PRECIOUS MINUTES

Yesterday I took a ballet class with a great master, Yves Casati. He always expects a remarkable quality of the physical and artistic work in his classes. Once more he reminded us of one essential thing by saying that if we are tired or just little motivated to work, we should stay home. Because what counts is not the routine work, the quantity of the classes, but the quality. Five minutes of an intense and devoted work is worth much more than two hours of a sloppy work.

It’s true also in yoga practice. It’s never about hours.  It’s about the profundity.  It’s about the degree of reality and the quality of the moment. The quality means full presence, not performance. Full presence is acquired through the years of practice of presence. When you can’t prolongate your presence, the practice doesn’t really do anything good. Only a conscious practice counts. Do a practice that suits your capacity of the moment.

In Ashtanga yoga the regularity of the practice is often emphasized and maybe because of that you can see a number of regular practitioners to perform the daily program, but to wait eagerly for the Saturdays and Moon days not to practice!  If you don’t follow the practice as a program, but you sit or do asanas every day for some minutes with the presence of a sincere heart, that really can change your life! When the mind stops its circus, the doors of the paradise open! We should look for the real life inside and not the appearance, the form. The hours or even the years of practice don’t mean anything if we are not present.

MINUTES PRÉCIEUSES

Hier, j’ai pris un cours de danse classique avec un grand maître de danse, Yves Casati. Dans ses classes, il exige toujours un travail précis et un abandon de l’ego, une qualité de travail physique et artistique. Il nous a rappelé encore une fois une chose importante en nous disant que quand nous sommes fatigués ou si nous n’avons pas envie de travailler à fond et avec de l’amour, il faut rester à la maison. Et que ce n’est pas la quantité de cours qui compte, mais toujours la qualité du travail. Cinq minutes de travail de qualité valent mieux que deux heures de travail las et inattentif.

C’est tellement vrai aussi en ce qui concerne la pratique du yoga. Ce n’est jamais le temps qui compte. C’est la profondeur. C’est le degré de réalité et la qualité du moment. La qualité veut dire une vraie présence, non la performance. Celle-là s’acquiert par des années de pratique de rester présent. Au moment où nous ne pouvons plus prolonger notre présence, la pratique n’a plus de sens. Il n’y a que la pratique consciente qui compte. Faisons une pratique qui correspond à notre capacité du moment.

Dans l’Ashtanga yoga, c’est la régularité qui est souvent mise en valeur et  beaucoup de gens s’efforcent à suivre ce principe. Pourtant il me semble qu’une bonne partie de ces pratiquants ne fait qu’attendre les samedi et les jours de lune pour ne pas pratiquer! Cela prouve que la pratique est faite comme un programme sans une vraie présence.  Si nous ne suivons pas un programme, mais si nous nous asseyons dans le silence ou si nous faisons des asanas tous les jours pour au moins quelques minutes avec sincérité, ça va nous changer la vie! Tout d’un coup le cirque du mental s’arrête et le paradis est là. Cherchons la vraie vie et ne perdons pas un moment dans l’apparence. Les gestes exécutés ou les heures et même les années de pratique n’aboutissent à rien si nous ne sommes pas présents.

KALLISARVOISIA MINUUTTEJA

Olin eilen pitkästä aikaa mestari Yves Casatin balettitunnilla. Hän on opetuksessaan aina tarkka ja tinkimätön mitä tulee oppilaiden omaan panostukseen sekä fyysiseen ja taiteellisen työhön. Hän muistutti taas kerran meitä tärkeästä asiasta sanomalla, että kun olemme väsyneitä tai kun emme ole motivoituneita tekemään sataprosenttisesti työtä tunnilla, on parempi jäädä kotiin. Työmäärällä ei ole merkitystä, jos laatu on huonoa. Viisi minuuttia keskittynyttä harjoittelua on parempi kuin kaksi tuntia laiskaa ja huolimatonta harjoittelua.

Tämä on totta myös joogaharjoittelussa. Harjoituksen kestolla ei ole  juurikaan merkitystä. Kyse on aina siitä syvyydestä mihin pääsemme. Todellisuuden tasosta ja hetken laadusta. Laatu ei tarkoita suoritusta, vaan tiivistä läsnäoloa. Läsnäolo saavutetaan vähitellen vuosien läsnäoloharjoittelulla. Kun emme enää pysy läsnäolevina harjoituksessa, on sitä turha jatkaa, koska vain tietoisella harjoituksella on todellista merkitystä. On hyvä tehdä oman tietoisuuskapasiteettinsa mukaista harjoitusta joka päivä.

Ashtangajoogaharjoittelussa säännöllisyyttä korostetaan paljon ja monet tätä ohjenuoraa noudattavatkin. Kuitenkin näyttää siltä, että monet päivittäistä harjoitusta tekevät odottavat hartaasti lauantaita ja kuupäiviä, jotta ei tarvitsisi harjoitella! Se kertonee siitä, että harjoitusta tehdään suorituksena ilman sen kummempaa läsnäoloa.  Jos emme suorita harjoitusta, vaan joka päivä asetumme istumaan tai tekemään asanoita joksikin aikaa aidosti läsnäollen, se muuttaa elämämme! Yhdessä hetkessä mielemme sirkus seisahtuu ja paratiisin ovet aukeavat. Etsikäämme siis tätä syvää elämää itsessämme rutiiinien sijaan. Harjoitustunnit tai edes -vuodet eivät merkitse mitään, jos emme ole läsnä tekemisessämme.

Photo by Minna Nuotio

WHO’S WHO?

In our childhood families we learn how to fill the emotionally empty spaces with our love. When a family member suffers, our innocent heart automatically carries the suffering for this person. When there are conflicts between the family members, we secretly take the role of a silent negotiator. We adapt ourselves, we adapt our needs and emotionally we try to find solutions to the conflicts even when we don’t intellectually understand anything of them. Our essence, love, requires that. This is how we are built. According to the invisible needs of our childhood family members we develop emotionally. Wherever love is absent there we stand.

Usually we build our new family on the same emotional dynamics to be able to fill the holes we got used to fill with our love. Maybe our love relationship is based on that need to be in some role for somebody? In that case there’s no evolution, just both partners’ needs kept alive, satisfied and repeated. This kind of relationships are based on a dependency where we can go on with our blind behaviour with the unconditional love of a child. This includes of course the child’s need of unconditional love that nobody can satisfy when we are adults.

Very often we also fill the same emotional holes in other relationships. We don’t express ourselves directly, because we are afraid to hurt someone with what we are and how we really feel. We are on autopilot by our ego, which is binding us tightly to our past. This means that we haven’t grown up. We are playing a role instead of living the truth. Nobody can never really interact with us. They interact with our role. We carry the responsibility of some situations and we want to carry some people’s lives for them even if it’s completely impossible.

When we become aware of this, we stop worrying of other people’s lives, their responsibilities, their obligations. We don’t fill their holes. We put them at their right places in our life. It’s often painful even as adults. If we are not aware of what we’re doing, we still have bad conscience when we give the responsibility where it belongs to and thus make others grow up – or look for another person to lean on to.

Another sign for the attachment to the childhood is an aggressive denial of this sensitivity, pain and dependency. Behind the bluster there’s fear, distrust and anger. Sometimes it’s the parents who are so attached to their children that it’s hard for the children to become independent. Even some middle aged people might wonder what would their mother or father say about a choice they would make. Maybe their whole life has been this invisible symbiosis to maintain the dependency or to try aggressively to get rid of it. The attachment remains in both cases.

Take your time to feel if you can really be yourself. It’s enough to have one person we try to protect from his/her own feelings and it changes our own life to be superficial and even empty. Can you accept that your existence and your feelings sometimes hurt someone, even if you don’t mean to? If you can, you can also grow in compassion. You need to be able to watch this “suffering” face to face and to feel how you disappoint somebody. Sometimes people are disappointed. They are disappointed, because they had wrong expectations based on wrong ideas on us. We don’t need to carry their disappointment in any way. It’s better they do it. We can be present with compassion and openness.

LES OEUFS ET LES POULES

Dans nos familles d’enfance, nous remplissons avec notre amour les espaces émotionnellement vides. Lorsqu’un membre de famille souffre, notre coeur innocent se charge de porter la souffrance pour la personne. Dans les moments de conflits familiaux, nous prenons une place secrète de négociateur silencieux à l’insu des autres. En tant qu’enfants nous nous adaptons, nous adaptons nos besoins à des situations et nous nous occupons de trouver des solutions à des conflits souvent sans rien y comprendre intellectuellement. Notre essence, l’amour, le veut. C’est comme ça que nous sommes tous construits. Ensuite, nous sommes développés émotionnellement selon les besoins invisibles de notre famille d’enfance. Là, où il y a l’absence d’amour, c’est là que nous sommes pour l’exprimer d’une façon ou d’une autre!

Généralement, plus tard nous construisons une famille basée sur la même dynamique pour que nous puissions remplir les trous d’amour de la même façon que nous le faisions dans notre enfance pour nous sentir “à notre place”. Peut-être notre relation amoureuse se base-t-elle sur ce besoin de remplir un rôle par rapport à quelqu’un d’autre? Dans les relations de ce genre, il n’y a pas d’évolution, il y a deux conjoints dont les besoins d’enfant sont satisfaits et répétés sans fin. Dans une relation pareille, il y a une dépendance qui garantie la continuité de notre comportement d’enfant qui aime inconditionnellement. Ce qui a pour corollaire le besoin d’être aimé inconditionnellement en tant qu’adulte – ce qui est impossible.

Nous remplissons probablement les mêmes trous émotionnels dans d’autres relations également. Nous ne nous exprimons pas directement, car nous avons peur de heurter les autres par notre existence ou par ce que nous ressentons réellement. Cela veut dire que nous n’avons pas atteint la maturité. Nous jouons un rôle au lieu d’exprimer sincèrement la vie en nous. C’est d’être sur le pilote automatique de notre ego qui nous attache à notre passé. Et en faisant cela, nous empêchons la véritable interaction avec les autres. Ils ne peuvent communiquer qu’avec notre rôle.

Lorsque nous prenons conscience de tout ça, nous arrêtons de nous soucier de la vie des autres, de leurs obligations et de leurs responsabilités. Nous ne remplissons plus les trous dans leurs vies et nous mettons tout le monde à leur propre place dans notre vie. Même à l’âge adulte, ça peut être pénible. Sans une conscience claire de ce que nous faisons, nous nous culpabilisons facilement quand nous laissons les gens assumer ce qui leur appartient. Mais c’est comme ça que nous pouvons aussi contribuer à leur évolution – bien qu’il est possible qu’ils trouvent une autre personne pour assumer leur vie à leur place.

Il y a bien sûr un comportement complètement opposé à ça dû aux marques que l’enfance a laissées à l’intérieur de nous. C’est l’orgueil qui ne fait que cacher la sensibilité, la peine et l’attachement. Derrière l’orgueil, il y a peur, méfiance, haine. Parfois, c’est les parents qui sont attachés à leurs enfants au point que les enfants ont du mal à devenir indépendants. Il y a même des gens d’âge mûr, qui se soucient de l’avis de leurs parents à l’égard de leur choix et décisions. Ces gens ont probablement vécu dans une relation symbiotique invisible toute leur vie en perpétuant la dépendance ou bien en essayant de s’en défaire.

Prenez du temps pour sentir si vous pouvez vraiment vivre votre vie comme elle veut s’entendre et s’exprimer. Parfois, il suffit d’avoir une personne qu’on voudrait sauver et ça rend notre propre vie superficielle et même vide. Est-ce que vous pourriez accepter le fait que votre existence même et vos sentiments blessent quelqu’un quelquefois sans que vous le voulez? Si c’est possible, c’est là que vous pouvez grandir en compassion. Nous pouvons regarder cette “peine” de l’autre en face et sentir dans notre coeur ce que c’est que de décevoir quelqu’un. Les gens sont parfois déçus, parce qu’ils ont de fausses attentes à notre égard basées sur leurs propres idées sur nous. Nous n’avons pas besoin de porter leur déception. Laissons-la à eux. Nous pouvons être présents pour eux avec une écoute et une compassion.

KUKA KUKIN ON?

Lapsuudenperheissämme opimme paikkaamaan rakkauden aukot. Kun joku kärsii, viaton sydämemme kantaa taakan. Kun ihmisten kesken on ristiriitaa, otamme salaisen ja hiljaisen sovittelijan paikan. Me mukaudumme mihin vain, mukautamme omia tarpeitamme ja sovittelemme ristiriitoja tunnetasolla silloinkin kun emme niistä mitään ymmärrä. Syvin olemuksemme, rakkaus, vaatii niin. Rakkauden vaatimusten mukaisesti toimiessamme me rakennumme emotionaalisesti jonkunlaiseksi lapsuudenperheemme näkymättömien vaatimusten ristitulessa. Olemme siellä mistä rakkaus puuttuu.

Siksipä haluamme yleensä täyttää omassa aikuisiän perheessämmekin yhä uudelleen ne aukot, jotka rakkaudellamme täytimme lapsuudenperheessämme. Ehkä parisuhde rakentuu juuri tälle tarpeelle. Olla jossain roolissa toiselle ja tuntea taas “oma paikkansa”. Silloin suhde rakentuu riippuvuudelle ja takaa sen, että saamme jatkaa sokeaa käytöstämme, lapsen ehdotonta rakkautta – mikä tarkoittaa myös lapsen tarvetta saada ehdotonta rakkautta. Se ei ole kuitenkaan enää aikuisena mahdollista.

Yleensä täytämme samoja aukkoja myös muissa ihmissuhteissamme. Emme elä todellista minuuttamme, emmekä ilmaise todellista näkemystämme, vaan olemme egomme automaattiohjauksessa  ja siten elämämme on alati suhteessa menneisyyteen. Emme ohjaudu sisältä käsin. Henkisesti se tarkoittaa,  että emme ole kasvaneet aikuisiksi, vaikka tekojen tasolla aikuisia olisimmekin. Emme todellisuudessa ota vastuuta itsestämme siten, että olisimme aidosti sitä mitä olemme ja näin emme anna vastapuolellekaan mahdollisuutta aitoon kanssakäymiseen. Kannamme vastuuta tilanteista ja haluamme kantaa muiden vastuun – vaikka se on todellisuudessa täysin mahdotonta. Näin pysymme etäällä omasta elämästämme.

Sitten kun tulemme tietoisiksi tästä, emme enää kanna muiden taakkoja, heidän vastuitaan ja velvollisuuksiaan, vaan laitamme ihmiset elämässämme oikeille paikoilleen. Aikuisenakin se sattuu, jos emme ole tietoisia siitä mitä teemme ja miksi. Saatamme tuntea huonoa omaatuntoa siitä, kun tarjoamme ihmisille vastuun heidän omasta elämästään. Näin kuitenkin autamme heitä ottamaan vastuun ja kasvamaan – tai kenties etsimään uuden kohteen, johon nojata.

Toisenlainen tapa potea lapsuuttaan aikuisena on uho ja kaiken tämän herkkyyden, kivun ja riippuvuuden kieltäminen. Uhon takana on pelkoa,  epäluuloa ja loukkaantuneisuutta. Vanhemmatkin voivat olla riippuvaisia lapsistaan ja tällaisten vanhempien lasten on vaikea irrottautua vanhemmistaan ja itsenäistyä ilman polttavaa syyllisyyttä. Jotkut keski-ikäisetkin voivat pohtia mitä äiti ja isä sanoisivat mistäkin valinnasta. Ehkä koko elämä on mennyt tässä näkymättömässä symbioosissa, on se sitten ollut riippuvuuden ylläpitämistä tai sen aggressiivista purkuyritystä.

Mieti voitko olla tosi ja ilmaista omat tunteesi suoraan kaikille. Riittää, että on yksi ihminen, jonka haluamme pelastaa hänen omalta elämältään ja se muuttaa oman elämämme pinnalliseksi ja vääristää sen. Voitko hyväksyä sen, että oma olemassaolosi ja tunteesi loukkaavat joskus jotakuta vaikka et sitä haluakaan? Jos voit, alat herätä suurempaan myötätuntoon. Joudut katsomaan “kärsimystä” silmästä silmään ja tuntemaan ne hetket, kun tuotat pettymyksen. Usein kyse ei ole mistään suuresta kärsimyksestä, vaan pelkästä pettymyksestä. Ihmiset pettyvät meihin, koska heillä on vääränlaiset odotukset ja toiveet. Meidän ei tarvitse kantaa heidän pettymyksiään millään tavalla. Voimme olla niissä hetkissä myötätuntoisesti ja avoimesti läsnä.

Photo by Minna Nuotio.

Building on the Rock

Pranayama is a collective noun that comprehends many different practices with which we can sublimate our prana, i.e. our vital energy. Usually Pranayama is not recommended for the beginners in yoga or even experienced practitioners, if their energy is stuck. According to the Ashtanga yoga tradition the Pranayama can not be added to the asana practice until the Intermediate series is steady. Sometimes not even then.

The breathing reflects our emotions and its restrictions mirror directly our mental conditionings. We have adapted our breathing to many challenging situations in our past and sometimes deep down the prana has remained in that distress mode and thus keeps us attached to the past. Generally we feel home in our breath no matter how disturbed it is. All the yoga practices have the same aim: getting rid of our conditionings and thus losing the identification with our ego. If this occurs abruptly and we suddenly lose the grounded feeling and connection to what we “know”, we get lost – unless we have been well prepared. This happens to many people already in the asana practice. If you have unconsciously controlled your energy for years or maybe even all your life and you start to move and free it, you might feel totally homeless or you might get the fear of losing your mind.

Pranayama‘s main goal is actually breaking our breathing pattern. The real  Pranayama practice doesn’t mean that you just breathe for some minutes differently from your habitual way. If the path hasn’t been elaborated enough, the outcome of the practices will not be fruitful at all or they don’t have the effect they could have, because your nerveous system is not ready.  For example you can manipulate your breathing rhythm, but it doesn’t change anything in your prana. So it’s not really Pranayama, it’s just superficial manipulation of the breath. If you do deep practices without preparing yourself properly and you get affected, it can also lead to severe nervous problems. We need years of conscious asana practice to really get us used to this state of losing our mind (the identification with the mind) and to feel comfortable and safe in that state. Then we can gradually start to practice Pranayama without getting lost.

BÂTIR SUR LE ROC

Le pranayama est un nom collectif par lequel on désigne les différentes pratiques avec qui nous pouvons raffiner notre prana, notre énergie vitale. En général, les pratiques de pranayama ne sont pas recommandées pour les débutants en yoga ni même pour les pratiquants plus expérimentés si des blockages énergétiques subsistent dans le corps. Dans la tradition de l’Ashtanga Yoga, l’enseignement du pranayama ne peut commencer que lorsque la deuxième série (La série intermédiaire) est déjà stable. Pourquoi en est-il ainsi?

La respiration reflète nos émotions. Toutes les restrictions qu’elle représente correspondent aux conditionnements de notre mental. Nous avons dû adapter inconsciemment notre respiration à plusieures reprises à des expériences souvent pénibles dans notre passé et le prana en est resté définitivement perturbé dans les couches plus profondes en nous. C’est par ces attaches énergétiques qu’une partie de nous vit encore dans le passé. Quoi qu’il en soit, normalement nous sommes tranquilles même avec une respiration dérangée, mais habituelle. Toutes les pratiques yoguiques partagent le même but: de se débarrasser de ces conditionnements et d’affaiblir ainsi l’identification à notre égo. Si le but est atteint d’une manière trop brutale et que nous perdons le sentiment de sécurité et la connection avec notre moi égotique, nous nous sentons perdus – à moins que nous nous soyons bien préparés à cela. La même chose peut arriver pour ceux qui pratiquent les asanas. Si nous avons inconsciemment retenu notre prana pendant des années et que nous commençons à faire bouger les énergies et à les libérer, nous pouvons nous trouver brusquement sur un terrain inconnu qui suscite des peurs.

Le but principal du pranayama est de rompre nos schémas respiratoires. Il ne s’agit pas de respirer différemment de notre façon habituelle pendant quelques minutes, mais d’influencer la couche pranique avec adresse et délicatesse pour avoir des résultats durables. Le pranayama n’a pas forcément d’effet si le terrain n’est pas préparé, c’est-à-dire, le systême nerveux n’est pas prêt à porter une énergie plus subtile. Nous pouvons, par exemple, manipuler le rythme de notre respiration, mais cela ne change nécessairement rien dans notre prana. Je n’appellerai pas cela pranayama, comme il ne s’agit que d’une manipulation superficielle de la respiration.  Mais il est aussi possible de travailler profondément sans y être préparé et avoir de graves ennuis. Une longue préparation avec la pratique des asanas nous donne des expériences où nous perdons le contact avec notre moi égotique et nous commençons à nous sentir à l’aise avec cela. Après, il n’y a pas de problème de commencer à pratiquer le pranayama aussi.

RAKENTAMINEN KANNATTAA

Pranayama on kollektiivinen sana, jolla käsitetään monia erilaisia sellaisia joogaharjoituksia, joilla voimme  jalostaa pranaamme eli vitaalienergiaamme. Yleensä pranayamaa ei suositella lainkaan aloittelijoille, mutta ei myöskään kokeneemmille asanaharjoittelijoille, jos kehossa on tukkeutunutta energiaa. Ashtangajoogaperinteessä pranayaman harjoittelu aloitetaan aikaisintaan vasta kun harjoittelijan kakkossarja (Intermediate series) on vakaa.

Hengitys heijastelee suoraan tunteitamme ja sen puuttellisuudet ja häiriöt ovat yksi yhteen mielemme ehdollistumien kanssa. Menneisyydessämme olemme kaikki joutuneet mukauttamaan hengityksemme joihinkin haastaviin tilanteisiin. Usein tästä seuraa se, että pranamme jää jonkunlaiseen hätätilaan syvälle meissä ja se pitää meidät kiinni menneisyydessämme. Kuitenkin meillä on kotoisa olo omassa hengityksessämme oli se sitten miten horjuvaa tahansa. Kaikki joogaharjoitukset tähtäävät samaan: että pääsisimme irti ehdollistumistamme ja samastumisestamme egoomme. Jos tämä tapahtuu äkkiarvaamatta ja meiltä häviää perusturvallisuuden tunne ja yhteys siihen minkä olemme kokeneet minuudeksemme, joudumme pulaan – paitsi jos olemme huolellisesti valmistautuneet tähän. Näin käy monille jo asanaharjoittelussa. Jos olemme vuosikaudet pidättäneet tiedostamattamme energiaa ja kun alamme liikuttaa ja vapauttaa sitä, meille voi tulla hyvinkin koditon ja eksynyt olo. Meistä voi tuntua, että sekoamme, kun kaikki tuntemamme hajoaa.

Pranayaman päätarkoitus on murtaa meidän hengitysmallimme. Pranayamassa kysymys ei siis ole siitä, että hengitys muutettaisiin erilaiseksi vain harjoituksen ajaksi. Sillä muutetaan energiankulku pysyvästi erilaiseksi. Jos tietä ei ole tarpeeksi kauan tasoitettu, voi hyvinkin käydä niin, että harjoitukset eivät vaikuta, koska hermosto ei ole valmis vastaanottamaan tätä haastetta. Harjoittelija voi hyvinkin manipuloida vaikkapa hengitysrytmiään ja pidättää hengitystään, mutta se ei vaikuta välttämättä myönteisesti pranan virtaukseen, vaan on pelkästään pinnallista hengityksen kontrollia. Jos taas  harjaantumattomina teemme syvälle meneviä harjoituksia ja ne pääsevät vaikuttamaan, siitä voi seurata vakavia hermostollisia ongelmia ja vaurioita. Juuri tästä syystä tarvitsemme vuosien säännöllisen asanaharjoittelun valmistamaan meitä pranayamaan ja siihen, että osaamme olla rauhallisin mielin tuntiessamme, kun tuttu minuutemme hajoaa. Sitten kun siirrymme pranayama-harjoitteluun, meitä ei pelota emmekä eksy kohtalokkaasti.

Tiriang Mukha Eka Pada Paschimattanasana – Mysore style 😀

Moment of grace

My mother did everything wrong. She was a monster who abandoned me, who didn’t say a word when my father was torturing me. That was my point of view for many years. I was already more than thirty years old when I realized how much I suffered because of what was missing between me and my mum. Then I started to work on that mentally, emotionally and energetically.

I complained. I put the blame on her. She hadn’t given me enough security, tenderness, encouragement. She couldn’t see my intelligence, my sensibility, my sensitivity, my needs. She showed me by example how to make me smaller than I am. Hell, yes! But. All this suffering was MY life. It took some time to understand that it’s a precious gift life is offering me. To transform it, to make something out of it. I surely had undestood a long before that I couldn’t change anything in my past and that it was wrong and immature to accuse my mother, to hate her. But I also needed to stay true to myself. I wanted to love her, but I didn’t feel any love. I hated her as soon as I could feel her presence. My body told me she had done something wrong. I was anxious, depressive and suicidal for many decades because of the feeling of deep loneliness, helplessness and despair.

One day it happened. I could feel my mother’s essence. And like anybody’s essence, it’s love. Nothing but love. I consider this moment as pure grace. I could also see what was stopping her to let her love flow, but this didn’t matter to me at all anymore. What mattered was that I could connect with my mother’s essence and this motherly love. After that realization her love could just grow and get more space in me. She had been so weak, so insecure, so poor and so submitted that what she gave me despite of all that was colossal. Her love had been coming through every little gap there was in the wall of her complexes and her depression. She’s such a tiny tiny lady with a huge heart! A real love warrior.

Personally it’s been a huge change to connect to that love instead of all that was missing in my childhood. My deep feeling of gratefulness is impregnated with deep compassion for my mum. When I got this compassion, there was nothing to forgive. I think that only when we have a real compassion for the previous generations we can spiritually evolve.  We can’t always understand with our mind, but we can try to find the connection to the essence of people. This can take time and it doesn’t depend only on ourselves. We can’t hasten life, we can’t force love.

L’ESSENTIEL, C’EST L’ESSENCE

Quand j’étais petite, ma mère n’a pas bien pris soin de moi. Elle m’a négligée, elle ne me défendait jamais lorsque mon père me battait ou se livrait à des tortures psychologiques. Tout ce qu’elle avait fait était mauvais. Ça, c’était mon sentiment pendant des années. J’étais déjà trentenaire quand je me suis rendu compte combien je souffrais. Pas uniquement à cause de ce qui s’était passé dans mon enfance, mais à cause de ce qui manquait entre moi et ma mère. Ensuite, je me suis mise au nettoyage. J’ai voulu tout revoir et  tout refaire mentalement, émotionellement et au niveau énergétique.

Au début, je voyais que tout était de sa faute à elle. Je l’accusait de tout. Elle ne m’avait pas donné assez de sécurité, de tendresse, elle ne m’avait pas assez encouragé sans parler de son incapacité de reconnaître mon intelligence, ma sensibilité, mes besoins. Par contre, elle me montrait un parfait exemple comment se faire plus petit que l’on l’est. Et puis un jour, je me suis dit que toute cette souffrance que j’éprouvais à cause d’elle, c’était finalement MA vie. Il fallait que je me regarde, moi. J’ai mis un certain temps pour voir que la vie me tendait un cadeau précieux pour que je le transforme en bien, que je transforme l’obscurité en lumière. Bien entendu, j’avais compris que je ne pouvais rien changer dans mon passé et que c’était complètement inutile d’accuser ma mère et de la haïr. Mais en même temps, je devais rester fidèle à moi-même, à ce que je ressentais. Je voulais aimer ma mère, mais je ne sentais aucun amour envers elle. Dès que je sentais sa présence, la haine et le mépris montaient en moi. Mon corps réagissait en me disant qu’elle avait fait quelque chose de mal. Pendant des décennies, j’ai été angoissée, dépressive et suicidaire à cause des sentiments de solitude et de désespoir extrêmes.

Et puis, un jour, tout a basculé.  Je sentais l’essence de ma mère et j’en étais même envahie. Et comme l’essence de n’importe quel être humain, ce n’est rien que de l’amour.  Je me suis connecté avec cet amour. Je peux bien voir ce qui empêchait ma mère dans mon enfance de me montrer son amour à fond, mais ça n’a aucune importance aujourd’hui. Ce qui compte, c’est la connection avec l’essence de ma mère. La connection avec cet amour qui avait toujours été là.  J’ai pu comprendre que malgré la faiblesse, les peurs, la précarité et la soumission dans lesquelles ma mère vivait, ce qu’elle a pu me donner est énorme. C’est énorme précisément à cause de ces circonstances. Son amour s’étandait à l’infini, mais elle était incapable d’agir selon. Elle l’a fait autant que ses difficultés et sa dépression le lui permettaient.

Personnellement, ça a été un pas remarquable pour moi. Je me suis connecté à l’amour au lieu d’être connectée au vide, à ce qui me manquait. Ce sentiment de reconnaissance envers ma mère est impregné d’une grande compassion. Je pense que le jour où on peut sentir une compassion véritable pour les générations précédentes, on peux évoluer spirituellement.  On est libre de toute négativité. C’est comme ça qu’on aura la compassion à notre propre égard ainsi que pour les générations à venir. Nous ne pouvons pas toujours comprendre les autres, mais nous pouvons toujours chercher à nous connecter avec leur essence. Avec l’amour qu’ils ont en eux. Pour en arriver là, cela peut prendre du temps, car nous pouvons pas hâter la vie ni forcer l’amour.

ARMON KOSKETUS

Äitini jätti minut heitteille. Hän ei milloinkaan avannut suutaan puolustaakseen minua, kun isäni pahoinpiteli minua henkisesti ja fyysisesti. Äitini ei tehnyt äitinä mitään oikein. Näin ajattelin vuosikaudet. Vasta yli kolmekymmentävuotiaana tajusin miten suunnattomasti kärsin sen vuoksi mitä äitini ja minun väliltä puuttui. Aloin työstää tätä mielessäni, tunteissani ja myös energiatasolla.

Ensin syytin äitiäni kaikesta. Hän ei suonut minulle lapsena tarpeeksi turvaa eikä hellyyttä eikä myöskään rohkaissut minua missään. Hän ei nähnyt älykkyyttäni, herkkyyttäni eikä tunnistanut lapsen tarpeitani. Hän näytti esimerkillään miten olla pienempi kuin onkaan. Mutta. Kaikki se kärsimys mitä koin oli MINUN elämääni. Kesti tuhottoman pitkään tulla siihen pisteeseen, jossa käsitin sen olevan kallisarvoinen lahja elämältä. Mysteeri, jota tutkimalla muuttaisin kärsimyksen toiseksi, pimeyden valoksi ja jonka seurauksena ymmärtäisin jotain olennaista elämästä. Olin jo kauan aiemmin ymmärtänyt, etten voinut muuttaa mitään menneisyydessäni ja että oli turha syyttää äitiäni ja vihata häntä. Mutta tunsin myös, että minun piti olla rehellinen itselleni. Halusin rakastaa äitiäni, mutta en kyennyt tuntemaan rakkautta häntä kohtaan. Kun tunsin hänen läsnäolonsa, tunsin välittömästi vihaa ja raivoa. Kehoni kertoi hänen tehneen minulle jotain väärää. Vuosikymmenien ajan olin ollut ahdistunut, masentunut ja itsetuhoinen, koska tunsin itseni niin epätoivoisen yksinäiseksi ja avuttomaksi.

Eräänä päivänä se kuitenkin tapahtui. Koin äitini uudella tavalla. Koin hänen syvimmän olemuksensa. Ja kuten kaikkien meidän syvin olemuksemme on rakkaus, niin myös hänen. Puhdas rakkaus. Pidän tätä hetkeä suurena armon kokemuksena. Pystyin myös näkemään mikä esti äitiäni antamasta rakkauden tulvia, mutta sillä ei ollut minulle enää väliä. Se millä oli merkitystä, oli se, että saatoin olla yhteydessä äitini rakkauteen, joka oli aina ollut minua varten. Näin miten äitini oli heikko, peloissaan, köyhä ja alistettu ja miten juuri siksi hänen rakkautensa oli niin suurta. Kaikkien vaikeuksien ja masentuneisuuden verhon läpi joka raosta tunki hänen rakkautensa valo. Luulenpa, etten itse olisi koskaan kyennyt moiseen hyvyyteen samoissa olosuhteissa. Äitini on pienenpieni nainen, jolla on kultainen sydän. Hän on hiljainen ja sinnikäs rakkauden taistelija.

Henkilökohtaisesti tämä oli minulle valtava muutos, askel pois tuskasta. Askel rakkausyhteyteen sen sijaan että olisin yhteydessä siihen mikä elämästäni tuntui puuttuvan. Pääsin kiitollisuuteen, rakkauten ja suureen myötätuntoon. Uskon, että kun voimme tuntea myötätuntoa edellisiä sukupolvea kohtaan, voimme kasvaa henkisesti, voimme vapaasti tulla siksi mitä sisimmässämme olemme. Tätä kautta meillä on armollisuutta itseämme kohtaan ja myötätuntoa tulevia sukupolvia kohtaan. Emme aina onnistu hyväksymään kaikkea mielemme avulla, mutta voimme löytää yhteyden ihmisten esenssiin, rakkauteen heissä. Siihen voi kuitenkin joskus kulua paljon aikaa eikä rakkauden löytyminen aina riipu meidän tahdostamme. Emme voi patistaa elämää emmekä pakottaa rakkautta.

❤ My love warrior mother supported by my love warrior grandmother. ❤