1965

There was a time when I was thinking that in 1965 everything didn’t go perfectly for me. After having got to this world with the help of a suction cup I could spend eight weeks in my mother’s arms. After that my mother went back to work and I was “taken care” by a nanny. My mom would come to take me home in the evenings and I would have some bites and stings on my ears, on my nose and I was dirty in wet diapers. Later my mother told me that every morning when we approached my nanny’s house, I started to scream my fear. She was wondering what was wrong.

Then I had another nanny. And another. The housewives who at that time took care of other people’s children, didn’t necessarly do that by vocation. During these months my anxiety and difficulties in breathing were getting so bad that my parents took me to the hospital for a thorough medical examination. I was hospitalized for a week at the age of four months. The medical crew told my parents not to come to see me during the examination period not to make me miss them every time they’d leave. My parents said goodbye to me and this moment gave my future life its colours. When my parents finally came to take me home, they found me tied up to my bed from my wrists. They were told it was the best way to make me fall asleep. I had to struggle in my distress and finally was so exhausted that I fell asleep.

In my teens I sometimes asked myself why I was living continuously in horrible fears. In the night I would wake up my heart beating, scared to death of a cold touch of an unknown person who would give injections to me. Through my yoga practice I’ve been taken to the source of my fears. The information I had and the physical memories were connected at some moment and I could go through the whole spectrum of terror and feel the flames of despair going through me. I was paralyzed, apathetic and enraged at the same time. It was like staring to my past without knowing what to do. I felt totally alone and helpless.

That was a great start for life. As good as any start and probably much better than many others. I was given a package cointaining fear for loneliness and fear for people. 😀 That’s why I didn’t enjoy life neither alone nor with others for decades. I was afraid. Afraid of people’s coldness, their empty eyes, gaunt faces. I had to take it, of course, like all of us. For me it went deep, it felt more personal and harrowing. I was also afraid to be left alone, to be abandoned. And I was.

But I also got a fire inside, love for life and faith in my capacity to survive anything. I always understood that nobody could save me. Not my father, not my mother, nobody. Thirty years later I started to practice yoga and that was the way to the house of horrors and the way out of it. Now I feel blessed and grateful whenever I’m alone and whenever I’m with other people.

1965

Il y a eu des moments dans ma vie où j’ai pensé que les choses auraient pu se passer mieux pour moi l’an 1965. Aprés être arrivée dans ce monde par l’intervention d’une ventouse obstétricale, j’ai pu passer huit semaines dans les bras de ma maman. Après, comme ma mère devait retravailler, on m’a amenée chez une nounou.  Le soir, ma mère venant me chercher me retrouvait souvent dans un état piteux: mordue dans le nez, dans l’oreille, mouillée dans les couches sales. Ma mère m’a raconté plus tard que lorsque nous nous approchions la maison de ma nounou le matin, je commençais à hurler ma détresse. Elle s’était posé quelques questions.

Après, j’ai eu une autre nounou et encore une autre. Les femmes au foyer à l’époque s’occupaient des enfants des autres sans en avoir vraiment la conviction. Durant ces mois mon anxiété et mes difficultés de respirer s’aggravaient tellement que mes parents, privés du sommeil, m’ont amené dans un hôpital pour faire des examens médicaux spéciaux. J’ai été hospitalisée pour une semaine à l’âge de quatre mois. Les médecins disaient à mes parents de ne pas me rendre visite du tout pendant cette période pour qu’ils ne me manquent pas après chaque moment de retrouvailles. Mes parents me disaient donc au revoir et ma vie, à ce moment-là, prenait une tournure qui allait influencer les années à venir. Au bout d’une semaine mes parents sont venus me chercher et ils m’ont retrouvé attachée  au lit par les poignets. On leur a appris que comme je me débattais dans mon angoisse, attachée fermement, je finissais par m’endormir.

À l’adolescence, je me demandais souvent pourquoi je vivais des horreurs continuellement. Pourquoi dans la nuit, je me réveillais tout d’un coup avec mon coeur qui battait, effrayée d’être attrapée d’une main froide qui me fasse des piqûres. Par ma pratique du yoga, j’ai pu aller jusqu’à la racine de mes peurs. Avec l’information que j’avais et les souvenirs de mon corps, il y a eu une connection à un moment donné et j’ai pu vivre tout le spectre d’émotions de terreur et sentir les flammes de desespoir me brûler à l’intérieur. J’étais à la fois paralysée, apathique et enragée. C’était comme si je fixais des yeux mon passé sans savoir quoi faire. Je me sentais absolument seule et désemparée.

Vous voyez, j’ai eu un début de vie génial. Aussi génial que n’importe quel autre début ou même meilleur que les débuts de vie de beaucoup. J’ai eu un paquet-cadeau qui contenait la peur de la solitude et la peur des autres. 😀 C’est pour cela que pendant des décennies je n’ai pas su comment vivre. J’avais peur de la froideur des gens, de leurs regards et leur gestes vides. J’ai vécu quand même comme tout le monde, mais j’ai probablement pris les choses un peu plus personnellement et avec pas mal d’angoisse. J’avais également la phobie d’abandon. J’ai été délaissée.

Mais ce qui compte, c’est que j’avais eussi eu un énorme feu à l’intérieur, un amour pour la vie et la confiance en mes capacités de survivre à tout dans la vie. J’avais compris dès le début que personne ne pouvait me sauver. Ni mon père, ni ma mère. Personne. Trente ans plus tard, j’ai commencé à pratiquer le yoga. C’était le moment où j’entrais la maison hantée pour en sortir plusieurs années après. Aujourd’hui, je me sens reconnaissante que je sois seule ou en compagnie.

1965

Oli aika, jolloin ajattelin, että syntymävuonnani asiat eivät omalta kannaltani edenneet parhaalla mahdollisella tavalla. Kun olin imukupin avulla päässyt tähän maailmaan sain olla äitini hellittävänä kahdeksan viikkoa. Sitten minut vietiin “hoitopaikkaan”, josta äitini haki minut iltaisin hoitamattomana ja joskus purtuna korvasta, joskus nenästä. Haisin likaisissa vaipoissani. Äitini on myöhemmin kertonut, että kun aamuvarhaisella lähestyimme tätä hoitopaikkaa, aloin rääkyä hätääni. Hän oli sitä vähän ihmetellyt.

No, sitten sain toisen hoitopaikan ja kolmannenkin. Kotiäideillä, jotka tuohon aikaan ottivat lapsia omiensa lomiin, ei ehkä suurta hoitoviettiä ollut. Näinä kuukausina hengenahdistukseni paheni siten, että unettomia öitä viettäneet vanhempani veivät minut lopulta sairaalaan perusteellisiin tutkimuksiin. Jäinkin  sitten viikoksi sairaalaan ollessani neljän kuukauden ikäinen. Silloin vannotettiin, että vauvaa ei saa tulla katsomaan. Näin vauvassa ei ikävä herää vanhempiansa kohtaan. Niinpä vanhempani sanoivat minulle näkemiin ja elämäni sai siitä oman väripalettinsa. Kun vanhempani sitten tulivat minua hakemaan, he löysivät minut ranteista köytettynä sänkyyni. He kysyivät syytä ja saivat tietää, että kun hengenahdistuksessani kieriskelen sängyssä tarpeeksi kauan voimatta kääntyä, nukahdan ponnisteluihini.

Ihmettelin kyllä jo nuorena tiettyjä kauhukuviani, jotka ilmenivät öisin. Saatoin herätä sydän pamppaillen pelkoon siitä, että joku riisuu minulta vaatteet kovakouraisesti ja pistää minuun piikkejä. Joogaharjoituksessa olen myöhemmin päässyt pelkojeni alkulähteille. Tieto ja hämärät kehomuistot yhdistyivät jossain vaiheessa ja sain kokea koko kauhujen kirjon, epätoivon lieskojen polttavat lyönnit lävitseni. Samalla kun olin aivan halvaantunut ja apaattinen, olin raivoissani. Ikään kuin tuijotin menneisyyteeni näitä kohtauksia elämästä tietämättä mitä tehdä. Ennen muuta olin äärettömän yksin.

Se oli hyvä alku tälle elämälle. Yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu ja luultavasti paljon parempi kuin moni muu. Sain paketin, joka sisälsi jäytävän pelon sekä yksinäisyyttä että ihmisiä kohtaan. 😀 Siksipä minulla ei moneen vuosikymmeneen ollut hyvä yksin eikä muiden läheisyydessä. Pelkäsin. Pelkäsin ihmisten konemaisuutta, kylmiä katseita, kolkkoja eleitä ja olen tätä saanut kokea niin kuin kaikki muutkin. Olen kokenut sen kenties vain syvemmin, henkilökohtaisemmin ja raastavammin. Eniten pelkäsin sitä, että minut jätetään yksin. Tunsin itseni täysin avuttomaksi.

Sain kuitenkin myös sisälleni valtavan roihun, rakkauden elämää kohtaan ja uskon omaan selviytymiskykyyni. Ymmärsin aina, että kukaan ei voi minua pelastaa. Ei isä, ei äiti, ei kukaan. Koska kukaan ei pelastanut piikeiltä, ikävältä, pelolta. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin aloitin joogan ja se osoitti minulle tien ensin sisään kauhulinnaan ja sitten sieltä pois. Nykyisin tunnen suurta onnea ja kiitollisuutta sekä yksinolosta että muiden seurasta.

vappurossi

Drawing by Vappu Rossi in Crowd, 2009, group portrait project. Charcoal on wall, Joensuu Art Museum. http://www.vappurossi.fi/25

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s