A windy day

In my childhood my parents couldn’t often afford buying clothes. There was enough money to buy new cloths for me matching my growth. I can recall vividly multiple pieces of clothing, because every cloth provoked some sensations and some of them evoked emotions in me.

I remember when I got a beautiful white hat with a tiny peak at the age of four. Its fabric was amazingly gleaming and that pure whiteness filled my heart with joy. The strap passing beneath the chin was snapped on the ear on one side of the head. The hat was supposed to protect my ears against the autumnal wind and that’s why my mother made me wear it when I wanted to go out to cycle with other children.

I had noticed how the older girls were cool. They held the handlebar of the bike with only one hand and some of them were holding their hat in the other hand. That triggered something in me. I wanted to be a cool big girl too and hold the handlebar with only one hand and at the same time show the others my brand new shiny hat! I was gazing the hat fluttering in the wind and I felt light as the wind!

Two seconds later I brought the other hand back down again to catch the handlebar and the strap of the hat was quickly taken by the whirl of the wheel. The fluffiness of the hat between the spokes made my bike stop very smoothly and the contrast to that was given by my torn, dirty and oily hat.

The happy emotion changed instantly to deep sadness and then to fear, because I realized that I had to go home to confess. My tears were pulling their way out through my chest, but I resisted. I walked the stairs up to the 7th floor and I knocked. The doorbell was not used, because nobody was supposed to disturb my father. To my knock, my father asks: “Who is it?” “It’s me, Anne” and I have this idea that maybe I can make things better if I make him laugh, so I add: “with the Hat.” I’m ashamed of my poor sense of humor, but it’s all I got. I can feel my father opening the door, but then he repeats his question: “WHOOO?” And I repeat too: “It’s me, Anne” and I go on: “With the Hat..” My father is hesitating. Finally he opens angrily, with tense jaws: “Where’s your hat?” Slowly, I show him the hat I was holding behind my back. My father sees it and grabs me by my hair. So I enter.

AUTANT EN EMPORTE LES RAIS

Dans mon enfance, mes parents avaient juste assez d’argent pour m’habiller modestement et aux besoins de ma croissance. J’ai des souvenirs vifs de beaucoup de vêtements puisque chacun procurait des sensations différentes et beaucoup évoquaient des émotions aussi par leur apparance.

Je me souviens clairement d’un jour où j’ai eu une casquette cache-oreilles blanche. Le tissu luisant était d’une blancheur éclatante et ça remplissait mon coeur de joie. On attachait la casquette avec un bouton à pression sur une des oreilles. Le chapeau devait me protéger les oreilles contre le vent d’automne et c’est pour cela que maman me l’a fait porter quand je sortais faire du vélo avec les autres enfants de notre immeuble.

Je me rendais compte combien les filles plus âgées que moi étaient cools. Quelques-unes d’elles ne tenaient le guidon qu’avec une main et avec l’autre leurs casquettes. Je voulais être comme elles! Alors je tenais le guidon avec une main et avec l’autre, je balançais ma casquette brillante au gré du vent pour leur montrer mon habileté et pour les rendre un peu jalouses. Je me sentais légère comme le vent.

Jusqu’à ce que je rattrape le guidon et que je sente un arrêt adouci – par ma casquette qui se trouve entre les rais de la roue antérieur de mon vélo. Je constate les dégâts, le tissu déchiré et visqueux, la beauté détruite.

Ma respiration se bloque à cette vision et je suis très triste. Je sens une peur monter dans mon coeur, car je savais qu’il fallait monter chez moi au 7ème étage pour confesser. Je grimpe et je frappe à la porte. À mes coups, mon père fait: “C’est qui?” et je lui réponds: “C’est moi, Anne..” et quelque chose en moi veut mettre un peu d’humour dans tout ça et je m’entends continuer: “..et la casquette.” Je me sens gênée, parce que je sais que je n’arrive pas à faire rigoler mon père. Je le sens s’approcher encore plus, mais il hésite à ouvrir et il me repose la question, plus énervé: “Quiiiii?” Et je réponds de nouveau: “C’est moi, Anne..” et j’ajoute: “..et la casquette.” Mon père hésite encore, mais finit par ouvrir, les mâchoires serrées: “Où est ta casquette?” Lentement, je lui présente les restes de la casquette. Il m’attrape par les cheveux. Je rentre chez moi.

NAVAKKAA JA PUUSKAISTA

Minun lapsuudenperheessäni ei vaatteita ostettu usein. Juuri ja juuri rahat riittivät välttämättömiin vaatehankintoihin, joita tehtiin lähinnä minun kasvuni niin vaatiessa. Muistan elävästi jokaisen isomman vaatekappaleen, koska niihin kaikkiin liittyi tuntemuksia ja myös vahvoja tunne-elämyksiä.

Nelivuotiaana sain huumaavan kauniin valkoisen hatun, jossa oli pieni lippa. Hatun kangas oli kiiltävää ja sen häikäisevä valkoisuus hiveli silmieni kautta sydäntäni. Remmi kulki leuan alta ja se nepparoitiin vastakkaiselle korvalle kiinni. Hattu tuli syvälle korvien yli ja kun sitten lähdin hatun ostopäivänä pihalle pyöräilemään, se laitettiin minulle päähän syksyn tuulelta suojaamaan.

Olin pistänyt merkille miten isommat tytöt pyöräilivät ihastuttavasti pitäen kiinni vain yhdellä kädellä ohjaustangosta ja heiluttaen toisessa kädessä hattuaan. Niinpä halusin minäkin toisaalta näyttää isolta tytöltä ja toisaalta herättää muiden huomion säihkyvän valkoisella hatullani. Katselin hatun lepatusta kädessäni ja olin onnellinen.

Kun sitten laskin käteni alas ottaakseni taas tangosta hetkeksi kiinni, heilahti hatun leukaremmi pyörän pinnojen väliin ja pyörivä ratas imaisi hetkessä nieluunsa koko hatun. Matka pysähtyi hatun pehmeään jarruun ja surulliseen näkyyn: uusi hattuni oli pinnojen välissä rikkihiertyneenä, mustaan öljymönjään likaantuneena.

Äkisti vaihtunut tunnetila huolettomuudesta suruun, muuttui peloksi, kun tajusin, että minun pitää välittömästi lähteä kotiin tunnustamaan upouuden hatun tuho. Itkun paine sydämeni juurissa kävelen rappuset kahdeksanteen kerrokseen ja koputan ovelle. Ovikello ei ollut käytössä, koska isän piti saada olla rauhassa. Koputukseen isä ärjäisee: “Kuka?” Vastaan: “Anne..” ja hädässäni äkkään, että huumorilla voin saada ehkä jotain anteeksi. Lisään teennäisen leikkisään sävyyn: “..ja hattu.” Leikkisyyteni hävettää minua, mutta yritän pelastaa mitä pelastettavissa on. Aistin, että isä on jo avaamassa ovea kuullessaan nimeni, mutta pysähtyy oven takana ja kysyy uudelleen ärtyneenä: “Kuuu-kah?” Vastaan taas: “Anne.” Ja kiusaantuneena jatkan samaan tyyliin kuin hetkeä aiemmin: “Ja hattu.” Isä empii yhä. Sitten ovi avautuu vihaisella eleellä ja näen isän kiristyneet leukaperät. Hattu on selkäni takana piilossa. Isä kysyy: “Missä sun hattu on?” Hitaasti tuon hatun selkäni takaa. Isä ei sitä ehdi kauhistella, kun tempaisee minut hiuksista sisään miettimään tekosiani.

Image

Photo by Minna Nuotio

Advertisements

2 thoughts on “A windy day

  1. Missä on kohta, jossa ilo vaihtuu suruksi
    ja huolettomuus peloksi? Ympärillä
    on rattaita, jotka ovat valmiina vetämään
    onnen hampaiden väliin. Valkoinen muuttuu mustaksi
    ja öljytahrat kulkevat mukana: ne
    on sidottu remmillä leuan alta päähän
    kiinni. Puhu ilosta kuiskaamalla, puhu.

    Like

  2. Risto, hieno ajatelma taas! Niin tosiaan, missä se kohta on? Olen ymmärtänyt, että sille kohdalle itsessään voi tehdä jotain joogan avulla. Ulkopuolella tapahtuu kaikenlaista, mutta sisällä voi olla tyyntä. Lapsena on tietenkin luonnollista mennä tunteilla kaikkeen täysillä mukaan. Kiitos.

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s