Once is enough

THAT’S ME NOW

 

 

At age 22, I was in love. My heart was full. I was living in Paris, in the city of love. The same spring, a Moroccan man raped me and abused me. He was sent to prison for less than two years.

 

From time to time, these brutal moments have come back to me. I’ve strived to understand, not so much the rapist, but myself. In the beginning, I felt a bit ashamed, but mostly I felt disgusted. No emotion was unsurmountable and that was actually the difficulty! To really understand what I felt. Every emotion was hiding another one. I could get rid of the thought that someone penetrated me with hatred and scorn and at the same time I realized I could never really get it out of me. It was now part of me.

 

The rape is such a total experience that it’s not about one emotion. Someone hurt me a lot and threatened my life. No matter if I talked about it, shouted it loud, it didn’t go away. For me it’s been a great opportunity to get a deeper feeling who I really am. Or who I’m not. My own thoughts were something between the anger and the fear. Do I hate all Moroccans? Muslims? Men? Could I find where to put my anxiety? The answer was: No, there’s no place to put it. I can only transform it, if every time it comes up, I take another deep look at it in my heart. Every time it has taken another form in me and it has had less hold on me. At one point, I couldn’t find any  intellectual or emotional solution.  I just had to spread my wings and fly. And I saw that there’s a wound  in me.  I’m not the wound. Nothing really precious has been hurt. My body has a mark of it, my identity has changed.

 

These thoughts came up once again while I was reading Katja Kettu’s ‘Kätilö’ (The Midwife), a magical novel that tells a love story in the prison camps during the Lapland War (1944-1945) where women were raped and people beaten brutally. Even in the war some people are able to find the power of love and light. How can we reach this goal in the darkness, humiliated, beaten, destroyed? We can, if we look for light! To get mercy, we also have to give mercy.

ÇA VA COMME ÇA

A 22 ans, j’étais amoureuse et pleine de joie de vivre. Je vivais ma jeunesse dans un Paris printanier. Ce printemps-là, dans cette ville de l’amour, j’ai été brutalisée et violée par un Marocain. Lui, il a été condamné en prison pour plus d’un an.

Par moments et par périodes, ces moments m’ont envahie plus tard dans la vie. J’ai essayé de comprendre. Comprendre moi-même plus que mon violeur. Il y a eu des moments où j’ai senti la honte, mais ça a été une honte plutôt tiède et avachie. Plus que tout, j’ai senti le dégoût. Aucune émotion n’a pourtant pas été insurmontable. De là, la difficulté! En fait, j’ai eu du mal à savoir ce que je ressentais vraiment et de trouver les mots pour le décrire parce que chaque émotion en cachait une autre. J’étais capable de me débarrasser de cette idée qu’une personne inconnue m’a pénétrée avec de la haine et du mépris, mais je sais que je ne pourrais jamais ôter cette expérience. Le plus dûr, c’est juste de supporter la réalité. De se dire que c’est comme ça.

Pendant dix ans, je me disais que je m’en étais sortie. Et puis, je me demandais si ça pouvait être la réalité. Je voulais voir un spécialiste et je me suis adressée au centre pour victimes de viol. Ils m’ont évaluée guérie, détraumatisée.

Le viol est une expérience totale et à cause de cela, il est partout en moi. Il ne s’agit pas d’une émotion. On m’a blessée, on m’a cassée. Mes limites n’ont pas été respectées. D’y penser, de le crier à haute voix, ne le fait  pas disparaître. Mais. Une expérience pareille peut nous aider à trouver notre vrai centre. Je pense que dans les moments les plus critiques dans la vie, on arrive à un point où il n’y a plus de solution intellectuelle ou émotionelle. À un moment donné, on va juste survoler.

Mes propres réflexions voguaient entre la haine et la peur. Est-ce que désormais je haïrais les Marocains? Je détesterais les Musulmans? Les hommes? Où est-ce que je pourrais placer cette haine et cette peur? Je ne peux pas les placer nulle part, mais je peux les transformer si j’accepte que ces sentiments font surface de temps à autre. À chaque tour de roue, les émotions seront moulue différemment et après chaque tour, elles se feront plus légères.

Bien entendu, cette situation comme toutes les situations dûres dans la vie, a été une belle opportunité pour moi. Une occasion de m’approcher plus de mon vrai moi, mon centre. Lorsque les autres ne nous respectent pas, nous cherchons automatiquement un endroit qui n’est pas blessé en nous. La partie blessée est en nous. Elle n’est pas nous.  Rien de précieux n’a été blessé. Dans mon identité, il y a une plaie et mon corps porte une empreinte.

Je me suis souvenu de ces moments encore une fois très récemment en lisant le roman ‘Kätilö’ (Sage-femme) de Katja Kettu. Dans cette histoire qui se situe en La guerre de Laponie (1944-1945), les femmes étaient abusées, violées, tabassées. Et même là, il y a eu qui ont pu trouver l’amour et la lumière! La question est de savoir comment nous pouvons arriver à destination malgré le noir, l’humiliation, l’abattement? Et comment  trouver l’indulgeance et la grâce – aussi bien pour nous-mêmes que pour les autres.

Merci.

YKSI KERTA RIITTÄÄ

Kun olin 22-vuotias  elämästä hullaantunut ja villi, huokailin ja juhlin kevättä rakastuneena Pariisissa. Samana keväänä marokkolainen mies pahoinpiteli ja raiskasi minut. Hän  sovitti  tekonsa istumalla reilun vuoden vankilassa.

Hetkittäin ja ajoittain nämä tapahtumat nousevat minulla pintaan. Yritän ymmärtää. Lähinnä itseäni.  Joskus raiskausta ajatellessani tunsin häpeää. Se oli kuitenkin vaimeaa. Tunsin eniten inhoa. Mikään tunne ei ole ollut ylitsepääsemätön. Vaikeaa onkin ollut tietää mitä oikeasti tunnen, sanallistaa se. Olen päässyt yhden tunteen yli ja eteeni on noussut uusi seinä. Pystyn irrottautumaan ajatuksesta, että vieras ihminen on tunkeutunut lihaani vihalla, mutta en pysty ilmeisesti koskaan irrottamaan kokemusta itsestäni. Ja vaikeinta on ollut sietää sitä, että näin vain on.

Olin pitkään siinä uskossa, että minulla ei ole raiskauksesta jäänyt mitään ongelmaa. Mietin pitäisikö olla.  En ehkä vain tajua koteloineeni tunteitani johonkin. Halusin asiantuntijan näkemyksen. Kymmenen vuotta raiskauksen jälkeen sain (muiden) sanoituksia tapahtumalle Raiskauskriisikeskuksessa. Heidänkin mielestään olin kuitenkin hyvin tervehtynyt.

Raiskaus on  totaalinen kokemus ja siten se on tunkeutunut minuun melkein kaikkialle. Se ei ole yksi tunne. Minua on rikottu, rajojeni yli astuttu. Se ei lähde pois ajattelemalla eikä huutamalla. Mutta se auttaa löytämään ytimen.  Ehkä niin kuin kaikissa todella pysäyttävissä hetkissä onkin kyse siitä, että tapahtuman mentaalinen ja emotionaalinen käsittely ja pohtiminen ei riitä? Tulee hetki, jolloin siitä mennään yli.

Pohdinnat tunteineen ovat seilanneet viha-pelko -akselilla. Vihaanko vastedes marokkolaisia? Vihaanko muslimeja? Vihaanko miehiä? Pelkäänkö miehiä?  Mihin sen vihan ja pelon voi laittaa, kun ei niitä voi mihinkään laittaa? Ne voi muuntaa, kun niiden antaa tulla esiin aina vain uudestaan. Jokainen rattaan pyörähdys möyhentää tunnekuormaa omalla tavallaan ja keventää sitä.

Tietenkin tämä ollut myös mahdollisuus kuten kaikki raskaat tilanteet elämässä. Mahdollisuus löytää todellista itseä vielä enemmän. Kun toinen ihminen ei kunnioita meitä, me haemme uuden, ehjän kohdan haavoitetun takaa. Haavoitettu kohta ei ole koko minuus, vaikka se on minussa. Eikä se tietenkään tee teosta vähemmän väkivaltaista, mutta se kertoo myös, että mitään korvaamatonta ei olekaan haavoitettu. Persoonallisuudessani on haava ja kehossani jälki.

Näitä ajatuksia kävin läpi lukiessani Katja Ketun ‘Kätilöä’, jossa ihmistä rusikoidaan ja raiskataan surutta. Silti kaiken sen litistyksen jälkeen meistä voi löytyä rakkaus ja valo! Meissä ON rakkaus ja valo. Kysymys on ehkä pikemminkin siitä, löydämmekö perille pimeydessä, nitistettyinä ja nöyryytettyinä? Ja voimmeko löytää armon itsellemme ja toiselle?

Ymmärrän, että olisin aivan eri ihminen, jos minua ei olisi raiskattu. Kiitos.

Image

Panda’s Adventures in Paris

SAMSUNG

A PANDA IN PARIS

In March I had the opportunity to visit an Osho meditation center in Paris. The atmosphere was really beautiful, down to earth and light. I’ve practice the Osho Kundalini meditation for about ten years, but until recently, I didn’t really get the point. I knew it was there, but this meditation didn’t touch me deeply. It’s like in any meditation, you have to practice for years to make it a brilliant tool for you.

In this meditation, the first part is shaking your body, your energy, your emotions, the second part is moving freely to the music and two last parts are in immobility, first standing and then lying on the floor. This time the second part touched me immediately. I didn’t feel like crying, but I could feel teardrops falling abundantly for the whole 15 minutes. It felt relieving and smoothing and soft inside.

After the meditation I could just fly, but  took the underground to go home. 😀 Inside I felt a strong emanation of light and strength. I was still surprised to see people turn their heads to see me again. Some were smiling at me. I was convinced that the meditation would heal the whole world, because I could see the immeadiate corollary of my meditation. I was bringing light to the people. 😀

When I was back at home, I realized there was a panda looking at me from the mirrow. My mascara had drawn circles around my eyes and I was looking like a crazy. Add a really happy smile to that..

EN PANDA À PARIS

Ce printemps, je suis allée faire des méditations Osho avec Albert Fedida à Paris XXe. L’atmosphère était fine et saine. Je connaissais déjà la méditation Kundalini de Osho qui a mis du temps pour s’ouvrir à moi ou bien, c’est moi, qui ai mis du temps pour lui donner une place en moi. Et puis, maintenant, ça va très loin en moi, en silence.

Dans la première partie de la méditation il s’agit de se secouer, dans la deuxième, le mouvement libre en musique et les deux dernières parties, immobile, debout et allongé. Cette-fois-ci, la deuxième partie a immédiatement touché le fond..les larmes se sont mises à couler et n’ont pas cessé pendant ces 15 minutes. Je ne l’appellerais même pas pleurer, j’ai senti quelque chose fondre en moi et sortir doucement. Je me sentais vraiment bien.

Après la séance, je suis rentré chez moi en métro Parisien. Je me sentais au dessus de tout dans mon bonheur et je sentais que je rayonnais à l’intérieur. J’étais pourtant très étonnée de voir les gens tourner la tête pour me fixer de regard. Les gens me souriaient. Je me disais que la méditation est vraiment quelque chose de spécial..quand on la pratique, ça change même nos entourages et même dans le métro. Illuminais-je  tout ce que je rencontrais?

Une fois rentrée chez moi, j’ai vu dans le miroir un panda. Mon mascara s’était répandu autour de mes yeux d’une façon bien expressive. J’ai dû faire rire les gens..avec ce maquillage et ce sourire d’une folle.

PANDAN SEIKKAILUT PARIISISSA

Kävin keväällä Pariisissa Albert Fedidan ohjaamissa meditaatioissa. Tunnelma oli hienovireinen. Oshon Kundalini-meditaatio oli minulle ennestään tuttu. Se on avautunut minulle pikkuhiljaa  vuosien mittaan ja  tunnen sen vaikuttavan jotenkin hiljaa ja silti syvälle.

Meditaation ensimmäinen osa on kehon ravistelua, toinen osa vapaata liikettä musiikissa. Kaksi viimeistä osaa ollaan paikallaan, ensin seisten ja sitten makuulla. Toinen osa avasi välittömästi kyynelkanavani. En tuntenut itkeväni. Tunsin vain vapauttavani jotain pehmeästi sisuksistani. Oli riemullista antaa kaiken sulaa.

Lähdin sitten myöhäiseen iltaan Pariisin metroon. Olin sisältä onnentäyttämä ja säteilevä. Tunsin kaiken menneen kauniisti paikoilleen. Ihmettelin miten paljon katseita vedin puoleeni. Ihmiset hymyilivät minulle siellä täällä, käänsivät jopa päätään katsoakseen pidempään. Ehdin ajatella, että kylläpä meditaatio todella vaikuttaa ympäristöönkin. Minusta lähtee ilmeisesti häikäisevää valoa.

Kotona peilin edessä näin mitä muutkin olivat nähneet: pandakarhun. Ripsivärini olivat levinneet silmien ympärille isoiksi mustiksi renkaiksi. Näytin varmaan hassulta niissä meikeissä ja autuaasti hymyilevänä. Lähinnä siis ihan tärähtäneeltä.

Vegans go fishing

During my yoga workshop, I was staying in my friends’ house. The father and the son left to countryside to do some fishing. A vegan daddy wouldn’t teach how to kill animals. This is how the vegans fish:  With a  wooden stick and a piece of rope you make a fishing rod. You throw some pieces of dried bread to the lake. Then you just wait for the fishes to come for dinner. You watch them and let them live. So sweet and so meditative! 😀

Pendant mon stage de yoga, j’ai été hébérgé chez mes amis. Le soir, le père et le fils sont partis à la pêche à la campagne. À la pêche vegan. Le père vegan n’enseigne pas à son fils à tuer les animaux. Les vegans pêchent comme ça: Pour la canne à pêche, on prend un batonnet de bois et on y attache un bout de corde. On jette quelques petits morceaux de pains dans le lac et puis, on attend. Les poissons vont pas tarder à s’approcher. On peut les regarder de tout près et les laisser vivre. C’est beau et méditatif. Ça crée un vrai lien avec la nature. Essayez-le cet été!

Majoituin kurssini ajaksi ystäväperheeseen Tampereella. Isä ja poika lähtivät viettämään iltaa mökille kalastuksen merkeissä. Vegaani-isä ei tietenkään opeta pojalleen miten kaloja tapetaan. Vegaanit kalastavat näin: Tehdään onki  oksanpätkästä ja  narusta. Ripotellaan järveen muutamia pieniä leivänpalasia. Heitetään naru veteen ja sitten vain iloitaan, kun kalat tulevat syömään. Niitä voi katsella ja ne voi jättää henkiin. Miten rauhoittavaa ja paratiisillista.

Image

Annikki

LOVE AD INFINITUM

I was already exhausted as a little girl when at the age of 5 Annikki came to my life as  my nanny. She was a loving and caring person. That’s why I hated her so much. I hated her smile and her questions about how I felt.

I never trusted her, because all she represented was so strange for me. I had never met that kind of a person before. She was telling me things about her life. That she was from Kajaani, that she had had two husbands she really loved. I thought Kajaani was the most stupid place on earth and her husbands were only two ugly bold men.

She left her job as my nanny when I was 6. To come back in my life when I expected it the least. More than 30 years later, I was heading to Lapland for some vacation with my partner. The atmosphere was relaxed and joyful in the car. We drove through almost the whole country in the darkness illuminated by the snow. After 5 hours, the car lights brightened the letters of the road sign: Kajaani. The flash got immeadiately in my guts. My guts got into my throat to give a gentle and clear pressure to let something come out.

Suddenly I felt there was something I had waited all my life. Love. All I wanted to do, was to get into Annikki’s arms, to be hold by her. I could feel her love at that moment with all my body. I knew she always loved me. And I couldn’t help crying for the rest of the drive. I was extremely sad and full of love.

Once we got into our destination I tried to contact Annikki. She had past away a year before. She gave me a priceless gift. Her love. That I could receive decades later. Love never dies.

L’AMOUR À L’INFINI

J’ai eu une nouvelle nounou, Annikki, à l’âge de 5 ans, lorsque j’étais déjà totalement perdu et épuisée par la vie. Annikki, par contre, était très aimable et  aimant  avec de grands rayons de soleil qui brillaient dans ses yeux. C’est pour ça, que je la haïssait dès le premier moment. Je détestais son sourire et les questions qu’elle me posait sur moi. Comment j’allais, ce que je voulais faire dans la journée, dans la vie, etc.

Je n’avais jamais confiance en elle, parce que je ne pouvais pas saisir la joie qu’elle propageait. Je n’avais jamais rien vécu de semblable. Moi, ça ne m’intéressait pas ce qu’elle me racontait sur sa vie. Peu m’importe qu’elle soit née à Kajaani ou qu’elle ait eu deux maris qui avaient décédé. De toutes façons, Kajaani, pour moi, c’était l’endroit le plus con qui soit et ses maris, cex deux mecs chauves, je les trouvais moches.

La vie nous a séparées un an plus tard pour croiser nos chemins de nouveau plus de 30 ans plus tard. C’était une nuit d’hiver quand nous nous dirigions vers la Laponie avec mon amoureux. L’atmoshphère était joviale et intensive dans la voiture qu’on conduisait à tour de rôle dans le paysage exotique noir et blanc finlandais. Au bout de 5 heures, les phares illuminaient l’enseigne sur la route: Kajaani. Le nom de la ville me faisait tourner les entrailles. C’était un peu comme si les viscères montaient vers la gorge tout en étant très douces, mais en même temps en donnant une pression, un signe qu’elles avaient hâte de trouver une sortie.

J’avais l’impression de reconnaître quelque chose d’énorme à l’intérieur de moi-même. Quelque chose qui avait toujours résidé en moi, mais que je n’avais pas pu sentir jusque-là. Là, je n’avais qu’une envie tout d’un coup et c’était de me retrouver dans les bras d’Annikki. J’ai pu sentir son amour inconditionnel et son soleil inamovibles. J’étais abattue, stupéfaite et pleine d’amour. J’ai littéralement fondu en larmes.

Arrivée à destination, je me suis renseigné si je pouvais encore trouver Annikki quelque part sur terre. Elle s’était pourtant éteinte l’année d’avant. Elle m’a fait un cadeau d’une valeur inestimable. Elle m’a donné l’amour que j’étais capable de recevoir 35 ans plus tard.

VAIN RAKKAUS ON IKUISTA

Annikki tuli minulle hoitotädiksi, kun olin jo henkisesti uupunut ja sisäänpäin lukkiutunut 5-vuotias. Annikki oli aurinkoinen ja rakastava. Siksi häntä vihasinkin heti ensi hetkestä. Hänen hymyään ja kyselyjään siitä miten minä voin.

En koskaan luottanut häneen, koska en voinut ymmärtää hänen rakkauttaan ja valoaan. En ollut sellaista kokenut aiemmin. En ollut kiinnostunut mistään mitä hän kertoi elämästään. En siitä, että hän oli kotoisin Kajaanista, että hänellä oli ollut kaksi aviomiestä. Minusta Kajaani oli maailman tyhmin paikka ja hänen miehensä rumia kaljupäitä.

Tiemme erosivat minun ollessani 6-vuotias. Kunnes sitten yli 30 vuotta myöhemmin ajoimme talviyössä silloisen kumppanini kanssa kohti Lapin hiljaisuutta. Tunnelma oli leppoisa ja intensiivinen, kun automme halkoi tunti toisensa perään eksoottisen mustavalkoista maisemaa. Ajettuamme jo viitisen tuntia, ajovalot välkähtivät kyltissä: Kajaani. Kirjaimet saavat sisukseni heilahtamaan ja tuntui kuin koko suolisto pehmedellään ja painollaan olisi noussut kurkkuuni.

Tuntui kuin joku olisi aina odottanut sisälläni tullakseen tunnistetuksi ja nyt sain siihen yhteyden. Tunsin suunnatonta kaipuuta Annikin syliin. Tunsin hänen pyyteettömän rakkautensa ja näin hänen kaiken valaisevan aurinkonsa. Piuhat päässäni ehtivät yhdistyä sen verran, että tajusin kyltin muistuttavan minua Annikista. Loppumatkan olinkin kyynelvirran katkeamattomassa hytkeessä. Olin surullinen ja täynnä rakkautta.

Perille päästyämme otin selvää voisinko vielä tavata Annikkia. En kuitenkaan tällä planeetalla. Hän oli nukkunut pois vuotta aiemmin. Hän antoi minulle suurenmoisen, korvaamattoman lahjan: rakkauden, jonka otin vastaan kymmeniä vuosia myöhemmin.

Image

Annikki and me.

Sumbuddy nucking on da door?

ON X AND K

 

When I was 20 months old, my father used to point the letters in my alphabet book and I was told to enumerate the alphabet to people who came to visit my parents. I don’t have any idea how impressed the audience was. I guess I wasn’t cool enough to become their favorite Saturday night distraction.

At the age of 5  began my serious math and English language education. My father was going to college at the time and learning himself arithmetics, algebra, geometry. So every evening he was teaching me equations and yelling at me hundreds of times how I should just move the X to the other side of the equation. He was enraged in front of my stupidity. I understood what I was supposed to do, but I didn’t understand what were those sides he was talking about.

He started my English lessons by opening his college book and telling me to start to read. “Just read!” I can still remember the title: “Somebody is knocking on the door.” I often made the mistake by pronouncing the first ‘k’ of ‘knocking’ and that’s where my father lost his temper again and again. He never told me the English pronunciation was different from the Finnish pronunciation, so I stubbornly kept repeating the same fault.

Somehow this early education influenced my way of using maths and English later in my life. For many years I turned away every time I could from making any calculations or from pronouncing any English word. Then gradually it started to change. Nowadays, I study mathematics in English with great passion with my endlessly patient 😀 teacher, Sal, in Khan Academy. I warmly recommend this website to anybody wanting to knock on the door of the world of mathematics! Here you go: http://www.khanacademy.org.

X & K!

À l’âge de 20 mois,  à chaque fois que mes parents avaient de la visite, j’étais demandé à énumérer à haute voix les lettres de l’alphabet que mon papa me montrait du doigt. Qui sait si je faisais une grande impression sur les gens qui m’écoutaient? 😀

Lorsque j’avais 5 ans, je commençais à étudier quotidiennement les maths et l’anglais en ayant comme instructeur mon père, qui lui-même apprenait en même temps les maths au lycée du soir. Pour moi, c’était surtout les équations et les gueulades. Comme je comprenais seulement qu’il fallait isoler X de l’autre côté ne saisissant pas du côté de quoi, ce n’était pas évident.

Pour me donner des leçons d’anglais, mon cher papa ouvrait son livre de lycéen et me disait de commencer à lire. Je n’oublierais jamais le titre qui me paraissait toujours mystérieux: “Somebody is knocking on the door.” Malgré les remarques de la part de mon père, je continuait à prononcer le ‘k’ au début  de ‘knocking’ et je rendais mon père de plus en plus furieux. Comme il m’avait jamais expliqué qu’il s’agissait d’une règle générale dans la langue anglaise, j’appliquais obstinément les règles de ma langue maternelle.

L’éducation que j’ai eue dans mon enfance m’a fait tourner le dos pendant presque toute ma vie aussi bien aux maths qu’à l’anglais. Si je pouvais éviter d’utiliser ma matière grise pour ces deux domaines, je le faisais. Il y a deux ans, j’ai fait une découverte superbe sur l’internet. J’ai trouvé la Khan Academy et je me suis mise à étudier passionnément les mathématiques en anglais à ma grande surprise!  Et j’adore toujours! Alors, si jamais ça vous intéresse d’avoir un professeur intelligent et gentil: vous trouverez Sal à http://www.khanacademy.org. Bon courage et bon cours à toutes et à tous!

ÄKS JA KOO!

Luullakseni isäni sinnikkään harjaannuttamisen johdosta, olin oppinut luettelemaan aakkoset aapisestani 1 v 8 kk iässä. En usko, että oma kiinnostukseni suuntautui silloin kirjoihin, mutta sitähän en voi varmuudella tietää. Ilmeisesti vanhempieni kylään kutsumat tuttavamme saivat kaikki nauttia vuorollaan minun aakkosluennastani.

Viisivuotiaana alkoi preppaus elämää varten ja tositoimet aivojeni saattamiseksi ensisijaisten asioiden äärelle, kuten matematiikka ja englannin kieli. Isäpappani oli itse juuri alkanut opiskella iltalukiossa ja syötti minulle vapaailtoinaan vihanvimmaisesti kaiken oppimansa. Luulen, että aritmetiikan perusteet sivuutettiin vauhdikkaasti ja siirryimme samantien toisen asteen yhtälöihin. Ymmärsin heti, että X piti AINA siirtää toiselle puolelle “Ratkaise X!” “Siirrä X!”  En vaan koskaan ymmärtänyt minkä toiselle puolelle se piti siirtää. Joskus on käynyt mielessä, että opetuksessa saattoi olla joku ratkaiseva aukko.

Samoihin aikoihin pinnistelin isäni pitämillä englannin tunneilla ymmärrykseni äärirajoilla.  “Somebody is knocking on the door.” oli kirjan erään kappaleen otsikko, sen muistan yhä. Isä avasi lukion oppikirjan tältä kohdalta ja kehotti lukemaan. Hän ei koskaan erikseen maininnut, että k-kirjainta ei äännetä knocking-sanan alussa. Pikkuhiljaa kyllä hänen raivostaan opin lukemaan, että sitä ei saa lausua – vaikka suomeksi olin niin oppinut.

Vuosikaudet välttelin tilanteita, joissa olisin joutunut tekemään laskutoimituksia tai käyttämään englantia. Pari vuotta sitten löysinkin ihastuksekseni uuden kultaisen opettajan, Sal Khanin,  ja nyt opiskelen intohimoisesti matematiikkaa englanniksi hänen opastuksellaan miltei päivittäin!  😀 Suosittelen lämpimästi tätä sivustoa kaikille: http://www.khanacademy.org. Image

Hello! My name is Anne.

Thinking about happiness

THINKING ABOUT MY HAPPINESS!! 😀

Yoga as today’s trendy life style practice has it’s invigorating slogans. Be grateful!  Integrate Santosha (contentment) in your life! In other words: Fake it till you make it?

But how can you be grateful, if you don’t really feel like that? You can have many things in life that you THINK you could be grateful for, but you’re not. Thinking doesn’t help. Is your happiness mental? Are you only mentally grateful?

When Santosha is a state of being, it’s there 100%. You don’t have to tell yourself to be happy, to see the bright side of your life. You are happy. You see the bright side of your life.  It’s in your body, in your nervous system and there’s actually nothing to say, nobody to convince. It’s your reality.

If you’re not happy, you know something is wrong. In you, not in life. Life is as it is and we work to be one with it. When we are one with it, the Santosha is real. This is really rare among human beings! 😀

JE PENSE (QUE JE SUIS HEUREUX), DONC JE (LE) SUIS?

La philosophie du yoga n’est pas un systême de pensées et d’idées. Elle ne veut pas dire qu’il faille que nous changions notre façon de penser. Lorsque nous changeons, notre façon de penser change.

Il y a des slogans soi-disants yogiques comme “Sois content!” qui peuvent marcher un bout de chemin parce qu’on pense qu’on a des raisons d’être heureux. Mais si ce n’est que des pensées, des raisonnements, ce n’est pas notre réalité.

Santosha veut dire que notre corps résonne le contentement et que nous ne vivons pas notre vie contrôlée par le mental.

Si nous devons nous dire qu’il faut être heureux, c’est que nous ne le sommes pas! La pratique régulière du yoga nous aide à assimiler ces idéaux yogiques qui sont  toujours en harmonie avec la vie elle-même, parce que la philosophie du yoga a comme source la vie elle-même.

OIH, OLEN NIIN KIITOLLINEN KAIKESTA!

Joogasta puhumiseen ja joogasta luotuun julkiseen kuvaan liittyy usein sieviä ajatuksia. Monet niistä kumpuavat Patanjalin joogafilosofiasta, josta otetaan vain pintataso. Vaikkapa yksi periaate, Santosha (tyytyväisyys ilman ulkoista syytä), joka kääntyy joskus näin:  Näe mistä kaikesta voit olla kiitollinen! Ole kiitollinen!

Voimme yrittää alkaa elää näiden suloisten suuntaviivojen mukaan ja se onnistuukin ehkä täydellisesti mielessämme. Joogassa on kuitenkin kyse siitä, että nämä asenteet ja asetukset tulevat meissä lihaksi. Me työstämme ne itseemme säännöllisen harjoittelun avulla. Jos emme ole aidosti tyytyväisiä, vaan pelkästään ihastelemme onneamme ääneen, tyhjiö sisällämme luultavasti pysyy ja ristiriita suhteessa todellisuuteen kasvaa.

Silloin kun emme ole tyytyväisiä, meillä on jotain säädettävää elämän suhteen. Elämä ei muutu mielemme mukaan, mutta me voimme sopeutua elämän käänteisiin.  Elämän täydellisestä  hyväksymisestä syntyy syvä tyytyväisyys ja silloin mikään ei hermostossamme ole sitä vastaan.

En tarkoita, että tästä pitäisi vetää johtopäätös: “Hyväksyn elämän täydellisesti!”  Myös hyväksyminen on  kehollinen prosessi ja ottaa usein aikaa. Tiedämme, kun se on totta. Tuskin enää sitten puhumme  siitä.

Image

* A conditioned moment of happiness at the Dead Sea * – nothing to do with Santosha.

The door is open…

KNOWN AND UNKNOWN

I had a yoga class in Paris this spring. I asked people what yoga represented for them. There was a man who said that yoga is like an open door. Behind the door there’s an unknown world to him.

This is also my personal experience. The door is open every morning, but it’s always a surprise what’s behind it. I never know what will come up, how will I feel, even if I’m familiar with the practice. The yoga practice is an indispensable tool for me to celebrate life. It doesn’t mean that life is easy. It’s full of challenges for all of us!  I want to live all these challenges fully with my heart open. I think that to really live totally the emotions, we need a sensitive body to feel their intensity, shades and accents. The practice takes care of that. When we are aware of our breath and energy, we start to live in a deeply in the body.

I feel that today’s Ashtanga world  some students are looking for the emotional and physical pleasure they can repeat in the practice and some others are searching something that is unknown for them – no matter how it feels. You can’t really search what you don’t know, but you can always relax more and by relaxing, create more space to the unknown to be revealed. We need to get out of our heads, we need to calm our mind and energy and then it’s possible to be open to something new. When we are stressed, all we can see usually is our own projections and ideas.

Some students want to learn more and more yoga techniques to feel more competent. It’s of course very human, but this way doesn’t really make us strong to meet those emotions that are unconfortable and an inevitable part of life. The public image of Ashtanga Yoga is  to achieve some kind of technical level and beautiful asanas seen from outside. Still the real balance of a human being can’t be built from outside. Nobody can find a balance by imititating another person doing asanas.

Any field can provide us with a path to meet with our deeper selves. It can be art, science, meditation, but they can also be used as escape routes to avoid some problematic emotions in us. For me, the reason to practice is to study myself, to study life – with no end at all. Behind any feeling, idea, reaction, there’s always something else. These paths and connections can be discovered. We all are much more than just individuals. Our families, our culture and other vibrations have created a big part of us! To feel the origins of our energies and emotional structures, we have to learn to read our body.

I can see that those people who are not really living their bodies consciously are often frustrated. They live more in there heads which means living in expectations. Only expectations lead to frustration. When we live mostly in our heads, we start to repeat things and become cold and mechanical. The yoga practice helps us to preserve the freshness in life and in our actions. That makes us really content and happy. Happy with just the normal life we can live with courage and passion.

SUR LE CHEMIN INCONNU?

Ce printemps, j’ai demandé au début d’un cours de yoga débutant à Paris ce que le yoga représentait à ceux qui étaient présents. Il y avait un homme qui a répondu que le yoga pour lui était comme une porte ouverte. Une porte qui s’ouvre sur l’inconnu.

Je peux partager ce point de vue entièrement. Tous les matins, la porte s’ouvre différemment pour moi. Il y a des rayons de lumière que je peux sentir, mais dont je connais pas encore la signification. Je connais la pratique, mais pas où elle va m’amener . Cette attitude se transpose dans la vie quotidienne aussi. Ou est-ce que c’est le contraire? Parce que dans la vie, j’ai cette attitude, je l’emmène dans ma pratique? La pratique pour moi est un outil indispensable pour avoir une vie épanouie, ce qui ne veut pas du tout dire une vie facile. Que ce soit des leçons que la vie veuille me donner, je veux les recevoir à coeur ouvert, en entier, en ressentent tout ce que ça peut toucher en moi. Pour vivre pleinement les émotions, nous avons besoin d’un corps sensible. La pratique transforme le corps en un appareil fonctionnel et émotionnel quand la respiration est consciente et quand nous sommes connectés à l’énergie vitale dans notre corps. Le corps est comme une énorme antenne qui reçoit des informations, même de loin.

J’ai l’impression qu’aujourd’hui les gens pratiquant le yoga, se divisent en deux par le fait qu’il y en a ceux qui cherchent ce qu’ils ne connaissent pas encore et ceux qui veulent toujours trouver la même chose. Peut-on chercher l’inconnu? Peut-être pas. On peut lui faire de la place et y faire face. Lorsque nous arrivons à calmer notre mental et notre prana totalement, nous sommes dans un espace où l’inconnu se révèle plus facilement. Nous devons atteindre le niveau sans pensées en nous. Stressés, nous nous identifions dans notre mental et là, nous sommes tous plus ou moins aveugles. Nous ne voyons que nos propres projections.

Il y en a qui veulent apprendre des techniques et par ces techniques avoir le sentiment de réussir constamment. C’est très humain, mais ne fortifie pas nos capacités à faire face à des émotions plus compliquées et plus desagréables que nous rencontrons tous dans la vie. L’image publique actuelle de l’Ashtanga yoga est plutôt de construire des capacités techniques et la beauté extérieure des asanas qu’un vrai équilibre physique et psychique de tout un chacun. Je crois que personne ne trouvera son équilibre en imitant les photos des autres et en apprenant des techniques. Pour moi, il ne s’agit pas de yoga du tout.

N’importe quel domaine peut nous offrir le chemin vers nos dimensions secrètes et profondes, ça peut être l’art, les sciences ou la méditation – à moins qu’on les utilise pour s’échapper à quelque chose d’autre. Parfois, nous sommes tentés à plonger dans un sens parce que nous voulons éviter des choses. Pour moi, la pratique du yoga, c’est  de m’étudier moi-même et d’étudier la vie – sans fin. Derrière chaque idée, chaque émotion et réaction, il y a une raison, des influences que nous pouvons suivre afin de trouver plus de connections à l’intérieur de nous. Nous sommes tous beaucoup plus que des individus. Nos familles, nos cultures et plein d’autres vibrations vivent en nous. Pour discerner tout ce que notre systême a accumulé, il faut savoir lire son corps et son énergie.

La frustration est commune parmi les gens qui ne sont pas présents dans leurs corps, mais qui vivent dans leur mental. Cela veut dire qu’on répète les choses sans avoir la sensation de nouveauté: tout devient mécanique. La pratique nous aide à préserver la fraîcheur dans la vie et dans nos actions. D’où un vrai sens et le bonheur dans la vie. La pratique nous donne le courage de vivre la vie sans nous y préparer.

TUTTUA JA TUNTEMATONTA

Pariisissa kysyin keväällä alkeistunnin alussa mitä jooga tarkoitti kullekin oppilaalle. Yksi miehistä sanoi, että hänelle jooga on avoin ovi, joka aukeaa jonnekin mitä hän ei vielä tunne.

Itse olen kokenut täsmälleen näin. Ovi on joka aamu auki eri tavalla. En tiedä mitä sen takana on, vaikka harjoitus on tuttu. Tämä asenne siirtyy harjoituksesta muuhun elämään. Vai onko sittenkin toisinpäin? Koska elämässä on tällainen asenne, se kulkee mukana joogamatolle? Joogaharjoitus on minulle elämän apuväline.  Mitä kohtaankin seuraavassa hetkessä, haluan ottaa sen vastaan avoimena, kokonaisena ja syvästi tuntevana. Siihen herkkä keho on tarpeellinen. Joogalla keho muuttuukin ihan uudenlaiseksi apparaatiksi, jos mukana on tietoinen hengitys ja sen myötä yhteys kehossamme liikkuvaan energiaan. Keho on kuin valtava tuntosarvi, joka ottaa vastaan tietoa ja tunnelmia matkojenkin päästä.

Näyttää siltä, että joogassa ihmiset jakautuvat niin, että jotkut etsivät tuttua, jotkut vielä tuntematonta. Ehkei tuntematonta voi etsiä, mutta sille voi antaa mahdollisuuden, sen voi kohdata. Aito, syvä hiljaisuus mielessä ja energiassa on aina mahdollisuus uuteen oivallukseen. Energiamme rauhoittuminen antaa tilaa todelliselle itsellemme, jolloin olemme yhteydessä siihen tietoon, johon mieli ei voi koskaan yltää. Stressaantuneina olemme samastuneita mieleemme ja siksi sokeita näkemään muuta kuin oman tulkintamme tilanteesta koskee se sitten itseämme tai muita.

Näen, että jotkut haluavat oppia tekniikoita ja saada jatkuvasti onnistumisen kokemuksia joogassa. Se on inhimillistä, mutta ei vahvista sietokykyämme hankalampien tunteiden suhteen: elämäkään ei ole kenellekään pelkkää voittokulkua. Jos tarkastelee ashtangajoogan julkista kuvaa, vallalla on selkeästi enemmän tekniikan ja ulkoisen kuvan hiominen sen sijaan, että harjoittelussa korostuisi ihmisen kyky löytää oma sisäinen tasapainonsa sekä fyysisesti että henkisesti. Harvan ihmisen tasapaino löytyy kuvia matkimalla ja suorittamalla täydellisen näköisiä asentoja tekniikan avulla.

Mikä tahansa ala, taide, tiede, meditaatio voi olla tie omaan syvyyteen ja maailman tuntemiseen, jos sitä ei käytetä pakoreittinä. Voimme nimittäin tuntea halua sukeltaa yhtä kanavaa kauas syvyyksiin, koska haluamme torjua ja vältellä muita elämän alueita. Minulle jooga on elämän ja itseni tutkimista – loputtomiin.  Etsijän tie ei lopu mihinkään. Jokaisen ajatuksen, tunteen ja reaktion takana on syy, vaikutteita. Voimme seurata näitä reittejä ja löytää enemmän yhteyksiä sisällämme. Olemme kaikki paljon enemmän kuin yksilöitä. Meissä elää sukumme, kulttuurimme ja paljon muitakin värähtelyjä.

Yleinen syy turhautumiseen on se, että emme elä tuoreesti, emme ole läsnä, vaan mielemme hakeutuu tutuille urille ja siksi toistamme mekaanisesti asioita. Joogaharjoittelu voi auttaa säilyttämään tuoreuden elämässä. Siitä taas seuraa merkityksellisyys ja onni.  Pinnallisesti katsottuna elämä voi ollakin samojen asioiden toistoa, mutta jos meillä on syvyyttä tunteille ja laajuutta kasvaa lisää, kaikki muuttuu laadullisesti. Kun syvyydessä asiat ovat harmoniassa, myös pinta on tyyni. Tai jos vaikka pinta sitten hetkittäin rikkoutuu, syvyys antaa silloinkin rauhaa ja voimaa. Jooga vahvistaa meitä niin, että uskallamme elää valmistautumattomina seuraavaan hetkeen.

Image