To love is to love

TO LOVE IS TO LOVE IS TO LOVE

The unconditional love of our parents is usually self-evident in our early childhood. I’m sure my parents loved me. I just never felt it.

I remember how I often wondered why the other children were so joyful and how they were keen to try new things. I didn’t have the courage. I was lonely, anxious and fearful. I guess people saw me as a normal child, just a little bit more melancholic than others.

At my teens, I had a great fire inside I could share with my boyfriends. The kisses were not enough for me. I wanted everything. No holding back. I wanted especially to have the feeling that I was their whole life. ūüėÄ One by one, I was testing all of them. If I didn’t feel safe, I turned inside, I shouted, I was behaving like a capricious child testing the limits of her parents. At the same time, I understood that I would never have liked to have a nice boyfriend who would have taken care of me, loved me. No. I wanted only dangerous things and I repeated the bad experiences to be able to say: Nobody loves me.

In my adult relationships, I was exactly the same as at my teens – inside. I couldn’t find the peace to live my life, because I was so afraid to loose the other. A lot of my energy was handling the question: How can I survive when he leaves me? I was anxiously preparing myself for the separation.

The last separation was different. It was crucial. First I felt it was too much, that I couldn’t simply take it any more to be left. It took a moment to see what was left. Something in me¬†died and something survived. Sitting on my grave, crying for my love, I realized that deep inside I felt I had never been loved and never would be. It was a lonely feeling, but an important one. It was then I realized that I would never have that love, that symbiotic love I was looking for. Never. Nobody could give it to me.¬†Then I stood up and felt happy and proud being this love-handicapped person.

I admire myself limping towards a greater love – in me. ūüėČ

L’AMOUR, C’EST AIMER

Le soin et l’amour inconditionel de nos parents¬†dans notre petite enfance¬†vont souvent de soi. C’est la p√©riode qui nous pr√©pare pour la vie sentimentale, entre autres. Je suis convaincue que mes parents m’ont beaucoup aim√©, mais, n’emp√™che que j’ai l’impression d’avoir manqu√© cet amour et cette s√©curit√© qui en d√©coule. C’est mon exp√©rience et √ßa m’a beaucoup marqu√©e.

Dans mon enfance, je me souviens d’avoir r√©fl√©chi pourquoi les autres enfants √©taient tellement joyeux et curieux d’essayer des choses que moi, je n’osais pas. Je me sentais seule et isol√©e. Je m’isolais. J’√©tais d√©prim√©e et angoiss√©e, m√™me si les adultes me voyaient tout √† fait normale – quoique tristounette.

√Ä l’adolescence, je portais un feu √† l’int√©rieur de moi-m√™me et mes amoureux allaient le sentir aussi. ūüėÄ Je n’allais pas me contenter de faire des bisous. Je voulais tout. Absolument tout. Je voulais surtout la certitude d’√™tre le centre du monde de mon copain. Je les testais tous. Si je me sentais mal √† l’aise, je m’enfermais, je gueulais, je les emmerdais comme une enfant capricieuse qui teste les limites tout en me rendant compte en m√™me temps que jamais de la vie,¬†je n’aurais voulu un copain gentil qui m’aime, qui s’occupe de moi, qui s’int√©resse √† moi. J’√©tais √† la recherche du danger et des exp√©riences pour me confirmer ce que je vivais d√©j√†: Personne ne m’aime.

Quant √† mes relations amoureuses √† l’√Ęge adulte, √† l’int√©rieur de moi, c’√©tait tout √† fait identique √† l’adolescence. Je ne pouvais pas vivre ma vie sans me pr√©occuper du moment o√Ļ l’autre me quitte. La relation n’√©tait qu’un pr√©lude avant la finale o√Ļ je voulais me retrouver sans √™tre trop bless√©e. Je ne voulais pas √™tre pl√Ęqu√©e sans m’y √™tre pr√©par√©e avec une √©nergie de survie.

Ma derni√®re s√©paration √©tait un coup mortel pour moi. J’ai mis un moment pour comprendre ce qui √©tait mort et ce qui √©tait encore vivant. C’√©tait un processus p√©nible et d’une longueuer¬†impressionnante. D’abord, il s’agissait¬† d’accepter que celui que j’aime, parte. Ensuite, j’√©tais effondr√©e parce que personne ne m’aime, ne m’a jamais aim√©, ne m’aimerait jamais. Probablement, ¬†j’ai eu tort de penser comme √ßa, mais c’√©tait vrai pour moi. L’essentiel √©tait pourtant de comprendre que la pi√®ce qui me manquait, me manquerait toute ma vie. Jamais, je n’aurais de retour √† la phase symbiotique qui me paraissait indispensable pour vivre.

Et c’est apr√®s ce moment d’illumination que mon amour a pu grandir. Tout ce qui peut compter pour moi et tout ce qui est r√©el pour moi, c’est l’amour que moi, je porte en moi et que moi, j’exprime. C’est l’amour que je donne qui compte. Pour le reste de mes jours, je peux continuer √† bo√ģter avec ce petit handicap, mais il ne va pas m’interdire d’aimer!

RAKKAUS ON RAKASTAMISTA

Meillä saattaa lapsina olla mahdollisuus saada kokemus vanhempiemme tai yhden vanhemman huolenpidosta ja pyyteettömästä rakkaudesta. Omat vanhempani ovat varmasti rakastaneet minua paljon ja siitä huolimatta olen kokenut jääneeni vaille tätä turvaa ja voimaa.

Muistan varhaisesta lapsuudesta tunteneeni sen, että minulta puuttuu jotain. Jotain olennaista, jotta voisin vain elää, tehdä asioita kuten muutkin. Olin koko lapsuuteni masentunut ja hädissäni, vaikka minua pidettiin normaalina ja terveenä, joskin harvinaisen totisena lapsena.

Kun sitten tulin teini-ikään, minussa olikin paloa ja vastusta kaikille ihastuksilleni. Minä en halunnut vain vähän pussailla. Minä halusin kaiken. Ja vähän enemmänkin. Halusin heti styylailun alussa varmuuden, että olen poikaystävälleni kaikki kaikessa. Testasin tätä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Jos koin epävarmuutta, lukkiuduin tai haistattelin tai huusin muuten vain. Tajusin kuitenkin koko ajan, etten halunnut sellaista kilttiä poikaystävää, joka välittäisi, joka ottaisi huomioon, vaan etsin aina vaaroja ja niitä kokemuksia, jotka vahvistivat sen mitä jo tunsin: Kukaan ei rakasta minua.

Aikuisiän parisuhteet eivät juuri ole poikenneet teinikokeiluista omalta puoleltani. En ole voinut elää omaa elämääni, kun olen jännittänyt koska tulee se hetki, että minut hylätään. Koko suhde on ollut valmistautumista uhkakuvan toteutumiseen, etten järkyttyisikään..tiesinpäs!

Viimeksi kun pidempi parisuhde päättyi, tunsin syvän kuoliniskun sisälläni. En vain heti tiennyt mitä kuoli. Minä en kuollut. Alkoi pitkä prosessi, jossa ensin surin eroa rakkaasta ihmisestä. Sitten surin sitä, että kukaan ei rakasta minua, ei ole koskaan rakastanut eikä tule koskaan rakastamaankaan. Luultavasti olen väärässä. Olennaista oli kuitenkin se, että jossain vaiheessa tajusin, etten koskaan tule saamaan puuttuvaa palaa. En koskaan. En tule saamaan sitä symbioosia, joka on tuntunut elinehdolta.

Ja siitä lähtikin rakkaus uuteen nousuun. Ainoa millä on minulle merkitystä ja mihin voin luottaa, onkin oma rakkauteni! Rakkauteni itseäni kohtaan ja rakkauteni muita kohtaan. Ja mikä parasta, voin nilkuttaa rakkausvajavuuteni kanssa loppuelämän ja saan rakastaa niin paljon kuin jaksan!

SAMSUNG

Painting by Sari Kurka

Advertisements

2 thoughts on “To love is to love

  1. Rakkauden metsässä, missä
    aurinko ja kuu kohtaavat,
    kasvavat epävarmuus, pelot,
    ettei, että
    ja aina Рeikä koskaan, kun
    siivilöytyy palapelin läpi,
    huomaa, että myös muut ontuvat
    itsessään, itseään
    ja silloin vain rakastaa,
    että saa rakastaa
    niin.

  2. Tämä kirjoituksesi puhuttelee minua hyvin syvästi. Ehkä siksi, että löydän tästä paljon tuttua. En ainoastaan tiedä mistä kirjoitat, vaan tunnen.

    Eritoten juuri tuo tunne, että jotain todella olennaista puuttuu. Sisällä, sydämessä, tuntuu tyhjä kolo, ja elämä ilman sen täyttymystä tuntuu mahdottomalta. Ja tuota puuttuvaa palaa ei koskaan saa. Ei koskaan, ei mistään. Ei kukaan sitä voi antaa. Se tuntuu musertavalta.

    Mutta ihanaa, että olet löytänyt tien ulos, tien itseesi, rakkauteen! :)))
    Meissä kaikissa on niin suuri voima ja viisaus.
    ‚̧

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s