On engineering and injuring

The recent years many yoga teachers have expressed their concern through some articles in social media about the Yoga Alliance. Some have even articulated that Yoga Alliance ruins yoga. I’ve had a hard time to understand how an organization could ruin yoga. An unqualified yoga teacher is not capable of that either. Yoga simply can’t be ruined. Sure, many things are taught in the name of yoga without being done in the spirit of yoga.

Many have have been speculating if the certificate of 200 hours of teacher training can give you a qualification of a yoga teacher. I guess we all agree that not a paper neither a certain amount of hours make anybody qualified in any field. Nowadays there is also a register of Ashtanga yoga teachers (http://kpjayi.org/teachers-directory/asia), but there was a time when the main thing to be a qualified teacher was to be a committed practitioner. The insights and the understanding of a teacher on her/his own body and on her/his own human nature through the practice were the only experiences to share with the students.

I see the teacher trainings as a kind of teacher factories. The new teachers are taken into Yoga Alliance’s register, if the training is approved by them. The trainings can offer a superficial understanding, a review of asanas and a technique of how to change the body positions of a student. What these trainings can’t do is raise the level of consciousness of the participants even if this is one of the most important features of a yoga teacher. That’s why in the end everything depends on the teacher’s capacity of being open-minded, open-hearted and not to limit students to be bodies to handle. I can see that in Ashtanga yoga the teachers are clearly divided in two. There are engineers who use their minds to approach the student’s body and whose ajustments are mechanical. And then there are healers whose work comes from their heart and who don’t necessarily try to change their students.

As I personally have mostly been practicing Ashtanga yoga, I’ve got my experiences as a student with Ashtanga yoga teachers. Every once in a while, I’ve found myself in cold hands, even if the teacher has had a decades long practice and teaching experience. I’ve noticed that the long background in yoga hasn’t meant sensitivity or a great pedagogy. I’ve even felt sometimes that more experienced the teacher, the more rough and mechanical the touch. Some experienced authorized or certified teachers have been arrogant, insensitive, without a real connection with the student. These teachers have emphasized the technique as well in the practice as in the ajustments. After these awkward moments I’ve been thinking that someone could certainly do it better even after just some weekend courses. Great things can happen in the interaction with a little experienced, but a loving teacher. Maybe less injuries?

Every time I get an ajustment, I’m confused. I ask myself why. On the surface it seems to help, but in reality it doesn’t. Ajustments are needed only minimally. Is it the commercial influence on yoga that has created this obsession of helping, ajusting, pushing, twisting and trying to accelerate the change? Yoga is however everybody’s own personal path. You should do it yourself as you do your meditation. You need to be able to stand the difficult moments and uncertainty. You need time for the formation of new neural connections. Only some occasional ajustments, alignments can be fruitful when something is already ready in the student, but even then it’s not necessary. The teacher can sometimes help the student with love and presence to take a step to something new – in a deep connection with her/him.

INGÉNIEURS VS GUÉRISSEURS

Ces dernières années, beaucoup de professeurs de yoga ont exprimé leur souci par des articles parus dans le média social concernant la association américaine de yoga, Yoga Alliance. Il y en a qui ont articulé leur crainte en disant que Yoga Alliance détruit le yoga. Jusqu’ici je n’ai pas pu comprendre comment une organisation pourrait détruire le yoga. Un professeur incompétant ne peut pas le faire non plus. Le yoga ne peut pas être détruit. Bien entendu, au nom du yoga on enseigne des choses qui ne sont pas forcément très proches de l’esprit du yoga.

Dans les articles, il y a eu des spéculations par exemple sur le nombre d’heures dans les formations des professeurs de yoga. Est-ce que les 200 heures sont suffisantes? Je crois que nous sommes tous d’accord que pas un diplôme ni un certain nombre d’heures ne forment pas un spécialiste dans quelque domaine que ce soit. Aujourd’hui, il existe aussi un registre des professeurs de Ashtanga Yoga (http://kpjayi.org/teachers-directory/asia), mais avant, ce qui comptait pour un professeur compétant, c’était un engagement personnel pour une pratique régulière. Le savoir était le résultat d’une recherche personnelle aussi bien sur le corps physique que sur la psyché et c’était ce qu’on pouvait partager dans l’enseignement.

Je vois les ‘teacher trainings’ un peu comme des usines pour fabriquer des enseignants de yoga. Les nouveaux enseignants sont ensuite enregistrés par la Yoga Alliance si la formation qu’ils ont suivie est approuvée par celle-ci. Les formations peuvent offrir une compréhension superficielle, une étude des techniques des asanas. Ce que ces formations ne peuvent pas faire, c’est d’élever le niveau de conscience des élèves – la qualité que je trouve une des plus importantes pour un professeur de yoga. C’est pour ces raisons-là que tout dépend à la fin de la capacité de l’enseignant d’être ouvert dans son esprit et dans son cœur et de ne pas limiter l’élève à un corps physique à traiter. J’ai l’impression que parmi les enseignants de ashtanga yoga on peut distinguer deux groupes clairement divisés. Il y a des ingénieurs, ceux qui ajustent méchaniquement par le savoir qu’ils ont requis mentalement. Il y a aussi des guérisseurs qui travaillent à partir de leurs cœurs et qui n’insistent pas sur un changement dans la pratique de l’élève.

Comme j’ai personnellement pratiqué surtout le ashtanga yoga, mes expériences avec les enseignants sont uniquement avec ceux qui enseignent le ashtanga. Quelquefois, je me suis trouvée dans les mains froides d’un enseignant expérimenté. J’ai pu constater que l’expérience n’était pas l’équivalente à la sensibilité ou à une bonne pédagogie. Même au contraire. Parfois, j’ai eu l’impression que plus l’enseignant avait de l’expérience, plus ses ajustements étaient forts, méchaniques et douloureux même. Certains enseignants autorisés ou certifiés ont été arrogants, insensibles et sans une vraie connection avec les élèves. Ces enseignants ont souligné l’importance de la technique aussi bien dans la pratique que dans les ajustements. Après ces moments étranges, j’ai dû me dire que quelqu’un n’ayant fait que quelques ateliers de week-ends pourrait probablement faire mieux. De belles choses peuvent se passer dans l’interaction avec un enseignant qui a de l’amour dans ces gestes. Peut-être moins de blessures aussi?

Presque chaque fois qu’on me donne un ajustement, je suis confuse. Je me demande pourquoi on intervient dans ce qui est naturel. On dirait que ça aide, mais en réalité, ce n’est pas vrai. Les ajustements devraient être minimaux. Je me pose la question de savoir si c’est l’influence commerciale qui fait qu’on a créé une obsession d’aider, d’ajuster, de pousser, de contorsionner et d’essayer d’accélerer le changement dans le corps de l’élève. Le yoga est pourtant un chemin purement personnel. Nous devons le pratiquer comme nous pratiquons la méditation. Seuls. À l’intérieur de nous. Nous devons pouvoir supporter les moments difficiles ainsi que l’incertitude. Nous avons besoin du temps pour la formation de nouvelles connexions neuronales. Les ajustements et les alignements peuvent être utiles quand ils sont suffisamment rares et lorsque l’élève est prêt. L’enseignant peut aider l’élève de temps en temps pour prendre un pas vers quelque chose de nouveaux et ceci dans une connection et coopération avec celui-ci.

TEKNIKOT JA PARANTAJAT

Viime vuosina ja ehkäpä eniten juuri viime vuonna on sosiaalisessa mediassa joogaopettajien taholta parjattu paljon kansainvälistä joogaopettajarekisteriä ylläpitävää Yoga Alliancea. On väitetty jopa, että se tuhoaa joogan. Minun on ollut vaikea ymmärtää miten joku organisaatio voisi tuhota joogan. Tai ylipäätään mikään muukaan taho. Joogan nimissä toki opetetaan kaikenlaista. Joskus vähemmän henkistä tietoa tai ylipäätään mitään aitoa ihmisyydestä, mutta mikään ei voi tuhota sitä mikä on aina ollut eikä sitä mikä meissä kaikissa on.

Keskustelu on pyörinyt enimmäkseen sen ympärillä antaako todistus esimerkiksi 200 tuntia sisältävästä joogaopettajakoulutuksesta joogaopettajan pätevyyden. Kaikille lienee selvää, ettei paperi eivätkä tuntimäärät tee kenestäkään pätevää opettajaa millään alalla. Ashtangajoogaopettajistakin on nykyään virallinen rekisteri (http://kpjayi.org/teachers-directory/asia), mutta sitä on edeltänyt aika, jolloin on pelkästään painotettu opettajan sitoutunutta suhdetta päivittäiseen harjoitteluun. Oivallukset ja ymmärrys omasta kehosta sekä syvemmästä ihmisyydestä, jotka on saatu oman harjoittelun kautta ovat olleet osa sitä tietämystä, jota opettaja on voinut sitten jakaa oppilailleen.

Joogaopettajakurssit suoltavat uusia opettajia kuin liukuhihnalta ja Yoga Alliance ottaa hyväksymänsä koulutuksen suorittaneet opettajat rekisteriinsä. Opettajakoulutuksissa osallistujat ovat oppineet tekemään ainakin ulkokohtaisia korjausliikkeitä oppilaan kehon asennoille. Nämä kurssit eivät voi mitenkään nostaa osallistujien tietoisuuden tasoa lyhyessä ajassa ja se on kuitenkin joogaopettajan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista. Siten kaikki riippuu loppujen lopuksi opettajan omasta kapasiteetista olla ihminen, laajakatseinen ja syvä sekä halusta olla rajaamatta oppilaita pelkästään toiminnallisiksi kehoiksi. Minä näen että myös ashtangajoogan piirissä opettajat jakautuvat tässä suhteessa selkeästi kahteen leiriin. On insinöörejä, jotka lähestyvät oppilaita ajatuksella ja joiden korjaukset ovat mekaanisia. On parantajia, joiden työ lähtee sydämestä ja jotka eivät välttämättä yritä muuttaa oppilaita.

Kun itse olen harjoittanut lähinnä vain ashtangajoogaa, olen saanut kokemuksia oppilaana olemisesta ja avustuksista yksinomaan ashtangajoogaopettajien käsissä. Satunnaisesti olen joutunut todella kylmiin kouriin, vaikka opettajalla on ollut vuosikymmentenkin harjoittelutausta. Pitkä harjoittelukokemus ei olekaan tarkoittanut herkkävaistoisuutta tai onnistunutta pedagogiikkaa. Itsestäni on toisinaan tuntunut siltä, että mitä kokeneempi ohjaaja on ollut, sen itsevarmemmat ja mekaanisemmat runttaukset ja väännöt. Olen tavannut tunteettoman tuntuisia auktorisoituja ja sertifioituja ohjaajia, joilla ei ole ollut todellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Nämä opettajat ovat korostaneet tekniikkaa sekä harjoituksessa että avustuksissa. Näiden kokemusten jälkeen olen miettinyt, että jos jollekulle löytyy oppilaita muutaman viikonloppukurssin jälkeen, niin miksipäs ei? Ulkopuolisina emme voi tietää mitä hienoja asioita vuorovaikutuksessa tapahtuu, vaikka opettajalla olisi vain vähän kokemusta. Ehkä jotain paljon parempaa kuin itsevarman kokeneen opettajan johdolla? Kenties vähemmän vammautumisia?

Joka kerta kun saan avustuksen, mietin miksi. Ketä hyödyttää pidemmän päälle se, että joku aina auttaa? Minun näkemykseni mukaan ei ketään. Näennäisesti kyllä, mutta todellisuudessa ei. Avustuksia tarvitaan minimaalisesti. Onko idea siitä, että pitää avustaa, työntää, vääntää ja panna vauhtia muutokseen lähtenyt pelkästään kaupallisesta ajattelusta? Jooga on jokaisen henkilökohtainen matka. Kukaan kun ei voi meditoidakaan toisen puolesta. Itse pitää sietää myös haasteelliset kohdat ja epävarmat hetket. Antaa aikaa uusien hermoyhteyksien syntyä. Ainoastaan hetkelliset korjaukset, suuntaukset ja ojennukset voivat olla hedelmällisiä silloin kun jotain on jo nupullaan, mutta eivät nekään ole välttämättömiä. Tällöin opettaja voi raottaa ovea ja ohjata siitä lämmöllä, läsnäololla ja kokemuksen tuomalla viisaudella läpi uuteen valoon – yhteistyössä.

IMG_3507

⭐ It takes time to bloom. ⭐
Photo by Anne.

Advertisements

4 thoughts on “On engineering and injuring

  1. Beautifully written and very inspiring. It truly all comes down to the personal practice, for the teacher and the student alike. Although a good advice or a sensitive touch can be really helpful, I feel that what is really most important is to make the practice one’s own, regardless of asanas, alignment or technique. ❤

  2. Pingback: Center of Attention |

  3. Pingback: soft challenges |

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s