The yoga practice gives many people peace of mind and contentment. The contentment yoga generates is the feeling of fullness, because the present moment fills your consciousness. The feeling of life is then powerful and this power is felt in the body. That makes the body happy.
The body positivity movement underlines the importance of everybody’s positive body image. But, is there something missing? Namely even if one were satisfied with one’s appearence, it doesn’t mean that the person living in that body is happy. For some time an image can perpetuate the illusion of self-acceptance, but at some point, the truth will emerge. For a happy life it’s not enough to succeed on the image level and to have satisfaction in one’s mind. An image of one’s body doesn’t help living the body.
Naturally it should be self-evident that all kind of bodies are perfect (also in yoga) and that nobody should be ashamed of his/her body. However even if in yoga it’s about an inner journey, the media is full of publications in which the images of the bodies are praised. If we don’t evaluate bodies directly, we evaluate asanas. If the importance of an asana was the experience it gives us instead of how it looks, we would be closer to the original meaning of yoga. If the yoga could remain an inner experience also when it comes to the body, the result could be something really valuable.
As a yoga teacher I see people as much with body negativity as with body posititivity. None of these attitudes will lead to deep contentment. The real challenge is how to get into your body. Very few people feel the world through it. Very few people love life with their whole body. Most of life is happening in the mind the body being like a separate entity which we move and which we put the pressure on.
I can’t really see why it’s like that, but I can see my students I’ve known for years that even with a daily practice it takes years and years to get into the body that carries you, that is happy and that refuses naturally all the mind’s evaluation about if it’s ok, enough, beautiful. All the pressure for any appearance will disappear the day when two factors are put in place. The first one, to be grateful for life in the body. The second one, not to be outside of the body to evaluate it.
🔺 L’IMAGE CORPORELLE 🔻
La pratique du yoga fait émerger la paix et le bonheur intérieurs. Le bonheur que le yoga procure est une plénitude vécue lorsque le moment présent remplit la conscience. La puissance de la vie se fait sentir dans le corps. C’est ça qui rend le corps heureux.
La positivité du corps est un mouvement qui met en valeur l’image corporelle positive de chacun. Mais, je pense que là on échappe à quelque chose d’essentiel. Car même si la personne est satisfaite de son apparence, ça ne veut pas dire qu’elle vive dans un corps heureux. Pour un certain temps, l’image peut maintenir l’illusion, mais tôt ou tard, la vérité surgit. Pour le vrai bonheur, il ne suffit pas de vivre dans l’imagination. L’image de la vie n’est pas la vie. L’image de son propre corps ne permet pas de vivre son corps.
Ça devrait être évident, que tous les corps sont parfaits (aussi dans le yoga) et que personne ne doit avoir honte de son corps. Et pourtant, même s’il s’agit d’un voyage intérieur, les médias publient des photos qui ne sont que la louange de l’apparence. Si les gens n’évaluent pas les corps, ils évaluent les asanas. Si l’importance de l’asana seraient l’expérience qu’elle nous fait vivre au lieu – une fois de plus – de son apparence, nous serions plus près de la signification originelle du yoga. Si la pratique du yoga pouvait rester une expérience interne aussi au niveau du corps, le résultat pourrait être quelque chose de précieux.
Dans mon enseignement, je vois aussi bien des gens positifs que négatifs envers leurs corps. Ni l’une ni l’autre de ces attitudes conduit vers le bonheur. Le défi le plus exigeant, c’est le vrai ressenti du corps. Il y a peu de gens qui sentent avec leurs corps. Il y a peu de gens aimant la vie avec leurs corps. La vie se passe dans la tête et le corps est une partie séparée qu’on fait bouger ou dont on demande des choses.
J’ignore pourquoi c’est ainsi, mais je peux voir chez mes élèves pratiquant quotidiennement depuis très longtemps déjà, qu’on met des années et des années pour habiter son corps et pour construire un corps heureux. Quand le corps est heureux, il est impossible de se transmettre les évaluations mentales à savoir si le corps est de bonne taille, beau, suffisant pour quoi que ce soit. Il y a deux facteurs décisifs pour la liberté et le bonheur. Le premier, s’est d’être sincèrement et infiniment reconnaissant pour la vie dans son corps! Et le deuxième, c’est de ne pas être à l’extérieur de soi-même pour évaluer le corps.
🔺 KEHONKUVA 🔻
Joogaharjoittelu antaa monille ihmisille mielenrauhaa ja onnellisuutta. Joogasta kumpuava onni on täysipainoisuutta, jossa juuri käsillä oleva hetki täyttää tietoisuuden. Elämä koetaan väkevästi ja se tuntuu kehossa. Se tekee kehosta onnellisen.
Kehopositiivisuusliike on tuonut esiin sitä, miten kaikkien ihmisten pitäisi päästä positiiviseen kehokuvaan. Mutta jääkö silti jotain puuttumaan? Nimittäin vaikka ihminen olisi tyytyväinen ulkonäköönsä, ei se tietenkään kerro siitä, että tuossa kehossa elävä ihminen tuntee olonsa hyväksi kehossaan. Jonkun aikaa voi mielikuva toki pitää yllä illuusiota itsensä hyväksymisestä, mutta ennen pitkää totuus tulee esiin. Onnelliseen elämään ei riitä mielikuvissa onnistuminen tai varsinkaan mielikuvissa eläminen. Mielikuva omasta kehosta ei auta elämään kehoa.
Tietenkin pitäisi olla itsestäänselvää, että kaikenlaiset kehot ovat sopivia (myös joogaan) eikä kenenkään tarvitse hävetä omaa ulkonäköään. Kuitenkin vaikka joogassa on kysymys sisäisestä tutkimusmatkasta, on media täynnä ulkonäkökeskeisiä julkaisuja. Jos ihmiset eivät arvioi kehoja, he arvioivat asanoita. Jos asanan merkitys olisi siinä, mitä siinä koetaan sen sijaan miltä se näyttää, oltaisiin lähempänä joogan ydintä. Jos jooga pysyisi sisäisenä kokemuksena myös kehollisesti, lopputulos voisi olla jotain todella arvokasta.
Joogaa opettaessani kohtaan yhtä lailla kehonegatiivisuutta kuin kehopositiivisuuttakin. Kumpikaan suhtautumistapa ei vie todelliseen onneen. Suurin haaste kun on siinä, että ihminen pääsee kehoonsa eikä vain ajattele sitä. Ani harva tuntee keholla maailmaa. Ani harva rakastaa elämää koko kehollaan. Asiat tapahtuvat mielessä ja keho on kuin irrallinen osa, jota liikutellaan ja jolta vaaditaan asioita.
Omia oppilaitani pitkään seurattuani voin todeta, että päivittäiselläkin harjoituksella ihmisillä kestää vuosia päästä kehoon. Kehoon, joka kantaa, joka on onnellinen ja joka ei voi mitenkään enää ottaa vastaan mielen tasolta tulevia arvioita siitä, onko se sopiva, kelpaava tai toivotun näköinen. Kaikenlaiset paineet ulkonäön suhteen katoavat itsestään, kun kaksi asiaa on kohdallaan. Kun on kiitollinen elämästä kehossaan! Ja kun ei ole kehonsa ulkopuolella sitä arvioimassa.
annenuotio.wordpress.com 