Free

Yesterday I took a ballet class with my teacher Frédéric Lazzarelli, an extraordinary teacher who never stops giving. He gives every moment. You can see that the purpose of his life is to give and I guess that’s the reason why he’s always in such a great mood and exploding with joy. In yesterday’s class he stopped us in the adagio to remind us that dance is not an exercise. Dance is dancing. And in dance, you have to give yourself, you have to give for free. Without expecting anything back.

Later in the evening, this made me think about how today we can hear hundreds of voices telling us how yoga gives you this and that and how it’s good to meditate because it gives you this and that. It’s so much about calculating and about getting something. This kind of negative attitude influences us. What Frédéric told was an insight for me. I’ve always felt that the yoga practice for me was a way to be free to give. To give my energy, to give my body, my emotions, my love. I want to give to the moment and express my life just like that. For me it’s not about getting something and I think that’s the reason why the regular practice never was difficult for me.

If you haven’t practiced this way, try it! Give yourself completely during your practice without thinking what you get back. Your heart will be free and happy!

C’EST GRATUIT

Hier, je suis allée au cours de danse classique de Frédéric Lazzarelli, un professeur de danse extraordinaire qui ne cesse pas de donner. À chaque moment il donne. On voit bien qu’il vit pour donner et c’est pour ça, j’estime, que depuis que je le connais, je le vois toujours d’excellente humeur et épanoui. Hier, il nous a arrêté dans notre adage pour nous dire que la danse, ce n’est pas des exercises, c’est de la danse. Et quand c’est de la danse, il faut se donner, il faut se donner gratuitement. Sans s’attendre à rien.

Plus tard, j’ai pensé à la pratique du yoga et qu’aujourd’hui, on entend des centaines de voix nous dire que le yoga donne ceci et cela et qu’il vaut mieux méditer pour avoir ceci et cela. Ce que disait Frédéric, était une illumination pour moi en ce qui concerne le yoga. J’ai toujours senti que je voulais me donner, m’exprimer pour le moment présent et pour la vie. Ça n’a jamais été pour prendre et je pense que c’est pour ça que la pratique ne m’a jamais été difficile. On est toujours heureux quand on donne tout ce qu’on a!

Si vous n’avez pas  encore cette expérience, essayez de vous donner gratuitement dans votre pratique. Sans penser à rien. Votre coeur en sera plus que ravi!

ILMAISTA ONNEA

Eilen olin Frédéric Lazzarellin balettitunnilla ja taas kerran hänen sanansa koskettivat sydäntäni. Frédéric on ihmeellinen opettaja, joka antaa antamasta päästyään. Hänestä näkee, että elämän tarkoitus on antaa itsestään ja itsensä. Luulenpa, että hän juuri tästä syystä olen aina nähnyt hänet vain kukoistavana ja elämää pursuavana. Eilen hän keskeytti adagiomme muistuttaakseen taas kerran, että tanssi ei ole erillisiä harjoituksia, vaan tanssia. Ja kun kyse on tanssista, sille pitää antautua, itsestään pitää antaa pidättelemättä ja odottamatta palkintoa.

Myöhemmin illalla mietin joogaharjoittelua tältä kantilta ja sitä miten tänä päivänä sadat äänet puhuvat joogan puolesta siksi, että joogasta saa sitä ja tätä. Ne kertovat miksi kannattaa meditoida. Siksi, että siitä hyötyy sitä ja tätä. Se mitä Frédéric sanoi oli minulle tässä suhteessa oivallus. Itse olen aina tuntenut, että joogaharjoittelussa haluan antaa ja antautua. Antaa itseni sille hetkelle ja elämälle miettimättä mitä siitä hyödyn. Uskon, että siksi joogaharjoittelu on minulle ollut myös mukavaa, kun siihen ei ole liittynyt stressiä tai odotuksia.

Jokainen voi koittaa miltä tuntuu harjoitus, kun siltä ei odota mitään. Kun sille pelkästään antaa, sydän täyttyy onnesta!

My teacher Frédéric Lazzarelli and me in 2013.

Smooth waves

The common challenge the beginners have in Ashtanga yoga practice is how to adapt the breath to the movement or to the asana. Normally people find a relatively comfortable breathing quite fast. Once they learn it, the new asanas or the longer practice will offer the same challenge over and over again: how to adjust your breathing to what you do. Anyway the breathing part of the asana practice is the most sensitive one and the hardest to control, because it’s a direct reflection of what’s happening in our emotions and nervous system.

In the beginning people go out of breath, they lose their breath, because the lungs don’t function in an efficient way. The lungs either do too much or they are too lazy. If you practice regularly the lungs start to function well, they adapt more easily what you do. When the breathing is harmonious, we get to another level. We watch what happens in our energy centers, chakras. In the asana practice, you move your body and your energy. The end of the practice is energetically the most important part. It’s essential to lay down for 20 minutes after the practice to give space and time to the chakras to rearrange and realigne the energy. If you move, you stop the work of your energy body. Life itself gives the new more positive direction to your energy, if you just allow it.

Sometimes people think the relaxation is about resting because you’re tired or exhausted. It’s not about that. It’s calming and harmonizing your energy when you are restless and full of energy. This is how we learn to have a certain distance with our nerve impulses and our emotions. We just watch how everything is in movement and then calms down. We decide, not the energy.

ONDULATIONS

Le défi principal pour un débutant dans le yoga Ashtanga, c’est d’apprendre à adapter sa respiration à chaque instant soit au mouvement soit à la posture. En général, les élèves trouvent un souffle plutôt confortable dans un laps de temps relativement court. Le même défi va se présenter pourtant à maintes reprises lorsqu’on incorpore une nouvelle asana dans sa pratique et au moment où la pratique s’allonge considérablement. Comment ajuster sa respiration à chaque moment d’une façon propice? La respiration est la couche la plus sensible en nous et en même temps, la couche la plus difficile à contrôler, car notre respiration reflète directement tout ce qui se passe dans nos émotions et dans notre systême nerveux.

Au début, les pratiquants sont facilement essouflés, ils se retrouvent hors de souffle, parce que les poumons ne fonctionnent pas d’une manière efficace. Soit les poumons font trop d’efforts, soit ils ne travaillent pas suffisemment. À force de pratiquer régulièrement, les poumons se mettent à fonctionner d’une façon convenable et ils adaptent plus facilement à ce que nous faisons.

Lorsque la respiration est harmonieuse, nous avons la possibilité d’atteindre à un autre niveau. Nous allons observer ce qui se passe dans nos chakras, les endroits dans le corps où les énergies se concentrent. Dans la pratique des asanas, nous mettons en mouvement non seulement le corps, mais aussi notre énergie. Énergétiquement la partie la plus importante de la pratique est la fin. Il est primordial de rester allongé pendant 20 minutes après la pratique pour donner un temps et un espace pour l’énergie de se réorganiser. Si nous bougons notre corps, nous arrêtons le processus énergétique. La vie va intervenir pour donner une direction positive et équilibrante à nos énergies si nous la lui permettons.

Parfois les gens pensent que la relaxation est nécessaire à cause de l’épuisement que la pratique a pu provoquer. Mais il ne s’agit pas de ça. C’est plutôt l’art de calmer son énergie au moment où elle est tumultueuse. C’est comme ça que nous apprenons à prendre de la distance par rapport à l’influx nerveux et nos émotions. Nous les observons tout simplement. C’est nous qui commandons et pas notre énergie.

AALLOILLA

Yleensä ashtangajoogassa aloittelijoiden haasteet liittyvät hengitykseen, vaikka kaikki oppivatkin melko lyhyessä ajassa hengittämään suhteellisen mukavasti.  Harjoitus oikeastaan tiivistyykin tämän saman haasteen ympärille: hengitys pyritään mukauttamaan kulloiseenkin liikkeeseen tai asentoon. Lisähaastetta tulee uusista asanoista ja harjoituksen pitenemisestä. Hengitys on asanaharjoituksessakin herkin kerroksemme ja haastavin hallita siksi, että se heijastelee suoraan sitä mitä koemme tunnetasolla tai mitä hermostossamme tapahtuu.

Alussa ihmiset hengästyvät eli hengitys pääsee karkaamaan, koska keuhkot eivät toimi tarkoituksenmukaisella teholla. Ne joko tekevät ylimääräistä työtä tai laiskoiksi tottuneina, joutuvat ponnistelemaan pysyäkseen liikkeiden tahdissa. Jos harjoitus on säännöllinen, keuhkot alkavat pian toimia kunnolla ja ne mukautuvat nopeammin siihen mitä kulloinkin teemme. Sen jälkeen voimme alkaa seurata tarkemmin mitä tapahtuu kehomme energiassa, lähinnä energiakeskittymissä eli chakroissa. Asanaharjoituksessa on liikkeessä kehon lisäksi prana eli energia. Kun energiaa on reilun tunnin ajan pyöritetty, sen kannalta tärkein vaihe on edessä: energian hiljeneminen harjoituksen lopussa. On erittäin tärkeää maata paikallaan 20 minuuttia harjoituksen jälkeen, jotta syvällä tapahtuva energian uudelleenjärjestäytyminen saa tarpeellisen tilan ja ajan. Jos liikutat kehoa, keskeytät tämän prosessin. Jos maltat olla paikallasi, huomaat, että energia ottaa itse uuden tasapainoisemman ja elämänmakuisemman suunnan.

Joskus ihmiset mieltävät rentoutuksen levoksi rasituksen jälkeen.  Siitä ei ole kysymys. On olennaista osata hiljentää energia juuri silloin kun tunnet olevasi täynnä energiaa ja ehkä hieman levotonkin. Opimme ottamaan välimatkaa myös hermoimpulsseihin ja tunteisiin, kun voimme vain katsoa miten kaikki meissä liikahtelee ja vähitellen sitten hiljenee. Me itse päätämme liikkeistämme emmekä anna energian sanella tekemisiämme.

Photo by Minna Nuotio

Homo Spiritus

People have different reasons to take interest in practicing yoga. Usually nobody really knows what yoga is about unless they try it, because yoga is an experience. Thus all the people participating to a yoga beginner workshop attend without knowing what’s it about. They might have a subconscious feeling that something is missing in their life, even if they have experienced different kind of successes. They haven’t had a specific question in mind, but in the end of the workshop they might have had an answer. An answer to the spiritual emptiness that we can also call a spiritual crisis.

Patanjali speaks in his Yoga Sutra text about the influence of the yoga practice on our minds. The practice makes it easier to discriminate between things in the material world and the meditation will grow our capacity to see our real self separable from the contents of our mind. The core of ourself behind the mind’s fluctuations we call our spirit. The process of separation of the mind and the spirit can take decades and it’s sometimes described as the dissolution of oil and water: something very natural, but to be complete,  we need the right circumstances. We experience our core, when the mind is a separated element in the totality of the layers of our being. If we don’t have connection to our spirit, we can’t separate these two parts. In this case, the mind is the center of our being and the spirit remains unexperienced.

The spiritual crisis means that we don’t have the connection with our depth. Maybe we haven’t been interested at all in the spirituality just because we don’t know what it really is. Life might feel superficial, because it is superficial without this connection. Some of us seem to think that spirituality has something to do with only freaks. Or maybe the conceptions about the spirituality are false. Those who dislike religions, might be misled by a prejudice that the spirituality always refers to a religion.  However, the spirituality means that we are interested in life and we reflect it deeply in ourselves. When we go deeper in our search we all find a place where we can’t go ahead with our rational mind. We go ahead with our spirit.

It’s not about understanding the spirituality. We can only live it, experience it, feel it. It’s almost impossible to talk about it without banalizing or dramatizing it. It simply doesn’t submit itself to mind, but someone who’s already there, can probably guide us. The path is difficult. It’s difficult because our mind is so quick and tries to catch immediately the experience. It can’t.  A thought is not the spirit. It’s nothing but a thought. You can’t extend the duration of the real experience by your mind. This is how some people get stuck between the spirit and the mind. They stay in their minds with these experiences. I guess this is also a reason why people who authentically are interested in yoga or meditation, are not drawn into yoga seeing so many freaks practicing with a little connection to the reality.

Spirituality means stopping everything. It sounds maybe boring and uninteresting, but when we totally can calm our energy,  we understand something new. It’s just a really small part of people who ever stopped really, even if many big life crisis offer an opportunity for that for all of us. If we stop really even once, it’s enough: our core is then alive, we are there! Many people are afraid to stop, because the way to the reality is long and lonely. Before the real liberation you have to go through phases of boredom, frustration and fear. In the spiritual matter, you really don’t know what’s coming. If your core is calling you, it’s worth of listening to this voice! When you connect to your core, the whole world changes in bliss. It gives your life depth and spirit. Beyond the emptiness is fullness.

On our Via Dolorosa we encounter everything, anything we ever left behind. That’s the reason why the majority doesn’t go until the end of the road. No stone should be left unturned. It’s not enough to have gone through our experiences in our mind, we have to live them through again. Any knot left, we have to unknot it. This kind of pure experience without the help of the mind or the speech, is usually unknown for many. Thinking doesn’t help. We switch from the mental level to the energy level. Then it’s about faith. This faith is put into the test. We have to trust our spirit to guide us. Not the images we have, but the real essence of ourselves. If you get there, you have stepped on the other side of Avidya, ignorance about your real self.

This connection to our spirit is lost in today’s world. I imagine the greatest gift we can ever have as human beings is to discover it. In the Bible, it’s said that “It is easier for a camel to go through the eye of a needle than for a rich man to enter the kingdom of God.” It’s about the same tenacious spiritual work than in yoga: to go towards the unknown without hesitation and to be able to allow your ego burn down. It seems so impossible, but it’s still possible to all of us. Are you satisfied just by taking the superficial richness and superficiality of life? Or do you want to start the fascinating journey into your heart?

HOMO SPIRITUS

Nous avons tous une raison bien à nous de commencer à pratiquer le yoga. Comme le yoga est une expérience particulière,  personne, en général, ne sait vraiment de quoi il s’agit avant de l’essayer. Normalement, tout le monde commence le yoga un peu par hazard sans savoir où cela va mener. Les gens peuvent avoir un pressentiment qu’il y a quelque chose d’essentiel qui leur manque malgré tout le succès possible dans la vie courante. Peut-être n’y a-t-il pas un problème au début, mais pendant un stage d’initiation au yoga, les gens peuvent trouver une solution. Une réponse au vide spirituel qui s’appelle aussi une crise spirituelle.

Patanjali parle dans son Yoga Sutra de l’influence de la pratique du yoga sur notre capacité mentale de discrimination dans le monde matériel et comment la méditation va encore raffiner cette capacité pour que nous puissions discerner l’esprit du mental. Pour compléter le processus de séparation entre le mental et le spirituel, qui parfois est décrit par analogie comme la séparation de l’huile et de l’eau, peut prendre des dizaines d’années.  C’est quelque chose de tout à fait naturel, mais pour être achevé, le processus nécessite les circonstances adéquates. Nous pouvons expérimenter notre profondeur lorsque le mental est une entité séparée des autres couches de notre être. Si nous ne sommes pas en connection avec notre esprit, nous sommes incapables de séparer ces deux entités. Dans ce cas, c’est le mental qui est le centre de notre être et l’esprit reste latent et inexprimé.

L’absence de connection avec les profondeurs de notre espirit est la cause d’une crise spirituelle. Peut-être n’avons-nous pas du tout été intéressés à la spiritualité tout simplement parce que nous savons pas exactement ce que c’est. La vie peut nous paraître superficielle, parce qu’elle l’est sans cette connection. Il y en a qui pensent que la spiritualité est pour les fanatiques. Il y en a qui n’aiment pas les religions et croient que la spiritualité a toujours à faire avec la religion. Et pourtant, la spiritualité veut dire que nous sommes pleinement en vie, inspirés à connaître toutes les couches en nous et que nous permettons à la vie de nous toucher avec toute sa force. À force de creuser, nous arriverons à un point où notre raison ne nous servira plus. Nous pouvons avancer seulement à l’aide de notre esprit.

La spiritualité n’est pas à comprendre. Elle est à vivre, à expérimenter. Il est presque impossible d’en parler sans la banaliser ou la dramatiser. Elle ne se soumet pas au mental. Le chemin est difficile. Il est difficile parce que notre mental est tellement rapide et enthousiaste qu’il capte immédiatement l’expérience spirituelle et ainsi la matérialise en pensée. Une pensée n’est toutefois pas l’esprit. Ce n’est qu’une pensée. Nous ne pouvons pas étendre la durée de l’expérience par la pensée. Mais il y a des pratiquants de yoga qui sont coincés là, entre la pensée et l’esprit. Ils restent au niveau mental à digérer leurs expériences. C’est une des raisons pour laquelle les gens authentiquement spirituels ne ne sont pas toujours autant attirés par le yoga ou la méditation, car ils voient parmi les pratiquants des gens n’étant pas du tout enracinés dans la réalité.

La spiritualité requiert entre autre l’arrêt complet du mouvement de l’énergie. L’arrêt de toute activité peut sembler ennueux et inintéressant, mais lorsque nous arrivons à totalement calmer notre énergie, nous allons avoir une illumination. Il n’y a qu’un petit pourcentage de gens qui aient pu arrêter tout à un moment donné tout en restant bien conscients, même si les crises de la vie nous offrent cette opportunité à nous tous. Parfois il suffit de s’arrêter juste une fois. Après, notre centre est vivant et nous l’habitons. La plupart de gens ont peur de s’arrêter, car le chemin à la vraie vie est long et solitaire. Avant la libération, nous sommes obligés de parcourir des phases d’ennui, de frustration et de peurs. Nous ignorons ce que nous allons vivre spirituellement, car nos aventures de la vie diffèrent toutes les unes des autres. Une fois connectés dans notre centre, le monde autour de nous et à l’intérieur de nous change. Ce changement donne une profondeur et un esprit à notre vie. Au dela du vide, il y a plénitude, mais nous passons par le vide.

Sur notre Via Dolorosa nous faisons face à tout, absolument tout ce que nous avons laissé derrière nous. La raison principale d’éviter d’aller jusqu’au bout, c’est-à-dire, remuer ciel et terre et encore les cendres, c’est que ça fait mal. Tous les noeuds émotionnels doivent être dénoués. Ce genre d’expérience pure sans support mental est très souvent une façon nouvelle de vivre les émotions. Aucune pensée. Nous passons du niveau mental au niveau énergétique. Là, tout est question de foi. Cette foi est cependant testée. Nous devons avoir confiance dans notre esprit pour qui’il nous serve de guide. Pas dans les images que nous créons de ces sentiments, mais en la vraie essence de nous-mêmes. Si nous arrivons à atteindre cette essence, nous sommes au-delà de Avidya, l’ignorance de notre esprit.

Cette connection à l’esprit est perdue dans le monde d’aujourd’hui. J’imagine que le plus beau cadeau que nous puissions avoir en tant qu’êtres humains, c’est de le découvrir. Dans l’évangile de Marc, Jésus dit:  “Il est plus facile pour un chameau de passer par le chas d’une aiguille que pour le riche d’entrer au royaume des cieux.” C’est exactement le même travail tenace spirituel que nous faisons dans la pratique du yoga. Il s’agit d’aller à l’avant vers l’inconnu sans hésiter en laissant notre ego se brûler. Cela semble impossible et pourtant c’est possible à tout le monde. La question se pose de savoir si nous sommes satisfaits avec les richesses superficielles et la vie superficielle. Nous pouvons toujours prendre la route vers les secrets et les vraies richesses de nos coeurs.

HOMO SPIRITUS

Joogan alkeiskursseille tulee ihmisiä eri syistä.  Koska jooga on kokemus, kukaan ei voi etukäteen tietää mitä jooga on. Myös ihmiset, jotka yleensä eivät ajelehdi elämässään, saattavat kuitenkin joogan pariin ajautua. Ehkä on alitajuinen aavistus siitä, että jotain olennaista voikin puuttua elämästä, vaikka elämä olisi monella tavalla menestyksen siivittämää. Joogaharjoitteluun tutustuminen on voinut olla vastaus, vaikka mitään selkeää kysymystä ei välttämättä ole ollut. Jooga on ollut vastaus henkiseen tyhjyyteen, jota voi hyvällä syyllä kutsua henkiseksi kriisiksi.

Patanjalin Yoga Sutra -tekstissä puhutaan siitä miten joogaharjoittelu antaa mielellemme kirkkaan erottelukyvyn asioiden suhteen ja joka sitten meditaation kautta kasvaa erottamaan tarkemmin meidän minuutemme ytimen mielemme sisällöistä. Tätä minuuden osaa kutsutaan hengeksi. Tämä eri olemuspuolien erottautuminen toisistaan on vuosikymmentenkin prosessi, jonka lopputulosta kuvataan veden ja öljyn erottumiseksi toisistaan. Tapahtuma on luonnollinen, mutta siihen tarvitaan tietyt olosuhteet. Ihminen kokee oman ytimensä, kun oma mieli erottuu pinnallisempana yksikkönä oman minuuden kokonaisuudessa. Jos ihmisellä ei ole yhteyttä henkeensä, hän ei osaa erottaa henkeä mielestä. Tällöin ihmisen mieli on olemisen keskus ja henki pysyttelee näkymättömissä.

Yleensä henkinen kriisi tarkoittaa sitä, että ei ole kosketuksissa oman syvyytensä kanssa. Ihminen ei kenties ole ollut lainkaan kiinnostunut henkisyydestä, eikä tiedä mitä se käytännössä on. Elämä tuntuu kuitenkin pinnalliselta, koska elämä tällöin on pinnallista. Joillekin on äärettömän vaikeaa sallia olevansa kiinnostunut mistään henkisestä, koska se tuntuu haihattelulta tai henkisyyteen liittyvät mielikuvat ahdistavat. Uskonnollisuutta vierastavat saattavat kuvitella, että kaikki henkisyys on sidoksissa uskontoihin. Kysymys on kuitenkin oikeastaan siitä, että on kiinnostunut elämästä, peilaa sitä  itsensä kautta ja matkustaa omiin henkisiin syvyyksiinsä. Siellä tulee jokaista meitä vastaan kohta, jossa järjen avulla ei voi edetä.

Kysymys ei ole henkisyyden ymmärtämisestä. Henkeään voi vain elää, siihen voi olla kosketuksissa. Siitä on melkein mahdotonta puhua joko latistamatta tai dramatisoimatta kokemusta. Sellaisenaan se ei taivu mielelle ymmärrettäväksi, mutta joku jolla tämä kosketus on, voi siihen ehkä johdattaa. Tie on vaikea. Se on vaikea juuri siksi, että mielemme yrittää heti saada otteen kokemuksesta. Se ei ole mahdollista. Jotkut ihmiset jäävät tähän kohtaan eli hihhuloivat henkisyyden ja mielen välimaastossa. He käsittelevät mielessään henkisiä asioita. Siksi myös monesti aidosti henkiset ihmiset eivät ole kiinnostuneita joogasta tai meditaatiosta, koska näissä piireissä pyörii henkisyydestä kaukana olevia, mutta siitä hörhöileviä ihmisiä.

Henkisyys on todellista pysähtymistä. Pysähtyminen voi kuulostaa tylsältä ja epämielekkäältä, mutta kun kaikki nollaantuu energian rauhoittumisen kautta, ihminen oivaltaa jotakin. Vain harva ihminen on koskaan pysähtynyt, vaikka jotkut isot elämänkriisit olisivat tarjonneet siihen ehkä mahdollisuudenkin. Kun ihminen pysähtyy sisäisesti kerran, se riittää: hänessä on ydin jo elossa. Moni pelkää pysähtymistä, koska matka on pitkä ja yksinäinen. Ennen kuin todellinen vapauttava pysähdys tapahtuu, tuntuu tylsältä, turhauttavalta ja pelottavalta, kun mitään ei tapahdu. Jos ydin kutsuu, sitä kohti kannattaa lähteä. Kun yhteys löytyy, koko maailma kääntyy. Autuudeksi. Elämä saa syvyyden ja hengen. Tyhjyyden tuolla puolen on täyteys.

Matkalla kohtaamme kaiken sen mitä olemme jättäneet taaksemme. Ja siksipä moni jättää matkan kesken. Jokainen kivi on käännettävä. Ja ehkä jopa monta kertaa. Ei riitä, että mielessämme olemme käyneet asiat läpi. Jos niistä on vielä jotain solmuja jäljellä, me tulemme ne kokemaan. Sen tyyppinen puhdas kokeminen on monelle vierasta. Ajatus ei juurikaan auta. Pitää vain suostua tuntemaan ja osata elää energia läpi. Kyse ei ole uskonnollisuudesta. Kyse on uskosta. Tätä uskoa myös koetellaan ilman että mitään varsinaista koettelijaa olisi. Koska siihen ei liity mitään konkreettista tai sitä ei voi mielellä tavoittaa, on vain luotettava tunteeseen hengestä. Ei mielikuviin, jotka siitä syntyvät, vaan siihen tunteeseen, joka ohjaa. Jos tästä saa kiinni, on jo Avidyan tuolla puolen, sen tietämättömyyden oman todellisen minuuden suhteen, josta Patanjali puhuu Sadhana Padan alussa.

Tämä punainen lanka ja kosketus henkeen on hukassa melkein kaikilta nykyajan ihmisiltä. Kuvittelen, että siihen pääseminen on elämän suurin lahja ja onni! Raamatussa sanotaan: “Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Kyse on samasta rajankäynnistä kuin joogassa ja siitä, että menemme tuntematonta kohti. Se on monella tapaa mahdotonta ja silti kaikille mahdollista. Haluaako sitä? Jaksaako sen? Vai tyytyykö ottamaan elämästä vain pinnalliset rikkaudet ja pinnan?

Judaean desert, photo by Anne

 

1965

There was a time when I was thinking that in 1965 everything didn’t go perfectly for me. After having got to this world with the help of a suction cup I could spend eight weeks in my mother’s arms. After that my mother went back to work and I was “taken care” by a nanny. My mom would come to take me home in the evenings and I would have some bites and stings on my ears, on my nose and I was dirty in wet diapers. Later my mother told me that every morning when we approached my nanny’s house, I started to scream my fear. She was wondering what was wrong.

Then I had another nanny. And another. The housewives who at that time took care of other people’s children, didn’t necessarly do that by vocation. During these months my anxiety and difficulties in breathing were getting so bad that my parents took me to the hospital for a thorough medical examination. I was hospitalized for a week at the age of four months. The medical crew told my parents not to come to see me during the examination period not to make me miss them every time they’d leave. My parents said goodbye to me and this moment gave my future life its colours. When my parents finally came to take me home, they found me tied up to my bed from my wrists. They were told it was the best way to make me fall asleep. I had to struggle in my distress and finally was so exhausted that I fell asleep.

In my teens I sometimes asked myself why I was living continuously in horrible fears. In the night I would wake up my heart beating, scared to death of a cold touch of an unknown person who would give injections to me. Through my yoga practice I’ve been taken to the source of my fears. The information I had and the physical memories were connected at some moment and I could go through the whole spectrum of terror and feel the flames of despair going through me. I was paralyzed, apathetic and enraged at the same time. It was like staring to my past without knowing what to do. I felt totally alone and helpless.

That was a great start for life. As good as any start and probably much better than many others. I was given a package cointaining fear for loneliness and fear for people. 😀 That’s why I didn’t enjoy life neither alone nor with others for decades. I was afraid. Afraid of people’s coldness, their empty eyes, gaunt faces. I had to take it, of course, like all of us. For me it went deep, it felt more personal and harrowing. I was also afraid to be left alone, to be abandoned. And I was.

But I also got a fire inside, love for life and faith in my capacity to survive anything. I always understood that nobody could save me. Not my father, not my mother, nobody. Thirty years later I started to practice yoga and that was the way to the house of horrors and the way out of it. Now I feel blessed and grateful whenever I’m alone and whenever I’m with other people.

1965

Il y a eu des moments dans ma vie où j’ai pensé que les choses auraient pu se passer mieux pour moi l’an 1965. Aprés être arrivée dans ce monde par l’intervention d’une ventouse obstétricale, j’ai pu passer huit semaines dans les bras de ma maman. Après, comme ma mère devait retravailler, on m’a amenée chez une nounou.  Le soir, ma mère venant me chercher me retrouvait souvent dans un état piteux: mordue dans le nez, dans l’oreille, mouillée dans les couches sales. Ma mère m’a raconté plus tard que lorsque nous nous approchions la maison de ma nounou le matin, je commençais à hurler ma détresse. Elle s’était posé quelques questions.

Après, j’ai eu une autre nounou et encore une autre. Les femmes au foyer à l’époque s’occupaient des enfants des autres sans en avoir vraiment la conviction. Durant ces mois mon anxiété et mes difficultés de respirer s’aggravaient tellement que mes parents, privés du sommeil, m’ont amené dans un hôpital pour faire des examens médicaux spéciaux. J’ai été hospitalisée pour une semaine à l’âge de quatre mois. Les médecins disaient à mes parents de ne pas me rendre visite du tout pendant cette période pour qu’ils ne me manquent pas après chaque moment de retrouvailles. Mes parents me disaient donc au revoir et ma vie, à ce moment-là, prenait une tournure qui allait influencer les années à venir. Au bout d’une semaine mes parents sont venus me chercher et ils m’ont retrouvé attachée  au lit par les poignets. On leur a appris que comme je me débattais dans mon angoisse, attachée fermement, je finissais par m’endormir.

À l’adolescence, je me demandais souvent pourquoi je vivais des horreurs continuellement. Pourquoi dans la nuit, je me réveillais tout d’un coup avec mon coeur qui battait, effrayée d’être attrapée d’une main froide qui me fasse des piqûres. Par ma pratique du yoga, j’ai pu aller jusqu’à la racine de mes peurs. Avec l’information que j’avais et les souvenirs de mon corps, il y a eu une connection à un moment donné et j’ai pu vivre tout le spectre d’émotions de terreur et sentir les flammes de desespoir me brûler à l’intérieur. J’étais à la fois paralysée, apathique et enragée. C’était comme si je fixais des yeux mon passé sans savoir quoi faire. Je me sentais absolument seule et désemparée.

Vous voyez, j’ai eu un début de vie génial. Aussi génial que n’importe quel autre début ou même meilleur que les débuts de vie de beaucoup. J’ai eu un paquet-cadeau qui contenait la peur de la solitude et la peur des autres. 😀 C’est pour cela que pendant des décennies je n’ai pas su comment vivre. J’avais peur de la froideur des gens, de leurs regards et leur gestes vides. J’ai vécu quand même comme tout le monde, mais j’ai probablement pris les choses un peu plus personnellement et avec pas mal d’angoisse. J’avais également la phobie d’abandon. J’ai été délaissée.

Mais ce qui compte, c’est que j’avais eussi eu un énorme feu à l’intérieur, un amour pour la vie et la confiance en mes capacités de survivre à tout dans la vie. J’avais compris dès le début que personne ne pouvait me sauver. Ni mon père, ni ma mère. Personne. Trente ans plus tard, j’ai commencé à pratiquer le yoga. C’était le moment où j’entrais la maison hantée pour en sortir plusieurs années après. Aujourd’hui, je me sens reconnaissante que je sois seule ou en compagnie.

1965

Oli aika, jolloin ajattelin, että syntymävuonnani asiat eivät omalta kannaltani edenneet parhaalla mahdollisella tavalla. Kun olin imukupin avulla päässyt tähän maailmaan sain olla äitini hellittävänä kahdeksan viikkoa. Sitten minut vietiin “hoitopaikkaan”, josta äitini haki minut iltaisin hoitamattomana ja joskus purtuna korvasta, joskus nenästä. Haisin likaisissa vaipoissani. Äitini on myöhemmin kertonut, että kun aamuvarhaisella lähestyimme tätä hoitopaikkaa, aloin rääkyä hätääni. Hän oli sitä vähän ihmetellyt.

No, sitten sain toisen hoitopaikan ja kolmannenkin. Kotiäideillä, jotka tuohon aikaan ottivat lapsia omiensa lomiin, ei ehkä suurta hoitoviettiä ollut. Näinä kuukausina hengenahdistukseni paheni siten, että unettomia öitä viettäneet vanhempani veivät minut lopulta sairaalaan perusteellisiin tutkimuksiin. Jäinkin  sitten viikoksi sairaalaan ollessani neljän kuukauden ikäinen. Silloin vannotettiin, että vauvaa ei saa tulla katsomaan. Näin vauvassa ei ikävä herää vanhempiansa kohtaan. Niinpä vanhempani sanoivat minulle näkemiin ja elämäni sai siitä oman väripalettinsa. Kun vanhempani sitten tulivat minua hakemaan, he löysivät minut ranteista köytettynä sänkyyni. He kysyivät syytä ja saivat tietää, että kun hengenahdistuksessani kieriskelen sängyssä tarpeeksi kauan voimatta kääntyä, nukahdan ponnisteluihini.

Ihmettelin kyllä jo nuorena tiettyjä kauhukuviani, jotka ilmenivät öisin. Saatoin herätä sydän pamppaillen pelkoon siitä, että joku riisuu minulta vaatteet kovakouraisesti ja pistää minuun piikkejä. Joogaharjoituksessa olen myöhemmin päässyt pelkojeni alkulähteille. Tieto ja hämärät kehomuistot yhdistyivät jossain vaiheessa ja sain kokea koko kauhujen kirjon, epätoivon lieskojen polttavat lyönnit lävitseni. Samalla kun olin aivan halvaantunut ja apaattinen, olin raivoissani. Ikään kuin tuijotin menneisyyteeni näitä kohtauksia elämästä tietämättä mitä tehdä. Ennen muuta olin äärettömän yksin.

Se oli hyvä alku tälle elämälle. Yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu ja luultavasti paljon parempi kuin moni muu. Sain paketin, joka sisälsi jäytävän pelon sekä yksinäisyyttä että ihmisiä kohtaan. 😀 Siksipä minulla ei moneen vuosikymmeneen ollut hyvä yksin eikä muiden läheisyydessä. Pelkäsin. Pelkäsin ihmisten konemaisuutta, kylmiä katseita, kolkkoja eleitä ja olen tätä saanut kokea niin kuin kaikki muutkin. Olen kokenut sen kenties vain syvemmin, henkilökohtaisemmin ja raastavammin. Eniten pelkäsin sitä, että minut jätetään yksin. Tunsin itseni täysin avuttomaksi.

Sain kuitenkin myös sisälleni valtavan roihun, rakkauden elämää kohtaan ja uskon omaan selviytymiskykyyni. Ymmärsin aina, että kukaan ei voi minua pelastaa. Ei isä, ei äiti, ei kukaan. Koska kukaan ei pelastanut piikeiltä, ikävältä, pelolta. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin aloitin joogan ja se osoitti minulle tien ensin sisään kauhulinnaan ja sitten sieltä pois. Nykyisin tunnen suurta onnea ja kiitollisuutta sekä yksinolosta että muiden seurasta.

Drawing by Vappu Rossi in Crowd, 2009, group portrait project. Charcoal on wall, Joensuu Art Museum. http://www.vappurossi.fi/25

True nourishment

Asana practice prepares us for more delicate practices, like Pranayama and meditation. These practices will make our lives more delicate too. Nowadays when the practice of sports and yoga are regularly assimilated, it’s essential to remember that these two different practices have usually a totally opposite goal. In sports people like to feel how they use and spend their energy, no matter if they get it back or not. In yoga the aim is to learn to practice the way not to waste your energy at all. We learn how to save, control and even increase our permanent energy level. Of course we need to put some energy to the practice, but the idea is to have more of it at the end. The practice of sports will necessarily diminish when you’re getting older  where as you can always get more energy through your physical yoga practice no matter your age.

Besides the asana practice you can pay attention to your energy also in your everyday life. Do you waste it with every step, every gesture or through your speech? Or do you control it too much for some reason? Is your natural energy in balance with whatever you’re doing? For example, the mental and emotional stress makes us feel we need more energy to do things than we actually do. When we are worried, we live under a negative energy state that stresses us even more. Stressed we put our energy to pointless gestures, we ask the same questions many times due to our inattention, we do useless little things and scramble. Through the yoga practice you feel how much energy is actually needed for a specific gesture or action and how to focus your energy in an appropriate and fruitful way.

When I teach beginners, I always start with a special breathing in which the whole body is touched and revived. Once the body is naturally synchronized with the breath, i.e. when the body responses to the breathing rhythm, people can start to control it a little bit.  They can save their energy by not letting the sound to be heard so much or the mouvement of the energy to be seen from outside. The energy is condensated. The air in the exhalation shouldn’t be felt far away from the nose, neither should the inhalation be forced. Even the beginners can do this if they don’t have blockages in their breathing. Further you go in the asana practice, more delicate and subtle your breathing should become. It’s something like breathing largely in a small space. Controlled and free at the same time. Then you can practice the conscious breathing in life’s different situations every single moment. The breathing is life itself and when we stick to it, we feel strongly alive.

FORCE DANS LA SUBTILITÉ

La pratique des asanas nous prépare pour des pratiques plus subtiles, le Pranayama et la méditation. Elles de leur part vont donner plus de subtilité à notre vie courante.  Comme aujourd’hui la pratique du yoga est souvent assimilée à des pratiques du sport, il est essentiel de comprendre que le but au niveau pranique dans ces deux pratiques respectives est complètement opposé. Dans les sports, habituellemen,  le but est de dépenser toute son énergie dans l’action sportive. Dans le yoga, on cherche à comprendre comment préserver son énergie. Comment savoir ne pas la dépenser, comment la contrôler et comment même en générer. Bien entendu, pour faire la pratique nous avons besoin de mettre un enjeu énergétique, mais avec l’idée qu’à la fin nous en soyons plus riches. Avec l’âge, nous sommes obligés de diminuer les pratiques sportives tandis que dans la pratique physique du yoga, nous pouvons toujours y puiser de l’énergie peu importe l’âge.

Il n’y a pas que la pratique pour comprendre comment nous utilisons notre énergie vitale. Peut-être en utilisons-nous toujours une grande quantité en trop à chaque pas que nous prenons, à chaque geste que nous faisons, à chaque mot que nous prononçons? Ou bien la contrôlons-nous trop pour une raison quelconque? Avons-nous un équilibre énergétique? Par exemple, le stress – mental ou émotionnel – nous donne l’impression d’avoir besoin plus d’énergie pour faire des choses qu’il nous en faut en réalité. Lorsque nous sommes inquiets, nous sommes dans un état émotionnel négatif,  ce qui va nous faire perdre de l’énergie encore davantage. Le stress fait que nous faisons des gestes inutiles et superflus, nous sommes inattentifs et à cause de cela, nous répétons les mêmes parcours mentaux et nous sommes penchés à commettre des maladresses physiques. Par la pratique du yoga, nous sentons combien d’énergie il faut pour un un geste ou une action et nous savons la doser et la focaliser d’une façon appropriée et fructueuse.

Lorsque j’enseigne les débutants dans le yoga, je leur enseigne d’abord comment respirer grand, sans limites, respirer avec le corps entier. Une immense respiration qui va envahir la personne va faire comprendre comment on peut la sentir dans le corps. Souvent le corps s’électrise même. Une fois le corps et la respiration synchronisés, c’est-à-dire lorsque le corps répond naturellement au rythme de la respiration, les élèves pourront contrôler un peu plus son intensité et sa longueur. L’énergie est préservée quand elle ne se disperse pas en dehors du corps, le signe en étant le son de la respiration qui s’entend moins à l’extérieur. L’air qui sort pendant l’expiration devrait se sentir seulement à quelques dizaines de centimètres des narines. Quant à l’inspiration, nous ne devrions pas aller la chercher loin non plus. Tout cela peut se pratiquer même chez les débutants dès que la respiration fonctionne avec fluidité dans le corps. Plus on fait des asanas avancées, plus la respiration doit être subtile. C’est un peu comme si on respirait grand dans un petit espace. Contrôlé et libre en même temps. L’énergie condensée et subtile. Ensuite, nous allons pratiquer la même chose dans la vie courante. Car chaque respiration est la vie elle-même. Il vaut mieux être là qu’ailleurs, n’est-ce pas?

ILMAISTA RAVINTOA

Ashtangajoogan asanaharjoitus valmistaa meitä hienovireisempiin harjoituksiin, Pranayamaan ja meditaatioon, jotka taas muuttavat elämäämme hienovaraisemmaksi. Kun joogaharjoittelu usein rinnastetaan urheiluun tai jumppaan, on olennaista tietää, että energiatasolla näissä kehollisissa harjoittelumuodoissa on melkeinpä vastakkainen päämäärä. Urheilussa halutaan monesti kuluttaa energiaa, saadaan sitä sitten takaisin tai ei. Joogassa on tarkoitus oppia harjoittelemaan niin, ettei energiaansa kuluta lainkaan liikaa. Samalla opitaan harjoituksen kautta säästämään, säätelemään ja jopa nostamaan pysyvästi omaa energiatasoa. Toki harjoituksen tekemiseen tarvitaan energiapanostus, mutta olennaista on se, että viime kädessä jäljelle jää enemmän. Urheilullinen liikkuminen vähenee pakostakin iän myötä. Joogaharjoittelulla voi lisätä energian määrää iästä riippumatta .

Asanaharjoittelun lisäksi energian käyttöään voi seurata muutenkin elämässään. Lataako joka askeleeseen, joka eleeseen tai puheeseensa mahdollisimman paljon energiaa? Vai eikö energiaa uskalla käyttää riittävästi, pidätteleekö sitä varmuuden vuoksi itsellään? Onko oma luonnollinen energiansäätely kohdallaan eli käyttääkö sitä vain kulloinkin tarvittavan määrän?  Esimerkiksi henkinen stressi ja liiallinen ajatusten pyörittäminen mielessä aiheuttaa mielentilan, jossa kuvittelee tarvitsevansa asioihin enemmän energiaa kuin todellisuudessa tarvitsee. Huolissaan oleminen on ylimääräistä negatiivista energiaa, joka syö voimavarojamme. Stressaantuneena energiaa kuluu hukkaan turhiin eleisiin, epähuomiossa toistettuihin kysymyksiin, huolimattomasti suoritettuihin toimiin, monenlaiseen kompurointiin. Joogan avulla voi oppia ymmärtämään sisäisesti miten paljon energiaa mihinkin tarvitaan ja keskittämään energiansa tarkoituksenmukaisesti.

Opetan itse alkeiskursseilla sellaista hengitystapaa, jossa ihmisten koko keho alkaa elää hengityksen voimasta. Sen jälkeen kun keho toimii hengityksen kanssa luonnollisessa synkroniassa eli kun keho vastaa hengitykseen, hengitystekniikkaa aletaan säätää ja energiaa säästää siten, ettei hengitys juurikaan näy tai kuulu ulospäin. Energia tiivistyy. Uloshengityksen ilmavirta ei saa tuntua pitkällä nenän ulkopuolella. Sisäänhengitystä ei haukota kaukaa. Tätä voi harjoitella alkeisharjoituksessakin heti kun hengityksen isoimmat esteet on raivattu pois.  Mitä pidemmälle mennään asanaharjoituksessa sitä hienovaraisemmaksi hengityksen tulee muuttua. Se on kuin hengittäisi isosti pienessä tilassa. Yhtä aikaa hallittua ja vapaata. Sitten voi  muussa elämässä harjoitella olemaan tietoinen hengityksestään ihan koko ajan. Hengityshän on elämä ja siten pysymme elämässä kiinni.

Photo by Minna Nuotio