capacity

Some people seem more capable than others. Capable of understanding, learning and doing things. Also in the practices of dance and yoga some seem to get to the essence immediately and others not getting anywhere even after years of practice. Often we think that people have a different capacity, that’s all. As if the capacity was an inherent feature. But the capacity can grow too, if the openness grows.

Our capacity is linked to openness. Whenever we approach dancing with our dance baggage, with our knowledge which is always limiting, we’re not opening ourselves to our full capacity. To the dance of life. It’s the same in yoga, whenever we have ideas about how it should be done or what should happen, we limit ourselves.

In any field, learning is connected to the level of consciousness. When it comes to yoga and dance, the consciousness is tightly connected to the sensations. If you don’t feel, if your body is not sensitive and if you’re not emotionally sensitive, you can’t really get anywhere. The first thing is to feel. Then to be conscious of that feeling. And then to open oneself to infinity.

Openness is one of the most difficult things in life: to open ourselves to life, to infinity every moment anew. All dance and yoga disciplines can be great ways to learn about openness if we don’t get stuck with the form and thus stop the stream of the infinite potential in us.

CAPACITÉ

Il y a des gens qui semblent avoir plus de capacité que les autres. Ils sont capables de comprendre, d’apprendre et de faire des choses. C’est pareil dans les domaines de la danse et du yoga. Certains plongent immédiatement dans ce qui est essentiel, et d’autres pataugent des années sans trouver leur chemin malgré la pratique ardente. Souvent, on pense que c’est parce que nous avons tous une capacité différente et c’est tout. Comme si la capacité était quelque chose d’inhérent en nous. Mais la capacité grandit aussi si notre ouverture grandit.

Notre capacité est liée à notre ouverture de cœur et d’esprit. Quand nous nous approchons de la danse avec notre bagage de danse, avec notre savoir, c’est que nous sommes déjà limités et nous pouvons pas nous ouvrir à notre capacité réelle. À la danse de vie! C’est la même chose dans le yoga, dès que nous avons des idées sur comment ça devrait être fait et sur ce qui devrait en résulter, nous nous limitons.

Dans n’importe quel domaine, l’apprentissage est connecté au niveau de conscience. En ce qui concerne la danse et le yoga, la conscience est intimement connectée aux sensations. Si nous sentons pas, si notre corps physique n’est pas sensible et si nous ne sommes pas sensible émotionnellement, nous pouvons pas avancer. La première chose, c’est de sentir. Après, il faut être conscient de cette sensation. Ensuite, on peut s’ouvrir à l’infinité.

L’ouverture est une des choses les plus difficiles d’avoir, de faire renaître à chaque instant dans la vie. Comment s’ouvrir à la vie, à l’infini continuellement? Toutes les discplines de danse et de yoga sont des possibilités d’apprendre davantage sur l’ouverture si nous ne restons pas attachés à la forme et par cela, nous n’arrêtons pas le potentiel infini en nous.

KAPASITEETTI

Joillain ihmisillä vaikuttaisi olevan enemmän kapasiteettia kuin toisilla. He ymmärtävät enemmän, oppivat nopeammin ja tekevät paremmin. Joogassa ja tanssissakin vaikuttaa siltä, että jotkut pääsevät samantien olennaiseen sisälle ja jotkut taas eivät saa kapasiteettiaan käyttöönsä vuosienkaan harjoittelulla. Joskus ihmiset ajattelevat, että näin kuuluu ollakin. Olemme erilaisia. Mutta kapasiteettiaankin voi kasvattaa – kasvattamalla avoimuutta.

Kapasiteettimme on kytköksissä avoimuutemme asteeseen. Jos lähestymme tanssia tanssitietomme ja tekniikan kautta, rajoitamme jo itseämme emmekä voi avautua koko kapasiteetillemme. Elämän tanssille. Samoin on joogassa. Jos meillä on ennakkokäsitys siitä miten se pitää toteuttaa, rajoitamme todellista potentiaaliamme.

Millä tahansa saralla oppiminen on yhteydessä tietoisuuden tasoon. Joogassa ja tanssissa tietoisuus on tiiviissä yhteydessä kehon tuntemuksiin. Jos emme tunne kehollamme ja jos emme ole herkkiä emotionaalisesti, emme pääse avoimuuden tilaan. Ensimmäinen asia on tuntea. Sitten tulla tietoiseksi siitä mitä tuntee. Ja sen jälkeen avautua sille mitä on.

Avoimuus on yksi elämän vaikeimmin toteutettavista asioista. Se, että todella avaudumme elämälle joka hetki uudestaan. Kaikki tanssi- ja joogatraditiot ovat loistavia mahdollisuuksia oppia avoimuudesta, kunhan emme juutu pintatasoon kiinni ja tällä tavalla sulje itseltämme pois loputonta mahdollisuuksien virtaa.

 

Photo Catherine Chenu

 

Letting go

Patanjali, the father of the Yoga Sutra, talks in the second chapter of his text about Kleṣas, the causes of suffering in human life. He classifies these causes in five categories. Two of them, Raga (attachment to desires) and Dveṣa (avoiding things we dislike) are the most practical ones in the sense that we face them every day.

When we are attached to our desires, we strive mentally to change situations to correspond to our point of view. This need can be so deeply rooted that even when everything is all right, we feel the pressure to get something. This is why we continuously try to influence situations and change things. In the end this causes stress and suffering.

When we try to change things we dislike, we reject the reality in order to avoid some difficult emotions. The aversion is unnecessary suffering. We easily imagine that we act to avoid suffering, but by trying to avoid suffering we actually act to increase the aversion. Often we namely act automatically based on our previous experiences and we are not looking at the situations with an open mind.

When we are too attached to things our mind wants or doesn’t want, we have detached from the reality and given up to our conditioned mind. We live in images and in the emotions created by them. However when we are conscious about that we can raise above this way of functioning. Patanjali talks about Vairagya – detachment which is one of the main things we need to understand the importance of. It’s something we need to practice constantly.

Nobody can really let go of things just like that. First of all, could we detach ourselves from our body, our mind, our emotions if we haven’t really explored ourselves and deeply loved ourselves? What are we detaching from then? If we haven’t experienced the charm of our body, but just felt too shy to enter its world? If we haven’t inhabited our body? We might have even despised it. Then the ideals of yoga might offer an escape from oneself’s real feelings.

We need to accept attachement, the opposite of detachment first. We can’t get rid of attachments, our love for our body, mind and emotions, if we can’t first love all these aspects of ourselves. When we are full of love towards ourselves, when we realize what kind of gift we’ve got from life, we can start to work on detachment. First we love and then we know what we are giving up and how hard it is. Of course, it’s easier to let go if you hate yourself. One can even become a master of detachment then. Through love the detachment becomes differently easy, because love gives us everything.

We can’t let go in theory, we can’t grow in theory. The detachement is a practical thing. As in everything, also in this context the rhythm and the timing matter. We need to be watchful about how situations come to us and when it’s possible and reasonable for us to take another path, to choose differently. When to stop getting involved and to settle in peace? When you let go, love everything you let go.

LÂCHER PRISE

Patanjali, le père du Yoga Sutra, parle dans le second chapitre de son œuvre, des Kleṣas, des causes de la souffrance humaine. Il classifie ces causes dans cinq catégories distinctes. Deux d’entre eux, Raga (attachement aux désirs) et Dveṣa (aversion) sont les plus pragmatiques. Nous faisons face à ces aspects quotidiennement.

Le désir dans le quotidien se manifeste souvent en tendance à faire des efforts mentaux pour faire les situations correspondre à nos points de vue. Ce besoin de contrôler les choses peut être si profondément enraciné en nous, que même quand nous nous sentons tout à fait bien et satisfaits, nous sentons une pression d’avoir quelque chose d’autre. À cause du malheur né de ce désir perpétuel, nous essayons continuellement de transformer les situations en quelque chose qu’elles ne sont pas.

Et lorsque nous cherchons à manipuler mentalement les choses que nous aimons pas, nous rejetons la réalité pour pouvoir éviter les émotions difficiles. L’aversion est une souffrance qui n’est pas nécessaire. Nous imaginons facilement, que nous agissons pour éviter la souffrance, mais c’est justement l’effort fait pour l’éviter qui la fait grandir. Souvent nous agissons automatiquement et notre action est basée sur les expériences précédentes, ce qui nous empêche de voir les situations ouvertement et de les accepter en tant que telles.

Lorsque nous sommes trop attachés aux choses que notre mental soit chérie soit rejette, nous sommes en dehors de la réalité et nous sommes à la merci de notre mental conditionné. Nous vivons dans l’image et dans les émotions créées par celle-ci. Néanmoins, si nous sommes conscients de ce fontionnement de notre mental, nous pouvons nous élever au-dessus de ça. Patanjali parle de Vairagya, détachement, que nous devrions pratiquer sans cesse.

Personne ne peut être détaché par la volonté. Sans avoir exploré notre corps physique, notre mental ou nos émotions, et sans les avoir aimés, serions-nous capables de nous détacher de tout ça? De quoi pourrions-nous nous détacher, si nous avons aucun attachement? Si nous n’avons pas expérimenté le charme de notre corps et n’avons été que trop réservés pour entrer dans ce monde, si nous n’avons pas inhabité notre corps entièrement, le détachement n’est pas possible. Si, nous n’avons pas aimé ce que nous sommes, les idéaux yogiques peuvent offrir une échappatoire pour éviter nos émotions authentiques.

Il faut d’abord accepter et vivre l’opposé du détachement, l’attachement. Sinon nous ne pouvons pas nous détacher de notre amour pour notre corps, notre mental ou nos émotions. Quand nous sommes pleins d’amour envers nous-mêmes, quand nous sommes conscients de ce cadeau que la vie nous a fait, nous pouvons commencer à nous détacher. Par l’amour nous comprenons ce dont nous nous détachons et combien c’est dur parfois. Il est facile de se détacher si on ne s’aime pas. Par l’amour le détachement est plus facile dans un certain sens, car quand nous avons l’amour, nous avons tout.

Nous pouvons pas lâcher prise en théorie, nous pouvons pas atteindre à la maturité en théorie. Ça peut se faire seulement en pratique. En plus, comme dans tout dans la vie, le rythme et le moment comptent. C’est pour ça que nous devons rester vigilants. Pour voir comment les choses viennent à nous et pour sentir quand il est possible et raisonnable de faire un nouveau choix. Quand est-ce que nous n’avons plus envie de nous mêler, de contrôler? C’est à ce moment-là que nous pouvons nous installer dans la paix. En lâchant prise il est important d’aimer tout ce dont nous avons lâché prise.

IRTIPÄÄSTÄMISEN ÄÄRELLÄ

Joogasutra-kokoelman isä Patanjali puhuu tekstinsä Sadhana-osassa Kleṣoista, inhimillisen kärsimyksen syistä. Hän jaottelee ne viiteen eri luokkaan. Käytännönläheisimmät asiat näistä ovat Raga (haluihin kiinni jääminen) ja Dveṣa (vastenmielisinä koettujen asioiden välttely).

Kun olemme kiinni toiveissamme ja haluissamme, ponnistelemme päämme sisällä muuttaaksemme tilanteita itsellemme mieleisiksi. Tämä tarve voi olla syvälle juurtunut siten, että vaikka kaikki olisi mielestämme hyvin, tunnemme silti tarvetta haluta jotain muuta kuin mitä meillä on. Näin yritämme jatkuvasti muuttaa asioita muuksi. Tämä aiheuttaa stressiä ja kärsimystä.

Yrittäessämme sitten taas välttää meille vastenmielisiä asioita, torjumme jotain olemassaolevaa ja kieltäydymme kokemasta siihen liittyviä tunteita. Myös vastenmielisyyden kokeminen on turhaa kärsimystä. Vaikka kuvittelemme helposti toimivamme välttääksemme kärsimyksen, tulemme toimineeksi itse asiassa juuri sitä lisäten. Monesti nimittäin toimimme automaattisesti vanhojen kokemusten pohjalta emmekä herää katsomaan tilanteita avoimin silmin.

Kun olemme liian kiinni asioissa, joita mielemme haluaa tai ei halua, olemme irrottaneet otteen todellisuudesta ja antaneet vallan ehdollistuneelle mielellemme. Olemme mielikuvissa ja niiden tuottamissa tunnetiloissa. Tiedostaessamme tämän voimme tietenkin pyrkiä näkemään ne kirkkaasti ja toimimaan niiden yläpuolella. Patanjali puhuu näihin asioihin liittyen Vairagyasta, irtipäästämisestä, jota meidän pitäisi opetella ja harjoittaa jatkuvasti.

Emme kuitenkaan voi noin vain päästää irti. Voiko ihminen ensinnäkään päästää irti kehostaan, mielestään, tunteistaan, jos hän ei ensin ole tutkinut ja rakastanut kaikkea tätä? Mitä irtipäästettävää silloin edes on? Jos ei ole kokenut kehonsa ihanuutta, vaan on arastellut eläytymistä sen tarjoamaan maailmaan ja jättänyt elämättä? Tai on ehkä jopa halveksinut sitä? Silloin voi olla, että joogan ihanteet tarjoavat mukavan pakoreitin itsestä.

Meidän pitäisi ensin hyväksyä irtipäästämisen vastakohta, kiintymys. Kukaan ei voi todella päästää irti kiintymyksestä ja rakkaudesta kehoonsa, mieleensä tai omaan tunnemaailmaansa, jos hän ei ensin kykene rakastamaan näitä puolia itsessään. Kun olemme täynnä rakkautta kehoamme ja mieltämme kohtaan, kun tiedostamme minkä lahjan olemme elämältä saaneet, voimme aloittaa irtipäästämisen. Rakastamisen kautta tiedämme mistä kaikesta luovumme ja miten vaikeaa se on. Helppohan on päästää irti, jos jo inhoaa itseään. Rakastamisen kautta irtipäästäminen helpottuu jo siksi, että olemme saaneet kaiken, kun olemme saaneet rakkauden.

Emme voi luopua tai kehittyä teoriassa, ainoastaan käytännössä. Sen lisäksi kuten kaikessa muussakin elämässä, myös irtipäästämisen kyvyssä rytmi ja ajoitus on tärkeää. Siksi meidän tulee olla valppaita sen suhteen miten asiat tulevat meitä kohti ja tuntea milloin on mahdollista ja oikein toimia toisin. Milloin on tullut hetki olla puuttumatta ja olla rauhassa. Päästää irti ja rakastaa kaikkea mistä on päästänyt irti.

Photo: Catherine Chenu