⟢ Honesties ⟣

Usually when we talk about the cornerstones of the yoga philosophy, the concepts of Ahimsa and Satya are brought forward. That’s not a surprise, because these principles don’t belong only to the philosophy of yoga, they are very closely linked to anybody’s life. And we are dealing with these things every single day. 

I have often heard that Satya, the truthfulness, shouldn’t never be valued more highly than Ahimsa, the principle of non-violence. We should be truthful, but not to the detriment of hurting somebody. This kind of emphasis is not directly found in the Yoga Sutra of Patanjali. Actually, on the contrary. Yama – all five principles under which the yoga practitioner observes and practices self-discipline – are all equal. They are equal also because they all somehow include all others and are interweaved. 

As life is complex, so is yoga philosophy that teaches us how to live a good life. If you live your life intellectually, it’s a big challenge to live up these principles of respecting all life and being truthful. It can seem even impossible, because sometimes it feels that if you obey to one principle you have to give up another one. Mind has its limits. The heart doesn’t have limits. It understands everything. 

There are many sides to truthfulness. What about for example when our words in their truthfulness touch people or even hurt them, and those same words finally change their life in a good way? And that’s the point! The criterium cannot be whether the truth hurts, but on one hand, why do we say what we say and on the other hand and where do our words lead the other. 

The ultimate criteria is still Ahimsa, but it’s an experience in our heart. When we act from LOVE and for life, we know what is right. We find the right words and we have the courage to express what is to be expressed even if we hurt somebody momentarily. 

Love is responsibility. Responsibility is understanding the necessity of growth in life. That’s why our honesty can sometimes hurt and still be the right thing to do. If honesty leads to growth, it usually is justified.

LA VÉRITÉ BLESSANTE

On entend souvent dire que Satya, véracité, ne devrait pas évincer Ahimsa, non-violence. Nous sommes censés être honnêtes et véridiques, mais sans blesser personne avec notre vérité. Toutefois, ce n’est pas sur cette idée que le Yoga Sutra de Patanjali insiste. C’est presque le contraire. Les cinq principes – Yama – que nous observons en nous et sous lesquels nous pratiquons la discipline, sont tous égaux. Ils sont égaux aussi, parce qu’ils se contiennent les uns les autres et s’enchevêtrent.

La vie est complexe et la philosophie du yoga l’est naturellement aussi, en étant un système qui aide à construire une vie saine et équilibrée. Si nous vivons notre vie intellectuellement, ça serait un grand défi de vivre selon ces principes qui respectent toute expression de vie. Ça peut nous paraître même impossible, vu qu’en suivant un règle, nous avons l’impression de devoir en laisser tomber un autre. Le mental a ses limites. Le cœur n’en a pas. Il comprend tout.

Il y a plusieurs facettes à la véracité. Par exemple, nos mots dans leur vérité peuvent toucher quelqu’un ou même faire mal à quelqu’un et par là, ils changent quelque chose en bien en eux. Le critère n’est pas si la vérité fait mal, mais plutôt pourquoi nous émettons ce que émettons et en plus, où nos mots vont conduire l’autre.

Le critère ultime est toujours Ahimsa, mais c’est une expérience dans notre cœur. Lorsque nous agissons à partir d’amour et pour la vie, nous savons ce qui est juste. Nous trouvons les mots justes et nous avons le courage d’exprimer ce que nous devons exprimer même quand ça fait mal à quelqu’un dans un moment donné. 

L’amour est responsabilité. La responsabilité veut dire la compréhension de la nécessité de grandir dans la vie. C’est pour ça que l’honnêté peut parfois faire mal, car elle fait grandir.  Et si elle amène l’autre à grandir, elle est justifiée. 

TOTUUS SAA SATTUA

Puhuttaessa joogafilosofisista elämää järjestävistä kulmakivistä, tuodaan usein esiin Ahimsan ja Satyan merkitystä. Eikä ihme, sillä nämä asiat eivät kuulu yksinomaan joogafilosofiaan, vaan liittyvät tiiviisti kaikkien ihmisten elämään. Me olemme tekemisissä näiden asioiden kanssa jopa päivittäin. 

Monesti kuulee korostettavan, että Satya, totuuden puhuminen ei saa jyrätä väkivallattomuuden ihannetta (Ahimsa). Meidän tulisi siis olla rehellisiä ja totuudellisia loukkaamatta rehellisyydellämme. Patanjalin Joogasutra-tekstistä ei tällaista painotusta kuitenkaan löydy. Oikeastaan päinvastoin. Yama – ne asiat, joiden suhteen joogaa harjoittavan tulee haluta pitää itsekuria – ovat kaikki keskenään samanarvoisia. Ne ovat samanarvoisia myös siksi, että ne ovat kaikki toistensa osia ja kutoutuvat toisiinsa.

Elämä on monisyistä ja niin on joogafilosofiakin, joka tarjoaa eväitä hyvään elämään. Jos elämää elää älyllisesti, on suuri haaste voida elää näiden periaatteiden mukaisesti. Silloin voi nimittäin näyttää siltä, että kun yhtä periaatetta toteuttaa, joutuu luopumaan toisesta. Mielen rajat tulevat helposti vastaan, kun taas sydämellä ei tällaisia rajoja ole. Sydän ymmärtää kyllä.

Totuudellisuudessa on monta puolta. Jos esimerkiksi sanamme kaikessa totuudellisuudessaan koskettavat jotakuta jopa satuttavasti, koska ne osuvat ja sitten lopulta vaikuttavat elämää parantaen, niin se muuttaakin kaiken. Kriteeri ei voikaan siis ole se, loukkaako joku asia, vaan yhtäältä se, miksi sanomme, mitä sanomme ja toisaalta, mihin tekomme ja sanamme johtavat.

Ylimmäksi kriteeriksi nousee edelleen Ahimsa, mutta nimenomaan kokemuksena omassa sydämessämme. Kun sanamme nousevat RAKKAUDESTA ja ovat elämän puolella, me tiedämme, mikä on oikein. Me löydämme sanat ja uskallamme sanoa, vaikka hetkellisesti loukkaisimmekin. 

Rakkaus on vastuullisuutta. Vastuu on sitä, että ymmärrämme henkisen kasvun välttämättömyyden hyvän elämän rakennusaineena. Siksi rehellisyytemme voi joskus loukata ja silti olla oikein. Jos se loukkaa jotakuta niin, että siitä seuraa jotain parempaa, on rehellisyys ajanut asiansa.

children of mysore

A couple of last years the sexual misconduct of Sri K Pattabhi Jois toward some yoga students has been exposed and discussed in Ashtanga yoga community and beyond. Different kind of discussions have raised in social media, some of them very fervent, some more calm. Some people have totally refused to hear about these accusations and testimonies of the victims. The victims have had space to express themselves alone, because the said abuser is gone and can’t take responsibility or defend himself. In this context it’s been underlined that the victims shouldn’t be guiltified. The guilty one is always the abuser.

And naturally the set up already proves this. One abuses and the other gets abused. Still I’m not convinced that the discussion would be fruitful if we continue to treat this subject from the perspective of guilt – innocence. We already know how these parts were distributed in the manuscript. We can’t change anything in the past. What can we learn for the future? First we need the understanding of the prerequisites for these abuses.

Has anybody ever emphasized that essential in Ashtanga yoga is that the student-teacher relationship is a relationship between two ADULTS? In yoga it’s not unusual that the student comes not only to practice yoga, but is also looking for a mother or a father. This is how the relation gets twisted. There’s a child and a parent. This is something I’ve witnessed in Mysore a lot. The attitude from the very beginning of the student is to submit oneself, which has nothing to do with natural humbleness or commitment. Matthew Remski, who interviewed the Pattabhi Jois’ victims, writes that Pattabhi Jois was a father figure for many.

When the student is in the child’s position, (s)he becomes irresponsible. I don’t know how this could be different. There are no responsible children. When the child gives the total power to the other, this awakes the possibility of abusing the power in the other. The situation is about dynamics between two people (two adults regressed to children or two traumatized adults) in which both have a role to play. 

Of course, if we want to judge, we can point the finger at the one who committed the improper behavior. And of course it’s wrong! Any teacher must carry his/her responsibility, but behind all the roles there’s a human being with his/her past and problems. That’s why it’s essential that the student doesn’t surrender totally at the guru’s feet. 

All the students were not abused. Their relation to the teacher was not similar. An adult person would express when (s)he’s feeling that some harm is done. Or at least doesn’t return to his/her predator. But an adult-child returns even if the abuse would go on for years. In the victimhood there’s something that doesn’t let you go before you become aware of it. When you’re a child it’s impossible to see there’s something wrong in your parent. This feature can be seen in those students of Pattabhi Jois who defended him furiously as if he was their father. As if he was all they had.

From the very first trip to Mysore I remember having been petrified to see how people just adored the guru and how they were completely lost in their own illusory world. This world included Guruji, Sri K Pattabhi Jois, as some kind of God whose every word and gesture were taken as godlike. Now, there’s a bigger crowd around Sharath with the same glaze in their eyes. They see in Sharath something that doesn’t exist. They give him power without any questioning. I’ve heard and seen how people can imagine him to be something he really is not. 

The most important question now is how to learn from the past. And who’s responsible from now on? As long as things are as they are – people gazing at Sharath as a longtime missed dad – the situation is the same. Even if there’s no abuse, there’s no growth either. There’s only a growing crowd of children accepting their parent no matter how he is. 

In these better circumstances we shouldn’t allow another victim generation to grow! Even if Sharath doesn’t aim to grow people to be victims, it will go on if he doesn’t forbid people to see him as a king of yoga. His kingdom doesn’t accept other teachers and he thus refuses the total freedom to all his students to follow their hearts. Right now the only acceptable thing is what Sharath teaches. If the students don’t wake up, the teacher needs to wake up. It means a human and mature attitude towards the students. It means supporting in every student their inherent wisdom and their capacity to listen to themselves instead of growing to be a robot having a certificate from Mysore.  

LES ENFANTS DE MYSORE

Les deux dernières années le harcèlement sexuel exercé par Sri K Pattabhi Joie sur certains de ses élèves a été bien exposé et discuté dans le communauté du Yoga Ashtanga et même au-delà. Il s’est ensuivi des discussions diverses dans les réseaux sociaux, dont une partie plus effervescente que l’autre. Il y en a eu aussi qui ont voulu fermer les yeux devant ces accusations et les témoignages des victimes. Les victimes ont eu de l’espace pour s’exprimer, car le dit harceleur est décédé et ne peut ainsi assumer les faits dont on l’accuse ni se défendre. Dans ce contexte, l’accent a été mis sur l’innocence des victimes. Il faut pas les culpabiliser, car c’est le harceleur qui est le seul coupable.

Et bien entendu, la situation elle-même nous le montre. Il y en a l’un qui abuse et l’autre qui est abusé(e). Je ne sais pas combien il est utile de voir cette question dans cette opposition évidente coupable – innocent(e), comme nous connaissons déjà la distribution des rôles dans ce manuscrit. Nous pouvons rien changer dans le passé. Qu’est-ce qu’on peut retenir pour l’avenir de ces situations? Tout d’abord, nous avons besoin de comprendre les prérequis pour ces abus. 

Je crois que dans le milieu du Yoga Ashtanga, ça n’a jamais été vraiment souligné, que l’essentiel dans la relation enseignant-élève dans le yoga, est que c’est une relation entre deux ADULTES. Mais ce n’est pas du tout inhabituel, que l’élève vient non seulement pour le yoga, mais est aussi à la recherche d’un parent. Et c’est là, que ça se complique. L’élève est devenu un enfant. C’est ce que j’ai vu à répétition à Mysore. Dès le départ, il y a une soumission volontaire 27de la part de l’élève – ce qui n’a rien a voir avec une humilité naturelle. Matthew Remski, l’homme qui interviewait les victimes de Pattabhi Jois, écrit que celui-ci était une figure paternelle pour beaucoup.

Lorsque l’élève est dans la position d’un enfant, il n’est pas responsable. Je ne sais pas comment ça pourrait être autrement. Est-ce qu’il y a des enfants responsables? Quand une personne donne ainsi le pouvoir total à l’autre, une occasion pour abuser s’éveille dans celui/celle-ci. Et ainsi, il s’agit d’une dynamique entre deux personnes (entre deux adultes regressés en enfants ou deux adultes traumatisés) où les deux ont une partie à jouer. 

Naturellement, quand on veut juger, nous pouvons pointer du doigt la personne qui fait le harcèlement ou commet l’abus, et naturellement, c’est une injustice! Tous les enseignants ont une responsabilité, mais derrière tous les rôles, il y a toujours une personne avec sa vie, ses blessures et ses problèmes. C’est pour ça qu’il est important, que l’élève ne se jette pas avec toute sa vie aux pieds de n’importe quel gourou. 

Néanmoins tous les élèves n’ont pas été abusés. Leur relation envers le gourou a été différente. L’adulte exprime l’injustice quand il/elle la constate. Au moins, la personne adulte ne retourne pas voir son prédateur. Mais l’adulte qui est en fait enfant, y retourne, même si l’abus dure des années. Dans la condition de victime, il y a quelque chose qui ne lâche pas. On sera victime aussi longtemps qu’on est inconscient de sa position de victime. En plus, un enfant ne peut pas voir qu’il y a quelque chose qui ne va pas chez son parent. Ce trait peut être perçu dans ces élèves de Pattabhi Jois qui le défendait furieusement comme s’il était leur papa. Comme s’il leur vie dépendait de lui. 

Mon premier voyage à Mysore était un choc. Je voyais les gens qui voulaient se jeter aux pieds de Sri K Pattabhi Jois et qui étaient complètement à l’intérieur de leur propre illusion. Ce monde illusoire incluait Guruji, comme un Dieu dont chaque mot et chaque geste étaient considérés comme divin. Et maintenant, autour de Sharath, il y a une foule d’admirateurs encore plus importante, mais avec le même regard éperdu dans leurs yeux. Ils voient dans Sharath quelque chose qu’il n’y a pas. Ils lui donnent le pouvoir sans se poser de questions. 

Désormais, la question la plus importante est, qu’est-ce qu’on peut apprendre du passé. Et qui est-ce qui en a la responsabilité? Car tant que l’état des choses est ce qu’elle est – les gens voient Sharath comme un papa longtemps manqué – la situation reste la même. Même s’il n’y a pas d’abus, il n’y a pas d’évolution ni de maturité non plus. Il n’y a qu’un groupe d’enfants qui accepte leur parent quel qu’il soit. 

Nous ne devrions pas permettre de faire grandir une génération de victimes en plus. Tant que Sharath accepte qu’on le prend pour un roi, il n’y aurait pas de changement. Dans son royaume, il est le seul enseignant accepté par lui-même, ce qui fait, qu’il ne prodigue pas la liberté totale à ses élèves. Les élèves ne peuvent pas suivre la voie de leur cœur. Si les élèves ne se réveillent pas, c’est le gourou qui doit se réveiller. Ce qui voudrait dire une attitude humaine et plus mature vers les élèves de sa part. Ça voudrait également dire le soutient pour la sagesse inhérente et la capacité de tout un chacun de s’écouter au lieu de se transformer en un robot pouvant présenter un certificat de Mysore. 

MYSORESSA “KASVANEET”

Parina viiime vuotena on ashtangajoogapiireissä ollut näkyvästi esillä Sri K Pattabhi Joisin seksuaalinen häirintä joitakin oppilaita kohtaan. Siitä on seurannut erilaista keskustelua myös somessa, osa kiivasta ja osa maltillisempaa. Niitäkin on, jotka ovat halunneet ummistaa silmänsä näiden väitteiden edessä. Uhrien kertomukset ovat saaneet tilaa, koska väitetty hyväksikäyttäjä on jo edesmennyt eikä voi vastata teoistaan eikä myöskään puolustautua. Monissa kannanotoissa on painotettu sitä, että uhreissa ei ole syytä. Heitä ei pidä syyllistää, sillä syyllinen on aina hyväksikäyttäjä.

Tietenkin asetelma jo kertoo tämän. Toinen käyttää hyväksi ja toinen tulee hyväksikäytetyksi. En ole vakuuttunut, että asiaa pitkän päälle on hyödyllistä edes käsitellä tästä itsestäänselvästä syyllinen – viaton -perspektiivistä, kun selvillä on jo kuka missäkin roolissa on ollut. Kun asioita ei pääse menneisyyteen muuttamaan, voisiko asiaa katsoa nyt siltä kannalta, mitä meidän kaikkien tulee oppia tästä? Siihen tarvitaan ymmärrystä sen suhteen, miten asiat joidenkin osalta tähän hyväksikäyttöön luisuivat.

Tätä ei ole luultavasti tarpeeksi painotettu koskaan ashtangajoogan opetuksessa, mutta olennaista opettaja-oppilassuhteessa joogassa on se, että se on kahden AIKUISEN välinen suhde. Näin ei toki aina ole. Joogan maailmassa on paljon sitä, että oppilas tulee hakemaan joogan lisäksi äidin tai isän korviketta, jolloin oppilas asettuu lapsen asemaan. Tässä kohtaa suhde vääristyy. Tätä olen nähnyt Mysoressa todella paljon. Oppilaiden suhde guruun on ollut lähtökohtaisen alistuva, millä ei ole tekemistä luonnollisen nöyryyden kanssa. Myös esimerkiksi Sri K Pattabhi Joisin uhreja haastatelleen Matthew Remskin mukaan Jois oli monille isähahmo, ”father figure”. 

Kun oppilas on lapsen asemassa, hän on vastuuton. En tiedä, miten tämä voisi olla toisin. Onko olemassa vastuullisia lapsia? Ja onko niin, että kun toinen on lapsi ja antaa toiselle totaalisen vallan, toisessa herää mahdollisuus? Siten koko tilanne onkin dynamiikkaa kahden ihmisen välillä, (kahden lapseksi taantuneen aikuisen tai kahden traumatisoituneen ihmisen) jossa molemmilla on osuutensa. 

Tietenkin, kun tuomita halutaan, voidaan osoittaa sormella sitä, joka tekee seksuaalisen teon tai häirinnän ja tietenkin siinä tapahtuu vääryys. Opettajalla kuin opettajalla on vastuu, mutta kaikkien roolien alla on kuitenkin ihminen taustoineen ja ongelmineen. Siksi olisi tärkeää, että oppilas ei heittäydy koko elämällään gurun jalkojen juureen. 

Kaikki oppilaat eivät tule hyväksikäytetyiksi. Se johtunee siitä, että suhde opettajaan on erilainen. Aikuinen ihminen sanoo, jos kokee vääryyttä tehtävän itseään kohtaan. Tai on ainakin palaamatta hyväksikäyttäjänsä luokse. Aikuinen lapsi palaa, vaikka hyväksikäyttö jatkuisi vuosia. Uhriudessa on jotain, joka pitää otteessaan niin kauan kunnes uhri tulee tietoiseksi omasta uhriudestaan. Lapsen maailmassa ei vanhempaa voi nähdä vääränä. Näistä syistä myös Pattabhi Joisia kyseenalaistamatta puolustaneet ovat selvästi niitä, joille tämä oli isän korvike.

Aivan ensimmäisestä reissustani Intian Mysoreen muistan sen, miten ihmisistä hehkui palvontahalu ja miten he olivat täysin omassa lumomaailmassaan. Siihen maailmaan kuului Sri K Pattabhi Jois jonkinlaisena epäjumalana, jonka jokainen sana ja ele koettiin ylimaallisena. Sharathin ympärille onkin kasvanut paljon suurempi ihailijakunta sama sokeus silmissään. Sharathissa nähdään sellaista, mitä hänessä ei ole. Hänelle annetaan valta kyseenalaistamatta mitään. Kuinka usein olen ihmetellyt, mitä ihmiset voivatkaan kuvitella hänestä ja miten he voivat olla näkemättä todellisuutta! 

Tämän hetken tärkein kysymys onkin, miten ottaa opiksi aiemmasta. Ja kenen vastuulla se on? Nimittäin niin kauan kun asiat ovat kuten ovat – nyt Mysoressa ihmiset katsovat Sharathia kuin kauan kaivattua isää – on asetelma sama. Vaikka hyväksikäyttöä ei tapahdu, ei tapahdu kasvuakaan. On vain kasvava lauma lapsia, joka hyväksyy vanhempansa, oli tämä sitten millainen tahansa.

Näissä paremmissa olosuhteissa ei pitäisi enää kasvattaa uutta uhrisukupolvea. Vaikka Sharathin tarkoitus ei olisi kasvattaa uhreja, niin niin kauan kuin hän sallii itseään kohdeltavan kuninkaana, uhrit lisääntyvät. Kuninkuus tässä tilanteessa on sitä, että Sharath ei salli oppilailleen muita opettajia eikä siis täyttä vapautta oppilailleen seurata sydämensä ääntä. Ainoa oikea on se, miten Sharath opettaa. Jos oppilaat eivät aikuistu, on ainakin opettajan aikuistuttava. Se tarkoittaa humaania ja kypsää asennetta oppilaita kohtaan. Se tarkoittaa sitä, että jokaisessa oppilaassa tuetaan tämän omaa viisautta, taitoa kuunnella itseään eikä kasvua robotiksi, jolla on näyttää opettajan myöntämä todistus mysorelaisuudestaan. 

Learning through being

The genius of the Ashtanga yoga asana practice for me has been its unmodifiable form. When the practice itself remains the same, the practitioner can use it as a mirrow. (S)he understands that any inner movement comes from the conditionings inside and a real change in the physical body is the result of a change in the mind. As the practice doesn’t change it can gradually offer us a multilayered image of us with all our conditionings. What a delicious work to do! This is what I have praised for years for myself and for my students. How lucky we are to have this practice!

The other side of the coin is nevertheless what is brought into the practice from the practitioner’s mind. The mind is such a force and has also a capacity to change the reality for us, as you know. On the material level, you can see the practice as a linear and timebound series of asanas and then the whole spiritual practice and the experience of it can become totally materialistic. The mind takes the place of the king once again, celebrates its victory in a usual manner and the yoga, the union, is left behind.

In this kind of linear perspective toward the practice there’s a risk that you think that you can learn yoga. You want to learn, because learning gives you satisfaction. You can learn more asanas, that is true. But yoga is nothing to be learned. It’s something to be in relation with something. In relation with yourself, with the others and with the world. Yoga is not the accumulation of information and skills, but growth in awareness of oneness of everything.

APPRENDRE PAR L’ÉCOUTE

Le génie de la pratique des asanas du Yoga Ashtanga pour moi a été sa forme immuable. Lorsque la pratique elle-même reste la même, le/la pratiquant(e) peut s’en servir en tant que miroir. Chaque mouvement interne est le signe d’un conditionnement et la vraie transformation du corps physique est le résultat d’une transformation mentale. La pratique ne change pas et va graduellement nous offrir une image de nous avec plein de couches d’identité jusqu’au-là cachées. Quel délicieux travail nous attend! Ça fait des années, que je fais des éloges sur cette pratique en la célébrant à l’intérieur de moi et devant mes élèves. Qu’est ce que nous avons eu de la chance d’avoir pu rencontrer une pratique pareille!

Le revers de la médaille est pourtant différent de cet état de choses, car le mental du praticien/de la praticienne y joue un rôle important. Le mental est une force immense et comme nous savons, il a la capacité de transformer la réalité pour qu’elle nous convienne. Vu sur le plan matériel, cette pratique peut être perçue linéaire et temporelle et c’est ainsi que la pratique spirituelle avec ses expériences peut être vécue complètement au niveau matérialiste. Le mental s’installe sur le trône, jubile à sa façon habituelle et le yoga, la possibilité de l’union, disparaît.

Vu dans cette perspective linéaire, il y a un risque d’avoir mal compris la pratique. On croit que le yoga, ça s’apprend. C’est satisfaisant d’apprendre des choses. Bien entendu, on peut apprendre des asanas, mais le yoga ne peut pas être appris. Le yoga est l’union. C’est la connexion avec nous-mêmes derrière le mental, la connexion avec les autres et le monde. Le yoga ne veut pas dire l’accumulation de l’information et des capacités acquises, mais la croissance en conscience de l’unité de tout.

OLEMISEN OPPI

Ashtangajoogan asanaharjoituksen nerokkuus on minulle ollut pitkälti sen muodon pysyvyydessä. Kun harjoitus itsessään pysyy samana, voi harjoittelija käyttää sitä peilinä. Näin voi harjoituksen avulla nähdä omat sisäiset liikahduksensa erilaisina ehdollistumina ja oman kehonsa muutokset voi ymmärtää näiden ehdollistumien hellittämisen tuloksena. Harjoitus pysyy ja alkaa kiehtovasti tarjota meille monikerroksista kuvaa itsestämme ehdollistumisinemme. Mikä herkullinen työsarka meitä odottaakaan! Vuosien ajan olen ylistänyt tätä harjoitusta näistä syistä niin itsekseni hurraten kuin oppilaillenikin. Miten onnekkaita olemmekaan, että tällainen harjoitus elämäämme sattui tulemaan!

Kolikon kääntöpuoli voi kuitenkin olla hyvin toisenlainen, sillä harjoittelijan mieli tuo oman panoksensa harjoitukseen. Mielellä on valtava voima ja kuten tiedämme, sillä on ihmeellinen kyky muuttaa todellisuutta mieleiseksemme. Materiaalisella tasolla tarkasteltuna tämäkin harjoitus asettuu lineaariseksi ja siten aikaan kytketyksi ja näin koko henkinen harjoitus kokemuksineen voi jäädä täysin materialistikseksi. Mieli ottaa kuninkaan paikan, hehkuttelee omiaan ja jooga eli yhteyden kokeminen hämärtyy.

Tällaisen materialistisen näkökulman riski on siinä, että ihminen kuvittelee voivansa oppia joogaa ja siten menettää juuri sen ydinasian. Oppiminen on tyydyttävää ja siksi haluamme oppia. Toki voimme oppia uusia asanoita. Mutta itse jooga ei ole mitään, mitä voisi oppia. Jooga on yhteyttä. Yhteyttä itseemme mielen taakse, yhteyttä muihin ihmisiin ja maailmaan. Jooga ei tarkoita informaation kasautumista tai taitojen karttumista, vaan tietoisuuden kasvua kaiken yhteydestä ja ykseydestä.

A non-yoga teacher

I teach yoga since 1996 and through all these years I’ve called myself a yoga teacher – after all. I say “after all”, because in the ashtanga yoga community there’s a popular thought that a yoga practitioner should be humble and to be humble (s)he needs to be a student forever. And when you are a student you can’t be a teacher. Even if you teach yoga, you need to call yourself a student.

Despite all kind of points of view common in ashtanga yoga world I decided some years ago to keep calling myself a yoga teacher. It was a question of practicality with my students. Would I say in my workshops that I’m a yoga student and never call me a teacher?!

And then life went on and made things change as it always does. Two years ago the Sacral Yoga saw the light in my heart and my teacherhood needed to be given another thought. As I was free to teach not caring about others ideas on how yoga should be taught or how I should call myself, I was free. That freedom meant a lot to the moments in my yoga groups.

I didn’t teach anything anymore. I was present. The teaching appeared. Not necessarily through my mouth, but it came to those moments. There was neither a teacher nor students any more. Love was present. It was love that was teaching us all. Today I can declare to be a non-yoga teacher. Now I am.

NON-ENSEIGNANTE

J’enseigne le yoga depuis 1996 et toutes ces années je me suis donné le nom d’enseignante de yoga – malgré tout. Je dis “malgré tout”, car dans le monde du yoga ashtanga, une idée s’est largement répendue: un pratiquant de yoga doit être humble, il/elle peut l’être uniquement en restant éternellement élève. Et puisqu’il/elle est élève, il/elle n’a pas le droit de s’élèver dans le statut d’un enseignant.

Il y a quelques années, j’ai pris la décision de continuer me présenter comme enseignante de yoga malgré toutes sortes de petites pressions. C’était une question de confort aussi. Je ne voulais pas compliquer la vie de mes élèves en ne parlant de moi qu’en tant qu’élève. Aurais-je dû leur dire “Ne m’appelez surtout pas une enseignante!”?

Mais la vie fait que tout change. Lorsque, il y a deux ans, le yoga sacral est né dans mon cœur, mon enseignement avait besoin d’ être revu par moi-même. Le fait d’être libre par rapport à ce que quelqu’un d’autre pensait de mon enseignement du yoga et comment j’étais censé m’appeler, faisait que j’étais tout simplement libre.

Cette liberté a transformé les moments où j’enseignais. Je n’enseignais plus rien! J’étais présente. L’enseignement arrivait je ne sais d’où. Pas forcément par moi, mais il était là. Il n’y avait plus d’enseignant ni d’élèves. L’amour était présent, et c’est l’amour qui enseignait tout le monde. Maintenant je peux me déclarer avec joie être une personne non-enseignante. Désormais, je suis.

EPÄOPETTAJA

Olen opettanut joogaa vuodesta 1996 ja pitänyt itseäni kaikki nämä vuodet joogaopettajana – kaikesta huolimatta. Sanon “kaikesta huolimatta”, sillä ashtangajoogapiireissä on ollut vallalla sellainen ajatus, että koska joogaavan ihmisen pitää olla nöyrä, hän voi olla sitä vain olemalla ikuinen oppilas. Ja koska hän on oppilas, hän ei saa nostaa missään tilanteessa itseään opettajan asemaan. Vaikka siis opettaisi joogaa, pitää kutsua itseään oppilaaksi.

Päätin kuitenkin joskus vuosia sitten mukavuussyistä edelleen kutsua itseäni aivan yksinkertaisesti joogaopettajaksi. En halunnut tehdä oppilailleni monimutkaiseksi sitä, miten minua pitäisi nimittää. Sanoisinko heille, että vaikka pidänkin kursseja, en ole missään nimessä mikään opettaja!?

No, elämä kulkee eteenpäin ja asiat muuttuvat. Kun pari vuotta sitten Sakraalijooga syntyi sydämessäni, opettajuuteni joutui eri tavalla syyniini. Kun olin vapaa siitä, miten jonkun toisen mielestä minun piti joogaa opettaa ja miksi sain itseäni nimittää, olin tosiaan vapaa. Se vapaus teki paljon opetushetkilleni. En opettanut enää mitään. Olin läsnä. Opetus tuli niihin hetkiin, ei välttämättä edes minun suustani, mutta se tuli. Ei ollut opettajaa, ei oppilaita. Oli Rakkaus, joka opetti jokaista. Niinpä voin nyt iloisesti julistautua ihmiseksi, joka ei olekaan joogaopettaja. Nyt vain olen.

Creating a space

Everytime I start a yoga workshop, I’m facing a sweet challenge. How to lead the minds of the students from wanting to know about yoga to a state in which yoga becomes reality? When this change happens individually, there’s a tangible change towards inner silence and harmony in the whole space. There’s a surprise and joy in the students’ hearts. Tha is the result of discovering the turth inside. The truth is Joy.

When you teach yoga, to present it and to make it understandable, you need to bring some elements, but not so much not it leads people into their minds’ world. Otherwise they just remain outside their essence. The art we teachers need to cultivate is how to bring students to a space in which the mental activity stops.

You can teach about yoga, but you can’t actually teach yoga. You can be a facilitator for others through your experience. Yoga is direct connection with the mystery of life. This is something you can’t transmit with words. When you explain it, you are already outside of the real thing.

CRÉER LE CADRE

À chaque fois au moment où un stage de yoga commence, je me trouve face à un défi délicieux. La question se pose de savoir comment orienter le mental des élèves d’une volonté de savoir ce qu’est le yoga à un état dans lequel le yoga devienne une réalité. Lorsque cet état se produit individuellement, le silence et l’harmonie se répandent aussi dans le champ commun. La joie et la surprise dans le cœur des élèves sont quelque chose de concret. Lorsqu’on touche la vérité intérieure, on touche toujours la joie. La vérité est Joie.

Quand on enseigne le yoga, on doit apporter certains éléments aux élèves pour qu’ils aient un cadre pour apprendre de nouvelles choses. Mais si on apporte trop de savoir, c’est un moyen sûr d’orienter les élèves dans leurs têtes. L’art d’enseigner le yoga est l’art d’amener les élèves dans un état où l’activité mentale s’arrête.

Comme le yoga est une expérience et pas un savoir, l’enseignant a beau fournir aux élèves le savoir du yoga. L’enseignant peut enseigner sur le yoga, mais pas vraiment le yoga. Il peut être le facilitateur pour l’autre quand lui-même il/elle-même elle a cette expérience. Le yoga est la connexion directe avec le mystère de la vie. C’est une expérience qui ne se transmet pas par la parole. Si on peut l’expliquer, c’est qu’on est déjà à l’extérieur de la vraie chose.

RAAMEJA

Aina kun joogakurssi alkaa, on opettajalla edessään suloinen haaste: Kuinka saada osallistujien mielet tyyntymään? Joogakurssilla ihmiset haluavat tietenkin tietää, mitä jooga on. Kuitenkin olennaisemmalta tuntuu, että ihminen saisi kokemuksen joogasta ja pääsisi olotilaan, jossa se on totta kuin, että hän tietää, mitä se on. Kun jooga on totta sisäisesti, ihmisessä tapahtuu muutos. Kun muutos olotilassa tapahtuu yksilötasolla, koko ryhmän olotila muuttuu hiljaiseksi ja harmooniseksi. Sen seurauksena ilo ja yllättyneisyyden tunne valtaavat sydämet. Kun kosketamme sydämemme todellisuutta, tunnemme Ilon. Totuus on Iloa.

Kun opettaa joogaa, täytyy oppilaille tuoda luonnollisesti joitakin elementtejä, jotta he saavat raamit uusien asioiden oppimiselle. Kuitenkin jos tuo liikaa tietoa, se johtaa ihmiset tiiviisti mieleen ja pitää heidät siten irti heidän todellisesta minuudestaan. Opettajalle tärkeä taito onkin se, miten tuoda oppilaat tilaan, jossa mentaalinen aktiviteetti lakkaa.

Itse asiassa opettaja ei voikaan tuoda oppilaille tietoa joogasta, koska se  on kokemus, joka ei taivu tiedoksi. Opettaja voi opettaa asioita joogasta, mutta ei oikeastaan itse joogaa. Opettaja on fasilitaattorina oppilaalle. Jooga on suoraa yhteyttä elämän mysteeriin. Se on kokemus, jota ei voi selittää. Sen voi ainoastaan elää. Jos sen selittää, on jo todellisen kokemuksen ulkopuolella.

Photo by Anne

The mysterious body

As a yoga teacher I’m continuously involved with people’s bodies. My long experience in this field has given me a perspective to see how the bodies respond to a single practice and to practicing asanas in longer period of time. As it takes many years to get through the layers in the body-mind, to get there where we really are it’s easy to understand that the short term responses are different from the long term ones. . 

I’ve noticed how some people are able to find new things from the same practice year after year. They learn to resource themselves with it and to take care of themselves through it in a global way. Some other people feel the practice is too harsh, too demanding and too destructive to their body. These people have concluded that Ashtanga yoga is not good for them.

This doesn’t surprise me at all. The asana practice of Ashtanga yoga is so diverse and complete that it finds the blockages and tensions in all of us. It’s in these moments the practitioner’s own awareness will have a really meaningful role. First of all, does the practitioner understand that it’s not the practice’s fault when it hurts? The practice has enabled him/her to face a hidden problem. If the practitioner understands this, can (s)he practice the way that heals instead of hurting more and breaking the body? Do the yoga teachers understand the importance of these situations and do they guide their students with necessary delicateness?

I’d like to share some thoughts about a situation that took place in the beginning of December in my teacher training. A student has been practicing with a few other teachers. I felt I couldn’t support her in the way she was practicing. In my heart it felt impossible to allow a practice to go on with my help because of the lack of energy connections. The energy had breaches, the connections were broken and it seemed to me the practice would create more problems. More severe problems. 

But then, even if in this kind of a situation the student and the teacher agree how to go on together (as we did), the real question is, how does the body react when the coordinates change? The body is always slow. It has its own rhythms and its own intelligence. It needs time to experience and to adapt. It’s not enough to have a correct opinion to make the body accept that.

This made me think once again of the raison d’être of adjusting the students’ bodies. Even if the teacher or the student would know what is right, for a body it’s a shock to have to submit itself to someone’s mental point of view. It’s extremely important to respect the student’s own feeling about his/her body and to guide him/her toward deeper awareness of it. Because if the student doesn’t make his/her sensitivity grow, (s)he will grow to be a marionette. (S)he will listen to outer instructions instead of connecting with his/her own sensations and his/her own wisdom.

I believe the best result from the asana practice comes from the student’s absolute right to be totally and freely him/herself and the teacher being present with his/her wisdom – the wisdom that may include another perspective to do things. When the student’s awareness is ready, his/her body is ready too. Then two bodies communicate. 

If the practice is built on a fragile foundation, the result will be physically and psychically worse and worse. The teacher should never help the student’s body with his/her thoughts. The heart has the wisdom and the patience required for a healthy outcome.

I’ve written earlier two posts about the physical boundaries and how I feel it’s violent to interfere a student’s body:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ and https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

IMG_2077

CORPS MYSTÉRIEUX

En tant que professeur de yoga, je travaille continuellement avec le corps humain. La longue expérience que j’ai dans le domaine des asanas, m’a doté d’une perspective sur les réponses des corps à une seule pratique et à la pratique des asana dans une période de temps plus étendue. Comme ça prend des années à pénetrer les couches du corps-mental pour arriver là, où nous sommes vraiment, il est bien compréhensible que les réponses de court terme sont différents de celles de long terme.

J’ai noté qu’ il y a des pratiquants qui arrivent à puiser de nouvelles choses d’une même pratique, qui peuvent se ressourcer avec et qui apprennent à se soigner dans les moments de peine. Et puis, il y en a qui pensent que cette pratique leur est trop exigeante, trop épuisante, et qu’il y a quelque chose qui contribue à casser le corps. Ces gens-là ont conclu que la pratique de l’ashtanga ne leur convient pas.

Ceci ne me surprend pas. La pratique des asanas dans le yoga ashtanga est tellement diverse est complète qu’elle touche tout un chacun d’une manière ou d’une autre. Elle pénètre dans les blocages et les tensions, et c’est à ce moment-là que la conscience du praticien/praticienne tient un rôle significatif. Est-ce qu’il/elle comprend que ce n’est pas la faute de la pratique et que c’est justement la pratique qui l’a mis(e) face à son problème. S’il/elle comprend cela, la suite, c’est de comprendre, comment agir pour que la pratique guérisse au lieu de casser. Est-ce que c’est évident pour les enseignant(e)s du yoga de saisir l’importance de ces moments et est-ce qu’ils/elles guident leurs élèves avec une délicatesse nécessaire?

Je voudrais partager une situation que j’ai vécue en début décembre dans une de mes formations de professeur de yoga. Il y avait une élève qui jusqu’ici a pratiqué avec d’autres enseignants et appris la pratique de telle façon qu’il m’était impossible de la soutenir. Dans mon cœur, je ne pouvais pas assister à une pratique dans laquelle les connexions énergétiques n’étaient pas construites. Les connexions manquantes n’avaient pas été vues ni respectées. Il y avait des troues dans l’énergie, des coupures dans les connexions et il me semblait, que la la pratique allait conduire l’élève vers des problèmes. Vers des problèmes aggravants.

Mais même si dans une situation pareille, l’élève et l’enseignant(e) seraient d’accord comment continuer ensemble (ce qui était notre cas), la vraie question est, comment le corps physique vit la situation dans laquelle les coordonnées changent? Le corps est lent. Il a son propre rythme. Il a besoin d’expérimenter, de savourer et de s’adapter. Ce n’est donc pas une garantie suffisante pour le bien-être du corps que l’élève et l’enseignant(e) aient le même point de vue sur le corps.

De cette situation émergeait la pensée que pour le corps, c’est toujours un choc de devoir se soumettre à une opinion – correcte ou pas. Il est extrêmement important de respecter le ressenti de l’élève de son propre corps. Car si on ne lui accorde pas un espace, l’élève va devenir une marionnette et apprend à écouter des instructions externes au lieu de s’écouter soi-même, son ressenti et sa propre sagesse.

Je suis convaincue que le meilleur résultat naît de la liberté absolue de l’élève d’être totalement soi-même et que dans cette liberté, l’enseignant(e) emmène sa présence bienveillante laquelle peut toujours inclure une autre perspective, une autre façon de faire. Lorsque la conscience de l’élève est prête, son corps est prêt. À ce moment-là, c’est les deux corps qui communiquent. 

Si la pratique se construit sur une base fragile, la situation va s’aggraver aussi bien physiquement que psychiquement. L’enseignant(e) ne doit jamais chercher à aider son élève par son mental. Le cœur a l’intelligence et la patience requises pour un résultat sain. 

J’ai écrit deux autres posts sur les ajustements et l’aide dans la pratique – qui  très souvent ne sont rien d’autre que de la violence.

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ et https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

MYSTINEN KEHOMME

Joogaopetuksessa olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kehojen kanssa. Pitkä kokemukseni erilaisten kehojen parissa on antanut perspektiiviä siihen, miten kehot reagoivat yksittäiseen harjoitukseen ja harjoitteluun ylipäänsä. Koska kestää vuosia päästä keho-mieli -kokonaisuudessa sinne syvyyteen, jossa tunnemme ytimemme, on selvää, että keholliset tuntemukset ja oivallukset lyhyen aikavälin harjoittelusta ovat erilaisia kuin pitkän aikavälin.

Olen saanut nähdä, miten jotkut ihmiset löytävät samasta harjoituksesta loputtomiin uutta, oppivat hoitamaan itseään eri tilanteissa ja osaavat tehdä harjoitusta voimavarojaan lisäävällä tavalla. Jotkut puolestaan kokevat harjoituksen olevan heille liian rankka, liian vaativa tai sisältävän jotain sellaista, mikä rikkoo kehoa. Nämä ihmiset ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että ashtangajooga ei ole heille sopiva laji.

Tämä ei minua hämmästytä. Ashtangajoogan asanaharjoitus on niin monipuolinen ja aukoton, että se löytää kaikista meistä tukokset ja jännitykset. Näissä hetkissä ihmisen oman tietoisuuden rooli korostuu. Ymmärtääkö harjoittelija, että vika ei ole harjoituksessa, jos kehoon sattuu? Harjoitus on tuonut hänet piilossa olleen ongelman äärelle. Jos harjoittelija ymmärtää tämän, osaako hän toimia niin, että harjoitus parantaa eikä satuta tai riko? Kuinka laajasti joogaopettajat ymmärtävät näiden tilanteiden merkityksiä? Osaavatko he ohjata oppilaitaan riittävän hienovaraisesti?

Haluan jakaa tilanteen joulukuun alun viikonlopulta. Olin tilanteessa, jossa joogakoulutuksessani oleva oppilaani on toisten opettajien opastamana oppinut harjoituksen siten, että minun oli vaikea tulla sitä tukemaan. Sydämessäni tunsin, etten voi sallia itselleni sellaisen harjoituksen avustamista, jossa kehon energeettisiä yhteyksiä ei ole rakennettu. Katkenneita yhteyksiä ole tiedostettu ja siten kunnoitettu. Energiassa oli aukkoja, yhteyksissä katkoksia ja minusta tuntui, että harjoitus vie kohti ongelmia. Aina vain pahenevia ongelmia.

Mutta vaikka tällaisessa tilanteessa sekä opettaja ja oppilas voisivat olla yhtä mieltä siitä, miten tästä jatketaan yhdessä (kuten meidän tilanteessamme), on todellinen kysymys se, miten keho kokee sen, kun koordinaatit muuttuvat. Keho on hidas. Sillä on oma rytminsä ja oma viisautensa. Se tarvitsee aikaa kokea ja sopeutua. Ei siis riitä, että oppilas ja opettaja ovat jotain mieltä ja syöttävät näkemyksensä keholle.

Tästä nousi taas kerran ajatus kehon avustamisesta ylipäätään. Vaikka opettaja tietäisi, mikä on oikein, niin on keholle shokki joutua jonkun toisen ihmisen ”oikean” näkemyksen jyräämäksi. On äärettömän tärkeää kunnioittaa oppilaan omaa tunnetta omasta kehostaan ja tukea tämän oman tietoisuuden laajenemista. Sillä jos oppilas ei saa kasvaa herkkyydessä, hän oppii ainoastaan marionetiksi eli kuuntelemaan ulkopuolista ohjeistusta. Joogassa on kuitenkin olennaisinta, että harjoittelija saa yhteyden omiin tuntemuksiinsa ja omaan viisauteensa ja toimii niistä käsin.

Uskon, että paras lopputulos syntyy oppilaan ehdottomasta oikeudesta olla täydellisesti ja vapaasti oma itsensä ja sen lisäksi opettajan läsnäolosta, josta oppilaalle suodattuu aavistus siitä, että on olemassa toisenlainenkin suunta tai tapa. Kun oppilaan tietoisuus on valmis, hänen kehonsa on valmis. Silloin kaksi kehoa kommunikoi. 

Jos harjoitus rakentuu heiveröiselle pohjalle, on lopputuloksena aina vain pahentuva tilanne niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Opettajan ei tulisi koskaan ohjata oppilaansa kehoa mielen tasolla. Sydämessä asuu viisaus ja kärsivällisyys, joita tarvitaan terveelliseen lopputulokseen. 

Olen kirjoittanut aiemmin pari postausta siitä, miten koen ihmisten kehon todellisuuteen puuttumisen väkivaltana:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ ja https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/


Photo by Anne

Balancing

Some time ago I was teaching in Perpignan in France. In the philosophy class I talked about the second sutra of Patanjali’s Samadhi pada. This sutra which gives the definition of yoga is very often translated ”ceasing the fluctuations of the mind”. However the mind can be fragmented without thoughts and the samadhi (yoga) can’t take place. Without thoughts the mental energy is still moving and tries to take form whenever there’s pressure in the body. That’s why I find the version of Jean Bouchart d’Orval exquisite. He says the state of yoga is the end of the fragmentation of the mind.

All this can be felt in the physical body, because it’s the incarnation of the fragmentation or the absence of fragmentation of the mind. And vice versa, the mind’s fluctuations are the reflection of the body. When the mind is agitated, there are marks of past experiences that disturb the body.

The physical practice help us to understand the energy of our body and it opens new perspectives on the quality of our mind too. If the body’s energy is diffuse the mind’s energy is probably the same. Consequently if our body feels like a unity, there are no problems usually in the mind. When we lack strength or balance it’s generally because our mind is attached to something that doesn’t exist at the present moment. This attachement keeps our energy away from now. The result is that the mind and the body are in dissonance.

When I’ve taught body reading I’ve been able to see how sometimes the presence of another person can contribute to find a balance. In my teaching for example it goes like this. I watch the body of my student and even if the energy of the body is segmented, I feel the unity of it in my heart. When the student feels my heart including everything a process starts taking him/her to a deeper balance. How can this balance be seen? Indeed, it can be felt. The moment when the student is conscious of him/herself as a whole, there will be a change in the breathing and energy. Generally this is transferred to the audience which will make a sigh of release. The bodies understand when the state of a single body is in harmony.

This kind of perfect energetical balance is often momentary. Everything changes in interaction with others. We can’t even talk about a real balance when we are alone and isolated. We can see it only in relation to others. As long as there is even an unconscious contradiction or a rejection towards others, we can’t feel peace in the body. So, when the practice has allowed us to find a balance in yoga context, we can observe how this balance goes on in dialogue with the outer world.

We can take the yoga philosophical point of view also to the interaction and see that the mind-body is as fragmented in interaction as it is as an isolated apparatus without contacts. The mind accepts some of the information and the body accepts some of the emotions. Very often both reject something. The conflicts in interaction are usually more profound than just opposite opinions. These conflicts might seem to be in our human relations, but probably it’s the conflict we have with the reality. It’s these conflicts, these blind spots the Family Constellation method is interested in. Through this method we can see the essential connections of our family and how they extend to other human relations we have. As long as we aren’t conscious of our place in our family and as long as we haven’t accepted it fully, we can’t be in balance in other relations either.

In the context of Family Constellation things that have been ignored in the families or those that haven’t been resolved emerge. When others represent our family in front of us, we can just watch and then take our place in the family with a serene heart. Doing that we can find peace also in today’s human relations. That’s what reality does. In these meditative collective sessions all the participants can feel the same kind of release than those watching a body reading. Their bodies breath again: Finally! Finally, we can feel the truth. Where can we feel it? In the body.

Many spiritual traditions share the same knowledge about the mind’s features. The fragmentation Patanjali talks about is our mind escaping the reality. The inner peace can’t be found by creating our own reality. The peace is the result of all things in the consciousness and in the body. The practitioner in harmony with all that has been and with all that is. It’s then the energy field finds a balance too.

IMG_3170 3

ÉQUILIBRES

Il y a peu de temps, je donnais un stage à Perpignan. Dans le cours de philosophie, je parlais de l’interprétation et du choix des mots du deuxième sutra de Samadhi pada de Patanjali. Très souvent, le sutra qui définit le yoga, se traduit ”la cessation des fluctuations du mental”. Et pourtant, le mental peut être fragmenté sans aucune pensée. Car l’énergie mentale bouge, cherche à prendre forme aussitôt qu’il y a une pression dans le corps. C’est pour ça que la version de Jean Bouchart d’Orval me parle. Pour lui le yoga est la cessation de la fragmentation mentale.

Tout cela peut être lu dans le corps physique, car dans celui-là s’incarne aussi bien la fragmentation que la cessation de celle-ci. Et vice versa, les fluctuations mentales reflètent l’état du corps physique. Lorsque le mental manifeste des agitations, il y a dans le corps des marques du passé dérangeant l’équilibre.

La pratique physique du yoga nous aide à comprendre l’énergie de notre corps et cela va nous ouvrir des perspectives sur la qualité de notre mental aussi. Si l’énergie de notre corps est diffuse, celle du mental l’est probablement aussi. Si par contre, notre corps est une unité, il n’y a pas de problème dans le mental. Et lorsque la force ou l’équilibre nous manquent, c’est que notre mental est attaché à quelque chose qui n’existe pas dans la réalité du moment présent. Cet attachement tient notre énergie ailleurs. Le mental et le corps sont en dissonance.   

Quand j’ai enseigné la lecture du corps, j’ai pu constater, que parfois la présence d’une personne contribue à trouver l’équilibre à l’autre. Dans mon enseignement, par exemple, ça se passe comme ça. Je regarde le corps de mon élève et même si l’énergie du corps est segmentée, je sens son unité dans mon cœur. Lorsque l’élève sent le regard qui inclut tout, commence un processus qui va l’emmener dans un état d’équilibre profond. Comment ça pourrait se voir? En fait, ça se sent. Au moment où l’élève prend conscience de lui/elle-même en tant qu’un tout, il y a un changement aussi bien dans la respiration que l’énergie. En général, cela se transmet dans l’audience autour, qui pousse un soupir de soulagement. Les corps physiques comprennent quand l’état d’un corps s’est harmonisé.

Ce genre d’équilibre énergétique parfait est souvent momentané. Tout change dans l’interaction avec des autres. Nous ne pouvons pas parler d’un réel équilibre si nous sommes seul(e)s et isolé(e)s des autres, mais seulement en relation avec les autres. Tant qu’il y a une contradiction ou un rejet par rapport aux autres en nous, nous ne pouvons pas sentir la paix dans le corps. Alors, quand la pratique nous a permis de trouver un équilibre dans le contexte de la pratique, il est temps d’observer comment cet équilibre tient en dialogue avec le monde extérieur.

L’interaction humaine peut aussi être vue du point de vue de la philosophie du yoga. Nous pouvons constater que le mental est aussi fragmenté dans les rapports humains qu’il l’est en tant qu’un appareil isolé de contacts. Il accepte de recevoir certaines informations aussi bien que le corps accepte certaines émotions pour en rejeter d’autres. Les conflits de l’interaction sont souvent plus profonds que des opinions opposées. Nous avons peut-être l’impression que ces conflits sont dans nos relations, mais en fait, très souvent, c’est que nous sommes en conflit avec la réalité. C’est ces conflits, ces points aveugles, qui sont le centre d’intérêt des Constellations Familiales, la méthode qui clarifie les connexions essentielles de notre famille et qui nous montrent comment elles sont toujours dominantes dans nos autres relations. Aussi longtemps que nous n’avons pas pris conscience de notre place au sein de notre famille et tant que nous ne l’avons pas entièrement accepté, nous ne pouvons pas être en équilibre dans nos autres relations.

Dans les séances de Constellations Familiales émergent des choses que les membres de la famille ont ignorées et auxquelles ils n’ont pas fait face. Lorsque les autres prennent les rôles des membres de notre famille et que nous pouvons juste suivre la constellation tranquillement, nous pouvons reprendre notre place dans notre famille avec sérénité et finalement trouver la paix aussi avec notre entourage. Car la réalité fait ça. Nous appartenons tous à notre famille quelle qu’elle soit et quels que soient les évènements qui l’ont touchée. Lors de ces séances méditatives collectives, le groupe entier sent un soulagement semblable à celui que les gens présents dans la lecture du corps. Le corps respire: Finalement! Finalement, on sent la vérité. Où ça? Dans le corps.

La fragmentation dont parle Patanjali est un état inconscient que les autres traditions spirituelles connaissent également. La paix intérieure ne peut pas être trouvée en concentrant son mental pour créer une autre réalité. La paix s’ouvre à nous, quand tout est présent dans la conscience et dans le corps et quand le pratiquant est en harmonie par rapport à tout ce qui a été et tout ce qui est. C’est là, qu’aussi le champ énergétique est en équilibre.

TASAPAINOJA

Opetin jokin aika sitten Ranskan Perpignanissa Patanjalin joogasutria ja puhuin eri tulkinnoista ja sanavalinnoista Samadhi padan toisen sutran suhteen. Monesti joogan määritelmä käännetään tuossa sutrassa mielen liikkeiden lakkaamiseksi. Kuitenkin mielen energia voi olla hajallaan silloinkin, kun ajatusta ei ole. Siksi tunnen Jean Bouchart d’Orvalin tulkinnan todella osuvaksi: Jooga tarkoittaa mielen hajaannuksen päättymistä.

Tämä kaikki on luettavissa kehosta. Siihen ruumiillistuu niin mielen hajaannus kuin hajaannuksen päättyminenkin. Ja toisinpäin. Mielen sisällöt heijastelevat kehon tilaa. Kun mieli on häiriöinen, on kehoon jäänyt jotain epätasapainoa menneisyyden kokemuksista.

Kehollinen joogaharjoitus auttaa ymmärtämään kehomme energiaa, joka avaa meille myös mielemme laatua. Jos kehomme energia on hajallaan, niin on luultavasti mielemmekin. Jos kehomme tuntuu yhtenäiseltä kokonaisuudelta, mielessämme tuskin on suurta pulmaa. Kun kehossamme ei ole voimaa tai tasapainoa, johtuu se yleensä siitä, että mielemme on kiinni jossain asiassa eikä siis tässä hetkessä. Tämä pitää energiamme muualla ja mielemme ja kehomme riitasoinnussa keskenään.

Kehonluentaa tehdessäni olen havainnut, miten joskus toisen ihmisen läsnäolo voi auttaa löytämään tasapainon. Se tapahtuu omassa opetuksessani esimerkiksi siten, että katson oppilaan kehoa ja koen tuon kehon ykseyden sydämessäni, vaikka oppilaan energia olisi segmentoitunut. Kun ihminen saa kokea katseen, joka sisällyttää itseensä kaiken, alkaa prosessi kuljettaa häntä oikeaan tilaan ja jossain vaiheessa kehoon asettuu syvällä tuntuva tasapaino. Miten se näkyy? Se oikeastaan tuntuu. Kun ihminen itse tiedostaa itsensä yhtenä kokonaisuutena, tapahtuu energiassa ja hengityksessä muutos. Tällöin yleensä koko ympäristö hengähtää helpotuksesta. Kehot ymmärtävät, kun toisen ihmisen kehon tila on harmonisoitunut.

Tuollainen kehollinen rauha on hetken kokemus täydellisestä tasapainosta. Kaikki muuttuu taas vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Tasapainosta ei oikeastaan voi puhua silloin, kun ihminen on yksinään ja erillään muista, vaan se koetaan suhteessa muihin. Niin kauan kuin yhteydessä muihin ihmisisiin on vaikka alitajuisestikin joku ristiriita tai torjuminen, ihminen ei löydä rauhaa kehoonsa. Niinpä kun harjoittelu on sallinut tasapainoa harjoitusolosuhteissa, onkin aika tarkastella, miten tuo tasapaino pysyy suhteessa ulkomaailmaan.

Myös vuorovaikutustilanteita voisi katsoa joogafilosofian näkökulmasta ja todeta, että niin mieli kuin kehokin on fragmentoitunut ihmisten välisissä suhteissa. Mieli jättää jotkut asiat näkemättä, keho suostuu kohtaamaan vain tietyt tunteet. Ristiriidat vuorovaikutuksessa ovat usein syvemmällä kuin mielipide-eroissa. Me voimme kokea ristiriidan ihmisten välisenä, mutta yleensä se on meidän omassa suhteessamme todellisuuteen. Tällaisia asioita, sokeita pisteitä, tutkitaan Perhekonstellaatiometodilla. Se tuo esiin sukumme oleelliset kytkökset, jotka hallitsevat myös muita ihmissuhteitamme. Niin kauan kuin emme ole tiedostaneet ja hyväksyneet omaa paikkaamme suvussamme, emme voi olla täysin tasapainossa muissakaan ihmissuhteissa.

Perhekonstellaatiotilanteissa nousee pintaan asioita, joita suvun jäsenet eivät ole suostuneet näkemään ja kohtaamaan. Kun ihminen saa katsoa omaa perhettään muiden ottaessa perheen henkilöiden roolit, hän pääsee yhteyteen todellisuuden kanssa. Hän voi asettua omaan osaansa rauhassa ja löytää sopusoinnun ympäristön kanssa. Jokainen kun kuitenkin kuuluu perheeseensä ja sukuunsa, oli sen tapahtumat tai tunnelmat sitten mitä vain. Näissä meditatiivisissa, kollektiivisissa prosesseissa ryhmä kokee samankaltaisen huojennuksen kuin kehonluentaa seuraavat. Keho hengähtää: vihdoinkin! Vihdoinkin totuus on tässä. Missä? Kehossa.

Hajaannustila, josta Patanjali puhuu on tila, mistä muissakin henkisissä traditioissa ollaan tietoisia. Ihmisen sisäinen rauha ei löydy keskittymällä siten, että itse luo todellisuuden. Se löytyy, kun mieli ja keho ovat hyväksyneet todellisuuden ja ihminen on näin harmoniassa suhteessa kaikkeen, mitä on ollut ja mitä on. Silloin energiakenttäkin on tasapainossa.

 

Photo by Anne

 

 

Body structures or love?

Does a yoga teacher need to learn anatomy? And what about the yoga practitioner?

Any knowledge is useful, but what kind of knowledge is useful or necessary in the asana practice? Or is knowledge necessary at all when it comes to the essence of the yoga experience?

I ask myself these questions nowadays as my own way as a teachers’ instructor has gone to the direction where something else seems more important to me than anatomy lessons.

In my world the anatomy doesn’t fit in my personal practice, because I live my body from inside. My relation with my body is intuitive. I listen to it, I sense it and that’s how I know how to proceed. Of course from the very beginning my practice has made me ask some anatomical questions, because I’ve felt something I didn’t know existed and that made me find out in a book what it was. I can easily feel different tissues of the body, because they all vibrate differently. We can understand and learn our anatomy also through sensations.

Let me make a comparison with singing and dancing. There is physiology of singing and I’m sure that at least the professional singers do know the anatomy of the body well. But that doesn’t make them singers. Singing is something else. If you stick to the anatomy of the pharynx or the functioning of the lungs, you can hardly sing. If you dance thinking of the relations between the body parts, you become stiff to the point you can’t express yourself with your body. Dancing isn’t physiotherapy, but an expression of your essence through your body. Some people stick to the theory part and can never experience the freedom the dance is about. And some yoga practitioners can’t go beyond the body’s structures to connect to their essence.

The bodyworkers like the chiropractors, the naprapaths and the osteopaths who manipulate the body and the spine need absolutely theoretical understanding of the body’s structure and functioning. A yoga teacher would equally need the anatomy knowledge if his/her intention is to handle the bodies of the students the same way and to force their movements further their bodies naturally do.

Could it even be that the knowledge of anatomy makes the teacher blind and senseless to anything that doesn’t correspond to the anatomy? Can the knowledge encourage the teacher to act with the other’s body without listening to the subtle signs that are outside the known?

You can very well practice yoga without knowing anything about anatomy. I believe you can also teach yoga without the theoretical knowledge of the body, supposing YOU LOVE and you touch with LOVE.

QUAND ON A QUE L’ANATOMIE… 🤔

Est-ce qu’un enseignant de yoga doit apprendre l’anatomie? Et qu’en est-il pour le pratiquant de yoga?

Tout savoir et toute connaissance sert à quelque chose, mais quel genre de connaissance est utile ou bien nécessaire dans la pratique des asanas? A-t-on besoin d’apprendre des choses à l’extérieur du ressenti lorsqu’on cherche à vivre l’expérience du yoga?

Je me pose ces questions en constatant que dans beaucoup de formations pour être professeur de yoga, il y a de beaucoup de cours d’anatomie. Moi-même j’en ai diminué la quantité dans mes formations pour faire de la place à autre chose.

L’anatomie ne fait pas partie de ma pratique personnelle, car ma relation avec mon corps se base sur le ressenti et je sais très bien comment faire. Ma relation avec mon corps est intuitive. Dès le début ma pratique a fait surgir des questions sur l’anatomie, parce que j’ai senti en moi quelque chose dont j’ignorais l’existence et que j’ai pu ensuite le vérifier dans les livres d’anatomie. Je suis capable de discerner les différences entre les tissus différents à l’intérieur de mon corps, car tous portent une énergie différente et vibrent différemment les uns par rapport aux autres. On peut donc comprendre et apprendre son anatomie par les sensations physiques et les ressentis.

Faisons deux petites comparaisons, l’une au monde du chant et l’autre au celui de la danse. Il existe la physiologie du chant et je pense que les chanteurs professionnels connaissent bien l’anatomie du corps humain. Mais ce n’est pas du chant. Le chant est autre chose. Si on pense à l’anatomie du pharynx et au fonctionnement des poumons, on peut à peine chanter. Si dans la danse on se concentre sur les relations entre les parties du corps, on devient raide jusqu’au point où on peut plus s’exprimer par son corps. La danse n’est pas de la physiothérapie, mais l’expression de notre essence par le corps physique. Il y en a qui s’attachent à la théorie sans jamais pouvoir expérimenter la liberté dont il s’agit. Pareillement, il y a des pratiquants du yoga qui ne peuvent pas dépasser les structures du corps physique pour atteindre l’essence d’eux-mêmes.

Les gens travaillant avec le corps humain, les chiropraticiens, les naprapathes et les ostéopathes, ceux qui manipulent le corps et font craquer la colonne vertébrale, ont besoin de bien connaître ces structures. Un enseignant de yoga a également besoin de ces connaissances s’il se comporte de la même manière, c’est-à-dire, en faisant faire des torsions, des extensions et en étirant les corps au-delà de leurs capacités naturelles.

Pourrait le travail d’un enseignant basé sur les connaissances anatomiques fermer ses yeux devant les signes plus subtiles du corps de l’élève et de tout ce qui n’est pas conforme à l’anatomie? Pourrais cela même encourager certains enseignants d’agir sans une écoute réelle de l’autre?

On peut très bien pratiquer le yoga sans rien savoir sur l’anatomie. Et je suis convaincue qu’on peut aussi enseigner le yoga sans connaître l’anatomie, SI L’ON A L’AMOUR. Si on touche avec de l’AMOUR.

IMG_0587

🔴 RAKKAUTTA JA ANATOMIAA

Pitääkö joogaopettajan opiskella anatomiaa? Entäpä joogaa harjoittavan?

Kaikki tieto on varmasti hyvästä, mutta mikä kaikki tieto on tarpeellista tai välttämätöntä asanaharjoittelussa? Tai kuinka välttämätöntä tieto ylipäätään on joogassa, jos mietitään pelkästään joogakokemuksen olemusta?

Nämä kysymykset ovat olleet mielessäni, kun olen opettajakoulutuksia suunnitellessa vähentänyt anatomiaopetusta antaen tilaa olennaisemmalle.

Omassa maailmassani en saa anatomiaa mahtumaan mitenkään omaan harjoitteluuni, koska koen kehoni sisältä käsin ja tiedän miten sen kanssa toimin. Suhde kehooni on intuitiivinen. Harjoitteluni on alusta asti monesti herättänyt kysymyksiä anatomiasta, koska olen tuntenut jotain, minkä olemassaoloa en ole tiennyt ja sitten tarkistanut kirjoista, minkä yhteyden löysinkään – on se sitten hermoyhteys tai energeettinen tunne. Tunnen erilaiset kudokset syvällä kehossa, koska niissä kaikissa on omanlaisensa energia. Anatomiansa voi siis ymmärtää ja oppia myös tuntemusten kautta. Myös oppilaiden anatomian voi ymmärtää näin. Jokaisen anatomia on kuitenkin erilainen. Opettajan pitää nimenomaan tuntea oppilaansa keho ja osata lukea sitä koskemattakin.

Vertailukohdaksi tarjoutuvat laulu ja tanssi. On olemassa laulufysiologiaa ja varmasti kaikki ammattilaulajat tuntevat  äänen tuottamisen suhteen myös kehon anatomiaa . Mutta se ei vielä ole laulua. Laulu on jotain ihan muuta. Jos jää miettimään kurkun anatomiaa ja keuhkojen toimintaa, tuskin pystyy laulamaan sydämestään. Samoin jos tanssiessa miettii kehon osien välisiä suhteita, jäykistyy niin, ettei ilmaisusta tule mitään. Tanssi ei ole fysioterapiaa, vaan sydämen ilmaisua kehon kautta. Jotkut jäävät teoriaan pääsemättä koskaan siitä vapauteen ja itse asiaan. Samoin jotkut joogaavat tiukasti kehonsa rajoissa löytämättä syvää rauhaa ytimestään.

Kehotyöskentelijät kuten kiropraktikot, naprapaatit ja osteopaatit, jotka manipuloivat kehoa ja rusauttelevat selkärankaa tarvitsevat anatomiatietoutta. Joogaopettajakin tarvitsee anatomiatietoutta, jos hänellä on aikomus vääntää oppilaitaan ja viedä heidän liikeratojaan pidemmälle kuin mitä he itse pystyvät tekemään.

Voiko olla jopa niin, että anatomian tuntemus sokeuttaa ja sulkee aistit siltä, mikä ei noudata anatomiaa? Rohkaiseeko se toimimaan toisen kehossa tiedon valossa kuuntelematta kehon herkimpiä viestejä?

Joogata voi aivan mainiosti, vaikka ei tietäisi anatomiasta mitään. Uskon, että opettaakin voi ilman anatomiatietämystä, jos opetus ja kosketus perustuu RAKKAUDELLE.

Is silence but silence?

Different yoga and meditation books talking about what happens in us or what can happen in us rarely can transmit the spiritual experience with words. The original texts are of course different. They don’t explain. They utter. They name the experiences. In translations the concepts are often left in their original form and language and they are then explained in respective languages.

The use of words is not a problem. But on the one hand yoga is something beyond mind and can’t be caught in words. And on the other hand, we readers understand and interprete the words with their everyday meanings. We use the same words in our everyday life and this is how they carry different connotations. I don’t know if it would be possible to create a universal lexicon of meditation, but right now, that this doesn’t exist, it’s good to know there’s a big difference in a word meaning whether it’s used in sacred texts or in a daily life context.

Let’s take “presence” as an example. Some people might ask how could we even not be present? Aren’t we right there where we are? Certainly. But we all know those moments when the mind is drawing our attention away from where our body is. At that moment one part of the energy is not present. And even when the energy is here and now and the mind doesn’t wander, there are big differencies in the depth of the presence.

The beginners in yoga or meditation may wonder what is so special and meaningful in presence. The word itself doesn’t sound necessarily fascinating. In daily life the presence is nothing special. But the presence yoga is about is not anything trivial. We can’t experience it’s fine quality if we have tension in the nerveous system or if our emotional body is not clear. When all the different layers in us settle in harmony and the energy in the body becomes dense, the presence becomes intense. If I was to make a difference between the everyday use of “presence” and “presence” in yoga, I would add something: “deeply dynamic and happy presence”. But it’s still not enough.

Another word that is often used to describe the meditation is “silence”. Would the stressed and anxious people be interested in experiencing silence? Why would anybody want to experience silence? Maybe it even gives an image of boredom. Of course it’s not about audition at all. It’s a feeling of silence inside, because the energy is even and still. It’s not depressive or empty. This stillness is dynamic and filled with happiness. It’s dense, soft and vibrating only love.

The individual change that comes through the practice of yoga can first mean that small things give bigger happiness. Then also the small things lose their meaning, because the perfect state doesn’t depend on them. What’s remarquable in presence and silence, is that they are not the result of a thought or any outer conditions. When actually the ego retreats, something else can emerge. Something we can’t get in touch with before it’s there. Then we feel an incredibly blissfull silence. Divine love. Everything changes through meditation. The presence. The silence.

⭐ SILENCE, EST-IL SILENCE? ⭐

Les livres de yoga et de méditation parlant de ce qui se passe à l’intérieur de nous ou de ce qui peut éventuellement se passer, peuvent rarement transmettre l’expérience spirituelle par les mots. Les textes originaux sont bien entendu différents. Ils n’expliquent pas. Ils constatent. Ils nomment les expériences. Dans les traductions les concepts sont souvent laissés dans leur langue originelle et ils sont expliqués dans les langues respectives.

L’utilisation des mots n’est pas le problème. Mais d’une part, comme le yoga est quelque chose qui a lieu au-delà du mental, il ne peut pas être vraiment mis en mots. D’autre part, nous les lecteurs, comprenons les mots par leurs significations les plus ordinaires. C’est ainsi que sont souvent mêlées les significations authentiques et les interprétations plus banales de ces mots. Nous nous servons des mêmes mots dans la vie courante et ainsi les mots portent des connotations. Je me demande s’il serait possible de créer une lexique universelle de méditation, mais pour l’instant qu’elle n’existe pas, il est bon de savoir qu’il y a une grande différence dans la signification d’un mot dans un texte sacré par rapport à son utilisation dans la vie de tous les jours.

Prenons un mot comme “présence”. Pour certains ça ne veut presque rien dire. Comment nous pourrions ne pas être présents? Ne sommes-nous pas exactement là où nous sommes? Bien sûr que si. Mais nous connaissons tous des moments où notre mental part, il est attiré par quelque chose qui n’est pas là où est notre corps. À ce moment-là, une partie de notre énergie n’est pas présente. Et même quand l’énergie est là et que l’attention du mental n’est pas dispersée, il existe de grandes différences quant à la qualité de la présence.

Les débutants en yoga et méditation peuvent se poser la question de savoir ce qu’il y a de tellement spécial et significatif dans la présence. Le mot lui-même ne paraît pas forcément transmettre quelque chose de très fascinant. Dans la vie de tous les jours, la présence n’est rien de spécial. Mais en ce qui concerne le yoga, la présence n’est rien de banal . Nous ne pouvons pas percevoir sa qualité fine tant qu’il y a des tensions dans notre système nerveux et tant que notre corps émotionnel n’est pas transparent. Lorsque toutes les couches en nous s’intstallent en harmonie et que l’énergie dans le corps devient dense et lumineuse, la présence devient intense. Si je devais faire une différence entre la présence en yoga et la présence de tous les jours, je dirais que dans le yoga, c’est une présence profondément dynamique et heureuse. Et même là, ça ne correspondrait pas encore à ce que c’est.

Un autre mot qui est souvent utilisé en parlant de la méditation, est silence. Est-ce que les gens stressés et anxieux seraient intéressés d’expérimenter le silence? Pourquoi quelqu’un voudrait le silence? Le silence peut même transmettre une image d’ennui. Bien sûr, ce silence n’a rien à faire avec le sens auditif. Il s’agit d’un ressenti du silence à l’intérieur quand l’énergie ne bouge pas. Le mouvement a cessé. Il n’y a pas d’agitation. L’énergie n’est pas déprimée ou vide. La quiétude est dynamique et remplie de bonheur. Il y a densité, douceur et vibration d’amour.

Le changement individuel par la pratique du yoga commence souvent par un nouveau sentiment, à savoir que les petites choses donnent un plus grand bonheur. Après, mêmes les petites choses disparaissent, car notre état de bonheur ne dépendent pas d’elles. Dans la vraie présence et vrai silence il n’y a pas de cause et effet. Le bonheur ne dépend de rien. Lorsque notre égo part en retrait, quelque chose d’autre peut émerger. Quelque chose nous ne pouvons pas connaître avant qu’il ne soit là. Là, nous sentons un silence extatique. Une divinité. Tout est transformé par la méditation. La présence. Le silence. Tout.

⭐ ONKO HILJAISUUS HILJAISUUTTA? ⭐

Erilaiset jooga- ja meditaatioteokset, jotka kertovat siitä mitä ihmisessä sisäisesti tapahtuu tai voi tapahtua, pystyvät harvoin välittämään sanojen avulla todellista henkistä kokemusta. Eri asia on tietenkin alkuperäiset tekstit, joissa selityksiä ei olekaan. On vain termit, jotka tarkoittavat tiettyä kokemusta. Monesti tärkeimmät sanat ja käsitteet jätetäänkin käännösteksteissä alkuperäiskielelle ja ne selitetään kirjoittajan omalla äidinkielellä.

Ongelma ei ole tietenkään sanoissa, vaan ensinnäkin siinä että joogakokemukset ovat mielen ulottumattomissa. Ja toisaalta siinä miten lukijoina liitämme sanoihin jotain muuta. Sanoilla kun on arkipäivän konnotaatioita. Niiden ensisijaiset merkitykset nousevat niiden yleisestä käytöstä. En tiedä onko universaali meditaatiosanasto mahdollista kehittää, mutta tässä vaiheessa, kun sellaista ei vielä ole, on hyvä ymmärtää että sanojen merkitys ja laatu on pyhissä teksteissä eri kuin arkikontekstissa.

‘Läsnäolo’ voi toimia tästä mainiosti esimerkkinä. Se voi herättää joissakuissa ihmetystä. Miten voisimme ollakaan muuta kuin läsnä? Emmekö ole siellä missä olemme? Toki näin on. Mutta kaikilla meillä on niitä hetkiä, kun mieli vetää johonkin muualle kuin missä keho on. Silloin osa energiastamme on poissa tästä hetkestä. Ja sittenkin kun energia pysyy paikallaan eikä mieli irrottaudu käsilläolevasta tilanteesta, on suuria eroja siinä miten läsnäolo toteutuu.

Varmasti ihmiset aloittaessaan joogaa tai meditaatiota miettivät joskus mikä läsnäolossa on niin eriskummallista ja merkittävää. Sanassa ei ole ehkä mitään houkuttelevaa. Arkipäiväisessä läsnäolossa ei myöskään mitään ihmeellistä. Siinä läsnäolossa, josta joogassa on kyse, on läsnä jotain muuta kuin mitä ihminen itse siihen voi tuoda. Tällaista läsnäolon laatua ei voi kokea, jos ei ole purkanut hermostostaan jännitystä ja kirkastanut tunnekehoaan. Vasta sitten kaikki ihmisen eri tasot asettuvat harmoniaan ja energia kehossa tiivistyy. Jos itse kääntäisin tuon sanan, tai erottaisin sen arkikäytöstä, lisäisin siihen jotain: “syvästi täyteläinen ja onnellinen läsnäolo”. Sekin tuntuu vielä puutteelliselta.

Toinen meditaatioon läheisesti liittyvä, olotilaa kuvaava sana on “hiljaisuus”. Kuinka moni stressaantunut ja ahdistunut ihminen edes voisi kiinnostua hiljaisuudesta? Ehkä se on jopa luotaantyöntävää, koska ajatus voi olla, että hiljaisuus vain korostaisi omaa huonoa oloa. Tai että se on tylsää. Miksi kukaan haluaisi kokea hiljaisuutta? Hiljaisuus ei tässä yhteydessä liity lainkaan kuuloaistiin. Hiljaisuus on sitä, että sisällä tuntuu hiljaiselta, koska energia on tasaantunut ja se on liikkumatonta. Kuitenkin tämä liikkumattomuus on dynaamista ja täydellisen onnellista. Se ei ole tyhjää, se ei ole masentunutta. Se on tiheää, pehmeää ja värähtelee rakkautta.

Yksilötasolla muutos voi olla ensin sitä, että pienet asiat tuovat isompaa onnellisuutta, kun ennen onneen vaadittiin jotain isoa. Sitten pienetkin ilon tuottajat muuttuvat merkityksettömiksi siinä mielessä, että täydellinen olotila ei ole niistä riippuvainen. Merkittävää läsnäolossa ja hiljaisuudessa onkin se, että ne eivät synny mistään ajatuksesta tai tietyistä ulkoisista olosuhteista. Kun egomme poistuu näyttämöltä, esiin nousee jotain sellaista, josta meillä ei ole käsitystä ennen kuin sen koemme. Onnellinen ja täyteläinen hiljaisuus täyttää meidät. Hiljaisuus onkin taivaallista rakkautta. Kaikki muuttuu meditaation kautta. Läsnäolo. Hiljaisuus.

Photo by Mari Jannela

Stretching the antennae

In the beginning of autumn I asked workshop participants to put in one word either their life situation or the issue they were working on right now. The challenges that came up were something we all share: detachment, separatedness, acceptance, hesitation, change, loneliness – not to mention but a few. Some of the themes were more clearly difficulties of an individual life situation. Most themes are present during our whole life having something to do with the psychological and spiritual growth and its subtler tones.

Then we made a practice. In the first part, we just sat in silence. Participants were focusing on their own feelings and their own energy. We sat until the energy was neutral and calm, the group energy synchronized. Then on a sign I gave, the participants allowed their focus to change to feel a friend sitting next to them. People were open and allowed the information to come to them without any effort. If the situation or the mind became restless, you were supposed to go back to your own body and its sensations. In the third stage, I told everybody their partner’s theme to let it find its way into your own heart.

The outcome was actually really touching. On the one hand others issue is always also yours. Maybe you’ve simply forgotten, because another problem has taken more space in your life. When you identify with the other person’s theme, your own problem becomes lighter. And when someone takes your burden to carry, you can really feel it. It was so simple as that! On the other hand everybody could read things in other’s energy field they ignored before.

Some of the participants were delighted of their partner’s theme. They found even a relief in it. There was a woman who thought that separatedness was a great thing, because she always was too attached to others. This is how the themes got new color, they completed each other and even turned upside down. The other person’s different experience transformed the problem to something surprisingly more positive. It was also important that everybody could be part of the resolution to someone else.

It’s quite interesting how our ego steps forward to distort the reality and changes how we really feel about situations. We all have the capacity of clairvoyance, but our mind limits it. If we feel it’s shameful to feel lonely, we can’t really take the information that our friend is actually feeling lonely. Our own limitations stop all the information that is overwhelming us emotionally. It’s equally our own limitations that make the relief impossible. We feel happy only when we feel oneness with others and when the oneness becomes true.

10614293_756705334368084_5477015791760838493_n

ÉTIREMENT DES ANTENNES

En début de la rentrée, j’ai envoyé un mot à des élèves dans ma formation pour leur demander de mettre en un mot ce qu’ils étaient en train de vivre à ce moment-là. Que ce soit une situation de vie particulière ou une confrontation avec un défi dans la vie psychologique. Les défis mentionnés étaient bien sûr des thèmes que nous partageons tous: lâcher prise, isolement, acceptation, hésitation, changement, solitude – pour n’en nommer que quelques-uns. Certains de ces thèmes émergaient plutôt d’une situation de vie individuelle, mais la plupart d’entre eux, étaient des sujets qui nous touchent tous durant toute notre vie, car c’est des sujets qui ont un rapport à notre évolution psychologique et spirituelle et qui ne cessent de générer des subtilités toujours plus fines.

Ensuite, pendant une séance, nous avons fait une pratique. La première partie constituait d’être assis dans le silence. Les participants se focalisaient sur leurs propres sensations et leur propre champ énergétique. L’atmosphère devenait neutre et calme et on sentait l’énergie du groupe synchronisée. Après, sur un signe verbal que j’ai donné, les participants étaient invités à changer leur centre d’attention d’eux-mêmes à la personne d’à côté. Il fallait juste rester ouvert et accueillir l’information qui venait de l’autre sans y mettre aucun effort. Si le mental devenait agité, il fallait retourner à ses propres sensations. Au troisième stade, j’annonçais à chacun le mot qu’avait donné leur partenaire pour cette pratique et tout le monde était censé prendre le contenu du mot dans son propre cœur.

Le résultat était très émouvant. D’une part, le problème de l’autre est toujours aussi le nôtre. Nous l’avons peut-être oublié si un autre problème nous a envahi. Lorsque nous nous identifions avec le thème de l’autre, nous voyons presque disparaître notre propre problème. Et lorsque quelqu’un porte notre fardeau, nous pouvons sentir la légèreté. C’était si simple que ça de se débarrasser de ses problèmes! De l’autre part, tout le monde pouvait lire des choses dans le champ énergétique de l’autre et avoir la connaissance des choses qu’ils ignoraient auparavant.

Il y en avaient qui se réjouissaient de sentir le thème de l’autre, pour qui c’était un soulagement même. Par exemple, une femme trouvait l’isolement réconfortant, car elle disait qu’elle était toujours trop attachée aux autres. C’est comme ça que les thèmes trouvaient de nouvelles couleurs, ils se complétaient et quelques-uns se renversaient complètement. L’expérience totalement différente de quelqu’un d’autre transformait le problème à quelque chose plus positif. Ce qui était important aussi, c’était que tout un chacun puisse faire partie d’une résolution pour quelqu’un d’autre.

C’est quand même intéressant comment notre égo entre en scène pour modifier la réalité et comment il change ce qu’est notre première impression dans les situations. Nous avons tous la capacité de voyance, mais notre égo la limite. Si nous sentons qu’il est honteux de se sentir seul, par exemple, nous sommes incapables de digérer l’information d’une solitude subie par un(e) ami(e). Nos propres limitations arrêtent l’information qui nous envahit émotionnellement. Il s’agit aussi bien de nos propres limitations qui rend le soulagement impossible. Nous pouvons être heureux seulement quand nous ne faisons qu’un avec les autres et lorsque cette unité nous est vraiment vraie.

TUNTOSARVIEN OJENTELUA

Syksyn alussa pyysin yhdessä joogakoulutuksessa jokaista osallistujaa etukäteen kiteyttämään yhteen sanaan tämänhetkisen elämäntilanteensa tai asian, jota hän työsti elämässään. Esille tuli asioita, jotka koskettavat joskus meitä kaikkia. Irtipäästäminen, hyväksyminen, epätietoisuus, muutos, yksinäisyys, vain joitakin mainitakseni. Jotkut teemat olivat selkeämmin yksilöiden elämäntilanteesta kumpuavia haasteita. Suurin osa oli henkiseen kasvuun liittyviä teemoja, niitä, jotka kulkevat mukanamme koko elämän ajan muuttaen sävyjään aina vain hienovaraisempaan suuntaan.

Kurssilla tehtiin harjoitus. Ensimmäisessä vaiheessa istuttiin hiljaa. Jokainen oli keskittynyt omiin tuntemuksiinsa ja omaan energiaansa. Istuttiin niin kauan, että ryhmäenergia synkronoitui. Tästä selkeydestä käsin jokainen lähti minun antamastani merkistä yhdistymään etukäteen nimetyn vieruskaverin kehoon ja tunnelmaan. Ihmiset olivat auki ja antoivat kaiken informaation tulla vapaasti itseensä. Jos tilanne jotenkin hämärtyi tai mieli muuttui levottomaksi, oli ohjeena palata takaisin oman kehon tuntemuksiin. Kolmannessa vaiheessa sanoin ääneen jokaiselle erikseen ystävän teeman, joka otettiin sydämeen.

Lopputulos oli koskettava. Ensinnäkin, tietenkin toisen ihmisen teema tai haaste elämässä on myös sinun teemasi. Olet ehkä vain unohtanut sen, koska joku ongelma on mielessäsi polttavampana. Kun eläydyt toisen teemaan, oma ongelmasi helpottaa. Ja kun toinen ottaa sinun taakkasi kantaakseen, tunnet miten saat oikeasti luovuttaa sen pois. Niin helppoa se on! Toiseksi, jokainen pystyi lukemaan toisen elämästä asioita, joista ei tiennyt aiemmin mitään.

Tässä tehtävässä joillekin kävi niin, että he jopa ilahtuivat parinsa ongelmasta, koska löysivät siitä helpotusta omaan vaikeuteensa. Esimerkiksi erillisyys toi toiselle ihmiselle ilon ja oivalluksen siitä, että voisikin olla erillinen eikä takertuneena muihin ihmisiin. Näin teemat saivat uusia sävyjä, löysivät täydennystä toisistaan ja kääntyivät jopa ylösalaisin. Toinen ihminen muunsi ongelmat joksikin muuksi ja jokainen sai läsnäolollaan olla helpottamassa jonkun toisen oloa.

Mielenkiintoista on se, miten egomme tulee värittämään tilanteita ja usein välittömästi väittämään muuta kuin mitä oikeasti tunnemme. Selvänäkemisessä tulee vastaan omat rajamme siten, että jos meistä itsestämme on hävettävää tuntea esimerkiksi yksinäisyyttä, emme tohdi sanoa ääneen, että tunnemme kaverin yksinäisyyden tunteen ja siitä nousevan surun. Omat estomme estävät meitä ottamasta vastaan sitä tietoa, joka päällemme tulvii. Itse pystyttämämme rajat tietenkin estävät myös sen helpotuksen, joka syntyy yhteyden kokemisesta muiden kanssa. Lopullinen helpotus syntyy siitä, kun ykseys on vallitseva olotila.

Photo Risto Räty