suicide trip

From the very beginning of my life I remember having had two things on my mind: God and killing myself. In other words, how to get a deeper feeling of life and how to get out of this life. I always understood that there was a tremendous beauty that I couldn’t connect to. It made me depressive already as a child and lead to a constant inner questioning on the meaning of life.

I couldn’t feel God taking care of me. I was anxious, scared of everything and under a  constant threat. I wanted to die. For the first time I tried to commit suicide I was 12 years old. With my best friend, Niina, we had the idea to make a suicide trip to another Finnish town. We bought a lot of food on my parents’ credit and off we went! Realizing that now that we also had done something bad, we really had to finalize our plan.

We emptied the medecine cabinet of our parents. We took everything out without knowing exactly what it was. We did know that Niina’s parents used sedatives and antidepressants. It was enough to give us an eternal sleep. In addition to that we took two bottles of spirit. We wanted to make a little farewell trip, so we took the train to go to the town where my grand-mother lived. We were afraid that the ticket inspector would understand what we were up to, but he sold us the children’s train tickets with no problem at all. In the afternoon we found a camping place at the border of a small lake and in the twilight we started to swallow the pills with determination. The cognac made us feel sick, but we managed to keep the drugs inside.

Very quickly the world turned upside down and everything was wrapped in great softness. Then, all I could see was the lake shrunk into a really small, remote point. Then I saw an unknown face close to mine articulating something very strongly. I couldn’t here anything anymore. I fell into a total silence.

I wasn’t dead. I woke up in the emergency department of a hospital. My mother had brought me a rose perfumed eraser. I liked it very much and I felt I might like to live a little bit longer.

On the way back home, in the train, my visual field was narrow as a ray and I had to turn my head every time I wanted to see something that was not directely ahead of me. I was like a telescope moving like a robot. My mother had to hold me and walk me.

When I arrived at home, my father was lying in bed, curtains closed, a towel around his aching head. He whispered something to say hello. I  thought: Finally that fucking asshole has shut up!

I felt I had taken my life to my own hands. I went on with my life with wobbly steps. But I did go on.

 

PIQUENIQUE

Depuis toujours, j’avais deux choses en tête: le bon Dieu et le suicide. Une sensation vive de vie et de mort. La beauté de la vie qui m’échappait, mais dont je sentais l’existance menait à la dépression et à une réflexion constante sur le sens et le non-sens de la vie.

Je n’entendais pas la réponse du bon Dieu. Ma vie était sombre, chargée de peurs et j’étais complètement soumise.  J’ai voulu me prendre la vie. Pour la première fois, j’ai essayé de commettre le suicide à l’âge de 12 ans.  Nous sommes parties avec ma copine, Niina,  dans une autre ville pour nous tuer sur un coup de tête. Bien fournies après avoir acheté à manger à 400 francs sur un compte de mes parents et c’était parti! Cet acte punissable mettait une pression en plus sur la réussite du suicide.

Nous avons vidé les armoires à pharmacie de nos parents sans savoir exactement ce qu’on avait saisi. On savait pourtant que les parents de Niina consommaient des somnifères et des médicaments antidépresseurs. Assez pour nous éteindre pour de bon. On a pris  quelque chose avec quoi on était déjà familier – deux bouteilles d’alcool fort.

Nous voulions faire un petit voyage et nous avons pris le train pour aller dans la ville de Hämeenlinna. Nous craignions que le contrôleur comprenne notre intention, mais tout s’est très bien passé: il nous a vendu les petits billets pour enfant en carton. Je connaissais un grand parc là-bas, comme c’était la ville où vivait ma grand-mère paternelle. Nous nous sommes dirigées au bord d’un lac et au crépuscule, nous nous sommes mises à avaler les médicaments les uns après les autres. Le cognac nous donnait mal au coeur, mais on a réussi à retenir les médicaments dans l’estomac.

Rapidement, tout a commencé à basculer et se transformer en quelque chose de doux. Et soudain, je ne voyais plus qu’un tout petit point qu’était devenu le lac. Je ne pouvais plus bouger du tout. J’étais comme paralysée. Ensuite, j’ai vu une gueule humaine se rapporocher pour articuler quelque chose tout près de mes yeux. Je n’y comprenais absolument rien du tout. Tout d’un coup, c’était le silence total.

Je me suis réveillée à l’hôpital au service des urgences. Ma mère était venue et elle m’avait apporté une gomme à effacer rose parfumée. J’aimais ce cadeau et j’ai senti une nouvelle joie surgir en moi. Pendant le voyage de retour, mon champ de vision était rétréci en une raie d’une largeur de la tête d’une aiguille. Je tournais ma tête pour voir de tous les côtés comme si j’étais un téléscope à des mouvements d’un robot. Ma mère devait m’accompagner main dans la main.

Arrivée chez moi, j’ai retrouvé mon père dans une chambre, rideaux fermés, une serviette autour de la tête pour apaiser la migraine. Il  murmurait quelque chose pour me saluer. Je me souviens d’avoir senti la victoire: putain, pour une fois, il se tait, celui-là!

J’avais conquis ma vie à moi-même. Puis, je l’ai continuée en titubant. Mais, j’ai continué quand même.

 

ITSARIREISSU HÄMEENLINNAAN

Pienestä lapsesta asti mielessäni ja tunteissani on ollut voimakkaasti Jumala ja itsemurha. Elämän- ja kuolemantunne. Elämän kauneus, johon ei pääse mukaan, mutta jonka aistii ja tajuaa. Turhuus, kun ei pääse. Jatkuvassa pohdinnassa merkityksellisyys ja turhuus.

Kun Jumala ei tuntunut vastaavan mihinkään ja elämä oli synkkää, pelottavaa ja alistettua,  kokeilinkin ensimmäisen kerran tappaa itseni 12-vuotiaana. Silloin päähänpälkähdyksestä päätimme ystäväni Niinan kanssa lähteä hyvin varustellusti toteuttamaan suunnitelmaamme. Ostimme vanhempieni tilille ruokaa neljällä sadalla markalla. Sitten tietenkin väärän teon pelossa tuntui, että nyt tosiaan on sitten parempi toteuttaa ne itsemurha-aikeet, ettei tarvitse vastata hirmuteostaan.

Kahmimme vanhempiemme lääkekaapit tyhjiksi tarkistamatta edes mitä saaliiksi saimme. Sen tiesimme, että Niinan vanhemmilla oli unilääkkeitä ja erilaisia psyykenlääkkeitä. Niillä henki lähtisi. Viinakaapista kelpuutimme vain jo tutuksi tulleet kossun ja konjakin.

Jostain syystä halusimme matkustaa päätöksemme kunniaksi johonkin muualle. Saimme pelätä junamatkalla konduktöörin vaistoavan aikeemme, mutta hänpä myikin mukisematta meille pahviset lastenliput Hämeenlinnaan. Isoäidin asuinseudulta tunsin Aulangon maisemat ja sinne suunnistimme lääkelasteinemme ja makuupusseinemme. Aloimme auringonlaskun aikaan popsia lääkkeitä rytmikkäästi. Konjakki sai yökkimään, mutta lääkekimara pysyi sisällä. Vaikutus oli nopea. Kaikki alkoi heilua ja muuttua oudon pehmeäksi. Pian näinkin enää järven pienenä pisteenä enkä pystynyt liikkumaan. Sitten tuli naamaan kiinni jonkun huutava suu. Filmi katkesi siihen.

Olimme vatsahuuhtelussa ja sitten teho-osastolla hoidettavina. Muistan, että äiti tuli hakemaan kotiin ja toi vaaleanpunaisen hajukumin! Se oli kiva ja antoi toivoa. Junamatkalla kotiin pystyin näkemään vaan nuppineulanpään kokoisen säteen eteeni ja kääntelin päätäni nykäyksittäin kuin kaukoputkea sinne tänne äitini taluttaessa minua.

Kotona isä oli pimentänyt verhoilla makuuhuoneen ja makasi rätti pään ympärillä migreenissä. Onnistui tervehtimään jotenkuten. Muistan ihmetelleeni sitä tyytyväisenä: vittu, kerranki toiki pitää päänsä kiinni.

Olin ottanut elämän omiin käsiini. Ja siitä se jatkui kompastellen. Jatkui kuitenkin.

blog-suicide

Advertisements

One thought on “suicide trip

  1. Pyyhekumi,
    jolla filmistä
    voi pyyhkiä lähtökohdat
    pois, Jumala
    ja se, ettei tahdo elää,
    aistikenttä
    on joskus niin kapea,
    ettei näe valoa, haista
    sitä vaaleanpunaista tuoksua,
    että ne välittävät
    sittenkin.

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s