Your life is yours!

Our parents give us life.  We don’t deserve it. It’s a gift we get for free. However, later in life many people feel that they should make efforts to deserve everything they get. Why do people feel guilty when happiness comes effortlessly? There’s a hungry emotional and mental structure they feed: they feel they have to pay back every moment of happiness some way. It can’t be paid back.

 

When you think that you deserve vacation, could you modify your thinking and just take vacation because you want it? Without making others aware of how much you worked before? Can you just take off to be lazy and enjoy life? Somebody cleans the whole house to tell about it – proving others to have done enough. Somebody goes jogging to deserve some beer. It’s a way to feel less guilty when you jogg first.  Maybe you could just have a beer if you want one and admit that to yourself?

 

The guilt which is a widespread pattern among many people can also be the result of not feeling gratefulness for life and for our parents. Gratefulness is a natural and nourishing feeling. Guilt is not. Sometimes it takes a long time to get there.  Personally, I had 15 years of inner research why I couldn’t feel deep gratefulness towards my parents. To feel gratefulness, means to be free from guilt. When I found the gratefulness in me, the guilt disappeared.

 

If this systeme where you deserve things was taken away, could you stand living free? Or would you need this prison of endless tensions where you get gratification and thanks from yourself? Imagine if you just could leave the guilt and do things spontaneously without needing other people’s acceptance for anything you do or you don’t do? When you completely let go of guiltifying yourself you need to let go the gratification side too.

 

Old yogic scriptrues, like Bhagavadgita, speak about action without expectation of fruits. You do things just because you have to do, they need to be done or you just feel you want to do without any expectations. In today’s world, where the society pushes us to achieving new things, it’s important to take space to do also things that  are not profitable for us. Things that we are not thanked for. Or never will be. We can just do good and  compassionate deeds  that we keep in our hearts. We can help someone we don’t know without any feeling of being good. We just help. Try today! Do something with love and with no expectation and let it grow in the world. Don’t think about it afterwords.

 

UNE VIE FRUCTUEUSE

La vie nous a été donnée, à nous tous, par deux personnes. Gratuitement. Elle nous a été donné sans qu’on doive la mériter. Cependant, beaucoup ont une vision dans la vie que nous devons mériter notre bonheur au lieu de le recevoir. Nous nourrissons  cette structure mentale et émotionnelle en répétant le même comportement.  Mais qui est ce qui fait bouger cette marionnette invisible? Pour qui devons nous prouver des choses? Pourquoi nous sentons-nous coupables d’être heureux et d’avoir des choses parfois facilement, sans nous battre?

Pour prendre des vacances, as-tu besoin de prouver à quelqu’un que tu as assez travaillé pour le mériter?  Sans te justifier à l’égard de qui que ce soit? Pourrais-tu te laisser aller un peu dans la paresse ou le plaisir sans te soucier que quelqu’un le voie de travers? Il y en a qui doivent  nettoyer  toute la maison, s’oocuper du jardin, des enfants, des voisins, pour ensuite en parler aux autres et avoir le sentiment d’avoir assez fait.  Est-ce que tu pourrais prendre une ou deux bières juste pour ton plaisir sans te sentir obligé de courir un marathon d’abord?

Le sentiment de culpabilité est tellement courant de nos jours. Est-il le corollaire du fait que nous ne sentons pas la reconnaissance envers la vie et surtout, nos parents? La reconnaissance est un sentiment extrêmement important et rassurant. Personnellement, je n’ai mis que 15 ans pour comprendre ce qui était derrière mon incapacité d’être reconnaissante vers mes parents. 😀 Parfois, je le sens encore, mais je sais que c’est un dérangement et que ça va passer. Pour être profondément serain, la reconnaissance est indispensable.

Si tu pouvais te débarrasser de ce systême où tu peux mériter des choses et où tu es remercié par toi-même, serais-tu capable de vivre libre et heureux? Ou, est-ce que tu sens un besoin de rester dans cette prison de tensions sans fin où toi, tu contrôles les remerciements et la culpabilisation? Imagine, si tu laissais tomber la culpabilité et que tu n’avais pas besoin de plaire aux autres?

Les anciens textes yogiques, comme la Bhagavadgita, parle du service désintéressé. Comment agir sans arrière-pensée, sans aucune attente? Dans la société d’aujourd’hui, il n’est pas facile de trouver comment faire des choses spontanément et sans attendre quoi que ce soit. Au moins on doit se justifier, s’expliquer – ce qui est presque impossible, car il n’y a rien à epxliquer. Il n’y a pas de raison, parce que notre action n’a d’autre but que de faire du bien à quelqu’un. On n’attend rien en retour. Nous pouvons toujours réserver une petite place dans notre coeur pour l’action dont on abandonne les fruits. Nous pouvons faire de bonnes choses sans en faire part aux autres et aider quelqu’un que nous ne connaissons pas et ensuite ne plus en parler, ne plus y penser.  Laisser les fruits pour le bien du monde entier.

ANSAITSET ELÄMÄN!

Kaikki olemme saaneet kahdelta ihmiseltä elämän. Ilmaiseksi. Kuinka monessa meistä elää kuitenkin sellainen mielenkiintoinen jännite, että elämässä asioita pitää ansaita? Aika monen. Sisällämme kiristää itse ruokkimamme ajattelu- ja tunnesysteemi ja vaatii meiltä tekoja, hyvitystä jokaisesta onnen hetkestä. Mutta kuka tätä näkymätöntä marionettia liikuttelee? Ketä varten suoritamme elämäämme? Kenen suhteen tunnemme syyllisyyttä onnestamme?

Kun ajattelet esimerkiksi ansaitsevasi loman, voisitko vain ajatella, että otat lomaa, koska haluat lomailla? Ilman että kenenkään täytyisi kuulla miten ahkera olet ollut? Saatko lähteä laiskottelemaan tai nauttimaan elämästä ilman että kukaan paheksuu? Tai voitko jättää muiden vihjailut omaan arvoonsa, jos ne eivät ole myönteisiä?

Joku siivoaa talon, pesee kaikki ikkunat ja on sitten ansainnut hetken sohvalla. Kertoo työmäärästään ystävilleen tai tutuilleen muiden asioiden lomassa todistellen uurauttaan. Joku lähtee lenkille jo oluen kuvat verkkokalvoillaan ja ansaitsee kaljan tai pari käytyään lenkillä. Kuka voisi vain ottaa ne kaljat? Tulisiko syyllisyys pintaan, jos ei olisi heittää pöytään kunnioitettavan ponnistelun suomaa valttikorttia?

Kaikkialla lymyävä syyllisyys voi johtua myös siitä, että emme tunne  kiitollisuutta elämää ja vanhempiamme kohtaan. Se olisi luonnollinen tunne ja kantaisi elämässä eteenpäin. Monille aidon kiitollisuuden löytyminen on ison työn takana. Itseltäni meni siihen kuitenkin vain viisitoista vuotta 😀 sen jälkeen kun aloin toden teolla pohtia miksi olin niin kiittämätön. Olen sitä tosin vieläkin hetkittäin.

Jos tämä ansaitsemisrakennelma irtoaisi sinusta, osaisitko elää vapaana? Vai tunnetko haluavasi elää tässä loppumattomien jännitteiden vankilassa, jotta saat kiitosta itseltäsi? Voisitko jättää syyllisyyden ja tehdä asioita spontaanisti ilman jatkuvaa muiden hyväksynnän janoamista? Jos päästät irti itsesi syyllistämisestä, joudut luopumaan myös päähän taputtelusta. Se ei tietenkään tarkoita tyytyväisyydestä luopumista.

Vanhat joogatekstit, kuten Bhagavadgita, puhuvat teoista, jotka ovat pyyteettömiä. Ne tehdään koska ne pitää tehdä, ne kuuluu tehdä, ne haluaa tehdä  tai ne vain tehdään – ilman mitään taka-ajatusta ja odotusta. Tämän päivän maailmassa, jossa niin paljon teemme asioita saavuttaaksemme jotain, on tärkeää ujuttaa tietoisesti omiin tekoihin myös sellaista, josta emme koskaan tule saamaan kiitosta tai palkkiota. Tehdä hyviä tekoja ja kokea myötätunnon hetkiä, joista emme edes kerro muille. Teemme, koska vain teemme ja säilytämme kokemukset sydämessämme. Autamme tuntematonta emmekä tunne itseämme sen paremmaksi. Autamme vain. Kokeile jo tänään! Tee jotain rakkaudellista ja pyyteetöntä, jätä sen vaikutukset maailmaan ja unohda se heti sen jälkeen.

1062198_10152952798105529_1912850173_n

Advertisements

Successful, happy or rich?

ARE YOU RICH?

The last decades have seen the growth of the professionals in success training. Even yoga is often done with a gleam in the eye to be successful in yoga community or in ilfe. Why is success more important for some people than life itself?

Some people strive to be successful in the eyes of others. Some are struggling to prove something to themselves. Sometimes the hunger for the successful life is the reverse of the fear of death. When we need to motivate ourselves day after day to reach a goal, we’ve probably lost the connection to our heart. The heart is the source of eternal inspiration. If we don’t live from our heart, we might just keep on running from one goal to another.

The happiness is another goal in today’s world. If we were only happy, life would be  emotionally relatively narrow and we wouldn’t understand all the potential we carry.  If we look for the pleasure and perfect moments, we live only one superficial layer in us.  We might not be happy when we fail, but by overcoming hard times we can find a deeper meaning in life.  We need to live through everything life puts on our way. That’s how we feel fulfilled and we have nothing to be scared of.

Life is guiding us all the time. If you can’t connect to life and feel that,  you can try yoga. The practice can help you to discover what is stopping your  vital energy and your intuition, what makes your life such that only achieving your goals or feeling happy makes it meaningful. If you find the answer, you can make a change and start to live anew. No goals needed. You achieve things, but you don’t think about them in advance. No stress. You do things because you love to do them!

Can our happiness be measured by an outer success? Can the meaning of our life be measured by happiness? I don’t think success or happiness are the key. Relaxation is the key to a rich life. It’s better not to stress to be happy. Then sometimes it just happens without any struggle and we really feel it – no matter if we’re a “looser” or a “winner”. We can’t decide to be happy. We can just be open to happiness.

 

RÉUSSITE, BONHEUR OU RICHESSE?

Les toutes dernières décennies ont vu une croissance et une expansion dans la profession d’entraîneur de succès. La soif du succès s’est même répandu dans la pratique du yoga: on en fait pour un but spécifique. Pourquoi la réussite dans la vie a pris le dessus sur la vie elle-même?

Il y en a qui veulent réussir aux yeux des autres. Et il y en a qui veulent constamment se prouver quelque chose à eux-mêmes. Si toutefois,  derrière l’obstination de réussir et sous l’apparence de succès, réside la peur de la mort, un jour la bataille prend fin, et la personne éreintée se trouve face à la réalité. Il en reste probablement peu de choses du succès pour supporter le contraire. La vraie confiance en soi, c’est la paix dans les moments de perte et de faillite.

Lorsqu’on doit se motiver pour atteindre un but, normalement, on a perdu la connection avec son for intérieur qui est la source de la création et de l’inspiration. On risque de passer à côté de la vie avec toutes ses nuances et tournants inattendus en s’efforçant à créer de nouveaux buts à l’infini. Si nous sommes bien vivant à l’intérieur, nous n’avons pas besoin de nous motiver. La motivation pour l’évolution personnelle est innée chez tout le monde. Si, par contre, nous ne sommes pas motivés par la vie, la pratique du yoga peut nous aider à trouver la raison pour laquelle la vie ne nous paraît significative qu’aux moments où nous atteignons notre but. Il est possible, qu’on est en train d’interdire sans cesse la vie à l’intérieur. Quand on devient conscient de la raison pour laquelle on freine la vie, on pourrait la redéclencher et abandonner le systême gratifiant externe.

Même le bonheur est un but pour beaucoup aujourd’hui. Et pourtant la vie ne peut pas être que du bonheur pour personne. Si elle l’était, on ne pourrait vivre qu’une tranche de notre humanité. La vie bâtie autour des plaisirs et de la facilité,  nous rend mous. Si on court après le bonheur et les moments parfaits, on a certainement un vide à l’intérieur et il nous manque une motivation interne. Pour une prospérité interne, nous avons besoin de vivre tout ce qui fait partie de la vie. Plus on a le courage de le faire, plus on est riche.

Peut-on mesurer le bonheur par le succès? Ou bien, une vie épanouie par le bonheur? Je ne crois pas que nous devions être heureux pour avoir une vie riche et pleine de sens. Il vaut mieux ne pas stresser pour le bonheur pour le recevoir pleinement une fois qu’il est là! 😀

 

MENESTYNYT, ONNELLINEN VAI MUUTEN VAIN RIKAS?

Viime vuosikymmenet ovat kasvattaneet voimalla menestysvalmentajien ammattikuntaa. Jopa joogaa harjoitetaan silmät kiiluen menestymisen pakkopaidassa. Miksi menestyminen on joillekin elämää tärkeämpää?

Joku toivoo menestystä muiden silmissä polkien kiihtyvällä tahdilla vertailun oravanpyörässä. Joku toinen taas todistelee kyvykkyyttään itselleen. Jos menestymisen kuoren alla vaikuttaakin kuolemanpelko, tulee hetki, jolloin taistelu lakkaa ja menestyjä haukkoo henkeään elämänsä sisäisen onttouden edessä.  Todellinen itseluottamus on rauhaa myös epäonnistumisen ja menettämisen hetkissä.

Itsensä keinotekoinen motivointi tavoitteen puolesta kertoo siitä, että ihminen on kadottanut yhteyden sisimpäänsä, josta luovuus kumpuaa.  Itse elämä kaikkine vivahteineen ja yllätyksineen jää ehkä elämättä saavutuksia saalistaessa ja tavoitteesta toiseen siirtyillessä. Meidän ei nimittäin tarvitse motivoida itseämme, jos olemme sisäisesti elämän kuljetettavina. Jos emme ole, jooga voi olla hyvä keino ottaa selvää miksi elämä ei tunnu merkitykselliseltä muuten kuin tavoitteiden saavuttamisen kautta. Tai miksi jarru elämän suhteen on päällä. Kun sen tiedostamme, sen jälkeen vain nostamme kytkintä, alamme elää ja ulkoinen palkkiojärjestelmä saa jäädä.

Onnellisuuskin on ylikorostettua nykyään. Jos elämä olisi pelkkää onnea, se olisi hyvin yksiulotteista ja kokisimme omasta ihmisyydestämme vain kaistaleen. Helppo ja nautintojen ympärille rakentuva elämä latistaa ihmistä.  Alituinen onnen ja “täydellisten” hetkien tavoittelu johtuu syvemmällä olevasta tyhjyydestä ja  sisäisen motivaation puuttumisesta. Todelliseen sisäiseen kukoistukseen tarvitsemme kaikkea mikä elämään kuuluu.

Miten on, jos olisit luuseri, voisitko silti olla onnellinen? Entä jos et olisi onnellinenkaan, voisitko elää rikasta elämää?

Onko menestys onnen mitta? Onko onni hyvän elämän mitta? Minulle ei. En usko, että ihmisen tarvitsee olla onnellinen elääkseen todella antoisaa ja merkityksellistä elämää. Onnellisuudesta ei kannata tehdä stressiä. Sitten voi välillä jopa olla onnellinen. 😀

14565_201920729427_2701550_n

Photo by Pauliina Kapanen

To love is to love

TO LOVE IS TO LOVE IS TO LOVE

The unconditional love of our parents is usually self-evident in our early childhood. I’m sure my parents loved me. I just never felt it.

I remember how I often wondered why the other children were so joyful and how they were keen to try new things. I didn’t have the courage. I was lonely, anxious and fearful. I guess people saw me as a normal child, just a little bit more melancholic than others.

At my teens, I had a great fire inside I could share with my boyfriends. The kisses were not enough for me. I wanted everything. No holding back. I wanted especially to have the feeling that I was their whole life. 😀 One by one, I was testing all of them. If I didn’t feel safe, I turned inside, I shouted, I was behaving like a capricious child testing the limits of her parents. At the same time, I understood that I would never have liked to have a nice boyfriend who would have taken care of me, loved me. No. I wanted only dangerous things and I repeated the bad experiences to be able to say: Nobody loves me.

In my adult relationships, I was exactly the same as at my teens – inside. I couldn’t find the peace to live my life, because I was so afraid to loose the other. A lot of my energy was handling the question: How can I survive when he leaves me? I was anxiously preparing myself for the separation.

The last separation was different. It was crucial. First I felt it was too much, that I couldn’t simply take it any more to be left. It took a moment to see what was left. Something in me died and something survived. Sitting on my grave, crying for my love, I realized that deep inside I felt I had never been loved and never would be. It was a lonely feeling, but an important one. It was then I realized that I would never have that love, that symbiotic love I was looking for. Never. Nobody could give it to me. Then I stood up and felt happy and proud being this love-handicapped person.

I admire myself limping towards a greater love – in me. 😉

L’AMOUR, C’EST AIMER

Le soin et l’amour inconditionel de nos parents dans notre petite enfance vont souvent de soi. C’est la période qui nous prépare pour la vie sentimentale, entre autres. Je suis convaincue que mes parents m’ont beaucoup aimé, mais, n’empêche que j’ai l’impression d’avoir manqué cet amour et cette sécurité qui en découle. C’est mon expérience et ça m’a beaucoup marquée.

Dans mon enfance, je me souviens d’avoir réfléchi pourquoi les autres enfants étaient tellement joyeux et curieux d’essayer des choses que moi, je n’osais pas. Je me sentais seule et isolée. Je m’isolais. J’étais déprimée et angoissée, même si les adultes me voyaient tout à fait normale – quoique tristounette.

À l’adolescence, je portais un feu à l’intérieur de moi-même et mes amoureux allaient le sentir aussi. 😀 Je n’allais pas me contenter de faire des bisous. Je voulais tout. Absolument tout. Je voulais surtout la certitude d’être le centre du monde de mon copain. Je les testais tous. Si je me sentais mal à l’aise, je m’enfermais, je gueulais, je les emmerdais comme une enfant capricieuse qui teste les limites tout en me rendant compte en même temps que jamais de la vie, je n’aurais voulu un copain gentil qui m’aime, qui s’occupe de moi, qui s’intéresse à moi. J’étais à la recherche du danger et des expériences pour me confirmer ce que je vivais déjà: Personne ne m’aime.

Quant à mes relations amoureuses à l’âge adulte, à l’intérieur de moi, c’était tout à fait identique à l’adolescence. Je ne pouvais pas vivre ma vie sans me préoccuper du moment où l’autre me quitte. La relation n’était qu’un prélude avant la finale où je voulais me retrouver sans être trop blessée. Je ne voulais pas être plâquée sans m’y être préparée avec une énergie de survie.

Ma dernière séparation était un coup mortel pour moi. J’ai mis un moment pour comprendre ce qui était mort et ce qui était encore vivant. C’était un processus pénible et d’une longueuer impressionnante. D’abord, il s’agissait  d’accepter que celui que j’aime, parte. Ensuite, j’étais effondrée parce que personne ne m’aime, ne m’a jamais aimé, ne m’aimerait jamais. Probablement,  j’ai eu tort de penser comme ça, mais c’était vrai pour moi. L’essentiel était pourtant de comprendre que la pièce qui me manquait, me manquerait toute ma vie. Jamais, je n’aurais de retour à la phase symbiotique qui me paraissait indispensable pour vivre.

Et c’est après ce moment d’illumination que mon amour a pu grandir. Tout ce qui peut compter pour moi et tout ce qui est réel pour moi, c’est l’amour que moi, je porte en moi et que moi, j’exprime. C’est l’amour que je donne qui compte. Pour le reste de mes jours, je peux continuer à boîter avec ce petit handicap, mais il ne va pas m’interdire d’aimer!

RAKKAUS ON RAKASTAMISTA

Meillä saattaa lapsina olla mahdollisuus saada kokemus vanhempiemme tai yhden vanhemman huolenpidosta ja pyyteettömästä rakkaudesta. Omat vanhempani ovat varmasti rakastaneet minua paljon ja siitä huolimatta olen kokenut jääneeni vaille tätä turvaa ja voimaa.

Muistan varhaisesta lapsuudesta tunteneeni sen, että minulta puuttuu jotain. Jotain olennaista, jotta voisin vain elää, tehdä asioita kuten muutkin. Olin koko lapsuuteni masentunut ja hädissäni, vaikka minua pidettiin normaalina ja terveenä, joskin harvinaisen totisena lapsena.

Kun sitten tulin teini-ikään, minussa olikin paloa ja vastusta kaikille ihastuksilleni. Minä en halunnut vain vähän pussailla. Minä halusin kaiken. Ja vähän enemmänkin. Halusin heti styylailun alussa varmuuden, että olen poikaystävälleni kaikki kaikessa. Testasin tätä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Jos koin epävarmuutta, lukkiuduin tai haistattelin tai huusin muuten vain. Tajusin kuitenkin koko ajan, etten halunnut sellaista kilttiä poikaystävää, joka välittäisi, joka ottaisi huomioon, vaan etsin aina vaaroja ja niitä kokemuksia, jotka vahvistivat sen mitä jo tunsin: Kukaan ei rakasta minua.

Aikuisiän parisuhteet eivät juuri ole poikenneet teinikokeiluista omalta puoleltani. En ole voinut elää omaa elämääni, kun olen jännittänyt koska tulee se hetki, että minut hylätään. Koko suhde on ollut valmistautumista uhkakuvan toteutumiseen, etten järkyttyisikään..tiesinpäs!

Viimeksi kun pidempi parisuhde päättyi, tunsin syvän kuoliniskun sisälläni. En vain heti tiennyt mitä kuoli. Minä en kuollut. Alkoi pitkä prosessi, jossa ensin surin eroa rakkaasta ihmisestä. Sitten surin sitä, että kukaan ei rakasta minua, ei ole koskaan rakastanut eikä tule koskaan rakastamaankaan. Luultavasti olen väärässä. Olennaista oli kuitenkin se, että jossain vaiheessa tajusin, etten koskaan tule saamaan puuttuvaa palaa. En koskaan. En tule saamaan sitä symbioosia, joka on tuntunut elinehdolta.

Ja siitä lähtikin rakkaus uuteen nousuun. Ainoa millä on minulle merkitystä ja mihin voin luottaa, onkin oma rakkauteni! Rakkauteni itseäni kohtaan ja rakkauteni muita kohtaan. Ja mikä parasta, voin nilkuttaa rakkausvajavuuteni kanssa loppuelämän ja saan rakastaa niin paljon kuin jaksan!

SAMSUNG

Painting by Sari Kurka

Raw Summer Yummy

221425_450167821672997_197432803_o

As a vegan and a nomad I have only few principles for my food: fresh, simple, vegan and prepared without electricity as often as possible. But when it comes to ice-cream, I’m really flexible! 😀 A blender is needed.

This raw ice-cream takes only few minutes to prepare and then you just need to be patient and allow it to freeze for three hours.

Put 250 ml Coconut Cream, 50 ml Agave Syrup and 1 tbs of Organic Instant Coffee into the blender. Blend. Pour the liquid ice-cream in a (silicone freezer) container, leave it into the freezer for 3 hours. Prepare yourself. 😀

To soften it a bit, take it out from the freezer a half an hour before you serve it. Some bright colored berries complete the mixture of sweet and bitter creaminess of the ice cream.

Hannamari Rahkonen’s original non-vegan recipy (I modified) with pics: http://www.lily.fi/blogit/halo/fiini-mochajaatelo

DÉLICE GOURMAND SIMPLE

Végétalienne et nomade que je suis, il y a quelques principes auxquels  je tiens dans ma nourriture que voilà: frais, simple, vegan et préparé sans électricité aussi souvent que possible.

Pour ce qui est des gourmandises, je succombe à la tentation et j’agrippe volontiers au blender électronique. 😀

J’étais émerveillée par cette recette gourmande, car pour faire de la crème glacée crue, on n’a même pas besoin d’une turbine à glace! Et on obtient une glace succulante et même onctueuse!

Pour la préparation, on a besoin de quelques petites minutes, d’un blendeur, d’un congélateur et de ces ingrédients:

250 ml de crème de coco

50 ml de sirop d’agave (ou d’érable)

1 bonne c. à soupe de café soluble bio.

On mixe tout, on fait tourner le blender et on verse le tout dans un récipient pour congeler pendant 3 heures. En attendant, on pense à autre chose! 😀

On sort la glace une demi-heure avant de la servir. On rajoute quelques baies de belles couleurs vives pour rafraîchir le mélange à la fois doux et amer.

Voici le lien pour la recette originale non-végétale (que j’ai modifiée juste pour la partie sucrée)  de Hannamari Rahkonen avec des photos pour vous donner une idée: http://www.lily.fi/blogit/halo/fiini-mochajaatelo

RAAKAJÄDEE

Vegaanina ja nomadina ruokaan liittyvät toiveeni tiivistyvät muutamaan periaatteeseen: vegaanista, tuoretta ja simppeliä, mahdollisimman koneetonta valmistusta. Joka kurssipaikalle on turha odottaa esimerkiksi jäätelökonetta. 😀

Tämän raakajätskiherkun valmistaa muutamassa minuutissa, jos löytyy blenderi, pakastin ja nämä ainekset: 250 ml kookoskermaa, 50 ml Agave-siirappia, reilu ruokalusikallinen luomu-pikakahvia.

Sitten vain ainesten reipas pyöräytys blenderissä ja sieltä vaikkapa pakasterasiassa pakastimeen. Muutaman tunnin pakastumisen jälkeen, ota huoneenlämpöön kehkeytymään jätskikauhalle suostuvaksi. Koristele ja mausta fiiliksen mukaan. Esimerkiksi pari marjaa piristää sopivasti tämän karvaan ja kermaisenmakean seoksen värillään ja kirpeydellään.

Makeutusaineen muutoksella Hannamari Rahkosen reseptistä sukeutui vegaaninen. Alkuperäinen Hannamarin resepti löytyy kuvineen täältä: http://www.lily.fi/blogit/halo/fiini-mochajaatelo.

Disappointed?

Whenever I catch myself sipping the potion of disappointment, I turn it into the laughter as soon as possible: Ha-ha, why are you living in the fool’s paradise?! Once  I had realized that I was the only one responsible for my own disappointing feelings, I began to stop to feel what it really was I was feeling.

Sometimes there are moments when an unexpected event or someone’s behaviour is quite near to make me feel frustrated. Before it happens, I just relax and feel the disappointment to take over me and let my energy go down from the joy of controlling to the feeling of helplessness.

The disappointment means that we’ve imagined people behaving in a certain way, things going according to our plans. When they don’t, the joy we already had because of the illusion, disappears and easily gets transformed in its opposite, hatred. And we feel that someone else is guilty for our resentment. If we understand how blind we were, we can quickly get ourselves back together and go on with a greater awareness. Of course,  if  the majority of the time we live in our own head, in our illusions, we take these moments more as frustrating obstacles than moments of awakening.

When we are on the edge of the disappointement, we can choose between two directions:  in or out. Whether we let the reality take place in us and we take the responsibility for that moment: we face the illusion and say goodbye to it. Or we get frustrated and think that someone else is responsible for our feelings.

Instead of choosing disappointment or frustration, we can choose light.  We can always find our way out from the depressive net of disappointment. We can even stop being disappointed for good! Every disappointment has another side: the one of laughter and joy of being back to reality! Feel free to start to live in the reality anew every day!

MIEUX VAUT EN RIRE

Si jamais je me surprend en train de m’empoisonner le coeur d’amertume ou de frustration, parce que je me sens décue, très vite je me pointe de doigt en me riant dessus et je me dis: Réveille-toi! Arrête de vivre dans tes rêves!

Une fois que je m’étais rendu compte que j’étais la seule personne responsable de mes émotions, j’ai commencé à étudier ce que ressentais à chaque fois que je me sentais déçue.

Il y a des moments où je sens qu’une personne ou le déroulement des choses ne suivent pas le chemin que je leur ai indiqué, moi. 😀 Rien ne va comme prévu. Toute proche de la frustration, je me détends autant que possible, je m’adonne au sentiment de déception – ce qui veut dire que je laisse tomber la joie d’être celle qui commande et j’accepte de sentir cette incapacité dans la situation. Juste pour un petit moment.

Et c’est toujours comme ça. On imagine que les autres vont se comporter d’une telle manière et que les choses vont se passer d’une telle autre manière. Lorsque la réalité se révèle, on va perdre la joie générée par l’illusion et c’est là, que c’est décisif! Cette fausse joie va se transformer facilement en haine et frustration. Si c’est le cas, on trouve très aisément un coupable qui est quelqu’un d’autre que nous-mêmes. Naturellement, si pour la majorité de temps nous vivons dans notre tête, c’est-à-dire dans l’illusion, ce genre de moments sont vécus plutôt comme des obstacles frustrants au lieu d’être des moments d’illumination.

On peut toujours faire un choix au moment où la frustration est imminente. Ce qu’on choisit, c’est la direction: vers l’intérieur ou vers l’extérieur. Si on va vers l’intérieur, c’est la voix de l’acceptance de ce qui est, la réalité. Si on va vers l’extérieur, on perd son énergie, non seulement à ce moment-là, mais on perd en même temps la confiance en sa propre patience et capacité de vivre pleinement tout ce à quoi on est confronté dans la vie. A chaque fois, qu’on résiste à la tentation d’exploser, on se rend plus fort.

Au lieu  d’exprimer la frustration, on peut toujours se débattre, se frayer un chemin parmi les noeuds d’une toile d’araignée vers la lumière et la liberté. On peut se débarrasser de la frustration pour de bon, si on veut! Parce que le revers de la frustration, c’est le rire et la joie de revenir dans la réalité.

KARVASTA KALKKIA?

Aina kun saan itseni kiinni kulauttamasta sisuksiini pientäkin siemausta pettymyksen myrkkyjuomaa, nauran päälle makeasti: Ha-haa, taas olit omassa maailmassasi!

200418_1007340716947_4985_n

Joskus tajusin, että on parasta pysähtyä kynnykselle. Olla vain ja antaa pettymyksen valua kaikkiin soluihin ja energian valahtaa. Pettyminenhän on sitä, että olemme kuvitelleet, että ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla ja  asiat menevät suunnitelmiemme mukaan. Kun ne eivät sitten sujukaan suunnitellusti, illuusiostamme pintaan ehtinyt ilo heilauttaa  tunteen helposti toiselle laidalle, vihaksi. Sen lisäksi joku muu on syypää kiukkuumme.

Se miten suuri pilvilinna romahtaa riippuu siitä miten tietoisia olemme. Jos tiedämme olleemme sokeita, nopeasti keräämme itsemme kasaan ja matka jatkuu entistä valppaampana. Jos elämme enimmäkseen omassa päässämme, saatamme kokea nämä hetket vastoinkäymisinä.

Siitä hetken hengityksenpidätyksestä missä pettymys vaanii, on kaksi suuntaa mihin liikahtaa: sisään tai  ulos. Joko päästämme todellisuuden sisään eli otamme hetkestä vastuun,  katsomme illuusiotamme ja sanomme sille hyvästit.  Tai sitten työnnämme vastuun muualle ja puramme turhautumistamme ulospäin. Joistakin ihmisistä unesta herääminen tuntuu ahdistavalta ja joistakin taas vapauttavalta. Joku haluaakin mieluummin jatkaa leppoisaa kuvitelmaansa ja pudota todellisuuteen vain hetkittäin sen sijaan, että eläisi todellisuudessa.

Pettymys ja turhautuminen ovat valintoja. Näistä valinnoista  riippuu elämämme valon voimakkuus. Voimme aina pyristellä pois pettymyksen lamauttavasta verkosta. Voimme lopettaa pettymisen jopa kokonaan! Kaikki mikä pettymisestä kumpuaa on käännettävissä helpottavaksi nauruksi ja iloiseksi paluuksi todellisuuteen.

The return of the Karma

I’m always eager to watch how my mind finds the way to escape and how it has the capacity to manipulate the reality to please me. Sometimes I also admire other people’s intelligence. We have a tremendous capacity to bluff ourselves and to make it a fantastic art.

When it comes to Karma, our mind can simplify its content to fit the needs of each of us perfectly well. To put it very simple, Karma means the law of causality.  Superficially taken, it could be seen as our negative deeds and their effects. But is it really possible for us to know what is the effect of which cause and where and when it’s manifesting itself?  If we imagine we know exactly how this law functions in human life, I guess we’re putting ourselves too high on a pedestal.

The concept of Karma is multifaceted enough and at the same time popular enough to be used for our own purposes to punish those who disobey us.  In our minds only, of course. The misinterpretation of this concept has generated among some people the behaviour of doing good deeds in order to be rewarded. This can be an inner pattern, where the person has a constant stress to be good and it’s only strengthened by  yogic “rules” how one should behave. Any good fortune is a favorable sign coming from Karma. Some people act the same way only expecting the feedback from outside. They want to show off with their good deeds and  be loved by their calculated actions.  The way out of this vicious circle is through accepting oneself without any specially good deeds. Before you can relax to what you are, you need to become conscious what are the real motives behind your good action.

When we lack the courage to express ourselves, we will feel the pressure of expressing these feelings later in another situation. If we are not being honestly and totally what we are, we don’t know how others feel about us – we are faking and we know other people’s reaction to that. When we can’t face people directly, we talk behind their backs. We accuse others for our own problems. We judge someone and we delicately transfer our own bitterness and hatred to our friend Karma: Karma will take care of them.  I’m a good person. I just want KARMA to take revenge on you. You’ll see, you’ll suffer one day! Inside we accuse others, our bitterness grows while we think we accept others.

Anything that is now is the result of the past – but not only our own past! If we take a closer look, we are the emanation of the emotional patterns and the taboos of our family. For exemple, if somebody close to us would have been really sad when we were a child, we have probably absorbed this sadness. We can’t understand this sadness in us just by investigating our own person. When we go beyond ourselves, we begin to make research on our Karma. The real understanding of ourself is understanding us as a part of the whole, because we are not separate from the rest.

Personally, I feel that the moment I was born, I was only partly innocent. Meaning that my parents and my family have been part of me from that moment on and even before. All their expectations, hopes, and bans were put in me, into my subconscious mind. That’s the gift. That’s the Karma. My work in life is to grow in consciousness to see what do I carry from these projections and to get rid of it to discover who I really am. That’s the purification.

Karma doesn’t mean fate. You can purify your karma by becoming more conscious of all the layers of your mind-body. When we carry the darkness and the emotional burden inside, we will carry it on. If we repair inside what’s not in harmony with life, we carry that on.

 

LE RETOUR DU KARMA

 

 

Je suis toujours intriguée et curieuse de voir comment j’arrive à manipuler la réalité pour me la rendre telle que je la souhaite. J’ai  aussi beaucoup d’admiration pour l’intelligence des autres dans la matière. Nous avons une capacité époustouflante de nous tromper comme ça nous chante.

 

Quant au concept de Karma, nous pouvons en simplifier le contenu pour qu’il nous convienne mieux.  Le Karma, la loi de la causalité, est souvent interprété comme les causes négatives et leurs effets négatifs ou même les mauvaises actions et leurs effets.  Mais est-il vraiment possible pour nous de reconnaître et de relier ces causes et effets dans la vie humaine? Souvent nous imaginons que nous en sommes capables, nous tirons des conclusions des conséquances selon notre logique, et c’est tout.  La notion de Karma est suffisamment ambigüe et en même temps assez populaire pour représenter un juge que nous utilisons pour juger tous ceux qui n’obéissent pas à nos règles. Dans nos têtes, naturellement.

 

Pour ne pas être jugé par soi-même, il y a des gens qui suivent un modèle interne où leur bonheur dépend du nombre de bonnes actions mises en oeuvre. C’est un automatisme qui génère beaucoup de stress. On essaye continuellement de faire du bien et le stress est fortifié davantage par les “règles” yogiques. Tout signe positif est vu comme un signe de remerciement de la part du Karma. Il ne s’agit pas du tout de la vraie bonté de la personne, mais plutôt d’un cercle vicieux dans lequel la personne est captivée. Il y a aussi des gens qui s’attendent à être remerciés par les autres pour se sentir en paix. Ils “font du bien” et s’attendent à être vues comme quelqu’un de bien. Ils calculent, souvent inconsciemment, ce que les bonnes actions vont donner. Le seul moyen pour sortir de cela, c’est de s’accepter complètement tel qu’on est sans rien faire. Pour en arriver là, on doit être conscient de ses propres motifs derrières les bonnes actions.

 

Lorsque il nous manque du courage de nous exprimer ce que nous ressentons, nous allons sentir la pression d’exprimer ces émotions plus tard dans une autre situation. Si nous ne sommes pas totalement nous-mêmes, nous ne saurons jamais quelle est notre vraie relation avec les autres. Nous ne sommes pas honnêtes, et tout ce que nous connaissons, c’est la réaction des autres à l’égard de cette personne que nous jouons. Quand nous ne pouvons pas faire face aux gens directement, nous nous mettons facilement à parler derrière leurs dos. Comme si notre faiblesse était de leur faute. Nous accusons les autres pour nos problèmes. Nous jugeons quelqu’un d’autre et délicatement, nous transférons notre amertume à notre ami le Karma. Le Karma va s’en occuper. Je suis une bonne personne qui ne souhaite mal à personne. Je veux juste que le Karma se venge de toi! Tu va voir, un jour, tu souffriras! À l’intérieur, ces personnes accusent les autres et même si elles croient accepter les autres en laissant le travail pour le Karma, l’amertume grandit en elles. C’est juste une solution pratique dans la tête.

 

Tout ce qui existe dans notre vie maintenant, est sans faute le résultat du passé – mais pas seulement du nôtre! Quand nous examinons de plus près, nous comprenons que nous sommes l’émanation des structures émotionnelles et des taboos de nos familles. Par exemple, si quelqu’un de proche était très triste dans notre enfance, nous portons probablement cette tristesse en nous par l’amour et la loyauté. Nous pouvons pas comprendre cette tristesse en étudiant juste notre propre personne. Nous devons aller au-delà de nous-même et c’est là que nous commençons à étudier notre Karma. La vraie compréhension de nous-mêmes, est une compréhension de nous-mêmes en tant qu’une partie de ce tout qu’est la famille dans un sens large. Nous ne sommes pas séparés des autres même si on le souhaite parfois.

 

Personnellement, je pense que même au moment où j’étais née, je n’étais innocente qu’en partie. Je veux dire que mes parents, ma famille étaient déjà une partie de moi, à ce moment-là et même avant. Leurs attentes, leurs peurs et leurs espérances s’étaient installés dans mon sous-conscient. C’est le cadeau que j’ai eu. C’est mon Karma. Mon travail dans la vie, c’est de distinguer ce que je porte d’eux et de comprendre qui je suis sans ces projections.

 

Le Karma ne veut pas dire le destin. Nous pouvons purifier notre Karma en devenant plus conscients de ces différentes couches dans notre système. Lorsque nous portons des ombres et un fardeau émotionnel en nous, nous les transmettons à nos enfants et nous vivons encore dans le passé dans chaque nouvelle relation. Si nous réparons ce qui n’est pas en harmonie avec la vie, si nous voyons ce qui est le fardeau de quelqu’un d’autre de notre famille, nous allons transmettre quelque chose de plus pur, de plus authentique et nous vivons des rapports plus sains avec les autres.

KARMAN KARMIVA PALUU

Tutkin aina mielenkiinnolla oman mieleni pakoreittejä ja sen todellisuuden manipulointiyrityksiä. Pakoreitin tuttuus saattaa tasoittaa tietä silloinkin, kun en tunne tarvitsevani helpotusta todellisuuden kohtaamiseen. Joskus myös ilahdun nähdessäni muiden älyn leiskuntaa. Se miten voimme huijata itseämme, on välillä todellista taidetta. Mitä Karmaan tulee, mieli onnistuu yksinkertaistamaan senkin loistavasti itse kunkin tarkoitusperiin sopivaksi instrumentiksi.

Yksinkertaisimmillaan Karman käsitteessä on kyse syyn ja seurauksen laista. Sen popularisointi on ulottanut lonkeronsa myös sinne missä käsitteelle voisi kuvitella löytyvän henkistä kaikupohjaa eli joogaavien ja meditoivien ihmisten keskuuteen.  Pinnallisesti käsitettynä karma ymmärretään usein pelkästään negatiivisina tekoina ja niiden seurauksina. Voimmeko koskaan tietää mikä seuraus mistäkin teosta koituu ja milloin ja missä se ilmenee näkyvästi? Emme. Jos kuvittelemme tietävämme miten tämä laki elämässä toimii, asetamme itsemme kaikkitietävään asemaan.

Karman käsite on tarpeeksi moniulotteisen vaikea ja samalla niin yleistajuinen, jotta sillä voi huitoa eri suuntiin jakaen tuomioita niille, jotka eivät tottele omia toiveitamme: Karma hoitaa homman. Minä en hyvänä ihmisenä nyt voi antaa sinulle ansiosi mukaan, mutta Karrrrrma tulee kostamaan puolestani. Saatpa nähdä!

Joogaajien keskuudessa  yksi variaatio on ihminen, joka suorittaa elämässään hyviä tekoja ja odottaa saavansa palkintoja siitä. Tämä voi olla ihmisen sisäinen malli, jossa hän  kiertää kehää omassa palkintoympyrässään. Mieli saa kaikki onnistumiset ja palkinnot näyttämään Karman ojentamalta kiitokselta. Kierre ei katkea ennen kuin ihminen löytää rauhan itsestään ilman näitä suorituksia. Ensin tarvitaan kuitenkin tietoisuus siitä mitkä ovat omat sisäiset motivaattorit millekin sinänsä hyvälle teolle.

Jotkut ihmiset elävät tätä samaa ulkoisesti ja odottavat palautetta muilta. Kertovat  hyvistä teoistaan ja levittävät sivulauseissa tietoa omasta hyvyydestään. Tosiasiassa teoilla haetaan  muiden hyväksyntää. Todellisuudesta vieraantumisen lisäksi myös omahyväisyys kasvaa todellisen hyvyyden kustannuksella.

Kun emme rohkene elää niin,  että ilmaisemme tunteemme ja ajatuksemme suoraan ja siinä hetkessä, kun ne ilmenevät, ilmaisemme ne jossain muussa tilanteessa, jolloin ne eivät ole enää relevantteja.  Emme aina ole valmiita ottamaan vastaan mitä seuraa siitä, että olemme omia itsejämme. Vaihtoehto on puhua ihmisten selän takana ja syyttää heitä omista ongelmistamme. Kun olemme katkeria jostain, tuomitsemme katkeruuden “aiheuttajan” ja siirrämme vihan ja kostonhalun näppärästi ystävällemme Karmalle: Enhän minä sinua tuomitse, mutta jonain päivänä, ikävä kyllä, kosto tulee Karmalta.  Sisäisesti elämme syyllistämisen ja syyttämisen maailmassa ja kasvatamme katkeruutta itsessämme luullen olevamme hyväksyviä muita kohtaan.

Nykyhetki ja -tila ovat maalaisjärjelläkin nähtynä seurausta menneisyydessä tehdyistä teoista – mutta eivät vain omistamme! Voimme tulla lähemmäksi omaa sukutaustaamme ja sitä miten tiedostamattamme jatkamme suvussamme eläviä tabuja ja tunnemalleja. Jos vaikka lapsuudessamme joku läheisistämme on ollut syvästi surullinen,  se on voinut  siirtyä meihinkin, emmekä ymmärrä suruamme pelkästään itseämme tutkimalla. Silloin alamme oikeasti siirtyä tutkimaan Karmaamme. Voimme ymmärtää itseämme ainoastaan osana kokonaisuutta, osana Karmaa, koska emme ole erillisiä yksiköitä.

Henkilökohtaisesti tunnen, että olin syntyessänikin vain osittain viaton. Tarkoitan, että vanhemmat ja sukuni ovat olleet osa minua viimeistään elämäni ensihetkistä lähtien ja muut ihmissuhteet ovat kulkeneet lävitseni ja tuoneet erilaisia karmallisia haasteita. Minussa oli jo muiden näkemys ennen kuin synnyin, se mitä voisin olla, mitä minun pitäisi olla, mitä en saisi olla. Sen kaiken olen alitajuntaani imenyt. Elämäntehtäväni tällä saralla on ollut tulla tietoiseksi mikä minussa on muista, muiden projektiota ja erottaa se itsestäni. Jos täältä lähtiessäni minussa on jäljellä vain minä, olen tehtäväni (itselleni) täyttänyt.

Karma ei siis ole kohtalo. Päinvastoin. Karmaa puhdistetaan tietoisuudella, ymmärtämällä millainen energia meitä liikuttaa, miten se meissä vaikuttaa ja miten se muunnetaan ja puhdistetaan.

Jos minä kannan sisälläni pimeyttä ja muiden siirtämää tunnetaakkaa, siirrän sitä eteenpäin ja levitän sitä kaikkialle. Jos minä korjaan sisäisiä nyrjähdyksiäni, koska minä ainoana voin sen tehdä, muutkin hyötyvät. Maailma muuttuu. Karman valtameressä olemme yhtä. Emme siis toivo Karma-herran kostoa kanssaihmisille, emmehän?

281893_2061691475057_2387452_n