How deep can you dive?

Yoga teachers is a relatively new profession in the West. If there are quite a number of prejudices, illusions and ambiguities about yoga in general, there are at least the same amount of them about the yoga teachers. Some people see us as sports trainers, some as therapists and some even as gurus, where some look for a parent in us. It’s understandable that as the images students have of us differ considerably, so do their expectations. Due to our public role we can become the center of admiration, critics or hatred of anybody. I guess that also we teachers live our profession with very different perspectives and various aims.

My yoga practice colors my life and my relationships with my students. It means that even when I teach physical yoga practice, it’s possible only with a spiritual dimension and connection. For me, being a yoga teacher is being a fellow human being, to be openly and truly me. Even if sounds simple, it can be occasionally complicated. It necessitates precise communication and often extrasensory perception. The priority in the relation with students for me is in listening to them. When a person having suicidal thoughts and heavy emotions comes to me asking if I have a minute, no matter if I’m a yoga teacher, a beautician or a construction worker, I’d say I have a moment. If someone for the first time in his/her life feels that (s)he can trust and share something, how could you ever just walk away because you’re not a therapist? But it’s possible that the same person in difficulties feels the open channel and comes back over and over again. It’s as hard to say no, NOW I don’t listen to you. Some of my students have been in a state I felt they needed a professional therapist to help them and I told it to them. This is not an easy situation, because sometimes the students get attached to the teacher and they get mad if the dialogue doesn’t go on. For some people yoga practice is a risk for their mental balance. They are too fragile or it just brings up too much. We can’t be responsible for our students’ mental health and I feel we need to say it.

Honesty in this context means that I need to be steady whatever reactions I might provoke. I need to say what I need to say no matter if people like me or not or if they stop coming to my classes. Sometimes it means I’m alone with my standpoint and feeling, but I can just listen what I feel and be loyal to that. The yoga goes beyond all these structures we usually interact in. That’s why I say no to pleasing and other social conventions. Some people feel bad about that, because they are used to manipulate situations and suddenly it doesn’t work. Some stick to the image they have about themselves and they want to maintain. My aim is to get the connection directly to what’s behind that image. Why is this? Because some people have been able to live their whole life in a lie without anybody noticing or saying anything about it. To be seen as you are can save your life. So being honest can save a life. It can also not save it.

When the teacher sees the real beauty of the student, (s)he can understand what kind of mindset is refraining it and even if it creates a storm inside the student, it can be the most essential thing to say it. It’s superficial and moralizing to say something about let’s say someone’s abuse of alcohol. But if you can see what’s behind the drinking problem, it’s possible that the real pain comes up. Even if you want to be delicate and gentle, sometimes you touch a painful point. Some of my students have left and come back after having gone through some issues. Some of them maybe never understood what happened inside them. I think conflicts are part of this profession, because deeper students dive, more complex it gets. More complex it gets, more vulnerable the students. The teacher doesn’t have to tell the truth, but is not supposed to accept the lies either.

I was inspired to write this post after having read Karen Miscall-Bannon’s post on a yoga teacher’s suicide. You can read it here:  http://karenmiscallbannon.blogspot.fr/2014/04/where-do-we-go-from-here.html?m=1

PLONGÉE PROFONDE

Les professeurs de yoga est une profession assez récente en Occident. S’il y a un grand nombre de préjugés, d’illusions et d’ambiguïtés concernant le yoga en général, tout cela existe à l’égard des professeurs de yoga aussi. Il y en a qui nous prennent pour des professeurs de gymnastique, d’autres pour thérapeutes.  Quelques-uns voient un guru en nous et il y en a même qui inconsciemment souhaiteraient trouver un parent en nous. Comme il y a tellement d’images diverses, il est naturel que les attentes soient divergeantes aussi. Comme beaucoup de personnages publiques, nous faisons par alternance l’objet d’admiration, de critique ou même de haine.  Quant à nous les professeurs, j’estime que nous pouvons avoir des perspectives et des buts très variés dans notre enseignement.

Ma pratique du yoga donne une certaine couleur à ma vie et à mes relations avec mes élèves. Même lorsque j’enseigne une pratique physique, je le fais toujours avec la dimension et la connection spirituelles. Pour moi, l’essence dans mon métier, c’est d’être ouvertement et totalement moi-même. La priorité dans la relation avec les élèves, c’est d’être à leur écoute. Lorsqu’une personne ayant des pensées sombres ou suicidaires,  s’approche de moi en me demandant si j’ai une minute, que je sois une professeur de yoga, une esthéticienne ou une ouvrière de chantier, ma réponse est oui. Si quelqu’un pour la première fois dans sa vie sent qu’il peut avoir confiance et qu’il a envie de partager quelque chose, comment pourrais-je m’en aller juste parce que je ne suis pas une thérapeute? Mais si la même personne comprend qu’il y a une ouverture et reviens me voir plusieurs fois de suite, ça devient plus compliqué. Ce n’est jamais évident de dire non, maintenant, je ne t’écoute plus. Certains élèves s’attachent à leur professeur et ils souhaitent continuer le dialogue avec le professeur.  J’ai eu des élèves qui à mon avis avaient besoin de consulter un psychiatre et j’ai dû le leur dire. Pour certains la pratique du yoga est pourtant un risque psychique. Soit ils sont trop fragiles, soit la pratique fait remonter trop de choses à la surface. Nous ne pouvons pas prendre la responsabilité de la santé mentale de nos élèves et nous devons le leur dire.

L’honnêteté dans ce contexte pour moi veux dire que je dois rester stable peu importe quel genre de réactions je provoque. Je dois dire ce que je dois dire sans me soucier si les élèves m’aiment encore ou pas, s’ils arrêtent de fréquenter mes classes. Parfois ça veut dire que je me trouve seule avec mon point de vue, mais tout ce que je peux faire, c’est rester fidèle à moi-même. Le yoga, ça veut dire aussi qu’on opère au-delà des conventions sociales et ainsi au-delà de vouloir plaire. Il y a des élèves qui sont mal à l’aise quand il faut laisser tomber toute cette structure et arrêter de manipuler les situations. Pour certains il est extrêmement dur de se détacher de l’image qu’ils ont d’eux-mêmes et qu’ils veulent maintenir.  Mon but est d’être en contact avec la personne qui est derrière tout ça. Pourquoi? Parce que certaines personnes ont pu vivre toute leur vie dans le mensonge sans que personne ne s’en rend compte. Quand quelqu’un nous voit comme nous sommes, ça peut nous sauver la vie. Le fait d’être honnête peut sauver la vie à quelqu’un.

Lorsque le professeur voit la vraie beauté d’un élève, il peut comprendre qu’est-ce qui l’empêche de la vivre et peut-être le dire au risque de voir une tempête à l’intérieur de l’élève. Ça serait superficiel et moralisant de faire des allusions, disons par exemple sur l’abus de l’alcool de quelqu’un. Si nous voyons la raison derrière l’abus, il est possible que la peine fasse surface. Même si nous voulons être gentils, nous touchons parfois le bon point. J’ai eu des élèves qui sont partis et qui sont revenus après avoir fait un travail sur eux-mêmes. Il y en a qui n’ont pas compris que la pratique les mettait dans un état spécial. Je pense que les conflits font partie de ce métier, parce que plus les élèves plongent, plus c’est complexe. Plus c’est complexe, plus vulnérable ils deviennent – au moins pour un certain temps. Le professeur ne doit pas forcément dire la vérité, mais il n’est pas censé laisser passer les mensonges non plus.

J’étais inspiré à écrire ce post après avoir lu l’histoire d’une professeur de yoga américaine dans un post de Karen Miscall-Bannon. Vous pouvez le lire ici: http://karenmiscallbannon.blogspot.fr/2014/04/where-do-we-go-from-here.html?m=1

SYVIIN VESIIN

Joogaopettajat on länsimaissa suhteellisen uusi ammattikunta. Jos joogaan liittyy ennakkoluuloja, epämääräisyyttä ja virhekäsityksiä, niin niitä liittyy myös tämän ammatin harjoittajiin. Helposti vertaudumme joko jumppaohjaajiin, terapeutteihin, joskus jopa intialaisiin guruihin. Jotkut oppilaat saattavat hakea meistä isää tai äitiä. Oppilaiden odotukset tehtävästämme ovat luonnollisesti aika erilaiset riippuen tästä mielikuvasta. Yhteistä monien julkisten ammattien suhteen on se, että opettajat ovat sekä ihailun että arvostelun, mutta myös vihan kohteina. Luulen, että myös joogaopettajien omassa suhtautumisessa työhönsä ja näkemyksissä työnkuvan suhteen esiintyy paljon eroja.

Vaikka opetankin pääasiassa fyysistä joogaharjoitusta, en tee sitä ilman henkistä ulottuvuutta ja yhteyttä. Minulle joogaopettajuus on ensisijaisesti lähimmäisenä olemista. Sen toteutuminen voi olla hyvinkin monimutkaista ja vaatia tarkan kommunikaation lisäksi yliaistillista havainnointikykyä. Olennaisin asia joogaopettajuudessa on oppilaan kuunteleminen. Kun itsemurha-ajatuksissa oleva ihminen lähestyy minua ja kysyy onko minulla hetki aikaa, on sama olenko jooga-ohjaaja, kosmetologi vai rakennustyöläinen, vastaan, että minulla on hetki. Jos jollekin ensimmäistä kertaa elämässä tulee olo, että voi luottaa ja avautua, miten siitä voisi kävellä pois vain siksi, että ei ole koulutukseltaan terapeutti? Ongelma onkin se, milloin ja miten tämä lopetetaan. Kun sama kipuileva ihminen tuntee auki olevan kanavan, hän lähestyy opettajaa uudestaankin. Yhtä vaikeaa on sanoa silloin, että NYT en kuuntele. Jotkut kurssilaisistani ovat minusta tarvinneet ammattiapua ja sen olen heille sanonut. Sanominen ei ole helppoa, koska oppilaat kiintyvät opettajaan ja saattavat vihastua, kun dialogia ei voikaan jatkaa pidemmän päälle. Joillekin harvoille jooga on mielenterveydellinen riski. Olen kokenut, että on oikein sanoa se mitä tunnen, koska en voi ottaa vastuuta oppilaiden mielenterveydestä.

Rehellisyys tässä yhteydessä on minulle myös sellaista vakautta, että en heilahtele sen mukaan mitä minulta odotetaan tai mieti tykätäänkö minusta vielä, tullaanko kursseilleni enää, jos tuon esiin jonkun epäkohdan. Vaikka olisin yksin näkemyksineni, voin olla uskollinen ainoastaan sille mitä itse koen. Siksi en esimerkiksi ota vastaan mielistelyä. Joskus se tuntuu ihmisistä ikävältä, koska he ovat tottuneet vetämään tietyistä naruista eikä se konsti yhtäkkiä toimikaan. Jotkut pysyvät itsepintaisesti kiinni siinä kuvassa joka heillä on itsestään tai jota he haluavat pitää yllä. Pyrin olemaan suoraan yhteydessä ihmisen sisimpään. Miksi se sitten on tärkeää? Siksi, että ihmiset ovat voineet elää koko elämänsä tässä valheessa ja voi olla todella olennaista tajuta, että joku näkee ja sanoo sen. Se, että tulee nähdyksi sellaisena kuin on, voi pelastaa jonkun elämän. Siten opettajan rehellisyys voi pelastaa. Vaikka se voi toki olla pelastamattakin.

Kun opettaja näkee ihmisen todellisen kauneuden, hän voi ymmärtää minkälainen vääristymä sitä estää tulemasta esiin ja vaikka se voi aiheuttaa myrskyn ihmisen sisällä, joskus on tärkeintä kohdistaa oppilaan huomio siihen. On pinnallista ja moralisoivaa puuttua vaikkapa jonkun alkoholin käyttöön. Jos taas näkee syyn alkoholin liikakäytön takana, voi olla, että todellinen kipupiste nousee esiin. Vaikka ei halua loukata, joskus tulee osuneeksi tiedostamattomaan pisteeseen ja se voi aiheuttaa valtavan mylläkän. Jotkut omista oppilaistani ovat kaikonneet ja myöhemmin palanneet käytyään asioita läpi. Jotkut eivät ehkä ole lainkaan päässeet kärryille siitä mitä heissä tapahtui. Uskon, että ongelmatilanteita tässä ammatissa tulee aina olemaan, koska mitä syvemmälle ihmiset sukeltavat, sitä monisyisemmäksi elämä muuttuu. Mitä monisyisempiä ovat tunteet ja tuntemukset, sitä haavoittuvaisemmaksi ihminen muuttuu – ainakin hetkeksi. Minusta opettajan ei tarvitse olla mikään totuuden torvi, mutta hänen ei pidä myöskään myötäillä kenenkään valheita.

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation luettuani Karen Miscall-Bannonin postauksen, joka kuvasi erään amerikkalaisen joogaopettajan suhtautumista itseensä, joogaharjoitteluun ja elämään. Voit lukea postauksen täältä: http://karenmiscallbannon.blogspot.fr/2014/04/where-do-we-go-from-here.html?m=1

 994794_10151662100194061_1726932977_n (1)

Photo by Minna Nuotio

Advertisements

2 thoughts on “How deep can you dive?

  1. Touching post. I really understand your point of view. I have had very serious anxiety and depression issues and yoga has been of great help for me, but I understood also that therapy in conjunction with yoga works better in these more severe cases. Yoga is not enough. So you are doing a big favor for your students to recommend other options that could help them.

    • Thank you for sharing! I agree, yoga is not always enough. It can even make things worse. The yoga teachers are not the ones to take care of that side of the process. We have to be very clear about that and do this favor to students in trouble even when they don’t like it.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s