Aware enough to be responsible

Yoga’s roots are in India and yoga is originally a spiritual practice. A healthy body is a prerequisite for meditation practices. If the body is not ready for sitting still, the mind is not ready for the purification of the nervous system. Then the first stage of the practice is the purification of the body-mind through asanas.

In the West, this preliminary part has been understood as yoga and named accordingly. It’s been modified to fulfill other needs (to get strong abbs, tight butts, to look good, to have fun together) and this “yoga” is done like a gym program. The frame of reference of yoga has completely changed during the last decades. That’s why the answers given by the tradition to how to practice and how to teach yoga are not anymore valid in the West. Who could give valid answers when fundamental parameters change?

Who can teach yoga in the West? The fitness professionals? Yes. The yoga practitioners who also know by experience the mental and spiritual layers transformed by yoga? Yes. There are yoga professionals with a teacher training certificate who don’t practice themselves. They teach though. There are teachers without any certificate at all who practice humbly and regularly and who hence have a deeper understanding what yoga is about. The reality is, that anybody can be a yoga teacher at will. However throughout the centuries the teacher’s own wisdom through the practice has been the base for his/her teaching. Not the intellectual knowledge, but the understanding of the experience of transformational process of the yoga practice physically, mentally, emotionally, energetically, spiritually. That’s the best certificate.

The question that arises then is: Is someone responsible in all that? And if so, who, for what and how?  Are the yoga teachers responsible for the bodies that might get injured because of the student’s own strain or non-yogic attitude? Or for the mental health of the students as well? What if the practice has strong emotional effects on someone and drives the person crazy despite of someone teaching it as a purely physical discipline? Is it too late to realize then that yoga is not a fitness exercise? In the opposite case, teaching a spiritual practice even if the student strives for asanas, there’s no such risk.

Anyhow, I think the responsibility is an important issue in today’s yoga world in the West, because it’s taken very dispersedly and haphazardly. In this kind of transitional period – if this is one – teachers are often confused and this should be known also amidst students. The teachers and the students don’t necessarily share the same perspective of what the practice of yoga is about and what it is for. A yoga student can have a spiritual approach to his/her practice while the teacher teaches only postures, a kind of westernized yoga. Their point of vues don’t match and the communication is maybe not adequate at all. The best a yoga teacher can do, is to clarify his/her approach to his/her students in order to work towards the same goal together. If the student doesn’t approve the goal, he/she can certainly find another teacher who shares the same aim.

Both the teacher and the student should be responsible and communicate as clearly as possible. But it’s not enough to be responsible if you are not aware enough. As far as everything goes well, we don’t really care about knowing who’s responsible. When something goes wrong, then students might put the blame on the teacher. I’m convinced that no matter the background of the teacher, everyone of us wants to be responsible. Everybody just can’t. Some teachers have above all a need to please the students and it usually means the students get what they want. Some other teachers who themselves lack experience as practitioners can’t take the responsibility because they don’t understand where the practice is leading the student. This can do a lot of harm on the long run.

A teacher should have the skills to evaluate how a certain way of practicing is going to affect the practitioner. Only the teachers who practice regularly can understand where a certain kind of practice is leading on the long run and they can be responsible. They stop a student if they feel that’s the right thing to do and sometimes face the frustration and the anger of the student. A teacher must be the authority in the sense that he/she is the one who leads. If the student leads, then the responsibility should automatically be his/hers.  A teacher can’t be a puppet students pay for and tell what to do. We teachers listen to our heart and we can’t do against what we feel.

In KPJAYI Mysore, one of the principles for teaching others, is that you practice yourself the asana you help someone in and even more: you practice the whole series which the asana is part of. I absolutely agree with that. I would also say that even in a   situation where the teacher doesn’t feel comfortable for one reason or the other to help a student, he/she shouldn’t.

Earlier this year I had a workshop in a group where I know all the students. These people usually practice alone and once a week they gather together to do a Mysore style practice. I was told that people used to help each other in back bends, nobody being able to do them correctly. One of them got a disc prolapse and and got an back operation. I told the whole group I felt it was due to wrongly performed back bends and inadequate assistance and that this mutual help shouldn’t go on. I made it clear that I totally disapproved it, but if they insisted on continuing, it would be their responsibility. There was some astonishment and grumbling afterwards about why I said they shouldn’t go on like that. I find this really interesting. Some people wanted me to be responsible for their risky behaviour even when I’m hundreds of miles away.  

Some students feel they have the right to require something concrete for their money, like a new asana or a permission to do the practice they want to do. I’m happy to see that the majority of my Ashtanga teacher colleagues has the courage to stay true to their standpoints,  to themselves and to the tradition even if their students sometimes mumble behind their backs. We have a community that is responsible and this makes the students responsible for their part of the cooperation with us and with each other.

ASSUMONS!

Les origines du yoga se trouvent en Inde où il est toujours considéré comme une pratique spirituelle. La condition préalablement nécessaire pour faire des pratiques méditatives est un corps sain. Car si le corps ne peut pas se calmer dans la position assise, la personne n’est pas mentalement prête pour la purification du systême nerveux. Le premier pas sur le chemin du yoga alors, c’est de se libérer des tensions physiques et psychiques à l’aide de la pratique des asanas.

En Occident, cette partie préliminaire du yoga est appelée le yoga. Ce yoga occidentalisé a été modifié selon les besoins des gens d’aujourd’hui et il est souvent enseigné comme de la gymnastique. C’est pour ça, que les instructions et réponses données par la tradition, ne sont plus toujours valides en Occident. Qui pourrait donner des réponses dans une situation où les paramètres fondamentaux ont changé?

Qui enseigne le yoga dans les pays occidentaux? Les professeurs de fitness? Oui. Les pratiquants du yoga connaissant aussi par leur propre expérience les couches mentales et spirituelles transformées par la pratique? Oui, eux aussi. Il y a des professionnels du yoga  ayant un certificat d’une formation de professeur de yoga qui ne pratiquent pas. Ils enseignent pourtant. Et il y a aussi des pratiquants, qui n’ont aucun certificat, mais qui année après année, continuent à pratiquer quotidiennement, humblement, et qui par ce travail et cette attitude, connaissent les couches les plus profondes d’eux-mêmes. La réalité est que n’importe qui peut enseigner le yoga aujourd’hui. Néanmoins, pendant des centenaires, la base pour l’enseignement a été l’expérience que le professeur a eu par ses propres pratiques. Non le savoir intellectuel, mais la compréhension du processus transformateur déclenché par la pratique et résultant en un changement physique, mental, émotionnel, pranique et spirituelle. Ce parcours est le meilleur certificat.

La question qui se pose est de savoir si quelqu’un est responsable dans cette situation incohérente à l’Ouest? Et si oui, qui, de quoi et comment? Sont les professeurs responsables quand les élèves sont physiquement blessés à cause des étirements trop forts de leur part ou bien à cause d’une attitude non-yoguique? Ou est-ce qu’un professeur est aussi responsable de la santé mentale de l’élève? Si par exemple, la pratique tout en étant enseigné comme un exercice physique, a une influence émotionnelle forte et déstabilisante? Serait-il trop tard à ce moment-là de se rendre compte qu’il s’agit d’une pratique qui n’est pas uniquement du fitness? Dans le cas contraire, si le professeur enseigne une pratique spirituelle et l’élève a envie plutôt de travailler des asanas, le risque est inexistant.

Je pense que la responsabilité est une question importante dans le yoga d’aujourd’hui en Occident, parce qu’elle est prise d’une façon arbitraire. Dans une période transitoire comme celle-ci , – si c’en est une –  les élèves devraient être au courant de la confusion chez les professeurs. Les professeurs et les élèves ne partagent forcément pas les mêmes perspectives en ce qui concerne de savoir ce qu’est le yoga et pourquoi on le pratique. L’élève peut avoir une approche spirituelle tandis que le professeur n’enseigne que des postures. Les points de vues sont différents et la communication en subit les conséquences. La meilleure chose à faire de la part du professeur est de clarifier son approche pour que tous les élèves travaillent dans la même direction. Tout le monde pourra trouver un professeur pour partager les mêmes objectifs.

Le professeur et l’élève sont tous les deux responsables au moins de communiquer aussi clairement que possible. Toutefois, être responsable ne veut rien dire, si on est pas conscient de ce qu’on fait. Tant que tout va bien, on ne s’inquiète pas pour savoir qui est responsable. S’il y a un problème, le professeur sera naturellement le coupable. Je suis convaincue que malgré les différences dans les expériences, tous les professeurs veulent sincèrement être responsables. Tout le monde ne peut pas l’être. Il y a des professeurs qui ont un besoin de plaire avant tout, ce qui veut dire que ce sont les élèves qui commandent. Il y a aussi des professeurs qui ne sont pas expérimentés dans la pratique et ainsi ignorent totalement où va l’élève dans sa pratique. Au long terme, ça peut être nuisible pour l’élève.

Le professeur devrait pouvoir évaluer comment l’élève va être influencé par la longueur,  l’intensité et la régularité de la pratique. Pour cela, seulement les professeurs ayant une pratique régulière peuvent le comprendre et ainsi peuvent prendre la responsabilité. S’ils sentent qu’il faut écourter ou arrêter la pratique de l’élève à un certain moment, ils le feront sans hésiter tout en sachant que parfois ça peut mener à la frustration et la colère chez l’élève, projetées sur le professeur. L’important, c’est que le professeur ne se comporte pas comme une marionette payée par les élèves.

À KPJAYI Mysore, un des principes pour enseigner le yoga, est de connaître soi-même par la pratique l’asana enseignée et même plus: de connaître par la pratique toute la série dont l’asana en question fait partie. Je suis 100 % alignée avec cela. J’ajouterais même que si jamais le professeur ne se sent pas à l’aise pour aider quelqu’un, il vaut mieux pas aider du tout pour éviter tous les inconvéniants comme, par exemple, les blessures.

Cette année, j’ai eu un stage dans un groupe que je connais depuis longtemps. D’habitude, ces gens pratiquent chez eux et se réunissent une fois par semaine pour faire ensemble une pratique Mysore style. Pendant le stage, on m’a appris, qu’en dehors des stages,  les gens s’entraidaient dans les drop backs sans que personne savait les faire seul. Une personne avait eu une hernie discale et avait subi une opération par la suite. J’attribuais ces évènements à l’aide non-professionnelle et je leur ai dit, qu’à mon avis, il fallait absolument arrêter les aides mutuelles. Je disais aussi que si ça continuait, je ne pouvais pas être responsable. Eux, ils seraient responsables. À mon étonnement, j’ai vu quelqu’un faire la moue de déception et j’ai entendu des murmures négatifs par rapport à ce que j’avais dit. Je trouve ça très intéressant que certaines personnes voudraient pouvoir se comporter d’une manière irresponsable et même risquée et en confier la responsabilité à quelqu’un d’autre. Dans ce cas particulier,  au professeur étant à mille lieues de là.

Il y a des élèves qui pensent qu’en payant ils doivent pouvoir reçevoir quelque chose de concret, comme par exemple, une asana ou le droit de pratiquer selon leur propre point de vue. La majorité de mes collègues sont des gens qui restent fidèles à leur coeur, et à la tradition, même aux moments où les élèves leur font la tête.  😀 Je suis heureuse de faire partie de cette collégialité des professeurs de KPJAYI qui me supporte et qui fonctionne à l’unanimité dans l’enseignement. Je crois que notre responsabilité assumée incite les élèves de prendre la leur avec nous et entre eux.

KENEN VASTUULLA JOOGAAMME?

Joogan juuret löytyvät Intiasta, jossa se tunnetaan yhä kokoelmana henkisiä harjoituksia ja  elämäntapana, joka mahdollistaa ihmisen todellisen olemuksen löytymisen meditaation avulla.  Ensimmäinen edellytys meditaation harjoittamiselle on terve ja tasapainoinen keho. Jos ihmisen keho ei asetu rauhaan istuma-asennossa,  se kertoo yleensä siitä, että mieli ei ole valmis rauhoittumaan ja ottamaan vastaan hermostosta nousevaa latausta. Silloin ensimmäinen askel harjoituksessa on mielen ja kehon puhdistaminen jooga-asanoiden avulla.

Länsimaissa tämä joogan valmistava vaihe on tulkittu itse joogaksi ja  näin se on myös nimetty.  Asanaharjoitus on samalla valjastettu uuteen funktionaaliseen käyttöön (syvien vatsalihasten vahvistamiseen, takaliston kiinteyttämiseen  ja yhdessä koettaviin hyviin fiiliksiin) ja tätä joogaa harjoitetaan kuten voimistelu- tai kuntoiluohjelmaa. Joogan viitekehys on siten muuttunut viime vuosikymmenten aikana länsimaissa kokonaan. Siten ne vastaukset, joita joogaperinne antaa harjoitteluun ja joogan opettamiseen, eivät enää päde.  Kuka osaisi vastata harjoituksesta kumpuaviin kysymyksiin tilanteessa, jossa perustavanlaatuiset muuttujat ovat kokonaan uudet?  Joogit ja jooginit vai kenties fitness-ammattilaiset?

Ketkä sitten opettavat joogaa länsimaissa? Ainakin joogaa harjoittavat ihmiset, jotka ovat kokeneet henkisiä muutoksia joogan kautta. Sen lisäksi fitness-ammattilaiset.  On olemassa joogan “ammattilaisia”, jotka kurssitodistuksen nojalla ovat valtuutettuja opettamaan muille joogaa, mutta jotka eivät itse harjoittele. On myös sellaisia opettajia, jotka harjoittelevat nöyrästi ja säännöllisesti ja joilla on syvä ymmärrys siitä mistä on kyse. Heillä ei välttämättä ole tästä mitään todistusta. Tosiasia on, että kuka tahansa voi halutessaan opettaa joogaa. Kuitenkin vuosisatojen ajan joogassa opetuksen perustan on luonut opettajan oma kokemus harjoittelusta. Teoriatiedolla ei ole ollut niinkään merkitystä, vaan joogan puhdistavan prosessin läpikäymisellä fyysisesti, emotionaalisesti, energeettisesti ja spirituaalisesti. Se on tänä päivänäkin ehdottomasti luotettavin todistus opettajan pätevyydestä.

Tilanteen ollessa joogakentällä melko sekava, tulee miettineeksi onko joku vastuussa jollekin ja jos on, niin mistä. Ovatko joogaopettajat vastuussa oppilaiden kehoista silloinkin, jos oppilaat harjoittelevat itse rajojaan uhmaten ja kielteisellä asenteella? Ja ovatko joogaopettajat vastuussa myös oppilaiden henkisestä hyvinvoinnista? Mitä jos harjoituksella on voimakkaat psyykkiset vaikutukset ja joku sairastuu, vaikka opettaja on opettanut pelkästään fyysistä harjoitusta? Onko sitten liian myöhäistä ymmärtää, että kyse ei ole kuitenkaan pelkästään fyysisestä harjoituksesta? Riskiä ei ole päinvastaisessa tapauksessa, jossa opettaja opettaa henkistä harjoitusta ja oppilas haluaa keskittyä enemmän fyysisiin haasteisiin.

Joka tapauksessa minusta vastuukysymys on tärkeä nostaa esiin tämän päivän joogaharjoittelussa länsimaissa, koska vastuu on hyvin satunnaisesti ja epämääräisesti kannettu paikasta riippuen. Tällaisessa siirtymävaiheessa – jos tämä edes on sellainen – opettajat ovat hämmentyneitä ja se olisi oppilaidenkin hyvä tietää. Opettajat ja oppilaat eivät välttämättä jaa samaa perspektiiviä siitä mistä joogassa on kyse ja miksi sitä harjoitetaan. Oppilaalla voi olla henkinen lähestymistapa siinä kun opettaja opettaa vain länsimaistunutta jumppajoogaa. Heidän näkemyksensä eivät kohtaa ja se aiheuttaa ehkä kommunikaatioonkin aukkoja. Parasta mitä opettaja voi tehdä on tuoda selkeästi oman opetuksen päämäärät esiin. Jos oppilaat ovat päämäärästä eri mieltä, he löytävät ehkä sopivamman opettajan itselleen.

Sekä oppilaan että opettajan vastuuseen kuuluu mahdollisimman selkeä kommunikointi – ollaanhan vielä monesti uudella ja tuntemattomalla aluella ainakin oppilaan kokemuspiirissä. Vastuun ottaminen ei kuitenkaan oikeastaan riitä, jos tietoisuuden taso ei riitä. Niin kauan kuin kaikki sujuu ongelmitta, ihmisiä ei ehkä kiinnosta vastuukysymys. Kun jotain menee pieleen, voi käydä niin, että oppilas pistää tapahtuneen opettajan piikkiin.  Uskon, että mikä tahansa joogaopettajan tausta onkin, jokainen vilpittömästi haluaa olla vastuullinen. Jokainen ei vain joogassa pysty siihen. Jotkut opettajat alistuvat miellyttämään oppilaitaan luultavasti siitä pelosta, että oppilaat näyttäisivät tyytymättömyytensä tai siirtyisivät toiselle opettajalle. Tällöin oppilaat siis määräävät opetuksen sisällöstä. Jotkut toiset opettajat, jotka eivät itse harjoittele, eivät voi olla vastuullisia, koska heiltä puuttuu ymmärrys siitä mihin harjoitus oppilasta vie. Tämä voi pitkällä aikavälillä olla haitallista ja kohtalokastakin.

Opettajalla tulisi olla kyky arvioida mihin minkäkinlainen harjoitus johtaa. Ainoastaan ne opettajat, jotka harjoittelevat itse säännöllisesti, pystyvät näkemään harjoituksen vaikutukset etukäteen ja näin voivat ottaa vastuun. He myös tarpeen vaatiessa pysäyttävät oppilaan harjoituksen ja näissä tilanteissa joskus saavat siitä päälleen oppilaan vihan ja turhautumisen. Opettajan tulee kuitenkin olla auktoriteetti siinä mielessä, että hän on se, joka tilannetta johtaa omalla näkemyksellään. Jos oppilas ottaa ohjat käsiinsä, silloin vastuukin siirtyy automaattisesti tälle. Opettaja ei voi olla oppilaiden maksama marionetti, jolle kerrotaan mitä hänen pitää tehdä. Me opettajat kuuntelemme sydäntämme ja toimimme sen mukaan. Emme voi milloinkaan toimia sitä vastaan.

Aiemmin tänä vuonna minulla oli viikonloppukurssi paikkakunnalla, jonka ryhmän oppilaat olivat kaikki minulle entuudestaan tuttuja. Nämä ihmiset harjoittelevat suurimmaksi osaksi itsekseen ja kerran viikossa kokoontuvat yhteiseen Mysore-harjoitukseen. Sain kuulla, että ihmiset olivat auttaneet toisiaan selän taaksetaivutuksissa, vaikka kukaan heistä ei osannut niitä tehdä itse. Yhdeltä oppilaalta oli selkä operoitu välilevyn pullistuman vuoksi. Kerroin kaikille ryhmässä, että välilevyn pullistuma saattoi hyvinkin johtua väärin tehdyistä taaksetaivutuksista ja riittämättömästä avustuksesta. Kerroin näkemykseni ja sanoin,  että jos he jatkaisivat näitä avustuksia keskenään, vastuu ei olisi minun. Jotkut oppilaat olivat hämmästyneitä ja vihaisiakin. Minusta se on äärimmäisen mielenkiintoista, että jonkun mielestä minun olisi pitänyt olla vastuussa satojen kilometrien päässä siitä mitä heidän avustukset saisivat aikaan.

Joskus tapaa oppilaita, joiden näkemys on se, että rahalla voi ostaa tietynlaista opetusta ja saada tietyn määrän asanoita. Olen iloinen siitä, että kuulun vastuulliseen joogayhteisöön, jossa opettajilla on voimaa seistä oman näkemyksensä takana ja rohkeus pitää kiinni perinteen mukaisesta opetustavasta silloinkin, kun oppilaat mutisevat selän takana vastalauseitaan. Vahva kollegiaalisuus Mysoressa harjoittelevien opettajien kesken vaikuttaa varmasti myönteisellä tavalla myös oppilaiden vastuunottoon yhteistyössä sekä meidän opettajien että muiden oppilaiden kanssa.

shivaurdhvadhanurasan

                                                    Urdhva Dhanurasana

Advertisements

3 thoughts on “Aware enough to be responsible

  1. It’s just such a mess. “Yoga teacher” is not a protected job title – anyone can use it, even without having had any training at all. I believe this only harms the full time yoga teachers who do their best to deliver outstanding teachings, every single class. The rise in teacher trainings and in the number of newly qualified teachers also means that students are often having a hard time finding a suitable teacher.

  2. Andrea,

    you are right, it’s a mess. as I wrote in this post I feel it’s a transitional period where different things have the same name – yoga. but I’m sure it’s going through a process and the situation becomes clearer.

  3. This is a GREAT reminder to be authentic to ourselves – as a practitioner and even more so as a teacher! This responsibility is immensely powerful and we truly need to have discretion when we share our knowledge and teaching. Thank you for sharing.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s