Cheese

A few years ago I happened to visit a friend family of a friend of mine just around the dinner time. I didn’t taste everything set on the table, because everything wasn’t vegan. When I refused to eat cheese, the host was alarmed and told me that refusing cheese was saying no to life. I got a bit confused about this perspective, because it was quite narrow in my opinion. The enunciator very persuasive and self-assured.

I understand people who can’t abstain from sensual pleasures. When we are not happy, we need something, usually pleasures. I think we need a certain amount of happiness to feel it’s natural to say no to a desire. You don’t put your own pleasure before anybody else’s and you can’t take pleasure if it means suffering to any creature in this world. My degree of happiness is such that I could choose the vegan life. There’s no other way for me.

It seems to me there are many angry vegan people. They are probably angry because of their choice behind which there’s not enough well-being and serenity. They must feel they’re renouncing something instead of loving life. The path of a vegan is like a yogi’s path. You grow to the new level of consciousness and new choices gradually. When you’re not angry anymore, you’re ready to take a new step. A vegan doesn’t have to be interested in other people’s choices, but his/her owns.

OH, LA VACHE!

Il y a quelques années, je me suis trouvée chez un ami d’une amie à l’heure de dîner. Je n’ai pas goûté à tous les mets qui étaient placés sur la table, car tout n’était pas végétal. Quand je me suis abstenue de manger du fromage, l’hôte s’est alarmé et m’a dit que le fait de na pas manger du fromage, c’était refuser les plaisirs de la vie. J’étais abasourdie par la façon dont il a exprimé sa perspective que trouvais un peu étroite. L’énonciateur du fait m’a paru très sûr de lui et persuadé de ce qu’il disait.

Je comprends parfaitement ceux qui ne peuvent pas s’abstenir des plaisirs sensuels. Lorsque nous ne connaissons pas le bonheur véritable, nous avons besoin de quelque chose. En général, nous voulons du plaisir. J’en conclue que nous devons avoir une certaine quantité de sérénité et de bonheur pour que dire non à un désir puisse devenir naturel. Notre plaisir n’a pas plus d’importance que celui des atures ni ne pouvons nous prendre du plaisir en sachant qu’une autre créature en souffre. Je me sens tellement épanouie que le choix d’être végétalienne est naturel. Il n’y pas d’autre voie pour moi.

Je vois qu’il existe un grand nombre de végétaliens qui sont souvent en colère. Peut-être le sont-ils parce que derrière leur choix il n’y a pas assez de contentement? Sentent-ils qu’ils sont en train de refuser quelque chose au lieu de préserver la vie? Le chemin d’un végétalien et celui d’un yogi. Nous mûrissons vers un nouveau niveau de conscience pas à pas. Lorsque nous ne sommes plus en colère contre quelqu’un ou quelque chose, nous sommes prêts à prendre un nouveau pas vers la direction que nous avons choisie.

JUUSTOJUTTU

Joitakin vuosia sitten satuin olemaan vieraana ystäväni tuttavaperheessä päivällisen aikaan. En maistanut kaikkea tarjolla olevaa, koska kaikki ruoka ei ollut vegaanista. Juustoista kieltäytyminen sai talon isännän levottomaksi. Hän huomauttikin minulle, että juustoista kieltäytyminen oli sama asia kuin kieltäytyminen elämästä nauttimisesta. Hämmennyin tästä perspektiivistä, koska se oli minun mielestäni hieman kapea. Perspektiivin esittäjä hyvin vakuuttava ja itsevarma.

Ymmärrän niitä, jotka eivät voi luopua aistinautinnoista. Ihminen tarvitsee jotain, yleensä nautintoja, silloin kun ei ole onnellinen. Ilmeisesti tarvitaan riittävä määrä onnellisuutta, että omista mieliteoista on luonnollista kieltäytyä. Tarvitaan henkistä tyytyväisyyttä, mutta myös valppautta ja halua nähdä, ettei oma nautinto tuota kenellekään kärsimystä. Olen itse hyväosainen ja voin päättää kunnioittaa elämää. Minun mielestäni minun pitää valita vegaaninen elämäntapa sama se miten paljon voisin pitää jonkun juuston mausta.

Minusta vaikuttaa siltä, että on olemassa paljon vihaisia vegaaneja. Luultavasti siksi, että he ovat oman valintansa takia tiukoilla. He kenties kokevat kieltäytyvänsä jostain sen sijaan, että kokisivat vaalivansa elämää. Vegaanin tie on kuin joogin tie. Tietoisuuteen ja uusiin valintoihin kasvetaan vähitellen. Kun et enää ole vihainen, olet valmis ottamaan uuden askeleen valitsemaasi suuntaan. Vegaanin ei minun mielestäni tarvitse olla kiinnostunut muiden valinnoista, pelkästään omistaan.

IMG_1383

Photo by Anne

We create

Yesterday I started a yoga workshop where a friend of mine shared her experience how the practice had changed something in her life. She had realized she wasn’t pushing things in her life anymore. She had learned what was enough to reach her goals. Just start something and allow things evolve on their own rhythm. It didn’t feel important anymore to get things done immediately. That’s how you have more energy for yourself and you can enjoy life.

The practice has had the same kind of effect on me and on many others. You begin enjoying life when you understand what’s in your hands and what’s not. What matters is what you can do right now and that even if you are far away from your goal, you can take a step towards it. You don’t have to worry about the rest. You don’t have to do more than necessary. If you do too much, you lose your energy. You can also enjoy finding the right moment to act. We can trust life if we are friends with it and we don’t try to force it to accept our rhythm. Then life serves us as we serve it.

This reminds me when two years ago I travelled to India. When I bought my flight tickets six months earlier, I didn’t have a clue if I could really travel or not. I took a risk by putting almost all my money to what I felt was important for me knowing that I might not be able to use my ticket. On the departure day I had 40 € on my bank account. I thought that my wish to practice two months in Mysore was just a funny dream. 🙄 I knew anyhow that the only way to find out was to go as close as I could get to my goal. Maybe life would surprise me? And then I thought that even without the practice it would be lovely to spend two months in Mysore. I found a very cheap room and decided to ask a friend to lend me some tens of euros to pay it. Then I contacted a European yoga studio owner and asked if she could pay me some money beforehand for my workshops to come. She accepted. That’s how I could pay a month of practice with my teacher Sharath. I lived very simply, silently and happily. I ate basically porridge and rice emptying my bowl mornings and evenings feeling blessed. 😛

And then came the end of the month and another moment of truth. I didn’t have any money to continue neither could I ask the yoga studio for more. Then Tim, my friend, happened to ask me to have breakfast with him. We talked and I told him what happened with my yoga shala, why I was broke and that I couldn’t practice the next month. Tim said that of course he would give me that money. I didn’t know if I should accept. Anyway the last day of the month Tim handed me a thick envelop of rupees – enough to pay my second month. So I spent another month in Mysore practicing and eating also more varied than the previous month. When I returned home, I was richer. My heart was full of gratefulness. It had seemed that things didn’t go as I planned, but the last minute there was always a change. The important thing for me was to stick to the path, to accept all the possible outcomes and still not to give up.

CRÉATEURS

Hier était le premier jour d’un stage de yoga où une élève a partagé son expérience en racontant comment la pratique avait changé des choses dans sa vie personnelle. Elle s’est rendu compte qu’elle n’avait plus besoin de forcer les choses. Elle avait appris à reconnaître ce qui était suffisant pour aller vers ses buts. Il fallait souvent juste mettre des choses en route et les laisser évoluer à leur propre rythme. Il n’y avait plus de pression d’avoir les choses faites sur-le-champ. Comme ça, elle avait davantage d’énergie pour le moment présent et elle pouvait tout simplement apprécier la vie plus qu’avant.

La pratique a eu un effet semblable sur moi et sur beaucoup d’autres personnes. Je crois que nous trouvons le vrai bonheur lorsque nous comprenons ce qui est dans nos mains et ce qui ne l’est pas et lorsque nous arrêtons de nous battre. Ce qui compte, c’est comment nous agissons et même si nous sommes loin de notre but, nous pouvons prendre un premier pas vers lui. Nous n’avons pas à nous inquiéter sur le reste. Nous faisons le nécessaire. Faire trop d’efforts, c’est perdre son énergie. Nous pouvons compter sur la vie si nous sommes amis avec elle et si nous n’exigeons pas que les choses aillent à notre rythme à nous.

Ces discussions m’ont rappelé mon voyage en Inde il y a deux ans. Six mois auparavant, au moment de l’achat du billet d’avion, je n’avais aucune certitude si je pouvais partir ou pas. J’ai pris le risque en mettant presque tout mon argent dans le billet. Le jour de mon départ, j’avais 40 € sur mon compte. Je me disais que mon rêve de pratiquer à Mysore pendant deux mois resterait peut-être un rêve. 🙄 Mais, en même temps, je savais que la seule façon de connaître la réponse, c’était de me rendre sur place. Qui sait, si la vie me réservait une surprise? Et bien sûr, je me disais que même sans la possibilité de pratiquer avec mon professeur, Sharath, ça serait magnifique de pouvoir passer deux mois en Inde. J’ai trouvé une chambre modeste à un loyer modéré et je me suis dit que pour le payer je me débrouillerais et je demanderais des sous à une amie. Ensuite, j’ai contacté la directrice d’un centre de yoga européen pour lui demander une avance pour mes stages à venir. Elle a accepté. C’est comme ça, que j’ai pu payer le premier mois de pratique. En dehors de ça, je ne mangeais pratiquement rien d’autre que du porridge et du riz en vidant mon bol le matin et le soir avec beaucoup de gratitude. 😛

Et puis la fin du premier mois est arrivée et avec lui un autre moment de vérité. Je n’avais plus de sous pour continuer la pratique. Mais, à ce moment-là, Tim, un ami, m’a demandé de prendre le petit déjeuner avec lui. En lui donnant de mes nouvelles, comment mon studio de yoga avait ruiné mes finances et que pour ça je me trouvais dans cette situation où je ne pouvais pas pratiquer même si j’étais à Mysore. Immédiatement, Tim m’a dit qu’il pourrait me donner cet argent. J’hésitais. Mais le dernier jour du mois, Tim m’a tendu une enveloppe lourde de roupies – assez pour payer le deuxième mois. Alors, épatée, j’ai continué à pratiquer avec mon professeur, j’ai mangé un peu plus varié que le premier mois. Quand je suis retournée en Europe, j’étais riche. Mon cœur était un organe qui battait de reconnaissance. J’ai pu constater que les choses n’allaient point au départ comme je souhaitais, mais il y avait toujours un changement au dernier moment. L’essentiel pour moi, c’était de rester fidèle à mon cœur et en même temps d’accepter tous les aboutissements possibles.

ME LUOMME ELÄMÄMME

Eräs ystäväni kertoi eilen alkaneella joogakurssilla miten harjoittelun myötä häneen oli tullut uusi piirre. Hän huomasi päästäneensä irti pakottamisesta ja hän oli oppinut viemään asioita toivomaansa suuntaan tekemällä vain sen mitä kulloinkin tarvittiin. Enää ei tuntunut tarpeelliselta yrittää saada lopputulosta välittömästi aikaan. Asiat saavat lähteä liikkeelle ja kehittyä omaan tahtiinsa. Itselle jää energiaa elämiseen ja siitä nauttimiseen.

Olen huomannut harjoituksen vaikuttaneen itseeni ja moniin muihin samankaltaisesti. Elämästä alkaa nauttia, kun ymmärtää, että omissa käsissämme on vain se mitä voimme tehdä juuri tällä hetkellä ja että vaikka olisimme kaukana päämäärästämme, voimme ottaa askeleen siihen suuntaan. Muusta ei tarvitse huolehtia eikä liikaa tekeminen edistä asioita. Voimme iloita myös saadessamme väijyä oikeaa hetkeä toimia. Voimme uskoa siihen, että kun olemme elämän kanssa kavereita, emmekä vaadi sitä mukautumaan tahtiimme, elämä osallistuu parhaalla tavalla meidän tekemiseemme.

Pari vuotta sitten lähdin Intiaan. Kun ostin lentolipun puoli vuotta aiemmin, en tiennyt voisinko oikeasti lähteä matkaan. Otin riskin laittamalla lähestulkoon kaikki rahani siihen minkä koin tärkeäksi. Tiesin asioiden voivan mennä niin, etten koskaan lentolippua käyttäisi. Kun lähtöpäivä koitti, tililläni oli 40€. Siitä päättelin, että toiveeni voida joogata kaksi kuukautta Mysoressa oli ehkä ollut turha. 🙄 Tiesin, että vain suuntaamalla kulkuni sinne missä halusin joogata oli ainoa tapa antaa oma panokseni tähän ja että perille päästyäni olisin taas vähän lähempänä päämäärääni. Ehkä elämä yllättäisi? Ajattelin, että on mahtavaa kuitenkin voida olla Intiassa kaksi kuukautta. Sain vuokrattua todella edullisen huoneen ja päätin lainata siihen tarvittavat muutamat kympit ystävältä. Otin yhteyttä eurooppalaisen joogastudion pitäjään josko hän voisi maksaa minulle etukäteen joitain palkkioita kursseistani. Hän suostui ja niinpä sain myös kuukaudeksi harjoittelurahaa. Elin yksinkertaisesti, hiljaisesti ja onnellisena kuukauden päivät. Söin pääasiassa puuroa ja riisiä ja tyhjensin suurella hartaudella kipponi aamuin illoin. 😛

Sitten tulikin ensimmäinen harjoittelukuukausi päätökseen. Toiseen kuukauteen minulla ei ollut rahaa enkä voinut enempää saada työnantajaltanikaan. Silloin sattui ystäväni Tim pyytämään minua aamiaiselle kanssaan. Vaihdoimme kuulumisia ja kertoilin myös miten joogasalini kanssa oli käynyt ja siksi olin rahaton ja etten voisi enää harjoitella toista kuukautta. Siihen Tim totesi, että kyllähän hän voi minulle antaa tarvittavan rahan harjoitteluun. En oikein tiennyt voisinko suostua lainaamaan häneltä, kun en tiennyt voisinko maksaa takaisin. Kuitenkin kuun viimeisenä harjoittelupäivänä hän ojensi minulle rupioista paksun kirjekuoren – riittävä summa kuukauden harjoitteluun. Niin vietin toisenkin kuukauden Mysoressa harjoitellen ja syöden muutakin kuin puuroa. Kun palasin, olin rikastunut. Sydämeni oli täynnä kiitollisuutta. Viimeiseen asti näytti aina, että asiat menevät toisin kuin toivon, mutta sitten tuli joku käänne. Olennaista oli itse pysyä tiellä eli hyväksyä kaikki vaihtoehdot eikä silti luovuttaa.

mysore-chezmoi

Jet lagged

Some years ago I could witness a peculiar domino effect in my life. I had opened a yoga shala in Helsinki, Finland, and even if it was a kind of dream come true, from the very beginning I felt that the meaning of it in my life would be something else than yoga and steadiness. Financially it didn’t work and that was the reason I had to close it. I was so heavily in debt that I had to give up my appartment and everything material I got. I could really experience what I was teaching: detachment. I could feel what it means when the detachment is not your own choice, but things are taken away from you just like that. At the same time as it was painful to go through these events, I was feeling I had had a gift from life and I was even convinced that that process would take me to the right place. I didn’t fight against anything. I new that my yoga shala was a stepping stone to something new.

Then I got an invitation to go to Mexico to teach for three months. The door opened on the other side of the world and all I had “lost” began to have a new meaning. I had started to study Spanish some months before, so I felt this was also an answer to my energy and action. I made a contract with the studio owner and had the feeling that I can let go of everything in Finland. When I left to Mexico via Paris, I had no place to come back to. Already that made me feel enormously happy. Just leave. Be homeless and light. After a few days in Mexico, the studio owner told me he had decided not to go to his three month trip and that he would like me to go back home the next day. O_o

In my jetlag I prepared myself for the return flight and then started my trip towards Paris. I had magical time up in the skies. Time to feel my situation and laugh about it. I had no home, no money, no job anymore. Instead there was a feeling of great density, emptiness and fullness all at the same time. And I had a destination. It’s one of the most joyful and fantastic moments of my life. For so long I had dreamed of going back to Paris to live there. I could clearly see that I had created the obstacles myself. Now they were gone. The last piece of the puzzle fell into place.

DÉCALAGES

Il y a quelques années j’ai changé de cap dans ma vie d’une manière bien singulière. J’avais ouvert un studio de yoga en Finlande, à Helsinki, et même si c’était un rêve qui se réalisait, j’avais l’intuition dès le début que la signification de ce studio dans ma vie personnelle ne serait pas l’enseignement approfondi du yoga, mais quelque chose de complètement différent. Financièrement, le studio n’a pas marché si bien que j’ai dû le fermer arrivée au bout de mes moyens. Je m’étais endettée avec les investissements nécessaires du studio et pour m’en sortir, il fallait vendre tout ce que j’avais. C’était l’occasion de vivre ce que j’enseignais depuis longtemps: le détachement. Je pouvais mieux comprendre ce que ça voulait dire quand on ne choisit pas de se débarrasser des choses, mais on est obligé de le faire. En même temps que c’était pénible quelque part, je savais que la vie me faisait un cadeau et j’étais convaincue que ce processus allait finir par m’emmener au bon endroit sans savoir bien sûr où c’était. Je ne me battais pas contre les circonstances.

Après avoir fermé mon yoga shala, j’ai reçu une invitation pour aller enseigner au Méxique pour trois mois. La porte s’ouvrait à l’autre bout du monde pour moi et tout ce que j’avais “perdu”, commençait à avoir une autre signification. J’avais entrepris des études d’espagnol quelques mois auparavant, dont je me félicitais maintenant et que je voyais comme une belle coïncidence. Quand j’ai reçu le contrat de la part du directeur du studio, ça me donnait la sécurité pour arranger ma vie en Finlande de la sorte que je n’y aie plus rien du tout. Je partais pour le Méxique via Paris sans avoir un endroit où retourner. Ça me rendait tellement heureuse! J’étais une SDF et je me sentais légère. Après quelques jours au Méxique, le directeur me fait part du changement de ces projets. Il annulait son voyage de trois mois prévu. Il souhaitait que je rentre chez moi le lendemain. O_o

Sous l’effet du décalage horaire, je me préparais pour retourner en Europe et le voyage à destination de Paris commençait. Je vivais des moments magiques dans le ciel! J’avais le temps et l’espace de voir ma situation globale et d’en rire. Je n’avais pas de maison, pas d’argent, pas de travail. J’avais une destination: Paris. J’avais une sensation de densité, de vide et de complétude en même temps. C’était un des moments des plus fantastiques de ma vie. Car ça faisait déjà tellement longtemps que je rêvais d’aller vivre à Paris. Là, je pouvais voir clairement que les obstacles, je les avais créés moi-mêmes, ils n’existaient pas. Au moins là, ils avaient disparu. Il ne manquait plus aucune pièce dans le puzzle.

JETLAGISSÄ

Iso pyörä pyöräytti joitakin vuosia sitten elämäni uuteen vauhtiin. Olin avannut Helsinkiin joogasalin ja vaikka se oli monella tavalla vuosien unelmien täyttymys, tunsin sisimmässäni alusta saakka, että se toisi omaan elämääni jotain ihan muuta kuin joogaa ja pysyvyyttä. Taloudellisesti sali ei menestynyt, joten jossain vaiheessa se oli pakko sulkea. Sen synnyttämistä veloista johtuen, luovuin kodistani ja kaikesta vähäisestä omaisuudestani. Sain kokea sen mitä opetan: takertumattomuuden tarpeellisuuden ja miltä tuntuu, kun luopuminen ei ole oma valinta. Tietystä kivuliaisuudesta huolimatta kaikki tämä tuntui syvällä sisimmässäni lahjalta ja vieläpä niin, että olin vakuuttunut siitä miten kaikki luopuminen veisi minut oikeaan paikkaan. En siis hangoitellut vastaan. Tunsin, että joogasalini toimii ponnahduslautana uuteen.

Sitten kun sain kutsun opettamaan Meksikoon kolmeksi kuukaudeksi, se toi merkitystä omien suunnitelmien kariutumiselle ja avasi oven toiselle puolelle maailmaa. Samalla se oli kuin vastaus omaan hämmästykseeni miksi olin alkanut hieman aiemmin opiskella tarmokkaasti espanjaa. Tein sitten salin omistajan kanssa työsopimuksen ja sen turvin tein järjestelyjä niin, että luovuin viimeisistäkin tavaroistani ja kiinnikkeistäni kotimaahan. Kun lähdin Pariisin kautta Meksikoon, minulla ei ollut mitään mihin palata. Jo se tuntui autuaalta. Lähteä vain. Olla koditon ja kevyt. Oltuani muutaman päivän Meksikossa, joogasalin omistaja kertoi päätyneensä uuteen ratkaisuun, ettei lähtisikään suunnittelemalleen pitkälle reissulle. Niinpä minä saisin lähteä jo seuraavana päivänä takaisin. O_o

Vielä aikaero-oireissani istuin koneeseen, joka lähti viemään minua kohti Pariisiia. Ilmassa oli aikaa ja taikaa. Aikaa katsoa tilannetta ja nauraa sille. Minulla ei ollut kotia, ei työtä, ei rahaa. Minulla oli vain tieto määränpäästä: Pariisi. Hetki oli tiheä, täysi ja tyhjä. Se on yksi elämäni järisyttävimmistä ja iloisimmista hetkistä. Suuri silmänisku elämältä. Olinhan vuosien ajan kaivannut rakkaaseen Pariisiin ja unelmoinut siellä asumisesta. Sain nähdä kirkkaasti sen miten olin itse kerännyt haaveeni eteen kaikki esteet ja nyt sain huomata, ettei mitään todellisia esteitä koskaan ollutkaan. Palapelin viimeinen pala asettui paikalleen.

IMG_3448

Photo by Anne

Connected by the Moon

There are still some special urban places in the cities that can’t be published on Facebook or Instagram. 😎 They are unique oases and they hide something exquisite inside of them. In the Hammams in Paris I’ve admired the exotic beauty of the architectural magnificence, I’ve enjoyed sweet fragrances and shared a strong feeling of sisterhood with women I don’t know at all.

Bathing and purification rituals make time stop. You never go to a spa when you’re busy. You go to spend long hours, to surrender to the moment. You relax in the pools, you wash your body with love, rest on the platforms, you cool your body in the lounges and you catch up with a friend in a shower room. What I feel is really special is the innocence. Women naked and freed from criticism, free from cultural differences, social norms and female competition. Nowadays it’s quite unusual to find any situation without sexuality when naked bodies are involved. These are the places to show your body as it is! Here the women take tenderly care of each other. They gently foam their perfumed soaps and wash their friend’s body. They apply conditioners to each other’s hair with attention and care and with some playfulness. They surrender to the moment, to their own body, warmth, humidity and the sounds of streaming, bubbling, splashing water. It’s the moment of sensuality, positivity and naturalness. The female energy flourishes and makes everyone fulfilled.

In addition to this soft and joyful atmosphere the hammams are unbelievably beautiful. You can just let your eyes follow a growing water drop that slowly rolls down the mosaic to disappear in the moisture of the wall. Or you can walk your eyes in the arcades of different sizes and admire the details of the architecture. You can listen to the soft female voices, contemplate the sounds of the water or you can just concentrate on your feelings of your own body, so free. The contrast can be found in a strong wholebody peeling on a hard table by a Maghrebian woman if you’re willing to pay for that. 🙄

AU CLAIR DE FEMME

On peut encore trouver quelques lieux urbains dont les évènements ne peuvent pas être publiés sur Facebook ou Instagram. 😎 Ce sont des oasis uniques protégés des bruits et qui nous proposent de découvrir quelque chose d’exquis. Dans les hammams à Paris j’ai pu admirer la beauté exotique de l’architecture magnifique, j’ai savouré les odeurs douces des huiles essentielles et j’ai partagé un sentiment de solidarité féminine avec les femmes qui m’étaient inconnues.

Le bain et les rituels de purification font arrêter le temps. Nous n’allons jamais dans un spa quand nous sommes pressés. Nous y allons pour passer du temps, pour nous abandonner au moment. Dans un hammam, on peux se détendre dans les bassins, se laver avec soin et tendresse et ensuite se reposer sur le podiums et papoter avec une copine sous la douche. Ce que j’ai trouvé vraiment spécial, c’est l’innocence féminine dans ces endroits. Les femmes nues, libérées de peur d’être critiquées, libres de différences culturelles, des normes sociaux et de la compétition féminine. Aujourd’hui, il est assez inhabituel de trouver un contexte où la séxualité n’est pas mêlée quand on a affaire à des corps nus. Mais ici, c’est possible! Ici, les femmes s’occupent tendrement les unes des autres. Elles moussent des savons parfumés pour laver le dos de l’amie avec une gentillesse remarquable. Elles s’appliquent un masque de cheveux avec soin, attention et hilarité. Elles s’adonnent au moment, à leurs propres corps, pour s’unifier avec l’humidité omniprésente et les clapotements de l’eau. C’est le moment de sensualité, positivité et naturel. L’énergie féminine fleurit et fait épanouir les femmes.

En plus de cette atmosphère douce et joyeuse, les hammams sont incroyablement beaux. Ce que j’aime faire, c’est de laisser mon regard suivre une goutte d’eau qui roule le long du mur en mosaique et qui finit par disparaître dans l’humidité. Ou bien, promener mon regard sur les arcades de différentes tailles et admirer les détails de l’architecture. Je peux prêter l’oreille à de douces voix féminines, comtempler les murmures de l’eau ou juste me concentrer sur les ressentis de mon corps, libéré de toutes sortes de gênes. Si j’ai envie d’un peu de contraste, je me paye un peeling corporel sur une table dure donné par une femme maghrebine avec des gestes de mains assez impitoyables. 🙄

KUUN YHTEENKIETOMAT

Vielä on kaupungeissakin uniikkeja paikkoja, joiden tunnelmat eivät päädy Facebookiin tai Instagramiin. 😎 Ne alkavat olla kuitenkin harvassa, ja niinpä ne voivatkin kätkeä sisäänsä jotain todella taianomaista. Pariisin hammam-kylpylöissä olen kokenut aikamatkojen, huumaavien tuoksujen ja kauneuden lisäksi voimakasta sisarellisuutta itselleni tuntemattomien naisten kanssa.

Kylpeminen ja puhdistautumisrituaalit ovat jo omanlaisiaan hartaita toimituksia, joissa aika pysähtyy. Kylpylään ei mennä kiireessä. Siellä vietetään yleensä tunteja antaumuksellisessa olotilassa altaissa rentoutuen, huolellisesti peseytyen, lauteilla lepäillen, looseissa vilvoitellen ja pesuhuoneissa kuulumisia vaihtaen. Erityistä on viattomuuden kehrä. Naiset vapautuneina, alastomina, vapaina arvioivilta katseilta, vapaina kulttuurisista eroista, sosiaalisista normeista, kilpailusta muiden naisten kanssa. On harvinaista löytää nykyään tilanteita, joissa ollaan kehojen kanssa tekemisissä, vieläpä ilman vaatteita, mutta jossa ei ole seksuaalisuutta. Ja niinpä naiset hellivät toisiaan. Ystävät vaahdottavat tuoksuvia saippuoitaan ja pesevät toisiaan, levittävät hoitoaineita toistensa hiuksiin keskittynein ja hoivaavin ottein ja lempeän iloisesti kuin lapset leikkien. Antautuvat hetkelle, omalle keholleen, lämmölle, kosteudelle ja veden virtaaville, pisaroiville ja polskahteleville äänille. Kaikki on aistillista, positiivista ja luonnollista. Naiseus kukoistaa ja tekee jokaisen onnelliseksi ja hieman enemmän naiseksi.

Tämän pehmeänhilpeän tunnelman lisäksi hammamit ovat uskomattoman kauniita. Voit antaa katseesi seurata pullistunutta vesipisaraa, joka hiljalleen rullailee mosaiikkiseinää alaspäin kadotakseen lopulta seinän kosteuteen. Tai voit antaa katseen lipua erikokoisiin holveihin ja viipyillä arkkitehtuurin yksityiskohdissa. Voit kuunnella soinnikkaita naisääniä, katsella veden liikkeitä tai keskittyä tuntemaan kehosi ilman mitään kahleita. Kaikkialla solisee, hyrisee ja kuplii. Kontrastia kaivatessasi voit ottaa maksua vastaan riuskan pohjois-afrikkalaisnaisen kovalla pöydällä antaman säälimättömän kokovartalokuorinnan. 🙄

IMG_0083

Väinö Richard Rautalin, “Spring”. Photo by Anne.

Why are you here?

How many people in this whole wide world feel they really have a reason to live? How many people feel somebody really ever loved them for what they are? People pretend that they are ok with the superficial feeling of meaningfulness of life. In the yoga context many people find the courage to admit the emptiness of their life. Admitting it is the turning point. That’s when we can go deeper into it by detaching ourselves from our mental creations. Our mind is capable of creating endless superficial meanings for life to keep us motivated. We feel that things we do are important and that we are important, because we follow the schemes of our society. But deep down, how does it feel to live your life as a soul by being just a successful citizen?

When we are children, our parents’ love is the nourishment for our heart and gives an inner motivation for life. But when you’re not a planned child, a wanted child or when you were born to keep your parents together or give a reason for them to live, you start to question why you’re here on this planet. Thousands of questions. No satisfying answers, no solution. More I meet people who have lost much or almost everything or who never felt loved, and more I feel that these people have been blessed like me. They felt these existential questions in their heart. Because when you do, you will have to find out the real meaning of life. The answer is that life wanted you here! The existence wanted you. And now, when you are one with life no matter what people around you feel about you and your meaning, you are in good hands.

But the question is are we willing to dig to be one with the existence. It’s be painful to destroy all the images and attachments that used to give us the meaning. Our life is not about our parents even if they gave us life. It’s about our life and our connection to the existence itself. When you find the connection without anything between you and the existence, you’re safe.

LE POURQUOI

Peu nombreux sont ceux qui dans ce monde sentent qu’ils ont vraiment une raison de vivre. Peu nombreux sont ceux qui se sont senti vraiment aimés pour ce qu’ils sont. En général, les gens prétendent d’être satisfaits de leur vie quand ils ont trouvé une ou plusieures raisons superficielles pour vivre. Dans le contexte du yoga, on trouve de plus en plus de gens ayant le courage d’admettre le non-sens de la vie. L’admettre est déjà un début. C’est un début pour aller plus loin dans la recherche de la vraie signification et le moment pour se détacher de nos propres créations mentales. Notre mental est capable de créer continuellement de nouvelles significations mensongères pour nous tenir motivés. Très souvent, nous sentons que ce que nous sommes et ce que nous faisons a de l’importance, parce que nous suivons les schémas de la société. Mais dans notre cœur, pouvons-nous réellement nous contenter de n’être plus qu’un citoyen réussi?

Dans notre enfance, c’est l’amour de nos parents qui nous nourrit et nous donne une motivation interne pour la vie. Mais lorsque nous n’avons pas été planifiés, désirés ou lorsque nous comprenons n’être nés que pour donner un sens à la vie de nos parents, nous commençons à nous poser des questions sur le pourquoi nous sommes là, sur cette planète. Des milliers de questions. Pas de réponses satisfaisantes, pas une solution. Pourtant, c’est curieux, j’ai l’impression que plus je rencontre des gens qui ont subi des pertes énormes ou qui ont beaucoup souffert, plus je sens que c’est ces gens-là qui sont bénis dans la vie – comme je le suis moi-même. Ils ont dû poser ces questions sur la signification de leur existence au niveau du cœur. C’est comme ça qu’on peut aboutir, qu’on peut trouver une “réponse”. La réponse c’est que la vie nous voulait ici. L’existence elle-même nous voulait. Et si nous sommes un avec l’existence, peu importe ce que pensent ou disent les gens autour de nous par rapport à notre signification.

Mais voulons-nous aller plus loin pour trouver l’unité avec l’existence? Car c’est toujours pénible de détruire les images et les attachements qui nous donnaient un sens et sur lesquels se basait notre vie. L’essence de notre vie n’est pas liée à nos parents même s’ils nous ouvraient la porte à l’existence. Notre vie est liée directement à l’existence. La pratique du yoga peut servir à éliminer tout ce qui empêche la relation directe entre nous et la vie. Et c’est là, que nous sommes sauvés de toute peur, toute angoisse.

Cette année, j’ai rencontré en Inde, Lisa, une femme extraordinaire. J’étais touchée par son histoire et l’amour qu’elle propageait malgré tout par tant de façons différentes. En l’écoutant jouer son saxo avec une tendresse et douceur rares, j’ai été témoin des moments sublissimes un soir de pleine lune.

OLEMASSAOLON SYLEILYSSÄ

Kuinka moni ihminen maailmassa todella tuntee löytäneensä syyn elää? Kuinka moni on todella tuntenut olevansa rakastettu itsenään? Ihmiset tyytyvät usein pinnalliseen kokemukseen näistä tunteista ja haluavat näyttää olevansa täysin tyytyväisiä – lähinnä itselleen. Joogakontekstissa ihmiset usein rohkaistuvat myöntämään itselleen elämän merkityksettömyyden tunteen. Sen myöntämisestä lähtee liikkeelle uudenlainen etsinnän taso. Silloin voi alkaa tutkimaan syvempiä merkityksiä ja erkaantua mielen rakennelmista. Mielemme kun on kykenevä luomaan loputtomiin merkityksiä, jotta pysyisimme motivoituneina elämän suhteen. Näin voimme tuntea, että tekemisillämme ja meillä itsellämme on suuri merkitys, kunhan vain seuraamme yhteiskunnan kaavoja. Mutta syvällä sisimmässään yksikään sielu ei ole elossa sitä kautta, että on pelkästään kelpo yhteiskunnan jäsen.

Lapsena vanhempiemme rakkaus ravitsee sydäntämme ja antaa sisäisen motivaation elämälle. Mutta silloin kun emme olekaan suunniteltuja, haluttuja tai kun synnymme pitääksemme vanhempamme yhdessä, antaaksemme heille tarkoituksen elää, meille nousee eri tavalla esiin kysymys siitä miksi olemme tällä planetalla. Tuhansia kysymyksiä. Ei kuitenkaan tyydyttäviä vastauksia eikä ratkaisua. Mitä enemmän tapaan ihmisiä, jotka ovat menettäneet elämässän paljon tai melkeinpä kaiken tai niitä, jotka eivät saaneet olla rakastettuja lapsena, sitä enemmän koen heidän olevan siunattuja itseni tavoin. He ovat kokeneet nämä eksistentiaaliset kysymykset sydämessään pienestä pitäen. Kun näin on, ihmisen täytyy etsiä elämän todellinen tarkoitus. Todellinen tarkoitus on siinä, että elämä halusi juuri sinut tänne! Täällä olet, koska olemassaolo päätti niin. Kun olet yhtä olemassaolon kanssa ei enää ole väliä sillä mitä muut ajattelevat sinusta tai millaisia merkityksiä he elämällesi antavat. Olet hyvissä käsissä.

Kysymys on enää siitä haluammeko mennä syvemmälle löytääksemme perille. On nimittäin äärettömän tuskallista repiä alas kaikki ne mielikuvat, joista olemme merkityksen elämällemme saaneet. Elämämme ei todellisuudessa liity vanhempiimme, vaikka heiltä saimme portin astua elämään. Kysymys on meistä ja suhteestamme olemassaoloon. Kun tämä suhde avautuu puhtaana, ilman mitään välikäsiä, olemme lopullisesti turvassa.

Tänä vuonna tapasin Intiassa Lisan, suurenmoisen naisen. Minua kosketti hänen tarinansa ja hänen rakkautensa monet ilmenemismuodot. Hänen saksofoninsa rakkaudellinen sointi täydenkuun iltana oli koskettavan kaunis elämän laulu.

2014-12-06 21.15.24

This year in India I met a beautiful person, Lisa. I was touched by her story and by her way to share ❤ in so many ways. Her saxo playing the soft notes of love was a unique expression of life on a full moon night.

O mio babbino caro

Sometimes I feel ashamed of myself regarding my earlier unrealistic expectations to my parents: unconditional and perfect love. For so many years I was bustling in my bitterness, harping on all I missed. Obviously one of the reasons for my unhappiness has been my limited vision and understanding about what a parent can give. Whether my parents loved me was not the question. I was angry because I never felt their love. But then gradually, and should I say, sound by sound, I discovered some moments in the past that were stuffed with love.

My dad used to be a butcher by profession. This young butcher had lost his heart to the opera music through his brother, who was an opera singer. That’s why I was listening to wagnerian music at the age of four and following my father’s explanations about the libretti, what was to be listened with a special care, what was I supposed to feel and at which moment. His empathy was spectacular. Music made him a completely different person. He was sensitive, joyful, passionate. The few times I’ve seen my father cry, were when he was listening to opera music.

I remember clearly how I tiptoed to sit next to my father during the first act of Tristan and Isolde in the National Opera House to experience this great music. My dad took my hand and we were communicating with the hand signs all through the evening. Everytime I recognize a scene or an aria I let my father know it by squeezing his hand slightly. He would do the same to remind me of a special musical moment. At some point, I glanced to see my father’s teary eyes and a melancholic smile. And his love. There it was! He was touched by the music and by the fact I could understand and feel the same. My dad shared with me the great dramas, love stories, deaths, incredible emotions, but only through the opera. Somebody else needed to express those feelings for him.

Nowadays I rarely listen to the opera music. When I do, I’m overwhelmed. I feel the music in all my cells. The connection to opera music fills my heart with my father’s love and that love is supreme music.

NOTES PATERNELLES

Parfois j’éprouve de la honte en voyant combien j’ai eu de fausses attentes à l’égard de mes parents. À quel point j’ai exigé un amour inconditionnel et parfait de leur part dans ma tête. Des années et des années d’amertume où je ne voyais que ce qui m’avait manqué. Certainement une des raisons pour laquelle j’étais malheureuse était ma propre vision limitée et ma compréhension insuffisante vis-à-vis à ce qu’un parent est capable de donner. Si mes parents m’aimaient, là n’était pas la question. J’étais mécontente parce que je n’avais jamais senti cet amour. Mais heureusement quelque chose a bougé un moment donné. Goutte à goutte, je commençais à découvrir le lac d’amour où j’avais été bercée toute ma vie et j’ai pu revivre des moments de mon enfance tissés d’un amour parental.

Jeune, mon père était boucher de métier. Par son frère ainé, un chanteur d’opéra, il était aussi amateur d’opéra. C’est pour cela que moi, à l’âge de quatre ans, j’écoutais la musique wagnérienne en suivant attentivement les explications qui allaient avec fournis par mon père. Il connaissait les livrets et les faisait connaître en soulignant certains moments et en me donnant des instructions pour mes émotions. Il voulait que je sente exactement comme lui à un moment donné. La musique le transformait en une autre personne. Il s’adonnait complètement. Il devenait sensible, joyeux, passionné. Les peu de fois que j’ai pu voir mon père pleurer, c’était quand il écoutait l’opéra.

J’ai un souvenir vif du moment où je me glisse parmi les premiers rangs à l’Opéra National de Finlande pour m’assoir à côté de mon papa et pour vivre les moments inoubliables de Tristan et Isolde. Mon papa me prenait par la main et c’est par la main que nous communiquions pendant cette oeuvre magistrale. Lorsqu’il y avait des arias ou des scènes importantes pour nous, on se serrait légèrement la main. Quand c’était une scène vraiment extraordinaire, on serrait plus fort. Par moment, j’osais regarder mon papa du coin de l’oeil et je le voyais fortement ému. Et c’est là que je voyais aussi son amour! Mon papa partageait les grands drames, les histoires d’amours, les morts, les émotions et les passions à travers des opéras. Il avait besoin de musique entre nous pour exprimer ses sentiments à lui.

Aujourd’hui, j’écoute rarement l’opéra. Mais quand ça m’arrive, je suis bouleversée. Je suis émue jusqu’aux os. L’opéra me remplit d’amour paternel. Pour moi, l’amour de mon papa est de la musique céleste.

SÄVELIÄ ISÄLTÄ

Joskus hävettää se, miten ehdotonta ja täydellistä rakkautta olen odottanut ja vaatinut vanhemmiltani. Miten lapsuuden jälkeen olen kihissyt katkeruuksissani kaikesta siitä mistä jäin paitsi. Tietenkin yksi syy siihen on ollut oma vajavainen näkökykyni ja ymmärrykseni sen suhteen mitä vanhemmat voivat antaa. Ei minulle oikeastaan ollut epäselvää se rakastivatko vanhempani minua. Vihainen olin siitä, etten sitä koskaan tuntenut. Jossain vaiheessa pisara pisaralta alkoi kuitenkin eteeni piirtyä hetkiä, jotka paljastivat vanhempieni rakkauden lujan ja kimaltavan kudelman.

Isäni, joka oli syntyessäni ammatiltaan lihanleikkaaja, oli oopperalaulajaveljensä kautta tutustunut oopperataiteeseen ja menettänyt sille sydämensä. Niinpä minä sitten jo nelivuotiaana kuuntelin kotona Wagnerin teoksia isän selittäessä libretot viuhuen mitä niissä tapahtui ja mikä kohta musiikissa oli erityisen hieno ja tärkeä. Missä minun piti tuntea ja mitä. Hänen eläytymisensä oli ensiluokkaista ja mykistävää. Musiikki muutti hänet kokonaan toiseksi ihmiseksi. Herkäksi, iloiseksi, kiihkeäksi. Ne harvat kerrat kun olen nähnyt isäni itkevän, ovat olleet hänen kuunnellessaan oopperaa.

Viisivuotiaana hiivin Tristanin ja Isolden ensimmäisessä näytöksessä Kansallisoopperan toiselle riville kuuntelemaan oopperan loppuun. Isä otti kädestä kiinni ja koko oopperan ajan käsimerkit kulkivat välillämme intensiivisesti kaikista tutuista kohdista. Välillä uskalsin kääntää päätänikin ja näin isän liikuttuneen hymyn. Ja rakkauden. Siinä se oli! Liikutus musiikista ja siitä, että minä ymmärrän. Isä jakoi kanssani suuret draamat, rakkaustarinat, kuolonkohtaukset, valtavat tunteet, mutta oopperan kautta. Oli tärkeää, että joku ilmaisi ne meidän puolestamme.

Harvoin kuuntelen nykyisin oopperaa. Se liikutus, joka minut valtaa, on suurta, kehollista, täydellistä. On se hassuakin. Silloin muistan isän rakkauden ja sydämeni täyttyy siitä kokonaan. Se rakkaus on ihmeellistä musiikkia.
Nimetön-7

She was born a city tree

plataani

One of my yoga students had started to write poetry – on trees – or should I say as a tree? I could feel she had discovered the eternal wisdom of trees. She had found Tao, Yoga, the connection with the Essence. I was touched by the deep beauty of the poems with meaningful substance, subtlety and a gracious breeze of life. Annukka sent me the link to read her poems just when I had entered a special arboreal period in my life. 😀

In the mornings I go to practice yoga in a small studio. Just outside of it, there are sycamores, standing in two rows – like in so many boulevards in Paris. They are an intrinsic part of the Parisian urban morphology. I felt the one in front of the yoga studio was especially expressive. More I payed attention to her, more she found ways to greet me – and more we became one. Just by connecting myself to it I felt all the gentle power of humbleness and patience she gave to me.  Gentle swings with her arms. Deep bows. Cheerful achenes bouncing in the wind and reminding me the playfulness of life. The trunk telling about the harmony of growing in a natural rhythm.

For at least hundred years these sycamores have been standing there. Getting usually human indifference in return to the life they shed abundantly. The trees in general are there just to give. To give oxygen, give shelter from rain and sun, give fruit and flowers, give refreshing wind, delicious fragrances for our nose, greenness for our eyes, an example of power and rootedness. They grow in silence and ask for nothing.

We can learn so much from the trees, when we listen. They give all the wisdom, comfort and beauty of the world. The idea not having those trees at all fills my heart with a horrible loneliness. If you imagine our planet without trees and then a moment where you see one left! You would run to it, hug it, praise it, love it. Feel the power all the trees share when you connect to them!

Annukka’s poetry is in Finnish. You can still have a beautiful experience by Google translator: http://www.puolikaspuu.blogspot.fi/.

UN CITADIN SILENCIEUX

Une de mes élèves en yoga s’était lancée dans la poésie pour écrire sur les arbres. Ou plus précisément, en tant qu’un arbre. Je pouvais sentir qu’elle avait pénetré la sagesse éternelle des arbres. Elle avait trouvé Tao, la connection avec l’Essence. J’étais touchée par la beauté des poèmes qui comportaient une substance animée avec une subtilité et une brise grâcieuse de la vie. La poète, Annukka, m’a envoyé le lien pour lire sa poésie juste au moment où c’était le nouveau printemps des arbres dans ma vie.

Le matin, je pratique le yoga dans un petit studio à Paris. Juste devant le studio, il y a des platanes, stationnés en deux rangs tout au long du boulevard comme presque partout à Paris. Ils forment une partie intrinsèque de la morphologie urbaine parisienne. Je trouvais qu’un d’eux était particulièrement expressif. Plus je l’observais, plus il trouvait des moyens de me saluer – et au fur et à mesure, on ne faisait plus qu’un. Je me connectait à lui pour sentir sa force de l’humilité et de la patience. J’admirais les douces ondulations de ces branches et les prosternations de plus en plus profondes qu’il exécutait. Les akènes qui sautillaient au gré du vent me rappelaient la joie que la vie est dans son essence, le tronc me rappelant l’harmonie d’une croissance dans un rythme naturel.

Ça fait au moins cent ans que ces platanes sont là. Ils ne cessent de donner abondamment et ce qu’ils reçoivent des citadins en retour, c’est plutôt l’indifférence. Les arbres ne font que donner. Ils produisent de l’oxygène, ils nous protègent contre la pluie et le soleil, ils nous fournissent des fruit et des fleurs, ils nous choient avec un vent rafraîchissant, de belles odeurs, de la verdure pour nos yeux et ils nous montrent un exemple de force et d’enracinement. Ils poussent en silence et ne demandent jamais rien.

Nous pouvons apprendre tellement des arbres quand nous leur prêtons l’oreille. Ils nous donnent la sagesse, le comfort, la beauté. Seule l’idée de ne plus avoir d’arbres sur cette planète me remplit le coeur d’une solitude terrible. Imaginez que les arbres disparaissent et un autre moment où vous puissiez encore en trouver un, vous courriez pour l’embrasser, pour l’admirer, pour l’aimer.

La poésie d’Annukka est en finnois. La traduction Google en rend quelque chose de beau, j’en suis convaincue. Vous pouvez trouver les poèmes ici: http://www.puolikaspuu.blogspot.fi/.

KAUPUNKILAISIA

Eräässä joogaoppilaassani, Annukassa, oli puhjennut puista kertova runous kukkaan  – tai oikeastaan löydettyään puiden ikiaikaisen viisauden lähteelle hänestä oli tullut tarinaa kertova puu. Hän oli löytänyt tien, Taon, yhteyden elämän ytimeen. Minua kosketti runojen nöyryys, suoruus, juurevuus, hurjuuskin, vivahteikkuus ja puista kumpuava pehmeä elämän henkäys. Annukka, runoilija puiden sisuksissa, lähetti minulle linkin omalle runosivulleen juuri kun puut olivat alkaneet jälleen puhutella minua omassa elämässäni.

Aamuisin käyn harjoittelemassa pienellä joogastudiolla. Sen edustalla kasvaa plataaneja, kahdessa rivistössä kadun reunoilla kuten niin lukuisilla muillakin Pariisin bulevardeilla. Yksi näistä upeuksista vaikutti minusta muita ilmeikkäämmältä. Mitä enemmän sitä tutkiskelin, sitä moninaisempia tervehtimistapoja siinä havaitsin ja aamu aamulta tunsin yhteytemme voimistuvan. Kun annoin yhteyden syntyä, tunsin miten puun hellä voima ja sen loputon nöyryys ja kärsivällisyys koskettivat minua. Katsoin sen heijaavia oksia ja niiden hetkittäin syveneviä niiauksia. Iloisesti pompahtelevia pähkylöitä muistuttamassa elämän leikkisyydestä. Lujaa runkoa näyttämässä esimerkkiä luonnollisen kasvun vakaasta rytmistä.

Vähintään sadan vuoden ajan nämä plataanit ovat seisseet tällä kadulla ja vastineeksi katkeamattomana meille virtaavaan elämänvoimaan ne ovat saaneet ohikulkijoilta enimmäkseen välinpitämättömyyttä. Ne vapauttavat meille happea, tarjoavat suojan sateella ja auringonpaahteella. Niiden lehvästö, kukinnot ja hedelmät puhaltelevat meille tuulta ja  sulotuoksuja ja lumoavat  silmämme vihreydellään. Olemassaolollaan ne antavat esimerkin voimasta ja juurtuneisuudesta. Ne kasvavat kaikessa hiljaisuudessa esittämättä mitään vaatimuksia.

Voimme oppia puilta paljon, kun sydämemme tuntosarvet taas ojentuvat. Puut antavat meille valtavan viisautensa, ne suovat lohtua ja kauneutta ilmaiseksi. Pelkkä ajatus siitä, että puita ei olisikaan, täyttää sydämeni jäätävällä yksinäisyyden tunteella. Jos hetkenkin kuvittelet planeettamme ilman puita ja sellaisen hetken, jolloin näet, että yksi on vielä jäljellä! Juoksisit sen luokse, halaisit sitä, ylistäisit sen ihmeellisyyttä, rakastaisit sitä koko sydämestäsi. Niitä on vielä!

Annukan runoutta löytyy täältä: http://www.puolikaspuu.blogspot.fi/. 

Ruled by heart

I believe we can always sense whether we communicate with life or some rules when interacting with another human being,  any community or even any city. We feel if the blood is circulating in the heart or not. Some people don’t know how to listen to their heart. To know the right from wrong they need the support of the rules.

Parisian people don’t obey any rules if they don’t see the purpose of it. They break the rules with joy and humor, not as rebellion or because of some personal issues. In Paris you can also feel how the majority of any profession represent their profession with pride. They make this city work – often precisely by breaking the rules. One of these professions is bus drivers.

Day in, day out the Parisian bus drivers have my admiration. Parisian bus drivers are alert and eager to serve. They wait for people when they see them running,  elderly people trying to hurry up one step at a time, some ladies trying to speed up with their high heels. They work with their hearts.

Lately I was in some situations where I thought I was going to miss my bus. Now I wonder if that’s even possible here. The other day I saw my bus coming realizing I was too far away from the bus stop to reach it. So I began to run and I showed I wanted to get in. The bus driver stopped the bus, waited for me and gave me a big smile. Then another day another bus driver didn’t stop at the bus stop, but advanced so I could catch it after the stop right where I was. Yesterday, I happened to step out in the street when I saw the bus between the two stops – too far for me to reach it. I just smiled, waved and the bus stopped in front of my home, far away from any bus stop.

The Parisian bus drivers follow the rules of their hearts. That’s one of the reasons why Paris is a happy city! A paradise city.

CONDUCTEURS AU CŒUR EN OR

Je crois que nous pouvons toujours dès le premier contact flairer si un individu, une communauté ou même une ville se construit autour de la vie ou bien autour des règles d’un systême. Nous sentons l’existence ou l’inexistence de la circulation sanguine dans le cœur.  Il y a des gens qui ne peuvent pas facilement entendre les messages de leur cœur et pour eux, il est essentiel de se fier à un systême pour pouvoir distinguer ce qui est juste de ce qui ne l’est pas.

À Paris, je me réjouis de voir comment les Parisiens transgressent les règles en prenant les choses avec humour. Presque personne n’obéit à une règle seulement parce qu’elle existe. Si elle ne sert à rien, on est heureux de dépasser les limites, pas à cause d’une attitude rebelle ou un problème personnel face à une autorité. À Paris, on peut sentir aussi la fierté avec laquelle la majorité des gens représentent leur métier. C’est eux qui font marcher la capitale – souvent précisément en transgressant les ordres dans une certaine mesure. L’un de ces métiers est les conducteurs de bus.

Jour après jour, je peux admirer le travail des chauffeurs de bus parisiens. Je n’ai jamais vu un bus quitter un arrêt de bus quand quelqu’un essayait de l’attraper.  Jamais les portes ne se sont fermées sur quelqu’un, parce que le bus a les horaires strictes à suivre. Les chauffeurs de bus patientent en voyant quelqu’un se dépêcher, que ce soit un vieillard qui s’efforce de se précipiter le pas ou une Parisienne aux talons hauts qui trottine pour l’attraper. Ils sont là pour servir la population urbaine de la capitale. Ils y mettent du cœur.

Ces derniers temps, j’ai eu des expériences personnelles agréables dans la communication avec les chauffeurs de bus. L’autre jour, je vois le bus arriver la rue où j’habite et je comprends que je ne serais pas à l’arrêt au bon moment. Je me mets à courir, le bus s’arrête à l’arrêt, il m’attends et le chauffeur me fait un beau sourire auquel je réponds bien entendu. Le lendemain, avec un autre chauffeur, je n’avais même pas à courir jusqu’à l’arrêt, il avançait doucement pour s’arrêter là où j’étais, ouvrait les portes pour que je monte. Hier, en sortant par la porte cochère je vois le bus arriver – loin des deux arrêts les plus proches. Je fais d’abord un sourire, puis un signe au chauffeur qui s’arrête devant chez moi et je monte.

Les chauffeurs de bus parisiens écoutent leur cœur. C’est une des raisons pour laquelle Paris est une ville heureuse. Une ville paradisiaque.

SYDÄN PUIKOISSA

Uskon, että voimme aina ensikohtaamisella aistia rakentuuko joku yksittäinen ihminen, työyhteisö tai vaikka kaupunki enemmän elämän kuin sääntöjen ympärille. Voimme siis tuntea sydänten verevyyden tai verettömyyden. Joidenkin ihmisten on hankala kuulla sydämensä ääntä ja he tarvitsevat useammin valinnoissaan avuksi sääntöjä tietääkseen mikä on oikein ja mikä väärin.

Pariisissa iloitsen siitä miten ihmiset kieltäytyvät noudattamasta sääntöjä, jos niistä ei ole mitään hyötyä. Pariisilaiset rikkovat sääntöjä systemaattisesti ja huumorilla, eivät yleensä kapinamielellä tai henkilökohtaisista ongelmista johtuen. Pariisissa on myös selvästi aistittavissa miten monet ammattiryhmät edustavat itseään ylpeydellä. Saavathan he asiat sujumaan tässä miljoonakaupungissa  kaikkien parhaaksi – monesti nimenomaan sääntöjä rikkomalla. Yksi tällainen ammattiryhmä on bussikuskit.

Päivittäin ihailen pariisilaisten bussikuskien ammattitaitoa ja ystävällisyyttä. En ole kertaakaan nähnyt, että bussi lähtisi pysäkiltä jonkun juostessa vielä perään. Koskaan eivät ovet ole sulkeutuneet jonkun nenän edestä, vain koska kuskin pitää pysyä aikataulussa. Täällä bussikuskit seuraavat valppaina tilannetta kaupunkilaisten kannalta, odottavat nähdessään jonkun vielä pyrkivän kyytiin kauempaakin, oli se sitten askeltaan vaivalloisesti kiiruhtava vanhus tai korkokengissään sipsutteleva nuorempi asiakas. He ovat sydämestään kaupunkilaisten palveluksessa.

Viime aikoina itselleni on sattunut useampi tilanne, jossa olin myöhästyä bussista. Nyt mietin onko sellainen edes mahdollista täällä.  Eräänä päivänä näin bussin tulevan kotikatuani pitkin ja tajusin, etten ehdi pysäkille asti. Juoksin silti bussia kohti ja näytin merkkiä, että haluaisin kyytiin. Bussikuski pysähtyi pysäkille, odotti ja hymyili. Seuraavalla kerralla juostessani kävikin niin, että eräs toinen bussikuski lähti pysäkiltä, mutta vain pysähtyäkseen myöhemmin minun kohdallani ja ottaakseen minut kyytiin. Eilen sain vielä uskomattomampaa palvelua. Olin juuri astunut kotitaloni porttikongista ulos, kun näin bussin tulevan – kaukana molemmista lähimmistä pysäkeistä. Nostin käteni ja hymyilin ja niinpä bussi pysähtyi siihen kotioveni eteen ja otti minut kyytiin.

Pariisilaiset bussikuskit kuuntelevat sydämen sääntöjä. Siksikin Pariisi on onnellinen kaupunki. Paratiisikaupunki.

10258131_10202856761533239_3692825837574897820_o

Anna

I take flamenco classes a few times a week. The classes are held on a ground floor room and almost every time some people gather in front of the door and watch the class. Usually the class is so intense and the teacher so demanding that nobody in the class pays attention to anything else than dancing. Quite frequentlly the fierce atmosphere magnetizes the unofficial audience or attracts the bypassers. But. Yesterday. There was suddenly an angel who gradually magnetized the whole group of dancers.

A 6-year old little girl was watching us with an incredible  joy and presence. She was repeating the steps and imitating gestures we did and sharing more and more joy with us. She was litteraly radiating light and love. My heart was completely connected to hers and my eyes wanted to follow what she was doing. Her love was so powerful that our teacher and all the participants started to smile and shine. We felt love growing every moment and the smiles grew larger with the feeling.

When we finished and were about to leave, some of us kneeled to talk to the sweet little girl. Her name was Anna. Immediately she gave me a loving hug as if we always had known each other. That was the first time I really felt I had met an angel. When we left home, smiling was not enough. We were laughing.

ANNA

Plusieurs fois par semaine, je prends des cours de flamenco. Comme les cours ont lieu dans une salle au rez-de-chaussée, ça permet aux passants de s’arrêter pour regarder le cours. En général, le travail est tellement intensif et le professeur exigeant, que l’attention d’aucun élève ne se disperse pas. Tout le monde se concentre totalement à la danse.  Cette intensité attire fréquemment des passants et magnétise les spectateurs spontanés. Mais, hier. C’était autre chose. Tout d’un coup, il y avait un petit ange à l’entrée qui nous magnétisait tous.

Une petite fille de six ans nous regardait avec une joie et une ouverture indescriptibles. Elle répétait les pas et imitait nos gestes de mains et partageait sa joie avec nous. Littéralement elle rayonnait de lumière et d’amour. Mon coeur était complètement connecté au sien et mes yeux ne voulaient plus que la suivre, elle. Sa présence était tellement forte que notre professeur et nous,  tous les élèves, nous nous sommes mis à sourire et nous nous sommes remplis de son amour. La salle devenait un lieu où  il y avait amour et sourires en expansion. C’était miraculeux.

Lorsque le cours était fini et que nous nous apprêtions à partir, quelques-unes de nous, nous nous sommes accroupies pour échanger quelques mots avec la petite fille. Elle s’appelait Anna. Elle m’a tout de suite embrassée comme si nous nous connaissions depuis toujours. C’était pour moi la première fois que je sentait la présence d’un vrai ange. Quand nous sommes parties finalement, les sourires n’étaient pas assez. Nous riions de bonheur.

ANNA

Käyn muutaman kerran viikossa flamenco-tunnilla. Tunnit pidetään tanssikoulun katutason salissa ja niinpä melkein joka kerta ovelle kerääntyy ihmisiä seuraamaan tuntia. Yleensä opetus on niin intensiivistä ja opettaja niin vaativa, että kenenkään tuntilaisen huomio ei hajoa tunnin ulkopuolisiin asioihin. Kaikki keskittyvät totaalisesti tanssiin. Monesti tunnin hurja lataus vetää puoleensa ohikulkijoita tai jähmettää pienen epävirallisen yleisön paikoilleen. Mutta. Eilen tapahtuikin jotain muuta. Yhtäkkiä salin ovella seisoi pieni enkeli, jonka energia pikkuhiljaa veti koko joukon huomion puoleensa.

Kuusivuotias tyttö seurasi tuntia spontaanilla ilolla ja koskettavalla läsnäololla. Hän toisteli askeleita ja matki eleitämme ja koko ajan jakoi ilon kanssamme. Valo ja rakkaus todellakin säteilivät hänestä. Oma sydämeni kiinnittyi tämän pienen olennon sydämeen ja silmäni halusivat itsepintaisesti seurata mitä hän teki. Hänen rakkautensa oli niin voimakasta, että sekä opettajamme että me kaikki osallistujat vain hymyilimme ja hohdimme hänen valoaan. Rakkaus kasvoi kasvamistaan ja hymyt voimistuivat kaikkien kasvoilla.

Kun tunti sitten päättyi ja olimme lähdössä kotiin, muutamat meistä kyykistyi tämän suloisen tyttösen eteen. Hänen nimensä oli Anna. Hän halasi minua kuin olisimme aina tunteneet. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että olin enkelin läheisyydessä. Kun lähdimme kotiin, hymyileminen ei riittänyt ilmentämään tarpeeksi hyvin sitä mitä koimme. Siksi me nauroimme.

2014-06-10 21.57.32

Moment of grace

My mother did everything wrong. She was a monster who abandoned me, who didn’t say a word when my father was torturing me. That was my point of view for many years. I was already more than thirty years old when I realized how much I suffered because of what was missing between me and my mum. Then I started to work on that mentally, emotionally and energetically.

I complained. I put the blame on her. She hadn’t given me enough security, tenderness, encouragement. She couldn’t see my intelligence, my sensibility, my sensitivity, my needs. She showed me by example how to make me smaller than I am. Hell, yes! But. All this suffering was MY life. It took some time to understand that it’s a precious gift life is offering me. To transform it, to make something out of it. I surely had undestood a long before that I couldn’t change anything in my past and that it was wrong and immature to accuse my mother, to hate her. But I also needed to stay true to myself. I wanted to love her, but I didn’t feel any love. I hated her as soon as I could feel her presence. My body told me she had done something wrong. I was anxious, depressive and suicidal for many decades because of the feeling of deep loneliness, helplessness and despair.

One day it happened. I could feel my mother’s essence. And like anybody’s essence, it’s love. Nothing but love. I consider this moment as pure grace. I could also see what was stopping her to let her love flow, but this didn’t matter to me at all anymore. What mattered was that I could connect with my mother’s essence and this motherly love. After that realization her love could just grow and get more space in me. She had been so weak, so insecure, so poor and so submitted that what she gave me despite of all that was colossal. Her love had been coming through every little gap there was in the wall of her complexes and her depression. She’s such a tiny tiny lady with a huge heart! A real love warrior.

Personally it’s been a huge change to connect to that love instead of all that was missing in my childhood. My deep feeling of gratefulness is impregnated with deep compassion for my mum. When I got this compassion, there was nothing to forgive. I think that only when we have a real compassion for the previous generations we can spiritually evolve.  We can’t always understand with our mind, but we can try to find the connection to the essence of people. This can take time and it doesn’t depend only on ourselves. We can’t hasten life, we can’t force love.

L’ESSENTIEL, C’EST L’ESSENCE

Quand j’étais petite, ma mère n’a pas bien pris soin de moi. Elle m’a négligée, elle ne me défendait jamais lorsque mon père me battait ou se livrait à des tortures psychologiques. Tout ce qu’elle avait fait était mauvais. Ça, c’était mon sentiment pendant des années. J’étais déjà trentenaire quand je me suis rendu compte combien je souffrais. Pas uniquement à cause de ce qui s’était passé dans mon enfance, mais à cause de ce qui manquait entre moi et ma mère. Ensuite, je me suis mise au nettoyage. J’ai voulu tout revoir et  tout refaire mentalement, émotionellement et au niveau énergétique.

Au début, je voyais que tout était de sa faute à elle. Je l’accusait de tout. Elle ne m’avait pas donné assez de sécurité, de tendresse, elle ne m’avait pas assez encouragé sans parler de son incapacité de reconnaître mon intelligence, ma sensibilité, mes besoins. Par contre, elle me montrait un parfait exemple comment se faire plus petit que l’on l’est. Et puis un jour, je me suis dit que toute cette souffrance que j’éprouvais à cause d’elle, c’était finalement MA vie. Il fallait que je me regarde, moi. J’ai mis un certain temps pour voir que la vie me tendait un cadeau précieux pour que je le transforme en bien, que je transforme l’obscurité en lumière. Bien entendu, j’avais compris que je ne pouvais rien changer dans mon passé et que c’était complètement inutile d’accuser ma mère et de la haïr. Mais en même temps, je devais rester fidèle à moi-même, à ce que je ressentais. Je voulais aimer ma mère, mais je ne sentais aucun amour envers elle. Dès que je sentais sa présence, la haine et le mépris montaient en moi. Mon corps réagissait en me disant qu’elle avait fait quelque chose de mal. Pendant des décennies, j’ai été angoissée, dépressive et suicidaire à cause des sentiments de solitude et de désespoir extrêmes.

Et puis, un jour, tout a basculé.  Je sentais l’essence de ma mère et j’en étais même envahie. Et comme l’essence de n’importe quel être humain, ce n’est rien que de l’amour.  Je me suis connecté avec cet amour. Je peux bien voir ce qui empêchait ma mère dans mon enfance de me montrer son amour à fond, mais ça n’a aucune importance aujourd’hui. Ce qui compte, c’est la connection avec l’essence de ma mère. La connection avec cet amour qui avait toujours été là.  J’ai pu comprendre que malgré la faiblesse, les peurs, la précarité et la soumission dans lesquelles ma mère vivait, ce qu’elle a pu me donner est énorme. C’est énorme précisément à cause de ces circonstances. Son amour s’étandait à l’infini, mais elle était incapable d’agir selon. Elle l’a fait autant que ses difficultés et sa dépression le lui permettaient.

Personnellement, ça a été un pas remarquable pour moi. Je me suis connecté à l’amour au lieu d’être connectée au vide, à ce qui me manquait. Ce sentiment de reconnaissance envers ma mère est impregné d’une grande compassion. Je pense que le jour où on peut sentir une compassion véritable pour les générations précédentes, on peux évoluer spirituellement.  On est libre de toute négativité. C’est comme ça qu’on aura la compassion à notre propre égard ainsi que pour les générations à venir. Nous ne pouvons pas toujours comprendre les autres, mais nous pouvons toujours chercher à nous connecter avec leur essence. Avec l’amour qu’ils ont en eux. Pour en arriver là, cela peut prendre du temps, car nous pouvons pas hâter la vie ni forcer l’amour.

ARMON KOSKETUS

Äitini jätti minut heitteille. Hän ei milloinkaan avannut suutaan puolustaakseen minua, kun isäni pahoinpiteli minua henkisesti ja fyysisesti. Äitini ei tehnyt äitinä mitään oikein. Näin ajattelin vuosikaudet. Vasta yli kolmekymmentävuotiaana tajusin miten suunnattomasti kärsin sen vuoksi mitä äitini ja minun väliltä puuttui. Aloin työstää tätä mielessäni, tunteissani ja myös energiatasolla.

Ensin syytin äitiäni kaikesta. Hän ei suonut minulle lapsena tarpeeksi turvaa eikä hellyyttä eikä myöskään rohkaissut minua missään. Hän ei nähnyt älykkyyttäni, herkkyyttäni eikä tunnistanut lapsen tarpeitani. Hän näytti esimerkillään miten olla pienempi kuin onkaan. Mutta. Kaikki se kärsimys mitä koin oli MINUN elämääni. Kesti tuhottoman pitkään tulla siihen pisteeseen, jossa käsitin sen olevan kallisarvoinen lahja elämältä. Mysteeri, jota tutkimalla muuttaisin kärsimyksen toiseksi, pimeyden valoksi ja jonka seurauksena ymmärtäisin jotain olennaista elämästä. Olin jo kauan aiemmin ymmärtänyt, etten voinut muuttaa mitään menneisyydessäni ja että oli turha syyttää äitiäni ja vihata häntä. Mutta tunsin myös, että minun piti olla rehellinen itselleni. Halusin rakastaa äitiäni, mutta en kyennyt tuntemaan rakkautta häntä kohtaan. Kun tunsin hänen läsnäolonsa, tunsin välittömästi vihaa ja raivoa. Kehoni kertoi hänen tehneen minulle jotain väärää. Vuosikymmenien ajan olin ollut ahdistunut, masentunut ja itsetuhoinen, koska tunsin itseni niin epätoivoisen yksinäiseksi ja avuttomaksi.

Eräänä päivänä se kuitenkin tapahtui. Koin äitini uudella tavalla. Koin hänen syvimmän olemuksensa. Ja kuten kaikkien meidän syvin olemuksemme on rakkaus, niin myös hänen. Puhdas rakkaus. Pidän tätä hetkeä suurena armon kokemuksena. Pystyin myös näkemään mikä esti äitiäni antamasta rakkauden tulvia, mutta sillä ei ollut minulle enää väliä. Se millä oli merkitystä, oli se, että saatoin olla yhteydessä äitini rakkauteen, joka oli aina ollut minua varten. Näin miten äitini oli heikko, peloissaan, köyhä ja alistettu ja miten juuri siksi hänen rakkautensa oli niin suurta. Kaikkien vaikeuksien ja masentuneisuuden verhon läpi joka raosta tunki hänen rakkautensa valo. Luulenpa, etten itse olisi koskaan kyennyt moiseen hyvyyteen samoissa olosuhteissa. Äitini on pienenpieni nainen, jolla on kultainen sydän. Hän on hiljainen ja sinnikäs rakkauden taistelija.

Henkilökohtaisesti tämä oli minulle valtava muutos, askel pois tuskasta. Askel rakkausyhteyteen sen sijaan että olisin yhteydessä siihen mikä elämästäni tuntui puuttuvan. Pääsin kiitollisuuteen, rakkauten ja suureen myötätuntoon. Uskon, että kun voimme tuntea myötätuntoa edellisiä sukupolvea kohtaan, voimme kasvaa henkisesti, voimme vapaasti tulla siksi mitä sisimmässämme olemme. Tätä kautta meillä on armollisuutta itseämme kohtaan ja myötätuntoa tulevia sukupolvia kohtaan. Emme aina onnistu hyväksymään kaikkea mielemme avulla, mutta voimme löytää yhteyden ihmisten esenssiin, rakkauteen heissä. Siihen voi kuitenkin joskus kulua paljon aikaa eikä rakkauden löytyminen aina riipu meidän tahdostamme. Emme voi patistaa elämää emmekä pakottaa rakkautta.

mother

❤ My love warrior mother supported by my love warrior grandmother. ❤