kauhujen
    jokaisen nurkan ja jatkuu
    koko matkan yläkerrasta
    ulko-ovelle asti, tuuletuskanavassa
    tanssii tupakansavu ja sitä
    rytmittävät kovapohjaiset kengät,
    yläkerran lasten lahjaksi saama pallo
    sekä asukkaiden rasvaiset
    otsankolahdukset ovisilmien yläpuolelle, kaikki
    on kerrostalossa yhteistä
    ja jättää matkalla mielen
    kinokseen syvät jäljet.

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s