Life is perfect

On social media people share beautiful spiritual truths in the form of slogans. Many of them are true, because they represent the inner truth of someone having dug deeply inside him/herself. They reflect the experiences in which the individual has removed the obstacles and found peace. You can easily agree with them nodding: Yes, this is how it is! Nevertheless it’s not by grasping the wisdom of a sweet slogan, the proof that someone else has understood something essential, you can take a leap to avoid the pain of your own growth. If you haven’t experienced what the slogan is about it will resonate with all its power somewhere else than in you.

There are many different kind of modern mantras. However some of these sayings carry something that is more against life than for it. One quite widely propagated thought is that one should embrace one’s imperfections. “I’m not perfect, but I accept myself with all my imperfections.” At the surface it seems a very merciful and lovely attitude to have. The surface is misleading. This kind of position includes at least two flaws that will gnaw our inner well-being.

Firstly there’s a premise that I am imperfect – every moment. I just need to accept it. How terrible is that? It’s like first judging a flower by its colour, because my mind prefers another colour and then accepting it. We don’t have a word to say here! Of course, we can give our eternal opinions about everything, but if we practice yoga, this is something we want to get rid of. It’s the mind in its craziness paying attention to what’s missing and criticizing everything in us. Our ❤️ is never against life – our ❤️ is never against us.

Secondly, from the point of view of imperfection or incompleteness, we live in an illusion that one day that could change. And that’s also true. When life is over, we have reached perfection. Nothing can grow anymore. But why have this kind of look on yourself that you’re not perfect before you die? So, as we are “imperfect” through all our lives why give any thought to that at all? We are so much! We have richness of life in us. We need to look at that! ✨💚🌱💚✨

Of course that doesn’t mean either the arrogance that declares: I’m perfect as I am! Let’s live inside of us in a reality that is perfect, because life is perfect. There’s no scale for evaluating that. Life is never imperfect. When we see ourselves imperfect, we put ourselves above the Creation. That’s the ego in its full power.

32294356_10214195348910837_3759371877617762304_n

LA VIE PARFAITE

Sur les réseaux sociaux, nous pouvons voir des vérités spirituelles en forme des slogans. La plupart d’eux sont vrais dans le sens où ils ont été formulés par quelqu’un qui a fait des recherches profondes sur soi-même. Ils reflètent l’expérience d’un individu ayant pu anéantir les obstacles et ayant ainsi pu trouver la paix. Nous pouvons aisément hocher la tête en signe d’accord: “C’est exactement comme ça!” Mais après tout, ce n’est pas en nous nous aggrippant à une sagesse d’un slogan que nous pouvons éviter nos propres douleurs de croissance spirituelle. C’est quelqu’un d’autre qui a trouvé l’essentiel. Lorsque nous n’avons pas parcouru ce chemin, le slogan va résonner dans toute sa puissance ailleurs qu’en nous.

Il y a de différents mantras modernes. Et pourtant une partie d’eux est très clairement plus contre la vie que pour elle. Une pensée qui est abondamment propagée est que nous devrions accepter nos imperfections. ”Je ne suis pas parfait(e), mais je m’accepte avec mes imperfections.” Ça paraît une attitude ravissante et indulgente à la surface. La surface est trompeuse. Ce genre de position inclue au moins deux idées qui vont ronger notre bien-être intérieur.

Premièrement, il y a ce sous-entendu que nous sommes imparfait(e)s – à chaque moment. Suffit de l’accepter. Quel horreur! Sérieusement, ce n’est pas à nous de juger la vie! C’est comme si on jugeait la couleur d’une fleur, parce qu’on en préfère une autre, et puis, on finit par l’accepter. Bien entendu, nous pouvons donner nos opinions éternellement sur tout ce que nous voulons, mais quand nous pratiquons le yoga, c’est les opinions dont on veut se débarrasser. C’est le mental dans sa folie qui critique tout et prête l’attention toujours à ce qui manque, lorsque nous permettons à notre mental de prendre le dessus. Notre 💚 n’est jamais contre la vie – il n’est jamais contre nous.

Deuxièmement, du point de vue de l’imperfection ou de l’incomplétude, nous vivons dans une illusion qu’un jour ça change. Et c’est vrai aussi! Lorsque la vie touche à sa fin, nous avons atteint la perfection. Rien ne va grandir, rien ne va plus mûrir. Mais pourquoi se permettre d’avoir une façon de se regarder comme ça? Alors, si nous sommes imparfait(e)s, pourquoi y penser du tout? Nous sommes tellement riches à l’intérieur! Nous devons sentir ça plutôt! 💛 🤸‍♀️ 🌟 🤸‍♂️ 💛

Tout ceci ne veut pas dire d’aller déclarer avec arrogance “Je suis parfait(e) comme je suis!” À l’intérieur de nous la vie est parfaite. Vivons cette perfection qui ne se prête pas à l’évaluation! La vie n’est jamais imparfaite. Si nous la voyons comme ça, c’est que nous nous mettons au-dessus de la Création! Une position pour l’égo dans sa puissance hallucinante.

TÄYDELLINEN ELÄMÄ

Sosiaalisessa mediassa on liikkeellä kauniita henkisiä totuuksia sloganeiden muodossa. Monet niistä ovat siinä mielessä totta, että ne ovat totuuksia, jotka joku itseensä syventynyt ihminen on kokenut kasvussaan. Nimenomaan niitä kokemuksia, joissa ollaan ylitetty mielen asettamat esteet ja päästy rauhaan. Niille on helppo nyökkäillä: “Näin se on!” Emme kuitenkaan voi loikata omien kasvukipujemme yli tarttumalla sloganin viisauteen. Kun ei itse ole kokenut sitä, mistä on kyse, slogankin resonoi todellisessa voimassaan jossain ihan muualla kuin sen lukijassa.

Näitä hokemia on monenlaisia, ja jotkut niistä kantavat sanomassaan jotain elämänvastaista. Eräs suosittu ajatus on oman keskeneräisyytensä hyväksyminen. “En ole täydellinen, mutta hyväksyn oman keskeneräisyyteni.” Pinnalta katsoen voi näyttää, että asenne on armollinen ja itsensä hyväksyvä. Syvemmällä on petollinen ajatusrakennelma. Tällaiseen näkemykseen liittyy ainakin kaksi epäkohtaa, jotka jyrsivät sisintämme.

Ensimmäinen asia on se oletus, että olen keskeneräinen – koko ajan. Minun pitää vain hyväksyä se. Kuinka kolkkoa! Vakavasti ottaen, meillä ei ole tällaista mahtia. Se on kuin arvioisimme kukan väriä ja päättäisimme hyväksyä sen, vaikka pidämme toisesta väristä enemmän. Mitä meidän mielipiteemme on elämän rinnalla, joka on sitä, mitä se on? Joogaavina ihmisinä haluamme irrottautua mielemme otteesta, joka kritisoi, näkee puutteita ja väittää kaikesta jotain. Sydämemme ei ole koskaan elämää vastaan, sydämemme ei ole koskaan meitä itseämme vastaan.

Toinen asia on se, että keskeneräisyyden vinkkelistä meistä tulee joskus valmiita. Tottahan se on. Emme ole keskeneräisiä enää sitten, kun elämä on ohi. Silloin kasvu on päättynyt. Miksi katsoa itseään tuosta näkökulmasta, että on kesken? Meissä on niin paljon rikkautta. Miksi emme suuntaisi katsettamme siihen? Miksi siis hyväksyä keskeneräisyys? Elämä ei ole keskeneräistä. Se on aina täydellistä sellaisena kuin se ilmenee.  💖 🍀 ☀️ 🍀 💖

Se, että ei koe olevansa keskeneräinen, ei tarkoita arroganssia, joka julistaa omaa täydellisyyttään: Olen täydellinen juuri tällaisena! Sydämmessään voi elää täyttä elämää sellaisena kuin on, sillä sydämellä ei ole arvoasteikkoa. Jos pidämme itseämme epätäydellisenä, nostamme itsemme tuomariksi kaiken elämän ihmeen yläpuolelle. Se on egolle täydellinen paikka arvioida elämää – sen ulkopuolella.

 

 

Photo by Anne (La Maison du Pont Vieux, Cazilhac, France)

Advertisements

Lottery and Patañjali

Patañjali opens the second chapter of his Yoga Sūtra by speaking of kleśas, the causes of human suffering. Of all the kleśas Avidyā has the pivotal meaning. It’s about our capacity to discern what is real in us and what is not. As far as we haven’t realized it exists a difference between our real self and our mental creations, we are still far away from the stability and true happiness.

The journey in yoga is made to understand what is our essence and what is built around that essence. To be able to know the difference, we need to make other distinctions as well. Between what’s ephemeral and what’s eternal. Between what’s pure and what’s impure. In addition to that we need to understand the difference between pain and happiness.

How could we not know how to recognize the pain or identify the happiness? This is something I’m more and more interested in my personal life, because year after year I’ve had moments of revelation. I’ve seen the other side of my so called happiness and realized how it actually only covered my suffering.

The mind’s nature prevents us from seeing the reality. This is how it’s possible to take suffering for happiness even if it might sound crazy. This is reality for example in many human relationships which are based on mutual dependency or on some problem, like common addiction or any negative attitude. The bond is so strong, that we can’t detach ourselves from the other. Our mind names the bond: love. After having named something we have difficulties in seeing the situation from a different point of view.

My own experience I want to share is about lottery. I’ve never played a lot. Ten years ago I could pay once a month for a play. I remember the feeling and the state of mind. Hope and expectation. That’s what I thought then. Now I realize it was pure despair. The lottery is a good way to keep on going with the suffering.

Lottery brings a hope of gain, of a sudden change that would be relief and freedom. Every time you pay for the lottery ticket you live in ”hope”. We want relief, but we don’t see from what we want that. We perpetuate the problem by acting from the false hope. Some people even imagine what they would do if they won. This is how they lose their energy in an illusion. Illusion is despair.

By putting an end to this kind of behavior or habit we can see what we really want. We want happiness and relief, but we need to have the patience when we feel it’s not there yet. The lottery will keep us away from the happiness. I missed freedom and safety inside and I thought a couple of millions of euros would have given that to me. Actually, it would have made the situation worse. The first step towards the happiness is admitting you lack something real without knowing really what it is. The real search starts there.

LE LOTO ET PATAÑJALI

Patañjali ouvre le deuxième chapitre de Yoga Sūtra en parlant des kleśa, des facteurs augmentant la souffrance dans la vie. Avidyā en est le pivot. Il s’agit de comprendre ce qui est notre essence par rapport à ce qui est en dehors d’elle. Aussi longtemps que nous n’avons pas l’expérience de la différence entre notre vrai être et notre mental, nous sommes forcément loin de la stabilité et du vrai bonheur.

La pratique du yoga est là pour nous rendre capable de discerner notre essence de tout ce que nous avons construit autour. Afin de pouvoir le faire, nous devons pouvoir distinguer aussi l’éphémère de l’immortel. Le pure de l’impure. Et ce qui compte en plus, c’est de savoir la différence entre le bonheur et la souffrance.

Comment ne pas pouvoir dire ce qui est bonheur est ce qui ne l’est pas? On pourrait croire que c’est facile. Personnellement, ceci m’intéresse de plus en plus, car j’ai eu des moments de révélation sur mon ”bonheur”. J’ai pu voir comment j’avais vécu dans le bonheur qui, finalement, n’était que de la souffrance.

La nature de notre mental nous empêche de voir la réalité. Le mental prend la souffrance pour le bonheur, ce qui de premier abord, peut sembler absurde. Par exemple, dans les rapports humains, nous pouvons vivre dans les dépendances mutuelles, ou bien nos relations sont basées sur un problème, par exemple, une addiction ou une attitude négative communes. Le lien est tellement fort qu’il nous est difficile de nous détacher de l’autre. Notre mental donne un nom à ce lien: l’amour. Après l’avoir nommé ainsi, nous avons de grandes difficultés de voir les choses autrement.

Une expérience personnelle que je partage ici, c’est le loto. Je n’ai jamais été une joueuse de loto. Il y a dix ans, il m’arrivait de jouer au loto une fois par mois. Je me souviens de l’état dans lequel je me trouvais. Il y avait un espoir, une attente. C’est ce que je me disais. Maintenant, je vois le désespoir enrobé d’espoir. Ce genre d’espoir est une des façons de perpétuer la souffrance.

Le loto, c’est l’espoir de gagner, d’avoir un changement inattendu, un soulagement et une liberté. À chaque fois, qu’on joue au loto, on projette cet ”espoir”. En général, les gens espèrent un soulagement sans savoir quel est le problème derrière ce souhait. En agissant sur ce faux espoir, ils consolident le désespoir. Il y en a qui imaginent en plus tout ce qu’ils feraient, si jamais ils gagnaient. C’est comme ça, qu’on perd beaucoup d’énergie là où rien n’est vrai. Il y a l’illusion et le désespoir qui en émerge.

En mettant fin à des comportements ou habitudes de ce genre comme le loto, par exemple, nous nous voyons plus clairement. Nous distinguons la soif pour le bonheur et un besoin de soulagement, mais nous pouvons avoir la patience. Le loto veut dire continuer dans la souffrance. Moi, il me manquait quelque chose d’essentiel à l’intérieur de moi, comme la sécurité et la liberté, ce n’était pas quelques millions d’euros – qui aurait même pu empirer la situation. Admettre qu’il nous manque quelque chose sans savoir ce que c’est, est le premier pas vers le vrai bonheur. C’est le point de départ pour une vraie recherche.

IMG_0298

Lottoaminen ja Patañjali

Patañjali avaa Joogasutra-tekstin toisen luvun puhumalla kleśoista, tekijöistä, jotka lisäävät kärsimystä elämäämme. Avidyā on merkittävin kleśa. Käsite pitää sisällään erottelukyvyn sen suhteen, mikä on todellista minuuttamme ja mikä ei. Niin kauan, kun emme ole tiedostaneet todellisen olemuksemme ja mielen eroa, olemme kaukana tasapainosta ja onnellisuudesta.

Joogaharjoittelun merkitys on siinä, että opimme erottamaan todellisen minuutemme kaikesta, mitä sen ympärille on rakentunut. Jotta voisimme erottaa todellisen minuutemme mielemme luomasta minuudesta, meidän pitää osata nähdä myös, mikä on ohimenevää ja mikä pysyvää. Mikä puhdasta, mikä ei. Tärkeää on myös osata erottaa tuska onnesta.

Voi kuulostaa eriskummalliselta, että emme osaisi erottaa tuskaa ja onnea toisistaan. Tämä kiinnostaa minua omalla kohdallani vuosi vuodelta enemmän, koska hetkittäin minulle on paljastunut jotain onneni nurjasta puolesta. Olen tiedostanut, miten olen elänyt onnena jotain, joka onkin ollut kärsimystä.

Mielelle luonteenomaista on luoda oma todellisuus. Luulemme kärsimystä onneksi, mikä voi ensialkuun kuulostaa absurdilta. Näin on kuitenkin esimerkiksi ihmissuhteissa, jotka perustuvat keskinäiselle riippuvuudelle tai jollekin ongelmalle, kuten esimerkiksi yhteiselle riippuvuudelle tai jollekin negatiiviselle asenteelle. Side on niin voimakas, ettemme pääse irti toisesta ihmisestä. Mielemme antaa tuolle siteelle nimen rakkaus. Nimeämisen jälkeen meidän on vaikeaa enää nähdä asiaa toisin.

Omakohtaista kokemusta minulla on esimerkiksi lottoamisesta. En ole koskaan ollut mikään varsinainen lottoaja. Vielä kymmenen vuotta sitten saatoin kuitenkin kerran kuussa pistää loton vetämään. Muistan sen tunteen. Se oli toivoa ja kihelmöivää odotusta. Niin silloin luulin. Nyt tajuan sen olleen epätoivoa, jolla oli toivon ilmiasu. Tämänkaltainen toive on yksi varma tapa luoda ja ylläpitää kärsimystä.

Lottoamiseen liittyi toivo voitosta, äkillisestä muutoksesta, joka olisi helpotusta ja vapautta. Joka kerta, kun ihminen lottoaa, hän elää ”toivossa”. Joku toivoo elämäänsä oikeasti helpotusta, mutta ei näe ongelmaansa, vaan pitkittää sen olemassaoloa, kun toimii koko ajan harhaluulossaan. Jotkut vielä miettivät, mitä kaikkea tekisivät, jos voittaisivat lotossa. Näin energiaa menee paljon sinne, mikä on vain kuvitelmaa. Tällaisesta kuvitellusta maailmasta nousee lopulta epätoivo.

Lopettamalla lottoamisen näkee itsensä todellisemmassa valossa. Näkee ehkä saman janon onneen ja toivoo helpotusta, mutta voi kestää sen, että ei ole vielä siinä. Lottoamisen jatkaminen vain pitkittää kärsimystä. Minulta puuttui jotain todellista omasta sisimmästäni, kuten turvallisuuden ja vapauden tunne, eikä ne pari miljoonaa euroa, jotka olisivat vain voineet pahentaa tilannetta. Sen myöntäminen, että itseltä puuttuu jotain eikä tiedä edes mitä, on ensimmäinen askel onnea kohti. Siitä lähtee liikkeelle aito sisäinen löytöretki.

Photo by Anne (Sicily)

but

The yoga philosophy of Patanjali teaches us not to think so much in order to be free. The mind is continuously making comparisons that are not necessary at all. Last year I published a post on comparing things and how it affects our world
(https://annenuotio.wordpress.com/2017/11/30/equal-to-life/).

These mindsets we live in are interesting to see as such. What is our mind seeking for our ego to feel good? Usually security. In addition to these mindsets, the separate words are also interesting to analyze. The words carry meanings. The little words carry sometimes major meanings. We can understand where our ego intervenes by watching the words we use automatically.

Let’s take only one little word, ‘but’, which is fascinating from a yogic point of view. If you go deeper in the meaning of this adversative conjunction, you see that ‘but’ is often used, when there is an expectation. Let’s see few examples with and without a but.

The room was calm, beautiful, but cold.
The room was calm, beautiful and cold.

The first sentence tells you something about the unsatisfaction of the utterer. Any reference, any comparition changes things in something they are not. Such a small word and such a great switch from reality to the ego’s world. An expectation is not reality. It’s a desire, not matter how weak. Or it’s a horizon of expectation due to whatever has happened before. The rest comes in relation to that in our mind. This is extremely significant, because with these words and mindsets we build our world. We connect either with the reality or our mind.

It’s raining and it’s warm.
It’s raining, but it’s warm.

The first sentence is a description of the situation. The second one tells that the rain makes it difficult to enjoy the warmth. When you include your point of view, does it really count? For yourself? For anybody?

We switch easily from the reality to our objective world. This is one word to use carefully. Yoga practice in life means we want to bring acceptance to every situation. We want to avoid negativity that is there only when we create it. More we but, more we feel something is lacking.

MAIS

La philosophie de yoga de Patanjali nous enseigne la liberté. La liberté s’acquiert par la diminution des pensées. Le mental fait sans cesse des comparaisons inutiles. L’année dernière, j’ai publié un post sur la comparaison des choses et comment ça nous affecte (https://annenuotio.wordpress.com/2017/11/30/equal-to-life/).

Nos dispositions d’esprit sont intéressantes à étudier en soi. Que cherche notre mental – notre égo – pour se sentir satisfait? En général, la sécurité. En plus de ces dispositions d’esprit, il est fascinant d’analyser des mots séparés que nous utilisons. Les mots portent des significations. Les petits mots portent parfois des significations fabuleusement significatives. 😳 En regardant de plus près des mots que nous utilisons presque automatiquement, nous pouvons comprendre où exactement intervient notre égo.

Prenons un seul mot, ”mais”, qui est fascinant du point de vue de la philosophie du yoga. Si nous allons plus loin dans la signification de cette conjonction adversative, nous pouvons constater que le ”mais” est utilisé souvent quand il y a une attente qui n’est pas satisfaite. Prenons deux exemples.

La pièce était belle, tranquille, mais froide.
La pièce était belle, tranquille et froide.

La première phrase nous montre l’insatisfaction de l’émetteur à l’égard de la température. N’importe quelle comparaison dans le mental change la situation en quelque chose qu’elle n’est pas en réalité. Un tout petit mot comme ça signifie un saut de la réalité au monde créé par le mental, car notre attente n’est que notre réalité. Elle n’est pas la réalité. Ou bien, c’est un horizon d’attente dû à quelque chose qui s’est passé avant. Le reste est créé par rapport à ça par notre mental. C’est extrêmement important, car avec ces mots et ces dispositions d’esprit, nous construisons notre monde. Et notre monde est penché soit plus vers la réalité soit vers notre propre mental.

Il pleut et il fait bon.
Il fait bon, mais il pleut.

La première phrase décrit la situation telle quelle. La deuxième montre qu’à cause de la pluie, nous pouvons nous plaindre. Est-ce qu’il est vraiment important d’inclure notre point de vue ou notre mécontentement? Très facilement nous dévions de la réalité à notre monde objectif. Le mot ”mais” est très fréquemment utilisé et c’est un de ceux auxquels nous devrions faire toujours attention. Le yoga dans la vie veut dire accepter toute situation avec contentement. Nous voulons par conséquent éviter la négativité qui n’est là que si nous la créons. Plus nous mettons des ”mais”, plus nous sentons que quelque chose nous manque.

MUT

Patanjalin joogafilosofia opettaa meitä olemaan ajattelematta liikaa voidaksemme olla vapaita. Mieli tekee jatkuvasti hyödytöntä vertailua. Olen aiemmin julkaisut postauksen vertailusta ja siitä, miten se vaikuttaa elämäämme (https://annenuotio.wordpress.com/2017/11/30/equal-to-life/).

Piintyneet ajattelutavat, joiden sisällä elämme, ovat itsessään kiinnostavia. Miksi mielemme etsii ratkaisuja lakkaamatta? Koska egomme tarvitsee jotain. Yleensä turvaa. Näiden ajattelumallien lisäksi yksittäiset sanat ovat mielenkiintoisia analysoitavia. Sanat kantavat merkityksiä. Joskus pienet sanat kantavat isoja merkityksiä. Voimme päästä lähemmäksi egomme luonnetta analysoimalla melkein automaattisesti käyttämiämme sanoja.

Yksi näistä herkkupaloista on ehdottomasti ‘mutta’. Jos menemme syvemmälle tämän adversatiivisen konjunktion (vastakkaisuutta ilmaisevan sidesanan) merkitykseen, voimme huomata, että sitä käytetään hyvin usein niissä tilanteissa, joissa on ollut joku odotus. Ja kun elämme odotuksessa, olemme jo astuneet pois todellisuudesta. Kyse on toiveesta, halusta, eikä ole väliä onko se laimea tai voimakas. Tai sitten meillä on odotushorisontti sen mukaan mitä olemme aiemmin kokeneet ja muu asettuu mielessämme suhteessa tähän. Tämä on erittäin merkittävää, koska sanoilla ja ajattelullamme me luomme maailmamme. Olemme yhteydessä joko todellisuuteen tai sitten oman mielemme maailmaan. Katsotaan muutama esimerkki.

Huone oli rauhallinen, kaunis, mutta kylmä.
Huone oli rauhallinen, kaunis ja kylmä.

Ensimmäinen lause kertoo jotain lausujansa tyytymättömyydestä. Hyvin usein, kun käytämme mutta-sanaa, puhumme omista odotuksistamme. Niin pieni sana ja niin suuri muutos, loikka todellisuudesta egomme maailmaan.

Ulkona sataa ja on lämmintä.
Ulkona on lämmintä, mutta siellä sataa.

Ensimmäinen lause on tilanteen kuvaus. Toinen lause kertoo siitä, että puhuja toivoo sateen loppuvan, jotta tilanne olisi hänelle tyydyttävä. Kun ahdamme oman näkemyksemme puheeseemme, onko sillä positiivista merkitystä kenellekään? Niin helposti me siirrymme todellisuudesta mielemme objektiiviseen maailmaan. Mutta-sana on sellainen, jota kannattaa käyttää viisaasti, jotta voi välttää turhan negatiivisuuden. Sen negatiivisuuden, jota tilanteessa ei ole. Se on vain katseessamme. ‘Mutta’ kertoo usein siitä, että meidän mielestämme elämästä puuttuu jotain. Mitä enemmän muttia, sitä enemmän elämä näyttäytyy puutteellisena.

29830523_10213880832648127_115477266_o

Meanders of the road

According to Patañjali the causes of suffering can be put in five different categories. They are mentioned in Sādhana pāda, the second chapter in the Yoga sūtra. These causes called kleśas reside in different layers in us. We face two first of them in the mental layer, two others that follow in the list are something we encounter in the emotional layer and the last one has to do with our instinctual layer. The kleśas are challenges, but they are also a way to understand more deeply our human nature and our developmental history.

Avidyā and Asmitā are our mind’s stumbling blocks, but they also include the opportunity to grow. Avidyā means the lack of awareness about our mind’s relation to our real self. Asmitā is the degree of our self-centeredness. To put it simply one could say that higher the level of awareness and lesser the degree of self-centeredness, the less we suffer. The better the life.

Rāga and Dveṣa are in connection with our emotional layer. Rāga is a concept which stands for desires that our mind constantly creates and that our emotions accompany. What makes us unhappy is running after the desires or building our life around the desires. Dveṣa, the aversion, makes us equally unhappy. The dislikes take us away from reality, because we want to avoid something that is there. The reason for that is our inability to live through our emotions.

Abhiniveśāḥ means fear of death and this kleśa is in the instinctive brain. We have inside of us the survival instinct we can’t control. Life in us is stronger than our mind or emotions. We want to live or at least we don’t want to die. Even if in our mind and emotions we could wish to die, the instinct for the self preservation is deeper than our wish.

A yoga practitioner can use these concepts to investigate him/herself. This list of five items doesn’t make sense if we consider it only on a mental or behavioral level. Let’s take a little more recent point of view with the American physician and neuroscientist Paul MacLean. He came up in the 1960s with a model where the human being has three brains in one package. It’s called triune brain. The reptilian brain developed more than a hundred millions of years ago. Then later developed the limbic system which registers the emotional pleasure and pain. The last period in the development gave the neo-cortex about 40 000 years ago. The higher brain functions are located on the neo-cortex.

These systems take care of us each in their own particular way. The reptilian brain help us in emergency situations where our mind would be helpless and our emotions could make our reactions too slow. This brain is responsible for our survival. The limbic system includes desires and aversions which are not easy to change. Also the limbic brain has autonomic functions and it’s conditioned to link certain physical sensations to certain emotions. If these two brains have a lot of disturbances like imprints from the past, we can’t live fully the intellectual possibilities of the neo-cortex.

When we link those kleśas Patañjali talks about to these different brains, we see that the two first of them sit on the neo-cortex. The kleśas connected with emotions are in the limbic brain. The hardest of kleśas, Abhiniveśāḥ, the fear of death resides in our reptilian brain, but also in two other brains. Before the two more recent brains are in harmony, we can’t get through with consciousness into that fear in our reptilian brain.

In yoga you don’t just repair your emotional life, but you change your nervous system in its very foundation. The yoga practitioner makes his/her way through all these cerebral layers to change the reptilian brain. The ancient yogis new how to travel those meanders to the reptilian brain and how to tame that brain. With the breath. We can’t directly examine our brain, but we can connect to it with our breath. We can communicate with it via breathing. That’s the language the brain understands.

1918910_925625860856950_1869990494448406819_n

LES MÉANDRES DE LA ROUTE

Patañjali a classé les causes de la souffrance dans cinq catégories distinctes. Ces catégories sont appelées kleśas et elles sont expliquées dans le deuxième chapitre du Yoga sūtra, Sādhana pāda. Les kleśas se manifestent dans les différentes couches en nous. Les deux premiers apparaissent dans le mental, les deux suivants dans les émotions et le dernier est connecté avec notre instinct de survie. Les kleśas sont des défis, mais en plus de ça, ils nous offrent un moyen de comprendre plus profondément notre nature humaine ainsi que l’histoire dévéloppementale de l’être humain.

Avidyā et Asmitā sont des pierres d’achoppement du mental, mais ce sont également des opportunités pour une vraie maturité. Avidyā veut dire l’ignorance à l’égard de la relation entre notre mental et notre vrai être. Asmitā est le degré de notre égoïsme. Ensemble cela pourrait être interprété comme ça: Plus notre niveau de conscience est élevé et moins nous sommes centrés sur nous-mêmes, moins nous souffrons. Moins nous souffrons, plus belle est la vie.

Rāga et Dveṣa sont connectés à notre vie émotionnelle. Rāga est un concept traduisant le désir que notre mental recrée sans cesse accompagné par nos émotions. Ce qui nous rend malheureux, c’est de courir après les désirs et de construire notre vie à partir et autour d’eux. Dveṣa, l’aversion, nous rend également malheureux. Nous voulons éviter quelque chose qui existe, car nous sommes incapable d’y faire face émotionnellement.

Abhiniveśāḥ veut dire la peur de la mort et son lieu de résidence est dans le cerveau instinctif. À l’intérieur de nous, nous avons l’instinct de survie que nous pouvons absolument pas contrôler. La vie est plus forte que notre mental ou nos émotions. Même si notre mental était prêt à lâcher prise, l’instinct de survie nous sauverait. Il est plus profond que notre souhait.

Un praticien de yoga peut se servir de ces concepts pour s’interroger. Cette liste de cinq sujets ne nous donne pas beaucoup, si nous la considérons uniquement au niveau mental ou comportemental. Juxtaposons à la vision de Patañjali celle du médecin et neuroscientifique américain Paul MacLean, qui présentait son modèle du cerveau humain (cerveau triunique) dans les années 1960. Il prétendait que le cerveau contient en fait trois cerveaux. Le cerveau reptilien s’est développé il y a plus de cent million d’années. Après, s’est mis en place le système limbique qui tient un registre des plaisirs et peines émotionnels. La dernière période qui a vu naître le néo-cortex remonte à 40 000 ans. Les fonctions plus sophistiquées du cerveau se situent dans le néo-cortex.

Ces cerveaux, ces systèmes s’occupent de nous chacun à leur propre manière particulière. Le cerveau reptilien nous est utile dans les situations de danger et d’urgence où notre mental pourraient ralentir nos réactions et où nos émotions pourraient être trop compliquées. C’est le cerveau responsable de notre survie. Le système limbique a aussi des fonctions autonomes, mais en plus, il inclut les désirs et les aversions et les lie à certaines sensations physiques. Il est donc conditionné. Lorsque les deux cerveaux plus bas et plus anciens sont en harmonie, ça nous permet de vivre plus par notre néo-cortex intelligent.

Si nous faisons le lien avec les kleśas et les différents cerveaux, nous pouvons constater que les deux premiers kleśas se situent dans le néo-cortex. Les kleśas qui sont liés aux émotions se trouvent dans le cerveau limbique. Le plus dur des kleśas, Abhiniveśāḥ, la peur de la mort, réside dans le cerveau reptilien, mais aussi dans les deux autres cerveaux. Les deux cerveaux plus superficiels doivent avoir trouvé un équilibre avant que nous puissions atteindre consciemment cette peur instinctuelle. Sinon, nous ne pouvons pas aller plus loin dans la profondeur du cerveau.

Dans le yoga, nous ne réparons pas seulement notre vie émotionnelle, mais nous transformons notre système nerveux dans sa constitution. Le praticien du yoga fait ce voyage dans les couches cérébrales. Les yogis des temps anciens savaient comment avancer dans les circonvolutions jusqu’à notre cerveau reptilien et comment apaiser ce cerveau. C’est par la respiration. Nous ne pouvons pas examiner directement notre cerveau, mais nous pouvons nous connecter à lui par notre respiration. Nous communiquons avec le cerveau par la respiration. C’est la langue du cerveau.

KIEMURAISELLA TIELLÄ

Patañjalin näkemyksen mukaan ihmiselämän kärsimyksen syyt tiivistyvät muutamaan pääkohtaan. Ne on mainittu Joogasutran toisessa luvussa, Sādhana pādassa. Nämä kärsimyksen syyt eli kleśat ovat psyykemme eri kerroksissa. Yhdet ovat mielessä, toiset tunne-elämässä ja yksi niistä on viettipuolessamme. Samalla kun niihin kiteytyy haasteita, ne ovat käsitteitä, jotka johdattavat meitä syvemmälle ihmisyyteemme ja kehityshistoriaamme.

Avidyā ja Asmitā ovat toisaalta mielemme kompastuskivet ja toisaalta sen kasvumahdollisuudet. Avidyā on tietoisuutta mielemme suhteesta todelliseen minuuteemme ja Asmitā liittyy itsekeskeisyytemme asteeseen. Yksinkertaistetusti voisi sanoa, että mitä korkeampi tietoisuudentaso ja mitä vähemmän itsekeskeisyyttä, sitä vähemmän kärsimystä. Sitä parempi elämä.

Rāga ja Dveṣa liittyvät emotionaaliseen puoleemme. Rāga on käsite, joka edustaa haluja, joita mielemme jatkuvasti kehittää ja joihin tunteemme lähtevät mukaan. Onnettomaksi meidät tekee halujen perässä juokseminen ja elämämme kiertyminen niiden tyydyttämisen ympärille. Samoin epämiellyttäväksi kokemamme asiat, Dveṣa, vievät meitä todellisuudesta pois. Kierrämme joitain asioita kaukaa, koska emme halua kohdata niitä. Syyt ovat yleensä tunteiden kohtaamisen vaikeudessa.

Abhiniveśāḥ eli kuolemanpelko liittyy taas perusvietteihimme. Meillä on itsesäilytysvietti, jota emme voi ohjailla. Elämä meissä on vahvempi kuin mielemme ja tunteemme. Haluamme elää tai emme ainakaan halua kuolla. Voimme mielessämme ja tunnetasollakin haluta kuolla, mutta syvemmällä viettitasolla meissä on elämän jatkamisen tarve.

Joogaaja voi käyttää näitä viittä eri käsitettä itsensä tutkimiseen. Niitä pitää tarkastella eri kohdissa itseämme, ei pelkästään mielenliikkeiden tai käytöksen tasolla. Otetaan Patañjalin rinnalle tuoreempaa näkökulmaa. Yhdysvaltalainen lääkäri ja neurotutkija Paul MacLean esitti 1960-luvulla mallin (kolmiaivoteoria), jossa ihmisellä on kolmet aivot yhdessä paketissa. Liskoaivomme ovat kehittyneet yli sata miljoonaa vuotta sitten. Sen jälkeen kehittyi limbinen järjestelmä, joka vastaa tunne-elämästämme. Se rekisteröi nimenomaan mielihyvän ja mielipahan tunteet. Viimeinen kehitysvaihe ajoittuu noin 40 000:n vuoden taakse, jolloin aivokuori kehittyi. Siinä sijaitsevat tietoisuus ja korkeammat aivotoiminnat.

Nämä järjestelmät pitävät meistä huolta kukin omalla tavallaan. Liskoaivot hoitavat meidät vaaratilanteista, joissa mielemme on neuvoton tai joissa emootiot voisivat hidastaa tai monimutkaistaa reaktiotamme. Se vastaa henkiinjäämisestämme. Limbiseen järjestelmään liittyvät halut ja vastenmielisyydet. Niitäkin on vaikea muuttaa. Limbisessä järjestelmässä on autonomisia toimintoja ja sen lisäksi se on ehdollistunut yhdistämään tietyt fyysiset tuntemukset tiettyihin tunteisiin. Jos näissä kaksissa aivoissamme on paljon häiriöitä, jälkiä menneistä kokemuksista, emme pääse nauttimaan luovan ja älyllisen aivokuoren tarjoamista mahdollisuuksista.

Kun liitämme nuo Patañjalin esittämät kleśat näihin aivojen kerrostumiin, niin ylimpänä aivokuorella on luonnollisesti nuo kaksi ensimmäistä tietoisuuteen liittyvää kleśaa. Tunteisiin liittyvät kleśat ovat limbisen järjestelmän alueella. Haasteellisin kleśa, Abhiniveśāḥ, eli kuoleman pelko, sijoittuu liskoaivoihimme kaksien muiden aivojen lisäksi. Patañjalin kommentaattorien mukaan vaikein käsiteltävä asia on kuolemanpelko. Ennen kuin pinnallisemmat aivojen kerrokset ovat tasapainossa, tätä pelkoa ei voi edes aidosti lähestyä. Emme pääse niin syvälle itsessämme tietoisuuden avulla.

Joogassa ei ole kyse pelkästään tunne-elämän korjaamisesta, vaan koko hermostomme konstituution muuttamisesta. Muutamme liskoaivojemme toimintaa. Joogaajan tuleekin kulkea tiensä näiden aivojen läpi tuoreimmasta kehityshistoriallisesta kerroksesta vanhimpaan. Muinaiset joogit tiesivätkin miten nuo kiemuraiset polut kuljetaan liskoaivoihimme asti ja millä keinoin tuokin aivojemme osa tyyntyy. Hengityksellä. Emme voi suoraan tutkia aivojamme, mutta voimme olla niihin yhteydessä hengityksemme avulla. Me voimme viestiä aivoillemme hengityksellä. Hengitys on aivojen äidinkieli.

Photo by Otto Tarvainen

Saving energy

The yoga practice is about one going inside and making connection to one’s different layers. However life outside the practice is always about relating. Relating to others and relating to the world.

How we relate with the world, is a very interesting issue. The relation we have with the world reflects our general attitude in life behind which the fundamental force is either trust or fear. The fundamental force grows from our physiology which is the accumulation of our past experiences in action.

It’s our physiology that greatly influences our way to use our energy. When we trust life we do things with passion and without saving our energy. The energy is multiplied and we are filled with joy. But when we are scared to lose our energy we want to do the minimum. We do the maximum to do the minimum and we really lose our energy. Some people are constantly on a save mode and that’s why they are tired.

What makes us save our energy is the intuituive feeling that the energy is constantly leaking out of us. And that might be true. There are reasons for that. The energy flow can be blocked or weakened on the mental level, on the emotional level or in the physical body because we somehow refuse to receive life as it comes.

Sometimes we put the brake on to find a solution in our mind that could make the situation more suitable for us. We create something that’s not there. But actually when we stop life’s natural flow it always turns against ourselves. There’s no healthy solution through thinking. When we try to change the reality it’s our own thinking that sucks our energy.

When it comes to our emotional life, if we try to find a solution not to feel what we really feel our emotions are either dispersed or restricted. In the end, the refusal of real emotions makes us feel so bad, that we stop feeling. We use a great amount of energy in order to feel what we want to feel. This is how we emotionally live outside the reality and this also weakens our energy.

All the superficial mess calms down, when we accept whatever there is – with our body. We need to listen to our body and accept the feelings and sensations that are present. The acceptance namely means huge energy. In any case, in any situation, we can go deeper to the bodily sensation and make friends with it. The research should not be intellectual, but energetical, because the answer that makes us peaceful will be on the energy level.

This kind of behaviour of trying to modify the life’s flow comes from fear and creates fear. If we want to build a life without fear, we need to be aware of our physiology. We observe how it sometimes says no to life due to past experiences. We can decide not to act from that physiologal truth, but from our awareness. We change our natural response little by little. We take righteous action despite the bad feeling and that’s healing.

Osho was a spiritual master who underlined totality in whatever we undertake and whatever we feel. To live without fear, we really need to surrender to what is. This is power of presence. The presence means not to have our thoughts, emotions or energy dispersed. Whatever is there, we take it inside. We are one with what is. This is peace. This is trust. This is love.

IMG_7746

ÉCONOMES

La pratique du yoga consiste de se rencontrer à l’intérieur de soi-même pour s’y familiariser avec toutes les couches perceptibles. Et pourtant, la vie en dehors de la pratique n’est rien d’autre que des relations avec l’extérieur. Nous sommes en relation avec les autres et avec le monde dans lequel nous vivons.

Quelle est notre relation avec le monde est une question intéressante. La relation que nous entretenons avec le monde, reflète notre attitude de vie en général. Derrière cette attitude se trouve notre force fondamentale qui puise soit dans la peur soit dans la confiance. Cette force émerge de notre physiologie qui est l’accumulation de nos expériences passées en mouvement.

Notre physiologie influence beaucoup notre façon de mettre notre énergie en action. Quand nous avons confiance dans la vie, nous faisons les choses avec passion et sans nous économiser. Le résultat est une énergie multipliée et épanouie. Mais quand nous avons peur de perdre notre énergie, nous nous économisons. Nous faisons le maximum pour faire le minimum et c’est là, que nous perdons notre énergie. Il y a des gens qui ne font que s’économiser et c’est en fait pour ça qu’ils sont fatigués.

Pourquoi est-ce que nous essayons d’économiser notre énergie? Certainement parce qu’intuitivement nous avons le sentiment que notre vitalité peut se perdre. Et c’est peut-être vrai! Il y a des raisons pour ça. L’énergie peut se bloquer au niveau mental, émotionnel ou bien dans le corps physique parce que d’une façon ou d’une autre, nous arrêtons la vie dans son écoulement.

Parfois, nous freinons l’énergie vitale parce que nous préférons trouver une solution qui nous convienne mieux que la réalité. Nous créons dans notre tête quelque chose qui n’existe pas. Mais, lorsque nous arrêtons le flow naturel de la vie, tôt ou tard, ça tourne contre nous. Il n’y a pas de solution saine par la pensée. C’est la volonté de changer la réalité par nos pensées qui nous fait perdre notre énergie.

Quand à notre vie émotionnelle, si nous nous efforçons de trouver une solution pour ne pas sentir ce que nous sentons, soit nos émotions se dispersent soit elles sont réduites. À la fin, par le refus de vivre nos émotions réelles une inertie s’installe. Nous utilisons une bonne quantité d’énergie pour sentir ce que nous voulons sentir. Nous ne sommes plus dans la réalité et c’est exactement ceci qui nous affaiblit.

Tout le chaos superficiel va se calmer dès que nous acceptons ce qu’est – dans et avec notre corps physique. Nous devons écouter notre corps et accepter les émotions et les ressentis présents. Il y a une énergie énorme dans l’acceptation. Dans toutes les situations, nous pouvons aller plus loin dans le ressenti et devenir ami avec celui-ci. La recherche ne devrait pas être intellectuel ou mental, mais énergetique. Car la solution qui va nous apaiser va être un ressenti énergétique dans le corps.

Ce genre de comportement de vouloir modifier la vie vient de peur et génère de la peur. Si nous voulons bâtir une nouvelle vie sans peur, c’est par la conscience de notre physiologie que ça se fait. Nous observons comment elle dit non à la vie quelquefois à cause de notre passé. Au lieu d’agir à partir de cette vérité physiologique, nous agissons à partir de notre conscience. Nous changeons notre réaction naturelle petit à petit. Malgré les ressentis plutôt désagréables, nous agissons pour notre vrai bien. Cela est le véritable remède.

Osho était un maître spirituel qui soulignait l’importance de la totalité dans tous ce que nous entreprenons et dans tout ce que nous ressentons. Pour vivre sans peur, nous devons nous abandonner complètement à la réalité. C’est ça la force de la présence. La présence veut dire les pensées, les émotions et l’énergie présentes, pas dispersées. Quoi qu’il y en ait, nous sommes un avec ce qui est. C’est ça la paix. C’est ça la confiance. C’est ça l’amour.

SÄÄSTÖLINJA

Joogassa on kyse siitä, että ihminen syventyy itseensä ja löytää yhteyden erilaisiin kerroksiin itsessään. Kuitenkin elämä harjoituksen ulkopuolella on sitä, että olemme suhteessa itsemme ulkopuolelle. Olemme suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan.

Miten olemme suhteessa maailmaan, onkin mielenkiintoinen kysymys. Suhteemme maailmaan määräytyy pitkälti yleisen elämänasenteemme kautta. Sen takana taas vaikuttaa perustavaa laatua oleva voima, joka on kallistunut joko pelon tai luottamuksen puoleen. Tämä voima nousee fysiologiastamme, joka on elämänhistoriamme kerryttämä sisäinen toimintamallimme.

Fysiologiamme määrää pitkälle siitä miten käytämme energiaamme. Kun
luotamme elämään, teemme asioita intohimoisesti ja itseämme säästelemättä.
Saamme toiminnastamme energiaa ja täytymme ilosta. Kun taas varomme käyttämästä energiaamme, teemme vain minimin. Teemme maksimin voidaksemme tehdä minimin ja näin energiamme kuluu hukkaan. Joillakin ihmisillä on tapana säästää itseään kaikessa ja he ovat väsyneitä juuri siksi.

Mikä sitten saa meidät säästämään energiaamme? Usein intuitiivinen tunne
siitä, että jokin kuluttaa energiaamme jatkuvasti. Näin voi tosiaan ollakin. Siihen on erilaisia syitä. Energia voi olla pysähtynyt tai pienentynyt mielessämme, tunteissamme tai kehossamme, koska me jollain tavalla kieltäydymme ottamasta elämää vastaan siten kuin se tulee.

Joskus laitamme nimittäin jarrut päälle halutessamme löytää mielemme
avulla itsellemme miellyttävämmän ratkaisun. Keksimme jotain mikä ei ole totta. Mutta aina kun pysäytämme elämän luonnollisen virtauksen, se kääntyy meitä itseämme vastaan. Ajattelun avulla ei terveellistä ratkaisua löydy. Kun yritämme muuttaa todellisuutta mieleiseksemme, kulutamme energiamme loppuun omalla ajattelullamme.

Tunne-elämässä tämä näkyy siten, että jos yritämme olla tuntematta mitä oikeasti
tunnemme, energiamme joko hajaantuu tai kaventuu. Lopulta tunteiden torjuminen alkaa tuntua niin pahalta, ettemme jaksa tuntea enää mitään. Käytämme energiamme tunteaksemme tunteita, jotka tuntuvat meistä paremmalle kuin todelliset tunteemme. Todellisuudesta irti oleminen väistämättä heikentää meitä.

Kaikki pinnalla pyörivä kaaos lakkaa, kun hyväksymme todellisuuden –
kehollamme ja kehossamme. Meidän tulee kuunnella kehoamme ja ottaa sillä vastaan tunteet ja tuntemukset. Hyväksymisessä on valtava energia. Jokaisessa tilanteessa on olennaista seurata tuntemuksia pintaa syvemmälle. Tuntemusten tutkiminen ei ole älyllistä, koska vastaus on joka tapauksessa energeettinen. Sillä se vastaus, josta meihin laskeutuu rauha, on energeettinen tunne kehossa.

Elämän virtaa vastaan kääntyminen syntyy pelosta ja synnyttää lisää pelkoa. Kun haluamme rakentaa elämää uusiksi ilman pelkoa, meidän pitää olla tietoisia fysiologiastamme. Joskus se sanoo elämälle ei jonkun aiemman kokemuksemme vuoksi. Me voimme päättää olla toimimatta tuosta fysiologisesta totuudesta käsin ja lähteä liikkeelle korkeammasta tietoisuudesta. Muutamme tietoisuuden avulla fysiologiaamme, kun toimimme oikein silloinkin, kun se meidän kehossamme tuntuu pahalta. Näin oma toimintamme parantaa meitä.

Osho oli henkinen mestari, joka painotti totaalisuuden käsitettä. Hänen mielestään oli tärkeää, että mitä ikinä teemmekään, mitä ikinä tunnemmekaan, antaudumme sille täysin. Jos haluamme elää ilman pelkoa, meidän tulee antautua todellisuudelle. Se on läsnäolon voimaa. Läsnäolo on sitä, etteivät ajatuksemme, tunteemme tai energiamme ole hajallaan. Mitä ikinä tapahtuukin, otamme sen vastaan. Olemme yhtä sen kanssa mikä on totta. Tämä on rauhaa, luottamusta ja rakkautta.

Photo by Anne

Se-cu-red

Almost all the yoga practices have been developed in regard to bringing the practitioner from the outside world to the inside. In some yoga traditions the body is the means. In some others the mind or the breathing are emphasized. Different paths can lead us to the same center in which we are faced with the question: Who am I?

Before we could answer to this question, we need to clarify what are the limits of this ’I’ and which ’I’ are we talking about. In yoga the distinction is very simple. The experiences we’ve accumulated in life and which all still are in the layers of our mind and our nerveous system are the part of us that has wrapped our real, deeper self. Of course, these experiences are also true and real, but in yoga we are not so interested in that conditioned part of ourselves. On the contrary. That ’I’ is the obstacle to connect with the ’I’ that is peace in us.

However, when we start to dig our way to our peaceful self, what we first find, is this wall, our ego. With its holes and tubercles. All the gaps or protuberances in the development of the ego must be healed. The wholeness and healthiness of our ego are our security when we begin to detach ourselves from it. The feeling that I know who I am is the security. I can tell myself and others what am I like.

Until another kind of process starts. I’m not interested in telling myself or others what am I like. I don’t need to tell my opinions or even see the world through them. I want to see and feel life directly without the security my experience gives me. You come to this situation usually after many years of dedicated spiritual practice. When you don’t wanna define yourself, you have been able to let go of a false security. You are without anything. That’s why you reformulate the question: What am I?

This is where the road ends for many practitioners. It doesn’t go deeper. It can’t go deeper. The ego puts the brake on. It find endless good reasons to tell you that yoga doesn’t work. It’s even bad for you. Your body hurts, your mind is depressed, life feels scary, your teacher is wrong. And who wouldn’t believe this kind of signs when everything in you tells not to practice anymore? Only if there’s a sparkle of faith in your heart connected to the light behind the ego, you go on on this bumpy road. Often with confusion and pain.

Without pain this road is rarely walked. We let go of the ’I’ we built, the ’I’ we identified ourselves with. The fear can make us identify even more strongly with our ideas of how life ought to be than with what it is. We want to remain our definition of ourselves, even if life could open a new page to us if we could let go.

When we do let go, we are on a new ground where we face fear. We let go of the psychological security. When we realize we have been building a security which in the end is not giving any security, we might be able to stop building these false constructions. This is a radical change in life. Forever free from fear – which doesn’t mean you couldn’t ever feel fear anymore momentarily, but the life changes. It’s based on a new ground, which is free and flowing. Nothing can tear it down. Life can finally move us profoundly.

IMG_1082

SÉ-CU-RI-SÉ

Presque toutes les pratiques du yoga ont été mises en place pour amener le praticien de yoga de l’extérieur vers l’intérieur. Dans certaines traditions, le corps physique est l’outil, dans d’autres le mental ou la respiration. Les différents chemins peuvent nous emmener dans le même centre où nous sommes face à la question: Qui suis-je?

Avant de pouvoir répondre à cette question, nous devons clarifier les limites de ce “je” et quel “je” nous parlons. Dans le yoga, la distinction est très simple. Les expériences accumulées dans la vie qui font toujours partie de nous aussi bien dans notre mental que notre système nerveux, forment la partie de nous qui nous cache notre “je” vrai et profond. Naturellement, les expériences vécues sont, elles aussi, vraies, mais le yoga ne s’intéresse pas tant à cet aspect conditionné de nous. Au contraire même. Ce “je” est considéré comme obstacle pour nous connecter à notre “je” de paix éternelle.

Cependant, lorsque nous commençons à creuser vers notre “je” paisible, ce que nous rencontrons en premier, c’est ce mur, notre égo. Avec toutes ses brèches et ses tubérosités. Notre égo doit être soigné, car la complétude et la santé de celui-ci, sont notre sécurité, lorsque nous entamons le processus de détachement de lui. Le sentiment de savoir qui je suis a été ma sécurité. Je peux me définir à moi-même et aux autres.

Jusqu’à ce qu’une autre sorte de processus émerge. Je n’ai plus besoin de décrire aux autres les traits de ma personnalité. Je ne veux plus énoncer mes opinions ou même regarder le monde par celles-ci. Je veux voir et sentir la vie directement sans la sécurité de mon expérience. En général, ça demande des années de pratique spirituelle dévouée pour en arriver là. Quand nous ne voulons plus nous définir, nous avons pu nous débarrasser de notre fausse sécurité. Nous sommes sans rien. C’est pour ça, que nous reformulons la question: Que suis-je?

C’est ici que la plupart de gens arrivent dans une impasse et le chemin s’arrête là. Il ne s’approfondit plus, il ne peut pas s’approfondir. L’égo freine à tout prix. Il trouve des façons de nous dire que le yoga ne marche pas. Il est même mauvais. Le corps physique va mal, le mental broie du noir, la vie fait peur et même le professeur est mauvais. Et qui ne croirait pas tous ces signes quand rien ne va plus? Mais s’il y a une étincelle dans notre cœur connectée à la lumière derrière l’égo, nous pouvons avoir le courage de continuer sur ce chemin raboteux. Souvent avec confusion et peine.

Car sans peine, ce chemin est rarement parcouru. Nous lâchons prise par rapport à ce “je” que nous avons créé, auquel nous nous sommes identifiés jusque-là. La peur peut nous rendre plus attachés encore à notre égo et à nos idées à savoir comment les choses devraient être au lieu de voir comment elles sont. Nous voulons correspondre à la définition de nous-mêmes même si la vie pourrait nous ouvrir une nouvelle porte si seulement nous lâchions prise.

Et lorsque nous lâchons prise, nous nous trouvons sur une terre avec des peurs. Nous nous détachons de notre sécurité psychologique. Nous nous sommes rendu compte que la sécurité que nous avions construite ne nous procure pas de sécurité, et nous arrêtons de maintenir les fausses constructions. Il s’agit d’un changement radical dans la vie. Libres de peur, pour toujours – ne veut pourtant pas dire qu’on sente plus jamais une émotion qui s’appelle la peur, mais la vie change complètement. La nouvelle base est libre et fluidique. Rien ne peut la anéantir. La vie nous touche profondément.

TUR-VAL-LIS-TA-KO?

Melkein kaikki joogaharjoittelun muodot on kehitetty tuomaan ihminen ulkomaailmasta takaisin itseensä. Joissakin joogasuuntauksissa painottuu kehon merkitys, joissain toisissa mieli ja joissain hengitys. Erilaiset polut vievät parhaimmillaan samaan ytimeen, jossa loppujen lopuksi tullaan yhden kysymyksen äärelle: Kuka minä olen?

Ennen kuin tähän kysymykseen voi vastata, pitää täsmentää missä menee minuuden rajat ja mistä minästä puhutaan. Kyse ei ole siitä minuudesta, joksi itsemme yleensä käsitämme. Rajanveto joogassa on teoriassa hyvin yksinkertaista. Elämän aikana kerryttämämme kokemukset, jotka ovat kaikki säilyneet jossain mielemme kerroksissa ja hermostossamme, ovat sitä minuuttaame, joka on rakentunut todellisen minämme ympärille. Todellinen tämä rakennelmakin toki on, mutta joogassa se ei ole mielenkiinnon kohde. Päinvastoin. Se on kuin muuri, joka estää pääsyn siihen olemukseemme, jossa olemme rauhaa.

Kuitenkin matkalla tähän rauhaan, tulee ensin esiin tämä muuri, egomme. Aukkoineen ja pahkuroineen. Kaikki egon kehityksessä vaille jääneet puolemme pitää paikata ja turvonneet osat päästää paineestaan ennen kuin voimme lähteä syvemmälle matkaan. Egon eheys ja terveys ovat nimittäin turvamme, kun alamme egostamme luopua. Tähän asti turvanamme on ollut se tunne, että voimme tietää millaisia olemme. Siten voimme kertoa itsellemme ja muille ihmisille millaisia olemme.

Kunnes alkaa toisenlainen prosessi. En enää halua kertoa mielipiteistäni tai katsoa maailmaa niiden läpi. Haluan katsoa suoraan ilman kokemukseni suomaa turvaa. Tähän tilanteeseen tullaan yleensä vasta useiden vuosien antaumuksellisen henkisen harjoittelun kautta. Kun et enää tunne tarvetta määritellä millainen olet, olet voinut päästää irti harhaisesta turvasta. Olet ilman mitään. Siksipä ydinkysymys muotoillaan uudelleen: Mikä minä olen?

Monen jooga päättyy tähän. Se ei syvene. Harjoittelija ei pääse eteenpäin, koska ego jarruttaa kaikin voimin. Se löytää kaikki keinot kertoa, että jooga on huono asia. Kehoon sattuu, mieli on maassa, elämä pelottaa. Opettajakin on väärä. Ja kukapa ei uskoisi tällaisia merkkejä, kun miltei kaikki itsessä pistää hanttiin? Ainoastaan, jos pienikin valonkipinä on syttynyt ja jonkinlainen säie säilynyt siihen valoon, joka on egon takana, ihminen jatkaa rosoista matkaa. Hämillään, monesti tuskissaan.

Ilman kipua harva selviää. Me luovumme minästämme, siitä joksi itseämme luulimme. Se sattuu. Jooga voi saada meidät samastumaan vielä hanakammin siihen miten haluamme asioiden olevan kuin siihen miten ne ovat. Haluamme myös samastua omiin mielikuviin itsestämme, vaikka elämä voisi avata uuden lehden, jos päästäisimme irti.

Jos päästämme irti, olemme vaiheessa, jossa tulee pelkoja. Päästämme irti psykologisesta turvasta. Kun oivallamme rakentavamme itse itsellemme turvaa, joka ei lopulta tuota turvaa suo, kykenemme ehkä lopettamaan rakennelmien kehittämisen. Tämä on valtava muutos elämässä. Lopullisesti pelosta pois. Ei niin, etteikö joskus voisi tuntea pelkoa, mutta koko elämä muuttuu. Se rakentuu uudelle pohjalle, joka on vapaa ja virtaava. Sitä eivät mitkään olosuhteet voi tuhota. Elämä pääsee liikuttamaan meitä.

Which way?

We all have different kind of responsibilities. But some of them are just imaginary. We carry other people’s burdens, we worry about their lives. We need something that takes our attention out of our own life. Our worrying doesn’t help others, because we can’t change much in their lives. It’s not our responsibility. Our own life is our responsibility.

M. Scott Peck, the late American psychiatrist who profusely wrote about spiritual growth made an interesting division in his clients’ attitude toward responsibility. People with neurosis think everything is their fault and they try to take responsibility for others. People with a personal disorder don’t take enough responsibility. They think everything is always other’s fault and other’s responsibility. To recapitulate: People who are not taking the responsibility in a healthy way are lost in their lives.

People who are not psychiatric patients, don’t have such visible symptoms, but the same division can be made in people’s attitudes in general. Your relation to life is reflected in how you take responsibility. The unhealthy attitude toward the responsibility finds its expression though in the continuous inner struggles of trying and pleasing.

Some people are all the time trying, pushing, striving. Life is a battlefield in which they constantly need to conquer something or struggle for something. They are endlessly responsible. Pleasers usually dislike challenges and they prefer others take the responsibility not to be blaimed for anything. They feel already terribly guilty. Both represent an attitude of a victim.

Trying is tension. Tension is ego which means that the freedom is gone. Trying is an attitude of someone who doesn’t trust life. When you try, you have an image in your mind to be fulfilled. So you live in your mind’s world, not in the reality. Usually there is an image of failure or success. The doing should end up according to your expectations. Instead of striving and trying to do things, why are you not simply doing what you want to do? When you’re free from your mind’s dominance, doing is happiness. Doing is relaxing. Trying is not even a possible state of mind, when you put yourself totally to something. What is there to try in life?

You may want to please others, but you can’t. You can’t please by pleasing. You have the pressure of pleasing only because you don’t face yourself, your inner voice, your inner strength and beauty. If you can’t be fully yourself you diminish yourself to please. This way you can never feel who you really are. Neither can others. Pleasing guarantees the perpetuation of insecurity and guilt.

Self-healing is possible. By action. You don’t succeed with tension. You’re not living your life for anybody else, but you. When you stop trying and pleasing, you become free and responsible. You respond to life’s pulsation and wisdom.

_20170915_110538

LE CHOIX DU CHEMIN

Nous avons tous des responsabilités. Mais il y en a qui sont seulement imaginaires. Nous portons des fardeaux des autres, nous nous soucions pour eux, car nous voulons trouver quelque chose pour dévier notre attention de nous-mêmes. Nos soucis ne changent rien dans la vie de personne. La vie des autres n’est pas notre responsabilité. La nôtre, par contre, l’est.

Le psychiatre américain, M. Scott Peck, qui traitait la maturité spirituelle dans ses livres, faisait une division intéressante parmi ses clients et leur rapport avec la responsabilité. Les gens névrotiques veulent prendre la responsabilité sur tout et pour tout le monde. Ils vivent dans le sentiment que tout est leur faute. Ainsi, tout est aussi leur responsabilité. De cette manière, ils dispersent leur énergie un peu partout et en même temps ils se détachent du centre de leur propre vie. Le comportement opposé se trouve chez les gens avec un trouble de la personnalité. Ils ne prennent pas assez de responsabilité, car à leur avis, tout est la faute des autres et ainsi la responsabilité est aussi à eux à prendre. En conclusion, les gens ne comprenant pas quelle est leur responsabilité, sont perdus dans la vie.

En ce qui concerne les patients psychiatriques, les symptômes sont souvent très visibles et les attitudes pathologiques, mais la même dichotomie peut se faire aussi chez les gens en général. La relation avec la vie se reflète dans le sens de responsabilité. La rapport immature à l’égard de la responsabilité conduit à la lutte interne qui se traduit en effort continuel à l’intérieur ou en gestes pour plaire.

Il y en a qui sont tout le temps en train de s’efforcer intérieurement à faire quelque chose. La vie est un champ de bataille dans lequel il faut constamment conquérir, lutter et vaincre. La responsabilité de ces gens n’a pas de limites. Ceux qui veulent plaire, par contre, tiennent les défis à l’écart, car ils préfèrent que la responsabilité soit prise par les autres. Comme ça, personne ne pourra leur reprocher quoi que ce soit. Ça serait trop pour leur sentiment de culpabilité déjà vif. Les deux attitudes sont des attitudes de victimes dans la vie.

Lorsque nous menons la vie avec cette idée qu’il y des efforts à faire, nous sommes déjà dans la tension. La tension, par contre, révèle la présence de l’égo et ceci veut dire que la personne a perdu sa liberté. C’est cet effort à l’intérieur qui prouve que nous ne faisons pas confiance à la vie. Quand nous faisons des efforts, nous avons une image que nous voulons réaliser. Nous sommes dans notre mental, pas dans la réalité. Pourquoi, au lieu de nous efforcer à faire, ne pourrions-nous pas tout simplement faire ce que nous voulons? Si nous créons une vision, il nous reste soit à avoir peur d’échouer soit à attendre un succès. Notre action devrait donc aboutir à un résultat que nous avons dans la tête. Si nous sommes libres à l’intérieur, l’action est détendue et nous sommes détendus. Quand nous nous adonnons complètement à ce que nous faisons, il est impossible d’essayer quoi que ce soit. Ça serait déranger la beauté de l’action, ça serait ridicule même. Il n’y a rien à essayer dans la vie. Juste faire.

Si nous avons envie de plaire aux autres, il faut savoir que c’est impossible. On ne peut pas plaire en plaisant. L’envie de plaire surgit quand nous ne nous rencontrons pas. Nous ne connaissons pas notre propre voix, notre beauté, notre force. Lorsque nous ne pouvons pas être présents pour nous-mêmes, nous nous diminuons pour plaire aux autres. C’est ainsi que nous nous empêchons de nous connaître et nous empêchons les autres de nous connaître aussi. L’insécurité et la culpabilité ne font que croître.

Nous pouvons nous guérir nous-mêmes en changeant notre comportement. Nous
pouvons arrêter de nous efforcer à faire et à plaire. Le cadeau de notre vie n’est destinée qu’à nous. Elle est à nous! On ne peut pas être heureux si on es tendu. Quand il n’y a plus d’effort ni de volonté de plaire, on deviens libre et responsable. On répond directement à la pulsation de la vie et on puise dans sa sagesse inépuisable.

OMA TIE

Meillä kaikilla on erilaisia vastuita. Jotkut vastuista ovat kuitenkin vain omaa kuvitelmaamme. Kannamme muiden ihmisten taakkoja, murehdimme heidän elämäänsä, koska tarvitsemme jotain, joka vie huomiomme pois itsestämme. Murehtimisemme ei auta ketään, koska se ei muuta mitään kenenkään elämässä. Muiden elämä ei ole meidän vastuullamme. Oma elämämme sen sijaan on.

Edesmennyt amerikkalainen psykiatri M. Scott Peck, joka käsitteli henkistä kasvua monissa kirjoissaan, teki mielenkiintoisen jaon omien potilaittensa suhteesta vastuuseen. Neuroottiset ihmiset haluavat ottaa vastuun kaikesta ja kaikilta. He nimittäin tuntevat, että kaikki on heidän syytään. Kaikki on siis myös heidän vastuullaan. Näin he hajottavat energiansa kaikkialle ja irrottavat samalla otteensa omasta elämästään. Vastakkainen käyttäytymismalli löytyy puolestaan niiltä, joilla on jokin persoonallisuushäiriö. He eivät ota tarpeeksi vastuuta. Heidän mielestään kaikki on muiden syytä ja siten myös muiden vastuulla. Vastuun kiertäminen on toisenlainen tapa elää irti omasta elämästään.

Psykiatrisilla potilailla oireet ovat näkyviä ja asenteet usein patologisia, mutta samantyyppinen jako voidaan tehdä ihmisten kesken yleisestikin. Suhde elämään peilautuu vastuunottamisen kautta ja vääristynyt suhde vastuuseen taas näkyy jatkuvassa sisäisessä taistelussa joko yrittämisen tai miellyttämisen muodossa.

Jotkut ihmiset ponnistelevat koko ajan jonkun asian vuoksi. Elämä on taistelukenttä, jossa on aina uusia valloitettavia alueita ja jotain minkä vuoksi taistella. Näiden ihmisten vastuu ei lopu mihinkään. Miellyttäjät taas pitävät haasteet kaukana. Heidän mielestään on parempi, että joku muu ottaa vastuun. Näin kukaan ei voi syyttää heitä mistään. Se olisi liikaa heidän polttavalle syyllisyydentunnolleen. Molemmat asenteet ovat uhriutta elämän edessä.

Yrittäminen on jännitystä. Jännitys kertoo aina egon läsnäolosta ja siitä, että ihmisen vapaus on mennyt. Jatkuva sisäinen yrittäminen kertoo epäluottamuksesta elämään. Kun yrität, mielessäsi on kuva, johon haluat päästä. Olet mielesi maailmassa, et todellisuudessa. Kun luot itse jonkun vision, saat sen jälkeen pelätä epäonnistumista tai toivoa menestystä. Tekemisen pitäisi tuottaa lopputulos, joka mielessäsi on. Miksi yrittämisen sijaan et voisi vain tehdä mitä haluat? Kun on sisäisesti vapaa, tekeminen on rentoutta. Kun antaudut tekemiselle, yrittäminen ei ole edes mahdollinen mielentila. Se olisi jopa täysin naurettava ajatus. Mitä yrittämistä elämässä edes on?

Jos haluat miellyttää muita, on hyvä tietää, ettei se ole mahdollista. Et voi miellyttämällä miellyttää. Miellyttämisen tarve nousee siitä, ettei kohtaa itseään. Ei kohtaa omaa ääntään, kauneuttaan ja voimaansa. Kun ihminen ei voi olla täydesti itsensä, hän pienentää itsensä miellyttämään muita. Näin hän ei voi oppia tuntemaan itseään, kuten ei kukaan muukaan voi. Epävarmuus ja syyllisyys vain kasvavat kasvamistaan.

Itsensä voi parantaa muuttamalla käytöstään. Et voi olla onnellinen, jos jännität. Elämäsi ei ole tarkoitettu kenellekään muulle kuin sinulle itsellesi. Kun lopetat yrittämisen ja miellyttämisen sinusta tulee vapaa ja vastuullinen. Vastaat suoraan elämän sykkeeseen ja olet yhteydessä elämän viisauteen.