Jet lagged

Some years ago I could witness a peculiar domino effect in my life. I had opened a yoga shala in Helsinki, Finland, and even if it was a kind of dream come true, from the very beginning I felt that the meaning of it in my life would be something else than yoga and steadiness. Financially it didn’t work and that was the reason I had to close it. I was so heavily in debt that I had to give up my appartment and everything material I got. I could really experience what I was teaching: detachment. I could feel what it means when the detachment is not your own choice, but things are taken away from you just like that. At the same time as it was painful to go through these events, I was feeling I had had a gift from life and I was even convinced that that process would take me to the right place. I didn’t fight against anything. I new that my yoga shala was a stepping stone to something new.

Then I got an invitation to go to Mexico to teach for three months. The door opened on the other side of the world and all I had “lost” began to have a new meaning. I had started to study Spanish some months before, so I felt this was also an answer to my energy and action. I made a contract with the studio owner and had the feeling that I can let go of everything in Finland. When I left to Mexico via Paris, I had no place to come back to. Already that made me feel enormously happy. Just leave. Be homeless and light. After a few days in Mexico, the studio owner told me he had decided not to go to his three month trip and that he would like me to go back home the next day. O_o

In my jetlag I prepared myself for the return flight and then started my trip towards Paris. I had magical time up in the skies. Time to feel my situation and laugh about it. I had no home, no money, no job anymore. Instead there was a feeling of great density, emptiness and fullness all at the same time. And I had a destination. It’s one of the most joyful and fantastic moments of my life. For so long I had dreamed of going back to Paris to live there. I could clearly see that I had created the obstacles myself. Now they were gone. The last piece of the puzzle fell into place.

DÉCALAGES

Il y a quelques années j’ai changé de cap dans ma vie d’une manière bien singulière. J’avais ouvert un studio de yoga en Finlande, à Helsinki, et même si c’était un rêve qui se réalisait, j’avais l’intuition dès le début que la signification de ce studio dans ma vie personnelle ne serait pas l’enseignement approfondi du yoga, mais quelque chose de complètement différent. Financièrement, le studio n’a pas marché si bien que j’ai dû le fermer arrivée au bout de mes moyens. Je m’étais endettée avec les investissements nécessaires du studio et pour m’en sortir, il fallait vendre tout ce que j’avais. C’était l’occasion de vivre ce que j’enseignais depuis longtemps: le détachement. Je pouvais mieux comprendre ce que ça voulait dire quand on ne choisit pas de se débarrasser des choses, mais on est obligé de le faire. En même temps que c’était pénible quelque part, je savais que la vie me faisait un cadeau et j’étais convaincue que ce processus allait finir par m’emmener au bon endroit sans savoir bien sûr où c’était. Je ne me battais pas contre les circonstances.

Après avoir fermé mon yoga shala, j’ai reçu une invitation pour aller enseigner au Méxique pour trois mois. La porte s’ouvrait à l’autre bout du monde pour moi et tout ce que j’avais “perdu”, commençait à avoir une autre signification. J’avais entrepris des études d’espagnol quelques mois auparavant, dont je me félicitais maintenant et que je voyais comme une belle coïncidence. Quand j’ai reçu le contrat de la part du directeur du studio, ça me donnait la sécurité pour arranger ma vie en Finlande de la sorte que je n’y aie plus rien du tout. Je partais pour le Méxique via Paris sans avoir un endroit où retourner. Ça me rendait tellement heureuse! J’étais une SDF et je me sentais légère. Après quelques jours au Méxique, le directeur me fait part du changement de ces projets. Il annulait son voyage de trois mois prévu. Il souhaitait que je rentre chez moi le lendemain. O_o

Sous l’effet du décalage horaire, je me préparais pour retourner en Europe et le voyage à destination de Paris commençait. Je vivais des moments magiques dans le ciel! J’avais le temps et l’espace de voir ma situation globale et d’en rire. Je n’avais pas de maison, pas d’argent, pas de travail. J’avais une destination: Paris. J’avais une sensation de densité, de vide et de complétude en même temps. C’était un des moments des plus fantastiques de ma vie. Car ça faisait déjà tellement longtemps que je rêvais d’aller vivre à Paris. Là, je pouvais voir clairement que les obstacles, je les avais créés moi-mêmes, ils n’existaient pas. Au moins là, ils avaient disparu. Il ne manquait plus aucune pièce dans le puzzle.

JETLAGISSÄ

Iso pyörä pyöräytti joitakin vuosia sitten elämäni uuteen vauhtiin. Olin avannut Helsinkiin joogasalin ja vaikka se oli monella tavalla vuosien unelmien täyttymys, tunsin sisimmässäni alusta saakka, että se toisi omaan elämääni jotain ihan muuta kuin joogaa ja pysyvyyttä. Taloudellisesti sali ei menestynyt, joten jossain vaiheessa se oli pakko sulkea. Sen synnyttämistä veloista johtuen, luovuin kodistani ja kaikesta vähäisestä omaisuudestani. Sain kokea sen mitä opetan: takertumattomuuden tarpeellisuuden ja miltä tuntuu, kun luopuminen ei ole oma valinta. Tietystä kivuliaisuudesta huolimatta kaikki tämä tuntui syvällä sisimmässäni lahjalta ja vieläpä niin, että olin vakuuttunut siitä miten kaikki luopuminen veisi minut oikeaan paikkaan. En siis hangoitellut vastaan. Tunsin, että joogasalini toimii ponnahduslautana uuteen.

Sitten kun sain kutsun opettamaan Meksikoon kolmeksi kuukaudeksi, se toi merkitystä omien suunnitelmien kariutumiselle ja avasi oven toiselle puolelle maailmaa. Samalla se oli kuin vastaus omaan hämmästykseeni miksi olin alkanut hieman aiemmin opiskella tarmokkaasti espanjaa. Tein sitten salin omistajan kanssa työsopimuksen ja sen turvin tein järjestelyjä niin, että luovuin viimeisistäkin tavaroistani ja kiinnikkeistäni kotimaahan. Kun lähdin Pariisin kautta Meksikoon, minulla ei ollut mitään mihin palata. Jo se tuntui autuaalta. Lähteä vain. Olla koditon ja kevyt. Oltuani muutaman päivän Meksikossa, joogasalin omistaja kertoi päätyneensä uuteen ratkaisuun, ettei lähtisikään suunnittelemalleen pitkälle reissulle. Niinpä minä saisin lähteä jo seuraavana päivänä takaisin. O_o

Vielä aikaero-oireissani istuin koneeseen, joka lähti viemään minua kohti Pariisiia. Ilmassa oli aikaa ja taikaa. Aikaa katsoa tilannetta ja nauraa sille. Minulla ei ollut kotia, ei työtä, ei rahaa. Minulla oli vain tieto määränpäästä: Pariisi. Hetki oli tiheä, täysi ja tyhjä. Se on yksi elämäni järisyttävimmistä ja iloisimmista hetkistä. Suuri silmänisku elämältä. Olinhan vuosien ajan kaivannut rakkaaseen Pariisiin ja unelmoinut siellä asumisesta. Sain nähdä kirkkaasti sen miten olin itse kerännyt haaveeni eteen kaikki esteet ja nyt sain huomata, ettei mitään todellisia esteitä koskaan ollutkaan. Palapelin viimeinen pala asettui paikalleen.

IMG_3448

Photo by Anne

Advertisements

Penitentiary

My father was quite ambitious for me, making great efforts to teach me to read when I was an infant. I was hardly three when I started to decode every piece of text I saw. I read street names, shop signs, advertisements, any magazines. My lexicon got richer and my world wider especially in the company of my dearest friend, Donald Duck. In these comics I also learned – not without terror – about The Beagle Boys and their life. They were dreadful criminals who got arrested every now and then.

As I was an asthmatic child I was taken to some medical exams once in a while. My parents would then talk about my situation between them and mention the name of the hospital I was supposed to stay in for a longer period of time. Funnily the name of the hospital included a word I recognized from The Beagle Boys stories. Jail. I figured that the time had come for a big punishment: I would be put into jail. I was confused of not knowing if I was to share a cell with some vulgar unshaved bandits. One day I had asked my father: “Dad, are you going to leave me in that child prison for the rest of my life?”

My yoga practice once brought up a very vivid and unshattered memory of this situation when I realized that I wouldn’t see my parents anymore and I would spend my life in jail with some dangerous men. In the end I didn’t have to go to that prison. In my prison there was nobody else than me.

INCARCÉRÉE

Mon père avait de belles ambitions pour moi. Entre autre il a fait un tas d’efforts pour m’apprendre à lire presqu’à l’âge de nourisson. J’avais à peine trois ans que j’essayais de décoder tout les mots et textes que je rencontrais. Aussi bien des noms des rues, des enseignes de magasins, des publicités et tous les magazines que je trouvais à la maison. Mon vocabulaire s’enrichissait et mon monde s’élargissait dans la compagnie de mon plus cher ami, Donald. Dans ces bandes dessinées, je faisais aussi la connaissance, non sans terreur, avec Les Rapetou, les gangsters horribles qui se faisaient incarcérés de temps en temps.

Comme j’étais une enfant asthmatique, on m’a fait faire des examens médicaux assez souvent dans des établissements de santé différents. En parlant de ma situation mes parents mentionnaient souvent le nom de l’hôpital dans lequel je devais entrer pour une période un peu plus longue. Bizarrement, le nom de l’hôpital contenait un mot que je reconnaissais des histoires des Rapetou. Tôle. J’en ai déduit que le temps était venu pour moi de subir une punition ultime. On me mettrait donc en prison. J’étais bouleversée surtout de ne pas savoir si je devais partager ma cellule avec quelques bandits mal rasés et vulgaires. Un jour, j’avais posé la question à mon père: “Papa, je vais rester dans cette prison pour enfant toute ma vie?”

La pratique du yoga a fait remonter à la surface ce souvenir vif et déchirant, le moment où j’ai pensé que je ne verrais plus jamais mes parents et que je passerais ma vie en prison en compagnie des hommes dangereux. Mais finalement, on m’a pas mise dans cette prison. Dans la prison où j’ai vécu, il n’y avait que moi et personne d’autre.

LINNANNEITO

Isäni kunnianhimoisessa otteessa opin lukemaan alle kolmevuotiaana. Niinpä sukelsinkin sanojen ja tekstien maailmaan jo varhain. Tavasin katujen nimiä, kauppojen kylttejä, mainoslauseita, kahlasin lehtiä läpi. Sanastoni karttui ja maailmani laventui erityisesti rakkaimman ystäväni Aku Ankan avulla. Aku Ankoista opin myös pelottavan Karhukoplan seikkailuista. He olivat kauhistuttavia konnia ja istuivat välillä linnassa tuomiotaan.

Lapsena olin astmaattinen ja minua vietiin usein tutkimuksiin. Vanhempani puhelivat aina hetkittäin siitä, miten minut viedään piakkoin Lastenlinnaan. Tunnistin heidän puheestaan linna-sanan ja minun mielessäni asia jäsentyi siten, että nyt oli tullut ison rangaistuksen vuoro. Joutuisin kaltereiden taakse. Erikseen pohdin sitä olisivatko ruokottomat konnat kanssani samassa tyrmässä. Yhtenä päivänä olin kysynyt isältäni: “Isä, jätättekö te minut koko elämäksi sitten sinne lasten vankilaan?”

Joogaharjoitus toi aikanaan tahrattoman ja voimallisen muiston tästä tilanteesta, kun luulin, että en enää koskaan näkisi vanhempiani ja joutuisin olemaan loppuelämäni vankilassa vaarallisten miesten kanssa. Siihen vankilaan en kuitenkaan joutunut. Omassa vankilassani ei minun lisäkseni ollut ketään muuta.

2013-08-09 15.19.21

O mio babbino caro

Sometimes I feel ashamed of myself regarding my earlier unrealistic expectations to my parents: unconditional and perfect love. For so many years I was bustling in my bitterness, harping on all I missed. Obviously one of the reasons for my unhappiness has been my limited vision and understanding about what a parent can give. Whether my parents loved me was not the question. I was angry because I never felt their love. But then gradually, and should I say, sound by sound, I discovered some moments in the past that were stuffed with love.

My dad used to be a butcher by profession. This young butcher had lost his heart to the opera music through his brother, who was an opera singer. That’s why I was listening to wagnerian music at the age of four and following my father’s explanations about the libretti, what was to be listened with a special care, what was I supposed to feel and at which moment. His empathy was spectacular. Music made him a completely different person. He was sensitive, joyful, passionate. The few times I’ve seen my father cry, were when he was listening to opera music.

I remember clearly how I tiptoed to sit next to my father during the first act of Tristan and Isolde in the National Opera House to experience this great music. My dad took my hand and we were communicating with the hand signs all through the evening. Everytime I recognize a scene or an aria I let my father know it by squeezing his hand slightly. He would do the same to remind me of a special musical moment. At some point, I glanced to see my father’s teary eyes and a melancholic smile. And his love. There it was! He was touched by the music and by the fact I could understand and feel the same. My dad shared with me the great dramas, love stories, deaths, incredible emotions, but only through the opera. Somebody else needed to express those feelings for him.

Nowadays I rarely listen to the opera music. When I do, I’m overwhelmed. I feel the music in all my cells. The connection to opera music fills my heart with my father’s love and that love is supreme music.

NOTES PATERNELLES

Parfois j’éprouve de la honte en voyant combien j’ai eu de fausses attentes à l’égard de mes parents. À quel point j’ai exigé un amour inconditionnel et parfait de leur part dans ma tête. Des années et des années d’amertume où je ne voyais que ce qui m’avait manqué. Certainement une des raisons pour laquelle j’étais malheureuse était ma propre vision limitée et ma compréhension insuffisante vis-à-vis à ce qu’un parent est capable de donner. Si mes parents m’aimaient, là n’était pas la question. J’étais mécontente parce que je n’avais jamais senti cet amour. Mais heureusement quelque chose a bougé un moment donné. Goutte à goutte, je commençais à découvrir le lac d’amour où j’avais été bercée toute ma vie et j’ai pu revivre des moments de mon enfance tissés d’un amour parental.

Jeune, mon père était boucher de métier. Par son frère ainé, un chanteur d’opéra, il était aussi amateur d’opéra. C’est pour cela que moi, à l’âge de quatre ans, j’écoutais la musique wagnérienne en suivant attentivement les explications qui allaient avec fournis par mon père. Il connaissait les livrets et les faisait connaître en soulignant certains moments et en me donnant des instructions pour mes émotions. Il voulait que je sente exactement comme lui à un moment donné. La musique le transformait en une autre personne. Il s’adonnait complètement. Il devenait sensible, joyeux, passionné. Les peu de fois que j’ai pu voir mon père pleurer, c’était quand il écoutait l’opéra.

J’ai un souvenir vif du moment où je me glisse parmi les premiers rangs à l’Opéra National de Finlande pour m’assoir à côté de mon papa et pour vivre les moments inoubliables de Tristan et Isolde. Mon papa me prenait par la main et c’est par la main que nous communiquions pendant cette oeuvre magistrale. Lorsqu’il y avait des arias ou des scènes importantes pour nous, on se serrait légèrement la main. Quand c’était une scène vraiment extraordinaire, on serrait plus fort. Par moment, j’osais regarder mon papa du coin de l’oeil et je le voyais fortement ému. Et c’est là que je voyais aussi son amour! Mon papa partageait les grands drames, les histoires d’amours, les morts, les émotions et les passions à travers des opéras. Il avait besoin de musique entre nous pour exprimer ses sentiments à lui.

Aujourd’hui, j’écoute rarement l’opéra. Mais quand ça m’arrive, je suis bouleversée. Je suis émue jusqu’aux os. L’opéra me remplit d’amour paternel. Pour moi, l’amour de mon papa est de la musique céleste.

SÄVELIÄ ISÄLTÄ

Joskus hävettää se, miten ehdotonta ja täydellistä rakkautta olen odottanut ja vaatinut vanhemmiltani. Miten lapsuuden jälkeen olen kihissyt katkeruuksissani kaikesta siitä mistä jäin paitsi. Tietenkin yksi syy siihen on ollut oma vajavainen näkökykyni ja ymmärrykseni sen suhteen mitä vanhemmat voivat antaa. Ei minulle oikeastaan ollut epäselvää se rakastivatko vanhempani minua. Vihainen olin siitä, etten sitä koskaan tuntenut. Jossain vaiheessa pisara pisaralta alkoi kuitenkin eteeni piirtyä hetkiä, jotka paljastivat vanhempieni rakkauden lujan ja kimaltavan kudelman.

Isäni, joka oli syntyessäni ammatiltaan lihanleikkaaja, oli oopperalaulajaveljensä kautta tutustunut oopperataiteeseen ja menettänyt sille sydämensä. Niinpä minä sitten jo nelivuotiaana kuuntelin kotona Wagnerin teoksia isän selittäessä libretot viuhuen mitä niissä tapahtui ja mikä kohta musiikissa oli erityisen hieno ja tärkeä. Missä minun piti tuntea ja mitä. Hänen eläytymisensä oli ensiluokkaista ja mykistävää. Musiikki muutti hänet kokonaan toiseksi ihmiseksi. Herkäksi, iloiseksi, kiihkeäksi. Ne harvat kerrat kun olen nähnyt isäni itkevän, ovat olleet hänen kuunnellessaan oopperaa.

Viisivuotiaana hiivin Tristanin ja Isolden ensimmäisessä näytöksessä Kansallisoopperan toiselle riville kuuntelemaan oopperan loppuun. Isä otti kädestä kiinni ja koko oopperan ajan käsimerkit kulkivat välillämme intensiivisesti kaikista tutuista kohdista. Välillä uskalsin kääntää päätänikin ja näin isän liikuttuneen hymyn. Ja rakkauden. Siinä se oli! Liikutus musiikista ja siitä, että minä ymmärrän. Isä jakoi kanssani suuret draamat, rakkaustarinat, kuolonkohtaukset, valtavat tunteet, mutta oopperan kautta. Oli tärkeää, että joku ilmaisi ne meidän puolestamme.

Harvoin kuuntelen nykyisin oopperaa. Se liikutus, joka minut valtaa, on suurta, kehollista, täydellistä. On se hassuakin. Silloin muistan isän rakkauden ja sydämeni täyttyy siitä kokonaan. Se rakkaus on ihmeellistä musiikkia.
Nimetön-7

1965

There was a time when I was thinking that in 1965 everything didn’t go perfectly for me. After having got to this world with the help of a suction cup I could spend eight weeks in my mother’s arms. After that my mother went back to work and I was “taken care” by a nanny. My mom would come to take me home in the evenings and I would have some bites and stings on my ears, on my nose and I was dirty in wet diapers. Later my mother told me that every morning when we approached my nanny’s house, I started to scream my fear. She was wondering what was wrong.

Then I had another nanny. And another. The housewives who at that time took care of other people’s children, didn’t necessarly do that by vocation. During these months my anxiety and difficulties in breathing were getting so bad that my parents took me to the hospital for a thorough medical examination. I was hospitalized for a week at the age of four months. The medical crew told my parents not to come to see me during the examination period not to make me miss them every time they’d leave. My parents said goodbye to me and this moment gave my future life its colours. When my parents finally came to take me home, they found me tied up to my bed from my wrists. They were told it was the best way to make me fall asleep. I had to struggle in my distress and finally was so exhausted that I fell asleep.

In my teens I sometimes asked myself why I was living continuously in horrible fears. In the night I would wake up my heart beating, scared to death of a cold touch of an unknown person who would give injections to me. Through my yoga practice I’ve been taken to the source of my fears. The information I had and the physical memories were connected at some moment and I could go through the whole spectrum of terror and feel the flames of despair going through me. I was paralyzed, apathetic and enraged at the same time. It was like staring to my past without knowing what to do. I felt totally alone and helpless.

That was a great start for life. As good as any start and probably much better than many others. I was given a package cointaining fear for loneliness and fear for people. 😀 That’s why I didn’t enjoy life neither alone nor with others for decades. I was afraid. Afraid of people’s coldness, their empty eyes, gaunt faces. I had to take it, of course, like all of us. For me it went deep, it felt more personal and harrowing. I was also afraid to be left alone, to be abandoned. And I was.

But I also got a fire inside, love for life and faith in my capacity to survive anything. I always understood that nobody could save me. Not my father, not my mother, nobody. Thirty years later I started to practice yoga and that was the way to the house of horrors and the way out of it. Now I feel blessed and grateful whenever I’m alone and whenever I’m with other people.

1965

Il y a eu des moments dans ma vie où j’ai pensé que les choses auraient pu se passer mieux pour moi l’an 1965. Aprés être arrivée dans ce monde par l’intervention d’une ventouse obstétricale, j’ai pu passer huit semaines dans les bras de ma maman. Après, comme ma mère devait retravailler, on m’a amenée chez une nounou.  Le soir, ma mère venant me chercher me retrouvait souvent dans un état piteux: mordue dans le nez, dans l’oreille, mouillée dans les couches sales. Ma mère m’a raconté plus tard que lorsque nous nous approchions la maison de ma nounou le matin, je commençais à hurler ma détresse. Elle s’était posé quelques questions.

Après, j’ai eu une autre nounou et encore une autre. Les femmes au foyer à l’époque s’occupaient des enfants des autres sans en avoir vraiment la conviction. Durant ces mois mon anxiété et mes difficultés de respirer s’aggravaient tellement que mes parents, privés du sommeil, m’ont amené dans un hôpital pour faire des examens médicaux spéciaux. J’ai été hospitalisée pour une semaine à l’âge de quatre mois. Les médecins disaient à mes parents de ne pas me rendre visite du tout pendant cette période pour qu’ils ne me manquent pas après chaque moment de retrouvailles. Mes parents me disaient donc au revoir et ma vie, à ce moment-là, prenait une tournure qui allait influencer les années à venir. Au bout d’une semaine mes parents sont venus me chercher et ils m’ont retrouvé attachée  au lit par les poignets. On leur a appris que comme je me débattais dans mon angoisse, attachée fermement, je finissais par m’endormir.

À l’adolescence, je me demandais souvent pourquoi je vivais des horreurs continuellement. Pourquoi dans la nuit, je me réveillais tout d’un coup avec mon coeur qui battait, effrayée d’être attrapée d’une main froide qui me fasse des piqûres. Par ma pratique du yoga, j’ai pu aller jusqu’à la racine de mes peurs. Avec l’information que j’avais et les souvenirs de mon corps, il y a eu une connection à un moment donné et j’ai pu vivre tout le spectre d’émotions de terreur et sentir les flammes de desespoir me brûler à l’intérieur. J’étais à la fois paralysée, apathique et enragée. C’était comme si je fixais des yeux mon passé sans savoir quoi faire. Je me sentais absolument seule et désemparée.

Vous voyez, j’ai eu un début de vie génial. Aussi génial que n’importe quel autre début ou même meilleur que les débuts de vie de beaucoup. J’ai eu un paquet-cadeau qui contenait la peur de la solitude et la peur des autres. 😀 C’est pour cela que pendant des décennies je n’ai pas su comment vivre. J’avais peur de la froideur des gens, de leurs regards et leur gestes vides. J’ai vécu quand même comme tout le monde, mais j’ai probablement pris les choses un peu plus personnellement et avec pas mal d’angoisse. J’avais également la phobie d’abandon. J’ai été délaissée.

Mais ce qui compte, c’est que j’avais eussi eu un énorme feu à l’intérieur, un amour pour la vie et la confiance en mes capacités de survivre à tout dans la vie. J’avais compris dès le début que personne ne pouvait me sauver. Ni mon père, ni ma mère. Personne. Trente ans plus tard, j’ai commencé à pratiquer le yoga. C’était le moment où j’entrais la maison hantée pour en sortir plusieurs années après. Aujourd’hui, je me sens reconnaissante que je sois seule ou en compagnie.

1965

Oli aika, jolloin ajattelin, että syntymävuonnani asiat eivät omalta kannaltani edenneet parhaalla mahdollisella tavalla. Kun olin imukupin avulla päässyt tähän maailmaan sain olla äitini hellittävänä kahdeksan viikkoa. Sitten minut vietiin “hoitopaikkaan”, josta äitini haki minut iltaisin hoitamattomana ja joskus purtuna korvasta, joskus nenästä. Haisin likaisissa vaipoissani. Äitini on myöhemmin kertonut, että kun aamuvarhaisella lähestyimme tätä hoitopaikkaa, aloin rääkyä hätääni. Hän oli sitä vähän ihmetellyt.

No, sitten sain toisen hoitopaikan ja kolmannenkin. Kotiäideillä, jotka tuohon aikaan ottivat lapsia omiensa lomiin, ei ehkä suurta hoitoviettiä ollut. Näinä kuukausina hengenahdistukseni paheni siten, että unettomia öitä viettäneet vanhempani veivät minut lopulta sairaalaan perusteellisiin tutkimuksiin. Jäinkin  sitten viikoksi sairaalaan ollessani neljän kuukauden ikäinen. Silloin vannotettiin, että vauvaa ei saa tulla katsomaan. Näin vauvassa ei ikävä herää vanhempiansa kohtaan. Niinpä vanhempani sanoivat minulle näkemiin ja elämäni sai siitä oman väripalettinsa. Kun vanhempani sitten tulivat minua hakemaan, he löysivät minut ranteista köytettynä sänkyyni. He kysyivät syytä ja saivat tietää, että kun hengenahdistuksessani kieriskelen sängyssä tarpeeksi kauan voimatta kääntyä, nukahdan ponnisteluihini.

Ihmettelin kyllä jo nuorena tiettyjä kauhukuviani, jotka ilmenivät öisin. Saatoin herätä sydän pamppaillen pelkoon siitä, että joku riisuu minulta vaatteet kovakouraisesti ja pistää minuun piikkejä. Joogaharjoituksessa olen myöhemmin päässyt pelkojeni alkulähteille. Tieto ja hämärät kehomuistot yhdistyivät jossain vaiheessa ja sain kokea koko kauhujen kirjon, epätoivon lieskojen polttavat lyönnit lävitseni. Samalla kun olin aivan halvaantunut ja apaattinen, olin raivoissani. Ikään kuin tuijotin menneisyyteeni näitä kohtauksia elämästä tietämättä mitä tehdä. Ennen muuta olin äärettömän yksin.

Se oli hyvä alku tälle elämälle. Yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu ja luultavasti paljon parempi kuin moni muu. Sain paketin, joka sisälsi jäytävän pelon sekä yksinäisyyttä että ihmisiä kohtaan. 😀 Siksipä minulla ei moneen vuosikymmeneen ollut hyvä yksin eikä muiden läheisyydessä. Pelkäsin. Pelkäsin ihmisten konemaisuutta, kylmiä katseita, kolkkoja eleitä ja olen tätä saanut kokea niin kuin kaikki muutkin. Olen kokenut sen kenties vain syvemmin, henkilökohtaisemmin ja raastavammin. Eniten pelkäsin sitä, että minut jätetään yksin. Tunsin itseni täysin avuttomaksi.

Sain kuitenkin myös sisälleni valtavan roihun, rakkauden elämää kohtaan ja uskon omaan selviytymiskykyyni. Ymmärsin aina, että kukaan ei voi minua pelastaa. Ei isä, ei äiti, ei kukaan. Koska kukaan ei pelastanut piikeiltä, ikävältä, pelolta. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin aloitin joogan ja se osoitti minulle tien ensin sisään kauhulinnaan ja sitten sieltä pois. Nykyisin tunnen suurta onnea ja kiitollisuutta sekä yksinolosta että muiden seurasta.

vappurossi

Drawing by Vappu Rossi in Crowd, 2009, group portrait project. Charcoal on wall, Joensuu Art Museum. http://www.vappurossi.fi/25

A windy day

In my childhood my parents couldn’t often afford buying clothes. There was enough money to buy new cloths for me matching my growth. I can recall vividly multiple pieces of clothing, because every cloth provoked some sensations and some of them evoked emotions in me.

I remember when I got a beautiful white hat with a tiny peak at the age of four. Its fabric was amazingly gleaming and that pure whiteness filled my heart with joy. The strap passing beneath the chin was snapped on the ear on one side of the head. The hat was supposed to protect my ears against the autumnal wind and that’s why my mother made me wear it when I wanted to go out to cycle with other children.

I had noticed how the older girls were cool. They held the handlebar of the bike with only one hand and some of them were holding their hat in the other hand. That triggered something in me. I wanted to be a cool big girl too and hold the handlebar with only one hand and at the same time show the others my brand new shiny hat! I was gazing the hat fluttering in the wind and I felt light as the wind!

Two seconds later I brought the other hand back down again to catch the handlebar and the strap of the hat was quickly taken by the whirl of the wheel. The fluffiness of the hat between the spokes made my bike stop very smoothly and the contrast to that was given by my torn, dirty and oily hat.

The happy emotion changed instantly to deep sadness and then to fear, because I realized that I had to go home to confess. My tears were pulling their way out through my chest, but I resisted. I walked the stairs up to the 7th floor and I knocked. The doorbell was not used, because nobody was supposed to disturb my father. To my knock, my father asks: “Who is it?” “It’s me, Anne” and I have this idea that maybe I can make things better if I make him laugh, so I add: “with the Hat.” I’m ashamed of my poor sense of humor, but it’s all I got. I can feel my father opening the door, but then he repeats his question: “WHOOO?” And I repeat too: “It’s me, Anne” and I go on: “With the Hat..” My father is hesitating. Finally he opens angrily, with tense jaws: “Where’s your hat?” Slowly, I show him the hat I was holding behind my back. My father sees it and grabs me by my hair. So I enter.

AUTANT EN EMPORTE LES RAIS

Dans mon enfance, mes parents avaient juste assez d’argent pour m’habiller modestement et aux besoins de ma croissance. J’ai des souvenirs vifs de beaucoup de vêtements puisque chacun procurait des sensations différentes et beaucoup évoquaient des émotions aussi par leur apparance.

Je me souviens clairement d’un jour où j’ai eu une casquette cache-oreilles blanche. Le tissu luisant était d’une blancheur éclatante et ça remplissait mon coeur de joie. On attachait la casquette avec un bouton à pression sur une des oreilles. Le chapeau devait me protéger les oreilles contre le vent d’automne et c’est pour cela que maman me l’a fait porter quand je sortais faire du vélo avec les autres enfants de notre immeuble.

Je me rendais compte combien les filles plus âgées que moi étaient cools. Quelques-unes d’elles ne tenaient le guidon qu’avec une main et avec l’autre leurs casquettes. Je voulais être comme elles! Alors je tenais le guidon avec une main et avec l’autre, je balançais ma casquette brillante au gré du vent pour leur montrer mon habileté et pour les rendre un peu jalouses. Je me sentais légère comme le vent.

Jusqu’à ce que je rattrape le guidon et que je sente un arrêt adouci – par ma casquette qui se trouve entre les rais de la roue antérieur de mon vélo. Je constate les dégâts, le tissu déchiré et visqueux, la beauté détruite.

Ma respiration se bloque à cette vision et je suis très triste. Je sens une peur monter dans mon coeur, car je savais qu’il fallait monter chez moi au 7ème étage pour confesser. Je grimpe et je frappe à la porte. À mes coups, mon père fait: “C’est qui?” et je lui réponds: “C’est moi, Anne..” et quelque chose en moi veut mettre un peu d’humour dans tout ça et je m’entends continuer: “..et la casquette.” Je me sens gênée, parce que je sais que je n’arrive pas à faire rigoler mon père. Je le sens s’approcher encore plus, mais il hésite à ouvrir et il me repose la question, plus énervé: “Quiiiii?” Et je réponds de nouveau: “C’est moi, Anne..” et j’ajoute: “..et la casquette.” Mon père hésite encore, mais finit par ouvrir, les mâchoires serrées: “Où est ta casquette?” Lentement, je lui présente les restes de la casquette. Il m’attrape par les cheveux. Je rentre chez moi.

NAVAKKAA JA PUUSKAISTA

Minun lapsuudenperheessäni ei vaatteita ostettu usein. Juuri ja juuri rahat riittivät välttämättömiin vaatehankintoihin, joita tehtiin lähinnä minun kasvuni niin vaatiessa. Muistan elävästi jokaisen isomman vaatekappaleen, koska niihin kaikkiin liittyi tuntemuksia ja myös vahvoja tunne-elämyksiä.

Nelivuotiaana sain huumaavan kauniin valkoisen hatun, jossa oli pieni lippa. Hatun kangas oli kiiltävää ja sen häikäisevä valkoisuus hiveli silmieni kautta sydäntäni. Remmi kulki leuan alta ja se nepparoitiin vastakkaiselle korvalle kiinni. Hattu tuli syvälle korvien yli ja kun sitten lähdin hatun ostopäivänä pihalle pyöräilemään, se laitettiin minulle päähän syksyn tuulelta suojaamaan.

Olin pistänyt merkille miten isommat tytöt pyöräilivät ihastuttavasti pitäen kiinni vain yhdellä kädellä ohjaustangosta ja heiluttaen toisessa kädessä hattuaan. Niinpä halusin minäkin toisaalta näyttää isolta tytöltä ja toisaalta herättää muiden huomion säihkyvän valkoisella hatullani. Katselin hatun lepatusta kädessäni ja olin onnellinen.

Kun sitten laskin käteni alas ottaakseni taas tangosta hetkeksi kiinni, heilahti hatun leukaremmi pyörän pinnojen väliin ja pyörivä ratas imaisi hetkessä nieluunsa koko hatun. Matka pysähtyi hatun pehmeään jarruun ja surulliseen näkyyn: uusi hattuni oli pinnojen välissä rikkihiertyneenä, mustaan öljymönjään likaantuneena.

Äkisti vaihtunut tunnetila huolettomuudesta suruun, muuttui peloksi, kun tajusin, että minun pitää välittömästi lähteä kotiin tunnustamaan upouuden hatun tuho. Itkun paine sydämeni juurissa kävelen rappuset kahdeksanteen kerrokseen ja koputan ovelle. Ovikello ei ollut käytössä, koska isän piti saada olla rauhassa. Koputukseen isä ärjäisee: “Kuka?” Vastaan: “Anne..” ja hädässäni äkkään, että huumorilla voin saada ehkä jotain anteeksi. Lisään teennäisen leikkisään sävyyn: “..ja hattu.” Leikkisyyteni hävettää minua, mutta yritän pelastaa mitä pelastettavissa on. Aistin, että isä on jo avaamassa ovea kuullessaan nimeni, mutta pysähtyy oven takana ja kysyy uudelleen ärtyneenä: “Kuuu-kah?” Vastaan taas: “Anne.” Ja kiusaantuneena jatkan samaan tyyliin kuin hetkeä aiemmin: “Ja hattu.” Isä empii yhä. Sitten ovi avautuu vihaisella eleellä ja näen isän kiristyneet leukaperät. Hattu on selkäni takana piilossa. Isä kysyy: “Missä sun hattu on?” Hitaasti tuon hatun selkäni takaa. Isä ei sitä ehdi kauhistella, kun tempaisee minut hiuksista sisään miettimään tekosiani.

Image

Photo by Minna Nuotio

Birthmark

I have a very small birthmark on my right hand. I can remember something about the moment when I first realized that it was there and how ugly it was. I used to gaze it and just hate it.

In the kindergarden I was ashamed of that small brown spot and I wanted to hide it.  I used to cover it all the time with my left hand trying to look very natural crossing my hands and holding one hand with the other.

The same year I realized I had a small hole in my gymnastic shoe I had to were in common sessions. That’s was really unbearably shameful for me. The hole was too ugly and boyish.  I took care of that problem by hiding the hole on the right foot shoe with my left foot.

When I needed to walk, it was not so easy. Feet crossed, hands crossed. My left side was to cover the right side imperfections. That I knew and that was the easy part. 😀

TACHE DE NAISSANCE

J’ai un petit grain de beauté sur le revers de ma main droite. J’ai un vague souvenir du moment où je l’ai aperçu quand j’étais petite fille. Je le détestais. Il était moche. Il était mon ennemi. Mon regard furieux retournait s’y balader.

À la maternelle, la honte de ce petit point marron ne faisait que grandir. Ainsi, posais-je ma main gauche sur ma main droite avec autant de naturel que possible. Je tenais ma main emboîtée dans l’autre.

C’était la même époque où je me suis rendu compte qu’il y avais un petit trou dans mon chausson sur le gros orteil. J’avais encore plus honte de cette laideur. Quand tous les enfants se réunissaient l’après-midi dans la grande salle pour chanter, je m’assayais et je le cachais en posant mon pied gauche sur mon pied droit.

Parfois, je devais me mettre debout pour marcher et tout ça devenait un peu difficile. Les chevilles croisées, les mains croisées. Mais je savais ce qu’il fallait cacher. Sous cette perspective, la vie était facile. 😀

LUOMI

Minulla on pieni luomi oikeassa kädenselässä. Muistan jotain siitä, kun äkkäsin sen lapsena ja aloin sitä sitten seurailla mulkoillen. Mietin miten ruma se on ja miksi se on siinä pilaamassa elämäni. Tuijotin sitä usein mykkänä kuin vihamiestä.

Leikkikoulussa aloin hävetä luomea. Pidin vasenta kättä “luontevasti” aina oikean käden päällä, semmoisessa pappien käsiotteessa.

Samoihin aikoihin leikkikoulussa käytettäviin sisätossuihin puhkesi reikä oikean isovarpaan kohdalle. Sitä häpesin toden teolla ja kuvittelin kaikkien katsovan sitä pilkallisesti. Kun olimme yhteislauluhetkissä, istuin niin, että peitin vasemmalla jalalla oikean isovarpaan.

Välillä minun piti tietenkin kävellä ja silloin elämä oli hankalampaa. Tiesin kuitenkin mihin asentoon halusin aina päätyä, istuin tai seisoin. Siinä mielessä elämä oli helppoa. 😀

Image

Best in life

båtskilla

If I was to give a diagnosis for the first 45 years of my life, it would be this: Chronic emotional pain syndrome.

Besides that I had the faith, that there’s something else too. No idea where that comforting spark came from, but thanks to that I never completely identified myself with this syndrome, even if it was the most tangible feeling of my physical and emotional reality. I was depressed, painfully anxious and fearful towards anything and anybody.

From a very young age I was interested in people with heavier and horrible destinies, people to identify with and to learn from. In literature, in movies I searched for the stories where people were left with nothing. Where they were humiliated,  taken their hope, everything. Those fellows  could show me how to overcome HC destinies and it helped me not to fall into the self-pity. The self-pity was all the time very close and the worst feeling ever. It meant to be endlessly a victim.

In my childhood I was a victim of physical and psychological abuse. Later I put a big part of my energy to struggle against the feeling and attitude of a victim. But the victim in me couldn’t find anything but people who continued to treat me what I was used to.  Being beaten sometimes almost to death I stood up after every violent act and I showed myself  that nobody could ever kill me. I could take anything. In my own eyes every time I survived I was a heroic winner. I didn’t realize I was repeating the same emotions over and over again: I’m just a piece of shit and good for to be abused. All I could understand as love was the hate covered in “love”.

At the age of fifteen, I was put to a  kind of children’s home. I could finally leave my childhood home and go to a place where everything was fair. If I did something wrong, I got punished. But only then. It was a big change and a huge relief. The staff gave me a safe feeling. There I was among the children taken from their alcoholic parents, violent parents, incestuous parents, with those beaten, abandoned, those who had seen terrible things like people killed in front of them.

Anne was my best friend. She was beautiful like a fairy. Very sensitive, fragile, gentle and extremely nervous. Her mother had been stabbed to death by her father’s new girlfriend. She used to remember the number of hits: 159 on her mother’s body. We used to listen to Pelle Miljoona all evenings through, usually not talking, just smoking cigarettes. Smoking and crying silently our hearts out with sadness, life, love, hope.

I remember once Anne broke the silence and said with conviction:  “I feel the best thing in life is fucking. What’s best in life for you, Anne?”

I thought, smoking was the best thing in life. Back then.

ÇA DÉPEND..

La diagnose pour moi et par moi, pour les premiers 45 ans de ma vie, est: Syndrome de  peine émotionnelle chronique. Telle était ma réalité. J’ai été déprimée, anxieuse et peureuse au point où ça faisait mal et que ça me paralysait. Quelque part, j’avais la foi. Une étincelle qui me disait qu’il y a une vie sans cette douleur permanente. Faut juste trouver le chemin.

Même à la recherche d’une vie sereine et pleine d’amour, je ne rencontrais que des gens avec des destins durs et pesants. La litérature et le cinéma m’offraient également des personnages avec qui je pouvais m’identifier. Plus c’était horrible, plus ça me donnait, me consolait. En voyant les horreurs les plus choquantes, Je n’avais plus rien à me plaindre. Parce que dans tout ça, l’émotion la plus insupportable, était le sentiment d’être une victime. Une victime à l’infini, incapable de surmonter les obstacles pour de bon.

Dans mon enfance, j’avais été victime des violences physique et psychologique d’où le trouble de stress post-traumatique. La victime en moi ne rencontrait que des copains qui me maltraitaient. Parfois, j’ai été battue presqu’à la mort et j’en sortais en héroïne – pour moi-même. Je me disais qu’on pouvait pas me soumettre. Je peux tenir le coup. Je supporte tout. Et en même temps, j’étais aveugle: je ne faisais que répéter les situations que je connaissais de mon passé. Je me faisais traiter comme de la merde et j’étais bonne à être abusée. “L’amour” que je comprenais et que je savais  recevoir, était destructif et en fait des expressions de la haine.

À l’âge de 15 ans, j’étais transférée dans une maison d’asile pour les enfants et jeunes. Pour moi, c’était un soulagement de me trouver dans un endroit avec des règles respectés au moins par le personnel. Il y avait une justice qui me plaisait énormément et qui me rassurait. Mes amis étaient des enfants et des jeunes abandonnés par leurs parents, battus par eux, des familles à problèmes multiples où parfois il se passait des horreurs, des viols, des meurtres.

Ma meilleure amie s’appelait Anne aussi. Elle était frêle, nerveuse et gentille. Sa maman avait été poignardée à mort par la copine de son père. Anne évoquait de temps en temps ces 159 coups de couteau dans le corps de sa maman.

On était bien ensemble. On écoutait de la musique sans trop s’adresser la parole, on pleurait notre destin. Je me souviens quand cette belle fée ouvre la bouche une fois et me fait avec une voix pleine de conviction: “Ce que j’aime le plus dans la vie, Anne, c’est baiser! Et toi, Anne, qu’est-ce que tu aime le plus?”

Je crois, qu’à l’époque, j’aimais fumer des cigarettes et écouter la musique.

MOOTTORITIE ON KUUMA

Jos antaisin elämäni ensimmäisille neljällekymmenelleviidelle vuodelle diagnoosin, se olisi ‘krooninen henkisen kivun oireyhtymä’.

Vuosikaudet ja -kymmenetkin kuvittelin, että kaikki muut ihmiset elivät samaa ahdistunutta kaaosta kuin minä. Jossain vaiheessa aikuisiällä aloin epäillä tätä  ja tajusin, ettei kaikkia masenna sittenkään samalla raastavalla tavalla, eivät kaikki koe elämää ainoastaan kivun eri asteina.  Tunsin kaikki tunteet kipuna. Olen ollut masentunut, kivuliaan ahdistunut ja häiriintyneen pelokas koko elämäni ja se on tuntunut päivittäisinä tuskatiloina, ahdistuspuuskina, epätoivona.

En koskaan suostunut kokonaan samastumaan tähän sairauteen, vaikka se olikin tuntuvin osa kehollista ja emotionaalista todellisuuttani. Sisälläni oli kuitenkin kipinä, usko toisenlaisesta mahdollisuudesta. Nuoresta asti hain kuitenkin aina vaan raskaampia maisemia ja kohtalotovereita. Hain myös kirjoista ja elokuvista niitä tarinoita, joissa ihmisiltä viedään kaikki toivo, kaikki kunnia, kaikki. Ne tarjosivat sellaista hardcore-vertailukohtaa, että en kehdannut edes omissa silmissäni  liukua itsesääliin. Itsesääli ja uhrius oli lamauttavinta mitä hetkittäin koin.

Lapsuudessani olin henkisen ja fyysisen väkivallan uhri. Uhrius jatkui myöhemmin joissain tilanteissa, mutta suuri osa energiastani suuntautui taisteluun tätä vastaan.  Uhri minussa hakeutui kuitenkin kerta toisensa jälkeen suhteisiin niiden ihmisten kanssa, jotka pahoinpitelivät ja halveksivat minua. Kamppailin kuoleman rajalle vieneistä pahoinpitelyistä ylös ja näytin itselleni, että minua ei nitistetä millään. Kestän kaiken.  Nousin niistä kokemuksista sankarina ja voittajana kerta toisensa jälkeen.  Huomaamattani elin tuttua tunneskaalaa, että olen paska ja kelpaan vain hyväksikäytettäväksi. Pystyin ymmärtämään ja haluamaan vain sellaista minuun kohdistuvaa “rakkautta”, joka sattuu ja tuhoaa.

Viisitoista-vuotiaana jouduin ja pääsin Naulakallion vastaanottokotiin. Pääsin pois lapsuudenkodista paikkaan, jossa sain oikeasti tekojeni mukaan enkä yhden ihmisen mielivaltaisuuden mukaan. Se tuntui suurelta helpotukselta. Myös hoitajien aito huomio tuntui turvalliselta. Siellä ystävinäni olivat alkoholistiperheiden riidoista suojaan tuodut ja huostaanotetut nuoret,  isiensä ja  isän kaverien raiskaamat, mykiksi hakatut, kierosilmäisiksi piestyt, murhia todistaneet lapset ja nuoret.

Parhaan ystäväni, Annen, äidin oli puukottanut kuoliaaksi isän tyttöystävä, silloin Suomen vaarallisin naisrikollinen. Anne muisteli niitä 159:ää puukoniskua aika ajoin ja sitä miten äitipuoli poltti heidän hamsterinsa pensaassa ja nautiskeli niiden kitinästä.

Annen kanssa minun oli hyvä olla. Kuuntelimme  illat läpeensä sängyllä vierekkäin kahta biisiä:  Pelle Miljoonan ‘Moottoritie on kuuma’ ja ‘Tahdon rakastella sinua’.  Sadat polttavat kerrat sydämemme syttyivät toivosta, vapaudesta, nuoruudesta ja rakkaudesta samalla kun itse olimme lukkojen takana sekä konkreettisesti että sisäisesti.

Kuuntelimme musaa, itkimme hiljaa ja poltimme paljon tupakkaa. Anne oli kaunis kuin keiju, ulkoa ja sisältä. Täynnä rakkautta ja haurautta.  Muistan hetken, kun biisin päätteeksi hiljaisuus rikkoontui Annen ponnekkaisiin sanoihin: “Kaikist ihaninta  elämässä on naiminen. Mikä sust on ihaninta?”

No, must oli tupakan polttaminen. Ja Pelle Miljoona.