Is silence but silence?

Different yoga and meditation books talking about what happens in us or what can happen in us rarely can transmit the spiritual experience with words. The original texts are of course different. They don’t explain. They utter. They name the experiences. In translations the concepts are often left in their original form and language and they are then explained in respective languages.

The use of words is not a problem. But on the one hand yoga is something beyond mind and can’t be caught in words. And on the other hand, we readers understand and interprete the words with their everyday meanings. We use the same words in our everyday life and this is how they carry different connotations. I don’t know if it would be possible to create a universal lexicon of meditation, but right now, that this doesn’t exist, it’s good to know there’s a big difference in a word meaning whether it’s used in sacred texts or in a daily life context.

Let’s take “presence” as an example. Some people might ask how could we even not be present? Aren’t we right there where we are? Certainly. But we all know those moments when the mind is drawing our attention away from where our body is. At that moment one part of the energy is not present. And even when the energy is here and now and the mind doesn’t wander, there are big differencies in the depth of the presence.

The beginners in yoga or meditation may wonder what is so special and meaningful in presence. The word itself doesn’t sound necessarily fascinating. In daily life the presence is nothing special. But the presence yoga is about is not anything trivial. We can’t experience it’s fine quality if we have tension in the nerveous system or if our emotional body is not clear. When all the different layers in us settle in harmony and the energy in the body becomes dense, the presence becomes intense. If I was to make a difference between the everyday use of “presence” and “presence” in yoga, I would add something: “deeply dynamic and happy presence”. But it’s still not enough.

Another word that is often used to describe the meditation is “silence”. Would the stressed and anxious people be interested in experiencing silence? Why would anybody want to experience silence? Maybe it even gives an image of boredom. Of course it’s not about audition at all. It’s a feeling of silence inside, because the energy is even and still. It’s not depressive or empty. This stillness is dynamic and filled with happiness. It’s dense, soft and vibrating only love.

The individual change that comes through the practice of yoga can first mean that small things give bigger happiness. Then also the small things lose their meaning, because the perfect state doesn’t depend on them. What’s remarquable in presence and silence, is that they are not the result of a thought or any outer conditions. When actually the ego retreats, something else can emerge. Something we can’t get in touch with before it’s there. Then we feel an incredibly blissfull silence. Divine love. Everything changes through meditation. The presence. The silence.

⭐ SILENCE, EST-IL SILENCE? ⭐

Les livres de yoga et de méditation parlant de ce qui se passe à l’intérieur de nous ou de ce qui peut éventuellement se passer, peuvent rarement transmettre l’expérience spirituelle par les mots. Les textes originaux sont bien entendu différents. Ils n’expliquent pas. Ils constatent. Ils nomment les expériences. Dans les traductions les concepts sont souvent laissés dans leur langue originelle et ils sont expliqués dans les langues respectives.

L’utilisation des mots n’est pas le problème. Mais d’une part, comme le yoga est quelque chose qui a lieu au-delà du mental, il ne peut pas être vraiment mis en mots. D’autre part, nous les lecteurs, comprenons les mots par leurs significations les plus ordinaires. C’est ainsi que sont souvent mêlées les significations authentiques et les interprétations plus banales de ces mots. Nous nous servons des mêmes mots dans la vie courante et ainsi les mots portent des connotations. Je me demande s’il serait possible de créer une lexique universelle de méditation, mais pour l’instant qu’elle n’existe pas, il est bon de savoir qu’il y a une grande différence dans la signification d’un mot dans un texte sacré par rapport à son utilisation dans la vie de tous les jours.

Prenons un mot comme “présence”. Pour certains ça ne veut presque rien dire. Comment nous pourrions ne pas être présents? Ne sommes-nous pas exactement là où nous sommes? Bien sûr que si. Mais nous connaissons tous des moments où notre mental part, il est attiré par quelque chose qui n’est pas là où est notre corps. À ce moment-là, une partie de notre énergie n’est pas présente. Et même quand l’énergie est là et que l’attention du mental n’est pas dispersée, il existe de grandes différences quant à la qualité de la présence.

Les débutants en yoga et méditation peuvent se poser la question de savoir ce qu’il y a de tellement spécial et significatif dans la présence. Le mot lui-même ne paraît pas forcément transmettre quelque chose de très fascinant. Dans la vie de tous les jours, la présence n’est rien de spécial. Mais en ce qui concerne le yoga, la présence n’est rien de banal . Nous ne pouvons pas percevoir sa qualité fine tant qu’il y a des tensions dans notre système nerveux et tant que notre corps émotionnel n’est pas transparent. Lorsque toutes les couches en nous s’intstallent en harmonie et que l’énergie dans le corps devient dense et lumineuse, la présence devient intense. Si je devais faire une différence entre la présence en yoga et la présence de tous les jours, je dirais que dans le yoga, c’est une présence profondément dynamique et heureuse. Et même là, ça ne correspondrait pas encore à ce que c’est.

Un autre mot qui est souvent utilisé en parlant de la méditation, est silence. Est-ce que les gens stressés et anxieux seraient intéressés d’expérimenter le silence? Pourquoi quelqu’un voudrait le silence? Le silence peut même transmettre une image d’ennui. Bien sûr, ce silence n’a rien à faire avec le sens auditif. Il s’agit d’un ressenti du silence à l’intérieur quand l’énergie ne bouge pas. Le mouvement a cessé. Il n’y a pas d’agitation. L’énergie n’est pas déprimée ou vide. La quiétude est dynamique et remplie de bonheur. Il y a densité, douceur et vibration d’amour.

Le changement individuel par la pratique du yoga commence souvent par un nouveau sentiment, à savoir que les petites choses donnent un plus grand bonheur. Après, mêmes les petites choses disparaissent, car notre état de bonheur ne dépendent pas d’elles. Dans la vraie présence et vrai silence il n’y a pas de cause et effet. Le bonheur ne dépend de rien. Lorsque notre égo part en retrait, quelque chose d’autre peut émerger. Quelque chose nous ne pouvons pas connaître avant qu’il ne soit là. Là, nous sentons un silence extatique. Une divinité. Tout est transformé par la méditation. La présence. Le silence. Tout.

⭐ ONKO HILJAISUUS HILJAISUUTTA? ⭐

Erilaiset jooga- ja meditaatioteokset, jotka kertovat siitä mitä ihmisessä sisäisesti tapahtuu tai voi tapahtua, pystyvät harvoin välittämään sanojen avulla todellista henkistä kokemusta. Eri asia on tietenkin alkuperäiset tekstit, joissa selityksiä ei olekaan. On vain termit, jotka tarkoittavat tiettyä kokemusta. Monesti tärkeimmät sanat ja käsitteet jätetäänkin käännösteksteissä alkuperäiskielelle ja ne selitetään kirjoittajan omalla äidinkielellä.

Ongelma ei ole tietenkään sanoissa, vaan ensinnäkin siinä että joogakokemukset ovat mielen ulottumattomissa. Ja toisaalta siinä miten lukijoina liitämme sanoihin jotain muuta. Sanoilla kun on arkipäivän konnotaatioita. Niiden ensisijaiset merkitykset nousevat niiden yleisestä käytöstä. En tiedä onko universaali meditaatiosanasto mahdollista kehittää, mutta tässä vaiheessa, kun sellaista ei vielä ole, on hyvä ymmärtää että sanojen merkitys ja laatu on pyhissä teksteissä eri kuin arkikontekstissa.

‘Läsnäolo’ voi toimia tästä mainiosti esimerkkinä. Se voi herättää joissakuissa ihmetystä. Miten voisimme ollakaan muuta kuin läsnä? Emmekö ole siellä missä olemme? Toki näin on. Mutta kaikilla meillä on niitä hetkiä, kun mieli vetää johonkin muualle kuin missä keho on. Silloin osa energiastamme on poissa tästä hetkestä. Ja sittenkin kun energia pysyy paikallaan eikä mieli irrottaudu käsilläolevasta tilanteesta, on suuria eroja siinä miten läsnäolo toteutuu.

Varmasti ihmiset aloittaessaan joogaa tai meditaatiota miettivät joskus mikä läsnäolossa on niin eriskummallista ja merkittävää. Sanassa ei ole ehkä mitään houkuttelevaa. Arkipäiväisessä läsnäolossa ei myöskään mitään ihmeellistä. Siinä läsnäolossa, josta joogassa on kyse, on läsnä jotain muuta kuin mitä ihminen itse siihen voi tuoda. Tällaista läsnäolon laatua ei voi kokea, jos ei ole purkanut hermostostaan jännitystä ja kirkastanut tunnekehoaan. Vasta sitten kaikki ihmisen eri tasot asettuvat harmoniaan ja energia kehossa tiivistyy. Jos itse kääntäisin tuon sanan, tai erottaisin sen arkikäytöstä, lisäisin siihen jotain: “syvästi täyteläinen ja onnellinen läsnäolo”. Sekin tuntuu vielä puutteelliselta.

Toinen meditaatioon läheisesti liittyvä, olotilaa kuvaava sana on “hiljaisuus”. Kuinka moni stressaantunut ja ahdistunut ihminen edes voisi kiinnostua hiljaisuudesta? Ehkä se on jopa luotaantyöntävää, koska ajatus voi olla, että hiljaisuus vain korostaisi omaa huonoa oloa. Tai että se on tylsää. Miksi kukaan haluaisi kokea hiljaisuutta? Hiljaisuus ei tässä yhteydessä liity lainkaan kuuloaistiin. Hiljaisuus on sitä, että sisällä tuntuu hiljaiselta, koska energia on tasaantunut ja se on liikkumatonta. Kuitenkin tämä liikkumattomuus on dynaamista ja täydellisen onnellista. Se ei ole tyhjää, se ei ole masentunutta. Se on tiheää, pehmeää ja värähtelee rakkautta.

Yksilötasolla muutos voi olla ensin sitä, että pienet asiat tuovat isompaa onnellisuutta, kun ennen onneen vaadittiin jotain isoa. Sitten pienetkin ilon tuottajat muuttuvat merkityksettömiksi siinä mielessä, että täydellinen olotila ei ole niistä riippuvainen. Merkittävää läsnäolossa ja hiljaisuudessa onkin se, että ne eivät synny mistään ajatuksesta tai tietyistä ulkoisista olosuhteista. Kun egomme poistuu näyttämöltä, esiin nousee jotain sellaista, josta meillä ei ole käsitystä ennen kuin sen koemme. Onnellinen ja täyteläinen hiljaisuus täyttää meidät. Hiljaisuus onkin taivaallista rakkautta. Kaikki muuttuu meditaation kautta. Läsnäolo. Hiljaisuus.

Photo by Mari Jannela

Stretching the antennae

In the beginning of autumn I asked workshop participants to put in one word either their life situation or the issue they were working on right now. The challenges that came up were something we all share: detachment, separatedness, acceptance, hesitation, change, loneliness – not to mention but a few. Some of the themes were more clearly difficulties of an individual life situation. Most themes are present during our whole life having something to do with the psychological and spiritual growth and its subtler tones.

Then we made a practice. In the first part, we just sat in silence. Participants were focusing on their own feelings and their own energy. We sat until the energy was neutral and calm, the group energy synchronized. Then on a sign I gave, the participants allowed their focus to change to feel a friend sitting next to them. People were open and allowed the information to come to them without any effort. If the situation or the mind became restless, you were supposed to go back to your own body and its sensations. In the third stage, I told everybody their partner’s theme to let it find its way into your own heart.

The outcome was actually really touching. On the one hand others issue is always also yours. Maybe you’ve simply forgotten, because another problem has taken more space in your life. When you identify with the other person’s theme, your own problem becomes lighter. And when someone takes your burden to carry, you can really feel it. It was so simple as that! On the other hand everybody could read things in other’s energy field they ignored before.

Some of the participants were delighted of their partner’s theme. They found even a relief in it. There was a woman who thought that separatedness was a great thing, because she always was too attached to others. This is how the themes got new color, they completed each other and even turned upside down. The other person’s different experience transformed the problem to something surprisingly more positive. It was also important that everybody could be part of the resolution to someone else.

It’s quite interesting how our ego steps forward to distort the reality and changes how we really feel about situations. We all have the capacity of clairvoyance, but our mind limits it. If we feel it’s shameful to feel lonely, we can’t really take the information that our friend is actually feeling lonely. Our own limitations stop all the information that is overwhelming us emotionally. It’s equally our own limitations that make the relief impossible. We feel happy only when we feel oneness with others and when the oneness becomes true.

ÉTIREMENT DES ANTENNES

En début de la rentrée, j’ai envoyé un mot à des élèves dans ma formation pour leur demander de mettre en un mot ce qu’ils étaient en train de vivre à ce moment-là. Que ce soit une situation de vie particulière ou une confrontation avec un défi dans la vie psychologique. Les défis mentionnés étaient bien sûr des thèmes que nous partageons tous: lâcher prise, isolement, acceptation, hésitation, changement, solitude – pour n’en nommer que quelques-uns. Certains de ces thèmes émergaient plutôt d’une situation de vie individuelle, mais la plupart d’entre eux, étaient des sujets qui nous touchent tous durant toute notre vie, car c’est des sujets qui ont un rapport à notre évolution psychologique et spirituelle et qui ne cessent de générer des subtilités toujours plus fines.

Ensuite, pendant une séance, nous avons fait une pratique. La première partie constituait d’être assis dans le silence. Les participants se focalisaient sur leurs propres sensations et leur propre champ énergétique. L’atmosphère devenait neutre et calme et on sentait l’énergie du groupe synchronisée. Après, sur un signe verbal que j’ai donné, les participants étaient invités à changer leur centre d’attention d’eux-mêmes à la personne d’à côté. Il fallait juste rester ouvert et accueillir l’information qui venait de l’autre sans y mettre aucun effort. Si le mental devenait agité, il fallait retourner à ses propres sensations. Au troisième stade, j’annonçais à chacun le mot qu’avait donné leur partenaire pour cette pratique et tout le monde était censé prendre le contenu du mot dans son propre cœur.

Le résultat était très émouvant. D’une part, le problème de l’autre est toujours aussi le nôtre. Nous l’avons peut-être oublié si un autre problème nous a envahi. Lorsque nous nous identifions avec le thème de l’autre, nous voyons presque disparaître notre propre problème. Et lorsque quelqu’un porte notre fardeau, nous pouvons sentir la légèreté. C’était si simple que ça de se débarrasser de ses problèmes! De l’autre part, tout le monde pouvait lire des choses dans le champ énergétique de l’autre et avoir la connaissance des choses qu’ils ignoraient auparavant.

Il y en avaient qui se réjouissaient de sentir le thème de l’autre, pour qui c’était un soulagement même. Par exemple, une femme trouvait l’isolement réconfortant, car elle disait qu’elle était toujours trop attachée aux autres. C’est comme ça que les thèmes trouvaient de nouvelles couleurs, ils se complétaient et quelques-uns se renversaient complètement. L’expérience totalement différente de quelqu’un d’autre transformait le problème à quelque chose plus positif. Ce qui était important aussi, c’était que tout un chacun puisse faire partie d’une résolution pour quelqu’un d’autre.

C’est quand même intéressant comment notre égo entre en scène pour modifier la réalité et comment il change ce qu’est notre première impression dans les situations. Nous avons tous la capacité de voyance, mais notre égo la limite. Si nous sentons qu’il est honteux de se sentir seul, par exemple, nous sommes incapables de digérer l’information d’une solitude subie par un(e) ami(e). Nos propres limitations arrêtent l’information qui nous envahit émotionnellement. Il s’agit aussi bien de nos propres limitations qui rend le soulagement impossible. Nous pouvons être heureux seulement quand nous ne faisons qu’un avec les autres et lorsque cette unité nous est vraiment vraie.

TUNTOSARVIEN OJENTELUA

Syksyn alussa pyysin yhdessä joogakoulutuksessa jokaista osallistujaa etukäteen kiteyttämään yhteen sanaan tämänhetkisen elämäntilanteensa tai asian, jota hän työsti elämässään. Esille tuli asioita, jotka koskettavat joskus meitä kaikkia. Irtipäästäminen, hyväksyminen, epätietoisuus, muutos, yksinäisyys, vain joitakin mainitakseni. Jotkut teemat olivat selkeämmin yksilöiden elämäntilanteesta kumpuavia haasteita. Suurin osa oli henkiseen kasvuun liittyviä teemoja, niitä, jotka kulkevat mukanamme koko elämän ajan muuttaen sävyjään aina vain hienovaraisempaan suuntaan.

Kurssilla tehtiin harjoitus. Ensimmäisessä vaiheessa istuttiin hiljaa. Jokainen oli keskittynyt omiin tuntemuksiinsa ja omaan energiaansa. Istuttiin niin kauan, että ryhmäenergia synkronoitui. Tästä selkeydestä käsin jokainen lähti minun antamastani merkistä yhdistymään etukäteen nimetyn vieruskaverin kehoon ja tunnelmaan. Ihmiset olivat auki ja antoivat kaiken informaation tulla vapaasti itseensä. Jos tilanne jotenkin hämärtyi tai mieli muuttui levottomaksi, oli ohjeena palata takaisin oman kehon tuntemuksiin. Kolmannessa vaiheessa sanoin ääneen jokaiselle erikseen ystävän teeman, joka otettiin sydämeen.

Lopputulos oli koskettava. Ensinnäkin, tietenkin toisen ihmisen teema tai haaste elämässä on myös sinun teemasi. Olet ehkä vain unohtanut sen, koska joku ongelma on mielessäsi polttavampana. Kun eläydyt toisen teemaan, oma ongelmasi helpottaa. Ja kun toinen ottaa sinun taakkasi kantaakseen, tunnet miten saat oikeasti luovuttaa sen pois. Niin helppoa se on! Toiseksi, jokainen pystyi lukemaan toisen elämästä asioita, joista ei tiennyt aiemmin mitään.

Tässä tehtävässä joillekin kävi niin, että he jopa ilahtuivat parinsa ongelmasta, koska löysivät siitä helpotusta omaan vaikeuteensa. Esimerkiksi erillisyys toi toiselle ihmiselle ilon ja oivalluksen siitä, että voisikin olla erillinen eikä takertuneena muihin ihmisiin. Näin teemat saivat uusia sävyjä, löysivät täydennystä toisistaan ja kääntyivät jopa ylösalaisin. Toinen ihminen muunsi ongelmat joksikin muuksi ja jokainen sai läsnäolollaan olla helpottamassa jonkun toisen oloa.

Mielenkiintoista on se, miten egomme tulee värittämään tilanteita ja usein välittömästi väittämään muuta kuin mitä oikeasti tunnemme. Selvänäkemisessä tulee vastaan omat rajamme siten, että jos meistä itsestämme on hävettävää tuntea esimerkiksi yksinäisyyttä, emme tohdi sanoa ääneen, että tunnemme kaverin yksinäisyyden tunteen ja siitä nousevan surun. Omat estomme estävät meitä ottamasta vastaan sitä tietoa, joka päällemme tulvii. Itse pystyttämämme rajat tietenkin estävät myös sen helpotuksen, joka syntyy yhteyden kokemisesta muiden kanssa. Lopullinen helpotus syntyy siitä, kun ykseys on vallitseva olotila.

Photo Risto Räty

Traumatized by stress

Many years ago I realized I used the term “trauma” quite much in my classes. Sometimes the students looked at me surprised. What trauma is she talking about? The majority of them were ordinary people in good health.

I could feel the imprints people carried in their bodies. If the imprint was strong, it made the breathing heavy or it made life in the body complicated. Some imprints in the energy body made people hold their emotions constantly back so that they were rigidified into a negative life attitude. I could call these imprints only trauma, because they limited life’s natural expression.

If you want to able to watch these imprints in your body more carefully, first, you have to purify a lot. The mental movement needs to stop, the tension of the body must be released. Because only when the energy flow is even, the trauma becomes visible. The trauma is seen where the energy stops or jumps not to touch a certain spot in the body. This spot has no connection with the conscious mind. It’s a blind spot. You can even think of it and see its behaviour, but it’s still disconnected from other parts of the body. By the sensitization and intuitive bodywork, you can renew the connection to it again.

I’ve noticed that the majority of my generation is traumatized by stress. Whatever people think or whatever they do, the tension accompagnies their action. The nerveous system has stored fear, rush and worry. The yoga practice can heal this generation from this shadow. To get rid of this kind of tension means recognizing it every moment and dislearning the action to be led by anxiety.

TRAUMATISÉS PAR LE STRESS

Il y a plusieurs années déjà, je me suis rendu compte que j’utilisais souvent le mot ‘traumatisme’ dans mon enseignement du yoga. Parfois, les élèves me regardaient stupéfaits. De quel traumatisme parle-t-elle? La majorité des gens étaient des personnes ordinaires en bonne santé.

Je pouvais sentir des traces que mes élèves portaient dans leurs corps. Si la trace était importante, elle empêchait la respiration ou rendait la vie dans le corps compliquée. D’autres traces dans le corps énergétique donnaient une rétention des émotions pour résulter même en une attitude rigide et négative envers la vie. Je ne pouvais appeler ces traces que ‘traumatisme’, car elles empêchaient l’expression naturelle de la vie.

Si vous voulez observer plus attentivement les traces de votre propre corps, vous allez devoir purifier beaucoup d’abord. Le mouvement dans le mental doit s’arrêter, la tension du corps doit être relâchée. Parce que ce n’est que quand l’énergie du corps a une continuité harmonique, que le traumatisme apparaît. Il est vu clairement là où l’énergie s’arrête ou où elle saute pour ne pas être en contact avec un endroit du corps. Cet endroit n’a pas de connexion avec la conscience. C’est un point aveugle. Vous pouvez penser à cet endroit ou voir son existence, mais il énergétiquement il reste déconnecté des autres endroits du corps. Par une sensibilisation et un travail corporel intuitif, vous pouvez renouveler la connexion avec cet endroit.

J’ai constaté que la majorité des gens de ma génération sont traumatisés par le stress. Quoique les gens pensent ou quoiqu’ils font, la tension accompagne leur action. Le système nerveux a stocké peur, accélération et souci. La pratique du yoga peut apporter une guérison à cette génération. Pour se débarrasser de ce genre de tension, il faut la reconnaître à tout moment et désapprendre l’action guidée par l’anxiété par un refus systématique de suivre l’impulsion de le faire.

STRESSIN TRAUMATISOIMAT

Jo vuosia sitten huomasin käyttäväni opetuksessani sanaa “trauma” hyvin usein. Oppilaani saattoivat joskus katsoa minua kummastellen. Mikä ihmeen trauma? Olivathan melkein kaikki ihan tavallisia, tasapainoisia ihmisiä.

Oma intuitiivinen tunteeni oli se, että ihmiset kuljettivat kehossaan jälkiä, jotka määräsivät heidän elämästään. Kun jälki oli voimakas, se muutti hengityksen raskaaksi, se vaikeutti kehossa olemista. Jos se oli energiakehossa, se ohjasi tunteita joko pidättämällä niitä tai sitten voimistamalla niitä joksikin jäykistyneeksi asenteeksi elämää kohtaan. Minusta se tuntui vähintäänkin traumalta, koska se vei elämältä mahdollisuuden ilmetä vapaasti.

Jos haluat paneutua näihin jälkiin omassa kehossasi, täytyy kaikenlaisesta ylimääräisestä mielenliikkeestä ja kehon jännityksestä päästä eroon. Kun energia virtaa muutoin tasaisesti, traumakohta kirkastuu. Näissä kohdissa energia pysähtyy tai hyppää jonkun kohdan yli. Nämä kohdat ovat myös poissa tietoisuudesta. Niihin ei ole yhteyttä, vaikka mieli voi tajuta niiden olemassaolon. Ne eivät ole yhteydessä muuhun kehoon. Herkistymällä ja intuitiivisella kehotyöskentelyllä tämän yhteyden voi elävöittää uudelleen.

Oma sukupolveni näyttää olevan stressin traumatisoimaa. Mitä ikinä ihmiset ajattelevat tai tekevät, on jännitys heti mukana. Hermosto on kerännyt kiireen, huolet ja pelot sisäänsä. Tämä sukupolvi voi kuitenkin parantua esimerkiksi joogaharjoittelun avulla. Sisäinen työ tarkoittaa silloin sitä, että tunnistaa jännityksen aina kun se ilmenee ja opettelee uudenlaisen tavan elää, jossa mikään tekeminen ei lähde ahdistuksesta.

Hands down

Where does our ego hide? It finds infinite ways to be undetectable. Once we identify it in our behaviour, we can decide not listen to it, but very soon it finds another way to persist. We have to be really intelligent to understand how the ego entangles in our thinking, mindsets and in our body expression and destroys the freshness of moments and our innocence in any experience. Because it’s not something that is on or off. The question is how it gets its voice through us and can we see who’s talking.

In yoga, in martial arts and in many dance traditions it’s the teacher’s task to point out these deviations from the reality to the student. But how to do it without making the student mad? There are ways. The common discipline is one. It purifies without being personal.

I have an extraordinary memory from a tap dance workshop. One of the world’s greatest dance teachers, late Robert L. Reed, gave the class. When it was time to start I litterally felt a lightning in the room. The teacher had just attacked the floor with his heel. In a split second he communicated all the essential things. He had made us feel the quality a sound could have. The preciseness, the presentness, the beauty and the joy without any shadow. It was just stunningly pure. So pure it took your breath away. Whenever you meet this kind of excellence in someone, you are deeply awakened. The awakening makes you humble and willing to follow the teacher.

In addition to the mastery of a teacher it’s interesting how (s)he links his/her specialty to life in general. And vice versa, how the life is in relation with what you do in a class. Robert L. Reed was determined not to allow students to do anything while they were listening to his teaching. Some participants put their hands on their waist like many dancers do. Gently he would say: “Take your hands down.” He had to repeat that every five minutes, because people forgot. They couldn’t remain conscious of their movements longer than that.

Such a small gesture we don’t even pay attention to, but where the situation loses its purity. It’s an unconscious gesture by which we protect something or we keep other people at distance. What a genial demand! Because the hardest thing is to be. Not to do anything. To stand straight. To be you without a protection.

Don’t put your hands on your waist! That’s your ego at its sweetest. 😀

LAISSE TES MAINS TRANQUILLES

Où se cache notre égo? Il trouve à l’infini des manières pour être indétectable. Une fois qu’on l’aperçoit dans notre comportement, on peut prendre la décision de ne pas le suivre, mais il trouvera une autre façon de persister. Il faut être intelligent pour comprendre comment l’égo se tisse dans nos pensées, nos attitudes et dans l’expression de notre corps et détruit ainsi la fraîcheur des moments ainsi que l’innocence de l’expérience. Car l’égo n’est pas quelque chose qu’on puisse tourner on ou off. La question se pose de savoir quelle est son expression en nous et pouvons-nous la déceler.

Dans le yoga, les arts martiaux et plusieurs traditions de danse, c’est la tâche du  professeur d’indiquer ces déviations de la réalité à l’élève. Mais comment le faire sans véxer l’élève? Il y a des moyens. La discipline commune. Elle purifie sans être personnelle.

J’ai un souvenir extraordinaire d’un stage de claquettes. Un professeur célèbre, le regretté Robert L. Reed, donnait cours. Lorsque le cadran d’horloge indiquait que c’était l’heure de commencer, j’ai senti un éclair dans la pièce. Le professeur avait attaqué le sol avec son talon. En une fraction de seconde, il a tout dit.  La qualité que pouvait avoir un son! La précision, la présence, la beauté et la joie sans aucun ombre. Ce geste était incroyablement pur. Si pur qu’il nous a laissé abasourdis. Lorsque nous sommes en présence d’une telle excellence, nous sommes éveillés. Cette sorte d’éveil nous rend humble et nous envie de suivre le professeur.

En plus de la maîtrise d’un domaine, un professeur montre toujours comment il lie sa maîtrise à la vie en général. Et vice versa, quelle est la relation entre le contenu du cours et la vie. Robert L. Reed était déterminé à ne nous permettre de faire quoi que ce soit pendant que nous écoutions son enseignement. Quelques participants mettaient leurs mains à leurs tailles comme beaucoup de danseurs ont tendance à faire. Gentiment, il disait: “Ne mettez pas vos mains sur votre taille.” Il devait répéter ça toutes les cinq minutes, car c’était le maximum pour rester conscient de ce geste pour la plupart de participants. Les mains recommençaient à monter très vite.

Un petit geste comme ça, qui pour la plupart du temps passe inaperçu, nous fait perdre notre état pur. Ce geste nous protège contre quelque chose ou nous tient à distance par rapport aux autres. Qu’est-ce que c’était génial! La chose la plus difficile, c’est d’être. De ne rien faire. D’être debout. D’être soi-même sans protection.

Ne mets pas tes mains sur la taille! Ce petit confort offre un nid à ton égo. 😀

KÄDET KURIIN

Mihin egomme piiloutuu? Se löytää loputtomiin tapoja kadota meiltä jäljettömiin. Voimme olla toimimatta sen mukaan, mutta se jatkaa eloaan jossain uudessa muodossa. Meidän pitääkin olla todella älykkäitä ymmärtääksemme miten ego kietoutuu ajatteluumme, asenteisiimme ja kehomme kieleen ja tuhoaa hetken raikkauden ja viattomuutemme arjen kokemuksissa. Ego ei ole mikään on/off -tila, vaan se hivuttautuu moniin tilanteisiin ja meidän tehtävämme on nähdä miten.

Joogassa, taistelulajeissa ja monissa tanssitraditioissa on opettajan tehtävä osoittaa oppilaalle nämä mielen aiheuttamat poikkeamiset todellisuudesta. Miten se tehdään suututtamatta oppilasta? On olemassa erilaisia tapoja. Yksi on yhteinen kurinalaisuus. Se puhdistaa olematta henkilökohtaista.

Minulla on elävä muisto eräältä steppikurssilta. Oli maailmankuulun, nyt jo edesmenneen tanssiopettajan, Robert L. Reedin tunti. Kun oli aika aloittaa, tuntui kirjaimellisesti kuin huoneessa olisi iskenyt salama. Opettaja oli iskenyt kantansa lattiaan merkiksi aloituksesta ja näytti alle sekunnissa mistä on kyse. Hän antoi näytteen siitä minkälainen laatu voi olla yhdessä äänessä. Tarkkuus, kauneus, läsnäolo ja ilo ilman pienintäkään varjoa. Se oli niin hämmästyttävän puhdasta, että se salpasi hengityksen. Kun tällaista erikoislaatua tapaa, se herättää ympärillä olevat kokonaisvaltaisesti. Ja tällainen heräämisen hetki taas tekee oppilaasta nöyrän ja innokkaan oppijan.

Opettaja pysyi päättäväisenä sen suhteen, että oppilaat eivät saaneet kuunnellessaan tehdä mitään muuta kuin keskittyä hänen opetukseensa. Jotkut osallistujat laittoivat kädet vyötärölleen kuten monilla tanssijoilla on tapana. Opettaja sanoi ystävällisesti: “Kädet pois vyötäröltä.” Hänen piti toistaa tämä lause viiden minuutin välein, koska ihmiset unohtivat ohjeen ja niin kädet aina lähtivät yhä uudelleen hakeutumaan vyötärölle. Tietoisuuden taso laski muutamassa minuutissa.

Näin pieni ele ei yleensä saa edes huomiotamme, mutta sen kautta menetämme hetken puhtauden. Se on tiedostamaton ele suojata jotain ja näin luoda etäisyyttä ihmisten välille. Mikä mahtava vaatimus opettajalta! Vaikeinta meille on olla. Olla tekemättä. Seistä suorana. Ja olla oma itsemme ilman suojauksia.

Egosi vieno kuiskaus on se, kun et voi olla.

Robert L. Reed making music with his feet: https://www.youtube.com/watch?v=t-alsz6ZdUk

Photo by Anne

soft challenges

I’ve expressed earlier on my blog my astonishment about a kind of general rule in Ashtanga Yoga’s asana teaching: to use a lot of strength in helping students (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Some teachers have the philosophy of pushing their students until it starts to be totally unbearable. Yoga is not about performing or striving to achieve something or hurting people. Actually if we think of the deeper meaning of yoga the help in the asanas is not needed at all, as yoga is about detachment, about letting go inside of yourself.

The fact that the teacher doesn’t respect the student’s physical boundaries, may have long lasting negative consequences. How can a student learn to respect his/her boundaries, if the teacher exceeds the natural limits of the body by forcing it over and over again? If the teacher respects the limits of the body and listens carefully the wisdom residing in the breath, the student becomes more sensitive and learns to respect his/her other necessary personal boundaries. That’s important, because the unclarity of the boundaries is one of the main reasons for the problems in life in general and the ongoing suffering.

To undo one’s limitations doesn’t have to mean that one tortures oneself or struggles continuously. A wise expansion of boundaries happens gradually and can be worked on in silence and softness. A real detachment can be a very intensive moment of humbleness which doesn’t show. Yoga is an art to do a meaningful work inside of one’s heart without being constantly at one’s limits. It’s more about being aware of the right time of letting go. When everything else is ready and we can just relax our mind to the reality. Positive changes take place in gentleness and spaciousness, not under the pressure.

DOUCE TRAVERSÉE

J’ai exprimé dans mon blog précédemment mon étonnement devant une sorte de règle générale en Ashtanga yoga, à savoir combien les enseignants utilisent la force en aidant les élèves dans les asanas (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Il y a des enseignants qui poussent les élèves à leurs limites jusqu’à ce que ça leur devienne totalement insupportable. Le yoga n’est pas une performance. Il ne s’agit pas non plus des buts à atteindre ou un comportement violent envers les élèves. En fait, si nous pensons à la signification la plus profonde du yoga, l’aide dans les asanas n’est pas du tout nécessaire. Le yoga est un art de détachement à l’intérieur de soi.

L’absence de respect de l’enseignant à l’égard des limites physiques de l’élève a certainement des conséquences défavorables pour celui-ci. Comment pourrait un éleve apprendre à respecter davantage ces limites naturelles si l’enseignant les dépasse systématiquement en forçant son corps? Si, par contre, l’enseignant respecte les limites du corps et écoute attentivement la respiration, l’élève peut devenir de plus en plus sensible et va apprendre à respecter ses autres limites personnelles nécessaires. Ceci est important, car lorsque les limites sont malsaines ou mal établies, elles sont la source des problèmes et de la souffrance dans la vie.

Pour défaire ce qui nous limite, nous n’avons pas besoin de nous torturer ou de nous battre sans fin. Une expansion et une transformation se font graduellement et peuvent être travaillées en douceur. Un vrai détachement peut être un moment intense d’humilité sans aucun signe extérieur. Le yoga est un art de travailler des choses profondes dans son propre cœur sans se trouver constamment à ces limites. C’est plutôt une question de conscience par rapport au bon moment pour le lâcher-prise. Les changements positifs se font dans un espace de douceur, non sous la pression.

PEHMEITÄ HAASTEITA

Olen aikaisemminkin pohdiskellut blogissani sitä miksi juuri ashtangajoogaan on vakiintunut tavaksi se, että opettaja avustaa oppilasta asanoissa koko ajan voimakkaammin ja aina vain pidemmälle, jopa sietokyvyn rajoille (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Monesti ajatus on se, että harjoituksessa pitää alituiseen lisätä panoksia, jotta sillä voisi saavuttaa jotain. Tämähän ei ole mitenkään joogaan sisäänrakennettua eikä välttämätöntä. Jooga ei ole suorituksia eikä tavoitteiden saavuttamista eikä varsinkaan kivun tuottamista. Avustukset eivät ole oikeastaan lainkaan tarpeellisia, jos ajatellaan syvällisemmin joogan toteutumista, mikä voi tapahtua vain hellittämällä.

Sillä, että joogaopettaja ei kunnioita oppilaan kehon rajoja, on pitkälle meneviä vaikutuksia. Miten oppilas voi itse oppia niitä kunnioittamaan, jos opettaja toistuvasti rikkoo kehon rajoja, vääntää väkisin pakottaen oppilaan jatkuvasti ylittämään itsensä? Eikö taas päinvastainen tapa ohjaisi oppilastakin kuuntelemaan itseään tarkemmin? Jos opettaja kunnioittaa kehon rajoja ja kuuntelee hengityksessä ilmenevää viisautta, muuttuu oppilas herkemmäksi ja oppii siten kunnioittamaan muitakin henkilökohtaisia rajojaan. Niiden epämääräisyys kun on monen ihmisen elämässä syy ongelmien synnylle ja kärsimyksen jatkumiselle.

Omien rajojen laajentamisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että rääkkää kehoaan ja kamppailee jatkuvasti itsensä kanssa. Rajojen viisas ylittäminen tapahtuu asteittain ja sitä voidaan työstää hiljaisuudessa. Todellinen irtipäästäminen voi olla hiljaisuudessaan intensiivinen nöyrtymisen hetki eikä siitä välity ulospäin välttämättä mitään. Joogaharjoittelu voi olla taitoa tehdä merkittävää sisäistä työtä niin, ettei olekaan koko ajan äärirajoilla. Sen sijaan on tietoinen siitä milloin on oikea hetki, milloin kaikki on valmista irtipäästämiselle. Lempeydessä ja avaruudessa tapahtuu enemmän elämänmyönteisiä muutoksia kuin paineen alla.

Photo by Anne

A wise builder

In Ashtanga Yoga practice the only material thing the practitioner has is his/her mat. On the mat (s)he faces him/herself with all the weaknesses and strengths (s)he has. All the Ashtanga practitioners know this, but still every now and then in my workshops people ask my point of view about the use of the props in the asana practice.

When a practitioner prepares him/herself to face him/herself during the practice and assembles a stock of props on that purpose, the meeting with oneself becomes necessarily quite complicated. The props become an entertainment and an action that takes the attention away from the practice and from the practitioner. They disturb the real connection. Those who are attached to the use of props have often a physical problem that can be alleviated with a prop. Nevertheless in Ashtanga we follow the same philosophy of no props when it comes to pain. If an asana hurts you, you need to find a way in your own body to protect the vulnerable area. You don’t put a block to support your body or tie yourself with a strap to help, but you control the weight of that part of the body with your body’s own possibilities. On one hand, you get in touch with a problem behind the pain and on the other hand, you learn to control your body’s different parts in relation to each other from inside.

From embryology we know that life in our body develops around some ordering principles that are called fulcrums. These same fulcrums continue to order life in us during our whole existence. We easily deviate from this natural, original energetic structure when we encounter wounds, accidents or emotional trauma. They remain in our body leaving some parts empty and uninhabited that can be called added fulcrums. These parts are isolated from the whole. If the body contains many added fulcrums, our balance is built on an unbalance or a tension.

The asana practice can undo these knots and allow us to come back to our natural center, to the midline of the body if the practice is a conscious search for a natural balance. We reconnect with these isolated parts and we get them back to the global action of the body. Only if you don’t use props! Because if you do, you keep adding new fulcrums in the body. It gets used to the props and not to itself. It builds a balance with the props, not a one of its own. If all that time we can sacrify for our well-being goes to the creation of new, added fulcrums, the real balance might become unreachable. I guess it’s reasonable not to make new obstacles on our way while we’re getting rid of some others.

BÂTIR SUR DU SABLE

Dans la pratique de l’Ashtanga yoga, le seul matériel que nous ayons dans la pratique, est notre tapis de yoga. C’est sur le tapis que nous faisons face à nous-mêmes, à nos faiblesses et à nos forces aussi bien physiques que psychiques. Tous les pratiquants de l’Ashtanga connaissent ce principe de simplicité, mais néanmoins, on me pose assez souvent des questions sur l’utlisation des accessoires dans la pratique.

Est-ce que nous avons besoin d’être équipés pour nous rencontrer nous-mêmes? Si nous nous préparons pour cette rencontre en assemblant un arsenal d’accessoires, la rencontre devient forcément assez compliquée. Les accessoires dérangent la vraie connexion. Ils deviennent une distraction. L’action qu’ils exigent empêche l’attention sur la pratique et le praticien. Ceux qui tiennent à l’utilisation des accessoires ont souvent un problème physique qui peut être facilité avec un accessoire. Cependant, en Ashtanga, nous suivons la même philosophie du zéro accessoire aussi quand il y a des problèmes physiques. Si nous sentons de la peine dans une posture, nous devons trouver une façon de protégér cette partie vulnérable du corps avec les moyens de notre propre corps. Nous ne mettons pas une brique pour soutenir le corps ou nous ne nous attachons pas avec une sangle, mais nous cherchons à contrôler le poids de cette partie du corps avec les possibilités de notre propre corps. Ça va nous servir d’une part pour nous approcher du vrai problème derrière la peine physique et d’autre part, ça va nous apprendre à contrôler de l’intérieur les différentes parties du corps en relation les unes aux autres.

Nous savons de l’embryologie que le développement de l’embryon se fait selon quelques principes organisateurs. Ces fulcrums naturels organisent la vie dans notre corps pendant notre existence entière. Nous nous écartons facilement de ces fulcrums naturels quand nous rencontrons des accidents, des blessures ou des traumatismes émotionnels. Ces chocs restent dans notre corps en laissant des parties inhabitées, des fulcrums ajoutés. Ces parties sont isolées du reste du systême. Si le corps physique contient beaucoup de fulcrums ajoutés, notre équilibre est construite sur un déséquilibre ou une tension.

La pratique des asanas peut nous permettre de revenir à notre centre naturel, à la ligne médiane, si la pratique est une recherche de l’équilibre naturel consciente. Nous nous reconnectons avec ces parties isolées et nous les regagnons dans l’action globale du corps. Mais seulement si nous n’utilisons pas les accessoires! Car par une utilisation systématique des soutiens externes, nous ne faisons qu’ajouter des fulcrums dans notre corps. Le corps va s’ajuster, s’habituer à des accessoires et non à lui-même. Si le peu de temps que nous avons pour la pratique, va à la création de nouveaux fulcrum ajoutés, le vrai équilibre est encore plus loin. Pendant que nous nous débarrassons de certains obstacles, il vaut mieux pas en créer de nouveaux.

HIEKALLE RAKENNETTU

Ashtangajoogassa harjoittelijalla on harjoituksessa vain matto ja matoltaan hän löytää itsensä kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Tämän ashtangajoogaa harjoittavat tietävätkin, mutta silloin tällöin kursseja pitäessäni tulee silti kurssilaisten taholta esille kysymys apuvälineiden käyttämisestä asanaharjoituksessa.

Minusta näyttää, että kun ihminen kerää ympärilleen välinearsenaalin kohdatakseen itsensä matolla, tulee itsensä kohtaamisesta väistämättä hankalaa. Apuvälineistä tulee viihdykettä ja toimintaa, joka vie huomion itse harjoitukselta ja loppujen lopuksi siis ihmisestä itsestään. Apuvälineihin kiintyneillä ihmisillä on monesti joku vaiva, johon ulkoa saatu tuki tuo helpotusta. Ashtangajoogassa suhtautuminen kehon kipuihinkin noudattaa samaa välineetöntä linjaa. Jos joku asento sattuu kehoon, on olennaista kehittää kehon omaa kykyä suojata kyseistä kohtaa. Ei siis laiteta palikkaa tai remmiä toimittamaan tätä virkaa, vaan kehon painoa ja liikeratoja kontrolloidaan kehon omin keinoin. Näin on yhtäältä mahdollisuus päästä kivun kautta kosketuksiin syvemmällä olevan ongelman kanssa ja toisaalta oppia säätelemään ruumiinosien keskinäisiä suhteita.

Embryologiasta eli alkionkehitysopista tiedetään, että elimistömme kehittyy tiettyjen elämää organisoivien energeettisten periaatteiden mukaan. Kehomme rakentuu näin tietyille tukipisteille ja jatkaa niihin tukeutumista koko elämämme ajan. Usein käy kuitenkin niin, että joudumme näistä tukipisteistä sivuun. Esimerkiksi erilaiset kolhut, onnettomuudet ja emotionaaliset traumat jäävät kehoon eristäytyneiksi kohdiksi ja lakkaavat olemasta yhteydessä muun kehon kanssa. Silloin keho joutuukin hakemaan uudet tukipisteet, jotka saattavat siirtää meidät keskilinjastamme vähän sivuun ja siten edesauttavat virheellisen tasapainon kehittymistä.

Joogaharjoituksessa ihminen pääsee takaisin luonnolliseen keholliseen keskilinjaansa, jos harjoittelu on tietoisesti tämän tasapainon etsimistä. Tällä tavoin nämä kokonaisuudesta vetäytyneet kohdat voidaan myös saada takaisin toimintaan mukaan. Toisin on silloin kun käytetään jatkuvasti  apuvälineitä. Silloin nimittäin luodaan koko ajan uusia epäluonnollisia tukipisteitä. Näin keho totutetaan rakentumaan apuvälineiden varaan eikä itsensä varaan. Pelkästään kehon sopeutuminen apuvälineeseen vaatii jo oman totuttelunsa. Jos kaikki se aika, joka meillä on käytettävänä kehon tasapainottamiseen, meneekin siihen, että luomme kehoon uusia, vääränlaisia tukipisteitä, ei luonnollinen tasapaino löydy luultavasti koskaan. Mukavampaa luultavasti on, jos ei harjoituksellaan kasaa tiellensä uusia vaikeuksia.

Photo Kie von Hertzen

enjoy and catch

It’s naturally always individual how long it takes for a practitioner to find the clue of the asana practice. Those who do yoga practice like sports, probably never find it. It’s rare if not impossible that as soon as we start to practice yoga, the asana would be in balance or that we’d be in balance in the asana and in addition to that we would feel how it works on us in depth. Then the understanding of our physical body would carry us to psychichal clarity. But as the clue of the practice is different for all of us, nobody else can tell us how and what to practice. We need to find out ourselves.

Let’s take two quite opposite cases just to see what kind of things people discover through their bodies. The first example could be a person, a professional dancer with great physical skills. Someone with a flexible and skillful body for whom a leg behind the head is nothing very special and doesn’t require big effort. This kind of a practitioner might ask why even do this asana. It doesn’t give any special sensations, the pose is just a bit peculiar. At that stage the answer is not given by the body. The person will understand it later with the body when (s)he will take the same asana to another level or will go deeper in same kind of asanas. Then (s)he starts to feel something and understands that the easier asana was preparing the body and the nerveous system for something new in a very subtle way. We need a very clear experience of an asana before we can go forward safely even if we have great aptitudes.

The second example is a person with quite a stiff body, who might even feel a bit like a stranger is his/her own body and can’t perform the asanas at all like they are seen in the pictures or shown by the teacher. This person feels maybe that (s)he can’t really get into the practice before (s)he gets into the asana. Anyway his/her practice is very different from the former one, because usually (s)he needs to stay half way in an asana and this is much more difficult than to be in the asana. This person learns a lot about concentration, the real gravity center of the body and the importance to relax. After all these things fall into place, the body starts to look for the way to get into the asana even if it remains somewhere in the middle.

In several asanas you catch some part of the body with your hand – if you can. Why do we catch at all? Because, this grip centers the forces and this centering allows the body to go deeper, to relax. It has a function only when you get into the asana and find balance in it. It’s a support and help only when you can catch easily. Before that there are other more essential things to face and to feel. As long as you can’t catch, don’t make it your only goal. It’s best to do the asana the way that you can relax and enjoy the great adventure of discovering what lies behind all these physical sensations and psychical states during the asana practice.

PLAISIR OU SAISIR?

Le temps qu’il faut pour trouver le clou de la pratique des asanas est toujours naturellement individuel. Ceux qui font leur pratique du yoga comme du sport, ne le trouveront peut-être pas du tout. Il est extrêment rare qu’un débutant soit en équilibre dans les asanas dès les premières leçons et arrive à percevoir comment l’asana travaille en profondeur dans le corps. Cela doterait la personne d’une nouvelle compréhension de son corps physique qui l’aménerait à une nouvelle clarté psychique. Comme le clou de la pratique est différent à tout un chacun, personne d’autre ne peut nous dire comment et quoi pratiquer en fait. Nous devons le trouver nous-mêmes.

Pour jeter un coup d’œil sur ce que les gens découvrent en général à travers leurs corps dans le yoga, prenons deux cas presque opposés. Le premier exemple pourrait être un danseur professionnel avec des aptitudes physiques, c’est-à-dire une personne avec un corps flexible et puissant pour qui le pied derrière la tête n’est rien de spécial et ne demande pas un effort particulier. Elle pourrait même se poser la question pourquoi faire cette asana, à quoi ça sert. La posture est juste un peu bizarre, elle ne donne pas de sensations spécifiques. À ce stade, la réponse n’est pas donnée par le corps. Elle viendra au cours du temps avec un travail plus approfondi ou par une asana plus exigeante. C’est par conséquant plus tard que cette personne commencera à sentir quelque chose de plus subtile et comprendra par les sensations que l’asana moins difficile était une préparation pour le corps et le systême nerveux. Même quand nous avons des aptitudes, il est nécessaire d’avoir une expérience équilibrée dans une asana avant d’aller à l’avant .

Le second exemple est une personne avec un corps plutôt rigide et qui se sent un peu étranger dans son propre corps et ne peut pas exécuter les asanas du tout comme montrées par l’enseignant. Elle se dit probablement qu’elle n’e peut pas se mettre à pratiquer proprement avant d’être capable de bien s’installer dans une asana. De toutes les façons, sa pratique est très différente par rapport à celle de la première personne, parce qu’elle doit se tenir au milieu dans une asana, ce qui est beaucoup plus difficile que d’être dans une asana. Cette personne apprendra la concentration et l’importance de trouver le centre de la gravité et la façon de se détendre. Une fois tout cela mis en place, le corps commence à s’orienter tout seul dans l’asana même s’il n’arrive pas jusqu’au bout.

Dans beaucoup d’asanas nous sommes censés saisir une partie du corps avec une main. Ceci parce que cette prise centre les forces et ce centrage permet au corps de se détendre et d’aller plus loin. La prise n’a une fonction que quand nous pouvons déjà arriver à l’asana complètement et trouver l’équilibre en elle. Avant cela, il y a d’autres choses à découvrir, à faire face, à sentir. Si vous ne pouvez pas attraper la main ou le pied, n’en faites pas un but. La meilleure chose, c’est d’apprendre à se détendre à n’importe quel moment, de prendre du plaisir de l’aventure de la découverte à l’égard des sensations physiques et des états psychiques pendant la pratique des asanas.

OTTEITA JA SEIKKAILUA

On varmaan yksilöllistä kuinka kauan ihmisellä kestää löytää asanaharjoittelun juju. Tietenkin se jää monilta myös löytämättä, varsinkin jos jooga on urheilua. Kieltämättä on harvinaista, että heti tutustuessamme keholliseen joogaharjoitteluun asana olisi täysin tasapainossa tai me siinä tasapainossa ja sitten vielä sen lisäksi tuntisimme miten se meissä jotain työstää. Näin saisimme kiinni ydinkohdasta ja kehollinen ymmärryksemme valaisisi meille senhetkistä henkistä tilannettamme.

Otetaan esimerkeiksi kaksi tietynlaista ääripäätä, kun tarkastellaan ainoastaan kehoja. Ensimmäinen harjoittelijaesimerkki voisi olla joku kehon ammattilainen, tanssija vaikkapa. Kuitenkin keholtaan notkea ja taidokas ihminen, jolle jalka niskan takana ei ole erityisen ihmeellinen temppu eikä vaadi sen suurempia ponnisteluja. Tällaisella harjoittelijalla herää kysymys, miksi sitä pitäisi edes tehdä? Missään ei tunnu mitään erityistä, asento vain on vähän kummallinen. Vastausta ei tässä kohtaa tule kehosta. Se tulee sitten, kun samaa asanaa viedään pidemmälle ja syvennetään myöhemmin opittavissa asanoissa. Silloin alkaa jossain tuntua ja harjoittelija ymmärtää, että helpompi asana herätteli ja valmisteli kehoa energiatasolla uuteen. Selkeä kokemus asanasta kuin asanasta on olennainen asia, jotta voidaan turvallisesti mennä pidemmälle.

Sitten taas jos on oikein jäykkä ja ehkä jopa tuntee vierautta omassa kehossaan, ei saa asanaa tehtyä ehkä lainkaan mallin mukaisesti. Tästä ihmisestä saattaa tuntua, ettei pääse harjoitteluun sisälle niin kauan kuin yksittäisiin asanoihin ei pääse. Edellisen ihmisen harjoitus on tietenkin tässä mielessä helpompi. Mutta miten osata olla siinä kohtaa, kun asanat jäävät puolitiehen? Sepä vasta monta kertaa vaikeampaa kuin olla itse asanassa! Tällaisessa harjoituksessa oppii keskittymistä, löytää pakostakin kehon todellisen painovoiman keskuksen ja ymmärtää miten olennaista on rentoutuminen. Tämän harjoittelijan on parasta tehdä niin,että kehon saa vähitellen rentoutumaan ja lähtemään luonnollisesti asanaan, vaikka se jäisi edelleenkin puolitiehen.

On olemassa paljon asanoita, joissa otetaan yhdellä kädellä kiinni jostain toisesta kehon kohdasta. Ote antaa kehoon tietynlaisen tuen ja ryhdin, jotta asana voi syventyä. Se on apu siinä vaiheessa, kun kiinni ottaminen on vaivatonta. Siksi sillä on funktio vasta sitten kun asana jo on tasapainossa. Sitä ennen on muita asioita, jotka ovat olennaisempia tuntea ja kohdata, jotta saa kokea mitä näiden henkisisten ja fyysisisten tuntemuksien alta löytyy. Niin kauan kun ei saa kädellä kiinni, ei kiinni saamisesta kannata tehdä ongelmaa eikä ainoaa päämäärää.

Photo by Anne