About Anne Nuotio

I write about the moments, experiences and people who've touched my heart and made me who I am. About my own healing, re-birth to life through danse, yoga and meditation. I share what life has given me, love and destruction, good and "bad" and I tell how I transformed and keep on transforming the negativity into love. I share every insight I've had or will have on how to celebrate life!

The world of an asana

From the very beginning of my yoga path I have loved the asana practice. I can remember the first year, the time of discovering so many layers in my body through the breath. The breathing gave me access to another world. The world of mysticism. It softened my body and my mind and I often started to feel I was melting into something greater and more beautiful. The practice felt like a deepening of my whole being into something I had missed all my life. Being in the body with all the sensations it implied, meant being alive. Totally alive. Totally incarnated in a sacred body. 🥰

A year ago my life changed in this regard. For the first time I couldn’t get into the asanas. I was stiff. My body hurt. I was feeling the asana practice was superficial. The asanas didn’t have the habitual effect of bringing me to heaven. That was new to me. I couldn’t find a reason to my stiffness and like absence of spirit in my body. I was relaxed, I felt very good in my life and I could be present in my body, but still I felt I can’t get anywhere. That phase lasted several months during which I tried to understand what was going on in my system. 

Then in July I was able to travel to my home in Paris 🥖 👩‍🎨 🪗 and to enjoy its beauty and joyful atmosphere❤️‍🔥. I could also finally take ballet classes. All the pain was suddenly and unexpectedly 😲 gone the first day in Paris. I don’t know if my home sickness had been so strong in my body that it was aching, but that’s the only reason I can find. In Paris my asanas started to feel again. I did the Intermediate series easily and happily and I could really feel how I AM in every asana. I was going deep into the asanas, because my body wanted to. I was blissed again.

It was an important lesson for me in many ways. Personally I had had an adventure in stiffness and in this kind of thin feeling of being in my body. I lived a period of separation of body and mind. I could follow how all this evolved and how it ended. One danger I could luckily avoid was to think that I’ve become stiff for good. I was stiff for many months, but my mind was open for me to become flexible again.

As a yoga teacher I was thinking that when people start practicing, even if they are flexible and/or open-minded, they can’t get to the perfect feeling of an asana. It’s impossible. The asana is a deep experience of living in all the cells of your body, of relaxation of your mind into your body. An asana awakens your body, your nervous system, your energy body and your spirit. To be in an asana is to feel all this. 🙏🧡

Was Patañjali a Stillness Guy or an Action Guy?

There are some spiritual teachers who claim that as soon as we name something, we have already stepped out of the reality we are naming. For example when we have an experience and we then tell about it, the experience has become a story. What’s left has not much to do with what really happened. It’s a mental construct uttered with words. Naming is the faculty of the mind to figure out and to control and it will always be something else than the actual experience. Language is and remains outside the experience. 

The scientific world continuously take care of accurate terminology and coherence within the scientific terms. That’s how the scientific language is built. It’s different in yogic texts. In yoga field a yogi/yogini has written (or spoken) about his/her own spiritual experience often with great preciseness. But sometimes they have used symbolical language and sometimes just some more or less ambiguous words that have many significations. Later someone else reads the text in a more rational way and with an everyday logic. It doesn’t make sense, but still one can try to make sense out of it. With poor results. 

Let’s see a term from Patañjali, my inextinguishable source of inspiration! All terms and names he uses, talk about experiences in meditation or in inner research. The term Dhāranā is the first step in meditative state. It’s usually translated as ”concentration”. And it’s not about concentration at all! It’s about a state in which the mind has arrived to naturally and without effort to be one with an object. There are no thoughts. The mind is present and open. On one hand, we could also say Dhāranā means presence, but the word doesn’t sound right. Why? Because it’s been corrupted in our everyday language. It means many different things. On the other hand, Dhāranā is stillness, but stillness too is too general. And now we need something specific. So, let’s not translate it! Dhāranā means concentration in every day language, but it means something specific in yoga. It’s a specific inner experience.

The terms in the Yoga Sūtra of Patañjali have been translated so often as an effort to do something or an action, even everything in this text is about different inner states. Dhāranā is not something you can DO. You can’t concentrate, because that’s mind’s effort and yoga is not about that. But the mind persist: How can I do it? Can I concentrate? No, it’s not an action. You come to this state through many hundreds of hours of sitting and purification of your mind. When your mind and body are still, you are in Dhāranā state. It’s a gift from the Heaven. Nothing to do. Just open yourself (with daily practice).


Il y a des enseignants spirituels qui disent que dès que nous nommons quelque chose, nous avons déjà pris un pas en dehors de la réalité que nous sommes en train de nommer. Par exemple, quand nous racontons une de nos expériences, elle se transforme en histoire pendant notre récit. Ce qui en reste n’a pas beaucoup à voir avec ce qui s’est réellement passé. Il s’agit d’une construction mentale que nous exprimons par la parole. Nommer est une aptitude mentale pour comprendre et pour contrôler. Le langage restera toujours en dehors de toute expérience et ainsi ne rendra jamais aucune expérience comme elle était.

Le monde scientifique s’occupe continuellement de l’exactitude et de la cohérence de la terminologie dans les termes scientifiques. C’est comme ça que se construit le langage scientifique. En ce qui concerne les textes du yoga, c’est différent. Dans les diverses lignées du yoga, le yogi/la yogini a écrit ou parlé de sa propre expérience spirituelle souvent avec une belle précision et dans un langage soigné. Mais parfois les yogis/yoginis ont utilisé un langage symbolique et parfois des mots plus ou moins ambigus qui peuvent donc être interprétés de plusieurs manières. Plus tard, l’adepte du yoga lit le texte avec un regard plus rationnel et peut-être avec une logique de tous les jours. Le contenu profond du texte ne s’ouvre pas vraiment, même si on peut toujours essayer de comprendre la spiritualité avec le mental. Toutefois, les résultats ne seront pas satisfaisants. 

Prenons un terme de Patañjali, ma source d’inspiration inépuisable. Les termes qu’il utilise parlent tous des expériences dans la méditation ou dans la recherche du Vrai Soi. Le Dhāranā est le premier pas dans l’état méditatif. Très souvent, on l’a traduit par ’concentration’. Et finalement, ça a peu à voir avec la concentration. Il s’agit d’un état dans lequel le mental est arrivé sans effort et dans lequel il ne fait qu’un avec l’objet de contemplation. Il n’y a pas de pensées. Le mental est présent et ouvert. D’une part, nous pourrions dire que le Dhāranā est présence, mais c’est pas juste. Pourquoi? Parce que le mot ’présence’ est banalisé dans notre langage de tous les jours. Il n’est pas assez précis. D’autre part, le Dhāranā est silence, mais ’silence’ aussi est trop générique. Nous avons besoin de quelque chose de spécifique. Ne traduisons donc pas ce mot du tout, puisqu’il n’a pas d’équivalent! Le Dhāranā veut dire concentration dans le langage de tous les jours, mais il a une signification spécifique dans le yoga. Il s’agit d’une expérience spécifique à l’intérieur de nous.

Les termes qu’utilise Patañjali ont souvent été traduits comme s’il s’agissait d’un effort ou d’une action à accomplir, même si tout dans le Yoga Sūtra parle des états intérieurs qui naissent sans action. Le Dhāranā n’est pas quelque chose à faire. Vous ne pouvez pas vous concentrer dans la méditation, parce que c’est un effort mental et le yoga n’est pas un effort. Mais le mental persiste: Comment vais-je pouvoir le faire? Puis-je me concentrer? Non. Ce n’est pas une action. Vous arriverez en Dhāranā par les centaines d’heures d’assise dans le silence où le mental est purifié. Quand votre mental et corps sont silencieux, vous êtes en Dhāranā. C’est le cadeau des Cieux. Rien à faire. Rien d’autre que de s’ouvrir au moment présent (à l’aide de la pratique quotidienne).


Jotkut henkiset opettajat ovat siinä näkemyksessä, että heti, kun nimeämme jotain, olemme jo erkaantuneet siitä todellisuudesta, jonka nimeämme. Otetaan esimerkki. Kun meillä on jokin tunnekokemus, ja kun kerromme siitä, on alkuperäinen kokemus jo haihtunut taivaan tuuliin. Jäljellä on tarina, mielen rakennelma. Nimeäminen on mielemme pyrkimys ensin hahmottaa ja sitten ottaa haltuun ja kontrolloida. Mielen kopio tilanteesta jää aina vajaaksi suhteessa todellisuuteen. 

Tieteen saralla pyritään jatkuvasti tarkkaan terminologiaan ja termien keskinäiseen yhteensopivuuteen. Tieteen kieltä rakennetaan sovitusti niin. Joogatekstien suhteen on toisin. Joogassa joku on kirjoittanut (tai puhunut) omasta henkisestä kokemuksestaan usein hyvin huolellisin ja tarkoin sanakääntein. Kuitenkin tuo ihminen on joissain yhteyksissä käyttänyt symbolista kieltä ja joissain toisissa vain jotain mieleen sopivasti juolahtanutta arkista sanaa, jolla voi olla monia merkityksiä. Myöhemmin lukija saattaa lukea tekstiä rationaalisesti ja arkipäivän logiikalla. Teksti ei oikein aukea, mutta silti lukija yrittää ymmärtää. Heikoin tuloksin. 

Otan esimerkiksi loputtoman inspiraationlähteeni, Patañjalin. Kaikki käsitteet, jotka hän mainitsee, kertovat kokemuksesta meditaatiossa tai muussa sisäisessä etsinnässä. Dhāranā, joka on ensimmäinen meditaation vaihe, käännetään usein ”keskittyminen”. Kuitenkaan kyse ei ole keskittymisestä, vaan siitä, että mieli on tullut keskittyneeseen tilaan, jossa se luonnollisesti ja vaivattomasti yhdistyy yhteen kohteeseen. Siinä ei siis ole ajatuksia. Mieli on läsnäoleva. Näin voisimme kääntääkin Dhāranān läsnäoloksi, mutta läsnäolokaan ei sanana käy. Miksi? Koska se on jo pilaantunut arkisanastossamme. Se tarkoittaa monia asioita, eikä mitään erityisesti. Dhāranā on myös hiljaisuutta, mutta myös hiljaisuus on liian epämääräinen sana. Nyt tarvitaan spesifi termi, joten jätetäänkin sana kääntämättä. Dhāranā tarkoittaa jokapäiväisessä merkityksessään keskittymistä, mutta sillä on aivan erityinen merkitys joogassa. Kyse on erityisestä sisäisestä kokemuksesta.

Patañjalin tekstiä on käännetty lukuisat kerrat toiminnan kautta, vaikka kyse on olotiloista. Kun puhutaan Dhāranāsta, ei kyse ole siitä, että sen voisi SUORITTAA tai TEHDÄ. Et voi keskittyä Dhāranāssa, koska silloin mieli ponnistelee eikä joogassa ole kyse siitä. Mieli kuitenkin miettii, miten tämä tehdään. Sitä ei voi tehdä. Kyse on siitä, että ihminen on saapunut tähän olotilaan satojen hiljaisuudessa istuttujen tuntien jälkeen. Kun mieli ja keho ovat hiljentyneet, olet Dhāranāssa. Se on Taivaan lahja. Mitään ei tarvitse tehdä. Ainoastaan avata itsensä (päivittäisellä harjoituksella).

The dilemma of practicing yoga

I have learned enormously from Marisa Peer, this great, warm-hearted, intelligent and generous woman, teacher and therapist! One of her great insights is that ”If there is anything in life you really want and don’t have, it’s because you link more pain than pleasure to having it.” This is great wisdom whether it’s taken superficially or more deeply.

As a yoga blogger whose aim is to help people find ways to practice yoga, I want to link this truth to yoga practice. If you don’t practice as often as you want, it’s because you attach more pain than pleasure to doing it. Many people practice only when it feels easy and flowing, but not when they are stiff or tired. This is the superficial side of the thing.

Some people wait and hope that one day it would be easier to practice. When you dig deeper, you understand the reason why this difficulty is very natural. Because our ego doesn’t like yoga! The pain comes from there! Quite often it’s an ambivalent feeling inside of the practitioner and the same question that repeats itself “Why can’t I practice!? I want to practice!” But who is this “I”?

Yoga is pain for the ego and pleasure for the soul. Many people in nowadays world can’t let go of the ego, because they feel completely lost without it. But once you get to the other side, you start to love yoga. However, before that change, it means you need to make a decision to suffer in your ego until you get to the other side. And sure, it’s also possible to practice ”yoga” on the ego level all your life. It means you have all the emotions and mental conflicts with you all along instead of having free space in which your ego understands that you have decided to suffer to diminish it. This is when the slow and joyous dissolving process of the ego starts and you feel that you want to practice yoga every day.


J’ai énormément appris de Marisa Peer, cette femme chaleureuse, intelligente et généreuse, enseignante et thérapeute! Une des phrases d’elle que j’ai aimée, est celle-ci: ”S’il y a quelque chose dans la vie que vous voulez vraiment et que vous ne l’avez pas, c’est parce que vous y attachez plus de peine que de plaisir. ” C’est une grande sagesse prise aussi bien superficiellement que d’une façon plus profonde.

En tant que blogger de yoga dont le but est d’aider les gens à découvrir des moyens de pratiquer le yoga, j’ai envie de lier cette sagesse à la pratique du yoga. Si vous ne pratiquez pas aussi souvent que vous souhaitez, c’est que vous attachez plus de peine que de plaisir à le faire. Il y a beaucoup de gens qui choisissent de pratiquer uniquement quand la pratique est aisée et fluidique, mais jamais quand ils se sentent raides ou fatigués. Ça, c’est la partie superficielle de la chose.

Il y en a qui attendent et espèrent qu’un jour, ça va être plus facile de pratiquer. Quand nous creusons un peu plus, nous comprenons la raison pour laquelle cette difficulté de pratiquer est tellement naturelle. Parce que notre égo n’aime pas le yoga! De là, la peine. La peine qui souvent est un sentiment ambivalent à l’intérieur de nous et de là aussi la question qui se répète: ”Pourquoi je ne pratique pas? Je veux pratiquer le yoga!” Mais finalement, qui est ce ”je”?

Le yoga est la galère pour l’égo et la joie pour l’âme. Aujourd’hui, beaucoup de gens ne peuvent pas se détacher de leur égo, car sans lui, ils se sentent complètement perdus. Mais une fois que vous êtes de l’autre côté, vous commencez à aimer le yoga. Et pourtant, avant ce changement, vous devez prendre la décision de souffrir dans votre égo jusqu’à ce que vous ayez passé de l’autre côté. Et bien sûr, il est toutefois possible de pratiquer le “yoga” au niveau de l’égo toute votre vie. Ça veut dire que vous avez vos émotions et vos pensées ou conflits mentaux présents au lieu d’avoir un espace libre ou votre égo comprend que vous avez décidé de souffrir pour le diminuer. C’est comme ça que commence le processus lent et joyeux de dissolution de l’égo.


Miten valtavasti olenkaan oppinut Marisa Peeriltä, lämminsydämiseltä, älykkäältä ja jalolta opettajalta ja terapeutilta! Eräs hänen jakamistaan hienoista oivalluksista kuuluu näin: “Jos elämässäsi on jotain, mitä haluat, mutta sinulla ei sitä ole, se johtuu siitä, että tuohon asiaan liittyy mielessäsi enemmän epämiellyttäviä kuin miellyttäviä asioita.” Ottaa lauseen sitten pinnallisesti tai pöyhii sitä syvemmin, siinä on suurta viisautta.

Joogabloggarina, jonka tehtävä on löytää muille helpottavia tapoja harjoittaa joogaa, linkitänkin tämän totuuden joogaharjoitteluun. Jos et harjoittele niin usein kuin haluaisit, se johtuu siitä, että mielessäsi harjoitteluun liittyy enemmän jotain negatiivista kuin positiivista. Moni harjoitteleekin vain silloin, kun harjoitus tuntuu helpolta ja sujuvalta, eikä koskaan, kun olo on jäykkä tai väsynyt. Tämä on asian pinnallisempi puoli.

Jotkut odottavat ja toivovat, että yhtenä päivänä jooga muuttuu helpoksi. Kun menemme syvemmälle kysymykseen, ymmärrämme, miksi tuollainen vastahankaisuus harjoittelua kohtaan on luonnollista. Se on luonnollista, koska egomme ei tykkää joogasta! Siitä johtuu tuska myös silloin, kun jooga alkaa syventyä. Siitä myöskin loputon kysymysten tulva ja usein ambivalentti tunne harjoittelijan sisällä: “Haluan harjoitella! Miksi en harjoittele?” Mutta kuka onkaan tuo “minä”?

Jooga on kärsimystä egolle ja mannaa sielulle. Moni nykyihminen ei voi päästää egostaan irti, koska tuntee olonsa aivan eksyneeksi ilman. Mutta kun pääsee toiselle puolelle itseään, alkaa joogaharjoitteluakin rakastaa. Kuitenkin ennen tuota sisäistä muutosta on ihmisen tehtävä päätös sietää hankalia tunteita niin kauan kunnes valoisa puoli tulee esiin. Vaikka toki on mahdollista harjoitella vaikka koko elämänsä “joogaa” egotasolla. Silloin joogassa on tunteet ja ajatusten törmäily mukana sen sijaan, että olisikin sellainen vapaa tila, jossa egolle tulee selväksi, että sinä olet päättänyt kärsiä niin paljon kuin egon kontrollin pieneneminen vaatii. Näin alkaa egon hidas, mutta riemullinen purkamisprosessi.

🔥 Ahimsa alive 🔥

The formulation of spiritual growth – 10 precepts named Yama and Niyama – that Patanjali gives in his Yoga Sutra maybe just words and empty concepts for the yoga practitioners until the day the real substance of these living principles touches your heart. From that moment they can bring you to totally new depths where unvisited landscapes open to you.

At times as a yoga teacher I wonder if I should go “forward” in yoga philosophy with my students instead of studying the same subjects over and over again. However, today, when I prepared the very familiar topic – ahimsa – for a training in which people started their third year with me, a great warmth settled in my heart. I knew that the subject was perfect once again! Because how these students understood ahimsa two years ago is completely different from their understanding of ahimsa the last year. Not to mention today, when we are far away from the starting point. How ahimsa is experienced, always depends on the ground it has been sown and how the soil has been taken care of.

This weekend our larger theme was the family. When you look at your family, you are always in the crux of your life, because the childhood family and the large family are deeply in us, they are us. But even in a very loving family the children got to take certain things as given which means that as you grow up, you want to clean the family field at least on the energy level. Just to give you an example of a fact we often accept as a self-evidence is our place in our family. For example, somebody can be a caretaker and the responsible one as a child, because the parent is uncapable of being fully present as a parent. Where as another child of the same family would have an easier place just because the other place is already taken. This place is often carried from the childhood family to the family we create. We feel good in a place that’s familiar to us.

The mind is expert in evaluating things. It does its job also concerning our family. Who deserves to be loved and who doesn’t? Who was right and who was wrong? Who did the right thing and who did wrong? Add to your way of perceiving your family ahimsa, the non-violence toward life which is actually synonyme to unconditional love for everything, and you’ve started a great inner adventure. When we reside in our heart, we open our consciousness and we see more largely why somebody did what (s)he did, because (s)he couldn’t do otherwise from his/her position. Let’s say one of the parents is distant, because his/her childhood family encountered a tragedy and it was silenced. The parent’s energy is still directed to that event and that’s why (s)he can’t be present for his/her children.

When we see the whole picture, our heart softens. We don’t see our parent from our point of view, but from the point of view of that parent. When our mind is not analyzing, we can see how much love we are surrounded by. We see that people often express their love in a clumsy or implicit way. We learn to interpret that. This is AHIMSA ALIVE. We are in the world with ahimsa in our heart. We feel love in others even if it’s not visible on the surface.


Les préceptes pour une évolution spirituelle – les 10 domaines nommés Yama et Niyama – que Patanjali donne dans son texte, Yoga Sutra, peuvent paraître n’être que des mots et des concepts aux pratiquants de yoga jusqu’au jour où l’essentielle de ces principes vivants vous touche le cœur. À partir de ce moment-là, cette sagesse peut vous emmener dans les profondeurs tout à fait nouvelles et là, vous posez vos pieds sur un terrain abondamment fertile.

Il y a des moments dans ma vie d’enseignante de yoga où je me demande si je ne devrais pas ”avancer” avec mes élèves dans l’étude du philosophie du yoga au lieu d’approfondir les mêmes sujets. Et pourtant, aujourd’hui, lorsque je préparais un sujet très familier – ahimsa – pour une formation où les élèves commençait leur troisième année avec moi, une chaleur se faisait sentir dans mon cœur. Je savais que le sujet était parfait – encore une fois! Parce que les élèves comprenaient ahimsa d’une certaine façon il y a deux ans et qui était différente de l’année dernière. Sans parler de leur façon de percevoir la même chose maintenant où nous sommes loin du point de départ. La façon dont ahimsa est vécu, dépend toujours du terrain où le grain a été semé et de la façon dont on s’est occupé du terrain.

Ce week-end, notre plus large thème était la famille. Quand nous regardons notre famille, nous sommes toujours dans le cœur de nous-mêmes étant donné que notre famille d’enfance et la famille plus large font partie de nous, en fait, ils sont nous et nous sommes eux. Mais même dans une famille aimante, les enfants prennent toujours certaines choses comme données ce qui veut dire qu’adulte, nous devons ré-examiner le champ familial au moins au niveau énergétique. Juste pour vous donner un exemple d’une réalité que nous acceptons comme évidente, c’est notre place dans la famille. Par exemple, un enfant peut adapter le rôle d’une personne responsable si le parent n’est pas capable d’être complètement présent en tant que parent. Tandis qu’un autre enfant dans la même famille aurait une place plus facile parce que celle-là est déjà prise. Cette position de la famille d’enfance est souvent transportée dans la famille que nous créons plus tard. Nous nous sentons bien dans une position qui nous est familière.

Le mental est expert dans l’évaluation des choses. Il assume son rôle aussi en ce qui concerne la famille. Il se pose des questions pour savoir qui mérite d’être aimé, et qui ne le mérite pas. Qui a eu raison et qui a eu tort? Qui a agi juste et qui ne l’a pas fait? Si on ajoute à notre perception de la famille, ahimsa, la non-violence envers la vie – synonyme de l’amour inconditionnel envers tout – nous commençons une aventure interne fabuleuse. Lorsque nous résidons dans notre cœur, notre conscience s’élargit et nous voyons plus grand pourquoi quelqu’un a fait ce qu’il/elle a fait, parce que cette personne ne pouvait pas faire autrement dans sa position. Par exemple, si un des parents est distant, car la tragédie de son enfance a été tue, l’énergie de ce parent est encore orientée vers cet événement et c’est ce qui l’empêche d’être présent pour son enfant.

Quand nous voyons l’ensemble des évènements et des interactions, nous ne voyons plus notre parent de notre point de vue, mais du point de vue de ce parent. Lorsque notre mental s’arrête l’analyse, nous sentons l’amour qui nous entoure. Nous comprenons que les gens expriment leur amour parfois d’une manière implicite et même maladroite. Nous apprenons à décoder ça. Cela s’appelle AHIMSA VIVANT. Nous sommes dans le monde avec ahimsa dans notre cœur. Nous percevons l’amour dans les autres même quand l’amour n’est pas visible sur la surface.


Patanjalin joogafilosofiassa esitetyt henkisen kasvun tukipuut -Yama- ja Niyama-periaatteet – ovat kenties vain sanoja ja tyhjiä käsitteitä aina siihen asti kunnes niiden todellinen substanssi aukeaa meille sisäisesti. Sitten ne voivat viedä meitä joogan harjoittajia uusiin syvyyksiin, jossa meille avautuu ennenkokemattoman koskettavia maisemia.

Toisinaan joogaopettajana mietin, olisiko tärkeää mennä joogafilosofiassa “eteenpäin”, eikä käydä aina läpi samoja asioita samojen oppilaiden kanssa. Kuitenkin, kun tänään kolmatta vuotta joogakoulutuksessani olevalla ryhmällä oli joogafilosofisena aiheena ahimsa, syvä lämpö laskeutui sydämeeni. Tiesin, että tuttu aihe on täydellinen jälleen kerran! Nimittäin se, miten nämä oppilaat käsittivät ahimsan kaksi vuotta sitten on eri kuin se, miten he ymmärsivät sen vuosi sitten. Ja niin se on eri myös tänään. Kaikki riippuu aina maaperästä, johon ahimsa on uponnut ja miten tuota maaperää on hoidettu.

Tänä viikonloppuna laajempana teemana oli perhe ja suku. Kun käsitellään perhettä, ollaan aina omassa ytimessä, koska perhe ja suku ovat meissä ja meitä. Rakastavassakin perheessä ihmiset joutuvat lapsina ottamaan tietyt asiat annettuina ja näitä asioita sitten saa selvitellä myöhemmin vähintäänkin energiatasolla, sillä ne vaikuttavat meissä alitajuisesti. Tällainen itsestäänselvyys, jota ei aina kyseenalaisteta, on oma paikka perheessä. Esimerkiksi, joku voi lapsena olla huolehtija ja vastuunkantaja, jos vaikka vanhemman on mahdotonta olla läsnä vanhempana. Tällöin jollekin toiselle lapselle voi taas siunaantua tässä roolijaossa huolettomampi paikka. Tämä paikka usein siirtyy lapsuudenperheestä myöhempään perheeseenkin. Olo on kotoisa, kun meitä kohdellaan samoin kuin on kohdeltu lapsena.

Mieli järjestää asiat arvottaen myös perheen ollessa kyseessä. Kuka ansaitsee tulla rakastetuksi ja kuka ei. Kuka oli oikeassa ja kuka väärässä. Kuka teki oikein ja kuka väärin. Kun sitten liität omaan tarkastelutapaasi perheen suhteen ahimsan, elämän kunnioittamisen eli ehdottoman rakkauden periaatteen, on suuri seikkailu alkanut. Kun pääsemme sydämemme viisauteen ja tiedostamme laajemmin, näemme, miten joku käyttäytyi jollain tietyllä tavalla, koska ei omista lähtökohdistaan muuta voinut. Esimerkiksi jos yksi vanhemmista on etäinen, koska hänen lapsuudenperhettään oli kohdannut tragedia ja siitä vaiettiin, on vanhemman energia edelleen suuntautunut selvittämättömään asiaan eikä voi olla läsnä lapselle.

Kun näemme koko kuvan, sydämemme pehmenee. Emme näe vanhempaa omista lähtökohdistamme, vaan näemme hänet juuri vanhemman itsensä lähtökohdista. Ja kun mielemme ei arvioi, näemme miten paljon rakkautta ympärillämme onkaan. Näemme, että ihmiset ilmaisevat toisinaan omaa rakkauttaan kömpelösti ja kiertoteitse. Me opettelemme lukemaan sitä. Se on ELÄVÄÄ AHIMSAA. Olemme maailmassa ahimsa sydämessämme ja kohtaamme tilanteet sen pitäessä meissä kurssia. Koemme rakkauden muissa, vaikka emme sitä ei pinnalta katsottuna näkisi.

Moving into immobility

Nowadays when people talk about yoga, they usually refer to the asana practice. The physical yoga practice has become synonym to ’yoga’. However yoga is an enormous and diverse spiritual heritage that has been carried to us through many centuries. Today it’s also common to see Patanjali’s Yoga Sutra extended to cover the asana practice even if he didn’t say anything about it. He mentions asana though, but from another perspective. Asana is the position and the state of the body in meditation.

For Patanjali the meaning of the asana (the only one = seated position) is to give the meditator stability and comfort in regard to meditation or even more precisely, in regard to samadhi. Without these qualities together the deepening of the meditation is not possible. In addition to this combination of relaxed and dynamic state the immobility is essential. Patanjali doesn’t mention the immobility, but it becomes very clear from the sutras talking about breath and prana and how they become even. This can happen only when the body is completely still.

The asana practice is a great way to adapt the body to sitting which is necessary in meditation. The asanas function the best when they feel comfortable and like they are yours, not something you accomplish. You are relatively relaxed and energetic at the same time. There’s no reason to force your body to remain immobile, because then you mind is in a controlling mood and your body becomes rigid. The same qualities are important in the asana practice as in the meditation.

When you watch beginner practitioners, their bodies have quite much of different little movements. You can also detect the discrepancy in the awareness: when one body part is moving, another one is easily forgotten. The body has these movements, because it’s not yet in balance. Due to tension and some sluggish parts of the body, the body’s protesting the asana. When a practitioner has a long way behind him/her, it means solid connections between different parts of the body and a dynamic harmony in the body. The practitioner becomes naturally still having a very vivid and energetic body.

What should a beginner prioritize in the asana practice? The task of a beginner is to listen to the body. What does it tell? What does it like and what does it not like? How does it protest? The most precious quality for a beginner is to be open and aware. Not to do so much not to silence the body’s messages. The body knows how to do it, it’s looking for a harmonious state. The beginners might want to try to do something else that what the body naturally does. The role and the importance of the yoga teacher is to bring some magical meaning in ease and effortlessness for a Western mind looking for an obstacle to fight with. The beginner also feels the balance when the movements have ceased. The natural immobility is a sign of a harmonious nervous system in a peaceful body.


Aujourd’hui quand les gens parlent du yoga, ils réfèrent souvent à la pratique des asanas. La pratique physique du yoga est devenue synonyme au yoga qui en réalité est un packet inépuisable d’expériences spirituelles transporté jusqu’à nous à travers des centaines d’années et même plus. Ce qui est étonnant à mon avis, c’est comment dans certaines situations, le Yoga Sutra de Patanjali a été étendu pour couvrir aussi la pratique des asanas, même si le texte n’en parle absolument pas. Le Yoga Sutra mentionne l’asana en tant que la position du corps et l’état de celui-ci dans la méditation.

Pour Patanjali la signification de l’asana (la seule = l’assise) est dans ce en quoi elle donne la stabilité et l’aise pour la méditation, ou encore plus précisément, pour le samadhi. Sans ces qualités ensemble, l’approfondissement de la méditation n’est pas possible. À la combination d’un état stable et aisé s’ajoute l’importance de l’immobilité dynamique. Patanjali ne parle pas de l’immobilité, mais cela devient très clair par certains sutras parlant de la respiration et du prana qui s’immobilisent. Cela peut arriver seulement quand le corps est complètement immobile.

La pratique des asanas est un très bon moyen d’adapter le corps à l’assise, qui sera nécessaire dans la méditation. Les asanas de leur part fonctionnent quand on se sent bien dedans et quand on sent comme si elles faisaient partie de nous au lieu d’être quelque chose à accomplir. Le pratiquant est relativement détendu et énergétique en même temps. Il n’y a pas de raison de forcer le corps à rester immobile, car ça voudrait dire un mental qui contrôle et ça rendrait le corps rigide. Les qualités qui sont importantes dans la pratique des asanas le sont aussi dans la méditation.

Lorsqu’on regarde un débutant pratiquer des asanas, le corps a souvent pas mal de petits mouvements dû à des ajustements constants. On peut aussi percevoir l’incohérance dans la conscience: lorsqu’une partie du corps bouge, une autre en est oublié. Les mouvements sont le signe d’un déséquilibre. Le corps proteste les asanas par une tension ou bien par des parties léthargiques. Et le jour où un pratiquant de yoga aura un long chemin derrière lui, il y aura les connexions solides entres les différentes parties du corps et une harmonie dynamique dans le corps entier. Le pratiquant devient naturellement paisible tout en ayant un corps vif et énergétique.

À quoi devrait un débutant donner la priorité dans la pratique des asanas? La tâche d’un débutant, c’est surtout d’être à l’écoute du corps. Qu’est-ce qu’il révèle? Qu’est-ce qu’il aime et qu’est qu’il n’aime pas? Comment proteste-t-il et pourquoi? La qualité la plus précieuse pour le débutant, c’est de rester ouvert et conscient. Pas faire beaucoup pour ne pas taire les messages du corps. Le corps sait comment retrouver l’harmonie. Le débutant veut souvent faire plus que ce que le corps permet naturellement pour sentir quelque chose, comme un étirement. Le rôle d’un enseignant du yoga et d’apporter une signification magique dans l’aise et le non-effort au mental occidental cherchant un obstacle pour le vaincre. Le débutant sent l’équilibre lorsque les mouvements ont cessé. L’immobilité naturelle est un signe d’un système nerveux harmonieux dans un corps apaisé.


Nykyään, kun ihmiset puhuvat joogasta, he puhuvat itse asiassa useimmiten asanaharjoituksesta. Fyysisestä joogaharjoituksesta on tullut synonyymi joogalle, joka vuosisatojen ajan on kuljettanut ytimessään nimenomaan henkistä ja hengellistä perintöä. Tänä päivänä näkee myös joissain yhteyksissä Patanjalin joogasutra-tekstiä venytettävän kattamaan asanaharjoittelun. Patanjali ei kuitenkaan kuvaa asanaharjoittelua mitenkään, vaikka mainitsee asanan. Asanalla tarkoitetaan tuossa yhteydessä kehon asentoa ja olotilaa meditaatiotilassa.

Patanjalille asanan merkitys on siinä, että se antaa meditoijalle vakauden ja häiriöttömän olon nimenomaan meditaatiota ja vielä tarkemmin samadhia ajatellen. Ilman vakauden ja rentouden yhdistelmää meditaatioon syventyminen ei olekaan mahdollista. Näiden ominaisuuksien lisäksi olennaista asanassa on liikkumattomuus. Patanjali ei suoraan puhu tästä ominaisuudesta, mutta se käy ilmi monista yksittäisistä sutrista. Niissä kerrotaan hengityksen ja pranan tasaantumisesta ja nämä asiat voivat tapahtua vain kehon hiljentyessä kokonaan.

Asanaharjoitteluhan on mahdollisuus sopeuttaa keho istumiseen, joka on välttämätöntä meditaatiossa. Asanat kuitenkin toimivat parhaiten, kun ne tuntuvat omilta. Silloin ihminen on väistämättä suhteellisen rento ja samalla energinen. Liikkumattomuutta ei kannata pakottaa, sillä silloin mieli muuttuu kontrolloivaksi keho jäykäksi. Nämä meditaation laadulliset tekijät ovat luonnollisesti pyrkimyksenä myös asanaharjoittelussa.

Yleensä aloittelijoiden asanoissa näkyy paljon erilaista, pientä liikettä. Myös tietoisuudessa on sellaista hajontaa, että kun yhtä kehon kohtaa liikutetaan, niin toinen kohtaa jää varjoon, se jopa unohtuu. Erilaiset ja erikokoiset liikkeet ja liikehdinnät ovat merkkejä siitä, että keho ei vielä asetu tasapainoon. Se tavallaan vastustelee asanaan asettumista, koska siinä on erilaisia jännityksiä ja kohtia, jotka ovat pudonneet kokonaisuudesta pois. Sitten kun asanoita on tehty säännöllisesti ja niin kauan, että ne ovat rakentaneet jämäkät yhteydet eri kehon osien välille, alkaa tasainen olotila laskeutua koko kehoon. Ihminen muuttuu yhä liikkumattomammaksi kehon pysyessä silti hyvin elävänä.

Mille asioille aloittelijan olisi hyvä panna paino? Aloittelijan pitäisi antaa kehon kertoa asioita. Mikä sille sopii, mikä ei. Hänen pitäisi kuunnella, miksi se pistää hanttiin. Aloittelijalle kullanarvoisia ominaisuuksia on avoimuus ja tietoisuus. Mitä vähemmän suorittaa, sitä vähemmän estää kehon luonnollista liikettä. On hyvä oppia kuuntelemaan tarkkaan kehoaan ja antaa kaiken rakentua omalla painollaan. Silloin pysyy itsekin kärryillä sen suhteen, milloin keho alkaa olla tasapainossa. Se on tasapainossa, kun sen liikkeet ovat hiljentyneet. Aloittelijat saattavat kuitenkin haluta tehdä jotain muuta kuin mitä keho luonnostaan tekisi. Tässä onkin opettajan osuudella merkitystä. Hän voi taikoa jokaiseen harjoitukseen mielekkyyttä ilman länsimaiselle ihmiselle tyypillistä ponnistelua päämäärää kohti. Aloittelijakin tuntee tasapainon, kun kaikenlainen liike lakkaa. Luonnollinen liikkumattomuus on merkki tyynestä hermostosta tasapainoisessa kehossa.

Fear of happiness

In yoga and meditation we have all learned that happiness is inside of us every moment. But how many of us have this experience? Meditation inevitably leads to that feeling of inner peace, trust and fulfillment. And when you have just a hint of this bliss, you start to believe. Or, let’s put it this way: your natural faith emerges. And this is what we also call the Real Self. It’s your natural, stressless state.

My yoga trainings are organised the way that this change can take place. The trainings are not social meetings, but occasions to meet with yourself within a group. Talking is minimized. This is how people also get there – in their happy place. But what happens when they go home after the training day or weekend? They might lose the feeling of this connection or they simply lose this connection.

Why is that? We all have been educated in a very similar manner: what makes us happy, is outside of us. It can be a goal to achieve in the future, it can be something material, but it can also be another human being. Even if we know that other people can’t give us peace, we might still pretend we need them for that. We adapt to others’ superficial view of happiness and we adapt even to others’ unhappiness. It’s so ultimately rare that people are happy inside, so we are scared to live our happiness not to hurt others. Or, we might also want to preserve the relationships we live in even at the cost of our own bliss!

Maybe you want to reflect on that? Are people around you giving you the possibility to be happy also without them? To have your happiness which is not dependent on them? This doesn’t mean you don’t need anybody. It just means that you don’t need anybody for your inner happiness. 💖


Les textes de yoga et de méditation nous révèlent que le bonheur est en nous chaque instant. Mais qui a cette expérience d’être en contact avec son bonheur intérieur tout le temps? La méditation nous emmène inévitablement dans l’état de paix intérieure, de confiance et d’épanouissement. Si nous voyons ne serait-ce qu’une lueur de ce bonheur, nous y croyons. Plus précisément, notre foi naturelle émerge. En même temps, émerge ce qu’on appelle notre Soi, notre vrai soi, celui qui a été emprisonné jusqu’ici par le stress.

Mes formations de yoga ne sont pas organisées dans un but des rencontres sociales. Elles existent pour que chacun puisse se rencontrer soi-même à l’intérieur du groupe. On minimise la parole. Dès que les gens ont la patience de retenir leurs pensées qui partent vers l’extérieur, le bonheur interne se montre et ils peuvent sentir cette perfection. Ils arrivent à destination. Que se passe-t-il quand ils retournent chez eux dans leur vie quotidienne? Souvent ce qui se passe, c’est que ce sentiment d’épanouissment devient très frêle ou la connexion disparaît.

Pourquoi ça nous arrive, alors? Nous sommes tous éduqués d’une façon assez similaire dans la société occidentale: le bonheur est acquis par quelque chose qui est à l’extérieur de nous. Ça peut être un but à atteindre dans l’avenir, ça peut être quelque chose de matériel ou bien une autre personne. Même si on sait très bien, que ce n’est pas l’autre qui va nous donner cette paix intérieure, nous pouvons prétendre que nous avons besoin de lui/elle pour ça. Nous nous adaptons à la façon des autres de concevoir le bonheur, nous nous adaptons même à leur état malheureux. Comme il est extrêmement rare de rencontrer des gens ayant cette paix à l’intérieur d’eux, nous retenons l’expession de notre bonheur de peur que ça blesse les autres. Nous pouvons même vouloir garder notre couple dont le prix et l’abandon de notre propre épanouissement.

Est-ce que votre entourage vous permet d’être heureux/heureuse tout(e) seul(e)s? Pouvez-vous vivre votre bonheur qui ne dépend pas de ces personnes? Ce qui ne veut pas dire que vous n’avez besoin de personne. Ça veut dire que vous n’avez besoin de personne pour votre paix intérieure. 💖


Jooga- ja meditaatio-opit kertovat meille, että onnellisuus on sisällämme joka hetki. Kuinka monella meistä joogaajista ja meditoijista sitten on tämä kokemus, onkin eri asia. Meditaatio johtaa vääjäämättä sisäisen rauhan, luottamuksen ja täyteyden tunteisiin. Kun saat häivähdyksen tuosta autuudesta, alat uskoa siihen. Tarkemmin sanottuna, oma luontainen uskosi nousee esiin. Samalla nousee esiin myös todellinen minäsi, joka on ollut stressin vartioimassa vankilassa.

Omat joogakoulutukseni rakentuvat niin, ettei niissä panosteta sosiaalisiin suhteisiin. Niissä jokainen kohtaa itsensä ryhmän sisällä. Puhe on minimoitu. Kunhan ihmiset malttavat lopettaa ulospäin suuntautumisen, tämä sisäinen autuus avautuu ja he kokevat tätä täyteyttä. He löytävät perille. Mitä sitten tapahtuu, kun he palaavat arkiympyröihinsä ja koteihinsa? Monesti käy niin, että tuo tunne ohenee tai yhteys siihen katkeaa kokonaan.

Miksi näin sitten käy? Meidät kaikki on kasvatettu hyvin samanlaisella tavalla yhteiskunnassa: onni saavutetaan jollain ulkopuolellamme olevalla. Se voi olla joku tavoite tulevaisuudessa, se voi olla materiaa, mutta se voi myös olla toinen ihminen. Vaikka hyvin tiedämme, että toinen ihminen ei voi suoda meille tuota sisäistä rauhaa, me saatamme teeskennellä, että tarvitsemme häntä siihen. Me sopeudumme muiden pinnalliseen tapaan nähdä onnellisuus ja me sopeudumme jopa heidän onnettomaan mielentilaansa. On sen verran harvinaista tavata ihmisiä, joilla on onni sisällään, että helposti pidättelemme omaa onneamme näkymästä, jottemme vain loukkaa muita. Tai voimme haluta myös säilyttää ihmissuhteen, jonka hinta on omasta täyteydestämme luopuminen.

Antaako oman elinympäristösi ihmiset sinulle luvan olla onnellinen myös ilman heitä? Saatko nauttia onnestasi, joka ei ole riippuvainen näistä ihmisistä? Sehän ei tarkoita, että et tarvitse ketään, vaan se tarkoittaa, ettet tarvitse ketään sisäiseen onneesi. 💖


Next weekend I’m giving a training in which the theme is about letting go and receiving. I discussed this subject with my students beforehand. One student said that it’s more complicated for her to receive than to let go. I asked if she was sure it wasn’t the other way around. Maybe the letting go was actually harder. Because in order to receive, one must first let go. The obstacle to receive is not necessarily in receiving, but in letting go.

And I think we all can ask ourselves the same question. Whether we think we’re good in letting go or in receiving and not so good in the opposite feature, it’s probably what we think our problem is not, it’s exactly that! 😄 Anyway, the balance is found only when both directions are open! The inner work has to be done that way too.

We have sometimes periods in which life seems to give us a lot. We don’t even ask for something, we are given. We live in abundance. The reaction to that can be threefold. Either you dive into the illusion that life has changed. There will be no losses anymore. You’re filled with energy. Or you live in the fear, not being able to enjoy the abundance and ease, because you live in the inner non-abundance and feel that it’s just a short passage and everything will return to “normal” littleness soon again. And if you are a meditator, you are neutral. In your neutral presence you enjoy the receiving phase with gratitude knowing that later there will be losses, small and big.

When you come to the period of loss, you shouldn’t lose the feeling of receiving! You shouldn’t think that what you got was just a weird luck. How to understand that this kind of period of losses is actually life’s way to make you human? This is how you learn to let go. It’s not about what you are ready to let go, but what life asks you to let go. When you are there, remember, you can’t receive all the good things, all that life wants to give you abundantly unless you first let go!


Le week-end prochain, je vais donner une formation dans laquelle nous avons le lâcher-prise et la réception comme thèmes. On a partagé certaines choses avec mes élèves déjà avant notre réunion. L’une des participants disait que pour elle, c’était plus compliqué d’accueillir que de lâcher prise. Je lui ai posé la question de savoir si c’était pas exactement le contraire. Peut-être le lâcher-prise était plus difficile. Car pour accueillir, nous devons d’abord lâcher prise. L’obstacle pour recevoir n’est pas nécessairement dans la réception, mais dans le lâcher-prise.

Je crois que nous pouvons tous nous poser la même question. Quoi qu’on pense de nos qualités, que par exemple il nous est plus naturel de lâcher prise ou bien de accueillir et ainsi moins naturel son contraire, là où on a reconnu notre problème, il n’y est peut-être pas! 😅 De toute façon, l’équilibre est le résultat des deux directions fonctionnelles et ouvertes. Aussi le travail interne se fait dans les deux extrémités.

Parfois, il y a des phases où il nous semble que la vie nous donne sans cesse. Nous demandons rien, nous recevons. Nous vivons dans l’abondance. Il y a trois différentes façons de prendre la situation. Soit on plonge dans l’illusion que la vie a changé et que les pertes n’en font plus partie du tout. Ça nous remplit d’énergie. Soit on vit dans la peur en étant incapables de prendre du plaisir de l’abondance et de l’aise, car à l’intérieur on n’a pas cette richesse et on prévoit qu’il s’agit d’un moment court après lequel tout va retourner à l’ordre, dans l’austérité. Mais si vous méditez, vous restez neutre. Dans la présence neutre, vous vivez cette phase d’abondance avec joie et gratitude et vous savez que plus tard, vous allez encore être en face des pertes, petites et grandes.

Quand vous êtes dans la phase de pertes et de lâcher-prise, il est important de ne pas perdre le feeling de recevoir! On ne devrait pas penser que ce que nous avons reçu, n’était qu’un bonheur occasionnel. Comment comprendre que ces phases-là sont une façon dont la vie nous rend humains? C’est comme ça que nous apprenons à lâcher prise au bon moment. C’est-à-dire, nous ne lâchons pas prise quand nous sommes prêts à le faire, mais nous lâchons prise quand la vie le veut. La prochaine fois, quand vous êtes là, n’oubliez pas que vous ne pouvez pas accueillir l’abondance de la vie si vous n’avez pas pu lâcher prise d’abord.


Niin helppo sanoa! Ensi viikonloppuna pidän koulutusta, jossa teemana on irtipäästäminen ja vastaanottaminen. Keskustelin aiheesta jonkin verran etukäteen kurssilaisteni kanssa. Eräs kurssilainen kertoi, että vastaanottamisessa on enemmän vaikeuksia kuin irtipäästämisessä. Kysyin häneltä, oliko hän varma, ettei asia ollut juuri toisinpäin. Ehkä irtipäästäminen olikin se vaikeampi asia. Sillä jotta voisimme vastaanottaa, täytyy meidän ensin päästää irti. Vastaanottamisen este ei siis välttämättä ole vastaanottamisessa, vaan irtipäästämisessä.

Luulenpa, että voimme kaikki kysyä itseltämme saman kysymyksen. Mitä sitten ajattelemmekin ominaisuuksistamme, joko niin että meille on luontaisaa päästää irti tai ottaa vastaan ja taas vähemmän luontaisaa toteuttaa vastakkaista ominaisuutta, niin se, missä luulemme ongelmamme olevan, ei välttämättä olekaan siellä! 😄 Joka tapauksessa tasapaino on mahdollinen vasta, kun molemmat suunnat ovat auki. Myös sisäinen työ tehdään molemmissa ääripäissä.

Joskus elämässä on jaksoja, jolloin elämä näyttää antavan meille jatkuvasti jotain. Emme edes havittele mitään, me vain saamme vastaanottaa. Elämme runsaudessa. Tähän on ihmisillä kolmenlaista suhtautumista. Joko niin, että antaa itsensä sukeltaa illuusioon, että elämä on muuttunut, eikä siihen enää kuulu menetykset. Niinpä sitä on täynnä energiaa. Tai sitten elää menetyksen pelossa eikä kykene nauttimaan runsaudesta ja helppoudesta. Tämä johtuu siitä, että sisällä ei ole runsautta ja siksi kokee, että tämä on vain lyhyt hetki, jonka jälkeen kaikki palaa jälleen ennalleen niukkuuteen. Ja jos sitten olet meditoija, pysyt neutraalina. Neutraalissa läsnäolossasi olet kiitollinen tästä vastaanottamisen vaiheesta ja tiedät, että myöhemmin kohtaat taas menetyksiä, pieniä ja suuria.

Ja kun sitten olet taas siinä vaiheessa, että menetät ja siis päästät irti, on tärkeää, että et menetä vastaanottamisen fiilistä! Ei pitäisi ajatella, että se, mitä on saanut, on ollut vain jotain satunnaista onnea. Miten voisi ymmärtää, että tuollaiset menetyksen jaksot ovat elämän tapa tehdä meistä inhimillisiä, ihmisiä? Näin opimme päästämään irti, kun aika on. Kyse ei ole siitä, mistä itse olemme valmiita päästämään irti, vaan siitä, mistä elämä ohjaa meitä päästämään irti. Kun seuraavan kerran olet tässä kohdassa, muista, että et voi vastaanottaa kaikkia hyviä asioita, kaikkea mitä elämä runsaudessaan tarjoaa, ellet ensin päästä irti!

B U 🥳 👑

As a yoga teacher I teach different yoga practices. These practices don’t necessarily have any specific goal, but despite the lack of goal, still a lot happens. The yoga practices make some deep changes in people. I can see how my students get purified from the old things and how they open up towards a much better feelings in life. More they practice with awareness more strongly the positive things settle into them. What are those positive things then? For me the two most important things to measure your life quality are self-worth and creativity. These things carry it all. They are synonym for the absence of anxiety, shame and restricting beliefs.

How can you develop these qualities in yourself then? The creativity can be the result of any emotion or even a trauma. It can be obsessive and anxious. It can also be a sign that the person is trying to resolve an inner problem. But, the creativity is totally different when the person has his/her feet on the Earth and when the creative action is not a compensation for an anxiety. It can be artistic creativity, but it can also manifest in a very unique, intelligent and mindful way to live your everyday life. The self-worthiness is such a big power that it releases the creativity in us. Whereas the creativity can’t really elevate the self-worth except maybe momentarily.

The self-worth is not a static state of mind, but it’s in movement in the interaction between people like any emotion. In the interaction it also shows us the reality which can sometimes surprise us. The words, the attitude or the action of somebody can point into a hidden wound in us. Our life might also have been built around that wound the way that we both consciously and unconsciously avoid some situations. We can even avoid interaction with others, because we know that the other can reveal that dark spot in us and terribly hurt us.

I guess all the people meet challenges in their professional life and we all also are sometimes criticized – by our bosses, colleagues or customers. Sometimes the critics is appropriate and some other times it’s not. In yoga world, the criticism is quite rare, because people certainly find teachers whom they like and whose teaching feels good for them. Usually when there has been critics towards me, for example, it hasn’t been constructive criticism at all. It’s been through a ferocious behavior and the “criticism” has lasted for a long time. Somebody has felt that I was the reason to his/her problems. This is very natural. Very often the yoga practice opens old wounds and the student needs to find somebody to take the responsibility for that feeling, because (s)he sincerely doesn’t understand that the acute pain is inside of him/her.

In the beginning of my yoga teacher career this kind of behavior was shocking to me. But those moments were really precious, because they triggered something in me and taught me the most important thing. I couldn’t and I can’t completely distinguish the yoga teacher in me from me as a person. Thus those aggressions were assaults against me. There was a moment when I realized that I can’t answer to the criticism the way the criticizer wanted me to. It was about him/her wanting me to be different than I am. This insight was crucial and I’ve carried it with me in my life. I can’t be anything I’m not. I don’t need to be different. I want to protect that and I want to love myself.

This feeling is like a protection, a strong protection in situations where people are behaving violently. It’s really like water off a duck’s back. This doesn’t mean I’m not listening when people honestly tell me how they feel about me or my teaching, but it doesn’t touch my self-worthiness and my love towards myself.

This is also what I teach. I emphasize to my students the right we all have to be entirely and happily who we are. We don’t need any inner wrestling about how to be different or how to be how others want us to be. Feel the right to be exactly who you are and to make things completely your way! Create the life you love. Create your life out of love toward yourself! This is how the self-worth and the creativity are part of your life every single moment.


Je suis professeur de yoga et j’enseigne de différentes pratiques de yoga. Il est possible que ces pratiques n’ont pas de but pour les élèves, mais eux, ils se transforment visiblement et sûrement! Je peux voir comment mes élèves sont purifiés de vieux fardeaux, comment ils s’ouvrent vers l’inconnu et comment tout simplement, ils vont beaucoup mieux. Avec le temps, la positivité s’installe dans leur être très clairement. Pour mesurer la qualité de la vie, j’ai envie d’évoquer deux choses: l’estime de soi et la créativité. C’est ces qualités qui montrent le degré de la liberté à moins qu’à la place de la liberté, il y ait la douleur, la honte et les croyances limitatives. C’est la liberté interne qui permet une vie profondément significative.

Comment pouvons-nous faire des progrès dans ces deux conditions? Nous savons que la créativité peut naître de n’importe quel sentiment ou même d’un traumatisme. Sa manifestation peut être obsessive, née d’une anxiété. Elle peut aussi être le signe d’une recherche de la solution à un problème interne. La créativité est totalement différente quand la personne a les pieds sur terre et que son action créative n’est pas une compensation de l’angoisse. Quand je parle de la créativité, je ne parle pas forcément d’une expression artistique. Il peut aussi bien s’agir d’une créativité se manifestant dans l’inventivité et la joie dans les moments quotidiens vécus avec une présence et originalité. Un bon estime de soi est une force puissante qui fait émerger la créativité d’une façon inévitable. Tandis que la créativité ne peut faire émerger l’estime de soi que momentanément.

L’estime de soi n’est pas un état statique. C’est un état vivant qui vibre dans l’interaction entre les gens comme tous les sentiments d’ailleurs. C’est dans l’interaction que la réalité de notre estime de soi nous surprend parfois. Les mots, l’attitude ou l’action de quelqu’un peut nous révéler une blessure en nous. Ce qui n’est pas rare non plus, c’est que la vie est construite autour de cette blessure pour la protéger jusqu’à éviter des situations qui pourraient l’ouvrir. Pour certains, c’est la raison pour éviter l’interaction complètement, quand on sait que l’autre peut nous faire très mal.

Tout le monde rencontre des défis dans son métier et tout le monde est quelquefois critiqué – par son boss, par ses collègues ou bien par des clients. Dans le yoga, la critique est assez rare étant donné que les gens cherchent et trouvent des enseignants qu’ils aiment et dont l’enseignement leur plaît. Personnellement, j’ai pu constater que quand j’ai été critiquée, la critique était furieuse et souvent prolongée. Il y a eu des élèves qui ont senti que j’étais la raison de leur problèmes. La raison pour cela est simple. Souvent la pratique du yoga revive les vieilles blessures. Le pratiquant du yoga cherche un coupable, car il/elle ne comprend pas que l’origine du mal est à l’intérieur de lui/elle. Plus la douleur est profonde, plus le manque de l’estime de soi l’est aussi.

Au début de ma carrière de professeur de yoga, un comportement pareil m’a choqué. Et en même temps, c’était des moments précieux pour moi, car ils ont déclenché des choses en moi. Je ne pouvais pas et je ne peux pas séparer l’enseignante de yoga de moi en tant que personne. Il s’agissait des attaques contre moi. Bien vite j’ai compris que je ne pouvais pas répondre à la critique de la manière souhaitée par la personne me critiquant. Elle me voulait différente. Cette certitude de ne vouloir être que moi-même s’est installée en moi depuis. Je ne peux pas être que moi-même et je ne dois pas être que moi-même. J’ai envie de protéger ce que je suis, j’ai envie de m’aimer. L’amour que j’ai pour moi-même est une protection puissante si jamais les gens sont agressifs. Aujourd’hui, je vois l’agressivité des autres comme de l’eau qui glisse sur le dos d’un canard. Ce qui ne veut surtout pas dire que je n’écoute pas si quelqu’un fait sincèrement part de ses sentiments, mais les critiques n’ont aucun effet sur mon estime de soi.

C’est ce que j’enseigne aussi. J’insiste sur le droit que nous avons tous d’être ce que nous sommes – dans un bonheur total. Nous n’avons pas besoin de nous poser la question sur le comment être, si quelqu’un d’autre ne nous aime pas. On peut écouter la critique. On n’est pas obligé de changer selon la critique. Il est primordial de reconnaître ce droit d’être comment on veut être, de faire les choses à notre manière. Vivez une vie que vous aimez! Créez une vie à partir de l’amour envers vous-mêmes! C’est comme ça que l’estime de soi et la créativité font partie de vous à chaque instant.


Joogaopettajana opetan erilaisia joogaharjoituksia. Vaikka harjoituksilla ei oppilaiden mielessä ole välttämättä päämäärää, niissä tapahtuu kaikenlaista. Saan nähdä vanhasta puhdistumista, uudelle avautumista ja parempaa oloa. Mitä pitkäkestoisempaa harjoittelu on, sen vahvemmin elämänmyönteinen asenne asettuu ihmisiin. Koen kaksi asiaa tärkeimmiksi elämänlaadun mittareiksi: omanarvontunnon ja luovuuden. Niihin kiteytyy kivusta, häpeästä ja uskomuksista irtautuminen ja ne sallivat syvästi mielekkäältä tuntuvan elämän.

Miten näitä kahta ominaisuutta sitten voidaan kehittää? Luovuushan voi kummuta mistä tahansa tunteesta tai jopa traumasta. Se voi olla pakonomaista ja ahdistunutta. Se voi olla merkki siitä, että ihminen yrittää selvittää jotain sisäistä ongelmaansa. Tyystin erilaista luovuus onkin silloin, kun ihminen on päässyt jaloilleen ja luova toiminta ei olekaan ahdistuksesta kumpuavaa kompensaatiota. Luovuus voi toki olla taiteellista luovuutta, mutta se voi myös ilmetä kekseliäisyytenä ja iloisena arkipäivän tilanteiden elämisenä ainutkertaisella ja läsnäolevalla tavalla. Omanarvontunto on suuri voima, joka nostaa vääjäämättä luovuuden esiin. Luovuus ei taas saa omanarvontuntoa nousemaan kuin hetkellisesti.

Omanarvontunto ei ole mikään staattinen tila, vaan se elää voimakkaasti väreillen ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa kuten monet tunteetkin. Vuorovaikutuksessa se myös näyttää meille todellisuuden, joka joskus yllättää. Jonkun ihmisen sanoma, suhtautuminen tai teko voi osoittaa meille kätketyn haavan. Tietenkin elämämme voi myös olla rakentunut suojaamaan tuota haavaa niin, että sekä tietoisesti että alitajuisesti vältämme tiettyjä tilanteita. Ehkä vältämme vuorovaikutusta ylipäätään, koska ymmärrämme, että toinen ihminen voi paljastaa tuon pimeän kohtamme ja satuttaa meitä kohtuuttomasti.

Jokainen kokee varmasti ammatissaan haasteita ja saa kritiikkiä osakseen – jotkut esimiehiltään, jotkut kollegoiltaan, jotkut asiakkailtaan. Joogassa kritiikkiä kohtaa harvoin, koska ihmiset lähtökohtaisesti hakeutuvat niiden opettajien opetukseen, joista pitävät ja joiden opetus tuntuu oikealta. Sitten taas, kun olen itse esimerkiksi saanut kritiikkiä, on se ollut usein raivonsekaista ja pitkään kestävää. Joku on kokenut minut syypääksi omiin ongelmiinsa. Siihen syy on yleensä se, että joogaharjoittelu nostaa vanhoja kipupisteitä pintaan. Ihminen etsii syyllistä ulkopuoleltaan, koska vilpittömästi ei ymmärrä sitä, että syy on hänen sisällään. Mitä syvemmällä kipupiste on, sitä takuuvarmemmin siihen yhdistyy arvottomuuden kokemus.

Joogaopettajan uran alkuvaiheilla tuollainen vihainen krittiikki kauhistutti. Ne olivat kuitenkin äärimmäisen tärkeitä hetkiä itselleni, koska niissä triggeröityi jotain muuta. Enhän täysin voinut tai voi erottaa joogaopettajaa itsessäni muusta itsestäni. Ne olivat hyökkäyksiä minua kohtaan. Aika pian kuitenkin tajusin sen, että en voi juuri vastata kritiikkiin kritisoijan toivomalla tavalla eli muuttumalla toisenlaiseksi. Tämä oivallus onkin sitten vahvistunut ja levinnyt muuhun elämääni. En voi olla muuta kuin olen, eikä minun tarvitse olla muuta. Haluan suojella nimenomaan sitä, millainen olen ja rakastaa itseäni. Rakkaus itseäni kohtaan tuntuu vahvalta suojalta, jos ihmiset käyttäytyvät hyökkäävästi. Tunnen, miten vesi valuu hanhen selästä. Se ei tarkoita sitä, ettenkö kuuntelisi, jos joku ihminen kokee minun toimivan väärin tai kertoo omista tunteistaan, mutta omanarvontuntooni se ei vaikuta.

Tätä myös opetan. Kerron oppilailleni siitä oikeudesta, joka meillä kaikilla on olla täysillä ja onnellisina sitä, mitä olemme. Ei tarvita mitään sisäistä vääntöä, että pitäisi olla kuten joku muu toivoo. Ei tarvitse muuttua kritiikistä miksikään, vaikka kritiikkiä kuuntelee. On ensiarvoisen tärkeää olla juuri sellainen kuin haluaa olla ja tehdä asioita täysin omalla tavallaan. Luo itsellesi elämä, jota rakastat! Luo elämääsi rakkaudesta itseäsi kohtaan! Näin sekä omanarvontunto että luovuus ovat osa sinua kaiken aikaa.


We all carry a treasure. We all carry the same treasure, the mystery of life, but they way we express its preciousness is different. Some sing, some paint, some praise the Nature by stepping into Mother Nature’s arms every day. And then there are people who don’t express the miracle of life very visibly, not even to the extent where their body can feel that love life is.

All this is my working field, the treasures of the people. 🏵 🎁 ❤️ As a yoga teacher I’m in contact with the visible and the invisible of the human being. I can feel in my students the love ready to expand, the love which is almost ready to be seen and to be given.

After many years of teaching yoga, I’ve come to the conclusion that those who are almost petrified carrying their treasure, are people who actually understand in their hearts that they’re carrying something extremely precious inside themselves. They just can’t trust anybody else experience the same depth. Or they don’t feel the world deserves to see their treasure.

Some part in me sometimes hopes that these treasure chests open and let the love flow. But a bigger part of me loves that humanness which is present, withdrawn and silent. The potential that can’t show yet. Or ever.


Nous avons tous un trésor. Nous portons tous le même trésor à l’intérieur de nous, le mystère de la vie, mais les façons dont nous l’exprimons sont différentes. Certains chantent, certains d’autres font de la peinture et certains encore célèbrent la vie en se donnant dans les bras de la Mère Nature tous les jours. Et puis, il y en a qui n’expriment pas le miracle de la vie visiblement, même pas au point de sentir cet amour dans leurs corps.

Comme tout cela fait partie du champ où je travaille avec les trésors des gens 🏵 🎁 ❤️ en tant que enseignante de yoga, je suis constamment en contact avec le visible et l’invisible des gens. Chez tout le monde, je sens l’amour qui est prêt à une expansion, l’amour qui est sur le point d’être vu et entendu.

Les nombreuses années dans l’enseignement du yoga m’ont fait conclure que ceux qui sont pétrifiés dans le port de leur trésor, sont souvent des gens qui après tout sentent dans leur cœur qu’ils portent quelque chose de tellement précieux. Si précieux qu’ils n’ont pas confiance que les autres comprennent la valeur de la vie comme eux. Ils sentent parfois même que le monde ne mérite pas de découvrir leur trésor.

Une part de moi espère quelquefois que ces trésors s’ouvrent et laissent l’amour se propager autour de leur porteur. Mais une plus grande partie en moi aime cette humanité silencieuse et retirée. J’aime aussi le potentiel qui n’est pas prêt à faire surface. Pas encore. Ou peut-être jamais.


Meillä kaikilla on aarre. Oikeastaan kannamme kaikki samaa aarretta, elämän mysteeriä, mutta ilmaisemme sen kallisarvoisuuden eri tavoin. Jotkut laulavat, jotkut maalaavat, jotkut ylistävät luontoa astumalla Luontoemon syliin päivittäin. Sitten on niitä, jotka eivät ilmaise elämän ihmettä näkyvästi tai edes itselleen tuntuvasti.

Koska joogaopettajana ihmisten aarteet 🏵 🎁 ❤️ ovat osa työmaatani, olen tekemisissä sekä ihmisten näkyvän että näkymättömän puolen kanssa. Kaikista ihmisistä kuitenkin tunnen sen rakkauden, joka olisi valmis paisumaan, rakkauden, joka olisi valmis kuulumaan ja näkymään.

Vuosien saatossa minulle on syntynyt käsitys, että ne, jotka ovat jähmettyneet oman aarteensa kantamisessa, ovat niitä, jotka itse asiassa ymmärtävät sydämessään kantavansa sisällään jotain pohjattoman arvokasta. He eivät luota, että kukaan muu kokee elämää niin arvokkaana. Tai että muu maailma ansaitsisi heidän aarrettaan nähdä.

Joku osa minussa toivoo, että näiden ihmisten aarrearkut avautuisivat muillekin ja rakkaus sieltä leviäisi lämpimänä ympäristöön. Isompi osa minua rakastaa sitä ihmisyyttä, joka ilmenee hiljaa ja vetäytyneenä. Sitä potentiaalia, joka ei voi nousta. Vielä. Tai ei ehkä koskaan.

New year, new boundaries

Boundaries. So essential for our wellbeing. So important that we set boundaries and we express ourselves clearly, we tell our point of view, we say when we agree and when we don’t agree. We tell what we love and like and what we unlike. It’s our birthright to be exactly as we are and our duty not to let others stamp on the sacredness of our life. 

Whenever we don’t set boundaries correctly, we are controlling our natural response to the situation. This controlled energy is held in the body. Those yoga practitioners having a regular asana practice will one day see this repressed energy emerge from the body. Through the asana practice the boundary work becomes actually necessary, because the body requires it. 

That long time held energy starts to move and rivives a memory of a moment when our boundaries were not solid or not respected. The new awareness is followed by an energy release and an emotional release and this will give us a new understanding of the violence we were victims of. Or maybe we were actively consensual to how things went, but we were lacking the awareness of the importance of keeping our boundaries, when we allowed someone to cross our boundaries or didn’t even notice when it happened. But our body remembers! And this is where a very interesting process begins. The boundaries that were not in the right place, were maybe offering a channel through which many things could hurt us for a long time. Now this ”abscess” is letting out all those painful experiences and moments when we just swallowed our feelings.

Why don’t we recognize our boundaries? We might even recognize them, but once we start ignoring our heart, we create a bad habit of not respecting what we feel. The difficulties rise because we want to please. We want to please because we evaluate the other higher than our own feeling and because we are afraid to be rejected. We sacrifice our own truth on the altar of fear. The mind helps silenting the heart and this is how we get lost.

When these hurtful experiences have come out, the yoga practitioner’s wound is still open. It’s important! The yoga practitioner feels vulnerable and is sometimes even scared to meet certain kind of people – those who can be indifferent and disrespectful of our boundaries. The wound is the savior though! It’s the solution to the problem. 

Because when the wound is open, it’s so painful that crossing the boundaries is simply not possible anymore. You just can’t allow it. That’s why the wound is supporting the healing process that starts from the moment the wound is open. You can’t take the same habitual path inside to resign, because that way is now closed. Now it’s not about analyzing the situation with the mind. It’s the body that guides us. The body shows what is right and what is wrong. That’s sometimes scary! Can you trust your body’s wisdom?

If we have many old wounds, they are a magnet to get a healing, they are like a hand waving to anybody to get the wound open. It’s often like sending a subconscious invitation to come to test our boundaries. When we start to set boundaries to other people again, because we have to, because our body won’t accept any concessions anymore, we can also see our fear disappear. We are not afraid of not being liked or being rejected. Because the power and peacefulness the boundaries give us, outweighs the need to be liked. 

If we have fragile boundaries in interaction with others, it usually also means that we are not very clear in our inner world. Finally, it’s all about having healthy boundaries inside and for ourselves! It means we need to have an inner world that is positive, respectful, beautiful and supportive of ourselves. If we reproach or despise ourselves, how can we expect others to respect us? They might still respect us, but if we don’t, the boundaries crumble and we are in the same poor position again. We need to set boundaries inside to what and how we think of ourselves. Let’s create a beautiful, sensitive and solid inner world in 2021! 🎉💫🔥💪❤️🎊🥳🧡💫🎉


Les limites. Tellement essentielles pour notre bien-être. C’est tellement important que nous posions des limites, que nous nous exprimions avec clarté, que nous faisions connaître notre point de vue, que nous disions quand nous sommes d’accord et quand nous ne le sommes pas. Que nous disions ce que nous aimons et ce que nous n’aimons pas. C’est notre droit naturel d’être exactement comme nous sommes et notre devoir de réclamer le respect pour ce que nous sommes. 

Si jamais nous ne posons pas les limites correctement, nous contrôlons notre réponse spontanée qui correspond à ce qui est juste. Cette énergie contrôlée gardée dans le corps commence à émerger souvent du corps de ceux qui ont une pratique des asanas régulière. C’est à travers la pratique des asanas que le travail avec des limites devient nécessaire, parce que le corps l’exige.

Cette énergie retenue se met à bouger et elle revive le(s) souvenir(s) du/des moment(s) où nos limites n’étaient pas solides ou pas respectées. La nouvelle conscience va être suivie par une décharge énergétique et émotionnelle, ce qui va donner une compréhension de la violence dont nous avons été victimes, parfois à notre insu. Ou bien, nous étions activement consentants à tout ce qui a eu lieu, mais il nous manquait la conscience de l’importance de maintien des limites. Ou bien quand nous avons permis à quelqu’un de dépasser nos limites ou quand nous n’avons même pas noté quand cela s’est passé. Mais notre corps se souvient! Et c’est ici que commence un processus ultra-intéressant. Les limites qui n’étaient pas à leur place, ont offert un canal par lequel beaucoup de choses ont pu nous blesser pendant longtemps. Maintenant, cet abcès se vide de toutes ces expériences et de tous ces moments où nous avons réprimé nos vrais sentiments. 

Pourquoi ne reconnaissons-nous pas nos limites? Peut-être que, nous les reconnaissons, mais dès que nous ignorons ce que dit notre cœur, nous créons une mauvaise habitude de ne pas respecter ces limites. Les difficultés naissent par notre envie de plaire. Nous voulons plaire parce que nous estimons les autres supérieurs à nous-mêmes et parce que nous avons peur d’être rejetés. Et c’est pour ça que nous sacrifions notre propre vérité. Le mental aide à taire le cœur et c’est comme ça que nous nous égarons de nous-mêmes.

Lorsque les évènements qui nous ont blessés, sont sortis de notre corps, la plaie est encore ouverte. Ça, c’est très important! Le pratiquant du yoga se sent vulnérable et a même peur quelquefois de rencontrer d’un certain type de gens – ceux qui sont indifférents et qui ne respectent pas nos limites. La blessure va nous sauver! Elle est la solution au problème.

Car lorsque la plaie est ouverte, le sentiment que nous aurions par un dépassement de nos limites serait tellement pénible, que nous ne pouvons plus le permettre. La plaie soutient le processus du guérison qui commence. Maintenant, le pratiquant de yoga ne peut plus se retirer dans les passages secrets de sa vie intérieure, car ce chemin est bloqué. Ce n’est plus le mental qui indique le chemin, mais le corps qui sert de guide. Le corps va s’exprimer par rapport à ce qui est juste et ce qui ne l’est pas. Parfois, on a peur! On se demande si on peut avoir confiance dans la sagesse de son corps.

Si nous avons beaucoup de vieilles blessures, elles sont comme un aimant qui attire la guérison. Ou bien elles sont comme une main qui fait des gestes d’invitation pour n’importe qui pour ouvrir la blessure. C’est pour ça que nous envoyons souvent des messages subconscients dans notre entourage pour que quelqu’un vienne tester nos limites. Quand nous commençons à reposer des limites aux autres, car on ne peut pas faire autrement, nous pouvons constater que la peur disparaît. Nous n’avons plus peur d’être rejetés. Le sentiment de la force et de la paix que les limites nous donnent, ont plus d’importance que le désir d’être accepté. 

Si nous avons les limites fragiles dans l’interaction avec les autres, c’est souvent aussi l’indicateur que nous ne sommes pas clairs intérieurement. Finalement, il s’agit des limites internes qui nous concernent! Cela veut dire, qu’il est essentiel d’avoir un discours positif, respectueux et chaleureux envers nous-mêmes. Si nous nous reprochons ou si nous nous méprisons, comment pourrions-nous supposer que les autres nous respectent? Ils peuvent nous respecter, mais si nous ne le faisons pas, les limites s’écroulent et nous sommes de nouveau dans la même position pitoyable. Nous devons poser des limites à l’intérieur de nous par rapport à quoi et à comment nous pensons de nous-mêmes. Créons un monde beau, sensible et solide dans l’année 2021. 🎉💫🔥💪❤️🎊🥳🧡💫🎉


Rajat. Niin olennaisia hyvinvoinnillemme. Se, että ilmaisemme itseämme, kerromme näkemyksemme, tuomme esiin sen, kun meille sopii ja kun meille ei sovi. Kerromme toiveemme. On syntymäoikeutemme olla juuri sellaisia kuin olemme. Velvollisuutemme on pitää huoli siitä, ettei kukaan polje elämämme pyhyyttä. 

Aina kun emme aseta rajoja, kontrolloimme luonnollista reaktiotamme, joka tunnistaa terveet rajat. Tämä kontrolloitu energia jää kehoon pidätykseksi. Asanaharjoitusta säännöllisesti tekeville joogaajille, alkaa harjoittelun seurauksena kehosta väistämättä nousta pidätettyä energiaa. Sisäinen työ rajojen suhteen tulee välttämättömäksi, sillä keho vaatii sitä.

Tuo joskus kauankin pidätetty energia alkaa liikkua ja se elävöittää muiston jostakin hetkestä, kun omat rajat ovat pettäneet. Kun ne eivät ole olleet vakaalla pohjalla tai itse on sallinut niiden ylittämisen. Tätä uutta tietoisuutta seuraa energeettinen ja emotionaalinen vapautuminen ja siitä taas kumpuaa uusi ymmärrys sen suhteen, minkälaisen rajanylityksen uhreja olemme olleet. Joskushan olemme itse olleet aktiivisestikin osallisina siihen, että rajamme on ylitetty, koska emme olleet tietoisia rajojen pitämisen merkityksestä. Emme ehkä edes huomanneet, kun rajat ylitettiin. Mutta kehomme muistaa! Ja siitä lähtee liikkeelle mielenkiintoinen prosessi. Tuo hämärän peitossa ollut raja on ollut kohta, josta ehkä monikin tapahtuma on päässyt meitä satuttamaan pitkiä aikoja. Siksi voikin olla, että siitä puhjenneesta ”paiseesta” tulvii ulos muitakin nieltyjä kokemuksia. 

Miksi emme tunnista rajojamme? Joskushan tunnistamme, mutta kun emme kuuntele sydäntämme, luomme huonon tavan olla kunnioittamatta sitä, mitä tunnemme. Vaikeuksia tulee, kun haluamme miellyttää. Haluamme miellyttää, koska arvostamme toista enemmän kuin itseämme ja koska pelkäämme tulevamme hylätyiksi. Uhraamme oman totuutemme pelon alttarille. Mieli vielä auttaa sydämen vaimentamisessa ja näin joudumme itseltämme eksyksiin.

Kun nuo meitä rikkoneet tapahtumat ovat valuneet ulos, haava on vielä auki. Se on tärkeää! Joogaaja tuntee itsensä haavoittuvaksi ja saattaa jopa pelätä kohtaamisia tietynlaisten ihmisten kanssa – niiden, jotka ovat välinpitämättömiä ja epäkunnioittavia rajojamme kohtaan. Haava on kuitenkin pelastus! Siinä on ratkaisu ongelmaan. 

Koska kun haava on auki, reaktio rajan ylittämiseen on niin kivulias, että rajan ylitystä ei voi sallia. Siksipä haava tukee sitä paranemisprosessia, joka haavan aukeamisen jälkeen lähtee liikkeelle. Nyt ei joogaaja voi enää käyttää samaa sisäistä vetäytymisen reittiä, koska tuo tie on suljettu. Nyt ei enää kyse ei ole mielen valinnasta, vaan kehon ohjauksesta. Keho näyttää, mikä on oikein ja mikä väärin. Se on joskus pelottavaa! Voiko kehon viisauteen luottaa?

Jos meillä on paljon vanhoja haavoja, ne ovat kuin magneetti, joka vetää parantajaa  puoleensa. Tai haavat ovat kuin vilkuttava käsi kenelle vain tulla avaamaan haava todellista paranemista varten. Niinpä usein lähetämmekin alitajuisen kutsun ympäristöön tulla testaamaan rajojamme. Kun sitten alamme uudelleen asettaa rajoja muille, koska emme muuta voi, saamme nähdä pelon katoavan. Emme pelkää sitä, että meistä ei pidetä tai että meille käännetään selkä. Nimittäin se voima ja rauha, jonka oikeanlaiset rajat antavat, painaa vaakakupissa enemmän kuin hyväksytyksi tuleminen. 

Jos meillä on hauraat rajat vuorovaikutuksessa muiden kanssa, se usein kertoo myös siitä, että emme ole sisäisesti selkeitä. Lopulta kyse onkin siitä, onko meillä on terveet rajat sisällämme. Ne koskevat myös itseämme! Se tarkoittaa sitä, että on tärkeää pitää sisäinen puhe kauniina, kunnioittavana ja positiivisena. Jos soimaamme tai halveksimme itseämme, miten voisimmekaan olettaa muiden kunnioittavan itseämme? Hehän saattavat silti kunnioittaa, mutta jos emme itse kunnioita, rajat romahtavat ja olemme jälleen samassa kurjassa asemassa. Meidän tulee asettaa sisällemme rajat sille, mitä ja miten ajattelemme itsestämme. Luo itsellesi kaunis, sensitiivinen ja vankka sisäinen maailma vuonna 2021! 🎉💫🔥💪❤️🎊🥳🧡💫🎉