She was born a city tree

plataani

One of my yoga students had started to write poetry – on trees – or should I say as a tree? I could feel she had discovered the eternal wisdom of trees. She had found Tao, Yoga, the connection with the Essence. I was touched by the deep beauty of the poems with meaningful substance, subtlety and a gracious breeze of life. Annukka sent me the link to read her poems just when I had entered a special arboreal period in my life. 😀

In the mornings I go to practice yoga in a small studio. Just outside of it, there are sycamores, standing in two rows – like in so many boulevards in Paris. They are an intrinsic part of the Parisian urban morphology. I felt the one in front of the yoga studio was especially expressive. More I payed attention to her, more she found ways to greet me – and more we became one. Just by connecting myself to it I felt all the gentle power of humbleness and patience she gave to me.  Gentle swings with her arms. Deep bows. Cheerful achenes bouncing in the wind and reminding me the playfulness of life. The trunk telling about the harmony of growing in a natural rhythm.

For at least hundred years these sycamores have been standing there. Getting usually human indifference in return to the life they shed abundantly. The trees in general are there just to give. To give oxygen, give shelter from rain and sun, give fruit and flowers, give refreshing wind, delicious fragrances for our nose, greenness for our eyes, an example of power and rootedness. They grow in silence and ask for nothing.

We can learn so much from the trees, when we listen. They give all the wisdom, comfort and beauty of the world. The idea not having those trees at all fills my heart with a horrible loneliness. If you imagine our planet without trees and then a moment where you see one left! You would run to it, hug it, praise it, love it. Feel the power all the trees share when you connect to them!

Annukka’s poetry is in Finnish. You can still have a beautiful experience by Google translator: http://www.puolikaspuu.blogspot.fi/.

UN CITADIN SILENCIEUX

Une de mes élèves en yoga s’était lancée dans la poésie pour écrire sur les arbres. Ou plus précisément, en tant qu’un arbre. Je pouvais sentir qu’elle avait pénetré la sagesse éternelle des arbres. Elle avait trouvé Tao, la connection avec l’Essence. J’étais touchée par la beauté des poèmes qui comportaient une substance animée avec une subtilité et une brise grâcieuse de la vie. La poète, Annukka, m’a envoyé le lien pour lire sa poésie juste au moment où c’était le nouveau printemps des arbres dans ma vie.

Le matin, je pratique le yoga dans un petit studio à Paris. Juste devant le studio, il y a des platanes, stationnés en deux rangs tout au long du boulevard comme presque partout à Paris. Ils forment une partie intrinsèque de la morphologie urbaine parisienne. Je trouvais qu’un d’eux était particulièrement expressif. Plus je l’observais, plus il trouvait des moyens de me saluer – et au fur et à mesure, on ne faisait plus qu’un. Je me connectait à lui pour sentir sa force de l’humilité et de la patience. J’admirais les douces ondulations de ces branches et les prosternations de plus en plus profondes qu’il exécutait. Les akènes qui sautillaient au gré du vent me rappelaient la joie que la vie est dans son essence, le tronc me rappelant l’harmonie d’une croissance dans un rythme naturel.

Ça fait au moins cent ans que ces platanes sont là. Ils ne cessent de donner abondamment et ce qu’ils reçoivent des citadins en retour, c’est plutôt l’indifférence. Les arbres ne font que donner. Ils produisent de l’oxygène, ils nous protègent contre la pluie et le soleil, ils nous fournissent des fruit et des fleurs, ils nous choient avec un vent rafraîchissant, de belles odeurs, de la verdure pour nos yeux et ils nous montrent un exemple de force et d’enracinement. Ils poussent en silence et ne demandent jamais rien.

Nous pouvons apprendre tellement des arbres quand nous leur prêtons l’oreille. Ils nous donnent la sagesse, le comfort, la beauté. Seule l’idée de ne plus avoir d’arbres sur cette planète me remplit le coeur d’une solitude terrible. Imaginez que les arbres disparaissent et un autre moment où vous puissiez encore en trouver un, vous courriez pour l’embrasser, pour l’admirer, pour l’aimer.

La poésie d’Annukka est en finnois. La traduction Google en rend quelque chose de beau, j’en suis convaincue. Vous pouvez trouver les poèmes ici: http://www.puolikaspuu.blogspot.fi/.

KAUPUNKILAISIA

Eräässä joogaoppilaassani, Annukassa, oli puhjennut puista kertova runous kukkaan  – tai oikeastaan löydettyään puiden ikiaikaisen viisauden lähteelle hänestä oli tullut tarinaa kertova puu. Hän oli löytänyt tien, Taon, yhteyden elämän ytimeen. Minua kosketti runojen nöyryys, suoruus, juurevuus, hurjuuskin, vivahteikkuus ja puista kumpuava pehmeä elämän henkäys. Annukka, runoilija puiden sisuksissa, lähetti minulle linkin omalle runosivulleen juuri kun puut olivat alkaneet jälleen puhutella minua omassa elämässäni.

Aamuisin käyn harjoittelemassa pienellä joogastudiolla. Sen edustalla kasvaa plataaneja, kahdessa rivistössä kadun reunoilla kuten niin lukuisilla muillakin Pariisin bulevardeilla. Yksi näistä upeuksista vaikutti minusta muita ilmeikkäämmältä. Mitä enemmän sitä tutkiskelin, sitä moninaisempia tervehtimistapoja siinä havaitsin ja aamu aamulta tunsin yhteytemme voimistuvan. Kun annoin yhteyden syntyä, tunsin miten puun hellä voima ja sen loputon nöyryys ja kärsivällisyys koskettivat minua. Katsoin sen heijaavia oksia ja niiden hetkittäin syveneviä niiauksia. Iloisesti pompahtelevia pähkylöitä muistuttamassa elämän leikkisyydestä. Lujaa runkoa näyttämässä esimerkkiä luonnollisen kasvun vakaasta rytmistä.

Vähintään sadan vuoden ajan nämä plataanit ovat seisseet tällä kadulla ja vastineeksi katkeamattomana meille virtaavaan elämänvoimaan ne ovat saaneet ohikulkijoilta enimmäkseen välinpitämättömyyttä. Ne vapauttavat meille happea, tarjoavat suojan sateella ja auringonpaahteella. Niiden lehvästö, kukinnot ja hedelmät puhaltelevat meille tuulta ja  sulotuoksuja ja lumoavat  silmämme vihreydellään. Olemassaolollaan ne antavat esimerkin voimasta ja juurtuneisuudesta. Ne kasvavat kaikessa hiljaisuudessa esittämättä mitään vaatimuksia.

Voimme oppia puilta paljon, kun sydämemme tuntosarvet taas ojentuvat. Puut antavat meille valtavan viisautensa, ne suovat lohtua ja kauneutta ilmaiseksi. Pelkkä ajatus siitä, että puita ei olisikaan, täyttää sydämeni jäätävällä yksinäisyyden tunteella. Jos hetkenkin kuvittelet planeettamme ilman puita ja sellaisen hetken, jolloin näet, että yksi on vielä jäljellä! Juoksisit sen luokse, halaisit sitä, ylistäisit sen ihmeellisyyttä, rakastaisit sitä koko sydämestäsi. Niitä on vielä!

Annukan runoutta löytyy täältä: http://www.puolikaspuu.blogspot.fi/. 

Advertisements

Ruled by heart

I believe we can always sense whether we communicate with life or some rules when interacting with another human being,  any community or even any city. We feel if the blood is circulating in the heart or not. Some people don’t know how to listen to their heart. To know the right from wrong they need the support of the rules.

Parisian people don’t obey any rules if they don’t see the purpose of it. They break the rules with joy and humor, not as rebellion or because of some personal issues. In Paris you can also feel how the majority of any profession represent their profession with pride. They make this city work – often precisely by breaking the rules. One of these professions is bus drivers.

Day in, day out the Parisian bus drivers have my admiration. Parisian bus drivers are alert and eager to serve. They wait for people when they see them running,  elderly people trying to hurry up one step at a time, some ladies trying to speed up with their high heels. They work with their hearts.

Lately I was in some situations where I thought I was going to miss my bus. Now I wonder if that’s even possible here. The other day I saw my bus coming realizing I was too far away from the bus stop to reach it. So I began to run and I showed I wanted to get in. The bus driver stopped the bus, waited for me and gave me a big smile. Then another day another bus driver didn’t stop at the bus stop, but advanced so I could catch it after the stop right where I was. Yesterday, I happened to step out in the street when I saw the bus between the two stops – too far for me to reach it. I just smiled, waved and the bus stopped in front of my home, far away from any bus stop.

The Parisian bus drivers follow the rules of their hearts. That’s one of the reasons why Paris is a happy city! A paradise city.

CONDUCTEURS AU CŒUR EN OR

Je crois que nous pouvons toujours dès le premier contact flairer si un individu, une communauté ou même une ville se construit autour de la vie ou bien autour des règles d’un systême. Nous sentons l’existence ou l’inexistence de la circulation sanguine dans le cœur.  Il y a des gens qui ne peuvent pas facilement entendre les messages de leur cœur et pour eux, il est essentiel de se fier à un systême pour pouvoir distinguer ce qui est juste de ce qui ne l’est pas.

À Paris, je me réjouis de voir comment les Parisiens transgressent les règles en prenant les choses avec humour. Presque personne n’obéit à une règle seulement parce qu’elle existe. Si elle ne sert à rien, on est heureux de dépasser les limites, pas à cause d’une attitude rebelle ou un problème personnel face à une autorité. À Paris, on peut sentir aussi la fierté avec laquelle la majorité des gens représentent leur métier. C’est eux qui font marcher la capitale – souvent précisément en transgressant les ordres dans une certaine mesure. L’un de ces métiers est les conducteurs de bus.

Jour après jour, je peux admirer le travail des chauffeurs de bus parisiens. Je n’ai jamais vu un bus quitter un arrêt de bus quand quelqu’un essayait de l’attraper.  Jamais les portes ne se sont fermées sur quelqu’un, parce que le bus a les horaires strictes à suivre. Les chauffeurs de bus patientent en voyant quelqu’un se dépêcher, que ce soit un vieillard qui s’efforce de se précipiter le pas ou une Parisienne aux talons hauts qui trottine pour l’attraper. Ils sont là pour servir la population urbaine de la capitale. Ils y mettent du cœur.

Ces derniers temps, j’ai eu des expériences personnelles agréables dans la communication avec les chauffeurs de bus. L’autre jour, je vois le bus arriver la rue où j’habite et je comprends que je ne serais pas à l’arrêt au bon moment. Je me mets à courir, le bus s’arrête à l’arrêt, il m’attends et le chauffeur me fait un beau sourire auquel je réponds bien entendu. Le lendemain, avec un autre chauffeur, je n’avais même pas à courir jusqu’à l’arrêt, il avançait doucement pour s’arrêter là où j’étais, ouvrait les portes pour que je monte. Hier, en sortant par la porte cochère je vois le bus arriver – loin des deux arrêts les plus proches. Je fais d’abord un sourire, puis un signe au chauffeur qui s’arrête devant chez moi et je monte.

Les chauffeurs de bus parisiens écoutent leur cœur. C’est une des raisons pour laquelle Paris est une ville heureuse. Une ville paradisiaque.

SYDÄN PUIKOISSA

Uskon, että voimme aina ensikohtaamisella aistia rakentuuko joku yksittäinen ihminen, työyhteisö tai vaikka kaupunki enemmän elämän kuin sääntöjen ympärille. Voimme siis tuntea sydänten verevyyden tai verettömyyden. Joidenkin ihmisten on hankala kuulla sydämensä ääntä ja he tarvitsevat useammin valinnoissaan avuksi sääntöjä tietääkseen mikä on oikein ja mikä väärin.

Pariisissa iloitsen siitä miten ihmiset kieltäytyvät noudattamasta sääntöjä, jos niistä ei ole mitään hyötyä. Pariisilaiset rikkovat sääntöjä systemaattisesti ja huumorilla, eivät yleensä kapinamielellä tai henkilökohtaisista ongelmista johtuen. Pariisissa on myös selvästi aistittavissa miten monet ammattiryhmät edustavat itseään ylpeydellä. Saavathan he asiat sujumaan tässä miljoonakaupungissa  kaikkien parhaaksi – monesti nimenomaan sääntöjä rikkomalla. Yksi tällainen ammattiryhmä on bussikuskit.

Päivittäin ihailen pariisilaisten bussikuskien ammattitaitoa ja ystävällisyyttä. En ole kertaakaan nähnyt, että bussi lähtisi pysäkiltä jonkun juostessa vielä perään. Koskaan eivät ovet ole sulkeutuneet jonkun nenän edestä, vain koska kuskin pitää pysyä aikataulussa. Täällä bussikuskit seuraavat valppaina tilannetta kaupunkilaisten kannalta, odottavat nähdessään jonkun vielä pyrkivän kyytiin kauempaakin, oli se sitten askeltaan vaivalloisesti kiiruhtava vanhus tai korkokengissään sipsutteleva nuorempi asiakas. He ovat sydämestään kaupunkilaisten palveluksessa.

Viime aikoina itselleni on sattunut useampi tilanne, jossa olin myöhästyä bussista. Nyt mietin onko sellainen edes mahdollista täällä.  Eräänä päivänä näin bussin tulevan kotikatuani pitkin ja tajusin, etten ehdi pysäkille asti. Juoksin silti bussia kohti ja näytin merkkiä, että haluaisin kyytiin. Bussikuski pysähtyi pysäkille, odotti ja hymyili. Seuraavalla kerralla juostessani kävikin niin, että eräs toinen bussikuski lähti pysäkiltä, mutta vain pysähtyäkseen myöhemmin minun kohdallani ja ottaakseen minut kyytiin. Eilen sain vielä uskomattomampaa palvelua. Olin juuri astunut kotitaloni porttikongista ulos, kun näin bussin tulevan – kaukana molemmista lähimmistä pysäkeistä. Nostin käteni ja hymyilin ja niinpä bussi pysähtyi siihen kotioveni eteen ja otti minut kyytiin.

Pariisilaiset bussikuskit kuuntelevat sydämen sääntöjä. Siksikin Pariisi on onnellinen kaupunki. Paratiisikaupunki.

10258131_10202856761533239_3692825837574897820_o

Anna

I take flamenco classes a few times a week. The classes are held on a ground floor room and almost every time some people gather in front of the door and watch the class. Usually the class is so intense and the teacher so demanding that nobody in the class pays attention to anything else than dancing. Quite frequentlly the fierce atmosphere magnetizes the unofficial audience or attracts the bypassers. But. Yesterday. There was suddenly an angel who gradually magnetized the whole group of dancers.

A 6-year old little girl was watching us with an incredible  joy and presence. She was repeating the steps and imitating gestures we did and sharing more and more joy with us. She was litteraly radiating light and love. My heart was completely connected to hers and my eyes wanted to follow what she was doing. Her love was so powerful that our teacher and all the participants started to smile and shine. We felt love growing every moment and the smiles grew larger with the feeling.

When we finished and were about to leave, some of us kneeled to talk to the sweet little girl. Her name was Anna. Immediately she gave me a loving hug as if we always had known each other. That was the first time I really felt I had met an angel. When we left home, smiling was not enough. We were laughing.

ANNA

Plusieurs fois par semaine, je prends des cours de flamenco. Comme les cours ont lieu dans une salle au rez-de-chaussée, ça permet aux passants de s’arrêter pour regarder le cours. En général, le travail est tellement intensif et le professeur exigeant, que l’attention d’aucun élève ne se disperse pas. Tout le monde se concentre totalement à la danse.  Cette intensité attire fréquemment des passants et magnétise les spectateurs spontanés. Mais, hier. C’était autre chose. Tout d’un coup, il y avait un petit ange à l’entrée qui nous magnétisait tous.

Une petite fille de six ans nous regardait avec une joie et une ouverture indescriptibles. Elle répétait les pas et imitait nos gestes de mains et partageait sa joie avec nous. Littéralement elle rayonnait de lumière et d’amour. Mon coeur était complètement connecté au sien et mes yeux ne voulaient plus que la suivre, elle. Sa présence était tellement forte que notre professeur et nous,  tous les élèves, nous nous sommes mis à sourire et nous nous sommes remplis de son amour. La salle devenait un lieu où  il y avait amour et sourires en expansion. C’était miraculeux.

Lorsque le cours était fini et que nous nous apprêtions à partir, quelques-unes de nous, nous nous sommes accroupies pour échanger quelques mots avec la petite fille. Elle s’appelait Anna. Elle m’a tout de suite embrassée comme si nous nous connaissions depuis toujours. C’était pour moi la première fois que je sentait la présence d’un vrai ange. Quand nous sommes parties finalement, les sourires n’étaient pas assez. Nous riions de bonheur.

ANNA

Käyn muutaman kerran viikossa flamenco-tunnilla. Tunnit pidetään tanssikoulun katutason salissa ja niinpä melkein joka kerta ovelle kerääntyy ihmisiä seuraamaan tuntia. Yleensä opetus on niin intensiivistä ja opettaja niin vaativa, että kenenkään tuntilaisen huomio ei hajoa tunnin ulkopuolisiin asioihin. Kaikki keskittyvät totaalisesti tanssiin. Monesti tunnin hurja lataus vetää puoleensa ohikulkijoita tai jähmettää pienen epävirallisen yleisön paikoilleen. Mutta. Eilen tapahtuikin jotain muuta. Yhtäkkiä salin ovella seisoi pieni enkeli, jonka energia pikkuhiljaa veti koko joukon huomion puoleensa.

Kuusivuotias tyttö seurasi tuntia spontaanilla ilolla ja koskettavalla läsnäololla. Hän toisteli askeleita ja matki eleitämme ja koko ajan jakoi ilon kanssamme. Valo ja rakkaus todellakin säteilivät hänestä. Oma sydämeni kiinnittyi tämän pienen olennon sydämeen ja silmäni halusivat itsepintaisesti seurata mitä hän teki. Hänen rakkautensa oli niin voimakasta, että sekä opettajamme että me kaikki osallistujat vain hymyilimme ja hohdimme hänen valoaan. Rakkaus kasvoi kasvamistaan ja hymyt voimistuivat kaikkien kasvoilla.

Kun tunti sitten päättyi ja olimme lähdössä kotiin, muutamat meistä kyykistyi tämän suloisen tyttösen eteen. Hänen nimensä oli Anna. Hän halasi minua kuin olisimme aina tunteneet. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että olin enkelin läheisyydessä. Kun lähdimme kotiin, hymyileminen ei riittänyt ilmentämään tarpeeksi hyvin sitä mitä koimme. Siksi me nauroimme.

2014-06-10 21.57.32