Best in life

båtskilla

If I was to give a diagnosis for the first 45 years of my life, it would be this: Chronic emotional pain syndrome.

Besides that I had the faith, that there’s something else too. No idea where that comforting spark came from, but thanks to that I never completely identified myself with this syndrome, even if it was the most tangible feeling of my physical and emotional reality. I was depressed, painfully anxious and fearful towards anything and anybody.

From a very young age I was interested in people with heavier and horrible destinies, people to identify with and to learn from. In literature, in movies I searched for the stories where people were left with nothing. Where they were humiliated,  taken their hope, everything. Those fellows  could show me how to overcome HC destinies and it helped me not to fall into the self-pity. The self-pity was all the time very close and the worst feeling ever. It meant to be endlessly a victim.

In my childhood I was a victim of physical and psychological abuse. Later I put a big part of my energy to struggle against the feeling and attitude of a victim. But the victim in me couldn’t find anything but people who continued to treat me what I was used to.  Being beaten sometimes almost to death I stood up after every violent act and I showed myself  that nobody could ever kill me. I could take anything. In my own eyes every time I survived I was a heroic winner. I didn’t realize I was repeating the same emotions over and over again: I’m just a piece of shit and good for to be abused. All I could understand as love was the hate covered in “love”.

At the age of fifteen, I was put to a  kind of children’s home. I could finally leave my childhood home and go to a place where everything was fair. If I did something wrong, I got punished. But only then. It was a big change and a huge relief. The staff gave me a safe feeling. There I was among the children taken from their alcoholic parents, violent parents, incestuous parents, with those beaten, abandoned, those who had seen terrible things like people killed in front of them.

Anne was my best friend. She was beautiful like a fairy. Very sensitive, fragile, gentle and extremely nervous. Her mother had been stabbed to death by her father’s new girlfriend. She used to remember the number of hits: 159 on her mother’s body. We used to listen to Pelle Miljoona all evenings through, usually not talking, just smoking cigarettes. Smoking and crying silently our hearts out with sadness, life, love, hope.

I remember once Anne broke the silence and said with conviction:  “I feel the best thing in life is fucking. What’s best in life for you, Anne?”

I thought, smoking was the best thing in life. Back then.

ÇA DÉPEND..

La diagnose pour moi et par moi, pour les premiers 45 ans de ma vie, est: Syndrome de  peine émotionnelle chronique. Telle était ma réalité. J’ai été déprimée, anxieuse et peureuse au point où ça faisait mal et que ça me paralysait. Quelque part, j’avais la foi. Une étincelle qui me disait qu’il y a une vie sans cette douleur permanente. Faut juste trouver le chemin.

Même à la recherche d’une vie sereine et pleine d’amour, je ne rencontrais que des gens avec des destins durs et pesants. La litérature et le cinéma m’offraient également des personnages avec qui je pouvais m’identifier. Plus c’était horrible, plus ça me donnait, me consolait. En voyant les horreurs les plus choquantes, Je n’avais plus rien à me plaindre. Parce que dans tout ça, l’émotion la plus insupportable, était le sentiment d’être une victime. Une victime à l’infini, incapable de surmonter les obstacles pour de bon.

Dans mon enfance, j’avais été victime des violences physique et psychologique d’où le trouble de stress post-traumatique. La victime en moi ne rencontrait que des copains qui me maltraitaient. Parfois, j’ai été battue presqu’à la mort et j’en sortais en héroïne – pour moi-même. Je me disais qu’on pouvait pas me soumettre. Je peux tenir le coup. Je supporte tout. Et en même temps, j’étais aveugle: je ne faisais que répéter les situations que je connaissais de mon passé. Je me faisais traiter comme de la merde et j’étais bonne à être abusée. “L’amour” que je comprenais et que je savais  recevoir, était destructif et en fait des expressions de la haine.

À l’âge de 15 ans, j’étais transférée dans une maison d’asile pour les enfants et jeunes. Pour moi, c’était un soulagement de me trouver dans un endroit avec des règles respectés au moins par le personnel. Il y avait une justice qui me plaisait énormément et qui me rassurait. Mes amis étaient des enfants et des jeunes abandonnés par leurs parents, battus par eux, des familles à problèmes multiples où parfois il se passait des horreurs, des viols, des meurtres.

Ma meilleure amie s’appelait Anne aussi. Elle était frêle, nerveuse et gentille. Sa maman avait été poignardée à mort par la copine de son père. Anne évoquait de temps en temps ces 159 coups de couteau dans le corps de sa maman.

On était bien ensemble. On écoutait de la musique sans trop s’adresser la parole, on pleurait notre destin. Je me souviens quand cette belle fée ouvre la bouche une fois et me fait avec une voix pleine de conviction: “Ce que j’aime le plus dans la vie, Anne, c’est baiser! Et toi, Anne, qu’est-ce que tu aime le plus?”

Je crois, qu’à l’époque, j’aimais fumer des cigarettes et écouter la musique.

MOOTTORITIE ON KUUMA

Jos antaisin elämäni ensimmäisille neljällekymmenelleviidelle vuodelle diagnoosin, se olisi ‘krooninen henkisen kivun oireyhtymä’.

Vuosikaudet ja -kymmenetkin kuvittelin, että kaikki muut ihmiset elivät samaa ahdistunutta kaaosta kuin minä. Jossain vaiheessa aikuisiällä aloin epäillä tätä  ja tajusin, ettei kaikkia masenna sittenkään samalla raastavalla tavalla, eivät kaikki koe elämää ainoastaan kivun eri asteina.  Tunsin kaikki tunteet kipuna. Olen ollut masentunut, kivuliaan ahdistunut ja häiriintyneen pelokas koko elämäni ja se on tuntunut päivittäisinä tuskatiloina, ahdistuspuuskina, epätoivona.

En koskaan suostunut kokonaan samastumaan tähän sairauteen, vaikka se olikin tuntuvin osa kehollista ja emotionaalista todellisuuttani. Sisälläni oli kuitenkin kipinä, usko toisenlaisesta mahdollisuudesta. Nuoresta asti hain kuitenkin aina vaan raskaampia maisemia ja kohtalotovereita. Hain myös kirjoista ja elokuvista niitä tarinoita, joissa ihmisiltä viedään kaikki toivo, kaikki kunnia, kaikki. Ne tarjosivat sellaista hardcore-vertailukohtaa, että en kehdannut edes omissa silmissäni  liukua itsesääliin. Itsesääli ja uhrius oli lamauttavinta mitä hetkittäin koin.

Lapsuudessani olin henkisen ja fyysisen väkivallan uhri. Uhrius jatkui myöhemmin joissain tilanteissa, mutta suuri osa energiastani suuntautui taisteluun tätä vastaan.  Uhri minussa hakeutui kuitenkin kerta toisensa jälkeen suhteisiin niiden ihmisten kanssa, jotka pahoinpitelivät ja halveksivat minua. Kamppailin kuoleman rajalle vieneistä pahoinpitelyistä ylös ja näytin itselleni, että minua ei nitistetä millään. Kestän kaiken.  Nousin niistä kokemuksista sankarina ja voittajana kerta toisensa jälkeen.  Huomaamattani elin tuttua tunneskaalaa, että olen paska ja kelpaan vain hyväksikäytettäväksi. Pystyin ymmärtämään ja haluamaan vain sellaista minuun kohdistuvaa “rakkautta”, joka sattuu ja tuhoaa.

Viisitoista-vuotiaana jouduin ja pääsin Naulakallion vastaanottokotiin. Pääsin pois lapsuudenkodista paikkaan, jossa sain oikeasti tekojeni mukaan enkä yhden ihmisen mielivaltaisuuden mukaan. Se tuntui suurelta helpotukselta. Myös hoitajien aito huomio tuntui turvalliselta. Siellä ystävinäni olivat alkoholistiperheiden riidoista suojaan tuodut ja huostaanotetut nuoret,  isiensä ja  isän kaverien raiskaamat, mykiksi hakatut, kierosilmäisiksi piestyt, murhia todistaneet lapset ja nuoret.

Parhaan ystäväni, Annen, äidin oli puukottanut kuoliaaksi isän tyttöystävä, silloin Suomen vaarallisin naisrikollinen. Anne muisteli niitä 159:ää puukoniskua aika ajoin ja sitä miten äitipuoli poltti heidän hamsterinsa pensaassa ja nautiskeli niiden kitinästä.

Annen kanssa minun oli hyvä olla. Kuuntelimme  illat läpeensä sängyllä vierekkäin kahta biisiä:  Pelle Miljoonan ‘Moottoritie on kuuma’ ja ‘Tahdon rakastella sinua’.  Sadat polttavat kerrat sydämemme syttyivät toivosta, vapaudesta, nuoruudesta ja rakkaudesta samalla kun itse olimme lukkojen takana sekä konkreettisesti että sisäisesti.

Kuuntelimme musaa, itkimme hiljaa ja poltimme paljon tupakkaa. Anne oli kaunis kuin keiju, ulkoa ja sisältä. Täynnä rakkautta ja haurautta.  Muistan hetken, kun biisin päätteeksi hiljaisuus rikkoontui Annen ponnekkaisiin sanoihin: “Kaikist ihaninta  elämässä on naiminen. Mikä sust on ihaninta?”

No, must oli tupakan polttaminen. Ja Pelle Miljoona.

Advertisements

One thought on “Best in life

  1. Tiet, joita kipu kulkee
    saapumatta koskaan perille
    ja se tuska, ihon alla,
    että tuntee olevansa
    eikä koskaan ole,
    kun rakkaus sattuu, tuhoaa
    ja jättää hauraan uhrinsa
    lukkojen taakse, mutta silti
    niin kauniiksi, itsessään.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s