unconditional love

The meaning of words is mostly defined by the way we use them. When we want to know a correct definition of a word the dictionaries help us – and then we agree or not with the definition, because sometimes our own mind gives other connotations to the words. We all have our own idiolect, our own language. Luckily however some kind of confluence of our language and other people’s languages exists most of the time.

The practice of yoga doesn’t make language useless, but it makes the yoga practitioner certainly more aware of the limits of any language when it comes to the deepest feelings in us. A word that must have endless interpretations is love. Everybody has the right to give his or her own definition to love. It is our love. Because love is a personal experience it’s hard to find an agreement on the lexical level that would satisfy everybody. Of course, we agree on many things about it, but not all.

Love is a complicated word, because of the complexity of love. But what about the term unconditional love? I’ve been trying to understand the raison d’être of this word. I find it at least ambivalent, but most of the time completely absurd, because in my mind love can only be unconditional. If there are conditions, then it’s not love. It’s something else. We do feel love and that creates expectations, attachments and even dependencies because of the emotions. These emotions are conditioned.

I’m loved by my family, my friends and maybe some people whose love I ignore. My family loves me, because I’m part of them. Because of the biology. There’s a condition, the family ties. My friends love me, because they like my features, my character and they feel they get something from me. It’s certainly sincere, but there’s a condition: They find me likable.

It’s quite rare we can really be touched by unconditional love. I’ve had that experience and that’s something unforgettable. In some moments when my life was really tough, I felt worthless or when I felt I had nothing to give, a complete stranger to me helped me, gave me something, looked at me with tenderness and understanding. That was a moment I could feel a goodness that I would call unconditional love. The impossibility to give something in return, even if I wanted, was crucial. I was loved unconditionnally.

AMOUR INCONDITIONNEL

La signification des mots est définie par la façon dont nous les utilisons. Si nous souhaitons connaître la définition correcte d’un mot, nous pouvons avoir recours à un dictionnaire. Parfois nous ne sommes pas tout à fait d’accord avec la définition, car nous avons nos propres connotations. Nous avons tous notre idiolecte, notre langage à nous. Heureusement, il y a quand même une sorte de confluence entre notre langage et celui des autres. Sinon…

La pratique du yoga ne diminue pas l’importance de la langue, mais elle rend certainement le praticien plus conscient des limites d’une langue à l’égard des sensations et des sentiments les plus profonds en nous. Le mot qui doit avoir d’innombrables interprétations, est l’amour. Nous avons le droit de définir notre amour, car c’est notre amour à nous. Parce que l’amour est une expérience personnelle, il est difficile de trouver un accord au niveau lexical qui puisse satisfaire tout le monde. Naturellement, nous sommes d’accord sur beaucoup de points, mais nous sommes loin d’être d’accord sur tous les points.

L’amour est un mot compliqué à cause de la complexité de l’amour. Mais, que pensez-vous du terme l’amour inconditionnel? Ça fait des années que j’ai tenté de comprendre la raison d’être de ce terme. Je le trouve au moins ambivalent sinon absurde, car pour moi, l’amour ne peut être qu’inconditionnel. S’il y a des conditions, ce n’est pas de l’amour. C’est autre chose. Bien sûr, on sent de l’amour, et c’est pour ça qu’on a des attentes, des attachements et même des dépendances. Il s’agit des émotions fortes – conditionnées.

Je suis aimée par ma famille, mes amis et peut-être aussi par certaines personnes que j’ignore. Ma famille m’aime, parce que je fais partie d’elle. Il y a des raisons biologiques. Il y a une condition: les attaches familiales. Mes amis m’aiment, parce qu’ils aiment mes caractéristiques, mes façons de faire les choses et ils ont le sentiment de recevoir quelque chose de bien de moi. C’est certainement sincère, mais il y a une condition: Ils me trouvent aimable.

Il est extrêmement rare d’être touché par un amour inconditionnel. J’ai vécu ça et c’est quelque chose d’inoubliable. Dans certains moments dans la vie où je me suis sentie sans valeur, comme si je n’avais rien à donner, il y a eu quelqu’un, un inconnu, qui m’a aidé, qui m’a donné quelque chose, qui m’a regardé avec amour et compassion et c’est là, que j’ai pu sentir une telle bonté que je l’appelle l’amour inconditionnel. Le fait que je ne puisse pas rendre le service à la personne était un facteur important dans cette expérience. J’ai dû me rendre à l’amour inconditionnel.

PYYTEETÖN RAKKAUS

Sanojen merkitys määräytyy pitkälti sen kautta miten me käytämme niitä. Kun haluamme tietää oikean määritelmän, voimme turvautua sanakirjan apuun. Silti voimme tuntea olevamme eri mieltä määritelmän kanssa, koska omassa mielessämme sanoilla on tiettyjä konnotaatioita. Meillä kaikilla on oma idiolektimme, oma kielemme. Onneksi omalla kielellämme on sentään paljon yhtymäkohtia muiden ihmisten kielen kanssa.

Joogan harjoittaminen ei vähennä kielen merkitystä, mutta tekee varmasti harjoittajasta tietoisemman sen suhteen, miten rajallinen kieli on välittämään kaikkein syvimpiä tunteita ja tuntemuksia. Eräs sana, jolla on lukemattomia tulkintoja on rakkaus. Meillä on kaikilla oikeus antaa oma määritelmämme rakkaudesta, koska kyse on meidän rakkaudestamme. Koska rakkaus on henkilökohtainen kokemus, on miltei mahdotonta löytää sanatasolla yksimielisyyttä, joka ulottuisi kaikkiin kielenpuhujiin. Toki olemme yhtä mieltä monesta asiasta tähän sanaan liittyen, mutta emme kaikista.

Rakkaus on monimutkainen sana, koska rakkaus on monimutkaista. Mutta entäpä sitten käsite pyyteetön rakkaus? Vuosia olen yrittänyt ymmärtää mikä edes on tämän sanan raison d’être. Käsite on vähintään ambivalentti, mutta itselleni melkein vailla mieltä. Koen nimittäin, että jos rakkaudessa on ehtoja, ei kyse ole rakkaudesta. Se on sitten jotain muuta. Se voi olla esimerkiksi voimakkaita rakkauden tunteita, odotuksia, kiintymystä ja myös riippuvuutta. Nämä tunteet ovat ehdollisia.

Itse saan rakkautta perheeltäni, ystäviltäni ja myös joiltain muiltakin ihmisiltä. Sukuni rakastaa minua, koska olen osa sitä. Rakkauteen on biologisia syitä. Meillä on sukuside. Ystäväni rakastavat minua, koska he pitävät luonteenpiirteistäni, tavastani tehdä asioita ja koska he saavat minulta jotain. Varmasti heidän välittämisensä on vilpitöntä, mutta siinä on ehto: Heidän mielestään olen miellyttävä.

On äärimmäisen harvinaista saada kokea rakkautta, johon ei liity tällaisia kytköksiä ja ehtoja. Sitä kuitenkin on ja minulle se rakkaus on unohtumatonta. Joinain hetkinä elämässäni, kun on ollut vaikeaa, kun olen tuntenut itseni arvottomaksi, kun on tuntunut, ettei minulla ole mitään annettavaa, olen saanut kohdata jonkun tuntemattoman ihmisen, joka on antanut minulle jotain, tai auttanut minua tai katsonut hellyydellä ja myötätunnolla. Näihin hyvyyden hetkiin liittyi mahdottomuus antaa jotain vastavuoroisesti ja siksi jäljelle jäi vain mahdollisuus antautua toisen pyyteettömälle rakkaudelle.

evening person

Nowadays I love going to bed early. And sometimes I even do. But almost all my life I’ve greatly disliked to go to sleep. It was relatively late I was interested in knowing why. Maybe the answer came with the practice of yoga. I realized how going to sleep symbolized death and reminded me about it, because it’s the moment we need to surrender and let go.

That realization didn’t change the antipathy towards the moment of going to bed, because I kept waking up in the middle of the night of the fear that I’m dying right now. I had nights terrors. I trembled, I felt awfully lonely. After the wakeful moment I often fell asleep again and then slept calmly: It was just a bad dream!

Psychologically I connected my fear of death to all those moments where my life had been under threat. I wanted to understand why all these flames of pain were still burning inside of me. The winner of all the fearful moments was the moment of my birth. Life was then struggling to save me for a long time and I think it left a mark in me. Most of my life I’ve felt that I can’t go forward, I can’t go back and nobody helps me to get somewhere. In a way I’ve felt I’ve been stuck to the first moments of my life. My whole physiology carried the memory of being almost asphyxiated.

Then I received mercy. In my nigtly moments, there was more space and consciousness. I watched vigilantly every cramp of anxiousness I felt. I imagined the organism I was back then trying to push its way into life. When I was getting somewhere where I thought the problem was – that there was on overwhelming feeling that I have no right to be born, another vision filled me.

As in my dream state I got into the bodiless feeling and when something woke me up, it was like a call to come back to my body. This reminded my whole being of the moment when my soul and my spirit had to take a form on. It had been actually worse before my birth, when the incarnation was taking place. Of course, I agree, it’s easier on this planet to have a form 😀 . I realized that we can feel really fragile both ways when we are taking on a material form and also when the process starts to reverse and we return to the earth.

PLUTÔT DU SOIR

Aujourd’hui, j’aime bien aller tôt au lit. Ce qui veut dire que je le fais même parfois. Mais presque toute ma vie, j’ai eu une aversion pour me coucher tôt. Et c’était relativement tard que je me suis intéressée de savoir pourquoi. En fait, la réponse venait un jour toute seule grâce à la pratique du yoga. Je me suis rendu compte que le sommeil correspondait symboliquement à la mort. Il s’agissait un lâcher-prise total.

Cette prise de conscience n’a rien changé en ce qui concerne l’antipathie d’aller se coucher, car je continuais à me réveiller au milieu de la nuit à des terreurs nocturnes. J’avais peur de mourir sur le coup. Je tremblais et je me sentais atrocement seule. Après le réveil, je me rendormais souvent dans un sommeil plus doux et calme: ce n’était qu’un mauvais rêve!

D’un point de vue psychologique, je voyais ma peur de la mort être la conséquance de tous ces moments où ma vie avait subi une menace de mort. Je voulais comprendre pourquoi les flammes de souffrance à l’intérieur de moi ne cessaient de foudroyer. Dans ma tête commençait à poindre une pensée, que c’était le moment de ma naissance le moment le plus important, le plus dévastateur. Là, la vie s’est battue pour moi pour un long moment. Cette lutte était encore inscrite dans ma physiologie: mon système nerveux m’avait toujours communiqué un sentiment de ne pas pouvoir avancer ni reculer et qu’il n’y avait aucune aide nulle part. Mon système était resté coincé dans les premiers moments de ma vie.

Ensuite, j’ai reçu la grâce. Aux moments de réveil dans la nuit, je pouvais rester plus présente et j’avais plus d’espace à l’intérieur de moi pour écouter ma souffrance. Je suivais chaque crampe d’angoisse et je m’identifiais à un petit corps humain dont le cœur battait avec un stress monstrueux pour arriver à la vie. Juste au moment où je m’approchais de la solution, où je me disais que le problème était que je sentais toujours n’avoir pas le droit d’exister, j’ai eu une autre vision subite.

Comme dans mon sommeil, je me trouvais dans un état sans corps, le sursaut était un appel pour revenir dans mon corps physique. Ceci m’a évoqué les moments lorsque mon âme et mon esprit ont dû prendre forme. J’ai compris que ç’avait été encore pire avant ma naissance, quand l’incarnation a eu lieu. Bien sûr, je comprends que maintenant, c’est plutôt pratique ici sur cette planète d’avoir un corps 😀 . Je me dis que nous sommes tous fragiles à ces moments-là, à savoir au moment où notre être s’incarne, et aussi lorsque la forme matérielle commence à se défaire et notre corps va retourner à la terre.

ILTAIHMISIÄ

Nykyään aikaisin nukkumaan meno tuntuu miellyttävältä. Siksi joskus jopa menen aikaisin nukkumaan. Vuosikymmenten ajan nukahtaminen oli todella vastenmielistä. Suhteellisen myöhään kiinnostuin ymmärtämään miksi. Tai ehkä ymmärrys tuli itsestään joogan myötä. Nukkumaanmeno on eräänlainen symbolinen kuolema. Nukahtamishetkellä meidän pitää antautua ja päästää irti.

Tästä ymmärryksestä huolimatta ahdistus nukkumaanmenoa kohtaan jatkui, koska heräilin öisin kauhuun. Totaaliseen pelkoon, että kuolen nyt. Koko kehoni vapisi ja olin lohduttoman yksinäinen. Heräämisen jälkeen saatoin kuitenkin nukahtaa rauhoittuneena: se olikin vain pahaa unta!

Psykologisesti yhdistelin kuolemanpelkoani kaikkiin kokemiini tilanteisiin, joissa elämäni oli ollut uhattuna. Yritin ymmärtää miksi sisälläni riehuivat vieläkin nuo tuskan liekit. Syntymäni nousi ehdottomaksi voittajaksi kaikkien muiden vastaavien hetkien joukosta. Silloin elämä oli kamppaillut minussa pitkään ja näen, että se jättikin leimansa minuun. Tuon taistelun jäljet olivat jättäneet tuntuvan muiston fysiologiaani. Suurimman osan elämästäni hermostoni on viestittänyt minulle, etten pääse eteen enkä taakse eikä apua tule mistään. Aivan kuin olisin tosiaan juuttunut elämäni alkupisteeseen ja jatkuvassa tukehtumistilassa.

Armo satoi päälleni, kun sain noihin yöllisiin hetkiin lisää tilaa ja tietoisuutta. Seurasin jokaista ahdistuksen kouristusta valppaana, eläydyin pieneksi ihmiskehoksi, jonka sydän pumppaa kaikella potentiaalillaan verta ja yrittää tehdä tietä elämään. Juuri kun luulin päässeeni ratkaisun lähteelle ja pelänneeni aina sitä, että en saa syntyä, mielessäni välähtikin toinen visio.

Unitilassa olin päästänyt irti kehosta ja kun sitten havahduin jostain syystä ja heräsin, se oli kuin kutsu palata kehoon. Se taas muistutti siitä, kun sieluni ja henkeni ovat joutuneet ottamaan fyysisen muodon. Hirvittävämpää olikin ollut kokemus siitä, kun olin alkanut inkarnoitua. Onhan siitä muodosta nyt toki käytännön hyötyä, kun olen tällä planeetalla 😀 . Tajuan, että aivan yhtä haasteellinen kokemus on se, kun alamme saada ruumiillista muotoa kuin se, kun kehomme alkaa kaivata maaksi jälleen ja on aika luopua tämän elämän kodista.

Photo Catherine Chenu

At the Harbour of Peace

Sometimes people meet their fear of life already during the first yoga class. This happens spontaneously because the fear can be felt in the breathing. For some others it might take a long time before a bigger wave starts to move inside.

I’ve met different faces of fear through my practice. The first chaos came after a few years of daily practice. I suddenly felt everything fell apart and I couldn’t know if I was still me. Everything I had known as “me”, disappeared. My identity was in pieces.

Then this experience came quite often. I didn’t see it coming, but I learned to anticipate, because there was an immense joy just before. And then suddenly a kind of emptiness where I couldn’t grab anything I was familiar with, anything that made me feel secure. In the end of this kind of crisis what’s left is the feeling that we don’t know who we are. We can’t even know. We don’t need to try to know.

The breathing is the key to life. Everything that is not filled with life, is filled with something else. Whatever it is, it fundamentally feels like fear. It’s the ego trying to stop life. As the mind is connected to the ego and when there’s no ego to be found even momentarily, the mind gets lost. The good thing is that the total chaos is the moment we accidentally find another harbour and get an insight: The security is in the breath.

Who am I? I am nobody. I’m something my mind can never figure out. Movement, rhythm, energy that never stops. I’m Life.

VERS LE HAVRE DE PAIX

Parfois les gens sont face à la peur dès lors de leur premier cours de yoga. La peur surgit spontanément, parce qu’elle s’est tissé dans la respiration et s’y fait ressentir. Pour certains d’autres, ça peut prendre des années avant que la grande vague commence à bouger à l’intérieur.

Personnellement, j’ai rencontré des différentes faces de la peur par la pratique du yoga. Le premier bouleversement, c’était après quelques années de pratique quotidienne. C’était un chaos total. Tout d’un coup, tout s’est écroulé et je ne pouvais plus savoir qui j’étais. Tout ce que j’avais connu comme “moi”, disparaissait. Mon identité était dispersée, éclatée en morceaux.

Après, cette expérience venait me visiter de plus en plus souvent. Il n’y avait pas de signe précurseur proprement dit, mais j’apprenais à anticiper le moment, car une joie immense le précédait. Et puis je plongeais dans un sentiment de vide. Un espace où je pouvais m’identifier à rien et où je ne trouvais rien de sécurisant. À la fin du moment de la crise, il reste le sentiment de ne pas savoir qui on est. Et la sûreté de ne jamais pouvoir le savoir. Et le soulagement de ne pas devoir essayer de le savoir.

La respiration est la clé à la vie. Tout ce qui n’est pas rempli de vie, est rempli de quelque chose d’autre. Peu importe ce que c’est, ça nous donne la peur. C’est l’égo qui essaie d’arrêter la vie de s’exprimer. Le mental est connecté avec l’égo et quand il n’y a plus d’égo à se connecter avec, même momentanément, le mental est effrayé. Le chaos total est aussi l’opportunité de trouver un vrai havre de paix: La sécurité se trouve dans la respiration.

Qui suis-je? Je ne suis personne. Je suis quelque chose que mon mental ne pourrait jamais comprendre. Mouvement, rythme, énergie qui continue à l’infini. La vie.

RAUHAN SATAMAAN

Joskus ihmiset kohtaavat heti ensimmäisellä joogatunnilla pelkoa. Tämä tapahtuu yleensä ihan spontaanisti, koska pelko tuntuu hengityksessä. Joillain voi kuitenkin mennä pitkään ennen kuin sisällä tuntuu tällainen isompi aalto.

Olen itse kohdannut pelon erilaisia kasvoja joogaharjoittelun kautta. Ensimmäinen kaaos tuli päälleni muutaman harjoitteluvuoden jälkeen. Yhtäkkiä kaikki hajosi, kaikki tuttu minuudestani katosi enkä tiennyt enää olinko minä. Identiteettini oli palasina.

Tämä kokemus palasi sitten usein luokseni. En koskaan oikein tiennyt milloin se tapahtuu, mutta opin vähän ennakoimaan, koska juuri ennen sitä koin aina suunnatonta ja loputtomalta tuntuvaa iloa. Sitten sukelsinkin tyhjyyteen, jossa en saanut kiinni mistään tutusta tai turvallisesta. Tällaisen kriiseilyn jälkeen jäljellä on tunne, ettei tiedä kuka on. Eikä voikaan tietää. Eikä tarvitse edes yrittää tietää.

Hengitys on avain elämään. Kaikki mikä hengityksessä ei ole täyttynyt elämästä, on täyttynyt jostain muusta. Mitä ikinä se muu onkin, se on pohjimmiltaan pelkoa. Ego, joka estää elämää ilmaisemasta itseään. Koska mieli on yhteydessä egoon ja kun ego on vaiennut, mieli on eksyksissä. Hyvää täydellisessä kaaoksessa on se, että voimme sattumalta löytää todellisen rauhan sataman ja saada oivalluksen: hengitys on ainoa turvamme.

Kuka minä olen? En kukaan. Olen jotain sellaista, josta mieleni ei voi saada otetta. Liikettä, rytmiä, energiaa, joka jatkuu. Olen elämä.

Photo by Mari Jannela

Stretching the antennae

In the beginning of autumn I asked workshop participants to put in one word either their life situation or the issue they were working on right now. The challenges that came up were something we all share: detachment, separatedness, acceptance, hesitation, change, loneliness – not to mention but a few. Some of the themes were more clearly difficulties of an individual life situation. Most themes are present during our whole life having something to do with the psychological and spiritual growth and its subtler tones.

Then we made a practice. In the first part, we just sat in silence. Participants were focusing on their own feelings and their own energy. We sat until the energy was neutral and calm, the group energy synchronized. Then on a sign I gave, the participants allowed their focus to change to feel a friend sitting next to them. People were open and allowed the information to come to them without any effort. If the situation or the mind became restless, you were supposed to go back to your own body and its sensations. In the third stage, I told everybody their partner’s theme to let it find its way into your own heart.

The outcome was actually really touching. On the one hand others issue is always also yours. Maybe you’ve simply forgotten, because another problem has taken more space in your life. When you identify with the other person’s theme, your own problem becomes lighter. And when someone takes your burden to carry, you can really feel it. It was so simple as that! On the other hand everybody could read things in other’s energy field they ignored before.

Some of the participants were delighted of their partner’s theme. They found even a relief in it. There was a woman who thought that separatedness was a great thing, because she always was too attached to others. This is how the themes got new color, they completed each other and even turned upside down. The other person’s different experience transformed the problem to something surprisingly more positive. It was also important that everybody could be part of the resolution to someone else.

It’s quite interesting how our ego steps forward to distort the reality and changes how we really feel about situations. We all have the capacity of clairvoyance, but our mind limits it. If we feel it’s shameful to feel lonely, we can’t really take the information that our friend is actually feeling lonely. Our own limitations stop all the information that is overwhelming us emotionally. It’s equally our own limitations that make the relief impossible. We feel happy only when we feel oneness with others and when the oneness becomes true.

ÉTIREMENT DES ANTENNES

En début de la rentrée, j’ai envoyé un mot à des élèves dans ma formation pour leur demander de mettre en un mot ce qu’ils étaient en train de vivre à ce moment-là. Que ce soit une situation de vie particulière ou une confrontation avec un défi dans la vie psychologique. Les défis mentionnés étaient bien sûr des thèmes que nous partageons tous: lâcher prise, isolement, acceptation, hésitation, changement, solitude – pour n’en nommer que quelques-uns. Certains de ces thèmes émergaient plutôt d’une situation de vie individuelle, mais la plupart d’entre eux, étaient des sujets qui nous touchent tous durant toute notre vie, car c’est des sujets qui ont un rapport à notre évolution psychologique et spirituelle et qui ne cessent de générer des subtilités toujours plus fines.

Ensuite, pendant une séance, nous avons fait une pratique. La première partie constituait d’être assis dans le silence. Les participants se focalisaient sur leurs propres sensations et leur propre champ énergétique. L’atmosphère devenait neutre et calme et on sentait l’énergie du groupe synchronisée. Après, sur un signe verbal que j’ai donné, les participants étaient invités à changer leur centre d’attention d’eux-mêmes à la personne d’à côté. Il fallait juste rester ouvert et accueillir l’information qui venait de l’autre sans y mettre aucun effort. Si le mental devenait agité, il fallait retourner à ses propres sensations. Au troisième stade, j’annonçais à chacun le mot qu’avait donné leur partenaire pour cette pratique et tout le monde était censé prendre le contenu du mot dans son propre cœur.

Le résultat était très émouvant. D’une part, le problème de l’autre est toujours aussi le nôtre. Nous l’avons peut-être oublié si un autre problème nous a envahi. Lorsque nous nous identifions avec le thème de l’autre, nous voyons presque disparaître notre propre problème. Et lorsque quelqu’un porte notre fardeau, nous pouvons sentir la légèreté. C’était si simple que ça de se débarrasser de ses problèmes! De l’autre part, tout le monde pouvait lire des choses dans le champ énergétique de l’autre et avoir la connaissance des choses qu’ils ignoraient auparavant.

Il y en avaient qui se réjouissaient de sentir le thème de l’autre, pour qui c’était un soulagement même. Par exemple, une femme trouvait l’isolement réconfortant, car elle disait qu’elle était toujours trop attachée aux autres. C’est comme ça que les thèmes trouvaient de nouvelles couleurs, ils se complétaient et quelques-uns se renversaient complètement. L’expérience totalement différente de quelqu’un d’autre transformait le problème à quelque chose plus positif. Ce qui était important aussi, c’était que tout un chacun puisse faire partie d’une résolution pour quelqu’un d’autre.

C’est quand même intéressant comment notre égo entre en scène pour modifier la réalité et comment il change ce qu’est notre première impression dans les situations. Nous avons tous la capacité de voyance, mais notre égo la limite. Si nous sentons qu’il est honteux de se sentir seul, par exemple, nous sommes incapables de digérer l’information d’une solitude subie par un(e) ami(e). Nos propres limitations arrêtent l’information qui nous envahit émotionnellement. Il s’agit aussi bien de nos propres limitations qui rend le soulagement impossible. Nous pouvons être heureux seulement quand nous ne faisons qu’un avec les autres et lorsque cette unité nous est vraiment vraie.

TUNTOSARVIEN OJENTELUA

Syksyn alussa pyysin yhdessä joogakoulutuksessa jokaista osallistujaa etukäteen kiteyttämään yhteen sanaan tämänhetkisen elämäntilanteensa tai asian, jota hän työsti elämässään. Esille tuli asioita, jotka koskettavat joskus meitä kaikkia. Irtipäästäminen, hyväksyminen, epätietoisuus, muutos, yksinäisyys, vain joitakin mainitakseni. Jotkut teemat olivat selkeämmin yksilöiden elämäntilanteesta kumpuavia haasteita. Suurin osa oli henkiseen kasvuun liittyviä teemoja, niitä, jotka kulkevat mukanamme koko elämän ajan muuttaen sävyjään aina vain hienovaraisempaan suuntaan.

Kurssilla tehtiin harjoitus. Ensimmäisessä vaiheessa istuttiin hiljaa. Jokainen oli keskittynyt omiin tuntemuksiinsa ja omaan energiaansa. Istuttiin niin kauan, että ryhmäenergia synkronoitui. Tästä selkeydestä käsin jokainen lähti minun antamastani merkistä yhdistymään etukäteen nimetyn vieruskaverin kehoon ja tunnelmaan. Ihmiset olivat auki ja antoivat kaiken informaation tulla vapaasti itseensä. Jos tilanne jotenkin hämärtyi tai mieli muuttui levottomaksi, oli ohjeena palata takaisin oman kehon tuntemuksiin. Kolmannessa vaiheessa sanoin ääneen jokaiselle erikseen ystävän teeman, joka otettiin sydämeen.

Lopputulos oli koskettava. Ensinnäkin, tietenkin toisen ihmisen teema tai haaste elämässä on myös sinun teemasi. Olet ehkä vain unohtanut sen, koska joku ongelma on mielessäsi polttavampana. Kun eläydyt toisen teemaan, oma ongelmasi helpottaa. Ja kun toinen ottaa sinun taakkasi kantaakseen, tunnet miten saat oikeasti luovuttaa sen pois. Niin helppoa se on! Toiseksi, jokainen pystyi lukemaan toisen elämästä asioita, joista ei tiennyt aiemmin mitään.

Tässä tehtävässä joillekin kävi niin, että he jopa ilahtuivat parinsa ongelmasta, koska löysivät siitä helpotusta omaan vaikeuteensa. Esimerkiksi erillisyys toi toiselle ihmiselle ilon ja oivalluksen siitä, että voisikin olla erillinen eikä takertuneena muihin ihmisiin. Näin teemat saivat uusia sävyjä, löysivät täydennystä toisistaan ja kääntyivät jopa ylösalaisin. Toinen ihminen muunsi ongelmat joksikin muuksi ja jokainen sai läsnäolollaan olla helpottamassa jonkun toisen oloa.

Mielenkiintoista on se, miten egomme tulee värittämään tilanteita ja usein välittömästi väittämään muuta kuin mitä oikeasti tunnemme. Selvänäkemisessä tulee vastaan omat rajamme siten, että jos meistä itsestämme on hävettävää tuntea esimerkiksi yksinäisyyttä, emme tohdi sanoa ääneen, että tunnemme kaverin yksinäisyyden tunteen ja siitä nousevan surun. Omat estomme estävät meitä ottamasta vastaan sitä tietoa, joka päällemme tulvii. Itse pystyttämämme rajat tietenkin estävät myös sen helpotuksen, joka syntyy yhteyden kokemisesta muiden kanssa. Lopullinen helpotus syntyy siitä, kun ykseys on vallitseva olotila.

Photo Risto Räty

Hands down

Where does our ego hide? It finds infinite ways to be undetectable. Once we identify it in our behaviour, we can decide not listen to it, but very soon it finds another way to persist. We have to be really intelligent to understand how the ego entangles in our thinking, mindsets and in our body expression and destroys the freshness of moments and our innocence in any experience. Because it’s not something that is on or off. The question is how it gets its voice through us and can we see who’s talking.

In yoga, in martial arts and in many dance traditions it’s the teacher’s task to point out these deviations from the reality to the student. But how to do it without making the student mad? There are ways. The common discipline is one. It purifies without being personal.

I have an extraordinary memory from a tap dance workshop. One of the world’s greatest dance teachers, late Robert L. Reed, gave the class. When it was time to start I litterally felt a lightning in the room. The teacher had just attacked the floor with his heel. In a split second he communicated all the essential things. He had made us feel the quality a sound could have. The preciseness, the presentness, the beauty and the joy without any shadow. It was just stunningly pure. So pure it took your breath away. Whenever you meet this kind of excellence in someone, you are deeply awakened. The awakening makes you humble and willing to follow the teacher.

In addition to the mastery of a teacher it’s interesting how (s)he links his/her specialty to life in general. And vice versa, how the life is in relation with what you do in a class. Robert L. Reed was determined not to allow students to do anything while they were listening to his teaching. Some participants put their hands on their waist like many dancers do. Gently he would say: “Take your hands down.” He had to repeat that every five minutes, because people forgot. They couldn’t remain conscious of their movements longer than that.

Such a small gesture we don’t even pay attention to, but where the situation loses its purity. It’s an unconscious gesture by which we protect something or we keep other people at distance. What a genial demand! Because the hardest thing is to be. Not to do anything. To stand straight. To be you without a protection.

Don’t put your hands on your waist! That’s your ego at its sweetest. 😀

LAISSE TES MAINS TRANQUILLES

Où se cache notre égo? Il trouve à l’infini des manières pour être indétectable. Une fois qu’on l’aperçoit dans notre comportement, on peut prendre la décision de ne pas le suivre, mais il trouvera une autre façon de persister. Il faut être intelligent pour comprendre comment l’égo se tisse dans nos pensées, nos attitudes et dans l’expression de notre corps et détruit ainsi la fraîcheur des moments ainsi que l’innocence de l’expérience. Car l’égo n’est pas quelque chose qu’on puisse tourner on ou off. La question se pose de savoir quelle est son expression en nous et pouvons-nous la déceler.

Dans le yoga, les arts martiaux et plusieurs traditions de danse, c’est la tâche du  professeur d’indiquer ces déviations de la réalité à l’élève. Mais comment le faire sans véxer l’élève? Il y a des moyens. La discipline commune. Elle purifie sans être personnelle.

J’ai un souvenir extraordinaire d’un stage de claquettes. Un professeur célèbre, le regretté Robert L. Reed, donnait cours. Lorsque le cadran d’horloge indiquait que c’était l’heure de commencer, j’ai senti un éclair dans la pièce. Le professeur avait attaqué le sol avec son talon. En une fraction de seconde, il a tout dit.  La qualité que pouvait avoir un son! La précision, la présence, la beauté et la joie sans aucun ombre. Ce geste était incroyablement pur. Si pur qu’il nous a laissé abasourdis. Lorsque nous sommes en présence d’une telle excellence, nous sommes éveillés. Cette sorte d’éveil nous rend humble et nous envie de suivre le professeur.

En plus de la maîtrise d’un domaine, un professeur montre toujours comment il lie sa maîtrise à la vie en général. Et vice versa, quelle est la relation entre le contenu du cours et la vie. Robert L. Reed était déterminé à ne nous permettre de faire quoi que ce soit pendant que nous écoutions son enseignement. Quelques participants mettaient leurs mains à leurs tailles comme beaucoup de danseurs ont tendance à faire. Gentiment, il disait: “Ne mettez pas vos mains sur votre taille.” Il devait répéter ça toutes les cinq minutes, car c’était le maximum pour rester conscient de ce geste pour la plupart de participants. Les mains recommençaient à monter très vite.

Un petit geste comme ça, qui pour la plupart du temps passe inaperçu, nous fait perdre notre état pur. Ce geste nous protège contre quelque chose ou nous tient à distance par rapport aux autres. Qu’est-ce que c’était génial! La chose la plus difficile, c’est d’être. De ne rien faire. D’être debout. D’être soi-même sans protection.

Ne mets pas tes mains sur la taille! Ce petit confort offre un nid à ton égo. 😀

KÄDET KURIIN

Mihin egomme piiloutuu? Se löytää loputtomiin tapoja kadota meiltä jäljettömiin. Voimme olla toimimatta sen mukaan, mutta se jatkaa eloaan jossain uudessa muodossa. Meidän pitääkin olla todella älykkäitä ymmärtääksemme miten ego kietoutuu ajatteluumme, asenteisiimme ja kehomme kieleen ja tuhoaa hetken raikkauden ja viattomuutemme arjen kokemuksissa. Ego ei ole mikään on/off -tila, vaan se hivuttautuu moniin tilanteisiin ja meidän tehtävämme on nähdä miten.

Joogassa, taistelulajeissa ja monissa tanssitraditioissa on opettajan tehtävä osoittaa oppilaalle nämä mielen aiheuttamat poikkeamiset todellisuudesta. Miten se tehdään suututtamatta oppilasta? On olemassa erilaisia tapoja. Yksi on yhteinen kurinalaisuus. Se puhdistaa olematta henkilökohtaista.

Minulla on elävä muisto eräältä steppikurssilta. Oli maailmankuulun, nyt jo edesmenneen tanssiopettajan, Robert L. Reedin tunti. Kun oli aika aloittaa, tuntui kirjaimellisesti kuin huoneessa olisi iskenyt salama. Opettaja oli iskenyt kantansa lattiaan merkiksi aloituksesta ja näytti alle sekunnissa mistä on kyse. Hän antoi näytteen siitä minkälainen laatu voi olla yhdessä äänessä. Tarkkuus, kauneus, läsnäolo ja ilo ilman pienintäkään varjoa. Se oli niin hämmästyttävän puhdasta, että se salpasi hengityksen. Kun tällaista erikoislaatua tapaa, se herättää ympärillä olevat kokonaisvaltaisesti. Ja tällainen heräämisen hetki taas tekee oppilaasta nöyrän ja innokkaan oppijan.

Opettaja pysyi päättäväisenä sen suhteen, että oppilaat eivät saaneet kuunnellessaan tehdä mitään muuta kuin keskittyä hänen opetukseensa. Jotkut osallistujat laittoivat kädet vyötärölleen kuten monilla tanssijoilla on tapana. Opettaja sanoi ystävällisesti: “Kädet pois vyötäröltä.” Hänen piti toistaa tämä lause viiden minuutin välein, koska ihmiset unohtivat ohjeen ja niin kädet aina lähtivät yhä uudelleen hakeutumaan vyötärölle. Tietoisuuden taso laski muutamassa minuutissa.

Näin pieni ele ei yleensä saa edes huomiotamme, mutta sen kautta menetämme hetken puhtauden. Se on tiedostamaton ele suojata jotain ja näin luoda etäisyyttä ihmisten välille. Mikä mahtava vaatimus opettajalta! Vaikeinta meille on olla. Olla tekemättä. Seistä suorana. Ja olla oma itsemme ilman suojauksia.

Egosi vieno kuiskaus on se, kun et voi olla.

Robert L. Reed making music with his feet: https://www.youtube.com/watch?v=t-alsz6ZdUk

Photo by Anne

Occasionally vegan

Spiritual growth happens through a change we make through some conscious choices and the way we act. There’s no personal growth in a vacuum or in solitude, it’s in relation to other people and other creatures.  For the most of the time, we don’t have to think how we behave with others. It’s only obvious to take others into consideration in everything we do. Only in some situations we realize that our mind and heart don’t agree. There’s a conflict inside. In these moments we need to be conscious of the origin of the signals coming from inside and we need to be strong if we want to choose differently from how our mind, laziness, fear and our habitual behaviour command.

Veganism and anti-speciesism are philosophies based on Ahimsa, non-violence. In these ideologies the human being doesn’t consider himself superior to any other creature, but wants to assure equal rights to all life on Earth by the choices he makes. No manipulation.  No exploitation. Sometimes I meet people who call themselves almost vegans. They are vegans except when they are not. I remember once seen a post on a Facebook wall how somebody couldn’t refuse a piece of cake from a gentle grand-mother who made a cake with dairy just for him. How could he hurt her feelings?

I find this kind of situations extremely interesting and delicious as well from a vegan as from a yogic point of view. What does it mean to follow the guidelines of Yama and Niyama? If you follow your heart, you probably hurt the granny. If you don’t hurt the granny, you hurt another life. This other life (already exploited or exterminated) is easy to forget when you don’t have to face it in the situation.

I’ve been in delicate situations where somebody had prepared something non-vegan for me and offered it with love. For a moment I felt awful and sad. That is THE moment to  gently tell someone that you would love to eat their pie or cake or dinner, but you can’t. Following your own values is a very peaceful way of touching people. They understand that you stand for some rights even when it’s not easy, when you need to deceive them. Maybe in the end we influence people much more than we think. Maybe we give them courage to follow what’s right for them with same peacefulness and steadiness. You choose to defend the rights of a weaker one, even if it’s too late to save that creature. That’s the right thing to do. Show the way when you have occasion. It’s not selfish.

OCCASIONNELLEMENT VÉGÉTALIEN

La croissance spirituelle est un changement que nous mettons en place par nos choix conscients et par nos actes. Une croissance personnelle qui se passe dans la solitude n’existe pas, car elle est se fait par rapport aux autres, en relation avec les autres humains et d’autres créatures. Pour la plupart du temps, nous n’avons pas à nous occuper de savoir comment nous comporter avec les autres. C’est tellement évident de prendre les autres en considération dans tout ce que nous faisons. Ce n’est que dans quelques situations que nous sentons que notre mental et notre cœur ne s’accordent pas. Nous avons un conflit à l’intérieur de nous. C’est à ces moments-là, que nous devons être bien éveillés à l’égard de l’origine des signaux en provenance de l’intérieur et nous devons être forts si nous voulons choisir différemment que notre mental, notre paresse, nos peurs ou bien le comportement habituel nous commandent.

Le véganisme et l’anti-spécisisme sont des philosophies basées sur le principe d’Ahimsa, la non-violence. Dans ces idéologies, l’homme ne se considère pas comme supérieur à aucune autre espèce, mais veut garantir les droits égaux à la vie sur Terre par ses propres choix. Pas de manipulation. Pas d’exploitation. Parfois, je rencontre des gens qui se nomment presque végétaliens. Ils sont donc végétaliens sauf quand ils ne le sont pas. Je me souviens d’un post sur Facebook d’une connaissance qui écrivait qu’elle ne pouvait pas refuser un morceau de gâteau fait par une gentille grand-mère qui l’avait préparé avec du laitage exprès pour elle. Comment pourrait-elle blesser la grand-mère?

Je trouve ce genre de situations extrêmement intéressants et délicieux aussi bien d’un point de vue du véganisme que de celui de la philosophie du yoga, Yama et Niyama. Si nous suivons la voix de notre cœur, nous blessons probablement la grand-mère. Si nous ne blessons pas la grand-mère, nous blessons une autre vie. Cette vie (qui a déjà été exploitée ou exterminée) est facilement oubliée, quand nous ne devons pas faire face à elle dans la situation.

J’ai été moi-même dans les situations où quelqu’un avait préparé pour moi un repas contenant des ingrédients issus de l’animal. Pour un moment, je me sentais triste. Mais, les moments comme ça, sont des moments où nous pouvons dire combien nous aimerions manger le délicieux repas, mais nous ne pouvons pas à cause de la souffrance de l’animal. Les valeurs que nous avons doivent être vécues et c’est comme ça que nous touchons les autres d’une manière paisible. Ils comprennent qu’il ne nous est pas facile de les décevoir et malgré ça, nous gardons nos principes. Peut-être avons-nous beaucoup plus d’influence sur ces gens que nous ne l’imaginions. Peut-être osent-ils suivre leurs propres principes avec autant de calme et d’intégrité après avoir vu nos lignes de conduite de près. Nous avons choisi de défendre les droits du plus faible, même si c’est trop tard pour celui-ci. Montrez le chemin toujours, quand l’occasion se présente! Ce n’est pas égoïste.

VEGAANI AINA TOISINAAN

Henkinen kasvu on sellaista meissä itsessämme tapahtuvaa muutosta, jonka me toteutamme omilla valinnoillamme ja teoillamme. Se ei tapahdu missään tyhjiössä tai yksin ollessamme, vaan suhteessa muihin ihmisiin ja muihin luotuihin. Suurimman osan aikaa meidän ei luultavasti tarvitse lainkaan miettiä miten käyttäytyä muiden kanssa. Muiden huomioon ottaminen on meille itsestäänselvää. Vain joissain tietyissä tilanteissa huomaamme, että mielemme sanoo yhtä ja sydämemme toista. On siis ristiriitainen olo. Näissä valintatilanteissa meidän tulee olla tietoisia sisältämme tulevien signaalien tarkasta osoitteesta ja vahvoja, jos haluamme valita toisin kuin miten mielemme, laiskuutemme, pelkomme ja totutut tapamme meitä ohjaavat. 

Veganismi ja antispesismi ovat elämänfilosofioita, jotka perustuvat Ahimsan noudattamiseen. Näissä ajattelutavoissa ihminen ei aseta itseään ylempään asemaan minkään elävän suhteen, vaan haluaa taata kaikille Maan asujille oikeuden hyvään elämään omien valintojensa avulla. Ei manipulointia. Ei riistoa. Aika ajoin tapaan ihmisiä, jotka kutsuvat itseään melkein vegaaneiksi. He ovat siis vegaaneja paitsi aina silloin kun eivät ole. Joku tuttu kertoi joskus Facebook-seinällään tunteisiin vetoavasti miten ei voinut melkein vegaanina kieltäytyä kiltin isoäidin leipomasta kermakakusta, joka oli vartavasten hänelle tehty. Eihän isoäidin tunteita voisi loukata.

Tällaiset tilanteet ovat mielestäni mielenkiintoisia ja herkullisia veganismin ja joogafilosofian eettisten ohjeiden, Yaman ja Niyaman, noudattamisen näkökulmasta. Jos kuuntelet sydäntäsi, loukkaat luultavasti isoäitiä. Jos et loukkaa isoäitiä, loukkaat toista elämää. Tämä elämä (jota tai joka on jo riistetty) on helppo unohtaa, kun se ei ole läsnä tuossa tilanteessa.

Olen ollut itse tilanteissa, joissa joku on rakkaudella valmistanut minulle eläinperäisiä ainesosia sisältävän ruoka-annoksen. Hetken tuntui todella kurjalta ja surulliselta. Tämä on juuri SE hetki, jolloin voi ystävällisesti kertoa miten haluaisi syödä herkullisen annoksen, mutta ei voi. Omien arvojemme mukaan eläminen on rauhanomainen tapa koskettaa muita ihmisiä. He varmaankin ymmärtävät, ettei meidän ole helppoa tuottaa pettymystä. Siitä huolimatta seisomme tiettyjen periaatteiden takana. Ehkä vaikutamme näihin ihmisiin paljon enemmän kuin voimme kuvitella. Ehkä he uskaltavat noudattaa omia periaatteitaan samanlaisella rauhallisuudella ja vakaudella koettuaan meidän linjanvetomme omakohtaisesti. Me olemme valinneet heikomman puolustamisen, vaikka se on tavallaan jo heikomman suhteen myöhäistä. Näytä tietä silloin kun se kohdallasi on mahdollista. Se ei ole itsekästä.

Finally I’m free!

Every now and then I hear about “illuminations” from people who stopped practicing yoga. They ask themselves what went wrong, why did they want to control and torture themselves by going early to bed, stop drinking alcohol and stop other enjoyable things in life. Why not enjoy life? You only live once!

Yoga itself being a method doesn’t have any requirements towards anybody. All the requirements there can be are those people bring in themselves. It’s interesting to see how people break free from a jail they themselves built and locked themselves in. Then they scold yoga.  Gosh, good I got finally rid of it!

Sometimes I thought I had a position I could free people from their own prisons just by telling them that they don’t have to do all they imagine they have to do practicing yoga. But it doesn’t work, when people are stuck in their own ideas that yoga means forcing, struggling and following some directions from outside. Then it’s only a question of time when the pressure becomes unbearable and the person quits yoga.

I believe that this kind of understanding we call yoga can be there from the very beginning of the yoga path. If you realize you’re fighting with yourself, you face the fact that we are a sum of two opposite forces. And if we can give up the inner struggle in the practice, we understand that all the fights are always inside of us.

There’s no yoga, if we don’t do it. And when we do it, it’s us making things happen. Maybe it’s a bit pity that this great opportunity is lost just because of some moments of big confusion. Because it’s actually these inner fights that can be the turning points in our lives.

ENFIN LIBRE!

Il m’arrive d’entendre parler de ces illuminations que les gens ont eu quand ils ont arrêté de pratiquer le yoga. Il se demandent ce qu’il leur était arrivé, pourquoi ils voulaient contrôler les choses et rendre leur vie misérable en se couchant tôt, en s’abstenant de boire de l’alcool et en ne faisant plus ce qu’ils aimaient faire dans la vie. Pourquoi pas croquer à la vie à pleines dents? On ne vit qu’une fois!

Le yoga est une méthode et en tant que tel, il ne peut avoir aucune attente à l’égard de personne. Toutes les attentes qui existent sont celles que les pratiquants emmènent eux-mêmes dans la pratique. C’est intéressant de voir comment les gens se libèrent des prisons qu’ils ont construites eux-mêmes et dans lesquelles ils se sont enfermés. Et après, ils insultent le yoga. Bon débarras!

Il y avait un temps où je pensais avoir une position telle que je pourrais libérer les gens de leurs prisons juste en leur disant qu’ils sont toujours libres et qu’ils ne doivent pas forcer les choses dans le yoga. Mais ça ne marche pas, quand les gens sont convaincus que le yoga veut dire une lutte, un contrôle et obéissance aux instructions venant de l’extérieur. C’est juste une question de temps quand la pression devient insupportable. L’explosion en perspective, la personne va arrêter complètement de pratiquer.

Je pense que la compréhension qu’on appelle yoga peut être là dès les premiers pas sur le chemin de la pratique. Si nous comprenons que nous sommes en train de lutter avec nous-mêmes, nous pouvons sentir que nous portons deux forces opposées à l’intérieur de nous. Et que si nous pouvons arrêter la lutte interne dans la pratique, nous comprenons que toutes les luttes sont créées par nous-mêmes à l’intérieur de nous.

Il n’y a aucun yoga, si nous en faisons pas. Et lorsque nous en faisons, c’est nous qui générons les choses. C’est peut-être un peu dommage que cette incroyable opportunité de se connaître en profondeur est perdue à cause d’une grande confusion, car c’est en fait ces luttes perdues qui peuvent être des moments décisifs vers une nouvelle vie.

VIHDOINKIN VAPAA!

Aina silloin tällöin tulee vastaan semmoiset “valaistumiset”, kun ihmiset ovat lopettaneet joogan ja miettivät mikä heihin meni kun he halusivat itseään kontrolloida tai rääkätä, mennä aikaisin nukkumaan, lopettaa alkoholin käytön ja rajoittaa muita elämän nautintoja. Miksei nauttia elämästä täysillä? Kerranhan sitä vain eletään!

Itse joogassa, joka on metodi, ei ole mitään vaatimuksia. Kaikki vaatimukset jokainen tuo itse harjoitukseen. On mielenkiintoista katsoa miten ihmiset vapauttavat itsensä vankilasta, johon itse itsensä lukitsivat ja sitten parjaavat joogaa. Huh vaan, pääsinpäs siitä eroon!

Joskus olen kuvitellut, että minulla on sellainen asema, että voin vapauttaa ihmisiä näistä vankiloista kertomalla siitä, että ei ole pakko. Mutta ei sekään toimi, kun ihminen on tarpeeksi vahvasti lukittautunut omaan ajatukseensa, että jooga on jonkinlaista pakottamista ja joidenkin itsen ulkopuolelta tulevien ohjeiden noudattamista. Silloin on usein vain ajan kysymys, koska paine kasvaa sietämättömäksi ja ihminen löytää tiensä ulos joogasta.

Uskon, että tällainen ymmärrys, jota joogaksi kutsutaan, voi tulla jo harjoittelun alussa. Jos tajuaa taistelevansa itseään vastaan, on vastatusten sen tosiasian kanssa, että meissä on kaksi eri suuntiin vetävää voimaa. Ja jos pääsemme harjoituksen suhteen pois taistelusta, voimme ymmärtää miten taistelemme loppujen lopuksi kaikissa tilanteissa aina itseämme vastaan.

Mitään joogaa ei ole, jos emme sitä itse tee. Ja kun itse teemme, saamme aikaan jotain aivan itse. Ehkä harmi, että niin hieno mahdollisuus menetetään oman hämmennyksen vuoksi. Juuri näissä tiukimmissa sisäisen taistelun paikoissa on nimittäin käänteentekevän muutoksen mahdollisuus.

Open to the unknown

Some time ago during my piano lesson I suddenly felt a pinch in my heart, because the piece of music felt far too difficult for me. I watched the irritation pop up: Why can’t I already play this? Why does it have to be so difficult? I could swiftly rectify this feeling with a thought I’m familiar with through my yoga practice. That I don’t practice to be good in asanas or in order to be able to do something later. I practice because the practice itself is important.

For millenia in spiritual traditions the emphasis has been on the studenthood. To be a teacher or a master, you need to remain student. In that piano lesson, I realized something more about this. How important it is to constantly stick to the process of learning and not to look forward in enjoying our skills. When we want to connect to what we can’t do yet instead of striving for a goal, we open ourselves to the unknown.  That state is called humbleness. It’s the state of mind in which things can happen. Not what we want, but what needs to happen.

We don’t improve our skills. They improve by themselves when we practice. The practice and the openness allow the deepest things move in us.

AU SEUIL

Il y a quelque temps, au cours de ma leçon de piano, j’ai senti un pincement dans le cœur dû au fait que la pièce que je jouais, me paraissait beaucoup trop dure. J’ai pu sentir une petite irritation monter en moi: Pourquoi je suis incapable de jouer ça bien? Pourquoi ça doit être tellement difficile? Rapidement, j’ai pu rectifier la situation en alignant ces sentiments avec mon expérience dans la pratique du yoga. La pratique ne sert pas forcément à pouvoir faire quelque chose maintenant ou plus tard. La pratique est importante en tant que telle.

Pendant des millénaires, les diverses traditions spirituelles ont mis l’accent sur l’importance de rester l’élève. Pour être professeur ou maître, nous devons avant tout être élèves. Je pense que dans ma leçon de piano, j’ai compris quelque chose de plus sur ce sujet. Il est primordial d’être dans le cœur du processus d’apprendre au lieu de se réjouir de ses capacités actuelles ou futures. Lorsque nous connectons avec ce que nous ne connaissons pas encore et que nous laissons tomber les buts, nous nous ouvrons à l’inconnu. Cet état s’appelle l’humilité. Et c’est dans cet état d’esprit que les choses les plus importantes se manifestent. Ce n’est pas forcément ce que nous désirons, mais ce que la vie veut exprimer par nous.

Nous n’avons pas à améliorer nos habilités. Nos habilités s’améliorent. La pratique et l’ouverture d’esprit permettent aux choses les plus profondes se mettre en mouvement en nous.

SYDÄMEN PORTEILLA

Joku aika sitten koin pienen nykäyksen rinnassani pianotunnillani, kun soittaminen tuntui ylitsepääsemättömän hankalalta. Jostain uumenistani pomppasi esiin kiukku: Miksi en osaa jo? Miksi soittamisen pitää olla niin vaikeaa? Pääsin kuitenkin vinhasti oikaisemaan tunnelmaa joogaharjoittelusta tutuksi tulleen olon kautta. En harjoittele osatakseni jotain. Harjoittelen, koska itse harjoittelu on tärkeää.

Henkisissä traditioissa on kautta aikojen puhuttu siitä miten mestarit ja parhaat opettajat ovat ikuisia oppilaita. Tuolla pianotunnilla minulle kirkastui tästä jotain lisää. Miten tärkeää on pysyä siinä opettelun ytimessä kaikessa mitä teemme eikä pyrkiä ensisijaisesti nauttimaan taidoistaan. Jos haluamme olla kosketuksissa siihen mitä emme osaa sen sijaan että keskittyisimme tavoitteisiimme, se avaa meidät tuntemattomalle. Sitä voi kutsua nöyryydeksi. Siinä tilassa ei tapahdu sitä mitä haluamme, vaan jotain minkä pitää tapahtua.

Harjoituksessa ei ole kyse siitä, että parannamme taitojamme. Ne kyllä paranevat, kun vain harjoittelemme. Syvimmät liikahtelut meissä tapahtuvat avoimuuden tilassa ja näkymättömissä harjoituksen alla.

Photo by Anne.

It’s not personal

For many years I’ve been interested in certain human characteristics which are present in the majority of cultures, but which manifest differently. One of these characteristics is guilt. Pointing out the guilty one in a situation makes the other either ”innocent” or the victim. This game has many facets and it’s played in various situations in very subtle ways. I think it’s dangerous to get involved no matter which side you stand on because it distorts the reality and it weakens your vitality and takes your joy away.

I can take myself as an example. For decades I was playing the role of the victim – unconsciously – and I also tried to find the guilty person every day for many things. Things went wrong because of someone else. It was an automatism I brought from my childhood family. Someone was always guilty. Someone had to be guilty. There was an outside force that made us unhappy. This kind of disposition leads to frustration and anger. Of course, first of all this behaviour is a conditioning. It’s a conditioning that comes from a low self-esteem and that leads to a constant battle about who’s right and who’s wrong, i.e. who’s superior, who’s inferior.

But no matter the family background, there’s a more evident reason for that kind of behaviour. When we are stressed or when we have traumatisms in our system, the physiology itself protects us and throws everything out to keep the energy level stable or as high as possible. The system looks for health and if the homeostasis is somehow threatened, you can just ask the person a simple question and the stressed system feels overwhelmed. Anything that goes beyond its limits feels bad and whatever was your action it throws it back to you in a negative way. The stressed system feels even others’ happiness as a threat. It should have more energy to be able to handle the higher energy, but it can’t. The joy from outside makes it feel even more anxious and guilty. The person becomes angrier, more frustrated and more jealous. That’s why we should understand that those who react negatively, aggressively, it’s their physiology that decides for them.

Whenever you are in balance, when you have enough energy, you don’t have to reject anything. Nothing is a threat. You can feel that people are not happy because you didn’t do something they expected, but that’s all. It’s not something you need to defend. Your system is capable of handling it without projecting it. Through the yoga practice and conscious work this has changed in my life. I don’t want to make anybody feel guilty and I can’t be guiltified. The healthier corresponding polarities, responsibility and freedom, have replaced the guilt. When you practice yoga, you generate energy and you can create more space to work the negativity out from your system. Gradually you will be able to take accusations, other people’s frustration and still feel good and free.

RIEN DE PERSONNEL

Depuis des années je m’intéresse aux certaines particularités humaines dont les manifestations se trouvent dans la majorité des cultures, mais avec des faces différentes. L’une que je trouve passionnante est la culpabilité. Lorsqu’on veut faire sentir quelqu’un coupable, on se fait en même temps “innocent” ou bien victime. Ce jeu a des facettes variées et il est joué dans des situations différentes avec des stratégies tres subtiles. Je pense qu’il est dangereux de participer à ce jeu, peu importe le côté où on se trouve, parce qu’il tord la réalité, il affaiblit la vitalité et la joie de vivre des participants.

Je peux me prendre comme exemple. Pendant des décennies je jouais le rôle de victime – inconsciemment – et j’essayais de trouver le coupable tous les jours pour plusieurs choses. Les choses n’allaient pas bien à cause de quelqu’un d’autre. Ça, c’était un automatisme que je portais de ma famille d’enfance où quelqu’un était toujours coupable. Il y avait une nécessité de trouver un coupable. Il y avait une force à l’extérieur qui rendait notre famille malheureuse. Cette sorte de disposition nous amène à la colère et à la frustration. Bien entendu, il s’agit d’un conditionnement avant tout. C’est un conditionnement qui est la conséquance d’une faible estime de soi et qui mène à une lutte constante de savoir qui a raison et qui a tort, c’est-à-dire, qui est supérieur et qui inférieur.

Mais même sans parler de notre famille ou nos expériences antérieures, il y a une raison évidente pour ce genre de comportement. Lorsque nous sommes stressés ou bien lorsque nous avons des traumatismes dans notre systême, c’est notre physiologie qui nous protège en rejetant tout ce qui menace la stabilité de notre niveau énergétique. Le systême cherche la santé et dès que l’homéostase est menacée, même une simple question adressée à la personne stressée peut tout faire déborder. Peu importe ce que disons ou faisons, ça peut faire déborder le systême et la réponse nous est donnée d’une manière extrêmement négative. Un systême stressé est menacé devant le bonheur des autres, car il devrait avoir plus d’énergie pour pouvoir partager l’énergie d’une vibration plus dense, mais il en est incapable. La joie à l’extérieur crée encore plus d’anxiété et plus de culpabilité. La personne devient frustrée et jalouse. C’est pour ça que quand on rencontre des gens qui réagissent négativement, avec aggressivité, nous pouvons nous dire que c’est leur physiologie. Souvent, ce n’est pas en leurs mains.

Lorsque nous sommes en équilibre, lorsque nous avons suffisamment d’énergie, nous n’avons besoin de rien rejeter. Rien n’est vécu comme menace. Parfois les autres attendent quelque chose de nous et nous font la tête, mais c’est tout. Notre systême peut le gérer sans aucun projection. À travers la pratique du yoga et un travail à l’intérieur, j’ai pu changé ma vie. Je ne veux absolument pas culpabiliser les gens et je ne suis pas quelqu’un qu’on peut culpabiliser. Les polarités plus saines, responsabilité et liberté, ont remplacé la culpabilité. Quand nous pratiquons le yoga, nous générons de l’énergie et nous créons de l’espace pour déraciner la négativité de notre systême. C’est ainsi que notre systême gardera sa sérénité même devant les accusations ou la frustration des gens.

KENEN SYY?

Vuosien ajan minua on kiinnostanut suuresti tietyt inhimilliset piirteet, jotka löytyvät lähes kaikista kulttuureista, mutta joiden ilmenemismuodot vaihtelevat. Yksi tällainen piirre on syyllisyys. Kun ihminen tekee toisesta ihmisestä syyllisen, hän samalla tekee itsestään “viattoman” tai uhrin. Tässä pelissä on monenlaisia ulottuvuuksia ja sitä pelataan eri tilanteissa hyvin hienovaraisellakin tavalla. Uskon, että voi olla kohtalokasta lähteä tähän mukaan puolesta riippumatta, koska se on todellisuuden vääristämistä ja siten se heikentää osallistujien elinvoimaa ja imee ihmisestä kaiken ilon.

Voin käyttää itseäni esimerkkinä. Vuosikymmenten ajan olin uhrin roolissa – tiedostamattani – ja siten yritin päivittäin löytää syyllisiä milloin mihinkin tilanteeseen. Minun asiani menivät pieleen jonkun toisen takia. Tämä oli täysin automaattinen reaktiotapa, jonka olin oppinut lapsuudenperheessäni. Joku oli aina syyllinen. Jonkun piti olla syyllinen. Oli olemassa joku ulkopuolinen voima, joka teki perheestämme onnettoman. Tällainen suhtautuminen johtaa väistämättä turhautumiseen ja vihaisuuteen. Tietenkin tämän käytöksen taustalla on kyseessä siis ehdollistuminen, joka syntyy huonosta omanarvontunteesta ja joka johtaa jatkuvaan taisteluun siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä eli kumpi on parempi ja kumpi huonompi ihminen.

Perhetaustoja sen enempää pohtimatta, on olemassa vielä paljon yksinkertaisempi syy tällaiselle käytökselle. Kun olemme stressaantuneita, kun meille on jäänyt traumoja käsittelemättä, oma fysiologiamme suojelee meitä ja heittää ulos kaiken sen mikä uhkaa energiatasoamme. Fysiologiamme on jatkuvasti suuntautunut terveyttä kohti ja kun se tuntee, että tasapaino on uhattuna, ehkä pelkkä arkipäiväisen kysymyksen esittäminen riittää saamaan henkilön tolaltaan. Kaikki mikä menee systeemin kantokyvyn yli, tuntuu henkilöstä tietenkin pahalta ja yleensä se palautuu vastapuolelle negatiivisella tavalla. Stressaantunut systeemi tuntee jopa muiden onnellisuuden uhkana, koska sillä pitäisi olla energiaa kokea korkeampi energiataso, mutta sillä ei sitä ole. Näin ulkopuolella pulppuileva ilo saa systeemissä aikaan ahdistusta ja syyllisyyden tunnetta. Ihminen muuttuu vihaisemmaksi, turhautuneemmaksi ja kateellisemmaksi. Siksipä meidän on hyvä ymmärtää, että ne jotka käyttäytyvät negatiivisesti tai jopa aggressiivisesti, ovat usein oikeastaan vain oman fysiologiansa armoilla. Se päättää heidän puolestaan.

Kun ihminen on tasapainossa, kun meillä on tarpeeksi energiaa, meidän ei tarvitse torjua mitään eikä siis etsiä syyllisiä. Mikään tai kukaan ei ole uhka meille. Me voimme tuntea joskus että muut eivät ole tyytyväisiä, koska emme toimineet heidän toivomallaan tavalla, mutta siinä kaikki. Meidän ei tarvitse puolustautua. Fysiologiamme pystyy käsittelemään kaikki tunteet sysäämättä niitä toisten päälle. Itse olen nähnyt valtavan muutoksen tässä omalla kohdallani joogaharjoittelun ja tietoisen henkisen työn kautta. En halua kenenkään tuntevan syyllisyyttä enkä itse syyllisty. Syyllisyys on korvautunut terveemmillä polariteeteilla, vastuullisuudella ja vapaudella. Kun harjoitamme joogaa, luomme energiaa ja saamme tilaa työstää negatiivisuutta pois systeemistämme. Vähitellen voimme hyvin sietää syytöksiä ja muiden turhautuneisuutta ja niistä huolimatta tuntea vapautta ja onnellisuutta hyvällä omallatunnolla.

I was offered this jump by a student who wanted me to be happier! 😆

Aesthetics from the Source

When we practice any traditional dances in dance classes, when we want to learn to dance, we first learn some technique and the basic structure of a class. Then we continue to perfect the technique to be able to express something deeper and subtler. Gradually all this becomes art, it becomes an expression of human body and soul together. Equally in the beginning in the yoga asana practice, we learn how to do the physical movements and postures without hurting ourselves. After the basics, we can step forward by changing the focus from technique to our soul and allow it shine through our bodies, whether we stand, sit or move.

Some dancers (amateurs and professionals) continue to maintain the main focus on the technique and their own technical achievements which actually prevents them from elevating their dance to art. If these people perform, their technique can impress the audience, but doesn’t usually touch people’s hearts. Some dancers are more interested in the aesthetics of dance. Aesthetics is the whole nature of any art, it’s about how you do things. In dance as art it’s also one of the main ingredients. But sometimes dancers are exclusively interested in making an impression by their looks, the elegance of their gestures and their power of seduction. This kind of aesthetics is superficial. It doesn’t emerge from love, but rather from a low self-esteem. A dance from the heart always gives a unique quality to the movement and also incontestably seduces the spectator.

I guess the aesthetics can help understand something in the yoga practice. If you think about your own practice, is it beautiful to watch? If it’s reflecting the authentic you, it’s beautiful. If it’s not beautiful, it doesn’t come from your depths yet. If you try to be something you’re not, stronger, more flexible, more beautiful, your movement becomes unnatural. If you’re fighting with technique, it makes you tense. Dance and yoga are both about consciousness of the body and the mind. They are both a means to evolve as a human being. If we come to a class (dance or yoga) to prove something, we can certainly prove it and everything remains the same. “I can do a triple pirouette.” or “I can do the Intermediate Series.” You can go on forever “making progress” and actually remain the same if the connection to the source is missing. When you evolve inside, your practice evolves with you. When you are beautiful inside, your practice becomes beautiful.

ÉMERGENCE DE LA BEAUTÉ

Lorsque nous pratiquons des danses de différentes traditions, lorsque nous voulons apprendre à danser, nous apprenons d’abord la technique et la structure d’une classe. Ensuite, nous continuons à parfaire notre technique afin d’exprimer quelque chose de plus profond et de plus subtile. Peu à peu, tout cela se transforme en art, dans une expression unique de notre âme et de notre corps. C’est tout pareil dans la pratique du yoga. Au début, nous apprenons à exécuter les postures et les mouvements physiques d’une façon appropriée et une fois tout cela mis en place, nous pouvons diriger notre attention vers notre âme pour lui permettre de rayonner dans notre corps – que nous soyons en mouvement ou immobiles.

Il y a des danseurs (aussi bien des amateurs que des professionnels) qui persistent dans la perfection de la technique et leurs aboutissement techniques ce qui les empêchent d’élever leur danse en art. Si ces gens font des spectacles, ils impressionnent probablement l’audience par leur excellence, mais sans laisser de trace dans le cœur des spectateurs. Et puis, il y a des danseurs qui sont plus intéressés à l’esthétique de la danse. L’esthétique est le cœur de tout art, la façon distinguée dont on présente les choses. Et naturellement dans la danse, l’esthétique est l’un des ingrédients les plus indispensables. Parfois, ça va très loin. Le danseur tient exclusivement à impressionner par l’allure, l’élégance ou la séduction. Ça peut être très superficiel quand ça ne découle pas de l’amour, mais plutôt d’une faible estime de soi. La danse qui naît dans le cœur du danseur donne une qualité exquise au mouvement et séduit le spectateur naturellement.

Curieusement, l’esthétique peut nous aider à comprendre quelque chose dans notre pratique du yoga. Si vous pensez à votre propre pratique, est-ce que vous trouvez que c’est beau à voir? Si vous êtes sincèrement et totalement vous-même, c’est forcément beau. Si ce n’est pas beau à votre avis, je crois que la pratique n’émerge pas encore de votre âme. Si vous essayez d’être quelque chose que vous n’êtes pas, disons, plus fort(e), plus flexible, plus beau/belle, votre mouvement en devient influencé. Si vous vous battez avec la technique, cela vous rend tendu. La danse et le yoga sont des disciplines qui développent notre conscience aussi bien au niveau du corps que de l’esprit. Ces disciplines sont un moyen d’évoluer en tant qu’être humain. Si nous voulons prouver quelque chose dans une classe (de yoga ou de danse), nous pouvons le faire et finalement nous restons le même. Par exemple: “Je suis capable de faire une triple pirouette!” ou bien “Je suis capable de faire la série intermédiaire de l’Ashtanga!”. Comme ça, nous pouvons continuer à l’infini à faire du “progrès” et en fait pas en faire du tout, car il nous manque la connection à la source. Lorsque nous évoluons à l’intérieur, la pratique évolue aussi. Lorsque nous sommes beau/belle à l’intérieur, la pratique reflète cette beauté.

JUO KAUNEUS SUORAAN LÄHTEESTÄ

Minkä tahansa perinteisen tanssin lajin opettelu alkaa tekniikan opiskelulla ja tanssitunnin rakenteen sisäistämisellä. Sen jälkeen tekniikkaa hiotaan, jotta syvempien ja hienovireisempien asioiden ilmaisu mahdollistuu. Ajan kanssa tästä syntyy jopa taidetta, joka nousee kehon ja sielun yhteislaulusta. Näin on myös joogaharjoittelussa. Ensin opetellaan fyysisesti miten liikkeet ja asennot tehdään kehoa kunnioittavalla tavalla. Sitten kun perusasiat on työstetty, voi mennä eteenpäin ja siirtää huomion tekniikasta sielun sanomaan. Voimme antaa sielun säihkyä kehossamme, olimme sitten fyysisesti liikkumatta tai liikkeessä.

Joidenkin tanssijoiden (harrastelijoiden ja ammattilaistenkin) päähuomio pysyy loputtomiin tekniikassa ja omissa teknisissä saavutuksissa mikä luultavasti estääkin heidän tanssinsa nousun taiteeksi. Näiden ihmisten performanssit voivat olla vaikuttavia, mutta tekniikalla ei ehkä kuitenkaan saavuteta katsojan sydäntä. Jotkut tanssijat ovat puolestaan enemmän kiinnostuneita tanssin estetiikasta. Estetiikka on tietenkin kaiken taiteen luonto eli se miten asiat tehdään. Niinpä sen osuus tanssissakin on merkittävä. Joskus kuitenkin tanssijat ovat yksinomaan kiinnostuneita tekemään vaikutuksen ulkonäöllään, eleganteilla liikkeillään tai kehonsa hurmaustaidoilla. Tällainen estetiikka on pinnallista. Se ei synny rakkaudesta, vaan luultavasti pikemminkin huonosta omanarvontunteesta. Tanssi joka lähtee sydämestä antaa kehon liikkeille erityisen laadun ja vuorenvarmasti myös hurmaa katsojan.

Kuvittelen, että estetiikka voi auttaa ymmärtämään jotain joogaharjoittelusta. Jos ajattelet omaa harjoitustasi, niin onko se kaunista katsoa? Jos se heijasteleeko todellista minuuttasi, se on väistämättä kaunista. Jos se ei ole mielestäsi kaunista, se ei ehkä vielä nouse syvyyksistäsi. Jos yrität olla jotain mitä et ole, vahvempi, notkeampi, kauniimpi, liikkeesi muuttuvat epäluonnollisiksi. Jos taistelet tekniikan kanssa, se tekee sinusta jännittyneen. Sekä tanssissa että joogassa on kyse kehon ja mielen tietoisuudesta. Nämä perinteet ovat myös keinoja kehittyä ihmisenä. Jos taas tulemme (jooga- tai tanssi-) tunnille todistaaksemme jotakin, voimme varmasti todistaa sen mitä halusimme ja kaikki pysyy todellisuudessa ennallaan. “Pystyn tekemään triplapiruetin!” tai “Pystyn tekemään Ashtangan kakkossarjan!” Voit loputtomiin “kehittyä” ja samalla pysyä samassa pisteessä, jos yhteys elämän lähteeseen puuttuu. Kun sisälläsi tapahtuu kehitystä, harjoituksesi kehittyy sen mukana. Kun olet sisältäsi kaunis, harjoituksesi muuttuu samankaltaiseksi.

Photo by Alessandro Sigismondi ~ Anne on a banyan tree in Mysore