Moment of grace

My mother did everything wrong. She was a monster who abandoned me, who didn’t say a word when my father was torturing me. That was my point of view for many years. I was already more than thirty years old when I realized how much I suffered because of what was missing between me and my mum. Then I started to work on that mentally, emotionally and energetically.

I complained. I put the blame on her. She hadn’t given me enough security, tenderness, encouragement. She couldn’t see my intelligence, my sensibility, my sensitivity, my needs. She showed me by example how to make me smaller than I am. Hell, yes! But. All this suffering was MY life. It took some time to understand that it’s a precious gift life is offering me. To transform it, to make something out of it. I surely had undestood a long before that I couldn’t change anything in my past and that it was wrong and immature to accuse my mother, to hate her. But I also needed to stay true to myself. I wanted to love her, but I didn’t feel any love. I hated her as soon as I could feel her presence. My body told me she had done something wrong. I was anxious, depressive and suicidal for many decades because of the feeling of deep loneliness, helplessness and despair.

One day it happened. I could feel my mother’s essence. And like anybody’s essence, it’s love. Nothing but love. I consider this moment as pure grace. I could also see what was stopping her to let her love flow, but this didn’t matter to me at all anymore. What mattered was that I could connect with my mother’s essence and this motherly love. After that realization her love could just grow and get more space in me. She had been so weak, so insecure, so poor and so submitted that what she gave me despite of all that was colossal. Her love had been coming through every little gap there was in the wall of her complexes and her depression. She’s such a tiny tiny lady with a huge heart! A real love warrior.

Personally it’s been a huge change to connect to that love instead of all that was missing in my childhood. My deep feeling of gratefulness is impregnated with deep compassion for my mum. When I got this compassion, there was nothing to forgive. I think that only when we have a real compassion for the previous generations we can spiritually evolve.  We can’t always understand with our mind, but we can try to find the connection to the essence of people. This can take time and it doesn’t depend only on ourselves. We can’t hasten life, we can’t force love.

L’ESSENTIEL, C’EST L’ESSENCE

Quand j’étais petite, ma mère n’a pas bien pris soin de moi. Elle m’a négligée, elle ne me défendait jamais lorsque mon père me battait ou se livrait à des tortures psychologiques. Tout ce qu’elle avait fait était mauvais. Ça, c’était mon sentiment pendant des années. J’étais déjà trentenaire quand je me suis rendu compte combien je souffrais. Pas uniquement à cause de ce qui s’était passé dans mon enfance, mais à cause de ce qui manquait entre moi et ma mère. Ensuite, je me suis mise au nettoyage. J’ai voulu tout revoir et  tout refaire mentalement, émotionellement et au niveau énergétique.

Au début, je voyais que tout était de sa faute à elle. Je l’accusait de tout. Elle ne m’avait pas donné assez de sécurité, de tendresse, elle ne m’avait pas assez encouragé sans parler de son incapacité de reconnaître mon intelligence, ma sensibilité, mes besoins. Par contre, elle me montrait un parfait exemple comment se faire plus petit que l’on l’est. Et puis un jour, je me suis dit que toute cette souffrance que j’éprouvais à cause d’elle, c’était finalement MA vie. Il fallait que je me regarde, moi. J’ai mis un certain temps pour voir que la vie me tendait un cadeau précieux pour que je le transforme en bien, que je transforme l’obscurité en lumière. Bien entendu, j’avais compris que je ne pouvais rien changer dans mon passé et que c’était complètement inutile d’accuser ma mère et de la haïr. Mais en même temps, je devais rester fidèle à moi-même, à ce que je ressentais. Je voulais aimer ma mère, mais je ne sentais aucun amour envers elle. Dès que je sentais sa présence, la haine et le mépris montaient en moi. Mon corps réagissait en me disant qu’elle avait fait quelque chose de mal. Pendant des décennies, j’ai été angoissée, dépressive et suicidaire à cause des sentiments de solitude et de désespoir extrêmes.

Et puis, un jour, tout a basculé.  Je sentais l’essence de ma mère et j’en étais même envahie. Et comme l’essence de n’importe quel être humain, ce n’est rien que de l’amour.  Je me suis connecté avec cet amour. Je peux bien voir ce qui empêchait ma mère dans mon enfance de me montrer son amour à fond, mais ça n’a aucune importance aujourd’hui. Ce qui compte, c’est la connection avec l’essence de ma mère. La connection avec cet amour qui avait toujours été là.  J’ai pu comprendre que malgré la faiblesse, les peurs, la précarité et la soumission dans lesquelles ma mère vivait, ce qu’elle a pu me donner est énorme. C’est énorme précisément à cause de ces circonstances. Son amour s’étandait à l’infini, mais elle était incapable d’agir selon. Elle l’a fait autant que ses difficultés et sa dépression le lui permettaient.

Personnellement, ça a été un pas remarquable pour moi. Je me suis connecté à l’amour au lieu d’être connectée au vide, à ce qui me manquait. Ce sentiment de reconnaissance envers ma mère est impregné d’une grande compassion. Je pense que le jour où on peut sentir une compassion véritable pour les générations précédentes, on peux évoluer spirituellement.  On est libre de toute négativité. C’est comme ça qu’on aura la compassion à notre propre égard ainsi que pour les générations à venir. Nous ne pouvons pas toujours comprendre les autres, mais nous pouvons toujours chercher à nous connecter avec leur essence. Avec l’amour qu’ils ont en eux. Pour en arriver là, cela peut prendre du temps, car nous pouvons pas hâter la vie ni forcer l’amour.

ARMON KOSKETUS

Äitini jätti minut heitteille. Hän ei milloinkaan avannut suutaan puolustaakseen minua, kun isäni pahoinpiteli minua henkisesti ja fyysisesti. Äitini ei tehnyt äitinä mitään oikein. Näin ajattelin vuosikaudet. Vasta yli kolmekymmentävuotiaana tajusin miten suunnattomasti kärsin sen vuoksi mitä äitini ja minun väliltä puuttui. Aloin työstää tätä mielessäni, tunteissani ja myös energiatasolla.

Ensin syytin äitiäni kaikesta. Hän ei suonut minulle lapsena tarpeeksi turvaa eikä hellyyttä eikä myöskään rohkaissut minua missään. Hän ei nähnyt älykkyyttäni, herkkyyttäni eikä tunnistanut lapsen tarpeitani. Hän näytti esimerkillään miten olla pienempi kuin onkaan. Mutta. Kaikki se kärsimys mitä koin oli MINUN elämääni. Kesti tuhottoman pitkään tulla siihen pisteeseen, jossa käsitin sen olevan kallisarvoinen lahja elämältä. Mysteeri, jota tutkimalla muuttaisin kärsimyksen toiseksi, pimeyden valoksi ja jonka seurauksena ymmärtäisin jotain olennaista elämästä. Olin jo kauan aiemmin ymmärtänyt, etten voinut muuttaa mitään menneisyydessäni ja että oli turha syyttää äitiäni ja vihata häntä. Mutta tunsin myös, että minun piti olla rehellinen itselleni. Halusin rakastaa äitiäni, mutta en kyennyt tuntemaan rakkautta häntä kohtaan. Kun tunsin hänen läsnäolonsa, tunsin välittömästi vihaa ja raivoa. Kehoni kertoi hänen tehneen minulle jotain väärää. Vuosikymmenien ajan olin ollut ahdistunut, masentunut ja itsetuhoinen, koska tunsin itseni niin epätoivoisen yksinäiseksi ja avuttomaksi.

Eräänä päivänä se kuitenkin tapahtui. Koin äitini uudella tavalla. Koin hänen syvimmän olemuksensa. Ja kuten kaikkien meidän syvin olemuksemme on rakkaus, niin myös hänen. Puhdas rakkaus. Pidän tätä hetkeä suurena armon kokemuksena. Pystyin myös näkemään mikä esti äitiäni antamasta rakkauden tulvia, mutta sillä ei ollut minulle enää väliä. Se millä oli merkitystä, oli se, että saatoin olla yhteydessä äitini rakkauteen, joka oli aina ollut minua varten. Näin miten äitini oli heikko, peloissaan, köyhä ja alistettu ja miten juuri siksi hänen rakkautensa oli niin suurta. Kaikkien vaikeuksien ja masentuneisuuden verhon läpi joka raosta tunki hänen rakkautensa valo. Luulenpa, etten itse olisi koskaan kyennyt moiseen hyvyyteen samoissa olosuhteissa. Äitini on pienenpieni nainen, jolla on kultainen sydän. Hän on hiljainen ja sinnikäs rakkauden taistelija.

Henkilökohtaisesti tämä oli minulle valtava muutos, askel pois tuskasta. Askel rakkausyhteyteen sen sijaan että olisin yhteydessä siihen mikä elämästäni tuntui puuttuvan. Pääsin kiitollisuuteen, rakkauten ja suureen myötätuntoon. Uskon, että kun voimme tuntea myötätuntoa edellisiä sukupolvea kohtaan, voimme kasvaa henkisesti, voimme vapaasti tulla siksi mitä sisimmässämme olemme. Tätä kautta meillä on armollisuutta itseämme kohtaan ja myötätuntoa tulevia sukupolvia kohtaan. Emme aina onnistu hyväksymään kaikkea mielemme avulla, mutta voimme löytää yhteyden ihmisten esenssiin, rakkauteen heissä. Siihen voi kuitenkin joskus kulua paljon aikaa eikä rakkauden löytyminen aina riipu meidän tahdostamme. Emme voi patistaa elämää emmekä pakottaa rakkautta.

mother

❤ My love warrior mother supported by my love warrior grandmother. ❤

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s