Ruled by heart

I believe we can always sense whether we communicate with life or some rules when interacting with another human being,  any community or even any city. We feel if the blood is circulating in the heart or not. Some people don’t know how to listen to their heart. To know the right from wrong they need the support of the rules.

Parisian people don’t obey any rules if they don’t see the purpose of it. They break the rules with joy and humor, not as rebellion or because of some personal issues. In Paris you can also feel how the majority of any profession represent their profession with pride. They make this city work – often precisely by breaking the rules. One of these professions is bus drivers.

Day in, day out the Parisian bus drivers have my admiration. Parisian bus drivers are alert and eager to serve. They wait for people when they see them running,  elderly people trying to hurry up one step at a time, some ladies trying to speed up with their high heels. They work with their hearts.

Lately I was in some situations where I thought I was going to miss my bus. Now I wonder if that’s even possible here. The other day I saw my bus coming realizing I was too far away from the bus stop to reach it. So I began to run and I showed I wanted to get in. The bus driver stopped the bus, waited for me and gave me a big smile. Then another day another bus driver didn’t stop at the bus stop, but advanced so I could catch it after the stop right where I was. Yesterday, I happened to step out in the street when I saw the bus between the two stops – too far for me to reach it. I just smiled, waved and the bus stopped in front of my home, far away from any bus stop.

The Parisian bus drivers follow the rules of their hearts. That’s one of the reasons why Paris is a happy city! A paradise city.

CONDUCTEURS AU CŒUR EN OR

Je crois que nous pouvons toujours dès le premier contact flairer si un individu, une communauté ou même une ville se construit autour de la vie ou bien autour des règles d’un systême. Nous sentons l’existence ou l’inexistence de la circulation sanguine dans le cœur.  Il y a des gens qui ne peuvent pas facilement entendre les messages de leur cœur et pour eux, il est essentiel de se fier à un systême pour pouvoir distinguer ce qui est juste de ce qui ne l’est pas.

À Paris, je me réjouis de voir comment les Parisiens transgressent les règles en prenant les choses avec humour. Presque personne n’obéit à une règle seulement parce qu’elle existe. Si elle ne sert à rien, on est heureux de dépasser les limites, pas à cause d’une attitude rebelle ou un problème personnel face à une autorité. À Paris, on peut sentir aussi la fierté avec laquelle la majorité des gens représentent leur métier. C’est eux qui font marcher la capitale – souvent précisément en transgressant les ordres dans une certaine mesure. L’un de ces métiers est les conducteurs de bus.

Jour après jour, je peux admirer le travail des chauffeurs de bus parisiens. Je n’ai jamais vu un bus quitter un arrêt de bus quand quelqu’un essayait de l’attraper.  Jamais les portes ne se sont fermées sur quelqu’un, parce que le bus a les horaires strictes à suivre. Les chauffeurs de bus patientent en voyant quelqu’un se dépêcher, que ce soit un vieillard qui s’efforce de se précipiter le pas ou une Parisienne aux talons hauts qui trottine pour l’attraper. Ils sont là pour servir la population urbaine de la capitale. Ils y mettent du cœur.

Ces derniers temps, j’ai eu des expériences personnelles agréables dans la communication avec les chauffeurs de bus. L’autre jour, je vois le bus arriver la rue où j’habite et je comprends que je ne serais pas à l’arrêt au bon moment. Je me mets à courir, le bus s’arrête à l’arrêt, il m’attends et le chauffeur me fait un beau sourire auquel je réponds bien entendu. Le lendemain, avec un autre chauffeur, je n’avais même pas à courir jusqu’à l’arrêt, il avançait doucement pour s’arrêter là où j’étais, ouvrait les portes pour que je monte. Hier, en sortant par la porte cochère je vois le bus arriver – loin des deux arrêts les plus proches. Je fais d’abord un sourire, puis un signe au chauffeur qui s’arrête devant chez moi et je monte.

Les chauffeurs de bus parisiens écoutent leur cœur. C’est une des raisons pour laquelle Paris est une ville heureuse. Une ville paradisiaque.

SYDÄN PUIKOISSA

Uskon, että voimme aina ensikohtaamisella aistia rakentuuko joku yksittäinen ihminen, työyhteisö tai vaikka kaupunki enemmän elämän kuin sääntöjen ympärille. Voimme siis tuntea sydänten verevyyden tai verettömyyden. Joidenkin ihmisten on hankala kuulla sydämensä ääntä ja he tarvitsevat useammin valinnoissaan avuksi sääntöjä tietääkseen mikä on oikein ja mikä väärin.

Pariisissa iloitsen siitä miten ihmiset kieltäytyvät noudattamasta sääntöjä, jos niistä ei ole mitään hyötyä. Pariisilaiset rikkovat sääntöjä systemaattisesti ja huumorilla, eivät yleensä kapinamielellä tai henkilökohtaisista ongelmista johtuen. Pariisissa on myös selvästi aistittavissa miten monet ammattiryhmät edustavat itseään ylpeydellä. Saavathan he asiat sujumaan tässä miljoonakaupungissa  kaikkien parhaaksi – monesti nimenomaan sääntöjä rikkomalla. Yksi tällainen ammattiryhmä on bussikuskit.

Päivittäin ihailen pariisilaisten bussikuskien ammattitaitoa ja ystävällisyyttä. En ole kertaakaan nähnyt, että bussi lähtisi pysäkiltä jonkun juostessa vielä perään. Koskaan eivät ovet ole sulkeutuneet jonkun nenän edestä, vain koska kuskin pitää pysyä aikataulussa. Täällä bussikuskit seuraavat valppaina tilannetta kaupunkilaisten kannalta, odottavat nähdessään jonkun vielä pyrkivän kyytiin kauempaakin, oli se sitten askeltaan vaivalloisesti kiiruhtava vanhus tai korkokengissään sipsutteleva nuorempi asiakas. He ovat sydämestään kaupunkilaisten palveluksessa.

Viime aikoina itselleni on sattunut useampi tilanne, jossa olin myöhästyä bussista. Nyt mietin onko sellainen edes mahdollista täällä.  Eräänä päivänä näin bussin tulevan kotikatuani pitkin ja tajusin, etten ehdi pysäkille asti. Juoksin silti bussia kohti ja näytin merkkiä, että haluaisin kyytiin. Bussikuski pysähtyi pysäkille, odotti ja hymyili. Seuraavalla kerralla juostessani kävikin niin, että eräs toinen bussikuski lähti pysäkiltä, mutta vain pysähtyäkseen myöhemmin minun kohdallani ja ottaakseen minut kyytiin. Eilen sain vielä uskomattomampaa palvelua. Olin juuri astunut kotitaloni porttikongista ulos, kun näin bussin tulevan – kaukana molemmista lähimmistä pysäkeistä. Nostin käteni ja hymyilin ja niinpä bussi pysähtyi siihen kotioveni eteen ja otti minut kyytiin.

Pariisilaiset bussikuskit kuuntelevat sydämen sääntöjä. Siksikin Pariisi on onnellinen kaupunki. Paratiisikaupunki.

10258131_10202856761533239_3692825837574897820_o

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s