Unbreak your heart

When I was being born I was about to die. Before getting in here. Or out from the other side. I connect my hypersensitivity and my birth, because my body has always been very passionate to live as if it remembered how close the suffocating hands of death are.

As a little girl I could feel in my body when someone else got hurt even a tiny bit. It made really painful waves all over me and I couldn’t easily get over the situations, because my body kept reminding me of them. Now I know it has a name: Mirror-touch synaesthesia. It means that other people’s suffering triggers sensory experiences in me. It’s the same with emotions. When I was a child I always dreamed about taking a bum at home, to give him a bath and new clothes, to heal him and to give him shelter.

Today the hypersensitivity is considered almost a disease. Some people have even get a diagnosis for a disorder: HSP – Highly Sensitive Person. I’m sure we all are highly sensitive in the beginning of life, but our surroundings don’t take it into consideration and we change. We close our eyes. We close our hearts. We stop taking other people’s suffering in and this is how we lose our empathy. But we can come back!

I’ve sometimes felt really upset and awfully bad seeing people crushing mosquitos just for fun, as if these insects were nothing or felt nothing. When there’s a mosquito on my skin, I watch it. I nourish it and it makes me happy. It doesn’t hurt. No need to kill.

This is not ethical for me at first hand, it’s me mirroring the suffering of another living creature. The veganism  and the non-violence of yoga philosophy support my inner feelings. Life is so beautiful in all its forms. For many people it’s easier to love a pet than an insect even though it’s the same life under a different cover. We should never destroy life. We can just watch it, admire it, be one with it.

I  can completely identify with the sentence of Ram Dass: “A moment comes when ‘other’ is no longer other.” Can you make friends with a mosquito next time you meet one? Connect to it? Be one with it? Handle the situation wihtout killing?

 

ON NE VOIT BIEN QU’AVEC LE COEUR..

 

J’estime qu’il y a un lien entre ma hypersensibilité et ma naissance. La mort m’avait mis la main dessus juste avant que je sois née. J’ai dû me battre avec toutes mes forces. Je vois que la pulsation très forte dans mes veines et la passion pour la vie est inversement l’asphyxie que j’ai subie. J’en garde aussi un rappel que la mort est tout le temps présente et nous ouvre la porte quand bon lui semble.

 

Petite fille,  toutes les souffrances des autres se reflétaient dans mon corps. Quand je voyais quelqu’un se blesser, j’avais des douleurs ondulantes un peu partout, comme des vagues qui m’envahissaient. Je restais souvent à digérer ces moments, parce que les vagues ne me lâchaient pas. Aujourd’hui, je sais de quoi il s’agit. Cela s’appelle la Synesthésie tactile-miroir, ce qui veut dire que les sensations et les émotions des autres se répercutent dans le corps de la personne “atteinte” de cette sensibilité. Je me souviens d’avoir regardé les clochards avec beaucoup d’empathie en me disant que je voulais en choisir un pour l’amener chez moi, lui donner un bain, des vêtements propres et lui offrir un lit douillet avec des draps tout frais. En fait, j’ai toujours la même envie! 😀

 

Aujourd’hui, les gens sont diagnostiqués comme hyper-sensible comme s’il s’agissait d’une maladie. Je suis convaincue que nous sommes tous hyper-sensibles à la naissance et dans la petite enfance, mais comme ce n’est pas une caractéristique uniquement positive ou utile dans la société, nous changeons. Petit à petit, nous fermons les yeux. Nous fermons nos coeurs pour ne plus ressentir la souffrance des autres. Mais il existe toujours un chemin de retour, n’est-ce pas?

 

Tout au long de ma vie, j’ai eu des moments où j’ai été ahurie en voyant avec quelle indifférence les gens tuaient des moustiques. Comme si ces petits insectes ne sentaient rien ou ne portaient pas la vie en eux. S’il y a un moustique qui atterrit sur ma peau, soit je le chasse en douceur avec un coup de souffle, soit je le regarde sucer mon sang. Le nourrir, me fait plaisir. Ça ne fait pas mal. Aucun besoin de tuer.

 

Pour moi, ça n’a pas été une question d’éthique au premier lieu, mais plutôt, moi, reflétant et sentant la vie d’une autre créature précieuse. Je ne suis pas arrivée là par les principes du véganisme ou du yoga, mais par mon propre sentiment.  Je comprends que pour beaucoup, il soit plus facile d’aimer un animal domestique qu’un insecte, mais si on regarde bien, si on sent bien avec son coeur, c’est la même vie sous une autre apparence. Nous ne sommes pas censés la détruire. Nous pouvons admirer la beauté de toute vie.

 

Ram Dass a dit: “Il va venir un moment où ‘autre’ ne sera plus autre.” C’est maintenant? La prochaine fois, quand un moustique te dira bonjour, tu lui permettrais de continuer sa vie?

 

SYDÄN PAIKOILLEEN

Meinasin kuolla juuri ennen syntymääni. En päässyt ulos, vaikka kehoni tiesi elämän suunnan. Uskon, että yliherkkyyteni on yhteydessä tähän alkuun, jossa koko elimistöni kamppaili jonkun aikaa suuressa hädässä. Kehoni muistissa on kuoleman kuristavat kädet.

Pienenä tyttönä koin usein ilkeää vihlontaa, kun näin jotakuta toista sattuvan. Tunsin kehossani kivun pyörteitä enkä voinut unohtaa näkemääni, koska pyörteet palasivat muistuttelemaan siitä. Nykyään tälle on nimi: peilisynestesia. Sillä tarkoitetaan kokemusta siitä miten toisen ihmisen fyysisen kärsimyksen tai tunteet voi kokea omassa kehossaan.  Lapsena kuvittelin puliukkoja katsoessani miten mukavaa olisi viedä sellainen kotiin ja antaa kylpy, puhtaat vaatteet ja puhdas peti.

Nykyisin tällainen herkkyysaste löytyy persoonallisuustyyppikategoriassa nimellä ‘erityisherkkä’. Olen tavannut vain “erityisherkkiä” lapsia ja siitä päättelen, että me kaikki olemme alun alkujaan äärimmäisen herkkiä. Kun emme saa sille ympäristöstä ymmärrystä ja hyväksyntää, menetämme sen. Sydämemme ei tunne enää samalla tavalla, koska se vaatisi myös toimintaa herkkyytemme mukaisesti. Sydämen mukainen toiminta vaatisi erottumista muista. Me sokeudumme vähitellen muiden hädälle. Voimme kuitenkin antaa herkkyydellemme uuden mahdollisuuden!

Minusta on aina tuntunut pahalta katsoa miten ihmiset läiskivät hyttysiä kuoliaaksi, joko vain välinpitämättömyyttään tai sitten jopa silkasta listimisen ilosta. Olen katsonut ihmeissäni miten jotkut voivat lopettaa toisen olennon elämän tuntematta mitään. Kun omalle iholleni pysähtyy hyttynen, joko puhallan sen matkoihinsa tai annan sille huomioni. Imetän sitä verelläni. Hyttysenpisto on todellakin vain hyttysenpisto. Se ei satu. Hyttysen voi myös antaa elää.

Tämä ei ole minulle ollut alunperin eettinen kysymys, vaan olen toiminut sen mukaan mitä kehoni on peilannut toisesta.  Sisäänrakennettu elämän kunnioittamisen periaate vegaaniudessa ja joogassa on minulle täysin ymmärrettävä oman sisäisen kokemukseni kautta. Elämä on ihme. Haluan ihastella sitä sen monissa eri muodoissa. Ymmärrän, että joillekin lemmikkieläimen rakastaminen on helpompaa kuin vaikkapa itikan, mutta loppujen lopuksi kyseessä on sama elämä eri paketissa.

Ram Dass on sanonut: “Se hetki koittaa, jolloin ‘toinen’ ei olekaan enää toinen.” Seuraavan kerran kun itikka istahtaa läheisyyteesi, voitko ottaa sen vastaan? Voitko antaa sen jatkaa elämäänsä?

271155_2036708130489_1243603_n

* Mathilde *

Advertisements

One thought on “Unbreak your heart

  1. Hennoin siivin
    hengitykset
    ovat kehossa kiinni,
    eläimet ja ihmiset
    yhtä
    arvokkaita kaikki,
    kun herkkyyden
    antaa jäädä, kuulee
    lapsen kuiskauksen
    koneiden äänen läpi:
    Elämä

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s