Aesthetics from the Source

When we practice any traditional dances in dance classes, when we want to learn to dance, we first learn some technique and the basic structure of a class. Then we continue to perfect the technique to be able to express something deeper and subtler. Gradually all this becomes art, it becomes an expression of human body and soul together. Equally in the beginning in the yoga asana practice, we learn how to do the physical movements and postures without hurting ourselves. After the basics, we can step forward by changing the focus from technique to our soul and allow it shine through our bodies, whether we stand, sit or move.

Some dancers (amateurs and professionals) continue to maintain the main focus on the technique and their own technical achievements which actually prevents them from elevating their dance to art. If these people perform, their technique can impress the audience, but doesn’t usually touch people’s hearts. Some dancers are more interested in the aesthetics of dance. Aesthetics is the whole nature of any art, it’s about how you do things. In dance as art it’s also one of the main ingredients. But sometimes dancers are exclusively interested in making an impression by their looks, the elegance of their gestures and their power of seduction. This kind of aesthetics is superficial. It doesn’t emerge from love, but rather from a low self-esteem. A dance from the heart always gives a unique quality to the movement and also incontestably seduces the spectator.

I guess the aesthetics can help understand something in the yoga practice. If you think about your own practice, is it beautiful to watch? If it’s reflecting the authentic you, it’s beautiful. If it’s not beautiful, it doesn’t come from your depths yet. If you try to be something you’re not, stronger, more flexible, more beautiful, your movement becomes unnatural. If you’re fighting with technique, it makes you tense. Dance and yoga are both about consciousness of the body and the mind. They are both a means to evolve as a human being. If we come to a class (dance or yoga) to prove something, we can certainly prove it and everything remains the same. “I can do a triple pirouette.” or “I can do the Intermediate Series.” You can go on forever “making progress” and actually remain the same if the connection to the source is missing. When you evolve inside, your practice evolves with you. When you are beautiful inside, your practice becomes beautiful.

ÉMERGENCE DE LA BEAUTÉ

Lorsque nous pratiquons des danses de différentes traditions, lorsque nous voulons apprendre à danser, nous apprenons d’abord la technique et la structure d’une classe. Ensuite, nous continuons à parfaire notre technique afin d’exprimer quelque chose de plus profond et de plus subtile. Peu à peu, tout cela se transforme en art, dans une expression unique de notre âme et de notre corps. C’est tout pareil dans la pratique du yoga. Au début, nous apprenons à exécuter les postures et les mouvements physiques d’une façon appropriée et une fois tout cela mis en place, nous pouvons diriger notre attention vers notre âme pour lui permettre de rayonner dans notre corps – que nous soyons en mouvement ou immobiles.

Il y a des danseurs (aussi bien des amateurs que des professionnels) qui persistent dans la perfection de la technique et leurs aboutissement techniques ce qui les empêchent d’élever leur danse en art. Si ces gens font des spectacles, ils impressionnent probablement l’audience par leur excellence, mais sans laisser de trace dans le cœur des spectateurs. Et puis, il y a des danseurs qui sont plus intéressés à l’esthétique de la danse. L’esthétique est le cœur de tout art, la façon distinguée dont on présente les choses. Et naturellement dans la danse, l’esthétique est l’un des ingrédients les plus indispensables. Parfois, ça va très loin. Le danseur tient exclusivement à impressionner par l’allure, l’élégance ou la séduction. Ça peut être très superficiel quand ça ne découle pas de l’amour, mais plutôt d’une faible estime de soi. La danse qui naît dans le cœur du danseur donne une qualité exquise au mouvement et séduit le spectateur naturellement.

Curieusement, l’esthétique peut nous aider à comprendre quelque chose dans notre pratique du yoga. Si vous pensez à votre propre pratique, est-ce que vous trouvez que c’est beau à voir? Si vous êtes sincèrement et totalement vous-même, c’est forcément beau. Si ce n’est pas beau à votre avis, je crois que la pratique n’émerge pas encore de votre âme. Si vous essayez d’être quelque chose que vous n’êtes pas, disons, plus fort(e), plus flexible, plus beau/belle, votre mouvement en devient influencé. Si vous vous battez avec la technique, cela vous rend tendu. La danse et le yoga sont des disciplines qui développent notre conscience aussi bien au niveau du corps que de l’esprit. Ces disciplines sont un moyen d’évoluer en tant qu’être humain. Si nous voulons prouver quelque chose dans une classe (de yoga ou de danse), nous pouvons le faire et finalement nous restons le même. Par exemple: “Je suis capable de faire une triple pirouette!” ou bien “Je suis capable de faire la série intermédiaire de l’Ashtanga!”. Comme ça, nous pouvons continuer à l’infini à faire du “progrès” et en fait pas en faire du tout, car il nous manque la connection à la source. Lorsque nous évoluons à l’intérieur, la pratique évolue aussi. Lorsque nous sommes beau/belle à l’intérieur, la pratique reflète cette beauté.

JUO KAUNEUS SUORAAN LÄHTEESTÄ

Minkä tahansa perinteisen tanssin lajin opettelu alkaa tekniikan opiskelulla ja tanssitunnin rakenteen sisäistämisellä. Sen jälkeen tekniikkaa hiotaan, jotta syvempien ja hienovireisempien asioiden ilmaisu mahdollistuu. Ajan kanssa tästä syntyy jopa taidetta, joka nousee kehon ja sielun yhteislaulusta. Näin on myös joogaharjoittelussa. Ensin opetellaan fyysisesti miten liikkeet ja asennot tehdään kehoa kunnioittavalla tavalla. Sitten kun perusasiat on työstetty, voi mennä eteenpäin ja siirtää huomion tekniikasta sielun sanomaan. Voimme antaa sielun säihkyä kehossamme, olimme sitten fyysisesti liikkumatta tai liikkeessä.

Joidenkin tanssijoiden (harrastelijoiden ja ammattilaistenkin) päähuomio pysyy loputtomiin tekniikassa ja omissa teknisissä saavutuksissa mikä luultavasti estääkin heidän tanssinsa nousun taiteeksi. Näiden ihmisten performanssit voivat olla vaikuttavia, mutta tekniikalla ei ehkä kuitenkaan saavuteta katsojan sydäntä. Jotkut tanssijat ovat puolestaan enemmän kiinnostuneita tanssin estetiikasta. Estetiikka on tietenkin kaiken taiteen luonto eli se miten asiat tehdään. Niinpä sen osuus tanssissakin on merkittävä. Joskus kuitenkin tanssijat ovat yksinomaan kiinnostuneita tekemään vaikutuksen ulkonäöllään, eleganteilla liikkeillään tai kehonsa hurmaustaidoilla. Tällainen estetiikka on pinnallista. Se ei synny rakkaudesta, vaan luultavasti pikemminkin huonosta omanarvontunteesta. Tanssi joka lähtee sydämestä antaa kehon liikkeille erityisen laadun ja vuorenvarmasti myös hurmaa katsojan.

Kuvittelen, että estetiikka voi auttaa ymmärtämään jotain joogaharjoittelusta. Jos ajattelet omaa harjoitustasi, niin onko se kaunista katsoa? Jos se heijasteleeko todellista minuuttasi, se on väistämättä kaunista. Jos se ei ole mielestäsi kaunista, se ei ehkä vielä nouse syvyyksistäsi. Jos yrität olla jotain mitä et ole, vahvempi, notkeampi, kauniimpi, liikkeesi muuttuvat epäluonnollisiksi. Jos taistelet tekniikan kanssa, se tekee sinusta jännittyneen. Sekä tanssissa että joogassa on kyse kehon ja mielen tietoisuudesta. Nämä perinteet ovat myös keinoja kehittyä ihmisenä. Jos taas tulemme (jooga- tai tanssi-) tunnille todistaaksemme jotakin, voimme varmasti todistaa sen mitä halusimme ja kaikki pysyy todellisuudessa ennallaan. “Pystyn tekemään triplapiruetin!” tai “Pystyn tekemään Ashtangan kakkossarjan!” Voit loputtomiin “kehittyä” ja samalla pysyä samassa pisteessä, jos yhteys elämän lähteeseen puuttuu. Kun sisälläsi tapahtuu kehitystä, harjoituksesi kehittyy sen mukana. Kun olet sisältäsi kaunis, harjoituksesi muuttuu samankaltaiseksi.

1801203_703601756329601_830977291_o (1)

Photo by Alessandro Sigismondi ~ Anne on a banyan tree in Mysore

On the repeat mode?

My flamenco teacher, Patricio Martin, says: “Don’t repeat the rhythm. Give the rhythm.” Whether it’s your hands, your feet, your body. Give your rhythm. Put your life into your dance, put your love into it. When we have to repeat the same things even in dance, it easily makes us do it mechanically because the human mind works like that. The same step is just the same step. The mind doesn’t make the difference if we are not aware. The body can make the difference.  Dance is about surrendering and participating with your body. It’s not about being an observer or analyser. More we participate, more graceful it is.

In Ashtanga yoga we practice how to inhabit our body, how to allow our energy to fill it. But even the yoga practitioners start to follow the mental schemas and that’s how the practice loses its vibration and life. I tell my students to expand their lives through their bodies before they start to control anything. That’s how they can be directly in touch with their life force, with the whole capacity they have. This is how the movement becomes the reflection of their uniquity and the energy vibrates their life force. 

How fully can you do a rhythm? A step? A sound? Anything you do in your life? How much do you participate and how much do you stay at distance from your action? Any moment and any movement becomes deep and pleasurable when we participate fully to it. In dance and in yoga a teacher is usually needed – not only because of the expertise – but the vibration in his/her body that can inspire directly the student’s body.

EN MODE REPEAT

Mon professeur de flamenco, Patricio Martin, nous arrête et dit: “Ne faites pas le rythme. Donnez du rythme. ” Que ça soit les mains, les pieds ou le corps entier, il faut donner le rythme et l’assaissonner avec ses propres épices. Y mettre sa vie, son amour. Mais dès qu’on se met à répéter les pas, le mental ne fait pas tellement la différence. Un pas n’est qu’un pas. La dance ne veut pas dire observer ou analyser, mais participer, donner. Plus on a de la présence dans nos gestes, plus notre danse est grâcieuse.

En Ashtanga yoga, nous pratiquons cette présence physique quotidiennement. Nous nous forçons d’être dans le corps même quand nous avons envie d’y échapper par le mental. Mais même la pratique du yoga peut devenir une routine sans vie. Nous ne faisons que répéter les mouvements et les asanas. Je rappelle toujours à mes élèves qu’ils peuvent vraiment permettre à leur vie de s’étendre dans leur corps avant de se dépêcher de la contrôler. De cette manière, ils sont directement connectés à des forces de la vie et à toute leur capacité. À force de pratiquer, ils peuvent en découvrir davantage. Chaque mouvement devient la réflexion de leur unicité.

Es-tu capable d’être totalement présent dans un pas? Dans un geste? Dans un son? Ou y-a-t-il une distance entre toi et la vie? C’est la présence dans le corps qui donne de la profondeur et de la joie à la vie. Dans la danse ainsi que dans le yoga nous avons besoin d’un professeur – non seulement pour cause de son expertise – mais la vibration et la présence qu’il/elle porte dans son corps physique. Parfois l’enseignement verbal n’est pas nécessaire, car le corps du professeur peut inspirer celui de l’élève par sa vibration et faire comprendre tout ce qu’il faut.

RIPIITILLÄ?

Flamenco-opettajani Patricio Martin pysäyttää tanssimme: “Älkää toistako rytmiä, antakaa tanssiin rytmi.” On sitten kyse käsistä, jaloista tai koko kehosta, jokaisen on tärkeää antaa rytmi itsensä kautta. Tuoda siihen oma elämä ja rakkaus. Koska ihmismieli on hyvin konemainen, se saa meidät tekemään monia asioita mekaanisesti, varsinkin silloin kun toistamme jotain samaa asiaa. Tanssi syntyy osallistumisesta ja antautumisesta eikä sitä voi jäädä analysoimaan tai havainnoimaan ulkopuolisena. Mitä suuremmalla panoksella olemme läsnä, sitä hehkuvampaa tanssimme.

Ashtangajoogassa harjoitetaan läsnäoloa päivittäin tulemalla tiiviisti kehoon ja opetellaan miten kehon saa täyttymään elämänvoimasta, vaikka mieli yrittääkin monesti viedä huomiomme muualle. Kuitenkin myös joogasta voi tulla rutinoitunutta ja kuollutta. Toistamme liikkeitä ja asentoja. Seuraamme tuttuja mielen polkuja ja muutumme kaavamaisiksi. Henki valuu pois harjoituksesta. Muistutan itse oppilaitani siitä, että he voivat antaa koko elämänsä tuntua kehossaan ennen kuin alkavat kontrolloida sitä. Näin he ovat suorassa yhteydessä omaan elämänvoimaansa ja koko kapasiteettiinsa. Harjoittelun myötä he voivat vain löytää lisää. Näin myös jokainen liike on heijastumaa heidän ainutlaatuisuudestaan ja värähtelee heidän elämäänsä.

Kuinka täysillä voit olla tekemisessäsi sisällä? Kuinka hyvin yhdessä askeleessa, yhdessä eleessä? Tai ylipäänsä kaikessa mitä elämässäsi teet. Pysytteletkö etäisyyden päässä itsestäsi? Tästä laadusta riippuu myös elämän syvyys ja ilo. Läsnäolosta. Tanssissa ja joogassa tarvitsemme yleensä opettajaa -emme ainoastaan hänen erityisosaamisensa vuoksi – vaan sen värähtelyn ja läsnäolon, joka hänellä on kehossaan. Opettajan keho voi saada oppilaan kehon inspiroitumaan ilmaan minkäänlaista sanallista selitystä.

IMG_3245

* Photo by Anne *

Head over heels

My flamenco teacher in Paris, Patricio Martin, has inspired me enormously in his classes, as an instructor of course, but also as an artist who lives his art every waking moment. When he watches us dance, he must sometimes remind us of very simple things. Like “First be conscious, then take action.” 💡 His a great example of presence and a capacity of putting intensity and magic in his gestures. I love to see him make grimaces of suffering when he hears the nonmusicality of our claps and heel sounds executed with inadvertence, haste and even stupidity sometimes. He always tells us to make music with our feet and hands, to give a musical quality, life, beauty to our gestures. I admire his strictness. And I’m so grateful to him.

This kind of experience of love in action made me do an inverse comparison to yoga practice and more specifically to mantras in a group situation. I’ve been astonished for years why people shout the mantras and why the chant is a manifestation of stress and speed. Where is the sacredness? I don’t think we need a specially beautiful voice, but an action that grows from the heart. When the voice vibrates with our heart, it has a completely different quality in it. It becomes a sound of love. Then any voice sounds beautiful, because the softness and the spirit modify its quality tremendeously. If we are not present in our voice, we’re just repeating words and everything becomes banal, boring and cold.

The mantras and the use of my own voice is something really extraordinary for me. I don’t know why I feel so deeply when I chant. It’s a feeling as if I was saying a final farewell to the dearest person. It’s overwhelmingly sad, warm, soft, beautiful and heartbreakingly joyful at the same time. This state is something I also know through dance. I believe that no matter if it’s dance, chanting or something else, to put beauty into it, all we need, is to really be present and to have the intention to give something from ourselves. But it’s not enough to be present every other second, we need to be there every second. This makes the difference. A real artist is present, (s)he fills her/himself completely and then (s)he fills the space with her/his action. A real yogi/yogini does exactly the same.

CŒUR AUX TALONS

Mon professeur de flamenco à Paris, Patricio Martin, m’a énormément inspirée dans ses cours, bien sûr en tant qu’enseignant mais aussi en tant qu’artiste qui vit son art. En nous regardant danser, Patricio est obligé de nous rappeller des choses simples, par exemple: “D’abord la conscience et ensuite l’action”. 💡 Lui-même est un parfait exemple d’une présence époustouflante et de la capacité de mettre de l’intensité et de la magie dans ses gestes. Qu’est-ce que j’aime voir son visage se crisper sous l’effet de non-musicalité de nos coups de talons ou de nos “palmas claras” ou “palmas sordas” exécutés d’une manière inattentive, indifférente, stupide parfois. Il nous demande toujours de faire de la musique avec nos pieds et nos mains, de donner une qualité musicale, une vie, une beauté à ce que nous faisons. J’adore son exigence! Et je lui en suis extrêmement reconnaissante.

J’ai fait le rapprochement inverse avec le chanting dans la tradition de yoga. Je vois que dans l’Ashtanga yoga les gens ont tendance à sinon crier au moins à dire les mantras d’une façon qui ne laisse pas trop la place à l’amour ou au sacré. Les voix insensibles qui s’accélèrent et qui créent du stress. Ce n’est pas une question d’avoir une voix pure ou un timbre personnel, mais il s’agit de vouloir donner avec son coeur. Donner de la qualité. La qualité du cœur, c’est l’amour. Chaque voix résonne joliment quand il y a le cœur, la respiration et la présence. Quand on n’est vraiment pas à l’intérieur de soi, quand on s’observe, quand on ne fait que répéter, c’est plat, ennuyeux.

Pour moi, les mantras, l’utilisation de ma propre voix, est quelque chose d’extraordinaire. Ce que je ressens à chaque fois en faisant des mantras, c’est presque l’équivalent à des adieux pour toujours à un être cher. Ça me remplit à la fois d’une douce tristesse, d’une joie déchirante, de l’exquisité de la vie et de la mort. Mais ceci, je connais déjà par la danse. J’accueille toutes les émotions. Je crois que, que ça soit la danse, le chanting ou autre chose, pour que ça soit beau, il suffit d’être vraiment présent et d’avoir cette intention de donner quelque chose de beau de soi-même. Mais il faut être présent à chaque moment, pas à toutes les deux secondes. C’est là la différence. Un vrai artiste est présent, il remplit d’abord son être et puis l’espace avec ce qu’il fait. Un vrai yogi, une vraie yogini, c’est pareil.

MITÄ KUULUU?

Pariisilainen flamenco-opettajani, Patricio Martin, on tuonut pelkällä olemuksellaan elämääni suunnattomasti inspiraatiota. Hän on loistava opettaja ja sen lisäksi taitelija, joka tekee taiteensa näkyväksi joka hetki. Minua ovat valtavasti kiehtoneet monet hänen lausahduksensa. Mitä tanssiaskeliin tulee, yksi tärkeä asia on ollut: “Ensin tietoisuus, sitten toiminta.” 💡 Hän on itse oivallinen esimerkki henkeäsalpaavasta läsnäolosta ja kyvystä laittaa tarvittaessa mieletön intensiteetti eleeseen kuin eleeseen. Minut tekee onnelliseksi hänen tuskasta rypistyvä otsansa kun hän kuulee epämusikaalisia kantapään kopautuksia tai huolimattomia käsien taputuksia, jotka on läiskitty tanssin sekaan jotenkin tunteettomasti. Hän kehottaa meitä aina soittamaan jaloilla ja käsillä, antamaan kaikelle tekemisellemme musikaalista laatua, elämää, kauneutta.

Löydän tästä rakkaudesta ja kokemisen tavasta käänteisiä yhtymäkohtia joogaharjoitteluun ja varsinkin yhteismantroihin. Ashtangajoogassa olen kautta vuosien ihmetellyt sitä miten ja miksi mantrat miltei huudetaan läpi. Ihmisten äänet kaikuvat tunteettomuutta ja vauhtia. Kaikki pyhyys tuntuu olevan kaukana. Kysymys ei ole lainkaan siitä, että ihmisellä pitäisi olla kaunis lauluääni, vaan siitä, että tekeminen lähtee sydämen läsnäolosta. Kun äänen väreily yhtyy sydämen energiaan, siihen tulee aivan erilainen laatu. Rakkauden sointu. Silloin jokainen ääni soi kauniisti, sillä hengityksen pehmeys ja hengen läsnäolo muuttavat sitä hämmästyttävästi. Jos taas ihminen ei ole läsnä itsessään ja vain toistaa sanoja, kaikki muuttuu latteaksi, ikävystyttäväksi ja kylmäksi.

Itse tunnen aina mantroja laulaessani sellaista rakkautta kuin jättäisin viimeiset jäähyväiset rakkaimmalle ihmiselle. Jotain suurta, surullisenkaunista, lämmintä ja pehmeänviiltävää. Koko elämän ja kuoleman sisäänsäsulkevaa. Näin tunnen myös tanssiessani. Minusta tuntuu, että usein riittääkin, kun meillä on halu kokea syvästi ja tehdä asiat kauniisti, olla antajana siis täysin läsnä. Mutta se tarkoittaa todellakin sellaista läsnäoloa, josta ei tipahdeta pois joka toinen sekunti. Ja siinä on se suuri ero! Todellinen taiteilija täyttää koko tilan omalla energiallaan ja läsnäolollaan. Samoin tekee todellinen joogi tai joogini.

1235516_530389933698976_1644607884_n

Patricio Martin

Anna

I take flamenco classes a few times a week. The classes are held on a ground floor room and almost every time some people gather in front of the door and watch the class. Usually the class is so intense and the teacher so demanding that nobody in the class pays attention to anything else than dancing. Quite frequentlly the fierce atmosphere magnetizes the unofficial audience or attracts the bypassers. But. Yesterday. There was suddenly an angel who gradually magnetized the whole group of dancers.

A 6-year old little girl was watching us with an incredible  joy and presence. She was repeating the steps and imitating gestures we did and sharing more and more joy with us. She was litteraly radiating light and love. My heart was completely connected to hers and my eyes wanted to follow what she was doing. Her love was so powerful that our teacher and all the participants started to smile and shine. We felt love growing every moment and the smiles grew larger with the feeling.

When we finished and were about to leave, some of us kneeled to talk to the sweet little girl. Her name was Anna. Immediately she gave me a loving hug as if we always had known each other. That was the first time I really felt I had met an angel. When we left home, smiling was not enough. We were laughing.

ANNA

Plusieurs fois par semaine, je prends des cours de flamenco. Comme les cours ont lieu dans une salle au rez-de-chaussée, ça permet aux passants de s’arrêter pour regarder le cours. En général, le travail est tellement intensif et le professeur exigeant, que l’attention d’aucun élève ne se disperse pas. Tout le monde se concentre totalement à la danse.  Cette intensité attire fréquemment des passants et magnétise les spectateurs spontanés. Mais, hier. C’était autre chose. Tout d’un coup, il y avait un petit ange à l’entrée qui nous magnétisait tous.

Une petite fille de six ans nous regardait avec une joie et une ouverture indescriptibles. Elle répétait les pas et imitait nos gestes de mains et partageait sa joie avec nous. Littéralement elle rayonnait de lumière et d’amour. Mon coeur était complètement connecté au sien et mes yeux ne voulaient plus que la suivre, elle. Sa présence était tellement forte que notre professeur et nous,  tous les élèves, nous nous sommes mis à sourire et nous nous sommes remplis de son amour. La salle devenait un lieu où  il y avait amour et sourires en expansion. C’était miraculeux.

Lorsque le cours était fini et que nous nous apprêtions à partir, quelques-unes de nous, nous nous sommes accroupies pour échanger quelques mots avec la petite fille. Elle s’appelait Anna. Elle m’a tout de suite embrassée comme si nous nous connaissions depuis toujours. C’était pour moi la première fois que je sentait la présence d’un vrai ange. Quand nous sommes parties finalement, les sourires n’étaient pas assez. Nous riions de bonheur.

ANNA

Käyn muutaman kerran viikossa flamenco-tunnilla. Tunnit pidetään tanssikoulun katutason salissa ja niinpä melkein joka kerta ovelle kerääntyy ihmisiä seuraamaan tuntia. Yleensä opetus on niin intensiivistä ja opettaja niin vaativa, että kenenkään tuntilaisen huomio ei hajoa tunnin ulkopuolisiin asioihin. Kaikki keskittyvät totaalisesti tanssiin. Monesti tunnin hurja lataus vetää puoleensa ohikulkijoita tai jähmettää pienen epävirallisen yleisön paikoilleen. Mutta. Eilen tapahtuikin jotain muuta. Yhtäkkiä salin ovella seisoi pieni enkeli, jonka energia pikkuhiljaa veti koko joukon huomion puoleensa.

Kuusivuotias tyttö seurasi tuntia spontaanilla ilolla ja koskettavalla läsnäololla. Hän toisteli askeleita ja matki eleitämme ja koko ajan jakoi ilon kanssamme. Valo ja rakkaus todellakin säteilivät hänestä. Oma sydämeni kiinnittyi tämän pienen olennon sydämeen ja silmäni halusivat itsepintaisesti seurata mitä hän teki. Hänen rakkautensa oli niin voimakasta, että sekä opettajamme että me kaikki osallistujat vain hymyilimme ja hohdimme hänen valoaan. Rakkaus kasvoi kasvamistaan ja hymyt voimistuivat kaikkien kasvoilla.

Kun tunti sitten päättyi ja olimme lähdössä kotiin, muutamat meistä kyykistyi tämän suloisen tyttösen eteen. Hänen nimensä oli Anna. Hän halasi minua kuin olisimme aina tunteneet. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että olin enkelin läheisyydessä. Kun lähdimme kotiin, hymyileminen ei riittänyt ilmentämään tarpeeksi hyvin sitä mitä koimme. Siksi me nauroimme.

2014-06-10 21.57.32

Free

Yesterday I took a ballet class with my teacher Frédéric Lazzarelli, an extraordinary teacher who never stops giving. He gives every moment. You can see that the purpose of his life is to give and I guess that’s the reason why he’s always in such a great mood and exploding with joy. In yesterday’s class he stopped us in the adagio to remind us that dance is not an exercise. Dance is dancing. And in dance, you have to give yourself, you have to give for free. Without expecting anything back.

Later in the evening, this made me think about how today we can hear hundreds of voices telling us how yoga gives you this and that and how it’s good to meditate because it gives you this and that. It’s so much about calculating and about getting something. This kind of negative attitude influences us. What Frédéric told was an insight for me. I’ve always felt that the yoga practice for me was a way to be free to give. To give my energy, to give my body, my emotions, my love. I want to give to the moment and express my life just like that. For me it’s not about getting something and I think that’s the reason why the regular practice never was difficult for me.

If you haven’t practiced this way, try it! Give yourself completely during your practice without thinking what you get back. Your heart will be free and happy!

C’EST GRATUIT

Hier, je suis allée au cours de danse classique de Frédéric Lazzarelli, un professeur de danse extraordinaire qui ne cesse pas de donner. À chaque moment il donne. On voit bien qu’il vit pour donner et c’est pour ça, j’estime, que depuis que je le connais, je le vois toujours d’excellente humeur et épanoui. Hier, il nous a arrêté dans notre adage pour nous dire que la danse, ce n’est pas des exercises, c’est de la danse. Et quand c’est de la danse, il faut se donner, il faut se donner gratuitement. Sans s’attendre à rien.

Plus tard, j’ai pensé à la pratique du yoga et qu’aujourd’hui, on entend des centaines de voix nous dire que le yoga donne ceci et cela et qu’il vaut mieux méditer pour avoir ceci et cela. Ce que disait Frédéric, était une illumination pour moi en ce qui concerne le yoga. J’ai toujours senti que je voulais me donner, m’exprimer pour le moment présent et pour la vie. Ça n’a jamais été pour prendre et je pense que c’est pour ça que la pratique ne m’a jamais été difficile. On est toujours heureux quand on donne tout ce qu’on a!

Si vous n’avez pas  encore cette expérience, essayez de vous donner gratuitement dans votre pratique. Sans penser à rien. Votre coeur en sera plus que ravi!

ILMAISTA ONNEA

Eilen olin Frédéric Lazzarellin balettitunnilla ja taas kerran hänen sanansa koskettivat sydäntäni. Frédéric on ihmeellinen opettaja, joka antaa antamasta päästyään. Hänestä näkee, että elämän tarkoitus on antaa itsestään ja itsensä. Luulenpa, että hän juuri tästä syystä olen aina nähnyt hänet vain kukoistavana ja elämää pursuavana. Eilen hän keskeytti adagiomme muistuttaakseen taas kerran, että tanssi ei ole erillisiä harjoituksia, vaan tanssia. Ja kun kyse on tanssista, sille pitää antautua, itsestään pitää antaa pidättelemättä ja odottamatta palkintoa.

Myöhemmin illalla mietin joogaharjoittelua tältä kantilta ja sitä miten tänä päivänä sadat äänet puhuvat joogan puolesta siksi, että joogasta saa sitä ja tätä. Ne kertovat miksi kannattaa meditoida. Siksi, että siitä hyötyy sitä ja tätä. Se mitä Frédéric sanoi oli minulle tässä suhteessa oivallus. Itse olen aina tuntenut, että joogaharjoittelussa haluan antaa ja antautua. Antaa itseni sille hetkelle ja elämälle miettimättä mitä siitä hyödyn. Uskon, että siksi joogaharjoittelu on minulle ollut myös mukavaa, kun siihen ei ole liittynyt stressiä tai odotuksia.

Jokainen voi koittaa miltä tuntuu harjoitus, kun siltä ei odota mitään. Kun sille pelkästään antaa, sydän täyttyy onnesta!

Image

My teacher Frédéric Lazzarelli and me in 2013.