Ahimsā-Satya

A week ago I had a yoga training weekend during which we talked about Ahimsa, non-violence and Satya, truthfulness. We concluded that in real life you can’t separate these two. We also agreed that if you sincerely follow these principles in your heart, that’s all you need. All the other yoga philosophical principles are included in these two.

A few days later I had a real life situation in which I could reflect both Ahimsa and Satya in me. I was traveling on the metro and witnessed a conversation that somehow touched me. While talking about Tove Jansson, late Finnish author and artist, a young lady made fun of her in a very mean way. My heart sank to the floor. I grasped that moment to find out why I felt so hurt. Was this lady being violent? And was she telling the truth or violating it?

In my mind the young lady didn’t understand the quality of Tove Jansson’s work and that’s why she couldn’t give an appropriate evaluation of her. I felt her point of view was not true. But why did I think she was wrong and not me? Could it just be so simple that we had a different opinion?

The different opinion with someone can make your emotions rise, but at that point Satya came to my mind and I was thinking what is the truth about Tove Jansson. I realized that nobody can be evaluated truthfully, because the artistic work is always a question of taste and personal appreciation. I can see meaningful things in her work, but these things don’t necessarily open to someone else. I can accept that.

But what if you bring Ahimsa to this, the total respect of the life of the other person? Then you could never make fun of the other. You can not like someone’s art, but if you make fun of it, it means you look the art also through the eyes of non-love. And that means you can’t see the truth.

When there’s not total love, there’s never the truth either. The truth can be seen only through the eyes of love which means without your mind’s evaluation. I guess many yoga practitioners have strong feelings of injustice, when they realise that love is missing. Then you also know that the evaluation is not true. The harmony remains in me when people dislike what I like if they still love what they don’t like. 😀

AHIMSĀ-SATYA

Il y a une semaine, j’ai eu un week-end de formation en yoga où nous avons parlé de Ahimsa, non-violence, et Satya, véracité. Nous avons conclu dans nos partages qu’en réalité ces deux principes sont inséparables. Et qu’en fait, nous n’avons besoin d’aucun autre principe dans la vie, si nous suivons ces deux principes dans notre cœur. Les autres principes de la philosophie du yoga y sont inclus.

Deux jours plus tard, j’étais dans une situation de vraie vie dans laquelle j’ai pu explorer les échos de Ahimsa et Satya en moi. Dans le métro, j’ai entendu une conversation qui m’a touchée. Une jeune femme rigolait en se moquant de Tove Jansson, une auteure et artiste finlandaise regrettée. Ça m’a  violemment pincé le cœur. Je me suis arrêtée pour sentir ce qui me faisait réellement mal. Était-ce la violence verbale de la jeune femme? Ou bien la non-véracité de sa parole? Ou peut-être les deux ensemble?

Ma réflexion allait comme ça: Cette jeune personne n’avait pas compris l’exquisité de l’œuvre de Tove Jansson et pour cette raison ne pouvait pas l’évaluer correctement. De mon point de vue son point de vue 😄 n’était pas véridique. Mais pourquoi ai-je pensé que c’était elle qui avait tort et pas moi? C’était peut-être tout simplement une différence d’opinion entre deux personnes.

Une différence d’opinion peut parfois faire surgir les émotions, mais dans ce moment-là, j’ai pris Satya comme support pour ma réflexion et je me suis posé la question ce qui était vrai concernant l’art de Tove Jansson. J’ai constaté qu’on ne peut pas évaluer l’art de quelqu’un, car une œuvre artistique est une expérience personnelle et ainsi toujours une question de goût. Je peux voir dans son art des choses significatives qui ne touchent pas quelqu’un d’autre ou ne lui sont pas accessibles. Ça, c’est facile d’accepter.

Mais quand on aborde Ahimsa, le respect total de toute vie, on se rend compte qu’on pourrait jamais se moquer de l’autre, même si on comprendre pas son art. Et si on se moque, on regarde avec les yeux sans amour ce qui veut dire qu’on ne peut pas voir la vérité. S’il n’y a pas d’amour, il n’y a pas de vérité. La vérité peut être vue seulement à travers l’amour, c’est-à-dire sans l’évaluation mentale. 

Les gens qui pratiquent le yoga ont des sentiments forts, lorsqu’il n’y a pas d’amour! C’est par le manque d’amour qu’on sait aussi que le point de vue n’est pas véridique. Personnellement, je garde mon harmonie intérieure quand les gens n’aiment pas ce que j’aime. À condition qu’ils aient de l’amour pour ce qu’ils n’aiment pas. 😁

AHIMSĀ-SATYA

Viikko sitten päättyneessä joogakoulutusviikonlopussa käsittelimme Ahimsaa, väkivallattomuuta, ja Satyaa, totuudenmukaisuutta. Tulimme keskusteluissamme siihen johtopäätökseen, että niitä ei voi todellisuudessa erottaa toisistaan. Ja että toisaalta, mitään muuta ohjenuoraa ei elämässä tarvita, jos näitä sydämessään seuraa. Muut joogafilosofiset periaatteet sisältyvät näihin kahteen.

Pari päivää myöhemmin olin tosi elämän tilanteessa, jossa saatoin tunnustella Ahimsan ja Satyan kaikuja itsessäni. Kuulin metrossa keskustelun, joka liikautti minussa jotain. Eräs nuori nainen nauroi pilkallisesti puhuessaan Tove Janssonista. Se puristi sydämeni kivuliaasti kasaan. Nappasin hetkestä kiinni ja mietin, miksi minua sattui. Johtuiko se siitä, että nainen oli sanavalinnoillaan väkivaltainen? Vai tuntuiko hänen puheensa totuuden vääristely minussa kipuna?

Ajatukseni kulki niin, että tuo nuori ihminen ei ymmärtänyt Tove Janssonin taiteen erityisyyttä ja siten hän ei voinut antaa oikeaa arviota. Minusta hänen näkökulmansa ei ollut totuudenmukainen. Mutta miksi ajattelin, että hän oli väärässä enkä minä? Olisiko asia niin yksinkertainen, että meillä on eri näkemys?

Eriävistä mielipiteistä voi toki tulla joskus tunteet pintaan, mutta tässä kohtaa otin ajatteluni tueksi Satyan ja mietin, mikä on totta Tove Janssonin taiteen suhteen. Totesin, että eihän ketään voi arvioida totuudenmukaisesti, koska taiteellinen tuotanto on henkilökohtainen kokemus ja siten aina makukysymys. Minä voin nähdä hänen työssään itselleni merkittäviä asioita, mutta jollekin toiselle ne eivät avaudu tai ne eivät kosketa. Se on helppo hyväksyä.

Mutta kun tuohon rinnalle tuo Ahimsan eli toisen ihmisen elämän täyden kunnioituksen, ei koskaan voisi pilkata toista, vaikka ei ymmärtäisi tämän taidetta. Ja jos sitä pilkkaa, silloin taidetta katsoo rakkaudettomin silmin ja se taas tarkoittaa, ettei totuutta voi nähdä. Jos ei ole rakkautta, ei ole myöskään totuutta. Totuuden voi nähdä vain rakkauden läpi eli ilman mielen arviota. 

Joogaavilla ihmisillä tulevat voimakkaat epäoikeudenmukaisuuden tunteet pintaan, kun rakkaus puuttuu! Silloin myös tietää, että näkemys ei ole totuudenmukainen. Itselläni pysyy hyvinkin sisäinen harmonia, kun ihmiset eivät pidä siitä, mistä minä pidän. Kunhan he rakastavat sitä, mistä eivät pidä. 😄

Why do you practice yoga?

People who practice yoga, practice things that seem meaningless for many. They sit. They watch their minds move, their energy change. They are even interested in facing their fears whenever they appear. The most significative fear for them is the fear of death. And then comes a day also people around the yoga practitioners understand that those practices have led them somewhere! To a solid peace.

The Yoga Sutra of Patanjali describes the real human freedom and gives advice how to reach it. Patanjali enumerates the obstacles to freedom and shows the way through them. One can’t be free as long as one has tensions and fears.

The first part of the text talks about the fluctuations of the mind that remain the same through your life unless you start to guide our mind consciously. If you can’t get outside of your mind, the energy, the emotions and the physical body all express the same than the mind. If the mind is tense and stressed, so is the body.

It’s very complicated to control the mind if you don’t practice it regularly or even daily. Even if we succeeded to control the mind for a moment, a thought that rises then will create a chain reaction in the nervous system. The body feels chaotic.

Now that the world is holding its breath before COVID-19, many people are scared to death. Some people are scared because others are scared. The energy is contagious. Some others are scared of losing security. And many are aware that they might lose their life. 

A yoga practitioner faces these kind of feelings also outside the crises. That’s why a crises doesn’t change much in a yoga practitioner’s life. Now (s)he can see how efficient her/his practice has really been. In any case, (s)he’s inspired to go on with her/his practice, because (s)he wants to be free! And this freedom means to be free of your own scary thoughts!

POURQUOI PRATIQUONS-NOUS LE YOGA?

Les pratiquants de yoga pratiquent des choses qui peuvent sembler insignifiantes pour les autres. Ils/elles restent assis(es). Ils/elles observent leurs pensées, leur énergie qui change. Ils/elles souhaitent même faire face aux peurs dès qu’elles apparaissent. La peur la plus remarquable est la peur de la mort. Et puis arrive le jour où les gens autour des pratiquants de yoga comprennent que ces pratiques ont mené les pratiquants quelque part. À une paix solide.

Le Yoga Sutra de Patanjali décrit la vraie liberté humaine et donne des conseils pour l’atteindre. Patanajali énumère les obstacles à la liberté et montre la voie à travers eux. Personne ne peut être libre tant qu’il/elle a des tensions et des peurs. 

Le premier chapitre du texte parle des fluctuations mentales qui demeurent facilement les mêmes pendant toute une vie à moins que nous commencions à guider nos pensées consciemment. Tant que nous ne pouvons pas nous distancier de nos pensées, l’énergie, les émotions et le corps physique, tout en nous exprime ce qui se passe dans le mental. Lorsque le mental est tendu et stressé, le corps l’est aussi. 

Il est très compliqué de contrôler le mental si nous ne pratiquons pas le yoga régulièrement sinon quotidiennement. Même si nous arrivons à contrôler le mental pour un moment, la pensée qui va émerger ensuite, va créer une réaction en chaîne dans le système nerveux. Le corps physique devient aussi chaotique que le mental. 

Maintenant que le monde entier retient son souffle devant le covid-19, beaucoup de gens ont peur. Il y en a qui ont peur parce que les autres ont peur. L’énergie se transmet. Il y en a d’autres qui ont peur de perdre leur sécurité. Et puis il y en a qui ont peur de perdre leur vie. 

Le/la pratiquant(e) de yoga fait face à cette sorte de situations aussi en dehors des crises. Maintenant, c’est le moment de voir combien ces pratiques yoguiques ont été efficaces. De toutes les façons, nous sommes inspiré(e)s de continuer nos pratiques, parce que nous voulons être libre! La liberté veut dire la liberté par rapport à nos propres pensées craintives.  

MIKSI JOOGAA HARJOITETAAN?

Joogaa harjoittavat ihmiset harjoittelevat asioita, joilla ei välttämättä ole mitään merkitystä. Ennen kuin niillä onkin! He istuvat alas seuraamaan mielenliikkeitään ja energiansa muutoksia. Heitä kiinnostaa omien pelkojensa kohtaaminen milloin ikinä niitä ilmeneekin. Merkittävin pelko heille on kuolemanpelko. Ja sitten tulee päivä, jolloin myös ihmiset joogaajan ympärillä ymmärtävät, että noilla harjoituksilla on päästy jonnekin. Tukevaan rauhan tilaan.

Patanjalin Joogasutra-teksti puhuu ihmisen todellisesta vapaudesta ja kertoo, miten se saavutetaan. Patanjali kertoo niistä esteistä, jotka tekevät vapauden mahdottomaksi ja näyttää tien esteiden läpi. Ihminen ei nimittäin ole vapaa niin kauan kuin hänessä on jännityksiä ja pelkoja.

Ensimmäisenä Joogasutra tuo esiin mielenliikkeet, jotka pysyvät samankaltaisina läpi elämän, ellemme ala ohjata mieltämme tietoisesti. Jos ihminen ei pääse mielenliikkeittensä ulkopuolelle, seuraa tästä se, että energia, tunteet ja keho ilmaisevat samaa kuin mieli. Jos mieli on jännittynyt ja stressaantunut, niin on kehokin. 

Mieltä on vaikea hallita, jos sitä ei harjoita säännöllisesti tai jopa päivittäin. Vaikka onnistuisimmekin pitämään mielen kontrollissa jotenkin, jo hetkeksi mielen valtaama ajatus sysää liikkeelle ketjureaktion hermostossa. Keho täyttyy mielen kaaoksella.

Nyt kun maailma pidättää hengitystään koronaviruksen edessä, moni pelkää kuollakseen. Jotkut pelkäävät siksi, kun muut pelkäävät. Muiden energia tarttuu. Jotkut toiset taas pelkäävät turvan menettämistä. Monella käy myös mielessä, että elämä voi päättyä. 

Joogaaja harjoittelee näiden asioiden kohtaamista omassa elämässään muulloinkin kuin kriisiaikoina. Siksi kriisi ei muuta joogaajan elämää. Nyt voidaan katsoa, miten harjoitus on todellisuudessa vaikuttanut. Joka tapauksessa joogaaja on inspiroitunut jatkamaan harjoituksiaan, koska hän haluaa olla vapaa! Tämä vapaus tarkoittaa vapautta omista pelottavista ajatuksista.

Presence in growth

When we talk about presence in yoga context, we usually refer to the state of an individual in regard to himself/herself. Some people call presence the state in which there are no thoughts. But even when the mind is not filled with thoughts, the feeling can be scattered and the presence weak, because everything in us influences the quality of our presence. For example if the breathing is affected or if the body experiences something that makes it restless, it makes the presence superficial, if not impossible. We feel a deep presence only when our body doesn’t ask for anything and when it’s settled in peace.

If we consider the presence in a larger context, we need to step out of the bubble of the meditator. For a yoga practitioner it’s not enough that the body, the breathing and the mind are here and now, when (s)he’s alone, because life is interaction with others. That’s why our task is to open our heart to a life that is being present with people. The fruits of the yoga practice can be seen in change of the quality of our presence in communication and interaction with others.

How well can we be present for the other? Do we know how to listen to the other and do we feel with our body what’s going on in the other? Are we only giving our mental attention or are we interacting with the body too? If we are only mentally present, it usually means self-centeredness and prejudicedness in the interaction. 

The first step is to come to the authentic state of presence with the other. And usually when the communication is fluid we can easily be present for the other. But are we able to be present and to meet with the other also when the interaction has some disturbances? Can we still be present when we have difficult and challenging feelings? If we can, that’s one level ahead in presence again.

But we might have a strategy to handle the situations. We might turn our back, we might escape, hide, attack, lye. Or we talk behind someone’s back or do something that helps us not to face the situation – and not to grow. Our emotions can be so overwhelming in the body that they disturb our thinking and prevent us from being present.

After the research on oneself, the most meaningful growth happens with other people in normal life. In the human relations the maturity is measured with the real presence in all situations. The real presence means no strategies at all. It means living your own feelings that emerge and taking responsibility for them. The responsibility means using any emotional energy for your growth in love.

PRÉSENCE EN CROISSANCE 

Quand nous parlons de présence dans le contexte du yoga, nous référons en général à l’état d’un individu par rapport à lui/elle-même. Il y en a qui nomment ’présence’ l’état où il n’y a pas de pensées. Mais même quand le mental est limpide, l’état général peut être dispersé et la présence faible. Tout ce qui se passe en nous, influence la qualité de notre présence. Par exemple, si la respiration est affectée ou si le corps physique ressent quelque chose qui l’agite, ça rend la présence superficielle, sinon impossible. Nous n’avons une présence ancrée que quand le corps laisse tomber ses exigences et se dépose.

Si l’on considère la présence dans un contexte plus large, nous devons sortir de notre monde de méditateur limité à nous-mêmes. Pour un praticien de yoga, la présence du corps, de la respiration et du mental solitaire n’est pas suffisante, car la vie est interaction avec les autres. Dans la perspective de grandir, notre tâche spirituelle est d’ouvrir notre cœur à la rencontre avec les autres. Nous pouvons voir les fruits de notre pratique du yoga dans le changement de la qualité de notre présence dans la communication et dans l’interaction avec les autres.

Pouvons-nous être présents pour l’autre? Savons-nous comment l’écouter et sentons-nous avec notre corps physique ce qui se passe chez l’autre? Si notre interaction veut dire uniquement l’attention mentale et pas celle du corps aussi, ça peut vouloir dire que notre égocentrisme et nos préjugés vont dominer l’interaction.

Le premier pas vers la croissance en présence est un état authentique avec quelqu’un d’autre. Normalement, lorsque la communication est fluide, nous pouvons rester présents pour l’autre. Mais la vraie question est pouvons-nous être présents et pouvons-nous rencontrer l’autre aussi quand l’interaction a des perturbations? Quand nous avons des sentiments difficiles? Si nous pouvons faire face à la situation à ce moment-là aussi, nous avons monté d’un grade dans l’échelle de la présence.

Mais peut-être avons-nous des plans d’action ou des stratégies pour ne pas faire face! Nous pouvons éventuellement tourner le dos, nous échapper, nier, attaquer, mentir. Nous pouvons parler derrière le dos de quelqu’un ou trouver un moyen pour ne pas être là – et pour ne pas grandir. Nous sommes parfois tellement submergés par nos émotions que nous sommes incapables de penser clairement et ceci nous empêche d’être présents.

En tant que praticien de yoga, nous faisons de la recherche sur nous-mêmes, mais la croissance la plus significative se produit toujours dans la vie de tous les jours et par rapport à l’autre. Dans les relations humaines, la maturité est mesurée par la vraie présence dans toute situation. La vraie présence veut dire aucune stratégie. Et cela veut dire vivre les émotions qui émergent quand elles émergent et en prendre la responsabilité. La responsabilité, quant à elle, se traduit par la volonté de se servir de cette énergie émotionnelle pour grandir en amour. 

KASVUA LÄSNÄOLOSSA

Joogayhteyksissä läsnäolosta puhuttaessa viitataan yleensä yksilön olotilaan suhteessa häneen itseensä. Jotkut kutsuvat läsnäoloksi tilaa, jossa mieli on hiljentynyt. Kuitenkin vaikka mieli olisi ajatukseton, olo voi olla ristiriitainen. Läsnäolon laatuun kun vaikuttaa kaikki, mitä meissä on. Jos esimerkiksi hengitys tai keho aistivat tai kokevat jotain sellaista, mikä saa ne levottomiksi, tekevät ne läsnäolosta pinnallisen, ellei mahdottoman. Ihminen tuntee syvää läsnäoloa vasta, kun kehokin on ilman vaateita ja se on asettunut rauhaan. 

Joogan harjoittajalle sekään ei oikeastaan riitä, että keho, hengitys ja mieli ovat tässä ja nyt avoimina ja paineettomina, sillä elämä on vuorovaikutusta. Kun mietitään, mitä läsnäolo laajemmin ottaen on, meidän täytyykin avautua ulos omasta meditaatiokuplastamme, jossa olemme vastatusten ainoastaan itsemme kanssa. Meditoijan tehtävä onkin avautua kasvussaan elämälle, joka on kohtaamisia ihmisten kanssa. Joogaharjoittelun hedelmät näkyvätkin laadullisessa muutoksessa kommunikaatiossa ja laajemminkin vuorovaikutuksessa.

Kuinka hyvin voimme olla läsnä toiselle? Kuuntelemmeko toista ihmistä ja tunnemmeko hänestä asioita myös kehollamme? Jos nimittäin annamme toiselle ainoastaan mielemme huomion, on hyvin todennäköistä, että itsekeskeisyytemme ja ennakkoluuloisuutemme tulevat esteeksi todelliselle vuorovaikutukselle. Ensimmäinen askel onkin olla autenttisesti läsnä toiselle. Kommunikaation sujuessa tässä ei yleensä ole suurta vaikeutta. Mutta kysymys kuuluukin, voimmeko olla läsnä ja kohdata toisen ihmisen silloinkin, kun vuorovaikutuksessa on häiriöitä? Tai kun meillä on vaikeita tunteita? Jos voimme, olemme saavuttaneet jotain merkittävää kehitystä läsnäolossamme.

Meillä voi myös olla omia strategioita, joilla selviämme erilaisista tilanteista. Käännämme ehkä selkämme, pakenemme, piiloudumme, hyökkäämme, valehtelemme. Puhummeko selän takana? Teemmekö jotain, jolla voimme olla kohtaamatta itsemme ja jolla siten menetämme kasvun mahdollisuuden? Joskushan tunteet ovat niin ylitsepursuavia, että selkeä ajattelu on mahdotonta ja tunteiden valtaama keho estää ihmistä olemasta läsnä.

Itsetutkiskelun jälkeen merkittävin kasvu ihmisenä tapahtuu suhteessa muihin ihmisiin. Ihmisen kypsyyttä mitataan aidolla läsnäololla kaikissa tilanteissa. Aito läsnäolo tarkoittaa toimimista ilman strategioita. Se edellyttää, että elämme ne tunteet, jotka ovat tässä ja nyt ja otamme niistä vastuun. Vastuun ottaminen taas tarkoittaa sitä, että käytämme emotionaalisen energian kasvuumme rakkaudessa. 

Photo by Anne

relax

Often the image of relaxation is equal to doing what we enjoy and to letting go of demands and responsibilities.

Physically relaxation means for many that you lay on a sofa or in a couch in a way you don’t have to keep your body upright. You forget about yourself and let go of your energy and your awareness. Psychically relaxation means to some people distance with themselves. They can even use drugs for that. These are states of absentmindedness, not relaxation.

Practicing yoga has radically changed my understanding about relaxation and the way I relax. If earlier I did look for some help and ease on the outside, today nothing in me moves to that direction. I don’t want to let go. Actually quite the contrary. I want to take rest in me.

These thoughts were generated while I was sitting in the train. I realized how far away the back of the seat was from me when I was having a vertical position. In a way the seat seemed to me it was inviting my body to relax, but actually I couldn’t take its support, because I should have leaned away from my midline. It didn’t feel natural.

Today my direction is always inwards. More deeply I am in me, deeper the relaxation.

LA VRAIE DÉTENTE

L’image qu’on a souvent de la relaxation est un lâcher prise et même parfois un laisser-aller. Un état pù on peut faire ce qui nous plaît sans se soucier des exigeances extérieures ou de nos responsabilités.

Physiquement pour beaucoup la relaxation veut dire qu’on se jette sur un canapé ou on va se vautrer dans un fauteuil pour oublier son corps. Psychiquement il y en a qui veulent s’oublier et pour cela, ils boivent ou prennent des drogues. Ces états sont des états d’absence et non ceux de relaxation.

La pratique du yoga a changé radicalement ma compréhension de la relaxation et ma façon de me détendre. Si avant je cherchais un soulagement à l’extérieur de moi, rien en moi bouge vers cette direction aujourd’hui. Je n’ai pas envie de me trouver dans un état sans ma conscience, au contraire! Ce que je veux, c’est de trouver le repos en moi, à l’intérieur de moi.

Ces pensées me sont venues assise dans le train, lorsque je me suis rendu compte que le dossier de mon siège était trop loin de mon dos. Je ne pouvais pas m’adosser sans devoir perdre la sensation de la ligne médiane de mon corps. J’aurais dû quitter ma position naturelle. Je ne voulais pas perdre ma verticalité et le soutien de mon propre corps.

Aujourd’hui, je vais toujours vers l’intérieur pour me détendre . Plus je sens mon essence, plus je suis détendue.

RYHDIKÄSTÄ RENTOUTTA

Rentoutumisen ajatellaan usein olevan sitä, että ihminen voi heittäytyä johonkin itselle miellyttävään tekemiseen tai olemiseen ilman vaatimuksia ja vastuita. 

Kehollisesti rentoutuminen tarkoittaa monelle sitä, että makaa sohvalla tai uppoutuu nojatuoliin niin, että kehosta ei tarvitse välittää. Ryhti päästetään kokonaan totaalisen rentoutumisen takaamiseksi. Joku taas haluaa päästä itsestään henkisesti eroon ja käyttää siihen tarkoitukseen esimerkiksi päihteitä. Nämä olotilat ovat tosiasiallisesti poissaolevuutta eivätkä rentoutumista.

Jooga on muuttanut radikaalisti omaa ymmärrystäni ja tapaani rentoutua. Jos ennen hainkin apua ulkopuoleltani, en enää liikahda lainkaan siihen suuntaan. En halua heittäytyä minnekään, vaan aivan päinvastoin. Haluan tulla tiiviimmin itseeni lepäämään. 

Tämä tuli minulle mieleen istuessani junassa, kun tuolin selkänoja tuntui olevan selästäni liian kaukana. En voinut ottaa siitä tukea, koska olisin joutunut nojaamaan itselleni epämukavasti taaksepäin istuimen selkänojaan. Se ei tuntunut luonnolliselta. En halunnut siirtyä itsestäni enkä oman kehoni tuesta pois. 

Nykyään suuntani on aina sisäänpäin. Mitä syvemmin olen itsessäni, sitä syvempi on rentouden tunne.

This is fear. 😵

I’ve faced many different fears with the help of my yoga practice. To end up with the conclusion that there are no different fears. There’s only fear. 

Nowadays when I have feelings of fear I watch how my mind tries to find a suitable threatening image or situation for it. Then I could say that I’m scared of a particular thing.

I guess we usually have a need to project our fear to something. We need our fear get a form. The form gives us safety. When you have courage to face the fear without any form, it’s first more scary. But when you’re ready to do so, the world doesn’t make you scared anymore. 

When we want to avoid our fears, we imagine they vanish. In reality we build our life around the fear and in relation to it which is a sure way to get more anxious. When we choose not to face our fear everything else is organized according to this choice. If we decide to live through our fear, the fear disappears and nothing of it is left inside of us.

The physical yoga practice in which you pay attention to your breath and your energy, gives you tools to observe your emotions on the energy level. For years I’ve been interested to see in myself what’s happening in my energy right now. When it shrinks, when it gets colder, when it feels thin or empty, when it kind of disappears, or loses connection, I feel scared. Nowadays I tell myself: This is fear. I don’t connect it to anything. I accept my fear, when it’s present. Then when it’s over, it’s over.

LA PEUR EN VISITE 😵

Grâce à ma pratique de yoga, j’ai pu faire face à de multiples peurs différentes. Pour finir avec la conclusion qu’il n’y a pas des peurs différentes. Il n’y a que la peur.

Aujourd’hui, quand je ressens de la peur, je je me rends compte comment mon mental cherche une image qui puisse aller avec ou une situation qui pourrait la justifier. Ça me permettrais de dire que j’ai peur d’une chose particulière.

J’ai l’impression qu’en général, nous avons besoin de projeter notre peur sur quelque chose. Nous voulons donner une forme à notre peur, car la forme nous donne une sécurité. Lorsque nous avons le courage de faire face à la peur sans aucune forme, ça fait d’abord encore plus peur. Mais arrive le moment où nous sommes prêts à l’affronter et c’est là, que le monde n’est plus menaçant du tout.

Lorsque nous évitons nos peurs, quelque chose en nous nous dit qu’on peut se débarrasser d’elles. En réalité, notre vie se construit en relation avec la peur et autour d’elle et fait grandir l’anxiété à l’intérieur de nous. Lorsque nos choix sont faits dans la peur, tout le reste s’organise selon. Par contre, au moment où nous pouvons faire face à la peur, et elle disparaît, et il n’en reste pas un grain en nous.

La pratique physique du yoga dans laquelle nous nous concentrons sur le souffle et l’énergie, nous donne un moyen d’observer les émotions au niveau énergétique. Des années, j’ai été intéressée de suivre ce qui se passe dans mon énergie dans le moment présent. Lorsqu’elle diminue, ou devient plus froide, ou plus vide, ou quand elle disparaît, qu’elle devient moins solide ou qu’elle perd la connexion avec le reste, j’ai peur. Je me dis: c’est ça la peur. Je ne la connecte à rien du tout. Quand elle est là, je l’accepte. Et puis, la peur s’en va.  

TÄMÄ ON PELKOA 😵

Joogaharjoittelun kautta olen käsitellyt paljon erilaisia pelkojani. Tullakseni siihen lopputulokseen, ettei ole erilaisia pelkoja. On vain pelkoa.

Nykyään jos pelkään, katson miten mieleni hakee siihen heti sopivan uhkakuvan tai tulkitsee käsillä olevan tilanteen. Sitten voisin todeta pelkääväni jotain tiettyä asiaa.

Usein meillä on tarve kohdistaa pelko johonkin. Haluamme antaa sille muodon. Siten se tuntuu turvallisemmalta. Sitten kun uskaltaa kohdata pelon ilman muotoa, onkin hetken aikaa pelottavampaa. Mutta jossain vaiheessa tähän on valmis ja silloin maailma ei ole enää pelottava.

Kun väistelemme pelkojamme, jokin meissä kuvittelee pääsevänsä niiden kohtaamisesta. Tosiasiassa elämämme rakentuu pelon suhteen ja pelon ympärille ja menee aina vain tiukempaan solmuun. Kun valintamme on tehty pelossa, kaikki muu järjestyy sen suhteen. Jos taas kohtaamme pelot, niistä ei jää sisimpäämme mitään, mihin mikään voisi kutoutua.

Fyysinen joogaharjoittelu, jossa kiinnitetään huomiota hengitykseen ja energiaan, antaa välineitä tarkastella tunteita energiatasolla. Vuosien ajan olen kiinnostuneena seurannut mitä energiassani tapahtuu juuri nyt. Kun se kutistuu, kun se kylmenee, kun se tyhjenee, katoaa, ohentuu, kadottaa yhteyden, tunnen pelkoa. Nykyään sanon itselleni: Tämä on pelkoa. En liitä sitä enää mihinkään asiaan. Suostun pelkäämään, kun pelko on paikalla. Sitten se menee ohi.

Balancing

Some time ago I was teaching in Perpignan in France. In the philosophy class I talked about the second sutra of Patanjali’s Samadhi pada. This sutra which gives the definition of yoga is very often translated ”ceasing the fluctuations of the mind”. However the mind can be fragmented without thoughts and the samadhi (yoga) can’t take place. Without thoughts the mental energy is still moving and tries to take form whenever there’s pressure in the body. That’s why I find the version of Jean Bouchart d’Orval exquisite. He says the state of yoga is the end of the fragmentation of the mind.

All this can be felt in the physical body, because it’s the incarnation of the fragmentation or the absence of fragmentation of the mind. And vice versa, the mind’s fluctuations are the reflection of the body. When the mind is agitated, there are marks of past experiences that disturb the body.

The physical practice help us to understand the energy of our body and it opens new perspectives on the quality of our mind too. If the body’s energy is diffuse the mind’s energy is probably the same. Consequently if our body feels like a unity, there are no problems usually in the mind. When we lack strength or balance it’s generally because our mind is attached to something that doesn’t exist at the present moment. This attachement keeps our energy away from now. The result is that the mind and the body are in dissonance.

When I’ve taught body reading I’ve been able to see how sometimes the presence of another person can contribute to find a balance. In my teaching for example it goes like this. I watch the body of my student and even if the energy of the body is segmented, I feel the unity of it in my heart. When the student feels my heart including everything a process starts taking him/her to a deeper balance. How can this balance be seen? Indeed, it can be felt. The moment when the student is conscious of him/herself as a whole, there will be a change in the breathing and energy. Generally this is transferred to the audience which will make a sigh of release. The bodies understand when the state of a single body is in harmony.

This kind of perfect energetical balance is often momentary. Everything changes in interaction with others. We can’t even talk about a real balance when we are alone and isolated. We can see it only in relation to others. As long as there is even an unconscious contradiction or a rejection towards others, we can’t feel peace in the body. So, when the practice has allowed us to find a balance in yoga context, we can observe how this balance goes on in dialogue with the outer world.

We can take the yoga philosophical point of view also to the interaction and see that the mind-body is as fragmented in interaction as it is as an isolated apparatus without contacts. The mind accepts some of the information and the body accepts some of the emotions. Very often both reject something. The conflicts in interaction are usually more profound than just opposite opinions. These conflicts might seem to be in our human relations, but probably it’s the conflict we have with the reality. It’s these conflicts, these blind spots the Family Constellation method is interested in. Through this method we can see the essential connections of our family and how they extend to other human relations we have. As long as we aren’t conscious of our place in our family and as long as we haven’t accepted it fully, we can’t be in balance in other relations either.

In the context of Family Constellation things that have been ignored in the families or those that haven’t been resolved emerge. When others represent our family in front of us, we can just watch and then take our place in the family with a serene heart. Doing that we can find peace also in today’s human relations. That’s what reality does. In these meditative collective sessions all the participants can feel the same kind of release than those watching a body reading. Their bodies breath again: Finally! Finally, we can feel the truth. Where can we feel it? In the body.

Many spiritual traditions share the same knowledge about the mind’s features. The fragmentation Patanjali talks about is our mind escaping the reality. The inner peace can’t be found by creating our own reality. The peace is the result of all things in the consciousness and in the body. The practitioner in harmony with all that has been and with all that is. It’s then the energy field finds a balance too.

IMG_3170 3

ÉQUILIBRES

Il y a peu de temps, je donnais un stage à Perpignan. Dans le cours de philosophie, je parlais de l’interprétation et du choix des mots du deuxième sutra de Samadhi pada de Patanjali. Très souvent, le sutra qui définit le yoga, se traduit ”la cessation des fluctuations du mental”. Et pourtant, le mental peut être fragmenté sans aucune pensée. Car l’énergie mentale bouge, cherche à prendre forme aussitôt qu’il y a une pression dans le corps. C’est pour ça que la version de Jean Bouchart d’Orval me parle. Pour lui le yoga est la cessation de la fragmentation mentale.

Tout cela peut être lu dans le corps physique, car dans celui-là s’incarne aussi bien la fragmentation que la cessation de celle-ci. Et vice versa, les fluctuations mentales reflètent l’état du corps physique. Lorsque le mental manifeste des agitations, il y a dans le corps des marques du passé dérangeant l’équilibre.

La pratique physique du yoga nous aide à comprendre l’énergie de notre corps et cela va nous ouvrir des perspectives sur la qualité de notre mental aussi. Si l’énergie de notre corps est diffuse, celle du mental l’est probablement aussi. Si par contre, notre corps est une unité, il n’y a pas de problème dans le mental. Et lorsque la force ou l’équilibre nous manquent, c’est que notre mental est attaché à quelque chose qui n’existe pas dans la réalité du moment présent. Cet attachement tient notre énergie ailleurs. Le mental et le corps sont en dissonance.   

Quand j’ai enseigné la lecture du corps, j’ai pu constater, que parfois la présence d’une personne contribue à trouver l’équilibre à l’autre. Dans mon enseignement, par exemple, ça se passe comme ça. Je regarde le corps de mon élève et même si l’énergie du corps est segmentée, je sens son unité dans mon cœur. Lorsque l’élève sent le regard qui inclut tout, commence un processus qui va l’emmener dans un état d’équilibre profond. Comment ça pourrait se voir? En fait, ça se sent. Au moment où l’élève prend conscience de lui/elle-même en tant qu’un tout, il y a un changement aussi bien dans la respiration que l’énergie. En général, cela se transmet dans l’audience autour, qui pousse un soupir de soulagement. Les corps physiques comprennent quand l’état d’un corps s’est harmonisé.

Ce genre d’équilibre énergétique parfait est souvent momentané. Tout change dans l’interaction avec des autres. Nous ne pouvons pas parler d’un réel équilibre si nous sommes seul(e)s et isolé(e)s des autres, mais seulement en relation avec les autres. Tant qu’il y a une contradiction ou un rejet par rapport aux autres en nous, nous ne pouvons pas sentir la paix dans le corps. Alors, quand la pratique nous a permis de trouver un équilibre dans le contexte de la pratique, il est temps d’observer comment cet équilibre tient en dialogue avec le monde extérieur.

L’interaction humaine peut aussi être vue du point de vue de la philosophie du yoga. Nous pouvons constater que le mental est aussi fragmenté dans les rapports humains qu’il l’est en tant qu’un appareil isolé de contacts. Il accepte de recevoir certaines informations aussi bien que le corps accepte certaines émotions pour en rejeter d’autres. Les conflits de l’interaction sont souvent plus profonds que des opinions opposées. Nous avons peut-être l’impression que ces conflits sont dans nos relations, mais en fait, très souvent, c’est que nous sommes en conflit avec la réalité. C’est ces conflits, ces points aveugles, qui sont le centre d’intérêt des Constellations Familiales, la méthode qui clarifie les connexions essentielles de notre famille et qui nous montrent comment elles sont toujours dominantes dans nos autres relations. Aussi longtemps que nous n’avons pas pris conscience de notre place au sein de notre famille et tant que nous ne l’avons pas entièrement accepté, nous ne pouvons pas être en équilibre dans nos autres relations.

Dans les séances de Constellations Familiales émergent des choses que les membres de la famille ont ignorées et auxquelles ils n’ont pas fait face. Lorsque les autres prennent les rôles des membres de notre famille et que nous pouvons juste suivre la constellation tranquillement, nous pouvons reprendre notre place dans notre famille avec sérénité et finalement trouver la paix aussi avec notre entourage. Car la réalité fait ça. Nous appartenons tous à notre famille quelle qu’elle soit et quels que soient les évènements qui l’ont touchée. Lors de ces séances méditatives collectives, le groupe entier sent un soulagement semblable à celui que les gens présents dans la lecture du corps. Le corps respire: Finalement! Finalement, on sent la vérité. Où ça? Dans le corps.

La fragmentation dont parle Patanjali est un état inconscient que les autres traditions spirituelles connaissent également. La paix intérieure ne peut pas être trouvée en concentrant son mental pour créer une autre réalité. La paix s’ouvre à nous, quand tout est présent dans la conscience et dans le corps et quand le pratiquant est en harmonie par rapport à tout ce qui a été et tout ce qui est. C’est là, qu’aussi le champ énergétique est en équilibre.

TASAPAINOJA

Opetin jokin aika sitten Ranskan Perpignanissa Patanjalin joogasutria ja puhuin eri tulkinnoista ja sanavalinnoista Samadhi padan toisen sutran suhteen. Monesti joogan määritelmä käännetään tuossa sutrassa mielen liikkeiden lakkaamiseksi. Kuitenkin mielen energia voi olla hajallaan silloinkin, kun ajatusta ei ole. Siksi tunnen Jean Bouchart d’Orvalin tulkinnan todella osuvaksi: Jooga tarkoittaa mielen hajaannuksen päättymistä.

Tämä kaikki on luettavissa kehosta. Siihen ruumiillistuu niin mielen hajaannus kuin hajaannuksen päättyminenkin. Ja toisinpäin. Mielen sisällöt heijastelevat kehon tilaa. Kun mieli on häiriöinen, on kehoon jäänyt jotain epätasapainoa menneisyyden kokemuksista.

Kehollinen joogaharjoitus auttaa ymmärtämään kehomme energiaa, joka avaa meille myös mielemme laatua. Jos kehomme energia on hajallaan, niin on luultavasti mielemmekin. Jos kehomme tuntuu yhtenäiseltä kokonaisuudelta, mielessämme tuskin on suurta pulmaa. Kun kehossamme ei ole voimaa tai tasapainoa, johtuu se yleensä siitä, että mielemme on kiinni jossain asiassa eikä siis tässä hetkessä. Tämä pitää energiamme muualla ja mielemme ja kehomme riitasoinnussa keskenään.

Kehonluentaa tehdessäni olen havainnut, miten joskus toisen ihmisen läsnäolo voi auttaa löytämään tasapainon. Se tapahtuu omassa opetuksessani esimerkiksi siten, että katson oppilaan kehoa ja koen tuon kehon ykseyden sydämessäni, vaikka oppilaan energia olisi segmentoitunut. Kun ihminen saa kokea katseen, joka sisällyttää itseensä kaiken, alkaa prosessi kuljettaa häntä oikeaan tilaan ja jossain vaiheessa kehoon asettuu syvällä tuntuva tasapaino. Miten se näkyy? Se oikeastaan tuntuu. Kun ihminen itse tiedostaa itsensä yhtenä kokonaisuutena, tapahtuu energiassa ja hengityksessä muutos. Tällöin yleensä koko ympäristö hengähtää helpotuksesta. Kehot ymmärtävät, kun toisen ihmisen kehon tila on harmonisoitunut.

Tuollainen kehollinen rauha on hetken kokemus täydellisestä tasapainosta. Kaikki muuttuu taas vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Tasapainosta ei oikeastaan voi puhua silloin, kun ihminen on yksinään ja erillään muista, vaan se koetaan suhteessa muihin. Niin kauan kuin yhteydessä muihin ihmisisiin on vaikka alitajuisestikin joku ristiriita tai torjuminen, ihminen ei löydä rauhaa kehoonsa. Niinpä kun harjoittelu on sallinut tasapainoa harjoitusolosuhteissa, onkin aika tarkastella, miten tuo tasapaino pysyy suhteessa ulkomaailmaan.

Myös vuorovaikutustilanteita voisi katsoa joogafilosofian näkökulmasta ja todeta, että niin mieli kuin kehokin on fragmentoitunut ihmisten välisissä suhteissa. Mieli jättää jotkut asiat näkemättä, keho suostuu kohtaamaan vain tietyt tunteet. Ristiriidat vuorovaikutuksessa ovat usein syvemmällä kuin mielipide-eroissa. Me voimme kokea ristiriidan ihmisten välisenä, mutta yleensä se on meidän omassa suhteessamme todellisuuteen. Tällaisia asioita, sokeita pisteitä, tutkitaan Perhekonstellaatiometodilla. Se tuo esiin sukumme oleelliset kytkökset, jotka hallitsevat myös muita ihmissuhteitamme. Niin kauan kuin emme ole tiedostaneet ja hyväksyneet omaa paikkaamme suvussamme, emme voi olla täysin tasapainossa muissakaan ihmissuhteissa.

Perhekonstellaatiotilanteissa nousee pintaan asioita, joita suvun jäsenet eivät ole suostuneet näkemään ja kohtaamaan. Kun ihminen saa katsoa omaa perhettään muiden ottaessa perheen henkilöiden roolit, hän pääsee yhteyteen todellisuuden kanssa. Hän voi asettua omaan osaansa rauhassa ja löytää sopusoinnun ympäristön kanssa. Jokainen kun kuitenkin kuuluu perheeseensä ja sukuunsa, oli sen tapahtumat tai tunnelmat sitten mitä vain. Näissä meditatiivisissa, kollektiivisissa prosesseissa ryhmä kokee samankaltaisen huojennuksen kuin kehonluentaa seuraavat. Keho hengähtää: vihdoinkin! Vihdoinkin totuus on tässä. Missä? Kehossa.

Hajaannustila, josta Patanjali puhuu on tila, mistä muissakin henkisissä traditioissa ollaan tietoisia. Ihmisen sisäinen rauha ei löydy keskittymällä siten, että itse luo todellisuuden. Se löytyy, kun mieli ja keho ovat hyväksyneet todellisuuden ja ihminen on näin harmoniassa suhteessa kaikkeen, mitä on ollut ja mitä on. Silloin energiakenttäkin on tasapainossa.

 

Photo by Anne

 

 

Presences

As a yoga teacher I work with the challenge we humans have of being present. This is the difficulty that the beginner practitioner also soon realizes. The asana practice makes it quickly tangible how the mind runs ahead of the breath and the physical movement. That’s why the practitioner gets out of breath and the movements become careless. If the mind calms down and settles into the breath and the body, the practice unfolds smoothly and one feels full.

For many people the presence doesn’t even seem important. It’s enough to be here more or less. Only when one realizes that one’s really never present here and now, one can ask oneself some questions. Can I go through my whole life without ever really meeting with myself? Can I spend my life beside myself?

The regular asana practice is probably hard for many precisely because it requires presence and to be present you should detach yourself from everything else. On the other hand the presence in the body is tough also when you have been outside of yourself for years and the subtle sensations of your body confuse you. When we realize the importance of the body in the entirety of being human we can use the asana practice to deepen our presence.

The presence in the body is actually much more demanding than mindfulness, because it means total awareness. Some people can close themselves in their minds and go on with being absent through thinking. The real presence includes the stream of consciousness, the sensations of the body, the emotions and the vital energy. Everything. Nothing is rejected.

I believe there are two basic reasons why people are not present in their body. One is because they have problems in their life and their mind is attached to their worries. Under these circumstances the absentmindedness is easily justified and ignored with a thought that as soon as the worries go away, one can (re-)start practicing yoga. As long as the problems are here, the yoga is not possible.

The other reason is because life is going so well. The mind is attached to the mental images of happiness and success and it seems the present moment doesn’t give more than these images. In these situations we think that when the period of happiness is over, then we can practice yoga. Right now it’s not worth it, we don’t have time nor patience.

The presence is actually something we choose to live. The circumstances will never be ideal. The outer conditions will always make us feel happy or unhappy. What counts is what happens inside of us. When life goes really well, we should be able to stop the hype inside of us to cultivate our presence. Because later when we face difficult times and feelings, we have already access to the always soothing reality through our presence. The images of unhappiness or threat don’t overwhelm us.

It’s only in the body this moment vibrates. But do we have the courage to surrender to our body? Do we have the courage to let go of the images and to be open to life?

PRÉSENCES

En tant que professeure de yoga, je suis constamment face au défi que présente la présence à nous, les humains. C’est quelque chose qui frappe aussi le débutant dans le yoga postural. La pratique des asanas va vite montrer que le mental devance la respiration et le mouvement, ce qui fait que le pratiquant se trouve hors du souffle et que les mouvements deviennent imprécis et vides. Si, par contre, le mental s’installe dans la respiration et le corps, tout se passe dans la douceur et l’épanouissement.

Mais pour beaucoup la présence n’a pas tellement d’importance. Ça suffit d’être là, plus ou moins. C’est seulement quand on se rend compte, qu’on n’est jamais là, qu’on commence à réfléchir. Peut-on aller jusqu’au bout sans jamais être ici et maintenant, sans jamais se rencontrer vraiment? Peut-on vivre toute sa vie à côté de soi-même?

Lorsque nous sommes conscients de la signification du corps physique pour notre humanité, nous pouvons approfondir notre présence par la pratique des asanas. La pratique des asanas régulière pose souvent des problèmes, car elle requière la présence et la vraie présence nous oblige à nous détacher de tout le reste. La présence est difficile aussi, quand nous avons été hors de notre corps pendant des années et nous ne parvenons pas à lire les messages subtiles de notre corps.

En fait, la présence dans le corps physique est une présence plus totale que la présence dans le mental. Il y en a qui se ferment dans leur mental et continuent ainsi leur absence par la pensée. La vraie présence inclut le flux de conscience, les sensations physiques, les émotions et l’énergie vitale. Tout. Rien n’est rejeté.

Je pense qu’il y a deux raisons principales, pourquoi les gens ne sont pas présents dans leurs corps. La première est parce que ça ne va pas. Ils ont des problèmes dans leur vie et le mental est attaché à des soucis. Dans ces moments-là, l’absence se justifie par ces pensées: Quand on a des problèmes, on n’arrive pas à pratiquer le yoga. Mais dès que les problèmes sont résolus, on peut reprendre.

Et la seconde raison est parce que ça va très bien! Le mental s’attache aux images du bonheur et du succès. Comparé à ces images, le moment présent n’a pas autant à donner. On se dit, que quand le bonheur s’affaiblira, on va se (re-)mettre au yoga. Maintenant, ce n’est pas la peine, on n’a pas le temps ni la patience.

La présence est finalement quelque chose que nous choisissons à vivre. Les circonstances ne seront jamais idéales. Les conditions externes nous feront sentir soit heureux ou malheureux. Ce qui compte, c’est ce que nous avons à l’intérieur. Lorsque ça va très bien, nous devrions freiner l’excitation pour cultiver notre présence. Ça va nous servir aux moments de difficultés, car nous avons déjà l’accès à la réalité toujours apaisante par notre présence. Les images menaçantes ne nous envahissent pas.

C’est uniquement dans le corps où le moment présent vibre. Mais osons-nous nous adonner à notre corps? Osons-nous nous détacher des images que nous avons créées et nous ouvrir à la vie?

36774764_10214604691264140_8218659382502621184_n

LÄSNÄOLOJA

Joogaopettajana on tiiviisti tekemisissä sen kanssa, miten vaikeaa meidän ihmisten on olla läsnä. Tämän huomion aloitteleva harjoittelijakin tekee hyvin nopeasti. Asanaharjoituksessa tulee näkyväksi, miten mieli viilettää hengityksen tai fyysisen tekemisen edellä. Tästä syystä harjoittelija hengästyy tai liikkeet ovat huolimattomia ja hengettömiä. Jos taas mieli rauhoittuu ja asettuu hengitykseen ja kehoon, kaikki sujuu sulavasti ja oleminen tuntuu täyteläiseltä.

Kaikille läsnäolo ei tunnu mitenkään tärkeältä. Kunhan nyt on jotenkuten läsnä, se riittää. Sitten kun herää tajuamaan, että ei oikeastaan koskaan ole käsilläolevassa hetkessä, asia voi tietenkin pistää miettimään. Voiko elämänsä elää ilman, että koskaan kohtaa itsensä todella? Voiko elämän elää itsensä vieressä?

Luultavasti säännöllinen asanaharjoittelu on monelle vaikeaa nimenomaan siksi, kun se vaatii läsnäoloa ja todellinen läsnäolo pakottaa irrottamaan otteen kaikesta muusta. Toisaalta läsnäolo kehossa on tuskallisen vaikeaa myös siksi, kun on vuosia jo ollut irti itsestään eikä ymmärrä kehonsa hienovaraisia viestejä. Kun kehon merkityksen tiedostaa ihmisenä olemisen kokonaisuudessa, voi asanaharjoittelu olla nimenomaan syvenevää läsnäoloharjoittelua.

Itse asiassa kehollinen läsnäolo on vaativampi läsnäolon muoto kuin mielen tason läsnäolo. Jotkut voivat nimittäin hyvinkin muurautua mieleensä ja jatkaa läsnäolottomuuttaan ajattelemalla. Todellinen läsnäolo pitää sisällään tajunnanvirran lisäksi kehon tuntemukset, tunteet, ja vitaalienergian. Kaiken. Mitään ei torjuta.

Uskon, että on kaksi perussyytä, miksi ihmiset eivät ole läsnä kehossaan. Yksi syy on se, että heillä menee huonosti. Elämässä on ongelmia ja mieli on kiinni huolissa. Läsnäolottomuuden sivuuttaa silloin tyypillisesti ajatuksella, että kun ongelmat ovat läsnä, ei joogaamisesta oikein tule mitään. Kunhan huolet hälvenevät, sitten voi joogata.

Ja toinen syy on se,  että heillä menee hyvin. Mieli on kiinni onnellisuuden ja menestyksen mielikuvissa eikä käsillä olevalla hetkellä ole yhtä antoisaa tarjottavaa kuin mitä mielikuvissa on. Ajatus, joka näitä nousujohdanteisia tilanteita leimaa on, että sitten kun ei enää mene niin hyvin, niin sitten voi ehkä joogata. Nyt ei kannata, nyt ei ehdi eikä malta.

Läsnäolo onkin päätös. Meni sitten hyvin tai huonosti. Ihanteellisia olosuhteita ei nimittäin tule koskaan. Aina menee joko liian hyvin tai liian huonosti. Merkitystä on sillä, mitä tapahtuu sisällämme. Kun menee oikein hyvin, pitäisi kyetä hillitsemään kiihtymys ja laskeutumaan tähän hetkeen, sillä sitten kun taas menee heikommin, on reitti jo auki todellisuuden aina lohdulliselle maaperälle läsnäolon kautta.

Vain kehossa voimme kokea käsillä olevan hetken värähtelyn. Uskallammeko antautua kehoomme? Uskallammeko toisaalta päästää irti mielikuvistamme ja toisaalta ottaa elämän vastaan?

 

Photo by Anne (detail from a work of Zao Wou-Ki)

Biodynamic presence

In my previous post I told about a dream. The dream world can actually offer us precious information on what’s going on in our subconscious mind. In addition to dreams I’ve been interested in observing the moments between the wakefulness and the sleep. What happens to us when we fall asleep, and what happens when we wake up? I’ve been increasingly interested in the sensations of my body in those moments. I’ve written earlier on some of those experiences: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Very similar things come up in Yoga Nidra practices (relaxation practice) where the mind lets go of outer objects and surrenders to the body. In Yoga Nidra the consciousness is not completely excluding the input to the neural processing from the outer world. When you come back from that state to the everyday life state, there’s a moment before you open your eyes, when you are at the borderline, between two worlds. This is a significant moment. How not to go totally with the mind again?

At the awakening from the dream or relaxation the mind’s energy takes easily the energy of the heart along with it. Not that the mind is full of heart’s loving energy, but the mind is so strong that the consciousness goes with the mind and not much is left in the heart. We need to be sensitive to that and keep the energy in the heart. Because when the heart is energetically empty all relating is mental and superficial.

I’ve been savouring this delicate moment to understand what happens in my heart when there’s a change in the consciousness. What can I do to keep love in my heart? Because it’s not thinking of the heart that creates love. It’s love itself. And to really feel love, heart energy, we need time. The mind is quick, the heart is slow. Slowing down to the rhythms of the heart is one thing.

Very often the feeling of love in our hearts is the result of being loved or having been loved by someone. So, it’s usually the other person’s loving presence that ignites love in our heart. Very often this is what mothers do. In our childhood they give us the sense of security and warmth with the presence of their heart. This introduces us to love. Someone has love and our heart recognized its deepest bliss and wants to connect to that.

When I look this from the perspective of Biodynamic Cranio-sacral Therapy I can see that even the love of a mother is stained with expectations and hope. Even if all the wishes are well-intentioned and kind, they carry something extra. Something that is not love. A mother can’t exclude her fears. The baby feels them, because the baby lives in this energetic field. Often mothers are worried and scared for their children. You could say that that’s part of love and sure, this is how we humans relate to others with all the spectrum of our emotions. That’s why so few of us have ever got the experience of pure love from another being.

The Biodynamic Cranio-sacral therapy is there to complete this lack. When the practitioner is settled in a neutral meditative state and works in the biodynamic field, when (s)he doesn’t try to heal, doesn’t want the patient to be anything else that (s)he is, when the practitioner is not scared or worried for the patient, (s)he’s just present with his/her heart giving space, this fills the heart of the patient with pure love. Pure love is love without any fear and worry. Feeling this kind of love in your own heart is healing. This kind of moments anchor love in our heart.

PRÉSENCE BIODYNAMIQUE

Dans mon post précédent, j’ai raconté un rêve. Le monde des rêves peut nous offrir des informations précieuses sur ce qui se passe dans notre subconscient. Pendant des années, j’ai été curieuse d’observer ce qui se passe en moi aux moments d’endormissement et de réveil. Ce qui m’a spécialement intéressé dans ces moments, c’est ce qui se passe dans les sensations de mon corps physique. J’ai écrit quelque chose sur ça avant dans mon blog: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Des expériences similaires sont vécues dans les pratiques du yoga nidra (relaxation profonde guidée) dans lesquelles le mental se détache des objets externes en se fondant au corps physique. Pendant le yoga nidra, la conscience n’exclut pas complètement les informations provenant du monde extérieur. Lorsque nous revenons de cet état dans l’état de tous les jours, il y a un moment avant de ré-ouvrir les yeux, où nous sommes au bord de quelque chose, entre deux mondes. C’est un moment important. Comment ne plus aller totalement avec le mental?

Au réveil, le mental a tendance d’amener l’énergie du cœur avec lui. Non que le mental ait absorbé l’énergie aimante du cœur, mais le mental étant si fort, il emporte la conscience avec lui. Ainsi, très peu d’énergie reste dans le cœur. Nous devons rester sensible pour garder l’énergie dans le cœur. Parce que, quand le cœur est énergétiqument vide, toute relation devient mentale et superficielle.

Je savoure souvent ces moments pour comprendre ce qui se passe en moi pendant les changements d’état de conscience. Qu’est-ce que je peux faire pour garder l’amour dans mon cœur? Car, ce n’est pas en pensant à l’amour que l’amour se crée. C’est l’amour lui-même. Et pour sentir l’amour et l’énergie du cœur, nous avons besoin du temps. Le mental est rapide, le cœur est lent. Il faut donc ralentir sa vie pour sentir les rythmes du cœur.

Très souvent le sentiment d’amour dans notre cœur est le résultat d’être aimé ou d’avoir été aimé par quelqu’un. Alors, c’est par l’amour de l’autre que notre cœur s’allume. Dans une présence aimante nous sentons l’amour. C’est ce que nous avons souvent eu dans notre enfance par notre maman. Les mamans nous donnent une sécurité et une tendresse avec la présence de l’amour dans leurs cœurs. C’est comme ça que nous sommes introduits à l’amour. Quelqu’un a l’amour et notre cœur reconnaît cette béatitude et veut se connecter à ça.

Mais même l’amour maternel vu de la perspective de la biodynamique crânio-sacrée, est tâchée avec des attentes et de l’espoir. Même si toutes ces attentes sont bienveillantes et gentilles, elles portent en elles quelque chose de superflu. Quelque chose qui n’est pas l’amour. Une maman ne peut pas effacer ses peurs. Le bébé sent les peurs, car il respire ce champ biodynamique. Les mamans se soucient pours leurs enfants et elles ont peur. On pourrait dire que les soucis font partie de cet amour et c’est sûr. C’est comme ça que nous les êtres humains sommes en relation avec les autres, avec un spectre de sentiments variés. C’est pour ça que très peu d’entre nous ont jamais eu l’expérience d’un amour pur de la part d’un autre être humain.

La thérapie biodynamique crânio-sacrée est là pour combler cet absence. Lorsque le praticien s’installe dans un état neutre et méditatif pour travailler dans le champ biodynamique, lorsqu’il n’essaie pas de guérir, ne souhaite rien pour le patient qui ne fasse pas partie de celui-ci au moment présent, lorsque le praticien n’a pas de souci pour le patient, mais il est présent dans son cœur, cela remplit le cœur du patient d’amour. L’amour pur est un amour sans peur et soucis. En sentant un amour pur dans notre cœur, nous sentons la guérison réelle. Les moments d’amour pur ancre l’amour dans notre cœur.

33816534_10214308322335102_8081640184774393856_o

BIODYNAAMINEN LÄSNÄOLO

Edellisessä postauksessani kerroin unesta. Unien maailma voi tarjota meille arvokasta tietoa alitajunnassamme käynnissä olevista asioista. Vuosien ajan olen ollut kiinnostunut tarkkailemaan hetkiä, jotka ovat valveen ja unen rajamailla. Mitä tietoisuudessa tapahtuu nukahtaessa ja mitä herätessä? Vielä enemmän olen ollut kiinnostunut siitä, mitä kehoni tuntemuksissa tapahtuu noissa hetkissä. Olen sivunnut aihetta tässä tässä postauksessani: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Samantyyppisiä asioita on havaittavissa esimerkiksi jooganidra-harjoituksessa (tietoinen rentoutumisharjoitus), jossa mieli parhaimmillaan päästää irti ulkoisista kohteista ja uppoaa kehoon. Kun sitten harjoituksesta palataan arkitilaan, on ennen silmien avaamista hetki, jolloin ollaan rajalla, kahdessa maailmassa. Mielen huomio ei vielä lähde ulos, mutta on monesti jo suuntautunut pois kehosta. Tähän tietoisuuden tason muutokseen ja koko olotilan muutokseen olen kiinnittänyt vuosien ajan huomiota herätessäni.

Olen tunnustellut paljon noita heräämisen hetkiä ymmärtääkseni mitä sydämessäni tapahtuu, kun tietoisuudentila muuttuu. Mitä voisi tehdä, jotta energia pysyy sydämessä? Nimittäin rakkauden ajatteleminen ei synnytä rakkautta. Vain rakkaus synnyttää rakkauden. Ja jotta todella voisimme tuntea rakkauden, sydämen energian, tarvitsemme aikaa tuntea. Mieli on nopea, sydän on verkkainen. Ensimmäinen asia on siis oman tahtinsa hidastaminen.

Heräämisessä käy yleensä niin, että energinen mieli kaappaa aktivoituessaan mukaansa myös sydämen energian. Ei kuitenkaan niin, että mieli olisi tulvillaan sydämen energiaa, vaan siten, että tietoisuus yhdistyy mielenliikkeisiin ja hyvin vähän siitä on jäljellä enää sydämessä. Herkkyys on tärkeää, jotta voimme pitää energian sydämessämme. Sillä kun sydän on energeettisesti tyhjä, kaikki kanssakäyminen tapahtuu mielen tasolla ja on siten pinnallista.

Rakkaus meissä on miltei aina seurausta siitä, että meitä rakastetaan tai meitä on rakastettu. Joku toinen ihminen siis sytyttää sydämemme rakkauden. Rakastavan ihmisen läsnäolossa voimme aistia rakkauden. Lapsuudessa tämä on yleensä äidinrakkauden aikaansaamaa turvallisuudentunnetta ja lämpöä meissä. Näin me tutustumme rakkauteen. Joku rakastaa ja meidän sydämemme tunnistaa rakkauden syvyyden ja kytkeytyy siihen.

Biodynaamisen kraniosakraaliterapian näkökulmasta asiat näyttäytyvät itselleni niin, että myös äidinrakkaus valtavuudessaan on täplittynyt odotuksilla ja toiveilla. Vaikka kaikki toiveet olisivat hyväntahtoisia ja elämänmyönteisiä, niissä on jotain ylimääräistä. Jotain, mikä ei ole rakkautta. Äidit eivät voi pyyhkäistä pelkojaan pois. Jo vauvat tuntevat nämä pelot, sillä ne hengittävät tätä biodynaamista kenttää. Äidit ovat monesti huolissaan ja peloissaan lastensa puolesta. Voisi tietenkin ajatella, että huolissaan olo on osa rakkautta ja toki näin inhimillisesti katsoen onkin. Kanssaihmisinä meillä on käytössä koko tunteiden kirjo. Siksipä harva meistä on saanut koskaan toiselta ihmiseltä puhdasta rakkauden kokemusta.

Biodynaaminen kraniosakraaliterapia on syntynyt täyttämään tätä vajetta. Kun hoitaja asettuu neutraaliin, meditatiiviseen olotilaan ja kuuntelee biodynaamista kenttää, kun hän ei yritä parantaa, ei halua hoidettavan olevan muuta kuin tämä on, kun hoitaja ei pelkää hoidettavan puolesta, vaan antaa tilaa, on läsnä sydämellään, se täyttää hoidettavan sydämen rakkaudella. Puhtaassa rakkaudessa ei ole pelkoa eikä huolta. Kun saamme yhdistyä sydämessämme puhtaaseen rakkauteen, se parantaa kaikki haavat. Sellaiset rakkauden hetket juurruttavat rakkauden sydämeemme.

 

Photo by Anne ~ Cazilhac, France

✨ Am I only dreaming? ✨

I had a dream. I’m at the airport walking towards the gate. I’m pulling a bag behind me and approaching a concrete protuberance where I imagine the escalator is situated. I step into the void. There is no escalator. There’s a fall of ten meters below me. I let my bag go and grab the protuberance with both hands. I hang there. In peace. To draw the attention of people passing by I use my voice very carefully not to allow the moving air disturb my balance or to suck my energy. The bypassers hear my little voice and they come to help me. Somebody takes a good hold on my wrist and I know I will be taken safely back on the platform.

The emotional field in dreams is often revelatory. It’s also a great source of information on ourselves when the changes we go through aren’t yet visible to us. We haven’t been in a situation in which our new self could express something new. A dream can be the way to become more aware of this spiritual change. We have maybe left something useless behind us. For example, we have more courage, because the power of shame has diminished in our subconscious mind. We aren’t necessarily aware of the missing shame, but through our action we can see we have a new courage which is a sign of less shame.

This dream is really meaningful to me and I want to share it. It’s a story about a long process through Biodynamic Cranio-Sacral work towards the Health. One of the cornerstones of this method is Health which doesn’t mean the absence of illness. It’s the capacity to find always what is healthy in us even when we are sick or suffering. There’s always something that feels good too. That connection is enough to allow life to run in our veins and to heal us. Our nervous system is self-healing. This is not about an intellectual attitude, but about a meditative physico-sensational experience in which we are reconnected to our living force and we start to trust its wisdom again.

Personally I’ve witnessed a growing skill to reconnect with Health. I could say this natural skill is now a part of my system. Hanging there one second away my death I still see life. That’s all I see. This is bliss. This saves us. It’s not about a solid trust in life – because anyway one day it ends – but when the nervous system is reorganized for life nothing is looking there where there’s no life.

I hope I can share more about this biodynamic approach in my future posts, because my sincere hope is to everybody have this kind of life of bliss.

33120354_10214266738815540_2567412070932807680_n

JE RÊVE OU QUOI? 🌙✨

J’ai fait un rêve. Je suis à l’aéroport en train de marcher vers la porte d’embarquement. Je traine ma valise derrière moi et je m’approche une protubérance en béton où je pense trouver l’escalier mécanique pour descendre. Je prend un pas et je tombe dans le vide. Il n’y a aucun escalier. En dessous de moi une chute de 10 mètres. Je lâche ma valise et j’attrape la protubérance avec mes deux mains. Je reste pendue là. Tranquille. Puis, très doucement, en faisant attention de ne pas laisser l’air produit par le son faire basculer mon équilibre ou prendre mon énergie, je murmure au secours. Les passants m’entendent et se ruent à mon aide. Quelqu’un attrape mon poignet avec une main solide et je sais que je suis sauvée et que je retrouve la plateforme sous mes pieds très vite.

Le champ émotionnel des rêves est souvent révélateur. C’est en fait la source d’information sur nous-mêmes, lorsque nous avons changé à l’intérieur, mais les changements ne sont pas encore visibles à nous-mêmes. Nous n’avons pas encore eu l’occasion d’être confronté à des choses qui nous montreraient le changement. Un rêve peut être le chemin pour plus de clarté et conscience à l’égard de ce changement en nous. Nous avons laissé quelque chose d’inutile derrière nous. Par exemple, nous sommes plus courageux, parce que la prise de la honte a diminué dans notre subconscient. Nous ne sommes pas forcément conscient de cette honte qui n’est plus là, mais c’est par notre propre action plus courageuse, que nous pouvons conclure que la honte a dû diminuer.

Ce rêve est important pour moi et je voulais le partager, car il s’agit d’un long processus vers la Santé au sein de la Biodynamique crânio-sacrée. Une des pierres angulaires de cette méthode est la Santé. La Santé qui ne veut pas dire l’absence de maladie, mais notre capacité de trouver toujours la Santé inhérente en nous, même quand nous sommes malades ou souffrons psychologiquement. Cette connexion suffit pour que les forces vitales remplissent nos veines de nouveau et nous guérissent. Notre système nerveux central est auto-guérisseur. Il ne s’agit pas une attitude intellectuelle, mais une expérience méditative physico-sensationnelle grâce à laquelle nous sommes reconnectés à notre force vitale et nous retrouvons la confiance en sa sagesse.

Personnellement, j’ai pu constater une capacité croissante de reconnecter avec la Vie, avec la Santé. Je pourrais dire que cet état fait maintenant partie de mon système. Même à une seconde avant la mort, je vois la vie. C’est tout ce que je vois. Cela s’appelle félicité. C’est ça qui nous sauve. Il ne s’agit pas d’une confiance solide dans la vie – car de toute façon elle va finir un jour – mais lorsque le système nerveux est réorganisé pour ne voir que la Santé, rien en nous cherche autre chose.

J’espère pouvoir partager plus sur l’approche biodynamique dans mes posts à venir, car je souhaite vivement que tout le monde puisse avoir une vie épanouie comme ça. Une Santé réelle.

UNTAKO VAIN? ✨🌙✨

Näin unen. Olen lentoasemalla kävelemässä koneen lähtöportille. Vedän laukkua perässäni ja suuntaan kulkuni betoniselle ulokkeelle, josta kuvittelen rullaportaiden vievän alas. Astun tyhjään. Mitään rullaportaita ei ole. Allani kymmenen metrin pudotus. Päästän irti laukusta ja nappaan molemmilla käsillä kiinni kielekkeestä. Roikun siinä. Rauhassa. Sitten huhuilen ohikulkijoille ääntäni varovasti käyttäen, jottei tuottamani ilmavirta heilauta tasapainoani tai vie energiaani. Ihmiset kuulevat hiljaisen ääneni ja rientävät apuun. Joku ottaa tukevan otteen ranteestani ja tiedän pääseväni tasanteelle takaisin.

Unien tunnemaailma on usein paljastava. Se on oiva tietolähde sisimpämme tilasta silloin, kun meissä tapahtuneet muutokset eivät vielä ole itsellemme näkyviä. Emme ole päässeet tilanteeseen, jossa uudistunut minämme voisi meille näyttäytyä. Uni voi olla se tapa, jolla tulemme tietoisiksi henkisestä muutoksesta. Jotain ylimääräistä on pudonnut kyydistä. Olemme esimerkiksi rohkeampia, koska alitajunnastamme on liuennut häpeää pois. Emme siis välttämättä tiedosta sitä, että emme häpeä, mutta näemme toimintamme kautta, että meissä on uutta rohkeutta, joka kertoo häpeän puuttumisesta.

Tämä uni on itselleni merkittävä ja haluan sen jakaa, koska se kertoo pitkästä prosessista  kohti Terveyttä biodynaamisen kraniosakraaliterapian kautta. Tämän terapian yksi kulmakivistä on Terveys, millä ei tarkoiteta sairauden poissaoloa. Vaan sitä, että löydämme itsestämme sairaana tai kivuliaana sen, mikä on tervettä, ja sen, mikä tuntuu hyvältä. Se riittää siihen, että elämä pääsee virtaamaan ja parantamaan. Kyse ei ole älyllisestä suhtautumisesta, vaan enemminkin meditaatiivisesta kehollis-fysiologis-tuntemustason kokemuksesta, jossa saamme yhteyden elinvoimaamme ja alamme luottaa sen viisauteen.

Olen kokenut jatkuvasti kasvavaa kykyä tähän. Voisin sanoa, että siitä on tullut niin luonteva osa minua, että roikkuessani sekunnin päässä kuolemastani, näen elämän. Se on onnea. Se pelastaa. Kyse ei ole luottamuksesta, sillä kun hermostomme on järjestäytynyt uudelleen koko voimallaan elämää kohti, ei mikään osa meistä suuntaudu sinne, mikä on elämän vastaista.

Toivon osaavani jakaa biodynaamista lähestymistapaa enemmän tulevissa postauksissani, koska toivon todella, että kaikki ihmiset voisivat päästä tällaiseen onneen ja autuuteen. Todelliseen Terveyteen.

 

 

Photo by Anne (Marseille, Club La Pelle)

Life is perfect

On social media people share beautiful spiritual truths in the form of slogans. Many of them are true, because they represent the inner truth of someone having dug deeply inside him/herself. They reflect the experiences in which the individual has removed the obstacles and found peace. You can easily agree with them nodding: Yes, this is how it is! Nevertheless it’s not by grasping the wisdom of a sweet slogan, the proof that someone else has understood something essential, you can take a leap to avoid the pain of your own growth. If you haven’t experienced what the slogan is about it will resonate with all its power somewhere else than in you.

There are many different kind of modern mantras. However some of these sayings carry something that is more against life than for it. One quite widely propagated thought is that one should embrace one’s imperfections. “I’m not perfect, but I accept myself with all my imperfections.” At the surface it seems a very merciful and lovely attitude to have. The surface is misleading. This kind of position includes at least two flaws that will gnaw our inner well-being.

Firstly there’s a premise that I am imperfect – every moment. I just need to accept it. How terrible is that? It’s like first judging a flower by its colour, because my mind prefers another colour and then accepting it. We don’t have a word to say here! Of course, we can give our eternal opinions about everything, but if we practice yoga, this is something we want to get rid of. It’s the mind in its craziness paying attention to what’s missing and criticizing everything in us. Our ❤️ is never against life – our ❤️ is never against us.

Secondly, from the point of view of imperfection or incompleteness, we live in an illusion that one day that could change. And that’s also true. When life is over, we have reached perfection. Nothing can grow anymore. But why have this kind of look on yourself that you’re not perfect before you die? So, as we are “imperfect” through all our lives why give any thought to that at all? We are so much! We have richness of life in us. We need to look at that! ✨💚🌱💚✨

Of course that doesn’t mean either the arrogance that declares: I’m perfect as I am! Let’s live inside of us in a reality that is perfect, because life is perfect. There’s no scale for evaluating that. Life is never imperfect. When we see ourselves imperfect, we put ourselves above the Creation. That’s the ego in its full power.

32294356_10214195348910837_3759371877617762304_n

LA VIE PARFAITE

Sur les réseaux sociaux, nous pouvons voir des vérités spirituelles en forme des slogans. La plupart d’eux sont vrais dans le sens où ils ont été formulés par quelqu’un qui a fait des recherches profondes sur soi-même. Ils reflètent l’expérience d’un individu ayant pu anéantir les obstacles et ayant ainsi pu trouver la paix. Nous pouvons aisément hocher la tête en signe d’accord: “C’est exactement comme ça!” Mais après tout, ce n’est pas en nous nous aggrippant à une sagesse d’un slogan que nous pouvons éviter nos propres douleurs de croissance spirituelle. C’est quelqu’un d’autre qui a trouvé l’essentiel. Lorsque nous n’avons pas parcouru ce chemin, le slogan va résonner dans toute sa puissance ailleurs qu’en nous.

Il y a de différents mantras modernes. Et pourtant une partie d’eux est très clairement plus contre la vie que pour elle. Une pensée qui est abondamment propagée est que nous devrions accepter nos imperfections. ”Je ne suis pas parfait(e), mais je m’accepte avec mes imperfections.” Ça paraît une attitude ravissante et indulgente à la surface. La surface est trompeuse. Ce genre de position inclue au moins deux idées qui vont ronger notre bien-être intérieur.

Premièrement, il y a ce sous-entendu que nous sommes imparfait(e)s – à chaque moment. Suffit de l’accepter. Quel horreur! Sérieusement, ce n’est pas à nous de juger la vie! C’est comme si on jugeait la couleur d’une fleur, parce qu’on en préfère une autre, et puis, on finit par l’accepter. Bien entendu, nous pouvons donner nos opinions éternellement sur tout ce que nous voulons, mais quand nous pratiquons le yoga, c’est les opinions dont on veut se débarrasser. C’est le mental dans sa folie qui critique tout et prête l’attention toujours à ce qui manque, lorsque nous permettons à notre mental de prendre le dessus. Notre 💚 n’est jamais contre la vie – il n’est jamais contre nous.

Deuxièmement, du point de vue de l’imperfection ou de l’incomplétude, nous vivons dans une illusion qu’un jour ça change. Et c’est vrai aussi! Lorsque la vie touche à sa fin, nous avons atteint la perfection. Rien ne va grandir, rien ne va plus mûrir. Mais pourquoi se permettre d’avoir une façon de se regarder comme ça? Alors, si nous sommes imparfait(e)s, pourquoi y penser du tout? Nous sommes tellement riches à l’intérieur! Nous devons sentir ça plutôt! 💛 🤸‍♀️ 🌟 🤸‍♂️ 💛

Tout ceci ne veut pas dire d’aller déclarer avec arrogance “Je suis parfait(e) comme je suis!” À l’intérieur de nous la vie est parfaite. Vivons cette perfection qui ne se prête pas à l’évaluation! La vie n’est jamais imparfaite. Si nous la voyons comme ça, c’est que nous nous mettons au-dessus de la Création! Une position pour l’égo dans sa puissance hallucinante.

TÄYDELLINEN ELÄMÄ

Sosiaalisessa mediassa on liikkeellä kauniita henkisiä totuuksia sloganeiden muodossa. Monet niistä ovat siinä mielessä totta, että ne ovat totuuksia, jotka joku itseensä syventynyt ihminen on kokenut kasvussaan. Nimenomaan niitä kokemuksia, joissa ollaan ylitetty mielen asettamat esteet ja päästy rauhaan. Niille on helppo nyökkäillä: “Näin se on!” Emme kuitenkaan voi loikata omien kasvukipujemme yli tarttumalla sloganin viisauteen. Kun ei itse ole kokenut sitä, mistä on kyse, slogankin resonoi todellisessa voimassaan jossain ihan muualla kuin sen lukijassa.

Näitä hokemia on monenlaisia, ja jotkut niistä kantavat sanomassaan jotain elämänvastaista. Eräs suosittu ajatus on oman keskeneräisyytensä hyväksyminen. “En ole täydellinen, mutta hyväksyn oman keskeneräisyyteni.” Pinnalta katsoen voi näyttää, että asenne on armollinen ja itsensä hyväksyvä. Syvemmällä on petollinen ajatusrakennelma. Tällaiseen näkemykseen liittyy ainakin kaksi epäkohtaa, jotka jyrsivät sisintämme.

Ensimmäinen asia on se oletus, että olen keskeneräinen – koko ajan. Minun pitää vain hyväksyä se. Kuinka kolkkoa! Vakavasti ottaen, meillä ei ole tällaista mahtia. Se on kuin arvioisimme kukan väriä ja päättäisimme hyväksyä sen, vaikka pidämme toisesta väristä enemmän. Mitä meidän mielipiteemme on elämän rinnalla, joka on sitä, mitä se on? Joogaavina ihmisinä haluamme irrottautua mielemme otteesta, joka kritisoi, näkee puutteita ja väittää kaikesta jotain. Sydämemme ei ole koskaan elämää vastaan, sydämemme ei ole koskaan meitä itseämme vastaan.

Toinen asia on se, että keskeneräisyyden vinkkelistä meistä tulee joskus valmiita. Tottahan se on. Emme ole keskeneräisiä enää sitten, kun elämä on ohi. Silloin kasvu on päättynyt. Miksi katsoa itseään tuosta näkökulmasta, että on kesken? Meissä on niin paljon rikkautta. Miksi emme suuntaisi katsettamme siihen? Miksi siis hyväksyä keskeneräisyys? Elämä ei ole keskeneräistä. Se on aina täydellistä sellaisena kuin se ilmenee.  💖 🍀 ☀️ 🍀 💖

Se, että ei koe olevansa keskeneräinen, ei tarkoita arroganssia, joka julistaa omaa täydellisyyttään: Olen täydellinen juuri tällaisena! Sydämmessään voi elää täyttä elämää sellaisena kuin on, sillä sydämellä ei ole arvoasteikkoa. Jos pidämme itseämme epätäydellisenä, nostamme itsemme tuomariksi kaiken elämän ihmeen yläpuolelle. Se on egolle täydellinen paikka arvioida elämää – sen ulkopuolella.

 

 

Photo by Anne (La Maison du Pont Vieux, Cazilhac, France)