Balancing

Some time ago I was teaching in Perpignan in France. In the philosophy class I talked about the second sutra of Patanjali’s Samadhi pada. This sutra which gives the definition of yoga is very often translated ”ceasing the fluctuations of the mind”. However the mind can be fragmented without thoughts and the samadhi (yoga) can’t take place. Without thoughts the mental energy is still moving and tries to take form whenever there’s pressure in the body. That’s why I find the version of Jean Bouchart d’Orval exquisite. He says the state of yoga is the end of the fragmentation of the mind.

All this can be felt in the physical body, because it’s the incarnation of the fragmentation or the absence of fragmentation of the mind. And vice versa, the mind’s fluctuations are the reflection of the body. When the mind is agitated, there are marks of past experiences that disturb the body.

The physical practice help us to understand the energy of our body and it opens new perspectives on the quality of our mind too. If the body’s energy is diffuse the mind’s energy is probably the same. Consequently if our body feels like a unity, there are no problems usually in the mind. When we lack strength or balance it’s generally because our mind is attached to something that doesn’t exist at the present moment. This attachement keeps our energy away from now. The result is that the mind and the body are in dissonance.

When I’ve taught body reading I’ve been able to see how sometimes the presence of another person can contribute to find a balance. In my teaching for example it goes like this. I watch the body of my student and even if the energy of the body is segmented, I feel the unity of it in my heart. When the student feels my heart including everything a process starts taking him/her to a deeper balance. How can this balance be seen? Indeed, it can be felt. The moment when the student is conscious of him/herself as a whole, there will be a change in the breathing and energy. Generally this is transferred to the audience which will make a sigh of release. The bodies understand when the state of a single body is in harmony.

This kind of perfect energetical balance is often momentary. Everything changes in interaction with others. We can’t even talk about a real balance when we are alone and isolated. We can see it only in relation to others. As long as there is even an unconscious contradiction or a rejection towards others, we can’t feel peace in the body. So, when the practice has allowed us to find a balance in yoga context, we can observe how this balance goes on in dialogue with the outer world.

We can take the yoga philosophical point of view also to the interaction and see that the mind-body is as fragmented in interaction as it is as an isolated apparatus without contacts. The mind accepts some of the information and the body accepts some of the emotions. Very often both reject something. The conflicts in interaction are usually more profound than just opposite opinions. These conflicts might seem to be in our human relations, but probably it’s the conflict we have with the reality. It’s these conflicts, these blind spots the Family Constellation method is interested in. Through this method we can see the essential connections of our family and how they extend to other human relations we have. As long as we aren’t conscious of our place in our family and as long as we haven’t accepted it fully, we can’t be in balance in other relations either.

In the context of Family Constellation things that have been ignored in the families or those that haven’t been resolved emerge. When others represent our family in front of us, we can just watch and then take our place in the family with a serene heart. Doing that we can find peace also in today’s human relations. That’s what reality does. In these meditative collective sessions all the participants can feel the same kind of release than those watching a body reading. Their bodies breath again: Finally! Finally, we can feel the truth. Where can we feel it? In the body.

Many spiritual traditions share the same knowledge about the mind’s features. The fragmentation Patanjali talks about is our mind escaping the reality. The inner peace can’t be found by creating our own reality. The peace is the result of all things in the consciousness and in the body. The practitioner in harmony with all that has been and with all that is. It’s then the energy field finds a balance too.

ÉQUILIBRES

Il y a peu de temps, je donnais un stage à Perpignan. Dans le cours de philosophie, je parlais de l’interprétation et du choix des mots du deuxième sutra de Samadhi pada de Patanjali. Très souvent, le sutra qui définit le yoga, se traduit ”la cessation des fluctuations du mental”. Et pourtant, le mental peut être fragmenté sans aucune pensée. Car l’énergie mentale bouge, cherche à prendre forme aussitôt qu’il y a une pression dans le corps. C’est pour ça que la version de Jean Bouchart d’Orval me parle. Pour lui le yoga est la cessation de la fragmentation mentale.

Tout cela peut être lu dans le corps physique, car dans celui-là s’incarne aussi bien la fragmentation que la cessation de celle-ci. Et vice versa, les fluctuations mentales reflètent l’état du corps physique. Lorsque le mental manifeste des agitations, il y a dans le corps des marques du passé dérangeant l’équilibre.

La pratique physique du yoga nous aide à comprendre l’énergie de notre corps et cela va nous ouvrir des perspectives sur la qualité de notre mental aussi. Si l’énergie de notre corps est diffuse, celle du mental l’est probablement aussi. Si par contre, notre corps est une unité, il n’y a pas de problème dans le mental. Et lorsque la force ou l’équilibre nous manquent, c’est que notre mental est attaché à quelque chose qui n’existe pas dans la réalité du moment présent. Cet attachement tient notre énergie ailleurs. Le mental et le corps sont en dissonance.   

Quand j’ai enseigné la lecture du corps, j’ai pu constater, que parfois la présence d’une personne contribue à trouver l’équilibre à l’autre. Dans mon enseignement, par exemple, ça se passe comme ça. Je regarde le corps de mon élève et même si l’énergie du corps est segmentée, je sens son unité dans mon cœur. Lorsque l’élève sent le regard qui inclut tout, commence un processus qui va l’emmener dans un état d’équilibre profond. Comment ça pourrait se voir? En fait, ça se sent. Au moment où l’élève prend conscience de lui/elle-même en tant qu’un tout, il y a un changement aussi bien dans la respiration que l’énergie. En général, cela se transmet dans l’audience autour, qui pousse un soupir de soulagement. Les corps physiques comprennent quand l’état d’un corps s’est harmonisé.

Ce genre d’équilibre énergétique parfait est souvent momentané. Tout change dans l’interaction avec des autres. Nous ne pouvons pas parler d’un réel équilibre si nous sommes seul(e)s et isolé(e)s des autres, mais seulement en relation avec les autres. Tant qu’il y a une contradiction ou un rejet par rapport aux autres en nous, nous ne pouvons pas sentir la paix dans le corps. Alors, quand la pratique nous a permis de trouver un équilibre dans le contexte de la pratique, il est temps d’observer comment cet équilibre tient en dialogue avec le monde extérieur.

L’interaction humaine peut aussi être vue du point de vue de la philosophie du yoga. Nous pouvons constater que le mental est aussi fragmenté dans les rapports humains qu’il l’est en tant qu’un appareil isolé de contacts. Il accepte de recevoir certaines informations aussi bien que le corps accepte certaines émotions pour en rejeter d’autres. Les conflits de l’interaction sont souvent plus profonds que des opinions opposées. Nous avons peut-être l’impression que ces conflits sont dans nos relations, mais en fait, très souvent, c’est que nous sommes en conflit avec la réalité. C’est ces conflits, ces points aveugles, qui sont le centre d’intérêt des Constellations Familiales, la méthode qui clarifie les connexions essentielles de notre famille et qui nous montrent comment elles sont toujours dominantes dans nos autres relations. Aussi longtemps que nous n’avons pas pris conscience de notre place au sein de notre famille et tant que nous ne l’avons pas entièrement accepté, nous ne pouvons pas être en équilibre dans nos autres relations.

Dans les séances de Constellations Familiales émergent des choses que les membres de la famille ont ignorées et auxquelles ils n’ont pas fait face. Lorsque les autres prennent les rôles des membres de notre famille et que nous pouvons juste suivre la constellation tranquillement, nous pouvons reprendre notre place dans notre famille avec sérénité et finalement trouver la paix aussi avec notre entourage. Car la réalité fait ça. Nous appartenons tous à notre famille quelle qu’elle soit et quels que soient les évènements qui l’ont touchée. Lors de ces séances méditatives collectives, le groupe entier sent un soulagement semblable à celui que les gens présents dans la lecture du corps. Le corps respire: Finalement! Finalement, on sent la vérité. Où ça? Dans le corps.

La fragmentation dont parle Patanjali est un état inconscient que les autres traditions spirituelles connaissent également. La paix intérieure ne peut pas être trouvée en concentrant son mental pour créer une autre réalité. La paix s’ouvre à nous, quand tout est présent dans la conscience et dans le corps et quand le pratiquant est en harmonie par rapport à tout ce qui a été et tout ce qui est. C’est là, qu’aussi le champ énergétique est en équilibre.

TASAPAINOJA

Opetin jokin aika sitten Ranskan Perpignanissa Patanjalin joogasutria ja puhuin eri tulkinnoista ja sanavalinnoista Samadhi padan toisen sutran suhteen. Monesti joogan määritelmä käännetään tuossa sutrassa mielen liikkeiden lakkaamiseksi. Kuitenkin mielen energia voi olla hajallaan silloinkin, kun ajatusta ei ole. Siksi tunnen Jean Bouchart d’Orvalin tulkinnan todella osuvaksi: Jooga tarkoittaa mielen hajaannuksen päättymistä.

Tämä kaikki on luettavissa kehosta. Siihen ruumiillistuu niin mielen hajaannus kuin hajaannuksen päättyminenkin. Ja toisinpäin. Mielen sisällöt heijastelevat kehon tilaa. Kun mieli on häiriöinen, on kehoon jäänyt jotain epätasapainoa menneisyyden kokemuksista.

Kehollinen joogaharjoitus auttaa ymmärtämään kehomme energiaa, joka avaa meille myös mielemme laatua. Jos kehomme energia on hajallaan, niin on luultavasti mielemmekin. Jos kehomme tuntuu yhtenäiseltä kokonaisuudelta, mielessämme tuskin on suurta pulmaa. Kun kehossamme ei ole voimaa tai tasapainoa, johtuu se yleensä siitä, että mielemme on kiinni jossain asiassa eikä siis tässä hetkessä. Tämä pitää energiamme muualla ja mielemme ja kehomme riitasoinnussa keskenään.

Kehonluentaa tehdessäni olen havainnut, miten joskus toisen ihmisen läsnäolo voi auttaa löytämään tasapainon. Se tapahtuu omassa opetuksessani esimerkiksi siten, että katson oppilaan kehoa ja koen tuon kehon ykseyden sydämessäni, vaikka oppilaan energia olisi segmentoitunut. Kun ihminen saa kokea katseen, joka sisällyttää itseensä kaiken, alkaa prosessi kuljettaa häntä oikeaan tilaan ja jossain vaiheessa kehoon asettuu syvällä tuntuva tasapaino. Miten se näkyy? Se oikeastaan tuntuu. Kun ihminen itse tiedostaa itsensä yhtenä kokonaisuutena, tapahtuu energiassa ja hengityksessä muutos. Tällöin yleensä koko ympäristö hengähtää helpotuksesta. Kehot ymmärtävät, kun toisen ihmisen kehon tila on harmonisoitunut.

Tuollainen kehollinen rauha on hetken kokemus täydellisestä tasapainosta. Kaikki muuttuu taas vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Tasapainosta ei oikeastaan voi puhua silloin, kun ihminen on yksinään ja erillään muista, vaan se koetaan suhteessa muihin. Niin kauan kuin yhteydessä muihin ihmisisiin on vaikka alitajuisestikin joku ristiriita tai torjuminen, ihminen ei löydä rauhaa kehoonsa. Niinpä kun harjoittelu on sallinut tasapainoa harjoitusolosuhteissa, onkin aika tarkastella, miten tuo tasapaino pysyy suhteessa ulkomaailmaan.

Myös vuorovaikutustilanteita voisi katsoa joogafilosofian näkökulmasta ja todeta, että niin mieli kuin kehokin on fragmentoitunut ihmisten välisissä suhteissa. Mieli jättää jotkut asiat näkemättä, keho suostuu kohtaamaan vain tietyt tunteet. Ristiriidat vuorovaikutuksessa ovat usein syvemmällä kuin mielipide-eroissa. Me voimme kokea ristiriidan ihmisten välisenä, mutta yleensä se on meidän omassa suhteessamme todellisuuteen. Tällaisia asioita, sokeita pisteitä, tutkitaan Perhekonstellaatiometodilla. Se tuo esiin sukumme oleelliset kytkökset, jotka hallitsevat myös muita ihmissuhteitamme. Niin kauan kuin emme ole tiedostaneet ja hyväksyneet omaa paikkaamme suvussamme, emme voi olla täysin tasapainossa muissakaan ihmissuhteissa.

Perhekonstellaatiotilanteissa nousee pintaan asioita, joita suvun jäsenet eivät ole suostuneet näkemään ja kohtaamaan. Kun ihminen saa katsoa omaa perhettään muiden ottaessa perheen henkilöiden roolit, hän pääsee yhteyteen todellisuuden kanssa. Hän voi asettua omaan osaansa rauhassa ja löytää sopusoinnun ympäristön kanssa. Jokainen kun kuitenkin kuuluu perheeseensä ja sukuunsa, oli sen tapahtumat tai tunnelmat sitten mitä vain. Näissä meditatiivisissa, kollektiivisissa prosesseissa ryhmä kokee samankaltaisen huojennuksen kuin kehonluentaa seuraavat. Keho hengähtää: vihdoinkin! Vihdoinkin totuus on tässä. Missä? Kehossa.

Hajaannustila, josta Patanjali puhuu on tila, mistä muissakin henkisissä traditioissa ollaan tietoisia. Ihmisen sisäinen rauha ei löydy keskittymällä siten, että itse luo todellisuuden. Se löytyy, kun mieli ja keho ovat hyväksyneet todellisuuden ja ihminen on näin harmoniassa suhteessa kaikkeen, mitä on ollut ja mitä on. Silloin energiakenttäkin on tasapainossa.

 

Photo by Anne

 

 

Advertisements

Presences

As a yoga teacher I work with the challenge we humans have of being present. This is the difficulty that the beginner practitioner also soon realizes. The asana practice makes it quickly tangible how the mind runs ahead of the breath and the physical movement. That’s why the practitioner gets out of breath and the movements become careless. If the mind calms down and settles into the breath and the body, the practice unfolds smoothly and one feels full.

For many people the presence doesn’t even seem important. It’s enough to be here more or less. Only when one realizes that one’s really never present here and now, one can ask oneself some questions. Can I go through my whole life without ever really meeting with myself? Can I spend my life beside myself?

The regular asana practice is probably hard for many precisely because it requires presence and to be present you should detach yourself from everything else. On the other hand the presence in the body is tough also when you have been outside of yourself for years and the subtle sensations of your body confuse you. When we realize the importance of the body in the entirety of being human we can use the asana practice to deepen our presence.

The presence in the body is actually much more demanding than mindfulness, because it means total awareness. Some people can close themselves in their minds and go on with being absent through thinking. The real presence includes the stream of consciousness, the sensations of the body, the emotions and the vital energy. Everything. Nothing is rejected.

I believe there are two basic reasons why people are not present in their body. One is because they have problems in their life and their mind is attached to their worries. Under these circumstances the absentmindedness is easily justified and ignored with a thought that as soon as the worries go away, one can (re-)start practicing yoga. As long as the problems are here, the yoga is not possible.

The other reason is because life is going so well. The mind is attached to the mental images of happiness and success and it seems the present moment doesn’t give more than these images. In these situations we think that when the period of happiness is over, then we can practice yoga. Right now it’s not worth it, we don’t have time nor patience.

The presence is actually something we choose to live. The circumstances will never be ideal. The outer conditions will always make us feel happy or unhappy. What counts is what happens inside of us. When life goes really well, we should be able to stop the hype inside of us to cultivate our presence. Because later when we face difficult times and feelings, we have already access to the always soothing reality through our presence. The images of unhappiness or threat don’t overwhelm us.

It’s only in the body this moment vibrates. But do we have the courage to surrender to our body? Do we have the courage to let go of the images and to be open to life?

PRÉSENCES

En tant que professeure de yoga, je suis constamment face au défi que présente la présence à nous, les humains. C’est quelque chose qui frappe aussi le débutant dans le yoga postural. La pratique des asanas va vite montrer que le mental devance la respiration et le mouvement, ce qui fait que le pratiquant se trouve hors du souffle et que les mouvements deviennent imprécis et vides. Si, par contre, le mental s’installe dans la respiration et le corps, tout se passe dans la douceur et l’épanouissement.

Mais pour beaucoup la présence n’a pas tellement d’importance. Ça suffit d’être là, plus ou moins. C’est seulement quand on se rend compte, qu’on n’est jamais là, qu’on commence à réfléchir. Peut-on aller jusqu’au bout sans jamais être ici et maintenant, sans jamais se rencontrer vraiment? Peut-on vivre toute sa vie à côté de soi-même?

Lorsque nous sommes conscients de la signification du corps physique pour notre humanité, nous pouvons approfondir notre présence par la pratique des asanas. La pratique des asanas régulière pose souvent des problèmes, car elle requière la présence et la vraie présence nous oblige à nous détacher de tout le reste. La présence est difficile aussi, quand nous avons été hors de notre corps pendant des années et nous ne parvenons pas à lire les messages subtiles de notre corps.

En fait, la présence dans le corps physique est une présence plus totale que la présence dans le mental. Il y en a qui se ferment dans leur mental et continuent ainsi leur absence par la pensée. La vraie présence inclut le flux de conscience, les sensations physiques, les émotions et l’énergie vitale. Tout. Rien n’est rejeté.

Je pense qu’il y a deux raisons principales, pourquoi les gens ne sont pas présents dans leurs corps. La première est parce que ça ne va pas. Ils ont des problèmes dans leur vie et le mental est attaché à des soucis. Dans ces moments-là, l’absence se justifie par ces pensées: Quand on a des problèmes, on n’arrive pas à pratiquer le yoga. Mais dès que les problèmes sont résolus, on peut reprendre.

Et la seconde raison est parce que ça va très bien! Le mental s’attache aux images du bonheur et du succès. Comparé à ces images, le moment présent n’a pas autant à donner. On se dit, que quand le bonheur s’affaiblira, on va se (re-)mettre au yoga. Maintenant, ce n’est pas la peine, on n’a pas le temps ni la patience.

La présence est finalement quelque chose que nous choisissons à vivre. Les circonstances ne seront jamais idéales. Les conditions externes nous feront sentir soit heureux ou malheureux. Ce qui compte, c’est ce que nous avons à l’intérieur. Lorsque ça va très bien, nous devrions freiner l’excitation pour cultiver notre présence. Ça va nous servir aux moments de difficultés, car nous avons déjà l’accès à la réalité toujours apaisante par notre présence. Les images menaçantes ne nous envahissent pas.

C’est uniquement dans le corps où le moment présent vibre. Mais osons-nous nous adonner à notre corps? Osons-nous nous détacher des images que nous avons créées et nous ouvrir à la vie?

LÄSNÄOLOJA

Joogaopettajana on tiiviisti tekemisissä sen kanssa, miten vaikeaa meidän ihmisten on olla läsnä. Tämän huomion aloitteleva harjoittelijakin tekee hyvin nopeasti. Asanaharjoituksessa tulee näkyväksi, miten mieli viilettää hengityksen tai fyysisen tekemisen edellä. Tästä syystä harjoittelija hengästyy tai liikkeet ovat huolimattomia ja hengettömiä. Jos taas mieli rauhoittuu ja asettuu hengitykseen ja kehoon, kaikki sujuu sulavasti ja oleminen tuntuu täyteläiseltä.

Kaikille läsnäolo ei tunnu mitenkään tärkeältä. Kunhan nyt on jotenkuten läsnä, se riittää. Sitten kun herää tajuamaan, että ei oikeastaan koskaan ole käsilläolevassa hetkessä, asia voi tietenkin pistää miettimään. Voiko elämänsä elää ilman, että koskaan kohtaa itsensä todella? Voiko elämän elää itsensä vieressä?

Luultavasti säännöllinen asanaharjoittelu on monelle vaikeaa nimenomaan siksi, kun se vaatii läsnäoloa ja todellinen läsnäolo pakottaa irrottamaan otteen kaikesta muusta. Toisaalta läsnäolo kehossa on tuskallisen vaikeaa myös siksi, kun on vuosia jo ollut irti itsestään eikä ymmärrä kehonsa hienovaraisia viestejä. Kun kehon merkityksen tiedostaa ihmisenä olemisen kokonaisuudessa, voi asanaharjoittelu olla nimenomaan syvenevää läsnäoloharjoittelua.

Itse asiassa kehollinen läsnäolo on vaativampi läsnäolon muoto kuin mielen tason läsnäolo. Jotkut voivat nimittäin hyvinkin muurautua mieleensä ja jatkaa läsnäolottomuuttaan ajattelemalla. Todellinen läsnäolo pitää sisällään tajunnanvirran lisäksi kehon tuntemukset, tunteet, ja vitaalienergian. Kaiken. Mitään ei torjuta.

Uskon, että on kaksi perussyytä, miksi ihmiset eivät ole läsnä kehossaan. Yksi syy on se, että heillä menee huonosti. Elämässä on ongelmia ja mieli on kiinni huolissa. Läsnäolottomuuden sivuuttaa silloin tyypillisesti ajatuksella, että kun ongelmat ovat läsnä, ei joogaamisesta oikein tule mitään. Kunhan huolet hälvenevät, sitten voi joogata.

Ja toinen syy on se,  että heillä menee hyvin. Mieli on kiinni onnellisuuden ja menestyksen mielikuvissa eikä käsillä olevalla hetkellä ole yhtä antoisaa tarjottavaa kuin mitä mielikuvissa on. Ajatus, joka näitä nousujohdanteisia tilanteita leimaa on, että sitten kun ei enää mene niin hyvin, niin sitten voi ehkä joogata. Nyt ei kannata, nyt ei ehdi eikä malta.

Läsnäolo onkin päätös. Meni sitten hyvin tai huonosti. Ihanteellisia olosuhteita ei nimittäin tule koskaan. Aina menee joko liian hyvin tai liian huonosti. Merkitystä on sillä, mitä tapahtuu sisällämme. Kun menee oikein hyvin, pitäisi kyetä hillitsemään kiihtymys ja laskeutumaan tähän hetkeen, sillä sitten kun taas menee heikommin, on reitti jo auki todellisuuden aina lohdulliselle maaperälle läsnäolon kautta.

Vain kehossa voimme kokea käsillä olevan hetken värähtelyn. Uskallammeko antautua kehoomme? Uskallammeko toisaalta päästää irti mielikuvistamme ja toisaalta ottaa elämän vastaan?

 

Photo by Anne (detail from a work of Zao Wou-Ki)

Biodynamic presence

In my previous post I told about a dream. The dream world can actually offer us precious information on what’s going on in our subconscious mind. In addition to dreams I’ve been interested in observing the moments between the wakefulness and the sleep. What happens to us when we fall asleep, and what happens when we wake up? I’ve been increasingly interested in the sensations of my body in those moments. I’ve written earlier on some of those experiences: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Very similar things come up in Yoga Nidra practices (relaxation practice) where the mind lets go of outer objects and surrenders to the body. In Yoga Nidra the consciousness is not completely excluding the input to the neural processing from the outer world. When you come back from that state to the everyday life state, there’s a moment before you open your eyes, when you are at the borderline, between two worlds. This is a significant moment. How not to go totally with the mind again?

At the awakening from the dream or relaxation the mind’s energy takes easily the energy of the heart along with it. Not that the mind is full of heart’s loving energy, but the mind is so strong that the consciousness goes with the mind and not much is left in the heart. We need to be sensitive to that and keep the energy in the heart. Because when the heart is energetically empty all relating is mental and superficial.

I’ve been savouring this delicate moment to understand what happens in my heart when there’s a change in the consciousness. What can I do to keep love in my heart? Because it’s not thinking of the heart that creates love. It’s love itself. And to really feel love, heart energy, we need time. The mind is quick, the heart is slow. Slowing down to the rhythms of the heart is one thing.

Very often the feeling of love in our hearts is the result of being loved or having been loved by someone. So, it’s usually the other person’s loving presence that ignites love in our heart. Very often this is what mothers do. In our childhood they give us the sense of security and warmth with the presence of their heart. This introduces us to love. Someone has love and our heart recognized its deepest bliss and wants to connect to that.

When I look this from the perspective of Biodynamic Cranio-sacral Therapy I can see that even the love of a mother is stained with expectations and hope. Even if all the wishes are well-intentioned and kind, they carry something extra. Something that is not love. A mother can’t exclude her fears. The baby feels them, because the baby lives in this energetic field. Often mothers are worried and scared for their children. You could say that that’s part of love and sure, this is how we humans relate to others with all the spectrum of our emotions. That’s why so few of us have ever got the experience of pure love from another being.

The Biodynamic Cranio-sacral therapy is there to complete this lack. When the practitioner is settled in a neutral meditative state and works in the biodynamic field, when (s)he doesn’t try to heal, doesn’t want the patient to be anything else that (s)he is, when the practitioner is not scared or worried for the patient, (s)he’s just present with his/her heart giving space, this fills the heart of the patient with pure love. Pure love is love without any fear and worry. Feeling this kind of love in your own heart is healing. This kind of moments anchor love in our heart.

PRÉSENCE BIODYNAMIQUE

Dans mon post précédent, j’ai raconté un rêve. Le monde des rêves peut nous offrir des informations précieuses sur ce qui se passe dans notre subconscient. Pendant des années, j’ai été curieuse d’observer ce qui se passe en moi aux moments d’endormissement et de réveil. Ce qui m’a spécialement intéressé dans ces moments, c’est ce qui se passe dans les sensations de mon corps physique. J’ai écrit quelque chose sur ça avant dans mon blog: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Des expériences similaires sont vécues dans les pratiques du yoga nidra (relaxation profonde guidée) dans lesquelles le mental se détache des objets externes en se fondant au corps physique. Pendant le yoga nidra, la conscience n’exclut pas complètement les informations provenant du monde extérieur. Lorsque nous revenons de cet état dans l’état de tous les jours, il y a un moment avant de ré-ouvrir les yeux, où nous sommes au bord de quelque chose, entre deux mondes. C’est un moment important. Comment ne plus aller totalement avec le mental?

Au réveil, le mental a tendance d’amener l’énergie du cœur avec lui. Non que le mental ait absorbé l’énergie aimante du cœur, mais le mental étant si fort, il emporte la conscience avec lui. Ainsi, très peu d’énergie reste dans le cœur. Nous devons rester sensible pour garder l’énergie dans le cœur. Parce que, quand le cœur est énergétiqument vide, toute relation devient mentale et superficielle.

Je savoure souvent ces moments pour comprendre ce qui se passe en moi pendant les changements d’état de conscience. Qu’est-ce que je peux faire pour garder l’amour dans mon cœur? Car, ce n’est pas en pensant à l’amour que l’amour se crée. C’est l’amour lui-même. Et pour sentir l’amour et l’énergie du cœur, nous avons besoin du temps. Le mental est rapide, le cœur est lent. Il faut donc ralentir sa vie pour sentir les rythmes du cœur.

Très souvent le sentiment d’amour dans notre cœur est le résultat d’être aimé ou d’avoir été aimé par quelqu’un. Alors, c’est par l’amour de l’autre que notre cœur s’allume. Dans une présence aimante nous sentons l’amour. C’est ce que nous avons souvent eu dans notre enfance par notre maman. Les mamans nous donnent une sécurité et une tendresse avec la présence de l’amour dans leurs cœurs. C’est comme ça que nous sommes introduits à l’amour. Quelqu’un a l’amour et notre cœur reconnaît cette béatitude et veut se connecter à ça.

Mais même l’amour maternel vu de la perspective de la biodynamique crânio-sacrée, est tâchée avec des attentes et de l’espoir. Même si toutes ces attentes sont bienveillantes et gentilles, elles portent en elles quelque chose de superflu. Quelque chose qui n’est pas l’amour. Une maman ne peut pas effacer ses peurs. Le bébé sent les peurs, car il respire ce champ biodynamique. Les mamans se soucient pours leurs enfants et elles ont peur. On pourrait dire que les soucis font partie de cet amour et c’est sûr. C’est comme ça que nous les êtres humains sommes en relation avec les autres, avec un spectre de sentiments variés. C’est pour ça que très peu d’entre nous ont jamais eu l’expérience d’un amour pur de la part d’un autre être humain.

La thérapie biodynamique crânio-sacrée est là pour combler cet absence. Lorsque le praticien s’installe dans un état neutre et méditatif pour travailler dans le champ biodynamique, lorsqu’il n’essaie pas de guérir, ne souhaite rien pour le patient qui ne fasse pas partie de celui-ci au moment présent, lorsque le praticien n’a pas de souci pour le patient, mais il est présent dans son cœur, cela remplit le cœur du patient d’amour. L’amour pur est un amour sans peur et soucis. En sentant un amour pur dans notre cœur, nous sentons la guérison réelle. Les moments d’amour pur ancre l’amour dans notre cœur.

BIODYNAAMINEN LÄSNÄOLO

Edellisessä postauksessani kerroin unesta. Unien maailma voi tarjota meille arvokasta tietoa alitajunnassamme käynnissä olevista asioista. Vuosien ajan olen ollut kiinnostunut tarkkailemaan hetkiä, jotka ovat valveen ja unen rajamailla. Mitä tietoisuudessa tapahtuu nukahtaessa ja mitä herätessä? Vielä enemmän olen ollut kiinnostunut siitä, mitä kehoni tuntemuksissa tapahtuu noissa hetkissä. Olen sivunnut aihetta tässä tässä postauksessani: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Samantyyppisiä asioita on havaittavissa esimerkiksi jooganidra-harjoituksessa (tietoinen rentoutumisharjoitus), jossa mieli parhaimmillaan päästää irti ulkoisista kohteista ja uppoaa kehoon. Kun sitten harjoituksesta palataan arkitilaan, on ennen silmien avaamista hetki, jolloin ollaan rajalla, kahdessa maailmassa. Mielen huomio ei vielä lähde ulos, mutta on monesti jo suuntautunut pois kehosta. Tähän tietoisuuden tason muutokseen ja koko olotilan muutokseen olen kiinnittänyt vuosien ajan huomiota herätessäni.

Olen tunnustellut paljon noita heräämisen hetkiä ymmärtääkseni mitä sydämessäni tapahtuu, kun tietoisuudentila muuttuu. Mitä voisi tehdä, jotta energia pysyy sydämessä? Nimittäin rakkauden ajatteleminen ei synnytä rakkautta. Vain rakkaus synnyttää rakkauden. Ja jotta todella voisimme tuntea rakkauden, sydämen energian, tarvitsemme aikaa tuntea. Mieli on nopea, sydän on verkkainen. Ensimmäinen asia on siis oman tahtinsa hidastaminen.

Heräämisessä käy yleensä niin, että energinen mieli kaappaa aktivoituessaan mukaansa myös sydämen energian. Ei kuitenkaan niin, että mieli olisi tulvillaan sydämen energiaa, vaan siten, että tietoisuus yhdistyy mielenliikkeisiin ja hyvin vähän siitä on jäljellä enää sydämessä. Herkkyys on tärkeää, jotta voimme pitää energian sydämessämme. Sillä kun sydän on energeettisesti tyhjä, kaikki kanssakäyminen tapahtuu mielen tasolla ja on siten pinnallista.

Rakkaus meissä on miltei aina seurausta siitä, että meitä rakastetaan tai meitä on rakastettu. Joku toinen ihminen siis sytyttää sydämemme rakkauden. Rakastavan ihmisen läsnäolossa voimme aistia rakkauden. Lapsuudessa tämä on yleensä äidinrakkauden aikaansaamaa turvallisuudentunnetta ja lämpöä meissä. Näin me tutustumme rakkauteen. Joku rakastaa ja meidän sydämemme tunnistaa rakkauden syvyyden ja kytkeytyy siihen.

Biodynaamisen kraniosakraaliterapian näkökulmasta asiat näyttäytyvät itselleni niin, että myös äidinrakkaus valtavuudessaan on täplittynyt odotuksilla ja toiveilla. Vaikka kaikki toiveet olisivat hyväntahtoisia ja elämänmyönteisiä, niissä on jotain ylimääräistä. Jotain, mikä ei ole rakkautta. Äidit eivät voi pyyhkäistä pelkojaan pois. Jo vauvat tuntevat nämä pelot, sillä ne hengittävät tätä biodynaamista kenttää. Äidit ovat monesti huolissaan ja peloissaan lastensa puolesta. Voisi tietenkin ajatella, että huolissaan olo on osa rakkautta ja toki näin inhimillisesti katsoen onkin. Kanssaihmisinä meillä on käytössä koko tunteiden kirjo. Siksipä harva meistä on saanut koskaan toiselta ihmiseltä puhdasta rakkauden kokemusta.

Biodynaaminen kraniosakraaliterapia on syntynyt täyttämään tätä vajetta. Kun hoitaja asettuu neutraaliin, meditatiiviseen olotilaan ja kuuntelee biodynaamista kenttää, kun hän ei yritä parantaa, ei halua hoidettavan olevan muuta kuin tämä on, kun hoitaja ei pelkää hoidettavan puolesta, vaan antaa tilaa, on läsnä sydämellään, se täyttää hoidettavan sydämen rakkaudella. Puhtaassa rakkaudessa ei ole pelkoa eikä huolta. Kun saamme yhdistyä sydämessämme puhtaaseen rakkauteen, se parantaa kaikki haavat. Sellaiset rakkauden hetket juurruttavat rakkauden sydämeemme.

 

Photo by Anne ~ Cazilhac, France

✨ Am I only dreaming? ✨

I had a dream. I’m at the airport walking towards the gate. I’m pulling a bag behind me and approaching a concrete protuberance where I imagine the escalator is situated. I step into the void. There is no escalator. There’s a fall of ten meters below me. I let my bag go and grab the protuberance with both hands. I hang there. In peace. To draw the attention of people passing by I use my voice very carefully not to allow the moving air disturb my balance or to suck my energy. The bypassers hear my little voice and they come to help me. Somebody takes a good hold on my wrist and I know I will be taken safely back on the platform.

The emotional field in dreams is often revelatory. It’s also a great source of information on ourselves when the changes we go through aren’t yet visible to us. We haven’t been in a situation in which our new self could express something new. A dream can be the way to become more aware of this spiritual change. We have maybe left something useless behind us. For example, we have more courage, because the power of shame has diminished in our subconscious mind. We aren’t necessarily aware of the missing shame, but through our action we can see we have a new courage which is a sign of less shame.

This dream is really meaningful to me and I want to share it. It’s a story about a long process through Biodynamic Cranio-Sacral work towards the Health. One of the cornerstones of this method is Health which doesn’t mean the absence of illness. It’s the capacity to find always what is healthy in us even when we are sick or suffering. There’s always something that feels good too. That connection is enough to allow life to run in our veins and to heal us. Our nervous system is self-healing. This is not about an intellectual attitude, but about a meditative physico-sensational experience in which we are reconnected to our living force and we start to trust its wisdom again.

Personally I’ve witnessed a growing skill to reconnect with Health. I could say this natural skill is now a part of my system. Hanging there one second away my death I still see life. That’s all I see. This is bliss. This saves us. It’s not about a solid trust in life – because anyway one day it ends – but when the nervous system is reorganized for life nothing is looking there where there’s no life.

I hope I can share more about this biodynamic approach in my future posts, because my sincere hope is to everybody have this kind of life of bliss.

JE RÊVE OU QUOI? 🌙✨

J’ai fait un rêve. Je suis à l’aéroport en train de marcher vers la porte d’embarquement. Je traine ma valise derrière moi et je m’approche une protubérance en béton où je pense trouver l’escalier mécanique pour descendre. Je prend un pas et je tombe dans le vide. Il n’y a aucun escalier. En dessous de moi une chute de 10 mètres. Je lâche ma valise et j’attrape la protubérance avec mes deux mains. Je reste pendue là. Tranquille. Puis, très doucement, en faisant attention de ne pas laisser l’air produit par le son faire basculer mon équilibre ou prendre mon énergie, je murmure au secours. Les passants m’entendent et se ruent à mon aide. Quelqu’un attrape mon poignet avec une main solide et je sais que je suis sauvée et que je retrouve la plateforme sous mes pieds très vite.

Le champ émotionnel des rêves est souvent révélateur. C’est en fait la source d’information sur nous-mêmes, lorsque nous avons changé à l’intérieur, mais les changements ne sont pas encore visibles à nous-mêmes. Nous n’avons pas encore eu l’occasion d’être confronté à des choses qui nous montreraient le changement. Un rêve peut être le chemin pour plus de clarté et conscience à l’égard de ce changement en nous. Nous avons laissé quelque chose d’inutile derrière nous. Par exemple, nous sommes plus courageux, parce que la prise de la honte a diminué dans notre subconscient. Nous ne sommes pas forcément conscient de cette honte qui n’est plus là, mais c’est par notre propre action plus courageuse, que nous pouvons conclure que la honte a dû diminuer.

Ce rêve est important pour moi et je voulais le partager, car il s’agit d’un long processus vers la Santé au sein de la Biodynamique crânio-sacrée. Une des pierres angulaires de cette méthode est la Santé. La Santé qui ne veut pas dire l’absence de maladie, mais notre capacité de trouver toujours la Santé inhérente en nous, même quand nous sommes malades ou souffrons psychologiquement. Cette connexion suffit pour que les forces vitales remplissent nos veines de nouveau et nous guérissent. Notre système nerveux central est auto-guérisseur. Il ne s’agit pas une attitude intellectuelle, mais une expérience méditative physico-sensationnelle grâce à laquelle nous sommes reconnectés à notre force vitale et nous retrouvons la confiance en sa sagesse.

Personnellement, j’ai pu constater une capacité croissante de reconnecter avec la Vie, avec la Santé. Je pourrais dire que cet état fait maintenant partie de mon système. Même à une seconde avant la mort, je vois la vie. C’est tout ce que je vois. Cela s’appelle félicité. C’est ça qui nous sauve. Il ne s’agit pas d’une confiance solide dans la vie – car de toute façon elle va finir un jour – mais lorsque le système nerveux est réorganisé pour ne voir que la Santé, rien en nous cherche autre chose.

J’espère pouvoir partager plus sur l’approche biodynamique dans mes posts à venir, car je souhaite vivement que tout le monde puisse avoir une vie épanouie comme ça. Une Santé réelle.

UNTAKO VAIN? ✨🌙✨

Näin unen. Olen lentoasemalla kävelemässä koneen lähtöportille. Vedän laukkua perässäni ja suuntaan kulkuni betoniselle ulokkeelle, josta kuvittelen rullaportaiden vievän alas. Astun tyhjään. Mitään rullaportaita ei ole. Allani kymmenen metrin pudotus. Päästän irti laukusta ja nappaan molemmilla käsillä kiinni kielekkeestä. Roikun siinä. Rauhassa. Sitten huhuilen ohikulkijoille ääntäni varovasti käyttäen, jottei tuottamani ilmavirta heilauta tasapainoani tai vie energiaani. Ihmiset kuulevat hiljaisen ääneni ja rientävät apuun. Joku ottaa tukevan otteen ranteestani ja tiedän pääseväni tasanteelle takaisin.

Unien tunnemaailma on usein paljastava. Se on oiva tietolähde sisimpämme tilasta silloin, kun meissä tapahtuneet muutokset eivät vielä ole itsellemme näkyviä. Emme ole päässeet tilanteeseen, jossa uudistunut minämme voisi meille näyttäytyä. Uni voi olla se tapa, jolla tulemme tietoisiksi henkisestä muutoksesta. Jotain ylimääräistä on pudonnut kyydistä. Olemme esimerkiksi rohkeampia, koska alitajunnastamme on liuennut häpeää pois. Emme siis välttämättä tiedosta sitä, että emme häpeä, mutta näemme toimintamme kautta, että meissä on uutta rohkeutta, joka kertoo häpeän puuttumisesta.

Tämä uni on itselleni merkittävä ja haluan sen jakaa, koska se kertoo pitkästä prosessista  kohti Terveyttä biodynaamisen kraniosakraaliterapian kautta. Tämän terapian yksi kulmakivistä on Terveys, millä ei tarkoiteta sairauden poissaoloa. Vaan sitä, että löydämme itsestämme sairaana tai kivuliaana sen, mikä on tervettä, ja sen, mikä tuntuu hyvältä. Se riittää siihen, että elämä pääsee virtaamaan ja parantamaan. Kyse ei ole älyllisestä suhtautumisesta, vaan enemminkin meditaatiivisesta kehollis-fysiologis-tuntemustason kokemuksesta, jossa saamme yhteyden elinvoimaamme ja alamme luottaa sen viisauteen.

Olen kokenut jatkuvasti kasvavaa kykyä tähän. Voisin sanoa, että siitä on tullut niin luonteva osa minua, että roikkuessani sekunnin päässä kuolemastani, näen elämän. Se on onnea. Se pelastaa. Kyse ei ole luottamuksesta, sillä kun hermostomme on järjestäytynyt uudelleen koko voimallaan elämää kohti, ei mikään osa meistä suuntaudu sinne, mikä on elämän vastaista.

Toivon osaavani jakaa biodynaamista lähestymistapaa enemmän tulevissa postauksissani, koska toivon todella, että kaikki ihmiset voisivat päästä tällaiseen onneen ja autuuteen. Todelliseen Terveyteen.

 

 

Photo by Anne (Marseille, Club La Pelle)

Life is perfect

On social media people share beautiful spiritual truths in the form of slogans. Many of them are true, because they represent the inner truth of someone having dug deeply inside him/herself. They reflect the experiences in which the individual has removed the obstacles and found peace. You can easily agree with them nodding: Yes, this is how it is! Nevertheless it’s not by grasping the wisdom of a sweet slogan, the proof that someone else has understood something essential, you can take a leap to avoid the pain of your own growth. If you haven’t experienced what the slogan is about it will resonate with all its power somewhere else than in you.

There are many different kind of modern mantras. However some of these sayings carry something that is more against life than for it. One quite widely propagated thought is that one should embrace one’s imperfections. “I’m not perfect, but I accept myself with all my imperfections.” At the surface it seems a very merciful and lovely attitude to have. The surface is misleading. This kind of position includes at least two flaws that will gnaw our inner well-being.

Firstly there’s a premise that I am imperfect – every moment. I just need to accept it. How terrible is that? It’s like first judging a flower by its colour, because my mind prefers another colour and then accepting it. We don’t have a word to say here! Of course, we can give our eternal opinions about everything, but if we practice yoga, this is something we want to get rid of. It’s the mind in its craziness paying attention to what’s missing and criticizing everything in us. Our ❤️ is never against life – our ❤️ is never against us.

Secondly, from the point of view of imperfection or incompleteness, we live in an illusion that one day that could change. And that’s also true. When life is over, we have reached perfection. Nothing can grow anymore. But why have this kind of look on yourself that you’re not perfect before you die? So, as we are “imperfect” through all our lives why give any thought to that at all? We are so much! We have richness of life in us. We need to look at that! ✨💚🌱💚✨

Of course that doesn’t mean either the arrogance that declares: I’m perfect as I am! Let’s live inside of us in a reality that is perfect, because life is perfect. There’s no scale for evaluating that. Life is never imperfect. When we see ourselves imperfect, we put ourselves above the Creation. That’s the ego in its full power.

LA VIE PARFAITE

Sur les réseaux sociaux, nous pouvons voir des vérités spirituelles en forme des slogans. La plupart d’eux sont vrais dans le sens où ils ont été formulés par quelqu’un qui a fait des recherches profondes sur soi-même. Ils reflètent l’expérience d’un individu ayant pu anéantir les obstacles et ayant ainsi pu trouver la paix. Nous pouvons aisément hocher la tête en signe d’accord: “C’est exactement comme ça!” Mais après tout, ce n’est pas en nous nous aggrippant à une sagesse d’un slogan que nous pouvons éviter nos propres douleurs de croissance spirituelle. C’est quelqu’un d’autre qui a trouvé l’essentiel. Lorsque nous n’avons pas parcouru ce chemin, le slogan va résonner dans toute sa puissance ailleurs qu’en nous.

Il y a de différents mantras modernes. Et pourtant une partie d’eux est très clairement plus contre la vie que pour elle. Une pensée qui est abondamment propagée est que nous devrions accepter nos imperfections. ”Je ne suis pas parfait(e), mais je m’accepte avec mes imperfections.” Ça paraît une attitude ravissante et indulgente à la surface. La surface est trompeuse. Ce genre de position inclue au moins deux idées qui vont ronger notre bien-être intérieur.

Premièrement, il y a ce sous-entendu que nous sommes imparfait(e)s – à chaque moment. Suffit de l’accepter. Quel horreur! Sérieusement, ce n’est pas à nous de juger la vie! C’est comme si on jugeait la couleur d’une fleur, parce qu’on en préfère une autre, et puis, on finit par l’accepter. Bien entendu, nous pouvons donner nos opinions éternellement sur tout ce que nous voulons, mais quand nous pratiquons le yoga, c’est les opinions dont on veut se débarrasser. C’est le mental dans sa folie qui critique tout et prête l’attention toujours à ce qui manque, lorsque nous permettons à notre mental de prendre le dessus. Notre 💚 n’est jamais contre la vie – il n’est jamais contre nous.

Deuxièmement, du point de vue de l’imperfection ou de l’incomplétude, nous vivons dans une illusion qu’un jour ça change. Et c’est vrai aussi! Lorsque la vie touche à sa fin, nous avons atteint la perfection. Rien ne va grandir, rien ne va plus mûrir. Mais pourquoi se permettre d’avoir une façon de se regarder comme ça? Alors, si nous sommes imparfait(e)s, pourquoi y penser du tout? Nous sommes tellement riches à l’intérieur! Nous devons sentir ça plutôt! 💛 🤸‍♀️ 🌟 🤸‍♂️ 💛

Tout ceci ne veut pas dire d’aller déclarer avec arrogance “Je suis parfait(e) comme je suis!” À l’intérieur de nous la vie est parfaite. Vivons cette perfection qui ne se prête pas à l’évaluation! La vie n’est jamais imparfaite. Si nous la voyons comme ça, c’est que nous nous mettons au-dessus de la Création! Une position pour l’égo dans sa puissance hallucinante.

TÄYDELLINEN ELÄMÄ

Sosiaalisessa mediassa on liikkeellä kauniita henkisiä totuuksia sloganeiden muodossa. Monet niistä ovat siinä mielessä totta, että ne ovat totuuksia, jotka joku itseensä syventynyt ihminen on kokenut kasvussaan. Nimenomaan niitä kokemuksia, joissa ollaan ylitetty mielen asettamat esteet ja päästy rauhaan. Niille on helppo nyökkäillä: “Näin se on!” Emme kuitenkaan voi loikata omien kasvukipujemme yli tarttumalla sloganin viisauteen. Kun ei itse ole kokenut sitä, mistä on kyse, slogankin resonoi todellisessa voimassaan jossain ihan muualla kuin sen lukijassa.

Näitä hokemia on monenlaisia, ja jotkut niistä kantavat sanomassaan jotain elämänvastaista. Eräs suosittu ajatus on oman keskeneräisyytensä hyväksyminen. “En ole täydellinen, mutta hyväksyn oman keskeneräisyyteni.” Pinnalta katsoen voi näyttää, että asenne on armollinen ja itsensä hyväksyvä. Syvemmällä on petollinen ajatusrakennelma. Tällaiseen näkemykseen liittyy ainakin kaksi epäkohtaa, jotka jyrsivät sisintämme.

Ensimmäinen asia on se oletus, että olen keskeneräinen – koko ajan. Minun pitää vain hyväksyä se. Kuinka kolkkoa! Vakavasti ottaen, meillä ei ole tällaista mahtia. Se on kuin arvioisimme kukan väriä ja päättäisimme hyväksyä sen, vaikka pidämme toisesta väristä enemmän. Mitä meidän mielipiteemme on elämän rinnalla, joka on sitä, mitä se on? Joogaavina ihmisinä haluamme irrottautua mielemme otteesta, joka kritisoi, näkee puutteita ja väittää kaikesta jotain. Sydämemme ei ole koskaan elämää vastaan, sydämemme ei ole koskaan meitä itseämme vastaan.

Toinen asia on se, että keskeneräisyyden vinkkelistä meistä tulee joskus valmiita. Tottahan se on. Emme ole keskeneräisiä enää sitten, kun elämä on ohi. Silloin kasvu on päättynyt. Miksi katsoa itseään tuosta näkökulmasta, että on kesken? Meissä on niin paljon rikkautta. Miksi emme suuntaisi katsettamme siihen? Miksi siis hyväksyä keskeneräisyys? Elämä ei ole keskeneräistä. Se on aina täydellistä sellaisena kuin se ilmenee.  💖 🍀 ☀️ 🍀 💖

Se, että ei koe olevansa keskeneräinen, ei tarkoita arroganssia, joka julistaa omaa täydellisyyttään: Olen täydellinen juuri tällaisena! Sydämmessään voi elää täyttä elämää sellaisena kuin on, sillä sydämellä ei ole arvoasteikkoa. Jos pidämme itseämme epätäydellisenä, nostamme itsemme tuomariksi kaiken elämän ihmeen yläpuolelle. Se on egolle täydellinen paikka arvioida elämää – sen ulkopuolella.

 

 

Photo by Anne (La Maison du Pont Vieux, Cazilhac, France)

All’s well that ends well

One of the inner missions of every human being in all ages has certainly been to find his/her own way in the midst of all chaos. We all have our childhood family values and dynamics to deal with, the different communities we belong to and then the society we live in that advances on its own rhythm following its own laws. Different cultures have their own deviations and unbalances that are not always visible to those who live inside of them. On the contrary! As all the cultures are the fruit of different conflicts in which the nations have been humiliated or have stood up for their rights or have defended themselves, they are still attached to the past. A culture is the accumulation of the conditionings of one people.

In today’s world many cultures have come closer to each other and share detrimental features we should be aware of. The majority of societies have become consumer societies. The dynamics of this kind of society is a power that influences our mind. The humanity is pointing strongly towards the pleasure because of the need of gratification. The craving for the reward is met with video games, junk food and consumerism.

In order to belong we have to accept the culture we live in and adapt ourselves at least to some extent. However we need to see which way we are participating in maintaining the unbalance. Yoga is a kind ideology opposite to the mainstream. We need to stick to the values that are based on a deeper understanding of the meaning of life.

The meaning of the discpline in yoga needs to be understood correctly. It means we should delay the gratification. This is something we should learn already as children and then continue to refine as adults. But how many people live for the pleasure because the society encourages us to go after the pleasure and to consume? So many things people do are done in the expectation of having pleasure or a reward. And the sooner the better. We are increasing our suffering through the constant gratification we allow ourselves for various reasons.

The yoga philosophy of Patañjali guides us towards Santoṣa, contentment without any external reason. As a yoga practitioner you might try to be what the yoga scriptures prescript, but you can’t be content if you are not. And in the end there can be no such contentment without containment. We have to contain the need of gratification. The contentment is the result of not expecting anything of anything. Then the need for the gratification has become unexistent.

This is important! Because this is how we diminish the power of Abhiniveśa, the fear of death. How is that possible? If you do things that you don’t expect anything from – you don’t go for a run to deserve a bear, you don’t do a work to get a lot money – you do them because you love to do what you do. Either you go for a run or you drink a bear, but you don’t link them together as an effort and a reward. You do only what you really love and that has nothing to do with any reward. It’s about living in love. When you leave this world, you’ll be fulfilled to have followed your heart’s voice. Nothing is left undone, because you did only things dictated by your heart. Only futilities are left behind untouched.

TOUT EST BIEN QUI FINIT BIEN

Une des missions internes de chaque individu dans tous les temps a très probablement été de trouver sa propre voie au milieu d’un certain chaos. Nous avons tous les dynamiques de notre famille d’enfance à confronter et les communautés dont nous faisons partie à faire face. Et puis, il y la société dans laquelle nous vivons et qui avance à son propre rythme en suivant ses propres lois. Toutes les cultures ont leurs déviations et déséquilibres, qui ne sont pas toujours visibles à ceux qui y vivent. Au contraire! Comme toutes les cultures sont nées des conflits de l’histoire où les nations ont été humiliées ou se sont défendues ou se sont redressées, elles ont du retard par rapport au moment présent. Elles sont l’accumulation des conditionnements d’un peuple.

Dans le monde d’aujourd’hui, les cultures se sont rapprochées et partagent certaines caractéristiques détrimentales à l’égard desquelles nous devrions être vigilants. La plupart des sociétés sont devenues des sociétés de consommation. Les dynamiques d’une telle société forment une puissance qui influence le mental des gens. L’humanité est orientée vers la recherche du plaisir et de la récompense. Ce genre de soif est étanchée par les jeux vidéos ou la nourriture faible en aliments, comme la malbouffe addictive et la consommation en général.

En tant que citoyens, nous devons accepter la société telle qu’elle est et nous devons nous adapter au moins à un certain degré, mais ça ne nous empêche pas de refuser de soutenir ce qui est en déséquilibre. Le yoga représente un contre-courant idéologique doux au mainstream. Nous nous engageons aux valeurs qui se basent sur la compréhension de la signification plus profonde de la vie.

La philosophie du yoga souligne l’importance de la discipline qui devrait être comprise en tant que la capacité de repousser la récompense. C’est quelque chose que nous apprenons déjà enfants et que nous devrions continuer à cultiver adultes. Mais combien les gens vivent dans un monde complètement opposé à ça? Ils font des choses dans l’attente d’être remerciés, d’avoir une récompense et le plus tôt possible! C’est ainsi que’ils vivent dans la souffrance croissante en s’offrant continuellement des récompenses pour des raisons variées.

La philosophie de yoga de Patañjali nous guide vers Santoṣa, le contentement sans aucun objet externe. Ce genre de contentement ne pourra pas être atteint sans la contenence et l’abstention. Parfois, le pratiquant de yoga voudrait mettre en application les préceptes du yoga, mais ce n’est pas de cette manière que ça fonctionne. Nous ne pouvons pas être contents tant que nous ne le sommes pas! Et il ne s’agit pas de faire semblant. Le contentement est le résultat d’une vie sans attentes, qui aura pour corollaire la disparition de l’envie d’être récompensé.

Ceci est fondamentalement important! Car ce genre de vie sans attente va diminuer la force d’abhiniveśa, la peur de la mort. Et ça s’explique! Lorsque nous faisons des choses par rapport auxquelles nous n’attendons rien – nous n’allons pas faire du sport pour mériter une bière, nous ne travaillons pas pour gagner beaucoup d’argent – nous faisons ce que nous aimons faire. Nous allons faire du sport ou nous buvons une bière, mais nous ne lions pas ces choses entre elles sur un axe effort-récompense. Nous faisons ce que nous aimons réellement faire et ça n’a rien à faire avec une récompense. Nous vivons dans l’amour. Lorsqu’il sera temps de quitter ce monde, nous serons comblés d’avoir suivi la voix de notre cœur. Rien n’est laissé inachevé à part les choses futiles.

LOPPU HYVIN, KAIKKI HYVIN

Ihmisen yksi sisäinen tehtävä on varmasti kautta aikain ollut löytää oma todellinen minuutensa kaiken häntä ympäröivän kaaoksen keskellä. On lapsuudenperheen arvot ja dynamiikka, jotka täytyy käydä läpi, on muita yhteisöjä, joihin kuuluu, on yhteiskunta, joka kulkee eteenpäin omia lainalaisuuksiaan noudattaen. Eri kulttuureissa on eri vinoumat, jotka eivät aina niissä eläville piirry epäkohtina esiin. Päinvastoin. Koska myös kulttuurit ovat kehittyneet vastauksina erilaisiin konflikteihin, joissa ollaan puolustauduttu, ryhdistäydytty, nöyrrytty, niin ne kulkevat ajasta jäljessä. Niihin on tiivistynyt kansakunnan ehdollistumat.

Tämänpäivän maailmassa eri kulttuurit ovat lähentyneet tiettyjen haitallisten piirteiden suhteen. Suurimmasta osasta kulttuureja on tullut kulutusyhteiskuntia. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että ihmiskunta on suuntautunut etsimään vain tyydytystä ja palkintoa. Tähän palkinnonjanoon vastaavat milloin tietokonepelit, milloin addiktoivat roskaruuat, milloin turha kuluttaminen.

Vaikka oman selviytymisemme vuoksi joudumme osittain sopeutumaan ja joudumme hyväksymään kulttuurimme sellaisena kuin se on, voimme tiedostaa, missä olemme kannattelemassa yhteistä epätasapainoa. Jooga on lempeä, ideologinen vastaus valtavirran vääristymien kohtaamiseksi. Yksilöinä voimme kuulua yhteisöön ja silti pitää oman kurssimme. Pidämme kiinni valinnoista, jotka pohjaavat syvälle ymmärrykselle ihmisenä olemisen merkityksestä.

Joogassa korostettavan itsekurin merkitys on siinä, että opimme siirtämään ponnistuksestamme seuraavaa palkintoa. Tätä vanhempamme opettavat meille jo lapsina ja aikuisina meidän tulisi jatkaa oppimista. Kuinka monet ihmiset elävät aivan päinvastaisessa sisäisessä maailmassa? Kaikki, mitä he tekevät, on tehty palkinnon janossa. Ja mitä pikemmin palkinto saadaan, sen parempi. Ihmiset kasvattavat jatkuvasti kärsimystään suomalla itselleen näitä palkintoja milloin mistäkin itse keksimästään syystä.

Patañjalin joogafilosofia opastaa ihmistä kohti santoṣaa eli sellaista tyytyväisyyttä, joka ei ole seurausta mistään ulkoisesta tekijästä. Joogaharjoittelija voi haluta omaksua suoraan nämä joogafilosofiset tavoitteet elämäänsä, mutta kukaan ei voi olla tyytyväinen, jos ei sitä oikeasti ole. Tällaista aitoa tyytyväisyyttä ei voi kuitenkaan syntyä ilman pidättyvyyttä. Tyytyväisyys on seurausta siitä, kun ei elä odotuksissa. Ei minkään suhteen koskaan. Näin ei myöskään elä palkinnonjanossa.

Tämä on olennaista! Näin pienennämme myös abhiniveśan eli kuolemanpelon voimaa. Sillä kun teemme asioita, joista emme odota mitään – emme käy lenkillä ansaitammeksemme kaljan, emmekä tee työtä saadaksemme hyvää palkkaa – , teemme näitä asioita, koska rakastamme juuri niitä. Lähdemme juoksemaan tai juomme oluen, mutta emme linkitä niitä toisiinsa ponnistuksen ja palkinnon janalle. Teemme sitä mitä rakastamme, emmekä sitä, josta seuraavaa palkkiota rakastamme. Kun lähdemme tästä maailmasta, tunnemme täyttymystä siitä, että olemme olleet uskollisia sydämellemme. Olemme rakkaudessa. Mitään ei ole jäänyt tekemättä, koska aina teimme sen, mitä rakastimme. Vain epäolennainen jäi toteuttamatta.

but

The yoga philosophy of Patanjali teaches us not to think so much in order to be free. The mind is continuously making comparisons that are not necessary at all. Last year I published a post on comparing things and how it affects our world
(https://annenuotio.wordpress.com/2017/11/30/equal-to-life/).

These mindsets we live in are interesting to see as such. What is our mind seeking for our ego to feel good? Usually security. In addition to these mindsets, the separate words are also interesting to analyze. The words carry meanings. The little words carry sometimes major meanings. We can understand where our ego intervenes by watching the words we use automatically.

Let’s take only one little word, ‘but’, which is fascinating from a yogic point of view. If you go deeper in the meaning of this adversative conjunction, you see that ‘but’ is often used, when there is an expectation. Let’s see few examples with and without a but.

The room was calm, beautiful, but cold.
The room was calm, beautiful and cold.

The first sentence tells you something about the unsatisfaction of the utterer. Any reference, any comparition changes things in something they are not. Such a small word and such a great switch from reality to the ego’s world. An expectation is not reality. It’s a desire, not matter how weak. Or it’s a horizon of expectation due to whatever has happened before. The rest comes in relation to that in our mind. This is extremely significant, because with these words and mindsets we build our world. We connect either with the reality or our mind.

It’s raining and it’s warm.
It’s raining, but it’s warm.

The first sentence is a description of the situation. The second one tells that the rain makes it difficult to enjoy the warmth. When you include your point of view, does it really count? For yourself? For anybody?

We switch easily from the reality to our objective world. This is one word to use carefully. Yoga practice in life means we want to bring acceptance to every situation. We want to avoid negativity that is there only when we create it. More we but, more we feel something is lacking.

MAIS

La philosophie de yoga de Patanjali nous enseigne la liberté. La liberté s’acquiert par la diminution des pensées. Le mental fait sans cesse des comparaisons inutiles. L’année dernière, j’ai publié un post sur la comparaison des choses et comment ça nous affecte (https://annenuotio.wordpress.com/2017/11/30/equal-to-life/).

Nos dispositions d’esprit sont intéressantes à étudier en soi. Que cherche notre mental – notre égo – pour se sentir satisfait? En général, la sécurité. En plus de ces dispositions d’esprit, il est fascinant d’analyser des mots séparés que nous utilisons. Les mots portent des significations. Les petits mots portent parfois des significations fabuleusement significatives. 😳 En regardant de plus près des mots que nous utilisons presque automatiquement, nous pouvons comprendre où exactement intervient notre égo.

Prenons un seul mot, ”mais”, qui est fascinant du point de vue de la philosophie du yoga. Si nous allons plus loin dans la signification de cette conjonction adversative, nous pouvons constater que le ”mais” est utilisé souvent quand il y a une attente qui n’est pas satisfaite. Prenons deux exemples.

La pièce était belle, tranquille, mais froide.
La pièce était belle, tranquille et froide.

La première phrase nous montre l’insatisfaction de l’émetteur à l’égard de la température. N’importe quelle comparaison dans le mental change la situation en quelque chose qu’elle n’est pas en réalité. Un tout petit mot comme ça signifie un saut de la réalité au monde créé par le mental, car notre attente n’est que notre réalité. Elle n’est pas la réalité. Ou bien, c’est un horizon d’attente dû à quelque chose qui s’est passé avant. Le reste est créé par rapport à ça par notre mental. C’est extrêmement important, car avec ces mots et ces dispositions d’esprit, nous construisons notre monde. Et notre monde est penché soit plus vers la réalité soit vers notre propre mental.

Il pleut et il fait bon.
Il fait bon, mais il pleut.

La première phrase décrit la situation telle quelle. La deuxième montre qu’à cause de la pluie, nous pouvons nous plaindre. Est-ce qu’il est vraiment important d’inclure notre point de vue ou notre mécontentement? Très facilement nous dévions de la réalité à notre monde objectif. Le mot ”mais” est très fréquemment utilisé et c’est un de ceux auxquels nous devrions faire toujours attention. Le yoga dans la vie veut dire accepter toute situation avec contentement. Nous voulons par conséquent éviter la négativité qui n’est là que si nous la créons. Plus nous mettons des ”mais”, plus nous sentons que quelque chose nous manque.

MUT

Patanjalin joogafilosofia opettaa meitä olemaan ajattelematta liikaa voidaksemme olla vapaita. Mieli tekee jatkuvasti hyödytöntä vertailua. Olen aiemmin julkaisut postauksen vertailusta ja siitä, miten se vaikuttaa elämäämme (https://annenuotio.wordpress.com/2017/11/30/equal-to-life/).

Piintyneet ajattelutavat, joiden sisällä elämme, ovat itsessään kiinnostavia. Miksi mielemme etsii ratkaisuja lakkaamatta? Koska egomme tarvitsee jotain. Yleensä turvaa. Näiden ajattelumallien lisäksi yksittäiset sanat ovat mielenkiintoisia analysoitavia. Sanat kantavat merkityksiä. Joskus pienet sanat kantavat isoja merkityksiä. Voimme päästä lähemmäksi egomme luonnetta analysoimalla melkein automaattisesti käyttämiämme sanoja.

Yksi näistä herkkupaloista on ehdottomasti ‘mutta’. Jos menemme syvemmälle tämän adversatiivisen konjunktion (vastakkaisuutta ilmaisevan sidesanan) merkitykseen, voimme huomata, että sitä käytetään hyvin usein niissä tilanteissa, joissa on ollut joku odotus. Ja kun elämme odotuksessa, olemme jo astuneet pois todellisuudesta. Kyse on toiveesta, halusta, eikä ole väliä onko se laimea tai voimakas. Tai sitten meillä on odotushorisontti sen mukaan mitä olemme aiemmin kokeneet ja muu asettuu mielessämme suhteessa tähän. Tämä on erittäin merkittävää, koska sanoilla ja ajattelullamme me luomme maailmamme. Olemme yhteydessä joko todellisuuteen tai sitten oman mielemme maailmaan. Katsotaan muutama esimerkki.

Huone oli rauhallinen, kaunis, mutta kylmä.
Huone oli rauhallinen, kaunis ja kylmä.

Ensimmäinen lause kertoo jotain lausujansa tyytymättömyydestä. Hyvin usein, kun käytämme mutta-sanaa, puhumme omista odotuksistamme. Niin pieni sana ja niin suuri muutos, loikka todellisuudesta egomme maailmaan.

Ulkona sataa ja on lämmintä.
Ulkona on lämmintä, mutta siellä sataa.

Ensimmäinen lause on tilanteen kuvaus. Toinen lause kertoo siitä, että puhuja toivoo sateen loppuvan, jotta tilanne olisi hänelle tyydyttävä. Kun ahdamme oman näkemyksemme puheeseemme, onko sillä positiivista merkitystä kenellekään? Niin helposti me siirrymme todellisuudesta mielemme objektiiviseen maailmaan. Mutta-sana on sellainen, jota kannattaa käyttää viisaasti, jotta voi välttää turhan negatiivisuuden. Sen negatiivisuuden, jota tilanteessa ei ole. Se on vain katseessamme. ‘Mutta’ kertoo usein siitä, että meidän mielestämme elämästä puuttuu jotain. Mitä enemmän muttia, sitä enemmän elämä näyttäytyy puutteellisena.