It’s not personal

For many years I’ve been interested in certain human characteristics which are present in the majority of cultures, but which manifest differently. One of these characteristics is guilt. Pointing out the guilty one in a situation makes the other either ”innocent” or the victim. This game has many facets and it’s played in various situations in very subtle ways. I think it’s dangerous to get involved no matter which side you stand on because it distorts the reality and it weakens your vitality and takes your joy away.

I can take myself as an example. For decades I was playing the role of the victim – unconsciously – and I also tried to find the guilty person every day for many things. Things went wrong because of someone else. It was an automatism I brought from my childhood family. Someone was always guilty. Someone had to be guilty. There was an outside force that made us unhappy. This kind of disposition leads to frustration and anger. Of course, first of all this behaviour is a conditioning. It’s a conditioning that comes from a low self-esteem and that leads to a constant battle about who’s right and who’s wrong, i.e. who’s superior, who’s inferior.

But no matter the family background, there’s a more evident reason for that kind of behaviour. When we are stressed or when we have traumatisms in our system, the physiology itself protects us and throws everything out to keep the energy level stable or as high as possible. The system looks for health and if the homeostasis is somehow threatened, you can just ask the person a simple question and the stressed system feels overwhelmed. Anything that goes beyond its limits feels bad and whatever was your action it throws it back to you in a negative way. The stressed system feels even others’ happiness as a threat. It should have more energy to be able to handle the higher energy, but it can’t. The joy from outside makes it feel even more anxious and guilty. The person becomes angrier, more frustrated and more jealous. That’s why we should understand that those who react negatively, aggressively, it’s their physiology that decides for them.

Whenever you are in balance, when you have enough energy, you don’t have to reject anything. Nothing is a threat. You can feel that people are not happy because you didn’t do something they expected, but that’s all. It’s not something you need to defend. Your system is capable of handling it without projecting it. Through the yoga practice and conscious work this has changed in my life. I don’t want to make anybody feel guilty and I can’t be guiltified. The healthier corresponding polarities, responsibility and freedom, have replaced the guilt. When you practice yoga, you generate energy and you can create more space to work the negativity out from your system. Gradually you will be able to take accusations, other people’s frustration and still feel good and free.

RIEN DE PERSONNEL

Depuis des années je m’intéresse aux certaines particularités humaines dont les manifestations se trouvent dans la majorité des cultures, mais avec des faces différentes. L’une que je trouve passionnante est la culpabilité. Lorsqu’on veut faire sentir quelqu’un coupable, on se fait en même temps “innocent” ou bien victime. Ce jeu a des facettes variées et il est joué dans des situations différentes avec des stratégies tres subtiles. Je pense qu’il est dangereux de participer à ce jeu, peu importe le côté où on se trouve, parce qu’il tord la réalité, il affaiblit la vitalité et la joie de vivre des participants.

Je peux me prendre comme exemple. Pendant des décennies je jouais le rôle de victime – inconsciemment – et j’essayais de trouver le coupable tous les jours pour plusieurs choses. Les choses n’allaient pas bien à cause de quelqu’un d’autre. Ça, c’était un automatisme que je portais de ma famille d’enfance où quelqu’un était toujours coupable. Il y avait une nécessité de trouver un coupable. Il y avait une force à l’extérieur qui rendait notre famille malheureuse. Cette sorte de disposition nous amène à la colère et à la frustration. Bien entendu, il s’agit d’un conditionnement avant tout. C’est un conditionnement qui est la conséquance d’une faible estime de soi et qui mène à une lutte constante de savoir qui a raison et qui a tort, c’est-à-dire, qui est supérieur et qui inférieur.

Mais même sans parler de notre famille ou nos expériences antérieures, il y a une raison évidente pour ce genre de comportement. Lorsque nous sommes stressés ou bien lorsque nous avons des traumatismes dans notre systême, c’est notre physiologie qui nous protège en rejetant tout ce qui menace la stabilité de notre niveau énergétique. Le systême cherche la santé et dès que l’homéostase est menacée, même une simple question adressée à la personne stressée peut tout faire déborder. Peu importe ce que disons ou faisons, ça peut faire déborder le systême et la réponse nous est donnée d’une manière extrêmement négative. Un systême stressé est menacé devant le bonheur des autres, car il devrait avoir plus d’énergie pour pouvoir partager l’énergie d’une vibration plus dense, mais il en est incapable. La joie à l’extérieur crée encore plus d’anxiété et plus de culpabilité. La personne devient frustrée et jalouse. C’est pour ça que quand on rencontre des gens qui réagissent négativement, avec aggressivité, nous pouvons nous dire que c’est leur physiologie. Souvent, ce n’est pas en leurs mains.

Lorsque nous sommes en équilibre, lorsque nous avons suffisamment d’énergie, nous n’avons besoin de rien rejeter. Rien n’est vécu comme menace. Parfois les autres attendent quelque chose de nous et nous font la tête, mais c’est tout. Notre systême peut le gérer sans aucun projection. À travers la pratique du yoga et un travail à l’intérieur, j’ai pu changé ma vie. Je ne veux absolument pas culpabiliser les gens et je ne suis pas quelqu’un qu’on peut culpabiliser. Les polarités plus saines, responsabilité et liberté, ont remplacé la culpabilité. Quand nous pratiquons le yoga, nous générons de l’énergie et nous créons de l’espace pour déraciner la négativité de notre systême. C’est ainsi que notre systême gardera sa sérénité même devant les accusations ou la frustration des gens.

KENEN SYY?

Vuosien ajan minua on kiinnostanut suuresti tietyt inhimilliset piirteet, jotka löytyvät lähes kaikista kulttuureista, mutta joiden ilmenemismuodot vaihtelevat. Yksi tällainen piirre on syyllisyys. Kun ihminen tekee toisesta ihmisestä syyllisen, hän samalla tekee itsestään “viattoman” tai uhrin. Tässä pelissä on monenlaisia ulottuvuuksia ja sitä pelataan eri tilanteissa hyvin hienovaraisellakin tavalla. Uskon, että voi olla kohtalokasta lähteä tähän mukaan puolesta riippumatta, koska se on todellisuuden vääristämistä ja siten se heikentää osallistujien elinvoimaa ja imee ihmisestä kaiken ilon.

Voin käyttää itseäni esimerkkinä. Vuosikymmenten ajan olin uhrin roolissa – tiedostamattani – ja siten yritin päivittäin löytää syyllisiä milloin mihinkin tilanteeseen. Minun asiani menivät pieleen jonkun toisen takia. Tämä oli täysin automaattinen reaktiotapa, jonka olin oppinut lapsuudenperheessäni. Joku oli aina syyllinen. Jonkun piti olla syyllinen. Oli olemassa joku ulkopuolinen voima, joka teki perheestämme onnettoman. Tällainen suhtautuminen johtaa väistämättä turhautumiseen ja vihaisuuteen. Tietenkin tämän käytöksen taustalla on kyseessä siis ehdollistuminen, joka syntyy huonosta omanarvontunteesta ja joka johtaa jatkuvaan taisteluun siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä eli kumpi on parempi ja kumpi huonompi ihminen.

Perhetaustoja sen enempää pohtimatta, on olemassa vielä paljon yksinkertaisempi syy tällaiselle käytökselle. Kun olemme stressaantuneita, kun meille on jäänyt traumoja käsittelemättä, oma fysiologiamme suojelee meitä ja heittää ulos kaiken sen mikä uhkaa energiatasoamme. Fysiologiamme on jatkuvasti suuntautunut terveyttä kohti ja kun se tuntee, että tasapaino on uhattuna, ehkä pelkkä arkipäiväisen kysymyksen esittäminen riittää saamaan henkilön tolaltaan. Kaikki mikä menee systeemin kantokyvyn yli, tuntuu henkilöstä tietenkin pahalta ja yleensä se palautuu vastapuolelle negatiivisella tavalla. Stressaantunut systeemi tuntee jopa muiden onnellisuuden uhkana, koska sillä pitäisi olla energiaa kokea korkeampi energiataso, mutta sillä ei sitä ole. Näin ulkopuolella pulppuileva ilo saa systeemissä aikaan ahdistusta ja syyllisyyden tunnetta. Ihminen muuttuu vihaisemmaksi, turhautuneemmaksi ja kateellisemmaksi. Siksipä meidän on hyvä ymmärtää, että ne jotka käyttäytyvät negatiivisesti tai jopa aggressiivisesti, ovat usein oikeastaan vain oman fysiologiansa armoilla. Se päättää heidän puolestaan.

Kun ihminen on tasapainossa, kun meillä on tarpeeksi energiaa, meidän ei tarvitse torjua mitään eikä siis etsiä syyllisiä. Mikään tai kukaan ei ole uhka meille. Me voimme tuntea joskus että muut eivät ole tyytyväisiä, koska emme toimineet heidän toivomallaan tavalla, mutta siinä kaikki. Meidän ei tarvitse puolustautua. Fysiologiamme pystyy käsittelemään kaikki tunteet sysäämättä niitä toisten päälle. Itse olen nähnyt valtavan muutoksen tässä omalla kohdallani joogaharjoittelun ja tietoisen henkisen työn kautta. En halua kenenkään tuntevan syyllisyyttä enkä itse syyllisty. Syyllisyys on korvautunut terveemmillä polariteeteilla, vastuullisuudella ja vapaudella. Kun harjoitamme joogaa, luomme energiaa ja saamme tilaa työstää negatiivisuutta pois systeemistämme. Vähitellen voimme hyvin sietää syytöksiä ja muiden turhautuneisuutta ja niistä huolimatta tuntea vapautta ja onnellisuutta hyvällä omallatunnolla.

I was offered this jump by a student who wanted me to be happier! 😆

Aesthetics from the Source

When we practice any traditional dances in dance classes, when we want to learn to dance, we first learn some technique and the basic structure of a class. Then we continue to perfect the technique to be able to express something deeper and subtler. Gradually all this becomes art, it becomes an expression of human body and soul together. Equally in the beginning in the yoga asana practice, we learn how to do the physical movements and postures without hurting ourselves. After the basics, we can step forward by changing the focus from technique to our soul and allow it shine through our bodies, whether we stand, sit or move.

Some dancers (amateurs and professionals) continue to maintain the main focus on the technique and their own technical achievements which actually prevents them from elevating their dance to art. If these people perform, their technique can impress the audience, but doesn’t usually touch people’s hearts. Some dancers are more interested in the aesthetics of dance. Aesthetics is the whole nature of any art, it’s about how you do things. In dance as art it’s also one of the main ingredients. But sometimes dancers are exclusively interested in making an impression by their looks, the elegance of their gestures and their power of seduction. This kind of aesthetics is superficial. It doesn’t emerge from love, but rather from a low self-esteem. A dance from the heart always gives a unique quality to the movement and also incontestably seduces the spectator.

I guess the aesthetics can help understand something in the yoga practice. If you think about your own practice, is it beautiful to watch? If it’s reflecting the authentic you, it’s beautiful. If it’s not beautiful, it doesn’t come from your depths yet. If you try to be something you’re not, stronger, more flexible, more beautiful, your movement becomes unnatural. If you’re fighting with technique, it makes you tense. Dance and yoga are both about consciousness of the body and the mind. They are both a means to evolve as a human being. If we come to a class (dance or yoga) to prove something, we can certainly prove it and everything remains the same. “I can do a triple pirouette.” or “I can do the Intermediate Series.” You can go on forever “making progress” and actually remain the same if the connection to the source is missing. When you evolve inside, your practice evolves with you. When you are beautiful inside, your practice becomes beautiful.

ÉMERGENCE DE LA BEAUTÉ

Lorsque nous pratiquons des danses de différentes traditions, lorsque nous voulons apprendre à danser, nous apprenons d’abord la technique et la structure d’une classe. Ensuite, nous continuons à parfaire notre technique afin d’exprimer quelque chose de plus profond et de plus subtile. Peu à peu, tout cela se transforme en art, dans une expression unique de notre âme et de notre corps. C’est tout pareil dans la pratique du yoga. Au début, nous apprenons à exécuter les postures et les mouvements physiques d’une façon appropriée et une fois tout cela mis en place, nous pouvons diriger notre attention vers notre âme pour lui permettre de rayonner dans notre corps – que nous soyons en mouvement ou immobiles.

Il y a des danseurs (aussi bien des amateurs que des professionnels) qui persistent dans la perfection de la technique et leurs aboutissement techniques ce qui les empêchent d’élever leur danse en art. Si ces gens font des spectacles, ils impressionnent probablement l’audience par leur excellence, mais sans laisser de trace dans le cœur des spectateurs. Et puis, il y a des danseurs qui sont plus intéressés à l’esthétique de la danse. L’esthétique est le cœur de tout art, la façon distinguée dont on présente les choses. Et naturellement dans la danse, l’esthétique est l’un des ingrédients les plus indispensables. Parfois, ça va très loin. Le danseur tient exclusivement à impressionner par l’allure, l’élégance ou la séduction. Ça peut être très superficiel quand ça ne découle pas de l’amour, mais plutôt d’une faible estime de soi. La danse qui naît dans le cœur du danseur donne une qualité exquise au mouvement et séduit le spectateur naturellement.

Curieusement, l’esthétique peut nous aider à comprendre quelque chose dans notre pratique du yoga. Si vous pensez à votre propre pratique, est-ce que vous trouvez que c’est beau à voir? Si vous êtes sincèrement et totalement vous-même, c’est forcément beau. Si ce n’est pas beau à votre avis, je crois que la pratique n’émerge pas encore de votre âme. Si vous essayez d’être quelque chose que vous n’êtes pas, disons, plus fort(e), plus flexible, plus beau/belle, votre mouvement en devient influencé. Si vous vous battez avec la technique, cela vous rend tendu. La danse et le yoga sont des disciplines qui développent notre conscience aussi bien au niveau du corps que de l’esprit. Ces disciplines sont un moyen d’évoluer en tant qu’être humain. Si nous voulons prouver quelque chose dans une classe (de yoga ou de danse), nous pouvons le faire et finalement nous restons le même. Par exemple: “Je suis capable de faire une triple pirouette!” ou bien “Je suis capable de faire la série intermédiaire de l’Ashtanga!”. Comme ça, nous pouvons continuer à l’infini à faire du “progrès” et en fait pas en faire du tout, car il nous manque la connection à la source. Lorsque nous évoluons à l’intérieur, la pratique évolue aussi. Lorsque nous sommes beau/belle à l’intérieur, la pratique reflète cette beauté.

JUO KAUNEUS SUORAAN LÄHTEESTÄ

Minkä tahansa perinteisen tanssin lajin opettelu alkaa tekniikan opiskelulla ja tanssitunnin rakenteen sisäistämisellä. Sen jälkeen tekniikkaa hiotaan, jotta syvempien ja hienovireisempien asioiden ilmaisu mahdollistuu. Ajan kanssa tästä syntyy jopa taidetta, joka nousee kehon ja sielun yhteislaulusta. Näin on myös joogaharjoittelussa. Ensin opetellaan fyysisesti miten liikkeet ja asennot tehdään kehoa kunnioittavalla tavalla. Sitten kun perusasiat on työstetty, voi mennä eteenpäin ja siirtää huomion tekniikasta sielun sanomaan. Voimme antaa sielun säihkyä kehossamme, olimme sitten fyysisesti liikkumatta tai liikkeessä.

Joidenkin tanssijoiden (harrastelijoiden ja ammattilaistenkin) päähuomio pysyy loputtomiin tekniikassa ja omissa teknisissä saavutuksissa mikä luultavasti estääkin heidän tanssinsa nousun taiteeksi. Näiden ihmisten performanssit voivat olla vaikuttavia, mutta tekniikalla ei ehkä kuitenkaan saavuteta katsojan sydäntä. Jotkut tanssijat ovat puolestaan enemmän kiinnostuneita tanssin estetiikasta. Estetiikka on tietenkin kaiken taiteen luonto eli se miten asiat tehdään. Niinpä sen osuus tanssissakin on merkittävä. Joskus kuitenkin tanssijat ovat yksinomaan kiinnostuneita tekemään vaikutuksen ulkonäöllään, eleganteilla liikkeillään tai kehonsa hurmaustaidoilla. Tällainen estetiikka on pinnallista. Se ei synny rakkaudesta, vaan luultavasti pikemminkin huonosta omanarvontunteesta. Tanssi joka lähtee sydämestä antaa kehon liikkeille erityisen laadun ja vuorenvarmasti myös hurmaa katsojan.

Kuvittelen, että estetiikka voi auttaa ymmärtämään jotain joogaharjoittelusta. Jos ajattelet omaa harjoitustasi, niin onko se kaunista katsoa? Jos se heijasteleeko todellista minuuttasi, se on väistämättä kaunista. Jos se ei ole mielestäsi kaunista, se ei ehkä vielä nouse syvyyksistäsi. Jos yrität olla jotain mitä et ole, vahvempi, notkeampi, kauniimpi, liikkeesi muuttuvat epäluonnollisiksi. Jos taistelet tekniikan kanssa, se tekee sinusta jännittyneen. Sekä tanssissa että joogassa on kyse kehon ja mielen tietoisuudesta. Nämä perinteet ovat myös keinoja kehittyä ihmisenä. Jos taas tulemme (jooga- tai tanssi-) tunnille todistaaksemme jotakin, voimme varmasti todistaa sen mitä halusimme ja kaikki pysyy todellisuudessa ennallaan. “Pystyn tekemään triplapiruetin!” tai “Pystyn tekemään Ashtangan kakkossarjan!” Voit loputtomiin “kehittyä” ja samalla pysyä samassa pisteessä, jos yhteys elämän lähteeseen puuttuu. Kun sisälläsi tapahtuu kehitystä, harjoituksesi kehittyy sen mukana. Kun olet sisältäsi kaunis, harjoituksesi muuttuu samankaltaiseksi.

Photo by Alessandro Sigismondi ~ Anne on a banyan tree in Mysore

Life is a nightmare

Last year I read a fabulous Finnish children’s book ‘Just a bad dream ‘ by Aino & Ville Tietäväinen (http://www.booksfromfinland.fi/2013/11/tales-of-the-night/). It’s a magnificently illustrated book about a normal family’s daughter and her fears that take form in her dreams: The father is not able to hear what she says even when she screams. Then the parents are transformed to something unrecognizable. In one dream they are threatened to be shot down. All the time in the background there’s the inner question whether one can trust anybody or anything in this world and where to draw the line between the reality and the imagination?

My reading experience brought me back to Patanjali and his Yoga Sutra. The book could have been as well a story about an adult’s fears. It’s exactly these child’s fears we need to face when we are grown ups because they are turned into real life situations: Our mother and father pass away. People we use to know, can completely change to another. Some cheat us. Some people are bad. Life is not how we had imagined it. The surface and the content don’t match. And sometimes we lean more on our imagination than the reality not knowing which one we should count on. We are also scared to lose our health and life and one day our journey on Earth actually really ends. What’s behind all these fears? That’s what Patanjali talks about.

To grow up spiritually we need to face all the fears we have and to understand that they are just our own creation. When we want to rise our level of consciousness, we face the same fears through a spiritual practice. We realize that they are justified, but only within our ego structure. The journey to another direction begins. Our mind would love to trust, to find something to stick to. Already as children we know somehow that it’s impossible. We are told to trust life by people who don’t trust life themselves, but just explain things to comfort us. When we have gone through all the fears of loss and we’ve let go of control, the real life begins. We can live trusting or not trusting – no matter. We are not afraid when our ego-based self has been taken its power away.

LES CAUCHEMARS QUOTIDIENS

L’année dernière j’ai eu une chance énorme de tomber sur un livre d’enfant finlandais intitulé ‘Ce n’était qu’un mauvais rêve‘ par un duo fille-père (Aino & Ville Tietäväinen). C’est un livre magnifiquement bien illustré qui raconte les peurs s’exprimant dans les rêves nocturnes d’une fillette d’une famille ordinaire. Dans l’un des rêves elle se met à hurler pour que son père l’entende, mais son père ne l’entend pas. Ses parents se transforment lentement dans quelque chose de complètement inreconnaissable. Et puis ils sont menacés de mort. Tout le long du livre règne l’angoisse de savoir si l’on peut avoir confiance en quelqu’un ou quelque chose dans la vie ou non. La question se pose de savoir où se termine la réalité et où commence l’imagination.

Ma lecture m’a tout de suite connectée avec le Yoga Sutra de Patanjali, car ce livre aurait très bien pu être une description des peurs d’un adulte. C’est ces peurs que nous rencontrons en tant qu’adultes, mais dans la vie réelle. Nos parents vont mourir. Les gens que l’on connaissait, changent complètement. Il y en a qui nous laissent tomber, qui nous veulent du mal. La vie n’est pas ce qu’on imaginait. La surface et le contenu ne se correspondent pas. Et parfois nous nous appuyons plus sur notre mental que la réalité ne sachant exactement sur quoi nous fier. Nous craignons également pour notre santé, pour notre vie. Eh bien, un jour nos jours sur terre touchent à leur fin. Qu’est-ce qui existe derrière toutes ces peurs? C’est ce dont parle Patanjali.

Pour mûrir spirituellement nous devons faire face à toutes les peurs afin de comprendre qu’elles sont finalement notre propre création. Lorsque nous souhaitons élever notre niveau de conscience, nous sommes de nouveau face à ces peurs, mais cette fois-ci à travers d’une pratique spirituelle. Nous nous rendons compte que nos peurs sont tout à fait justifiées, mais seulement à l’intérieur de notre structure mentale. À ce moment-là, commence notre chemin vers une autre destination. Notre mental a besoin d’avoir confiance et de trouver quelque chose sur quoi se baser. Mais même enfants, nous savons, que c’est impossible. Les parents nous disent que nos peurs sont inutiles, mais c’est juste parce qu’ils veulent nous rassurer. Ils ne savent pas plus que nous. Au moment où nous avons parcouru toutes les peurs possibles de perdre quoi que ce soit et que nous n’avons plus besoin de contrôler la vie, la vraie vie commence. Nous pouvons vivre en ayant confiance ou pas, ce n’est pas là la question. Nous n’avons plus peur tout simplement lorsque notre ego, notre ‘moi’ mental est réduit à néant.

ELÄMÄ ON PAINAJAISTA

Luin viime vuonna upean lastenkirjan, ‘Vain pahaa unta‘ (Aino & Ville Tietäväinen). Loistavasti kuvitettu kirja kertoo normiperheen tytön peloista, jotka nousevat arkisista tilanteista ja pukeutuvat unissa puistattaviin, konkreettisiin hahmoihin. Isä ei kuule, vaikka hänelle kuinka huutaa asiansa. Äiti ja isä muuttuvat toisiksi. Heidät uhataan ampua. Pohjimmaisena pelko voiko kehenkään luottaa, voiko mihinkään luottaa. Mikä on totta ja mikä mielikuvitusta?

Lukukokemukseni leikkasi suoraan Patanjalin Yoga Sutra -tekstiin ja vertautui siihen. Yhtä hyvin kirjan teksti voisi nimittäin olla kuvausta aikuisen elämästä, siitä kun tulemme kohtaamaan näitä pelottavia asioita oikeasti elämässämme: Äiti ja isä kuolevat, ihmiset muuttuvat vastakohdikseen, pettävät luottamuksemme, kavaltavat meidät. Mikään ei olekaan kuten kuvittelimme, pinta ja sisältö eivät vastaa toisiaan. Emme myöskään aikuisina aina tiedä tukeutuako mielemme voimaan vai todellisuuteen. Pelkäämme ehkä luhistuvamme ja katoavamme. Ja yhtenä päivänä elämämme tosiaan päättyy. Mitä on kaiken tämän painajaisen takana? Siitä puhuu Patanjali.

Kasvaaksemme ehjiksi aikuisiksi meidän pitää lapsena ja nuorena kohdata pelkoja ja ymmärtää, että ne ovat monesti vain oman mielemme tuotoksia. Kun sitten aikuisena haluamme nostaa tietoisuutemme tasoa, kohtaamme samat pelot yleensä jonkun henkisen harjoituksen avulla ja toteamme ne aiheellisiksi – mutta vain egomme kannalta. Matkaa lähdetään tekemään toiseen suuntaan. Mielemme toivoo, että elämään voisi luottaa, että meillä voisi olla varmuus jostain, esimerkiksi ihmisten hyvyydestä. Lapsesta asti jollain tasolla kuitenkin tiedämme, ettemme voi luottaa. Meidät opetetaan luottamaan. Ja lopulta saamme huomata, että meitä neuvoneiden luottamus perustui yksinomaan pelkojen poisselittämiseen ja väistämiseen. Kun olemme kohdanneet kaikki menettämisen pelkomme ja päästäneet irti tällaisesta kontrollista, elämä alkaa. Osaamme elää sekä luottamatta että luottaen. Meitä ei pelota, kun egoon perustuva minuutemme on purettu.

Photo by Anne

Cheese

A few years ago I happened to visit a friend family of a friend of mine just around the dinner time. I didn’t taste everything set on the table, because everything wasn’t vegan. When I refused to eat cheese, the host was alarmed and told me that refusing cheese was saying no to life. I got a bit confused about this perspective, because it was quite narrow in my opinion. The enunciator very persuasive and self-assured.

I understand people who can’t abstain from sensual pleasures. When we are not happy, we need something, usually pleasures. I think we need a certain amount of happiness to feel it’s natural to say no to a desire. You don’t put your own pleasure before anybody else’s and you can’t take pleasure if it means suffering to any creature in this world. My degree of happiness is such that I could choose the vegan life. There’s no other way for me.

It seems to me there are many angry vegan people. They are probably angry because of their choice behind which there’s not enough well-being and serenity. They must feel they’re renouncing something instead of loving life. The path of a vegan is like a yogi’s path. You grow to the new level of consciousness and new choices gradually. When you’re not angry anymore, you’re ready to take a new step. A vegan doesn’t have to be interested in other people’s choices, but his/her owns.

OH, LA VACHE!

Il y a quelques années, je me suis trouvée chez un ami d’une amie à l’heure de dîner. Je n’ai pas goûté à tous les mets qui étaient placés sur la table, car tout n’était pas végétal. Quand je me suis abstenue de manger du fromage, l’hôte s’est alarmé et m’a dit que le fait de na pas manger du fromage, c’était refuser les plaisirs de la vie. J’étais abasourdie par la façon dont il a exprimé sa perspective que trouvais un peu étroite. L’énonciateur du fait m’a paru très sûr de lui et persuadé de ce qu’il disait.

Je comprends parfaitement ceux qui ne peuvent pas s’abstenir des plaisirs sensuels. Lorsque nous ne connaissons pas le bonheur véritable, nous avons besoin de quelque chose. En général, nous voulons du plaisir. J’en conclue que nous devons avoir une certaine quantité de sérénité et de bonheur pour que dire non à un désir puisse devenir naturel. Notre plaisir n’a pas plus d’importance que celui des atures ni ne pouvons nous prendre du plaisir en sachant qu’une autre créature en souffre. Je me sens tellement épanouie que le choix d’être végétalienne est naturel. Il n’y pas d’autre voie pour moi.

Je vois qu’il existe un grand nombre de végétaliens qui sont souvent en colère. Peut-être le sont-ils parce que derrière leur choix il n’y a pas assez de contentement? Sentent-ils qu’ils sont en train de refuser quelque chose au lieu de préserver la vie? Le chemin d’un végétalien et celui d’un yogi. Nous mûrissons vers un nouveau niveau de conscience pas à pas. Lorsque nous ne sommes plus en colère contre quelqu’un ou quelque chose, nous sommes prêts à prendre un nouveau pas vers la direction que nous avons choisie.

JUUSTOJUTTU

Joitakin vuosia sitten satuin olemaan vieraana ystäväni tuttavaperheessä päivällisen aikaan. En maistanut kaikkea tarjolla olevaa, koska kaikki ruoka ei ollut vegaanista. Juustoista kieltäytyminen sai talon isännän levottomaksi. Hän huomauttikin minulle, että juustoista kieltäytyminen oli sama asia kuin kieltäytyminen elämästä nauttimisesta. Hämmennyin tästä perspektiivistä, koska se oli minun mielestäni hieman kapea. Perspektiivin esittäjä hyvin vakuuttava ja itsevarma.

Ymmärrän niitä, jotka eivät voi luopua aistinautinnoista. Ihminen tarvitsee jotain, yleensä nautintoja, silloin kun ei ole onnellinen. Ilmeisesti tarvitaan riittävä määrä onnellisuutta, että omista mieliteoista on luonnollista kieltäytyä. Tarvitaan henkistä tyytyväisyyttä, mutta myös valppautta ja halua nähdä, ettei oma nautinto tuota kenellekään kärsimystä. Olen itse hyväosainen ja voin päättää kunnioittaa elämää. Minun mielestäni minun pitää valita vegaaninen elämäntapa sama se miten paljon voisin pitää jonkun juuston mausta.

Minusta vaikuttaa siltä, että on olemassa paljon vihaisia vegaaneja. Luultavasti siksi, että he ovat oman valintansa takia tiukoilla. He kenties kokevat kieltäytyvänsä jostain sen sijaan, että kokisivat vaalivansa elämää. Vegaanin tie on kuin joogin tie. Tietoisuuteen ja uusiin valintoihin kasvetaan vähitellen. Kun et enää ole vihainen, olet valmis ottamaan uuden askeleen valitsemaasi suuntaan. Vegaanin ei minun mielestäni tarvitse olla kiinnostunut muiden valinnoista, pelkästään omistaan.

Photo by Anne

We create

Yesterday I started a yoga workshop where a friend of mine shared her experience how the practice had changed something in her life. She had realized she wasn’t pushing things in her life anymore. She had learned what was enough to reach her goals. Just start something and allow things evolve on their own rhythm. It didn’t feel important anymore to get things done immediately. That’s how you have more energy for yourself and you can enjoy life.

The practice has had the same kind of effect on me and on many others. You begin enjoying life when you understand what’s in your hands and what’s not. What matters is what you can do right now and that even if you are far away from your goal, you can take a step towards it. You don’t have to worry about the rest. You don’t have to do more than necessary. If you do too much, you lose your energy. You can also enjoy finding the right moment to act. We can trust life if we are friends with it and we don’t try to force it to accept our rhythm. Then life serves us as we serve it.

This reminds me when two years ago I travelled to India. When I bought my flight tickets six months earlier, I didn’t have a clue if I could really travel or not. I took a risk by putting almost all my money to what I felt was important for me knowing that I might not be able to use my ticket. On the departure day I had 40 € on my bank account. I thought that my wish to practice two months in Mysore was just a funny dream. 🙄 I knew anyhow that the only way to find out was to go as close as I could get to my goal. Maybe life would surprise me? And then I thought that even without the practice it would be lovely to spend two months in Mysore. I found a very cheap room and decided to ask a friend to lend me some tens of euros to pay it. Then I contacted a European yoga studio owner and asked if she could pay me some money beforehand for my workshops to come. She accepted. That’s how I could pay a month of practice with my teacher Sharath. I lived very simply, silently and happily. I ate basically porridge and rice emptying my bowl mornings and evenings feeling blessed. 😛

And then came the end of the month and another moment of truth. I didn’t have any money to continue neither could I ask the yoga studio for more. Then Tim, my friend, happened to ask me to have breakfast with him. We talked and I told him what happened with my yoga shala, why I was broke and that I couldn’t practice the next month. Tim said that of course he would give me that money. I didn’t know if I should accept. Anyway the last day of the month Tim handed me a thick envelop of rupees – enough to pay my second month. So I spent another month in Mysore practicing and eating also more varied than the previous month. When I returned home, I was richer. My heart was full of gratefulness. It had seemed that things didn’t go as I planned, but the last minute there was always a change. The important thing for me was to stick to the path, to accept all the possible outcomes and still not to give up.

CRÉATEURS

Hier était le premier jour d’un stage de yoga où une élève a partagé son expérience en racontant comment la pratique avait changé des choses dans sa vie personnelle. Elle s’est rendu compte qu’elle n’avait plus besoin de forcer les choses. Elle avait appris à reconnaître ce qui était suffisant pour aller vers ses buts. Il fallait souvent juste mettre des choses en route et les laisser évoluer à leur propre rythme. Il n’y avait plus de pression d’avoir les choses faites sur-le-champ. Comme ça, elle avait davantage d’énergie pour le moment présent et elle pouvait tout simplement apprécier la vie plus qu’avant.

La pratique a eu un effet semblable sur moi et sur beaucoup d’autres personnes. Je crois que nous trouvons le vrai bonheur lorsque nous comprenons ce qui est dans nos mains et ce qui ne l’est pas et lorsque nous arrêtons de nous battre. Ce qui compte, c’est comment nous agissons et même si nous sommes loin de notre but, nous pouvons prendre un premier pas vers lui. Nous n’avons pas à nous inquiéter sur le reste. Nous faisons le nécessaire. Faire trop d’efforts, c’est perdre son énergie. Nous pouvons compter sur la vie si nous sommes amis avec elle et si nous n’exigeons pas que les choses aillent à notre rythme à nous.

Ces discussions m’ont rappelé mon voyage en Inde il y a deux ans. Six mois auparavant, au moment de l’achat du billet d’avion, je n’avais aucune certitude si je pouvais partir ou pas. J’ai pris le risque en mettant presque tout mon argent dans le billet. Le jour de mon départ, j’avais 40 € sur mon compte. Je me disais que mon rêve de pratiquer à Mysore pendant deux mois resterait peut-être un rêve. 🙄 Mais, en même temps, je savais que la seule façon de connaître la réponse, c’était de me rendre sur place. Qui sait, si la vie me réservait une surprise? Et bien sûr, je me disais que même sans la possibilité de pratiquer avec mon professeur, Sharath, ça serait magnifique de pouvoir passer deux mois en Inde. J’ai trouvé une chambre modeste à un loyer modéré et je me suis dit que pour le payer je me débrouillerais et je demanderais des sous à une amie. Ensuite, j’ai contacté la directrice d’un centre de yoga européen pour lui demander une avance pour mes stages à venir. Elle a accepté. C’est comme ça, que j’ai pu payer le premier mois de pratique. En dehors de ça, je ne mangeais pratiquement rien d’autre que du porridge et du riz en vidant mon bol le matin et le soir avec beaucoup de gratitude. 😛

Et puis la fin du premier mois est arrivée et avec lui un autre moment de vérité. Je n’avais plus de sous pour continuer la pratique. Mais, à ce moment-là, Tim, un ami, m’a demandé de prendre le petit déjeuner avec lui. En lui donnant de mes nouvelles, comment mon studio de yoga avait ruiné mes finances et que pour ça je me trouvais dans cette situation où je ne pouvais pas pratiquer même si j’étais à Mysore. Immédiatement, Tim m’a dit qu’il pourrait me donner cet argent. J’hésitais. Mais le dernier jour du mois, Tim m’a tendu une enveloppe lourde de roupies – assez pour payer le deuxième mois. Alors, épatée, j’ai continué à pratiquer avec mon professeur, j’ai mangé un peu plus varié que le premier mois. Quand je suis retournée en Europe, j’étais riche. Mon cœur était un organe qui battait de reconnaissance. J’ai pu constater que les choses n’allaient point au départ comme je souhaitais, mais il y avait toujours un changement au dernier moment. L’essentiel pour moi, c’était de rester fidèle à mon cœur et en même temps d’accepter tous les aboutissements possibles.

ME LUOMME ELÄMÄMME

Eräs ystäväni kertoi eilen alkaneella joogakurssilla miten harjoittelun myötä häneen oli tullut uusi piirre. Hän huomasi päästäneensä irti pakottamisesta ja hän oli oppinut viemään asioita toivomaansa suuntaan tekemällä vain sen mitä kulloinkin tarvittiin. Enää ei tuntunut tarpeelliselta yrittää saada lopputulosta välittömästi aikaan. Asiat saavat lähteä liikkeelle ja kehittyä omaan tahtiinsa. Itselle jää energiaa elämiseen ja siitä nauttimiseen.

Olen huomannut harjoituksen vaikuttaneen itseeni ja moniin muihin samankaltaisesti. Elämästä alkaa nauttia, kun ymmärtää, että omissa käsissämme on vain se mitä voimme tehdä juuri tällä hetkellä ja että vaikka olisimme kaukana päämäärästämme, voimme ottaa askeleen siihen suuntaan. Muusta ei tarvitse huolehtia eikä liikaa tekeminen edistä asioita. Voimme iloita myös saadessamme väijyä oikeaa hetkeä toimia. Voimme uskoa siihen, että kun olemme elämän kanssa kavereita, emmekä vaadi sitä mukautumaan tahtiimme, elämä osallistuu parhaalla tavalla meidän tekemiseemme.

Pari vuotta sitten lähdin Intiaan. Kun ostin lentolipun puoli vuotta aiemmin, en tiennyt voisinko oikeasti lähteä matkaan. Otin riskin laittamalla lähestulkoon kaikki rahani siihen minkä koin tärkeäksi. Tiesin asioiden voivan mennä niin, etten koskaan lentolippua käyttäisi. Kun lähtöpäivä koitti, tililläni oli 40€. Siitä päättelin, että toiveeni voida joogata kaksi kuukautta Mysoressa oli ehkä ollut turha. 🙄 Tiesin, että vain suuntaamalla kulkuni sinne missä halusin joogata oli ainoa tapa antaa oma panokseni tähän ja että perille päästyäni olisin taas vähän lähempänä päämäärääni. Ehkä elämä yllättäisi? Ajattelin, että on mahtavaa kuitenkin voida olla Intiassa kaksi kuukautta. Sain vuokrattua todella edullisen huoneen ja päätin lainata siihen tarvittavat muutamat kympit ystävältä. Otin yhteyttä eurooppalaisen joogastudion pitäjään josko hän voisi maksaa minulle etukäteen joitain palkkioita kursseistani. Hän suostui ja niinpä sain myös kuukaudeksi harjoittelurahaa. Elin yksinkertaisesti, hiljaisesti ja onnellisena kuukauden päivät. Söin pääasiassa puuroa ja riisiä ja tyhjensin suurella hartaudella kipponi aamuin illoin. 😛

Sitten tulikin ensimmäinen harjoittelukuukausi päätökseen. Toiseen kuukauteen minulla ei ollut rahaa enkä voinut enempää saada työnantajaltanikaan. Silloin sattui ystäväni Tim pyytämään minua aamiaiselle kanssaan. Vaihdoimme kuulumisia ja kertoilin myös miten joogasalini kanssa oli käynyt ja siksi olin rahaton ja etten voisi enää harjoitella toista kuukautta. Siihen Tim totesi, että kyllähän hän voi minulle antaa tarvittavan rahan harjoitteluun. En oikein tiennyt voisinko suostua lainaamaan häneltä, kun en tiennyt voisinko maksaa takaisin. Kuitenkin kuun viimeisenä harjoittelupäivänä hän ojensi minulle rupioista paksun kirjekuoren – riittävä summa kuukauden harjoitteluun. Niin vietin toisenkin kuukauden Mysoressa harjoitellen ja syöden muutakin kuin puuroa. Kun palasin, olin rikastunut. Sydämeni oli täynnä kiitollisuutta. Viimeiseen asti näytti aina, että asiat menevät toisin kuin toivon, mutta sitten tuli joku käänne. Olennaista oli itse pysyä tiellä eli hyväksyä kaikki vaihtoehdot eikä silti luovuttaa.

ECCE HOMO

Usually we see other people from our own perspective. We criticize others easily, because we think and maybe we even know for sure that we couldn’t do the same things. We couldn’t be as low, weak or evil.

But this is a wrong perspective.

If we had had the life of a serial killer, what exactly makes us imagine that we would have become completely different? What in us is would be the thing that would rise above hate after all terror and suffering that a serial killer necessarily has gone through before his/her acts? How could we still love after being destroyed by someone? The majority thinks that they wouldn’t be killers. We also criticize people who have less destructive features. When somebody lies, is jealous or petty, we easily think that we could never be like that. We would be much better, more mature, more responsible. And maybe we even are. But the fact is that we never lived anyone else’s life and that’s why we can’t evaluate any life against our own background.

We can look and see other people’s immaturity, evilness and their wounds without raising ourselves above others. All criticism of others is wrong. We can naturally recognize the wrong in their action, but the human being should always be saved from judgement. The yoga philosophy is about freeing yourself from your own mind’s perspective to be able to love. When we can look neutrally, we see can see from a wider perspective and we can feel compassion instead of hatred and disdain.

ECCE HOMO
En général, nous voyons les autres de notre perspective à nous. Nous critiquons les autres parce que nous croyons et même parfois savons que nous ne pourrions jamais faire les mêmes mesquineries ou atrocités qu’eux. Nous ne pourrions jamais descendre aussi bas ou être aussi mauvais.

Mais c’est la perspective qui est mauvaise.

Si nous avions nous-mêmes eu la vie d’un tueur en série, comment précisément pensons-nous qu’ayant vécu la vie de cette personne, nous étions encore capable d’aimer et d’espérer? Qu’est-ce qui en nous serais la partie qui après toute la terreur et la souffrance qu’un tueur a forcément subi pourrait s’élever au-dessus de tout? Comment pourrions-nous trouver encore l’amour? Nous critiquons également les gens qui ont des traits moins choquants et destructifs. Lorsque quelqu’un ment, est jaloux ou bien mesquin, nous nous disons que nous ne pourrions jamais être comme ça. Nous serions plus matures, meilleurs, plus responsables. Et peut-être nous le sommes. Mais nous n’avons pas vécu la vie de personne d’autre et c’est pour ça que nous ne pouvons pas évaluer les autres par rapport à notre vie.

Nous pouvons voir l’immaturité, les blessures de quelqu’un sans nous élever au-dessus de cette personne. Critiquer les autres n’est jamais juste ni judicieux. Nous pouvons voir l’injustice de l’acte et nous abstenir de juger la personne. Dans la philosophie de yoga on parle de la nécessité de se libérer de sa perspective personnelle pour pouvoir aimer. Quand nous pouvons voir les choses et les gens d’une façon neutre, nous voyons plus large et nous pouvons sentir la compassion au lieu de la haine et le mépris.

ECCE HOMO

Katsomme muita usein vain omasta perspektiivistämme. Arvostelemme helposti ihmisiä, koska ajattelemme ja ehkä jopa tiedämme, että emme itse koskaan kykenisi samaan. Emme samanlaiseen alhaisuuteen tai pahuuteen.

Mutta perspektiivi on väärä.

Jos meillä olisi ollut sarjamurhaajan kanssa samanlainen elämä, miten kuvittelemme, että juuri meistä olisi tullut ihan erilaisia? Mikä meissä on se, joka olisi kaiken kauhun ja kärsimyksen jälkeen kaiken yläpuolelle nouseva rakkaus? Samalla tavalla arvostelemme ihmisiä, joilla on vähemmän tuhoavia piirteitä. Kun joku valehtelee, on kateellinen, pikkumainen, me helposti ajattelemme, ettemme itse voisi olla sellaisia. Olisimme paljon parempia, kypsempiä, vastuullisempia. Ja ehkä siis olemmekin. Mutta me emme ole eläneet kenenkään muun elämää, emmekä siksi voi myöskään arvioida muita omaa taustaamme vasten.

Voimme toki nähdä ihmisten keskeneräisyyden, rikkinäisyyden, pahuudenkin. Meidän ei silti tarvitse olla kenenkään yläpuolella. Kaikki muiden ihmisten arvostelu on aina turhaa ja väärin. Voimme nähdä teon vääryyden, mutta ihminen pitäisi aina säästää tuomiolta. Joogafilosofiaan kuuluu olennaisesti omasta perspektiivistä vapautuminen. Kun katsomme asioita neutraalisti, näemme laajemmin ja voimme kokea sydämessämme aina myötätuntoa vihan ja halveksunnan sijaan.

* A wider perspective by Mari Jannela *