2014 in review

The WordPress.com stats helper monkeys prepared a 2014 annual report for this blog.

Here's an excerpt:

The concert hall at the Sydney Opera House holds 2,700 people. This blog was viewed about 18,000 times in 2014. If it were a concert at Sydney Opera House, it would take about 7 sold-out performances for that many people to see it.

Click here to see the complete report.

Head over heels

My flamenco teacher in Paris, Patricio Martin, has inspired me enormously in his classes, as an instructor of course, but also as an artist who lives his art every waking moment. When he watches us dance, he must sometimes remind us of very simple things. Like “First be conscious, then take action.” 💡 His a great example of presence and a capacity of putting intensity and magic in his gestures. I love to see him make grimaces of suffering when he hears the nonmusicality of our claps and heel sounds executed with inadvertence, haste and even stupidity sometimes. He always tells us to make music with our feet and hands, to give a musical quality, life, beauty to our gestures. I admire his strictness. And I’m so grateful to him.

This kind of experience of love in action made me do an inverse comparison to yoga practice and more specifically to mantras in a group situation. I’ve been astonished for years why people shout the mantras and why the chant is a manifestation of stress and speed. Where is the sacredness? I don’t think we need a specially beautiful voice, but an action that grows from the heart. When the voice vibrates with our heart, it has a completely different quality in it. It becomes a sound of love. Then any voice sounds beautiful, because the softness and the spirit modify its quality tremendeously. If we are not present in our voice, we’re just repeating words and everything becomes banal, boring and cold.

The mantras and the use of my own voice is something really extraordinary for me. I don’t know why I feel so deeply when I chant. It’s a feeling as if I was saying a final farewell to the dearest person. It’s overwhelmingly sad, warm, soft, beautiful and heartbreakingly joyful at the same time. This state is something I also know through dance. I believe that no matter if it’s dance, chanting or something else, to put beauty into it, all we need, is to really be present and to have the intention to give something from ourselves. But it’s not enough to be present every other second, we need to be there every second. This makes the difference. A real artist is present, (s)he fills her/himself completely and then (s)he fills the space with her/his action. A real yogi/yogini does exactly the same.

CŒUR AUX TALONS

Mon professeur de flamenco à Paris, Patricio Martin, m’a énormément inspirée dans ses cours, bien sûr en tant qu’enseignant mais aussi en tant qu’artiste qui vit son art. En nous regardant danser, Patricio est obligé de nous rappeller des choses simples, par exemple: “D’abord la conscience et ensuite l’action”. 💡 Lui-même est un parfait exemple d’une présence époustouflante et de la capacité de mettre de l’intensité et de la magie dans ses gestes. Qu’est-ce que j’aime voir son visage se crisper sous l’effet de non-musicalité de nos coups de talons ou de nos “palmas claras” ou “palmas sordas” exécutés d’une manière inattentive, indifférente, stupide parfois. Il nous demande toujours de faire de la musique avec nos pieds et nos mains, de donner une qualité musicale, une vie, une beauté à ce que nous faisons. J’adore son exigence! Et je lui en suis extrêmement reconnaissante.

J’ai fait le rapprochement inverse avec le chanting dans la tradition de yoga. Je vois que dans l’Ashtanga yoga les gens ont tendance à sinon crier au moins à dire les mantras d’une façon qui ne laisse pas trop la place à l’amour ou au sacré. Les voix insensibles qui s’accélèrent et qui créent du stress. Ce n’est pas une question d’avoir une voix pure ou un timbre personnel, mais il s’agit de vouloir donner avec son coeur. Donner de la qualité. La qualité du cœur, c’est l’amour. Chaque voix résonne joliment quand il y a le cœur, la respiration et la présence. Quand on n’est vraiment pas à l’intérieur de soi, quand on s’observe, quand on ne fait que répéter, c’est plat, ennuyeux.

Pour moi, les mantras, l’utilisation de ma propre voix, est quelque chose d’extraordinaire. Ce que je ressens à chaque fois en faisant des mantras, c’est presque l’équivalent à des adieux pour toujours à un être cher. Ça me remplit à la fois d’une douce tristesse, d’une joie déchirante, de l’exquisité de la vie et de la mort. Mais ceci, je connais déjà par la danse. J’accueille toutes les émotions. Je crois que, que ça soit la danse, le chanting ou autre chose, pour que ça soit beau, il suffit d’être vraiment présent et d’avoir cette intention de donner quelque chose de beau de soi-même. Mais il faut être présent à chaque moment, pas à toutes les deux secondes. C’est là la différence. Un vrai artiste est présent, il remplit d’abord son être et puis l’espace avec ce qu’il fait. Un vrai yogi, une vraie yogini, c’est pareil.

MITÄ KUULUU?

Pariisilainen flamenco-opettajani, Patricio Martin, on tuonut pelkällä olemuksellaan elämääni suunnattomasti inspiraatiota. Hän on loistava opettaja ja sen lisäksi taitelija, joka tekee taiteensa näkyväksi joka hetki. Minua ovat valtavasti kiehtoneet monet hänen lausahduksensa. Mitä tanssiaskeliin tulee, yksi tärkeä asia on ollut: “Ensin tietoisuus, sitten toiminta.” 💡 Hän on itse oivallinen esimerkki henkeäsalpaavasta läsnäolosta ja kyvystä laittaa tarvittaessa mieletön intensiteetti eleeseen kuin eleeseen. Minut tekee onnelliseksi hänen tuskasta rypistyvä otsansa kun hän kuulee epämusikaalisia kantapään kopautuksia tai huolimattomia käsien taputuksia, jotka on läiskitty tanssin sekaan jotenkin tunteettomasti. Hän kehottaa meitä aina soittamaan jaloilla ja käsillä, antamaan kaikelle tekemisellemme musikaalista laatua, elämää, kauneutta.

Löydän tästä rakkaudesta ja kokemisen tavasta käänteisiä yhtymäkohtia joogaharjoitteluun ja varsinkin yhteismantroihin. Ashtangajoogassa olen kautta vuosien ihmetellyt sitä miten ja miksi mantrat miltei huudetaan läpi. Ihmisten äänet kaikuvat tunteettomuutta ja vauhtia. Kaikki pyhyys tuntuu olevan kaukana. Kysymys ei ole lainkaan siitä, että ihmisellä pitäisi olla kaunis lauluääni, vaan siitä, että tekeminen lähtee sydämen läsnäolosta. Kun äänen väreily yhtyy sydämen energiaan, siihen tulee aivan erilainen laatu. Rakkauden sointu. Silloin jokainen ääni soi kauniisti, sillä hengityksen pehmeys ja hengen läsnäolo muuttavat sitä hämmästyttävästi. Jos taas ihminen ei ole läsnä itsessään ja vain toistaa sanoja, kaikki muuttuu latteaksi, ikävystyttäväksi ja kylmäksi.

Itse tunnen aina mantroja laulaessani sellaista rakkautta kuin jättäisin viimeiset jäähyväiset rakkaimmalle ihmiselle. Jotain suurta, surullisenkaunista, lämmintä ja pehmeänviiltävää. Koko elämän ja kuoleman sisäänsäsulkevaa. Näin tunnen myös tanssiessani. Minusta tuntuu, että usein riittääkin, kun meillä on halu kokea syvästi ja tehdä asiat kauniisti, olla antajana siis täysin läsnä. Mutta se tarkoittaa todellakin sellaista läsnäoloa, josta ei tipahdeta pois joka toinen sekunti. Ja siinä on se suuri ero! Todellinen taiteilija täyttää koko tilan omalla energiallaan ja läsnäolollaan. Samoin tekee todellinen joogi tai joogini.

Patricio Martin

Penitentiary

My father was quite ambitious for me, making great efforts to teach me to read when I was an infant. I was hardly three when I started to decode every piece of text I saw. I read street names, shop signs, advertisements, any magazines. My lexicon got richer and my world wider especially in the company of my dearest friend, Donald Duck. In these comics I also learned – not without terror – about The Beagle Boys and their life. They were dreadful criminals who got arrested every now and then.

As I was an asthmatic child I was taken to some medical exams once in a while. My parents would then talk about my situation between them and mention the name of the hospital I was supposed to stay in for a longer period of time. Funnily the name of the hospital included a word I recognized from The Beagle Boys stories. Jail. I figured that the time had come for a big punishment: I would be put into jail. I was confused of not knowing if I was to share a cell with some vulgar unshaved bandits. One day I had asked my father: “Dad, are you going to leave me in that child prison for the rest of my life?”

My yoga practice once brought up a very vivid and unshattered memory of this situation when I realized that I wouldn’t see my parents anymore and I would spend my life in jail with some dangerous men. In the end I didn’t have to go to that prison. In my prison there was nobody else than me.

INCARCÉRÉE

Mon père avait de belles ambitions pour moi. Entre autre il a fait un tas d’efforts pour m’apprendre à lire presqu’à l’âge de nourisson. J’avais à peine trois ans que j’essayais de décoder tout les mots et textes que je rencontrais. Aussi bien des noms des rues, des enseignes de magasins, des publicités et tous les magazines que je trouvais à la maison. Mon vocabulaire s’enrichissait et mon monde s’élargissait dans la compagnie de mon plus cher ami, Donald. Dans ces bandes dessinées, je faisais aussi la connaissance, non sans terreur, avec Les Rapetou, les gangsters horribles qui se faisaient incarcérés de temps en temps.

Comme j’étais une enfant asthmatique, on m’a fait faire des examens médicaux assez souvent dans des établissements de santé différents. En parlant de ma situation mes parents mentionnaient souvent le nom de l’hôpital dans lequel je devais entrer pour une période un peu plus longue. Bizarrement, le nom de l’hôpital contenait un mot que je reconnaissais des histoires des Rapetou. Tôle. J’en ai déduit que le temps était venu pour moi de subir une punition ultime. On me mettrait donc en prison. J’étais bouleversée surtout de ne pas savoir si je devais partager ma cellule avec quelques bandits mal rasés et vulgaires. Un jour, j’avais posé la question à mon père: “Papa, je vais rester dans cette prison pour enfant toute ma vie?”

La pratique du yoga a fait remonter à la surface ce souvenir vif et déchirant, le moment où j’ai pensé que je ne verrais plus jamais mes parents et que je passerais ma vie en prison en compagnie des hommes dangereux. Mais finalement, on m’a pas mise dans cette prison. Dans la prison où j’ai vécu, il n’y avait que moi et personne d’autre.

LINNANNEITO

Isäni kunnianhimoisessa otteessa opin lukemaan alle kolmevuotiaana. Niinpä sukelsinkin sanojen ja tekstien maailmaan jo varhain. Tavasin katujen nimiä, kauppojen kylttejä, mainoslauseita, kahlasin lehtiä läpi. Sanastoni karttui ja maailmani laventui erityisesti rakkaimman ystäväni Aku Ankan avulla. Aku Ankoista opin myös pelottavan Karhukoplan seikkailuista. He olivat kauhistuttavia konnia ja istuivat välillä linnassa tuomiotaan.

Lapsena olin astmaattinen ja minua vietiin usein tutkimuksiin. Vanhempani puhelivat aina hetkittäin siitä, miten minut viedään piakkoin Lastenlinnaan. Tunnistin heidän puheestaan linna-sanan ja minun mielessäni asia jäsentyi siten, että nyt oli tullut ison rangaistuksen vuoro. Joutuisin kaltereiden taakse. Erikseen pohdin sitä olisivatko ruokottomat konnat kanssani samassa tyrmässä. Yhtenä päivänä olin kysynyt isältäni: “Isä, jätättekö te minut koko elämäksi sitten sinne lasten vankilaan?”

Joogaharjoitus toi aikanaan tahrattoman ja voimallisen muiston tästä tilanteesta, kun luulin, että en enää koskaan näkisi vanhempiani ja joutuisin olemaan loppuelämäni vankilassa vaarallisten miesten kanssa. Siihen vankilaan en kuitenkaan joutunut. Omassa vankilassani ei minun lisäkseni ollut ketään muuta.

Why are you here?

How many people in this whole wide world feel they really have a reason to live? How many people feel somebody really ever loved them for what they are? People pretend that they are ok with the superficial feeling of meaningfulness of life. In the yoga context many people find the courage to admit the emptiness of their life. Admitting it is the turning point. That’s when we can go deeper into it by detaching ourselves from our mental creations. Our mind is capable of creating endless superficial meanings for life to keep us motivated. We feel that things we do are important and that we are important, because we follow the schemes of our society. But deep down, how does it feel to live your life as a soul by being just a successful citizen?

When we are children, our parents’ love is the nourishment for our heart and gives an inner motivation for life. But when you’re not a planned child, a wanted child or when you were born to keep your parents together or give a reason for them to live, you start to question why you’re here on this planet. Thousands of questions. No satisfying answers, no solution. More I meet people who have lost much or almost everything or who never felt loved, and more I feel that these people have been blessed like me. They felt these existential questions in their heart. Because when you do, you will have to find out the real meaning of life. The answer is that life wanted you here! The existence wanted you. And now, when you are one with life no matter what people around you feel about you and your meaning, you are in good hands.

But the question is are we willing to dig to be one with the existence. It’s be painful to destroy all the images and attachments that used to give us the meaning. Our life is not about our parents even if they gave us life. It’s about our life and our connection to the existence itself. When you find the connection without anything between you and the existence, you’re safe.

LE POURQUOI

Peu nombreux sont ceux qui dans ce monde sentent qu’ils ont vraiment une raison de vivre. Peu nombreux sont ceux qui se sont senti vraiment aimés pour ce qu’ils sont. En général, les gens prétendent d’être satisfaits de leur vie quand ils ont trouvé une ou plusieures raisons superficielles pour vivre. Dans le contexte du yoga, on trouve de plus en plus de gens ayant le courage d’admettre le non-sens de la vie. L’admettre est déjà un début. C’est un début pour aller plus loin dans la recherche de la vraie signification et le moment pour se détacher de nos propres créations mentales. Notre mental est capable de créer continuellement de nouvelles significations mensongères pour nous tenir motivés. Très souvent, nous sentons que ce que nous sommes et ce que nous faisons a de l’importance, parce que nous suivons les schémas de la société. Mais dans notre cœur, pouvons-nous réellement nous contenter de n’être plus qu’un citoyen réussi?

Dans notre enfance, c’est l’amour de nos parents qui nous nourrit et nous donne une motivation interne pour la vie. Mais lorsque nous n’avons pas été planifiés, désirés ou lorsque nous comprenons n’être nés que pour donner un sens à la vie de nos parents, nous commençons à nous poser des questions sur le pourquoi nous sommes là, sur cette planète. Des milliers de questions. Pas de réponses satisfaisantes, pas une solution. Pourtant, c’est curieux, j’ai l’impression que plus je rencontre des gens qui ont subi des pertes énormes ou qui ont beaucoup souffert, plus je sens que c’est ces gens-là qui sont bénis dans la vie – comme je le suis moi-même. Ils ont dû poser ces questions sur la signification de leur existence au niveau du cœur. C’est comme ça qu’on peut aboutir, qu’on peut trouver une “réponse”. La réponse c’est que la vie nous voulait ici. L’existence elle-même nous voulait. Et si nous sommes un avec l’existence, peu importe ce que pensent ou disent les gens autour de nous par rapport à notre signification.

Mais voulons-nous aller plus loin pour trouver l’unité avec l’existence? Car c’est toujours pénible de détruire les images et les attachements qui nous donnaient un sens et sur lesquels se basait notre vie. L’essence de notre vie n’est pas liée à nos parents même s’ils nous ouvraient la porte à l’existence. Notre vie est liée directement à l’existence. La pratique du yoga peut servir à éliminer tout ce qui empêche la relation directe entre nous et la vie. Et c’est là, que nous sommes sauvés de toute peur, toute angoisse.

Cette année, j’ai rencontré en Inde, Lisa, une femme extraordinaire. J’étais touchée par son histoire et l’amour qu’elle propageait malgré tout par tant de façons différentes. En l’écoutant jouer son saxo avec une tendresse et douceur rares, j’ai été témoin des moments sublissimes un soir de pleine lune.

OLEMASSAOLON SYLEILYSSÄ

Kuinka moni ihminen maailmassa todella tuntee löytäneensä syyn elää? Kuinka moni on todella tuntenut olevansa rakastettu itsenään? Ihmiset tyytyvät usein pinnalliseen kokemukseen näistä tunteista ja haluavat näyttää olevansa täysin tyytyväisiä – lähinnä itselleen. Joogakontekstissa ihmiset usein rohkaistuvat myöntämään itselleen elämän merkityksettömyyden tunteen. Sen myöntämisestä lähtee liikkeelle uudenlainen etsinnän taso. Silloin voi alkaa tutkimaan syvempiä merkityksiä ja erkaantua mielen rakennelmista. Mielemme kun on kykenevä luomaan loputtomiin merkityksiä, jotta pysyisimme motivoituneina elämän suhteen. Näin voimme tuntea, että tekemisillämme ja meillä itsellämme on suuri merkitys, kunhan vain seuraamme yhteiskunnan kaavoja. Mutta syvällä sisimmässään yksikään sielu ei ole elossa sitä kautta, että on pelkästään kelpo yhteiskunnan jäsen.

Lapsena vanhempiemme rakkaus ravitsee sydäntämme ja antaa sisäisen motivaation elämälle. Mutta silloin kun emme olekaan suunniteltuja, haluttuja tai kun synnymme pitääksemme vanhempamme yhdessä, antaaksemme heille tarkoituksen elää, meille nousee eri tavalla esiin kysymys siitä miksi olemme tällä planetalla. Tuhansia kysymyksiä. Ei kuitenkaan tyydyttäviä vastauksia eikä ratkaisua. Mitä enemmän tapaan ihmisiä, jotka ovat menettäneet elämässän paljon tai melkeinpä kaiken tai niitä, jotka eivät saaneet olla rakastettuja lapsena, sitä enemmän koen heidän olevan siunattuja itseni tavoin. He ovat kokeneet nämä eksistentiaaliset kysymykset sydämessään pienestä pitäen. Kun näin on, ihmisen täytyy etsiä elämän todellinen tarkoitus. Todellinen tarkoitus on siinä, että elämä halusi juuri sinut tänne! Täällä olet, koska olemassaolo päätti niin. Kun olet yhtä olemassaolon kanssa ei enää ole väliä sillä mitä muut ajattelevat sinusta tai millaisia merkityksiä he elämällesi antavat. Olet hyvissä käsissä.

Kysymys on enää siitä haluammeko mennä syvemmälle löytääksemme perille. On nimittäin äärettömän tuskallista repiä alas kaikki ne mielikuvat, joista olemme merkityksen elämällemme saaneet. Elämämme ei todellisuudessa liity vanhempiimme, vaikka heiltä saimme portin astua elämään. Kysymys on meistä ja suhteestamme olemassaoloon. Kun tämä suhde avautuu puhtaana, ilman mitään välikäsiä, olemme lopullisesti turvassa.

Tänä vuonna tapasin Intiassa Lisan, suurenmoisen naisen. Minua kosketti hänen tarinansa ja hänen rakkautensa monet ilmenemismuodot. Hänen saksofoninsa rakkaudellinen sointi täydenkuun iltana oli koskettavan kaunis elämän laulu.

This year in India I met a beautiful person, Lisa. I was touched by her story and by her way to share ❤ in so many ways. Her saxo playing the soft notes of love was a unique expression of life on a full moon night.

Is yoga against your religion?

Yoga is not a religion. It’s a spiritual tradition that can be practiced in many different ways. Some do a physical practice, some concentrate on the breath, some sit in silence praising God. Yoga has so many forms that it’s not easy to classify and that’s one reason why it stirs up doubts and prejudices. It’s not that the yogis are not willing to define yoga or to tell clearly what it is about – and naturally many definitions exist – but the fact is, that yoga can only be understood by those who practice it.

I’m not aware how yoga is seen in various religious communities, but in Finland there’s been a clear position against yoga in the Christian field. When I started to teach yoga in the latter half of the 90’s, yoga was not popular or even known among the average people. The prejudices existed though. I got a few letters from some of my peers after having started practicing yoga. They told me about its dangers reminding me that yoga is from Satan. These people had never tried yoga themselves. They had only heard of these risks from someone else.

The funny thing is that when I started to practice yoga, many biblical anecdotes came to my mind and they touched me in a new way. Especially the life of Jesus. I felt I was touched by God simultaneously through two traditions. I had no contradiction in my heart between what I lived through my yoga practice and the Christian ethics. Both are about the spiritual path, about the obstacles on it, about understanding and winning those obstacles to grow.

From time to time these kind of questions are brought up in my workshops and retreats and certainly much is going on in the students’ minds – not said aloud. People strive to understand if the yoga practice is against their religious beliefs. These inner dialogues are often full of anxiety and fear. Why are people so afraid of this possibility of contradiction and incompatibility? And why don’t they immeadiately know if yoga is against their religion? Some people’s beliefs have been an armour against the fear. Against the fear that their faith is false. And if you are afraid, that must be the truth. Instead of having the real faith, people have mental beliefs. Their life and their self image have been built on those beliefs.

There’s nothing to be scared of, if we are connected to something real and we live our spirituality instead of some mental images we created. I feel I can go wherever I want to enjoy any religious events. I’m not afraid that something would be against my faith. If it was, I would then take a new path! If tomorrow I realize that yoga is not the best way to grow for me, I’m free to choose another way. I’m not attached to any system, I’m interested in the spiritual experience that I can find in nature, church, temple, in any devotional event or with any devotional people.

The endless speculations on a system against another will only lead to anxiety, insecurity and madness. These systems are not for the mind, they talk about the same spiritual experiences with different images and symbols. And so the answers are also to be found in spirit, not in mind. If your own religion is mental, it must be very scary to take a step to the emptiness, to the real spiritualilty. I’m convinced that the yoga practice can help us to build a real connection to our spirit also through a religion, as it shows us how dead some beliefs are in us in reality. It also helps us to be free from a system in the end and find depth in life by ourselves. Yoga is perfect to complete a religion, but it can also give an experience of new freedom: we don’t need a system. All we need is a direct connection to the Creator.

UNE CONVERSION? UNE RÉCONCILIATION?

Le yoga n’est pas une religion. Il s’agit d’une tradition spirituelle dont les pratiques diffèrent considérablement. Il y en a qui font une pratique physique, il y en a qui se concentrent plus sur la respiration et puis, il y en a aussi qui préfèrent louer Dieu tout en restant assis en lotus. Comme le yoga peut prendre tellement de différentes formes, il n’est pas facile de le classifier et c’est certainement pour cela qu’il suscite des doutes et des préjugés. Cela ne veut pas dire que les yogis soient réticents à définir le yoga ou de clarifier explicitement quelle en est la nature profonde – et bien entendu, de multiples définitions existent – mais il en est ainsi que l’essence du yoga peut être compris seulement par ceux qui le pratiquent.

Je ne suis pas tellement au courant de la situation mondiale des communautés religieuses à l’égard du yoga, mais en Finlande où j’ai commencé à enseigner dans la deuxième partie des années 90, au moment où la plupart des gens ne savaient pas trop ce que c’était, il y avait une position très nette contre le yoga parmi les chrétiens. Ils ignoraient ce que c’était, mais ça n’empêchait pas les préjugés ni le jugement. J’ai même reçu des lettres des jeunes gens que je connaissais à peine qui m’avertissaient des dangers du yoga et qui me rappelaient que le yoga provenait de Satan. Ces gens-là n’avaient jamais essayé le yoga, ils avaient entendu parlé du yoga par des autorités religieuses.

Ce que je trouve un peu drôle dans ce contexte en ce qui me concerne, c’est que pour moi c’est justement la pratique du yoga qui m’a révélé des anecdotes bibliques, qui a fait que je m’intéresse à elles. Surtout la vie de Jésus m’a touché d’une façon nouvelle. J’étais touchée par Dieu par les deux traditions sans avoir aucune contradiction dans mon coeur entre l’éthique chrétienne et ce que je vivais à la suite de ma pratique. Dans les deux traditions, il s’agit d’un chemin, des obstacles qu’on y rencontre, de la compréhension et de la transformation de ceux-ci et de l’aboutissement de la maturité spirituelle.

De temps à autre, des questions relatives à ces contradictions sont posées pendant mes stages et retraites et certainement, il y a beaucoup plus de tumulte dans les esprits des élèves qu’ils ne l’expriment. Les gens cherchent à comprendre si oui ou non le yoga est contre leurs convictions religieuses. Ces dialogues intérieures sont souvent pleins d’angoisse et de peur. Pourquoi les gens ont-ils tellement peur de cette possibilité de contradiction et d’incompatibilité? Et pourquoi ne savent-ils pas sur le champ si le yoga est contre leur religion? Certains portent leur conviction comme une armure contre la peur. Contre la peur de devoir constater que leur croyance n’est pas authentique. Et si l’on a peur, c’est que ça doit être vrai. Peut-être la vie et l’image de soi ont été bâtis sur ces croyances mentales.

Il n’y a aucune crainte lorsque nous sommes connecté à quelque chose de réel et si nous vivons notre spiritualité au lieu des images mentales créées par nous-mêmes. Personnellement, je sens que je peux me sentir bien dans n’importe quel évènement religieux. Je n’ai pas peur de rencontrer des éléments contre ma foi. Et si ça devait être le cas, je choisirais un autre chemin. Si demain je me rends compte que le yoga ne me fait pas avancer, je suis libre à choisir une autre voie. Je ne suis pas attachée à un systême, je suis intéressée par l’expérience spirituelle que je peux trouver aussi bien en communion avec la nature, dans une église, dans un temple, dans n’importe quel évènement dévotionnel.

Les spéculations incessantes sur l’incompatibilité de l’un avec l’autre mènent à l’anxiété, le sentiment d’insécurité et aux délires même. Ces systêmes-là ne sont pas pour le mental. Ils parlent de la même réalité spirituelle avec des images et symboles différents. Par conséquant, les réponses à des incertitudes pourront être trouvées dans le coeur, pas dans le mental. Mais si votre religion a été une construction mentale, ça peut faire très peur de lâcher prise pour connaître la spiritualité. Je suis convaincue que la pratique du yoga peut nous aider à connecter avec notre esprit par une religion aussi, car elle peut montrer à quel point certaines de nos convictions sont vides et qu’elles ne correspondent pas à quoi que ce soit en nous. Elle nous aide également de nous libérer d’un systême et de trouver une profondeur dans la vie par notre propre cœur. Le yoga complète parfaitement une religion, mais il peut très bien aussi nous en libérer: nous n’avons plus besoin d’un systême. Tout ce dont nous avons besoin, c’est la connection directe au Créateur.

JOOGA, VAKAUMUS JA USKO

Jooga ei ole uskonto. Se on henkinen traditio, jota harjoitetaan monella eri tavalla. Jotkut tekevät fyysistä harjoitusta, jotkut keskittyvät hengitykseen, jotkut istuvat hiljaa paikallaan ja ylistävät Jumalaa. Näistä useista erilaisista muodoista johtuen joogaa on vaikea luokitella mitenkään ja siksipä se toisinaan herättää epäluuloa. Kyse ei ole siitä, etteivätkö joogit haluaisi määritellä joogaa tai kertoa selkeästi mistä on kyse – ja onhan määrittelyjä löydettävissä runsaastikin – vaan siitä, että joogan ydin avautuu vain niille, jotka sitä harjoittavat.

En tiedä miten muissa uskonnollisissa piireissä joogaan suhtaudutaan, mutta ainakin Suomessa kristittyjen joukosta on kuulunut paljon joogan vastaisia ääniä. Itse aloin opettamaan joogaa 90-luvun jälkipuoliskolla ja silloin jooga oli monelle vielä täysin tuntematon alue. Ennakkoluuloja oli sitäkin enemmän. Itsekin sain muutamalta tutulta kirjeen aloitettuani joogan. Niissä muistutettiin joogan vaaroista ja siitä, että se tulee saatanasta. Varoittelijat eivät kuitenkaan koskaan itse olleet kokeilleet joogaa. He olivat vain kuulleet näistä vaaroista joltain ylemmältä uskonnolliselta taholta.

Kuitenkin oikeastaan joogaharjoittelun myötä alkoivat itselleni nousta Raamatun kertomukset esiin ja ne koskettivat uudella voimalla. Ja aivan erityisesti Jeesuksen elämä. Vähän kuin olisin tullut tuplasti uskoon. Kokemuksen tasolla en itse tuntenut mitään eroa joogaharjoittelusta syntyneen sydämen äänen tai raamatullisen etiikan välillä. Kysymys on molemmissa henkisestä tiestä ja sillä kohdattavista esteistä, jotka pyritään ymmärtämään ja voittamaan, jotta meissä voi tapahtua kasvua.

Aika ajoin nämä kysymykset nousevat esille kursseillani ja retriiteilläni ja aivan varmasti monien ihmisten mielissä on mylläkkää, vaikka asioita ei sanota ääneen. Ihmiset miettivät onko jooga heidän vakaumustaan vastaan. Pohdintaan liittyy yleensä pelon värittämä tunnelma. Miksi ihmiset sitten pelkäävät niin paljon, että jooga voisi olla heidän vakaumustaan vastaan tai yhteensopimaton sen kanssa? Ja miksi he eivät sitä tiedä välittömästi? Ainakin joillain oma “vakaumus” rakentuu nimenomaisesti torjumaan sitä pelkoa, että oma usko olisikin tyhjän päällä. Ja kun ihminen pelkää, asia ilmeisesti onkin näin. Todellisen uskon sijaan ihmisillä onkin uskomusjärjestelmä, jonka varaan elämä on rakennettu.

Mitään pelättäväähän ei ole, jos tuntee todellisen ja elävän henkisen liekkinsä eikä ole kasvanut kiinni omiin ajatusrakennelmiinsa. Ainakin minä voin mennä vapaasti minkä uskontokunnan järjestämään tilaisuuteen nauttimaan olostani. En pelkää, että joku horjuttaa näkemystäni. Jos horjuttaisi, lähtisin uudelle polulle. Jos huomenna jooga ei olekaan enää se paras väline edetä ja elää, olen vapaa ottamaan uuden suunnan. Minulle ei ole tärkeää mikään systeemi, vaan se universaali henkinen kokemus, jonka voi saada luonnossa, kirkossa, temppelissä, missä hartaustilaisuudessa vain.

Loputtomat pohdinnat siitä onko jooga kristinuskoa vastaan varmasti vievät ahdistukseen, epätietoisuuteen ja jopa lähelle hulluutta. Kysymys ei ole mielen tason systeemeistä, vaan samasta henkisestä kokemuksesta eri kuvin ja symbolein. Vastaukset eivät löydy mielestä ja sen perusteluista, vaan hengestä. Jos oma usko onkin ollut mielen tasolla, saattaa olla pelottavaa pudottautua “tyhjän päälle” hengen elämään. Olen vakuuttunut siitä, että joogaharjoittelu voi avata yhteyttä todelliseen henkisyyteen, kun se näyttää ihmiselle niitä hengettömiä osia omasta uskosta. Se auttaa vapautumaan muiden antamasta järjestelmästä ja löytämään syvyyttä elämään oman itsensä kautta. Jooga sopii siis täydentämään jotakin uskontoa, mutta antaa myös monille kokemuksen siitä, että erillistä uskomusjärjestelmää ei tarvitakaan – pelkästään suora yhteys Luojaan.

Seita stone in Nuorunen mountain. Photo by Mari Jannela.