In the West we are pushed towards different goals from the very beginning of our lives. We learn that life is about making efforts to achieve the goals. Gradually we lose the art of being, of not making efforts. Through a regular yoga practice we can renew our relation with life and find peace. We re-learn how not to make any effort when no effort is needed. Many people come to yoga with the internalized society’s values. This means once again setting goals, competition, learning how to make it right, how to manage all quickly. The majority is self-satisfied with the bigger amount of practices than the quality of it. How many will go on with this set up for years? Doing a lot, making it harder than it is and with just a little consciousness? Showing off their achievements in asanas? Many. If to a life which is already full of obligations, you add a new yoga system with a lots of demands, you add more stress. Some know intuitively that yoga is a very delicate energetic practice and that almost the only effort you do is to diminish effort, to let go.
From the very beginning of my yogic life, I’ve wanted to give myself the freedom to feel, to experiment. To do my practice without any judgments from myself or anybody else. Instead of doing a performance I wanted to go deeper. That’s also the reason why I’ve very rarely been going to yoga classes. As a student I was mostly given advice to complete a program perfectly and not encouraged to be me, to discover what is real in me and what’s superfluous. I didn’t feel I wanted to become a perfect performer. That’s why I still go on practicing mostly on omy own. My teacher, Sharath, has always offered me a space to go deeper by his presence and by helping me just when needed.
As I’ve found bliss in working in non-judgmental silence, it’s been something I’ve been willing to share with my students too. Now that I give two-year programs where participants are whether already yoga teachers or might one day become ones, I face more concrete questions about teaching yoga. How does one teach yoga? Why does one teach yoga? I feel there’s nothing to teach when the student is deeply in his/her practice. The teacher is just fully present. When it comes to beginners, I’m sure that the teacher’s attitude and approach count enormously. We can point out the “mistakes” or we can allow him/her to explore without intervening straight away. An experienced teacher sees those “mistakes”, but puts the emphasis on the integration of the breath and the body. What is meaningful during this time-consuming integration process, is that the teacher is alert to see what goes on on the energy level. Where are the imbalances in the body and what feels connected inside. If the student is deeply concentrated on the energy work, the adjustment of a physical posture is just meaningless. The deeper inner imbalance can’t be changed in one moment. The student has to grow. It will take time and space to clear up all the imbalances and to get a bigger picture.
If you first get rid of the mental conditionings about how the practice should be done, you also get rid of the fear of making mistakes. After this you are closer to a peaceful state of yoga and you can start to build your practice with the help of the tradition. If this process of purification is successful, the practitioner automatically applies the experience to the emotional world. He or she wants to get in contact with all the spectrum of his or her emotions and past without any judgement.
Sometimes it’s possible that while the student is capable of having a silent and concentrated state of mind, the teacher is not. Sometimes the student has a higher level of consciousness than the teacher and in this case the hustle of the teacher can disturb his/her practice. Now that we see the yoga industrialized in the West, the teachers that don’t have a strong practice and long experience are unsure of their teaching and this can be seen in their neurotic way of adjusting the students. Teachers who are there to teach every moment – even when there’s nothing to teach. They talk, explain, point out the mistakes. The student is a customer and the customers need to get something in exchange for their money. Of course, you can adjust and align postures, but it’s only worth of doing when the student is free of stress. Otherwise you create more stress. If the student gets the stress of the teacher in addition, it’s possible he or she never reaches a calm state.
I’ve noticed that my practice suffers if:
😯 The teacher gives me advice and instructions before I even get to the pose. He or she tells what to concentrate on without ever seeing me before in that asana and without understanding my practice right now. The approach is teacher-centered, not student-centered. The teacher’s mind is in the past, in the “knowledge” and not present here and now.
😯 The teacher is mental and verbal. He or she bursts to talk in the middle of my practice to give some details and explanations. This brings me up to the surface from a concentrated, meditative physical state.
😯 The teacher shrinks my energy by his or her adjustments. When the teacher works on the basis of his/her mind, he or she doesn’t feel the response of my body. He maybe stops my energy from growing and can even conduct it to a wrong direction trying to stretch it the way he/she sees it. The body can open in so many different ways.
😯 The teacher accelerates his/her counting towards the end of an asana and changes the atmosphere in stress. It doesn’t help me to feel that there’s only “two more breaths left”. I would like to do my asanas with steady counts and “suffer” every moment in a calm atmosphere.
😯 The teacher is not in connection with my breath, my central axis and my Mula bandha. The adjustments are not connected either. Then it’s possible that he or she takes me out of my vertical axis, my center and makes it impossible for me to relax and do my work. Doing the asana for me, taking it away from me and making my body tense.
A student can naturally share his/her feelings and ask the teacher to be more present to the elements he/she is working on right now. It’s just not so easy, I guess. Fortunately some teachers are open and willing to communicate whatever it is about.
EXPENSION DE L’ESPACE
À l’Occident, nous sommes dès l’enfance poussés à nous orienter vers des objectifs. Nous apprenons que dans la vie, il s’agit d’atteindre ses objectifs. Petit à petit, nous perdons le naturel d’être nous-mêmes, nous faisons des efforts à tout moment – même quand ce n’est pas nécessaire. Une pratique de yoga régulière nous aide à rafraîchir notre relation avec la vie et retrouver ainsi la paix intérieure. Cela veut dire que nous pouvons accéder à cette dimension parfaitement détendue de notre être, lorsqu’aucun effort nous est demandé.
La majorité des gens qui viennent vers le yoga arrivent avec les valeurs intériorisées de la société. Cela veut dire les objectifs, la compétition, apprendre comment bien faire et comment tout vite acquérir. Beaucoup sont concernés seulement par le nombre de pratiques au lieu de leur qualité. Et combien de personnes vont continuer de la même façon des années durant? En s’efforçant à faire plus, en transformant la pratique en quelque chose de compliqué et avec très peu de conscience sur ce qui se passe pendant les pratiques? Et même en se vantant de leurs asanas? Elles sont nombreuses. Mais lorsqu’on ajoute à une vie déjà pleine d’exigences un nouveau systême avec ses exigences, nous ajoutons du stress. Il y a toujours quelques-uns qui intuitivement savent que le yoga tout en étant une pratique physique aussi, est surtout une pratique énergétique délicate et que le seul effort qu’on fasse est orienté à diminuer les efforts, à lâcher prise.
À partir de mes premières pratiques yoguiques, j’ai tenu à créer une espace pour mes sensations et expérimentations pour faire ma pratique sans aucun jugement de ma part ou de la part de quelqu’un d’autre. Au lieu de faire une performance, j’ai voulu approfondir. C’est aussi la raison pour laquelle, je n’ai pas fréquenté les cours de yoga. En tant qu’élève, j’ai souvent reçu des conseils pour faire la série d’une manière parfaite à des détails près plutôt que d’avoir été encouragée à être moi-même et à découvrir ce que je suis. Comme je n’étais pas intéressée à faire des performances, j’ai préféré pratiquer seule chez moi. Mon professeur, Sharath, par contre, m’a toujours donné une espace silencieuse protégée par sa présence et ses corrections rares et remarquables.
Comme j’ai trouvé le bonheur de travailler en silence et bienveillance, ça a été quelque chose que j’ai voulu partager avec mes élèves. Actuellement que je donne des formations de yoga où les participants sont soit des professeurs de yoga soit ils le deviennent éventuellement un jour, les questions pertinentes se posent: Comment enseigner le yoga? Pourquoi enseigner le yoga? Personnellement, je vois que l’enseignement proprement dit n’est pas nécessaire quand l’élève a déjà compris de quoi il s’agit. Dans ces situations-là, il suffit que le professeur soit présent. Quant aux débutants, je pense que l’attitude et l’approche de l’enseignant compte énormément. Nous pouvons indiquer les fautes sur le champ ou bien, nous pouvons accorder plus de temps à l’élève à explorer sans intervenir. Un enseignant avec beaucoup d’expérience s’aperçoit bien entendu de ces “fautes”, mais s’intéresse plus à l’intégration de la respiration et du corps. Ce qui compte pendant ce processus d’intégration est la présence et la vigilance de l’enseignant pour voir ce qui se passe dans l’élève au niveau énergétique. Où se trouvent les déséquilibres physiques et comment se déroulent les connections à l’intérieur du corps. Si l’élève est concentré sur le travail énergétique, l’ajustement de la posture devient superflu. Car un déséquilibre profond ne peut pas être changé ou ôté d’un moment à l’autre. L’élève a besoin du temps pour purifier ces déséquilibres et pour comprendre les connections entre le corps bloqué et les émotions bloquées.
Si nous pouvons nous débarrasser d’abord des conditionnements mentaux par rapport à l’exécution juste de la pratique, nous nous débarrassons en même temps de la crainte de ne pas bien faire. Après, nous sommes plus près de l’état paisible de yoga et nous pouvons pratiquer en toute tranquillité et avec l’aide des piliers de la tradition. Si le processus de purification mental s’avère efficace, le pratiquant va automatiquement appliquer ses connaissances et expériences à sa vie émotionnelle. Il veut vivre toutes ses émotions sincèrement et les reconnaître entièrement.
Il est tout à fait possible que l’élève a la capacité de s’intérioriser et de rester dans la concentration tandis que l’enseignant n’en est pas capable. L’élève peut avoir un niveau de conscience plus élevé que l’enseignant et dans ces situations-là, le professeur apporte un facteur perturbant avec sa présence tumultueuse. À l’heure actuelle où nous voyons le yoga industrialisé à l’Occident, les professeurs ont des comportements particuliers dû à une expérience faible en tant que pratiquant et au business où l’élève est vu en tant que client. Les professeurs n’arrêtent pas de parler, d’expliquer, de corriger. Les clients veulent ça en échange de leur argent. Bien sûr, on peut toujours aligner les postures, mais ça n’aboutit que si l’élève n’est pas stressé. Sinon, on arrive à créer encore plus de stress. Et si l’élève reçoit le stress de l’enseignant en surplus, il est probable qu’il n’atteint jamais à un état serein par sa pratique.
J’ai remarqué que ces choses gênent ma pratique:
😯 Si l’enseignant me bourre d’instructions avant que je ne me sois installée dans la posture. S’il me dit sur quoi je dois me concentrer sans m’avoir jamais vu dans cette asana et sans comprendre ma pratique du moment. L’approche est centrée sur l’enseignant, non sur l’élève. Les pensées de l’enseignant sont orientées vers le passé, dans le “savoir” et non ici et maintenant.
😯 Si l’enseignant est mental et verbal. S’il commence à parler en coupant ma concentration pour donner quelques détails et explications. Ceci me fait quitter mon état physique méditatif et m’oblige à redevenir mentale.
😯 Si l’enseignant par ses ajustements diminue mon énergie. Si l’enseignant travaille à partir du mental, il y a peu de connection énergétique et compréhension du corps. Il arrête mon énergie, l’empêche de l’étendre et même parfois la conduit dans une direction où elle ne va pas naturellement. Le corps et l’énergie peuvent s’ouvrir de multiples façons.
😯 Si l’enseignant accélère ses comptes pour me donner l’impression que ça ne va plus durer trop longtemps. Je préfère “subir” le temps total dans l’asana, je n’ai pas besoin de sentir mon professeur me porter en trichant.
😯 Si l’enseignant n’est pas en connection avec ma respiration, mon axe central et mon Mula bandha. Les ajustements ne peuvent pas servir à grand chose. Il est possible que l’enseignant me déplace de mon axe, de mon centre et ainsi faisant, rend impossible un travail détendu. En prenant l’asana de l’élève, il empêche l’élève de travailler et impose une tension musculaire pour que l’élève puisse garder un équilibre quelconque.
Naturellement, l’élève a bien le droit de faire part de ses problèmes dans l’enseignement, mais ça ne doit pas être facile. Heureusement, il y a des enseignants qui sont ouverts à la discussion et à la critique de leur travail.
JOOGA-AVARUUKSIA
Länsimaisessa yhteiskunnassa meitä ohjataan lapsesta asti tavoitteita kohti. Opimme, että elämä on ponnistelua tavoitteiden saavuttamiseksi. Pikkuhiljaa menetämme taidon olla ponnistelematta. Säännöllisen joogaharjoittelun myötä voimme kuitenkin löytää rennomman suhteen elämään eli taidon olla ponnistelematta silloin kun se on tarpeetonta. Moni tulee joogaan yhteiskunnasta sisäistetyllä asenteella: asettamaan tavoitteita, kilpailemaan muiden kanssa, ottamaan haltuun, opettelemaan miten harjoitus suoritetaan oikein. Monen itsetyytyväisyydelle harjoituksen määrällä on suurempi merkitys kuin laadulla. Kuinka moni jatkaa näillä samoilla linjoilla vuosikaudet? Suorittaen paljon, kovaa ja päättömästi ja ylpeillen “treeneillään”. Moni. Kun ennestään suoritus- ja kilpailuorientoituneeseen elämään lisätään uusi joogan suoritussysteemi, stressi kasvaa entisestään. Jotkut ymmärtävät intuitiivisesti, että joogassa on kyse energian keskittämisesn taidosta ja että ponnistelu suunnataan ponnistelua vastaan, irtipäästämiseen.
Omassa harjoittelussani olen aivan alusta asti halunnut antaa itselleni vapauden kokea. Tehdä harjoitusta niin, ettei tarvitse katsella heristelevää sormea – ei omaani eikä toisten. Ei suorittaa jotain ohjelmaa, vaan löytää itsestäni aina vain lisää syvyyttä. Olen hyvin harvakseltaan käynyt eri ohjaajien tunneilla ja monesti saanut oppilaana kokea sen, ettei minulla olekaan oikeutta olla minä, eikä mennä syvemmälle siinä mikä on juuri nyt käsillä. Sen sijaan minua on korjattu johonkin systeemin suuntaan, jotta minusta tulisi hyvä systeemin suorittaja. Siksi olen pitänyt parhaana yleensä harjoitella itsekseni, kun en ole saanut syventyä rauhassa siihen mitä kulloinkin koen. Oma opettajani Sharath on aina suonut minulle rauhan ollen läsnä ja auttaen minua fyysisesti vain harkitusti.
Kun olen saanut itse onnen työskentelystä hyväksyvässä hiljaisuudessa, olen halunnut suoda myös oppilailleni tilaa kokea. Nyt kun pidän joogakoulutuksia, joiden osallistujissa on kenties joskus tulevaisuudessa muita ohjaavia, esille tulee konkreettisia kysymyksiä: Miten joogaa ohjataan? Miksi joogaa ohjataan? Minusta sitä ei tarvitse ohjata lainkaan, jos ihminen tietää mitä hän tekee, jos hän on saanut jonkun langan päästä kiinni. Silloin ohjaaja voi antaa tukensa olemalla läsnä pikemminkin kuin puuttumalla johonkin linjaukseen. Mitä tulee aloittelijoihin, uskon, että on suuri merkitys sillä annetaanko ihmisen etsiä ja kokea rauhassa vai puututaanko heti “virheisiin”. Kokenut harjoittelija tai ohjaaja näkee myös “virheet”, mutta olennaisempaa on integroida hengitys ja keho. Siihen tarvitaan harmoninen ja häiriötön ympäristö. Tässä integraatioprosessissa on merkitystä sillä pystyykö opettaja näkemään mitä energiatasolla tapahtuu. Mikä on yhdistymässä, missä energia on epätasapainossa? Jos silloin puuttuu vain asanan muotoon, voi pilata tärkeän hetken. Sisäistä epätasapainoa kun ei voi mitenkään korjata kerralla. Siihen pitää kasvaa ymmärtämällä epätasapainon syy. Ja siihen taas tarvitaan aikaa ja tilaa tutkia ja selvitellä isompaa kokonaisuutta.
Jos poistetaan ajatusehdollistumat siitä miten harjoitusta pitää tehdä, päästään vähitellen eroon pelosta tehdä väärin. Vasta sen jälkeen perinteen tukipilarien avulla voidaan päästä stressittömään tilaan ja siten lähemmäksi joogaa. Jos tämä mielen puhdistumisvaihe harjoituksen sisäänajossa onnistuu, harjoittelija luultavasti automaattisesti soveltaa kokemaansa henkisesti. Hän haluaa löytää myös emotionaalisen laajuutensa ilman mitään arvioita tai arvostelua.
Joskushan sattuu olemaan niin, että oppilas on tietoisempi kuin opettajansa. Voi olla, että harjoittelija itse pääsisi hyvinkin hiljaiseen ja keskittyneeseen olotilaan, mutta ohjaaja ei pääsekään ja silloin opettajan touhu voi olla oppilaasta jopa häiritsevää. Nykyään joogan teollistuessa länsimaissa näkee paljon sitä, että joogaopettajat eivät uskalla olla ohjaamatta ja se näkyy neuroottisena korjaamisena. He puhuvat, selittävät, opettavat, korjaavat virheitä. Harjoittelija on asiakas ja asiakkaiden pitää saada vastinetta rahoilleen. En tarkoita, etteikö asentoja voisi linjata, mutta vasta sitten kun vapaus ja rauha on löytynyt. Muuten mennään koko ajan kohti isompaa stressiä. Jos harjoittelija saa ohjaajan stressin niskaansa omansa lisäksi, voi olla vaikeaa päästä koskaan oikeaan olotilaan.
Mitkä asiat opettaja sitten tekee niin, että ohjattavan jooga kärsii? Minä olen huomannut, että nämä asiat rikkovat harjoituksen:
😯 Jos mekaanisesti tuo neuvonsa asanaa varten jo ennen kuin ohjattava edes on asanassa. Sanoo mihin pitää keskittyä näkemättä mikä on juuri tämän harjoittelijan tämänhetkinen tilanne. Suhtautuminen on siis ohjaajalähtöinen eikä harjoittelijalähtöinen. Ohjaajan mieli on kiinni menneessä kokemuksessa ja “tiedossa” eikä siis läsnä tässä ja nyt.
😯 Jos on mentaalinen ja verbaalinen. Jos kesken harjoituksen puhkeaa puhumaan ja selittää asioita yksityiskohtaisesti. Tämä tuo ohjattavan keskittyneestä kehollisesta tilasta pintaan.
😯 Jos avustuksellaan supistaa ohjattavan energiaa kutistamalla kehoa. Yleensä liian voimakkaat avustuksen pakottavat ohjattavan puolustautumaan. Kun ohjaaja on mielessään eikä kuuntele kehon vastauksia, saattaa käydä niin, että energia ei pääse avautumaan, vaikka harjoittelija olisikin jo valmis. Ohjaaja ei siis koe harjoittelijan potentiaalia ja vie ehkä asanassa ihan väärään suuntaan. Keho kun voi avautua niin monella tavalla.
😯 Jos kiirehtii ohjattavaa kiihdyttämällä laskuja asanassa loppua kohti. Sen sijaan, että tämä helpottaisi harjoittelijaa, se luultavasti nostaa stressiä. Ohjaajan ei tarvitse kantaa harjoittelijaa henkisesti, vaan hänen tulisi antaa harjoittelijan kasvaa harjoituksen mittaiseksi ja sitten sen yli.
😯 Jos menee asioiden edelle. Kun vääntää tai venyttää ennen kuin ohjattava on edes läsnä tässä hetkessä. Kun lähtökohta on pielessä, ei asanassa tilanne parane. Ohjaajat toimivat useimmiten näin omassa innossaan tavatessaan notkeakehoisen oppilaan.
😯 Kun ei pääse yhteyteen ohjattavan hengityksen, Mula bandhan ja keskusakselin kanssa ja toimi suhteessa niihin. Silloin mahdollisesti siirtää ohjattavan painon juuri sen verran pois akselilta, että ohjattava menettää oman voimansa ja tasapainonsa ja sen vuoksi jännittyy. Tällöin ohjaaja tekee asanan tavallaan oppilaan puolesta, ottaa sen oppilaalta pois.
Toki oppilaskin voi kertoa tuntemuksistaan ja pyytää ohjaajaa kuuntelemaan tarkemmin. Se ei vaan taida olla kovin yksinkertaista. Jotkut ohjaajat ovat onneksi kuitenkin avoimia tällaiselle kommunikaatiolle.
Photo by Mari Jannela
annenuotio.wordpress.com 