Art of dosing

Don’t give everything you can! This genius waking call was given by my flamenco teacher Patricio Martin with a warm and mysterious smile. At first the sentence surprised me – as in flamenco we usually give “all” – and immediately after everything was ultra-clear.

When the right words are pronounced at the right moment, they attain their goal. When your blood starts to heat, you know something really essential is happening. The body has recognized the truth and moves towards a bigger vision. The best teachers have always been like that. They live in the moment. The truth is nothing fixed, but something alive and that’s why it’s different in different situations.

In dance it’s enough to give an energy to start a movement and then just let it happen. We leave space for invisible, for the mystery of Life. We give space for breathing and energy that they can create a unique movement. But how often do we get involved in everything with our ego, because our mind can’t let go of the control? Because we don’t trust Life? We dance with ideas and we force the body.

If we are more aware of the quality of the movement, of what we put into it and what we keep, our dance becomes alive. What feels great is that I could make a bigger input, but I don’t. I save some of my energy and keep it for myself. Between these two energies, there’s a continuous play going on. This is art.

We don’t achieve anything more by pushing and forcing. We achieve anything when we have free space and when we know how to dose our energy.  It’s the same in yoga practice and in life. This is biodynamic world view! It means that because you’re connected to your body, you feel the truth with your body.

I bow to my fabulous teachers and with these thoughts I wish you all a radiant year 2019! Let it be different, playful, mysterious and carried by Life!

ART DE DOSER

Ne donnez pas tout! Cet appel génial à la réalité était prononcé par mon professeur de flamenco, Patricio Martin, avec un sourire chaleureux et mystérieux. D’abord, ça m’a frappé -comme au flamenco, on donne souvent “tout”- et immédiatement après, c’était ultraclair!

Quand les bons mots sont prononcés au bon moment, ils atteignent leur cible. Et quand ça vous enflamme le sang, vous pouvez être sûr qu’il s’agit de quelque chose de véritablement essentiel. Le corps reconnaît la vérité et va se diriger vers une vision plus élevée. Les meilleurs professeurs ont toujours été comme ça. Ils vivent au moment présent. La vérité n’est rien de fixé, elle est vivante et c’est pour ça qu’elle change selon la situation.

Dans la danse, il suffit de commencer un mouvement, de lancer une énergie et ensuite de laisser le mouvement se compléter tout seul. Nous laissons un espace pour l’invisible, pour le mystère de la Vie. Nous permettons au souffle et à l’énergie de s’exprimer à leurs manières pour voir naître un mouvement unique. Mais c’est si souvent qu’on veut se mêler avec notre égo, car notre mental ne nous lâche pas. Et nous dansons avec des idées et nous soumettons le corps à nos idées.

Si nous sommes plus conscients de la qualité du movement et de ce que nous y mettons et de ce qui nous n’y mettons pas, notre danse devient vivante. Je pourrais donner encore plus! Mais je ne donne pas. Je garde quelque chose pour moi. C’est le jeu continue entre ces énergies opposées qui créent l’art.

On ne gagne rien en poussant avec toutes ses forces. On gagne beaucoup, quand on garde un espace libre et quand on sait doser. C’est pareil dans la pratique du yoga, dans la vie en général. Il s’agit aussi d’une approche biodynamique, ce qui veut dire qu’on sent avec le corps ce qui est juste, parce qu’on est connecté à lui.

Je m’incline avec gratitude du cœur devant mes professeurs fabuleux et je vous souhaite, mes lecteurs et mes lectrices, une lumineuse année 2019! Qu’elle soit différente, ludique, mystérieuse et surtout portée par la Vie! 

ANNOSTELUN TAITO

Älkää antako kaikkeanne! Näin nerokkaan herättävästi neuvoi flamenco-opettajani Patricio Martin meitä tanssijoita lämpimän ja arvoituksellisen hymyn kera. Aivan ensiksi lause hämmästytti -flamencossahan tunnetusti annetaan “kaikki”- ja sitten välittömästi kaikki selkiytyi! Niinpä tietenkin! 

Kun oikeat sanat lausutaan oikealla hetkellä, ne menevät suoraan perille. Silloin, kun veri suonissa alkaa kuumeta, tietää, että jotain todella olennaista on käsillä. Silloin keho oivaltaa ja liikahtaa kohti suurempaa visiota. Parhaat opettajat ovat aina eläneet hetkessä. Totuutta kun ei voi vangita. Se on elävä ja siksi eri tilanteesta riippuen.

Tanssissa riittää, että aloittaa liikkeen, että laittaa energian liikkeelle ja sitten antaa lopun tapahtua. Näkymättömälle, arvoitukselle jää tilaa. Annamme tilaa hengitykselle ja energialle muovata liikkeestä jotain ainutkertaista. Mutta kuinka usein haluammekaan sekaantua kaikkeen egollamme, koska mielemme ei päästä kontrollista irti! Emme luota elämään! Tanssimme on ajatuksia, joita pakotamme kehoomme.

Mitä enemmän olemme tietoisia liikkeen energiasta, mitä siihen laitamme ja mitä emme, sitä elävämmäksi tanssimme muuttuu. Kihelmöivä tunne syntyy siitä, että voisin panostaa vielä enemmän. Mutta en panosta. Säästän energiaani ja pidän jotain itselläni. Näiden kahden energian välillä on jatkuva leikki käynnissä. Siitä syntyy taide.

Emme saavuta sen enempää puskemalla ja pakottamalla. Sen sijaan saavutamme mitä vain, kun meillä on vapaata liikkumatilaa ja kun osaamme säännöstellä energiaamme. Sama pätee joogaharjoitteluun ja elämään yleensä. Tämä on biodynaaminen lähestymistapa. Se tarkoittaa sitä, että keho kuulee totuuden, koska olemme itse yhteydessä kehoomme.

Kumarran kiitollisella sydämellä ihmeellisille opettajilleni ja samalla toivotan kaikille blogini lukijoille loistavaa vuotta 2019! Olkoon se erilainen, leikkisä, mystinen ja Elämän kannattelema! 

Photo of Patricio Martin by Catherine Chenu

Advertisements

Body structures or love?

Does a yoga teacher need to learn anatomy? And what about the yoga practitioner?

Any knowledge is useful, but what kind of knowledge is useful or necessary in the asana practice? Or is knowledge necessary at all when it comes to the essence of the yoga experience?

I ask myself these questions nowadays as my own way as a teachers’ instructor has gone to the direction where something else seems more important to me than anatomy lessons.

In my world the anatomy doesn’t fit in my personal practice, because I live my body from inside. My relation with my body is intuitive. I listen to it, I sense it and that’s how I know how to proceed. Of course from the very beginning my practice has made me ask some anatomical questions, because I’ve felt something I didn’t know existed and that made me find out in a book what it was. I can easily feel different tissues of the body, because they all vibrate differently. We can understand and learn our anatomy also through sensations.

Let me make a comparison with singing and dancing. There is physiology of singing and I’m sure that at least the professional singers do know the anatomy of the body well. But that doesn’t make them singers. Singing is something else. If you stick to the anatomy of the pharynx or the functioning of the lungs, you can hardly sing. If you dance thinking of the relations between the body parts, you become stiff to the point you can’t express yourself with your body. Dancing isn’t physiotherapy, but an expression of your essence through your body. Some people stick to the theory part and can never experience the freedom the dance is about. And some yoga practitioners can’t go beyond the body’s structures to connect to their essence.

The bodyworkers like the chiropractors, the naprapaths and the osteopaths who manipulate the body and the spine need absolutely theoretical understanding of the body’s structure and functioning. A yoga teacher would equally need the anatomy knowledge if his/her intention is to handle the bodies of the students the same way and to force their movements further their bodies naturally do.

Could it even be that the knowledge of anatomy makes the teacher blind and senseless to anything that doesn’t correspond to the anatomy? Can the knowledge encourage the teacher to act with the other’s body without listening to the subtle signs that are outside the known?

You can very well practice yoga without knowing anything about anatomy. I believe you can also teach yoga without the theoretical knowledge of the body, supposing YOU LOVE and you touch with LOVE.

QUAND ON A QUE L’ANATOMIE… 🤔

Est-ce qu’un enseignant de yoga doit apprendre l’anatomie? Et qu’en est-il pour le pratiquant de yoga?

Tout savoir et toute connaissance sert à quelque chose, mais quel genre de connaissance est utile ou bien nécessaire dans la pratique des asanas? A-t-on besoin d’apprendre des choses à l’extérieur du ressenti lorsqu’on cherche à vivre l’expérience du yoga?

Je me pose ces questions en constatant que dans beaucoup de formations pour être professeur de yoga, il y a de beaucoup de cours d’anatomie. Moi-même j’en ai diminué la quantité dans mes formations pour faire de la place à autre chose.

L’anatomie ne fait pas partie de ma pratique personnelle, car ma relation avec mon corps se base sur le ressenti et je sais très bien comment faire. Ma relation avec mon corps est intuitive. Dès le début ma pratique a fait surgir des questions sur l’anatomie, parce que j’ai senti en moi quelque chose dont j’ignorais l’existence et que j’ai pu ensuite le vérifier dans les livres d’anatomie. Je suis capable de discerner les différences entre les tissus différents à l’intérieur de mon corps, car tous portent une énergie différente et vibrent différemment les uns par rapport aux autres. On peut donc comprendre et apprendre son anatomie par les sensations physiques et les ressentis.

Faisons deux petites comparaisons, l’une au monde du chant et l’autre au celui de la danse. Il existe la physiologie du chant et je pense que les chanteurs professionnels connaissent bien l’anatomie du corps humain. Mais ce n’est pas du chant. Le chant est autre chose. Si on pense à l’anatomie du pharynx et au fonctionnement des poumons, on peut à peine chanter. Si dans la danse on se concentre sur les relations entre les parties du corps, on devient raide jusqu’au point où on peut plus s’exprimer par son corps. La danse n’est pas de la physiothérapie, mais l’expression de notre essence par le corps physique. Il y en a qui s’attachent à la théorie sans jamais pouvoir expérimenter la liberté dont il s’agit. Pareillement, il y a des pratiquants du yoga qui ne peuvent pas dépasser les structures du corps physique pour atteindre l’essence d’eux-mêmes.

Les gens travaillant avec le corps humain, les chiropraticiens, les naprapathes et les ostéopathes, ceux qui manipulent le corps et font craquer la colonne vertébrale, ont besoin de bien connaître ces structures. Un enseignant de yoga a également besoin de ces connaissances s’il se comporte de la même manière, c’est-à-dire, en faisant faire des torsions, des extensions et en étirant les corps au-delà de leurs capacités naturelles.

Pourrait le travail d’un enseignant basé sur les connaissances anatomiques fermer ses yeux devant les signes plus subtiles du corps de l’élève et de tout ce qui n’est pas conforme à l’anatomie? Pourrais cela même encourager certains enseignants d’agir sans une écoute réelle de l’autre?

On peut très bien pratiquer le yoga sans rien savoir sur l’anatomie. Et je suis convaincue qu’on peut aussi enseigner le yoga sans connaître l’anatomie, SI L’ON A L’AMOUR. Si on touche avec de l’AMOUR.

IMG_0587

🔴 RAKKAUTTA JA ANATOMIAA

Pitääkö joogaopettajan opiskella anatomiaa? Entäpä joogaa harjoittavan?

Kaikki tieto on varmasti hyvästä, mutta mikä kaikki tieto on tarpeellista tai välttämätöntä asanaharjoittelussa? Tai kuinka välttämätöntä tieto ylipäätään on joogassa, jos mietitään pelkästään joogakokemuksen olemusta?

Nämä kysymykset ovat olleet mielessäni, kun olen opettajakoulutuksia suunnitellessa vähentänyt anatomiaopetusta antaen tilaa olennaisemmalle.

Omassa maailmassani en saa anatomiaa mahtumaan mitenkään omaan harjoitteluuni, koska koen kehoni sisältä käsin ja tiedän miten sen kanssa toimin. Suhde kehooni on intuitiivinen. Harjoitteluni on alusta asti monesti herättänyt kysymyksiä anatomiasta, koska olen tuntenut jotain, minkä olemassaoloa en ole tiennyt ja sitten tarkistanut kirjoista, minkä yhteyden löysinkään – on se sitten hermoyhteys tai energeettinen tunne. Tunnen erilaiset kudokset syvällä kehossa, koska niissä kaikissa on omanlaisensa energia. Anatomiansa voi siis ymmärtää ja oppia myös tuntemusten kautta. Myös oppilaiden anatomian voi ymmärtää näin. Jokaisen anatomia on kuitenkin erilainen. Opettajan pitää nimenomaan tuntea oppilaansa keho ja osata lukea sitä koskemattakin.

Vertailukohdaksi tarjoutuvat laulu ja tanssi. On olemassa laulufysiologiaa ja varmasti kaikki ammattilaulajat tuntevat  äänen tuottamisen suhteen myös kehon anatomiaa . Mutta se ei vielä ole laulua. Laulu on jotain ihan muuta. Jos jää miettimään kurkun anatomiaa ja keuhkojen toimintaa, tuskin pystyy laulamaan sydämestään. Samoin jos tanssiessa miettii kehon osien välisiä suhteita, jäykistyy niin, ettei ilmaisusta tule mitään. Tanssi ei ole fysioterapiaa, vaan sydämen ilmaisua kehon kautta. Jotkut jäävät teoriaan pääsemättä koskaan siitä vapauteen ja itse asiaan. Samoin jotkut joogaavat tiukasti kehonsa rajoissa löytämättä syvää rauhaa ytimestään.

Kehotyöskentelijät kuten kiropraktikot, naprapaatit ja osteopaatit, jotka manipuloivat kehoa ja rusauttelevat selkärankaa tarvitsevat anatomiatietoutta. Joogaopettajakin tarvitsee anatomiatietoutta, jos hänellä on aikomus vääntää oppilaitaan ja viedä heidän liikeratojaan pidemmälle kuin mitä he itse pystyvät tekemään.

Voiko olla jopa niin, että anatomian tuntemus sokeuttaa ja sulkee aistit siltä, mikä ei noudata anatomiaa? Rohkaiseeko se toimimaan toisen kehossa tiedon valossa kuuntelematta kehon herkimpiä viestejä?

Joogata voi aivan mainiosti, vaikka ei tietäisi anatomiasta mitään. Uskon, että opettaakin voi ilman anatomiatietämystä, jos opetus ja kosketus perustuu RAKKAUDELLE.

Sportsmen

“You are sportsmen dancing””, my classical ballet teacher, Frédéric Lazzarelli told us referring to sport comptetitions where you meet also quite negative energies.

But dance is an art. It’s an art even the professionals of high level can perform automatically. Yoga as well can be practiced in an automatic way or like a sport.

In their essence, dance and yoga are mysterious paths like life is mysterious and they can be approached like that. Yoga is something you listen to, open yourself to and then maybe it opens to you. It’s the self-abandonment to discover our divine nature. Our efforts are of no use if we are not humble and open.

13265840_10154174571319061_1494611096306753523_n-1

LES SPORTIFS DE LA DANSE

“Vous êtes des sportifs de la danse!”, nous grondait mon professeur de danse, Frédéric Lazzarelli, en faisant allusion aux sports compétitifs dans lesquels l’énergie est souvent négative.

La danse, c’est un art. C’est un art, que même les professionnels de haut niveau peuvent faire automatiquement. Le yoga aussi peut être pratiqué automatiquement ou comme un sport.

Mais dans leur essence aussi bien la danse que le yoga sont des chemins mystérieux comme la vie est mystérieuse et ils peuvent être vécus comme ça. Le yoga, c’est quelque chose qui s’écoute et qui par une écoute sincère se révèle peut-être. C’est un abandon de soi pour découvrir sa divinité. Si nous ne sommes pas humbles et ouverts, nos efforts ne servent à rien.

URHEILIJAT

“Olette tanssivia urheilijoita!”, heitti balettiopettajani Frédéric Lazzarelli liikkumistamme katsoessaan. Hän viittasi urheilukilpailujen henkeen, jossa on monesti myös negatiivista latausta.

Mutta tanssi on taidetta. Se on taidetta, vaikka myös arvostetut ammattitanssijat voivat suorittaa sitä automaattisesti. Joogaakin voi suorittaa automaattisesti tai urheillen.

Kuitenkin sekä tanssi että jooga ovat mystisiä teitä itseemme aivan kuten elämä on mystinen. Jooga on kuuntelua ja avautumista ja vain silloin se saattaa avautua meille. Kysymys on itsestä luopumisesta, jotta voimme löytää jumalallisen luontomme. Jos emme ole nöyriä ja avoimia, ei ponnisteluistamme ei ole tässä mielessä mitään hyötyä.

Photo by Minna Nuotio

capacity

Some people seem more capable than others. Capable of understanding, learning and doing things. Also in the practices of dance and yoga some seem to get to the essence immediately and others not getting anywhere even after years of practice. Often we think that people have a different capacity, that’s all. As if the capacity was an inherent feature. But the capacity can grow too, if the openness grows.

Our capacity is linked to openness. Whenever we approach dancing with our dance baggage, with our knowledge which is always limiting, we’re not opening ourselves to our full capacity. To the dance of life. It’s the same in yoga, whenever we have ideas about how it should be done or what should happen, we limit ourselves.

In any field, learning is connected to the level of consciousness. When it comes to yoga and dance, the consciousness is tightly connected to the sensations. If you don’t feel, if your body is not sensitive and if you’re not emotionally sensitive, you can’t really get anywhere. The first thing is to feel. Then to be conscious of that feeling. And then to open oneself to infinity.

Openness is one of the most difficult things in life: to open ourselves to life, to infinity every moment anew. All dance and yoga disciplines can be great ways to learn about openness if we don’t get stuck with the form and thus stop the stream of the infinite potential in us.

13442671_1208506812516215_8545097870833273771_o

CAPACITÉ

Il y a des gens qui semblent avoir plus de capacité que les autres. Ils sont capables de comprendre, d’apprendre et de faire des choses. C’est pareil dans les domaines de la danse et du yoga. Certains plongent immédiatement dans ce qui est essentiel, et d’autres pataugent des années sans trouver leur chemin malgré la pratique ardente. Souvent, on pense que c’est parce que nous avons tous une capacité différente et c’est tout. Comme si la capacité était quelque chose d’inhérent en nous. Mais la capacité grandit aussi si notre ouverture grandit.

Notre capacité est liée à notre ouverture de cœur et d’esprit. Quand nous nous approchons de la danse avec notre bagage de danse, avec notre savoir, c’est que nous sommes déjà limités et nous pouvons pas nous ouvrir à notre capacité réelle. À la danse de vie! C’est la même chose dans le yoga, dès que nous avons des idées sur comment ça devrait être fait et sur ce qui devrait en résulter, nous nous limitons.

Dans n’importe quel domaine, l’apprentissage est connecté au niveau de conscience. En ce qui concerne la danse et le yoga, la conscience est intimement connectée aux sensations. Si nous sentons pas, si notre corps physique n’est pas sensible et si nous ne sommes pas sensible émotionnellement, nous pouvons pas avancer. La première chose, c’est de sentir. Après, il faut être conscient de cette sensation. Ensuite, on peut s’ouvrir à l’infinité.

L’ouverture est une des choses les plus difficiles d’avoir, de faire renaître à chaque instant dans la vie. Comment s’ouvrir à la vie, à l’infini continuellement? Toutes les discplines de danse et de yoga sont des possibilités d’apprendre davantage sur l’ouverture si nous ne restons pas attachés à la forme et par cela, nous n’arrêtons pas le potentiel infini en nous.

KAPASITEETTI

Joillain ihmisillä vaikuttaisi olevan enemmän kapasiteettia kuin toisilla. He ymmärtävät enemmän, oppivat nopeammin ja tekevät paremmin. Joogassa ja tanssissakin vaikuttaa siltä, että jotkut pääsevät samantien olennaiseen sisälle ja jotkut taas eivät saa kapasiteettiaan käyttöönsä vuosienkaan harjoittelulla. Joskus ihmiset ajattelevat, että näin kuuluu ollakin. Olemme erilaisia. Mutta kapasiteettiaankin voi kasvattaa – kasvattamalla avoimuutta.

Kapasiteettimme on kytköksissä avoimuutemme asteeseen. Jos lähestymme tanssia tanssitietomme ja tekniikan kautta, rajoitamme jo itseämme emmekä voi avautua koko kapasiteetillemme. Elämän tanssille. Samoin on joogassa. Jos meillä on ennakkokäsitys siitä miten se pitää toteuttaa, rajoitamme todellista potentiaaliamme.

Millä tahansa saralla oppiminen on yhteydessä tietoisuuden tasoon. Joogassa ja tanssissa tietoisuus on tiiviissä yhteydessä kehon tuntemuksiin. Jos emme tunne kehollamme ja jos emme ole herkkiä emotionaalisesti, emme pääse avoimuuden tilaan. Ensimmäinen asia on tuntea. Sitten tulla tietoiseksi siitä mitä tuntee. Ja sen jälkeen avautua sille mitä on.

Avoimuus on yksi elämän vaikeimmin toteutettavista asioista. Se, että todella avaudumme elämälle joka hetki uudestaan. Kaikki tanssi- ja joogatraditiot ovat loistavia mahdollisuuksia oppia avoimuudesta, kunhan emme juutu pintatasoon kiinni ja tällä tavalla sulje itseltämme pois loputonta mahdollisuuksien virtaa.

 

Photo Catherine Chenu

 

Ready, steady, go

Yoga classes are like dance classes, they are much more than improving a technique. People are facing their whole lives and often handling big questions about life.

In the dance classes I’m frequently moved seeing my friends and also people unknown to me surrendering to beauty. To music. Executing steps in faith, hope and love. I know the story of some of them. Friends who lost their children, some others who’ve been abused or even tortured.

When after disappointments, injustices and cruelties you’ve gone through you still spread your wings and allow music to carry you and when your eyes glow only from good intention, you can see that good wins. But you need to build it. You need to build good things on the ruins.

After any suffering, people find beauty because they cultivate it in them. After any suffering, you can fly. You can fly, if you open yourself to life again. And again. And again.

I wish all my readers a Sparkling, Flowing, Happy New Year! 

1391946_10151902295059061_845992494_n

À VOS MARQUES!

Les cours de yoga ressemblent à des cours de danse. Les élèves ne viennent pas pour améliorer leur technique. Ils viennent pour faire face à leur vie et sont souvent à la recherche d’une solution à une question importante, voire cruciale.

Je suis fréquemment touchée en voyant mes amis aussi bien que les gens que je connais à peine s’adonner à la beauté. À la musique. Ils se laissent emporter par la foi, l’espérence et l’amour. Je connais l’histoire de quelques-uns. Il y en a qui ont perdu leurs enfants, il y en a qui ont été abusés ou même torturés.

Mais, lorsque après les déceptions, injustices et cruautés vécues, nous déployons nos ailes pour que la musique nous porte et lorsque les yeux ne font que briller de cette belle intention, nous pouvons constater que la bonté gagne toujours. Mais c’est à nous de reconstruire la bonté sur les ruines.

Dans les cours de danse, c’est ce que les gens font. Après n’importe quelle souffrance, les gens retrouvent la beauté parce qu’ils la cultivent en eux. Après n’importe quelle souffrance, nous pouvons déployer nos ailes si nous nous ouvrons à la vie. De nouveau. Tous. Les. Jours.

C’est l’occasion de souhaiter une Nouvelle Année pétillante, fluidique et prospère à tous mes lecteurs et lectrices. 

SILMÄT KIMALTAMAAN

Jooga- ja tanssitunneilla käydään muutenkin kuin tekniikkaa hiomassa. Ihmiset ovat kasvotusten koko elämänsä kanssa ja etsivät monesti ratkaisuja isompiin kysymyksiin.

Liikutun tanssitunneilla usein siitä, kun näen ystävät ja tuntemattomatkin antautumassa kauneudelle. Musiikille. Tekemässä asioita uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Joidenkin tarinan tunnen. On ystäviä, jotka ovat menettäneet lapsensa, on niitä, jotka ovat kokeneet väkivaltaa, joitain on jopa kidutettu.

Kun pettymysten, epäoikeudenmukaisuuksien ja julmuuksien jälkeen levittää siipensä ja antaa musiikin kantaa ja kun silmät kimaltavat pyrkimyksestä hyvään, voi nähdä, että hyvä voittaa. Mutta meidän täytyy itse rakentaa raunioille jotain hyvää.

Tanssitunneilla tämä on näkyvää ja tuntuvaa. Minkä tahansa kärsimyksen jälkeen ihmiset löytävät kauneuden, koska jalostavat sitä itsessään. He nousevat siivilleen, koska he avaavat itsensä elämälle. Kerta. Toisensa. Jälkeen.

Toivotan kaikille lukijoilleni kuplivan onnellista ja ilossa virtaavaa vuotta 2017!

Photo Minna Nuotio

Hands down

Where does our ego hide? It finds infinite ways to be undetectable. Once we identify it in our behaviour, we can decide not listen to it, but very soon it finds another way to persist. We have to be really intelligent to understand how the ego entangles in our thinking, mindsets and in our body expression and destroys the freshness of moments and our innocence in any experience. Because it’s not something that is on or off. The question is how it gets its voice through us and can we see who’s talking.

In yoga, in martial arts and in many dance traditions it’s the teacher’s task to point out these deviations from the reality to the student. But how to do it without making the student mad? There are ways. The common discipline is one. It purifies without being personal.

I have an extraordinary memory from a tap dance workshop. One of the world’s greatest dance teachers, late Robert L. Reed, gave the class. When it was time to start I litterally felt a lightning in the room. The teacher had just attacked the floor with his heel. In a split second he communicated all the essential things. He had made us feel the quality a sound could have. The preciseness, the presentness, the beauty and the joy without any shadow. It was just stunningly pure. So pure it took your breath away. Whenever you meet this kind of excellence in someone, you are deeply awakened. The awakening makes you humble and willing to follow the teacher.

In addition to the mastery of a teacher it’s interesting how (s)he links his/her specialty to life in general. And vice versa, how the life is in relation with what you do in a class. Robert L. Reed was determined not to allow students to do anything while they were listening to his teaching. Some participants put their hands on their waist like many dancers do. Gently he would say: “Take your hands down.” He had to repeat that every five minutes, because people forgot. They couldn’t remain conscious of their movements longer than that.

Such a small gesture we don’t even pay attention to, but where the situation loses its purity. It’s an unconscious gesture by which we protect something or we keep other people at distance. What a genial demand! Because the hardest thing is to be. Not to do anything. To stand straight. To be you without a protection.

Don’t put your hands on your waist! That’s your ego at its sweetest. 😀

14331724_10208887935868828_1430181982_n-1

LAISSE TES MAINS TRANQUILLES

Où se cache notre égo? Il trouve à l’infini des manières pour être indétectable. Une fois qu’on l’aperçoit dans notre comportement, on peut prendre la décision de ne pas le suivre, mais il trouvera une autre façon de persister. Il faut être intelligent pour comprendre comment l’égo se tisse dans nos pensées, nos attitudes et dans l’expression de notre corps et détruit ainsi la fraîcheur des moments ainsi que l’innocence de l’expérience. Car l’égo n’est pas quelque chose qu’on puisse tourner on ou off. La question se pose de savoir quelle est son expression en nous et pouvons-nous la déceler.

Dans le yoga, les arts martiaux et plusieurs traditions de danse, c’est la tâche du  professeur d’indiquer ces déviations de la réalité à l’élève. Mais comment le faire sans véxer l’élève? Il y a des moyens. La discipline commune. Elle purifie sans être personnelle.

J’ai un souvenir extraordinaire d’un stage de claquettes. Un professeur célèbre, le regretté Robert L. Reed, donnait cours. Lorsque le cadran d’horloge indiquait que c’était l’heure de commencer, j’ai senti un éclair dans la pièce. Le professeur avait attaqué le sol avec son talon. En une fraction de seconde, il a tout dit.  La qualité que pouvait avoir un son! La précision, la présence, la beauté et la joie sans aucun ombre. Ce geste était incroyablement pur. Si pur qu’il nous a laissé abasourdis. Lorsque nous sommes en présence d’une telle excellence, nous sommes éveillés. Cette sorte d’éveil nous rend humble et nous envie de suivre le professeur.

En plus de la maîtrise d’un domaine, un professeur montre toujours comment il lie sa maîtrise à la vie en général. Et vice versa, quelle est la relation entre le contenu du cours et la vie. Robert L. Reed était déterminé à ne nous permettre de faire quoi que ce soit pendant que nous écoutions son enseignement. Quelques participants mettaient leurs mains à leurs tailles comme beaucoup de danseurs ont tendance à faire. Gentiment, il disait: “Ne mettez pas vos mains sur votre taille.” Il devait répéter ça toutes les cinq minutes, car c’était le maximum pour rester conscient de ce geste pour la plupart de participants. Les mains recommençaient à monter très vite.

Un petit geste comme ça, qui pour la plupart du temps passe inaperçu, nous fait perdre notre état pur. Ce geste nous protège contre quelque chose ou nous tient à distance par rapport aux autres. Qu’est-ce que c’était génial! La chose la plus difficile, c’est d’être. De ne rien faire. D’être debout. D’être soi-même sans protection.

Ne mets pas tes mains sur la taille! Ce petit confort offre un nid à ton égo. 😀

KÄDET KURIIN

Mihin egomme piiloutuu? Se löytää loputtomiin tapoja kadota meiltä jäljettömiin. Voimme olla toimimatta sen mukaan, mutta se jatkaa eloaan jossain uudessa muodossa. Meidän pitääkin olla todella älykkäitä ymmärtääksemme miten ego kietoutuu ajatteluumme, asenteisiimme ja kehomme kieleen ja tuhoaa hetken raikkauden ja viattomuutemme arjen kokemuksissa. Ego ei ole mikään on/off -tila, vaan se hivuttautuu moniin tilanteisiin ja meidän tehtävämme on nähdä miten.

Joogassa, taistelulajeissa ja monissa tanssitraditioissa on opettajan tehtävä osoittaa oppilaalle nämä mielen aiheuttamat poikkeamiset todellisuudesta. Miten se tehdään suututtamatta oppilasta? On olemassa erilaisia tapoja. Yksi on yhteinen kurinalaisuus. Se puhdistaa olematta henkilökohtaista.

Minulla on elävä muisto eräältä steppikurssilta. Oli maailmankuulun, nyt jo edesmenneen tanssiopettajan, Robert L. Reedin tunti. Kun oli aika aloittaa, tuntui kirjaimellisesti kuin huoneessa olisi iskenyt salama. Opettaja oli iskenyt kantansa lattiaan merkiksi aloituksesta ja näytti alle sekunnissa mistä on kyse. Hän antoi näytteen siitä minkälainen laatu voi olla yhdessä äänessä. Tarkkuus, kauneus, läsnäolo ja ilo ilman pienintäkään varjoa. Se oli niin hämmästyttävän puhdasta, että se salpasi hengityksen. Kun tällaista erikoislaatua tapaa, se herättää ympärillä olevat kokonaisvaltaisesti. Ja tällainen heräämisen hetki taas tekee oppilaasta nöyrän ja innokkaan oppijan.

Opettaja pysyi päättäväisenä sen suhteen, että oppilaat eivät saaneet kuunnellessaan tehdä mitään muuta kuin keskittyä hänen opetukseensa. Jotkut osallistujat laittoivat kädet vyötärölleen kuten monilla tanssijoilla on tapana. Opettaja sanoi ystävällisesti: “Kädet pois vyötäröltä.” Hänen piti toistaa tämä lause viiden minuutin välein, koska ihmiset unohtivat ohjeen ja niin kädet aina lähtivät yhä uudelleen hakeutumaan vyötärölle. Tietoisuuden taso laski muutamassa minuutissa.

Näin pieni ele ei yleensä saa edes huomiotamme, mutta sen kautta menetämme hetken puhtauden. Se on tiedostamaton ele suojata jotain ja näin luoda etäisyyttä ihmisten välille. Mikä mahtava vaatimus opettajalta! Vaikeinta meille on olla. Olla tekemättä. Seistä suorana. Ja olla oma itsemme ilman suojauksia.

Egosi vieno kuiskaus on se, kun et voi olla.

Robert L. Reed making music with his feet: https://www.youtube.com/watch?v=t-alsz6ZdUk

Photo by Anne

Every little step

A joyful flash from this morning’s ballet class in Paris.

The ballet master, Yves Casati, interrupted one exercise at the bar telling us that to perform correctly that exercice we needed more speed and a better turn-out. He went on by asking a question. “What do you need to get more speed and a better turn out?” He answered himself the question: Love.

He said if we love speed and the turn out, they will appear. If we don’t yet love them, we need to work to find love. Nothing else is needed.

This is pure yoga philosophy! If love is lost, we need to search for it. We need to work on everything that we don’t love. We can learn to love everything. Even every little step can be full of love.

À CHAQUE PAS

Un moment drôle au cours de danse classique de ce matin au Centre de Danse du Marais à Paris.

Le maître Casati nous arrête à la barre lors d’un exercice et nous dit qu’il nous faut plus de vitesse dans le pas et plus d’en-dehors. Il poursuit son discours en nous posant une question: “Alors, qu’est-ce qu’il faut pour avoir plus de vitesse et un meilleur en-dehors?” Il ne tarde pas à répondre à sa question lui-même: Amour. Il faut de l’amour.

Il disait que si nous aimions la vitesse et l’en-dehors, nous les aurions. Si nous ne les avons pas encore, c’est que nous n’avons pas trouver l’amour et il faut continuer à travailler pour le trouver.

C’est comme la philosophie du yoga. C’est comme ça dans la vie. Si nous n’avons plus l’amour, il faut le chercher. C’est notre devoir dans la vie que d’enlever les obstacles à l’amour. Même tous les petits pas peuvent être remplis d’amour.

JA VASTAUS ON

Tunnelmaa ja iloa tämän aamun balettitunnilta Pariisista.

Balettimestari Yves Casati puuttui yhteen tangossa tehtävään harjoitukseen sanoen, että siihen piti saada sekä nopeutta että parempi aukikierto. Siihen perään hän heitti kysymyksen ilmaan: ” Mitä tarvitaan suurempaan nopeuteen ja parempaan aukikiertoon?” Vastaus tuli häneltä itseltään samantien: Rakkautta.

Hän sanoi, että jos rakastamme nopeutta ja aukikiertoa, ne löytyvät. Ja jos emme rakasta niitä, niin meidän tulee työstää rakkauttamme niitä kohtaan.

Se oli joogafilosofiaa parhaimmillaan. Ja näinhän se on elämässä ylipäätään. Jos rakkaus on hukassa, meidän pitää etsiä sitä. Meidän tehtävämme on raivata esteet rakkauden tieltä. Kaikkea voi rakastaa. Jokainen pieni askelkin voi olla täynnä rakkautta.

anne-danseclassique