Who’s there?

I continue to bring forth the parallels between Ashtanga yoga and Biodynamic Cranio-sacral therapy to give you an idea how the principles of the latter approach can help the yoga practitioner and any yoga teacher to deepen their understanding of the importance of neutrality and presence.

Not so long ago I was giving a biodynamic session and as in almost all the cases, in the beginning I felt my client a little hesitant before she gradually settled completely. Even if I don’t know what she was thinking or what was her nerveous system preoccupied with, I had a feeling that her mind was trying to get hold on something and it was also trying to make a connection with my mind. As I was in a neutral state, my mind didn’t communicate with hers and so the settling began to deepen in both of us.

The mind is always interested in a personality, because a personality can be analysed and it thus gives the mind a support to exist and to go on. The most often what we feel with people is a personality. And then the mind and the nerveous system together decide whether they rely on this personality. But sometimes you meet someone without a personality and that freaks you out. In a good way, of course.

Back to the session I mentioned…it led later to the emergence of a memory of a remarkable experience I had with one student in a biodynamic training. To start the session he posed his hands around my head. My mind started to wander, trying to get a feeling about what was he thinking. And what was he thinking of me. What was his attitude and what was his intention? Even if I explicitly knew that he didn’t have any agenda at all except that of being present. He was in a neutral state. My mind went on just a little bit, but very soon, got tired. My nerveous system relaxed and the healing started.

This man was Pierre-Michel Trémeau, also known as Moine Gojo (Monk Gojo), a French teacher of the non-dualistic approach. And precisely because there was no person to be found, what I could feel was a presence. And this presence was love. My mind was looking for something it was used to find, some kind of friction or an information about the other’s mind moving. Finally everything melted in a unity. Did my mind find somebody, it would have been an energetic exchange between two persons, two egos. Even if the ego of the practitioner could be very kind, soft and benevolent, it would be an ego which would stop the client to go to the non-duality state.

What has this to do with the teaching of Ashtanga yoga? Well, even if the Ashtanga yoga teachers nowadays are not physically necessarily so violent as they used to be and they don’t force the bodies of the students, there’s often another kind of invisible violence. It means that even if on the mental and emotional level, the teacher and the student agree for example that they try to make the student “get a posture” or “succeed” in some posture and they are unanimous on everything, but if the teacher comes to the student’s space (mental, energetical, physical) without a deeper understanding of the nervous system of the student, nothing good can really come out of it.

The nervous system remains alert as long as one person is on the ego level – whether it’s the student (/client) or the teacher (/therapist). Only when the teacher is really present and in a neutral state and thus has a beneficial effect on the nervous system of the student, only then the student’s body melts and the mind surrenders. Then also the asanas are received by the body in total confidence. And when this happens, the asanas heal.

The most important quality of any yoga teacher is the presence. To become a yoga teacher you cultivate the art of presence. Which doesn’t mean to be present, but to be presence.

Y’A QUELQU’UN? NON? TANT MIEUX.

Je continue à mettre en parallèle le yoga ashtanga et la biodynamique crânio-sacrée pour vous donner une idée sur comment les principes de cette approche thérapeutique peut aider un pratiquant du yoga ou un enseignant de yoga à approfondir sa compréhension de l’importance de deux élements, celle du neutre et celle de la présence.

Il n’y a pas si longtemps, j’ai donné une séance biodynamique à une femme et comme dans la plupart des cas, je sentais ma cliente hésitante avant sa dépose graduelle et complète. Même si je ne sais pas à quoi elle pensait ou avec quoi son système nerveux se préoccupait, j’avais un sentiment que son mental cherchait un appui et ainsi essayait de connecter avec le mien. Comme j’étais dans un état neutre, mon mental ne communiquait pas avec le sien et pour cette raison, la dépose commençait à s’approfondir en nous deux.

Le mental s’intéresse toujours à la personnalité de l’autre, parce que la personnalité peut être analysée et par ça elle offre un soutien pour le mental et à exister et à continuer sa course. Ce que nous sentons chez l’autre le plus souvent, c’est la personnalité. Et puis, le mental et le système nerveux ensemble évaluent s’ils peuvent compter sur cette personnalité ou non. Et parfois, il est possible de rencontrer quelqu’un sans une personnalité et c’est là qu’on perd ses repères – dans le bon sens, bien entendu.

Cette séance avec ses nuances mentionnée plus haut m’a évoqué un moment remarquable avec un élève dans une formation de biodynamique crânio-sacrée. Dans une séance, cet élève a posé ses mains autour de ma tête. Mon mental commençait à s’agiter pour savoir ce qu’il pensait. Ce qu’il pensait de moi, ce qu’il pensait faire. Quelle était son attitude et quelle était son intention? Tout ça malgré le fait que j’aie explicitement su qu’il était sans intention – sans compter celle d’être présent. Il était neutre. Mon mental continuait à chercher encore un peu, mais au bout d’un moment, il s’est fatigué, puis il a lâché. Mon système nerveux se détendait et le processus de guérison s’est mis en place.

Cet élève était Pierre-Michel Trémeau, dit Moine Gojo, un enseignant en approche de la non-dualité. Et justement, comme il n’y avait personne dedans, il n’y avait qu’une présence. Et cette presence était de l’amour. Mon esprit a cherché en vain ce qu’il pensait y trouver et finalement tout a fondu dans une unité. Aurait mon mental trouvé quelqu’un, ça aurait fait place à une communication énergétique entre deux personnes, entre deux égos. L’égo du praticien a beau être très gentil et doux, ça resterait tout de même un égo, qui empêcherait le patient s’immerger dans la non-dualité.

Qu’est-ce que ça a à voir avec l’enseignement du yoga ashtanga? Même si aujourd’hui, les enseignants du yoga ashtanga ne sont plus nécessairement si violents qu’ils étaient avant et même s’ils ne forcent pas les corps de leurs élèves, il y a très souvent une autre sorte de violence invisible. Par ça, je veux dire que quand l’élève est d’accord avec l’enseignant pour que celui/celle-là l’aide à “faire” une posture ou même à “réussir” une posture, et qu’il y a une unanimité sur tout, si l’enseignant manque de la conscience en entrant dans l’espace (mental, énergétique ou physique) de l’élève sans se soucier du système nerveux de l’élève, rien de bon émane de ça.

Le système nerveux maintien son état d’alerte tant qu’il y a un égo – que ce soit celui de l’élève (/du patient) ou celui de l’enseignant (/du thérapeute). Ce n’est que quand l’enseignant se trouve vraiment dans un état neutre qui met l’élève à l’aise, que le corps de l’élève fond et son mental relâche. Et c’est là que le corps confident reçoit les asanas et c’est là que les asanas guérissent.

La qualité la plus importante d’un enseignant de yoga, c’est la présence. Pour devenir un enseignant de yoga, on cultive l’art de la présence. Ce qui ne veut pas dire être présent(e), mais être présence.

KUKA SIELLÄ?

Tuon jälleen esille ashtangajoogan ja biodynaamisen kraniosakraaliterapian yhtymäkohtia näyttääkseni miten jälkimmäisen lähestymistavan periaatteet voivat auttaa joogaajaa ja joogaohjaajaa syventämään ymmärrystään neutraalin tilan ja läsnäolon merkityksestä.

Jokin aika sitten annoin biodynaamisen hoidon eräälle naiselle ja kuten melkein aina, hoidon alussa hoidettava oli hieman levoton kunnes sitten asteittain rauhoittui kokonaan. Vaikka en voikaan tietää, mitä hän ajatteli tai minkä vuoksi hänen hermostonsa oli kierroksilla, tunsin, että hänen mielensä yritti löytää jotain tukikohtaa ja yhteyden minun mieleni kanssa. Koska itse olin tuossa hetkessä neutraalissa tilassa, ei mieleni kommunikoinut hoidettavan mielen kanssa ja näin me molemmat lähdimme laskeutumaan syvempään olotilaan.

Mieli kiinnostuu aina toisen ihmisen persoonallisuudesta ja se tuntee olonsa turvalliseksi löytäessään sen, koska persoonallisuutta se voi analysoida ja sitä se myös tarvitsee voidakseen jatkaa juoksuaan. Yleensä tunnistammekin ihmisestä ensimmäisenä persoonallisuuden ja sitten mielemme ja hermostomme päättävät yhdessä, voimmeko luottaa siihen vai emme. Joskus voi tulla eteen tilaisuus, että kohtaamme ihmisen ilman persoonallisuuden painolastia ja siitäkös mielemme järkkyy – hyvässä mielessä tietenkin.

Myöhemmin tuo edellä mainittu hoitotilanne nosti minulle muiston erityisestä hetkestä, jonka koin biodynaamisessa kraniosakraaliterapiakoulutuksessa erään oppilaan kanssa. Hoitosession alussa hän asetti kätensä pääni ympärille. Mieleni alkoi vaellella ja kehittää kysymyksiä, kuten mitä hän ajatteli. Mitä hän ajatteli minusta? Mikä oli hänen suhtautumisensa ja mitkä aikeensa? Siitäkin huolimatta, että yksiselitteisesti tiesin, ettei hänellä ollut mitään agendaa. Hän oli yksinkertaisesti neutraalissa tilassa. Mieleni jatkoi omia ratojaan vielä hetken, mutta pian väsyi. Hermostoni rentoutui ja hoito saattoi alkaa.

Tuo mies oli Pierre-Michel Trémeau, joka tunnetaan paremmin nimellä Moine Gojo (Munkki Gojo), ranskalainen non-dualistisen lähestymistavan opettaja. Koska mieleni ei voinut löytää ketään, se tunsi läsnäolon. Tuo läsnäolo oli rakkautta. Mieleni oli turhaan etsinyt sitä, mitä se halusi löytää ja lopulta kaikki suli ykseyteen. Jos mieleni olisi löytänyt jonkun, olisi se tarkoittanut kahden ihmisen, kahden egon välistä energeettistä vuoropuhelua. Hoitajan ego voi olla lempeä ja pehmeä, mutta silti se on ego, joka estää hoidettavan siirtymisen non-dualistiseen tilaan.

Mitä tällä on tekemistä ashtangajoogan opettamisen kanssa? Vaikka tänä päivänä ashtangajoogaopettajat eivät välttämättä ole enää niin väkivaltaisia kuin mitä olivat vuosikymmenten ajan, eivätkä he siis pakota oppilaiden kehoja asentoihin, niin vieläkin on monesti erotettavissa toisenlainen näkymätön väkivalta.Tällä tarkoitan sitä, kun oppilas on esimerkiksi samoilla linjoilla opettajan kanssa, että opettaja auttaa “tekemään” asanan tai auttaa “onnistumaan” siinä, ja molemmat ovat täysin yksimielisiä tilanteesta, niin jos opettajalla ei ole tietoisuutta siitä, miten hän tulee oppilaan (henkiseen, energeettiseen ja fyysiseen) tilaan eli jättää oppilaan hermoston tilan huomioimatta, mitään kestävää hyvää ei tilanteesta synny.

Hermosto pysyy valmiustilassa niin kauan kuin se tunnistaa egon lähellään – oli se sitten oppilaan (/terapia-asiakkaan) tai opettajan (/terapeutin). Ainoastaan sitten kun opettaja on aidosti neutraalissa tilassa ja siten saa oppilaan hermoston rennoksi, oppilaan keho sulaa ja mieli antautuu. Tällainen luottavainen keho ottaa vastaan asanat ja vasta silloin asanat osallistuvat paranemisprosessiin.

Joogaopettajan tärkein ominaisuus onkin läsnäolo. Jos haluaa joogaopettajaksi, on syytä jalostaa nimenomaan tätä taitoa. Ei niinkään sitä, että on läsnä, vaan sitä, että muuttuu läsnäoloksi.

A prayer on the yoga mat

Some time ago I was told that some people were interested in joining my workshop, but they finally didn’t, because they were scared of ”Ashtanga”. My personal feeling is that Ashtanga Yoga has a strong reputation of being a hard, difficult practice with which you easily get injured.

However Ashtanga Yoga is nothing like that. It’s as soft as the stream of life. Or at least, it can be soft like that. 

When I look back twenty-five years to the moment I started to practice, I can remember the confusion in my mind as to why the atmosphere was so frenetic in the yoga centers. Why people practiced with so much effort and willpower? Why was the practice about pushing hard and pretending? Why was it violent, reckless and about performance? 

But this is how it was taught. The main reason I didn’t feel home in any yoga center, was the ambiance with practitioners out of breath and ambitious teachers – all which didn’t seem to have anything to do with what I was experiencing while I carefully listened to my body.

I am grateful that I immediately knew what to do with the practice I had learned. It became a tool for my self-exploration. Through it I found the connection to what is underneath the surface and I could just dive into the profound layers of me where the peace resides. I still consider it as one of the greatest gifts from life.

I ignored that I was practicing and teaching yoga in a biodynamic way. It was only when I was studying to become a biodynamic craniosacral therapist, I realized this. In these two traditions it’s about understanding and sensing that behind all form there are forces that create that form. In yoga it’s always been question of that. The yoga practitioner feels the power and the energy behind the form whether it’s the body or something in the Nature. The divine energy in him/herself, in others and around. The practice helps us to reconnect to this energy. The connection is natural when your practice is pure and humble as a prayer. 

The biodynamic craniosacral therapy studies underline the importance of anatomical knowledge extending from the very first moments after the conception to the present moment. You learn embryology which makes you see the wonder of life and how it takes form. The human anatomy understood only through medical science and without a spiritual quality is deadlike. Our structure and form is a miracle, the process of life, if we just look at it with our heart and spirit.

This is how biodynamic osteopath James Jealous cited Jennifer Weiss in his book An Ostheopathic Odyssey: ”You can always count on anatomy to take you straight through to Grace.”  And added to it himself: ”But you must drop the anatomy.” Love this!! 🥰 🤩

So it’s necessary to know the anatomy and understand life’s wisdom through it, but you shouldn’t bow to it as ultimate wisdom. It’s a doorway to Grace. This is valid also for the asana practice in yoga. In the anatomy studies in yoga we should have the depth in which we see the form as the result of the life force and life’s different events.

The yoga that is made with biodynamic sensitivity means that there is this spiritual quality in sensing and living your body. Only then you are able to connect to the Source through your practice. This is how it becomes Ashtanga yoga with love.

PRIÈRES SUR LE TAPIS

Il y a pas longtemps, j’ai appris qu’il y avait des gens qui voulaient participer à un de mes stages, mais finalement, ils ne l’ont pas fait, parce qu’ils craignaient le yoga ashtanga. Personnellement, j’ai l’impression que le yoga ashtanga a une réputation d’une pratique de yoga difficile, dure et risquée: elle vous abîme le corps. 

Et pourtant, le yoga ashtanga n’est rien de tel! Il est doux comme le fleuve de la vie. Ou au moins, il peut être aussi doux. 

Si je revisite mon passé il y a 25 ans, quand j’ai commencé à pratiquer le yoga ashtanga, je me souviens de la confusion dans ma tête en voyant l’atmosphère parfois frénétique dans les centres de yoga. Je me demandais pourquoi les gens pratiquaient avec tant d’effort et de pression. Pourquoi la pratique était-elle faite avec force et prétention? Pourquoi étaient présentes la violence, l’inconscience et la performance? 

Mais c’est comme ça qu’on l’enseignait aussi. La raison principale pour laquelle je ne me suis pas senti bien dans aucun centre de yoga, était l’ambiance. Les élèves hors du souffle et les enseignants ambitieux. Tout ça n’avait pas beaucoup à faire avec ce que je vivais pendant mes séances de yoga où j’écoutais mon corps avec attention. 

Je suis extrêmement reconnaissante d’avoir tout de suite su ce que j’allais faire avec la pratique qu’on m’avait apprise. Elle est devenue un parfait outil pour mon auto-exploration. C’est à travers elle que j’ai pu me connecter à ce qui se trouve derrière la forme et c’est elle qui m’a conduite à des couches profondes de mon être, là où se trouve la paix infinie. Je considère encore aujourd’hui le yoga comme un énorme cadeau de la vie.

J’ignorais que je pratiquais le yoga et je l’enseignais aussi d’une manière biodynamique. Ce n’était que lors de mes études biodynamiques crânio-sacrées que je m’en suis rendu compte. Dans ces deux traditions, il s’agit de comprendre et de sentir les forces derrière les formes. Les forces qui créent ces formes. Dans le yoga, il s’est toujours agi de ça. Le yogi/la yogini sent la force et l’énergie derrière la forme que ce soit dans le corps physique humain ou bien dans la Nature. L’énergie divine en lui/elle-même, dans les autres et partout autour. La pratique nous aide à nous reconnecter à cette énergie. Et en plus, la connexion est naturelle lorsque notre pratique est pure et humble comme une prière. 

Les études de la biodynamique crânio-sacrée soulignent l’importance des connaissances anatomiques qui s’étendent des premiers moments après la conception jusqu’au moment présent. Nous apprenons l’embryologie qui nous fait découvrir le miracle de la vie et comment elle commence à prendre forme. L’anatomie humaine vue seulement d’un point de vue des sciences médicales et sans la qualité spirituelle est une anatomie morte. Notre structure et notre forme sont un miracle, nous sommes le processus de la vie si nous la voyons avec le cœur.

James Jealous, un ostéopathe biodynamique a cité Jennifer Weiss dans son livre An Ostheopathic Odyssey: ”You can always count on anatomy to take you straight through to Grace.” Et il a rajouté: ”But you must drop the anatomy.” C’est trop génial, non!?

Il est alors nécessaire de connaître l’anatomie et comprendre l’Intelligence de la vie par elle, mais nous devrions pas la prendre pour le but ultime. C’est la porte à la Grâce. Ceci est valide aussi pour la pratique des asanas en yoga. Dans l’apprentissage de l’anatomie pour le yoga, nous devrions avoir la profondeur qui nous permette de voir la forme en tant que résultat du jeu des forces de la vie. 

Le yoga pratiqué avec la sensibilité biodynamique garantie une qualité spirituelle dans les sensations et dans notre façon de vivre notre corps. Ceci nous permet de connecter avec la Source par la pratique. Et ça s’appelle le yoga ashtanga d’amour. 

RUKOUS MATOLLA

Jokin aika sitten sain kuulla, miten joitakin ihmisiä kiinnosti osallistua opetukseeni, mutta koska he pelkäsivät ”ashtangaa”, he jättivät kurssin väliin. Ashtangajoogaan on tarttunut vahva maine rankkana, vaikeana ja kehoa rikkovana joogasuuntauksena. 

Ashtangajooga ei kuitenkaan ole mitään näistä. Se on pehmeää kuin elämän virtaus. Tai ainakin se voi olla sitä. 

Kun katson taakseni kahdenkymmenenviiden vuoden taakse, kun itse aloitin harjoittelun, voin muistaa, miten alusta asti aina ihmettelin, miksi harjoituksessa oli sellainen meno. Miksi sitä tehtiin voimalla ja vimmalla? Miksi siitä tehtiin uhoavaa ponnistelua? Miksi se oli rajua, suorituskeskeistä ja holtitonta?

Näin sitä myös opetettiin. Pääasiallinen syy siihen, etten ole kokenut millään joogasalilla harjoittelua turvalliseksi, oli suoritukseen kannustavat ohjaajat ja juuri tämä puuskuttava tunnelma, jolla en nähnyt olevan yhteyttä siihen, mitä itse koin syventyessäni kehoani kuuntelemaan. En tuntenut joogasalien tunnelman siten tukevan omaa harjoitustani.

Olen kiitollinen siitä, että tiesin itse välittömästi, mitä harjoituksella teen. Sain siitä itselleni sopivan välineen itsetutkiskeluun. Sen avulla sain yhteyden siihen, mikä on pinnan alla ja pääsin sukeltamaan syvyyksiin, ainaisen rauhan maailmaan! Edelleen pidän joogan löytämistä suurena lahjana elämältä!

Tietämättäni harjoittelin ja myös opetin ihmisiä biodynaamisesti. Vasta kun opiskelin biodynaamiseksi kraniosakraaliterapeutiksi, ymmärsin tämän. Näissä kahdessa traditiossa on kyse ymmärryksestä ja kokemuksesta, miten kaiken muodon takana on voima, joka sen saa aikaan. Aikojen alusta jooga on ollut sitä, että ihminen kokee juuri nämä voimat ja energiat pinnan alla. Jumalallisen energian itsessään, muissa ja ympärillään. Joogaharjoittelu auttaa pääsemään tähän yhteyteen. Ja siihen harjoitus luonnollisesti viekin, kun se on puhdasta ja nöyrää kuin rukous. 

Biodynaamisessa kraniosakraaliterapiassa lähdetään liikkeelle anatomian opiskelusta, joka ulottuu ajassa taaksepäin sinne, kun ihmisalkio alkaa hedelmöittymisen jälkeen kehittyä. Tuo tieto synnyttää kiitollisuuden tunteen elämän ihmeestä, joka hakee itselleen fyysisen muodon. Jos ihmisen anatomiaa lähestyy pelkästään lääketieteellisesti, ilman henkistä ulottuvuutta, anatomia irtautuu elävästä elämästä. Ja kuitenkin meidän rakenteemme ja muotomme on suurta ihmettä, elämän prosessia, jos kohtaamme sen sydämellämme ja hengellämme.

Biodynaaminen osteopaatti James Jealous siteerasi kirjassaan An Ostheopathic Odyssey Jennifer Weissia näin: ”You can always count on anatomy to take you straight through to Grace. ” Ja jatkoi siihen itse: ”But you must drop the anatomy.” 🤩🙏

On siis olennaista tuntea anatomia ja nähdä elämän ihme sen kautta, mutta sille ei voi kumartaa lopullisena viisautena. Se on ovi Armoon. Tämä pätee myös joogan asanaharjoitteluun. Joogaan liittyvässä anatomiaopetuksessa tulisi siis olla sama syvyys, jossa rakenne ymmärretään sekä jatkuvasti liikkeessä olevien elämänvoimien että aiempien tapahtumien elävänä ja muuttuvana lopputuloksena.

Biodynaamisella sensitiivisyydellä harjoitettu jooga on sitä, että kehon aistimisessa ja suhtautumisessa kehoon on hengellinen laatu. Näin voi joogaharjoituksen kautta löytyä yhteys Elämän alkulähteeseen. Sellaista on ashtangajooga, jota rakkaus kantaa.

Bliss in the breath

When people join an Ashtanga yoga beginner class what they first learn is things about their own breathing. They learn to give their breath a rhythm and then they try to synchronize it with their body movements. 

If the breathing still remains effortless, it’s a sign of balance. But whenever there’s an effort in synchronization, it shows the imbalances of one’s own breath. Some people realize their breath is constantly ahead of them and some others need to drag their breath to join the movement. In both cases this creates a certain anxiety, because there’s a lack of harmony in the wholeness of the system. The parts don’t function together. The breathing has lost its primacy.

In the long term the practice teaches us a lot about breathing. For example, how to adapt it effortlessly to all postures and different circumstances even if the breathing first feels challenging. One day everybody will face an asana which seems impossible to breathe in. And this is a very interesting moment!

Namely sometimes the breathing can conquer the mind. It’s not the mind anymore telling the breath how to do it. The mind is observing how the breathing goes. The mind watches how the breathing knows! The mind is stunned. 

These moments have always been moments of jubilation for me as a teacher. When once in a while you can feel someone really connecting to his or her own breathing. It’s like a homecoming and a grace at the same time. And from this connection emerges faith, an endless power and bliss. 

GRÂCE DANS LE SOUFFLE

Lorsque’un débutant prend ses premiers pas dans le yoga ashtanga, il apprend tout d’abord à respirer. Ou plus précisément, il apprend des choses sur sa respiration. La nouvelle conscience de la respiration émerge par le rythme que l’on donne à sa respiration et par la synchronisation avec les mouvements du corps. 

Si la respiration reste tranquille et sans effort même avec le mouvement, c’est une preuve d’une respiration équilibrée. Et dès qu’il y a un problème dans la synchronisation, ça veut dire qu’il y a un déséquilibre respiratoire ou énergétique et une faible capacité d’adaption.

Il y en a dont la respiration se précipite vers l’avant et il y en a pour qui la respiration ne fait que trainer et freiner. Dans tous les cas, il y a une anxiété due au manque de l’harmonie dans la totalité. Les parts ne fonctionnent pas ensemble. La respiration a perdu sa place prioritaire. 

La pratique des asanas persévérante nous apprend beaucoup sur la respiration. Elle nous apprend à adapter la respiration avec les asanas et les situations difficiles, même quand la respiration devient un peu dure. Il arrive un moment pour tout un chacun où on est face à une asana impossible. Impossible dans le sens où il est pas possible d’y respirer à l’aise. Et c’est là que tout commence!

Dans ces situations, il se peut que la respiration gagne sur le mental! Ce n’est plus donc le mental qui dit comment la respiration devrait se faire et qui le guide, mais le mental observe comment la respiration se déroule. La respiration sait! Le mental est époustouflé.

Pour moi, en tant qu’enseignante, ces moments sont des moments de réjouissance. C’est là que l’élève se connecte réellement avec sa respiration. C’est le retour à la source. C’est la grâce. Ce sont des moments qui donnent une foi à la vie, une force et un bonheur profond à la personne qui est train de le vivre. 

AUTUAITA HENGENVETOJA

Ashtangajoogan alkeiskurssille tullessaan ihminen oppii ensimmäisenä hengityksestään. Hengitystä aletaan ensin rytmittämään ja sitten synkronoimaan kehon liikkeiden kanssa. 

Jos hengitys pysyy liikkuessakin pinnistelemättömänä, se kertoo tasapainosesta hengityksestä. Milloin ikinä tahdistamisessa on ongelmaa, on se merkki hengityksemme epätasapainosta. Joillain hengitys pyrkii jatkuvasti edelle ja joillain toisilla se laahaa perässä. Molemmissa tapauksissa olo on hieman tukala, kun kokonaisuus ei löydä harmoniaa. Osat eivät toimi yhdessä. Hengitys on menettänyt ykkössijansa. 

Vuosien harjoittelu opettaa hengityksestä paljon. Se opettaa miten mukauttaa hengitys kaikkiin hankaliin asentoihin ja tilanteisiin, vaikka niissä hengitys vaikeutuukin. Jossain kohtaa jokaiselle kuitenkin tulee eteen asana, joka on mahdoton. Mahdoton ainakin siinä mielessä, että siinä voisi kunnolla hengittää. Ja silloin ollaan mielenkiintoisen äärellä!

Näissä kohdissa nimittäin voi käydä niin onnellisesti, että hengitys vie mieleltä voiton! Enää ei siis mieli kerro, miten hengitetään, vaan mieli havainnoi, miten hengitys menee. Mieli seuraa, miten hengitys tietää! Mieli on ihmeissään. 

Nämä hetket ovat olleet aina juhlahetkiä minulle opettajana. Kun joskus saa tuntea, että ihminen kohtaa hengityksensä. Löytää kotiin ja kokee armon! Tästä kokemuksesta nousee usko elämään, loputon voima ja syvä onni.  

⟢ Honesties ⟣

Usually when we talk about the cornerstones of the yoga philosophy, the concepts of Ahimsa and Satya are brought forward. That’s not a surprise, because these principles don’t belong only to the philosophy of yoga, they are very closely linked to anybody’s life. And we are dealing with these things every single day. 

I have often heard that Satya, the truthfulness, shouldn’t never be valued more highly than Ahimsa, the principle of non-violence. We should be truthful, but not to the detriment of hurting somebody. This kind of emphasis is not directly found in the Yoga Sutra of Patanjali. Actually, on the contrary. Yama – all five principles under which the yoga practitioner observes and practices self-discipline – are all equal. They are equal also because they all somehow include all others and are interweaved. 

As life is complex, so is yoga philosophy that teaches us how to live a good life. If you live your life intellectually, it’s a big challenge to live up these principles of respecting all life and being truthful. It can seem even impossible, because sometimes it feels that if you obey to one principle you have to give up another one. Mind has its limits. The heart doesn’t have limits. It understands everything. 

There are many sides to truthfulness. What about for example when our words in their truthfulness touch people or even hurt them, and those same words finally change their life in a good way? And that’s the point! The criterium cannot be whether the truth hurts, but on one hand, why do we say what we say and on the other hand and where do our words lead the other. 

The ultimate criteria is still Ahimsa, but it’s an experience in our heart. When we act from LOVE and for life, we know what is right. We find the right words and we have the courage to express what is to be expressed even if we hurt somebody momentarily. 

Love is responsibility. Responsibility is understanding the necessity of growth in life. That’s why our honesty can sometimes hurt and still be the right thing to do. If honesty leads to growth, it usually is justified.

LA VÉRITÉ BLESSANTE

On entend souvent dire que Satya, véracité, ne devrait pas évincer Ahimsa, non-violence. Nous sommes censés être honnêtes et véridiques, mais sans blesser personne avec notre vérité. Toutefois, ce n’est pas sur cette idée que le Yoga Sutra de Patanjali insiste. C’est presque le contraire. Les cinq principes – Yama – que nous observons en nous et sous lesquels nous pratiquons la discipline, sont tous égaux. Ils sont égaux aussi, parce qu’ils se contiennent les uns les autres et s’enchevêtrent.

La vie est complexe et la philosophie du yoga l’est naturellement aussi, en étant un système qui aide à construire une vie saine et équilibrée. Si nous vivons notre vie intellectuellement, ça serait un grand défi de vivre selon ces principes qui respectent toute expression de vie. Ça peut nous paraître même impossible, vu qu’en suivant un règle, nous avons l’impression de devoir en laisser tomber un autre. Le mental a ses limites. Le cœur n’en a pas. Il comprend tout.

Il y a plusieurs facettes à la véracité. Par exemple, nos mots dans leur vérité peuvent toucher quelqu’un ou même faire mal à quelqu’un et par là, ils changent quelque chose en bien en eux. Le critère n’est pas si la vérité fait mal, mais plutôt pourquoi nous émettons ce que émettons et en plus, où nos mots vont conduire l’autre.

Le critère ultime est toujours Ahimsa, mais c’est une expérience dans notre cœur. Lorsque nous agissons à partir d’amour et pour la vie, nous savons ce qui est juste. Nous trouvons les mots justes et nous avons le courage d’exprimer ce que nous devons exprimer même quand ça fait mal à quelqu’un dans un moment donné. 

L’amour est responsabilité. La responsabilité veut dire la compréhension de la nécessité de grandir dans la vie. C’est pour ça que l’honnêté peut parfois faire mal, car elle fait grandir.  Et si elle amène l’autre à grandir, elle est justifiée. 

TOTUUS SAA SATTUA

Puhuttaessa joogafilosofisista elämää järjestävistä kulmakivistä, tuodaan usein esiin Ahimsan ja Satyan merkitystä. Eikä ihme, sillä nämä asiat eivät kuulu yksinomaan joogafilosofiaan, vaan liittyvät tiiviisti kaikkien ihmisten elämään. Me olemme tekemisissä näiden asioiden kanssa jopa päivittäin. 

Monesti kuulee korostettavan, että Satya, totuuden puhuminen ei saa jyrätä väkivallattomuuden ihannetta (Ahimsa). Meidän tulisi siis olla rehellisiä ja totuudellisia loukkaamatta rehellisyydellämme. Patanjalin Joogasutra-tekstistä ei tällaista painotusta kuitenkaan löydy. Oikeastaan päinvastoin. Yama – ne asiat, joiden suhteen joogaa harjoittavan tulee haluta pitää itsekuria – ovat kaikki keskenään samanarvoisia. Ne ovat samanarvoisia myös siksi, että ne ovat kaikki toistensa osia ja kutoutuvat toisiinsa.

Elämä on monisyistä ja niin on joogafilosofiakin, joka tarjoaa eväitä hyvään elämään. Jos elämää elää älyllisesti, on suuri haaste voida elää näiden periaatteiden mukaisesti. Silloin voi nimittäin näyttää siltä, että kun yhtä periaatetta toteuttaa, joutuu luopumaan toisesta. Mielen rajat tulevat helposti vastaan, kun taas sydämellä ei tällaisia rajoja ole. Sydän ymmärtää kyllä.

Totuudellisuudessa on monta puolta. Jos esimerkiksi sanamme kaikessa totuudellisuudessaan koskettavat jotakuta jopa satuttavasti, koska ne osuvat ja sitten lopulta vaikuttavat elämää parantaen, niin se muuttaakin kaiken. Kriteeri ei voikaan siis ole se, loukkaako joku asia, vaan yhtäältä se, miksi sanomme, mitä sanomme ja toisaalta, mihin tekomme ja sanamme johtavat.

Ylimmäksi kriteeriksi nousee edelleen Ahimsa, mutta nimenomaan kokemuksena omassa sydämessämme. Kun sanamme nousevat RAKKAUDESTA ja ovat elämän puolella, me tiedämme, mikä on oikein. Me löydämme sanat ja uskallamme sanoa, vaikka hetkellisesti loukkaisimmekin. 

Rakkaus on vastuullisuutta. Vastuu on sitä, että ymmärrämme henkisen kasvun välttämättömyyden hyvän elämän rakennusaineena. Siksi rehellisyytemme voi joskus loukata ja silti olla oikein. Jos se loukkaa jotakuta niin, että siitä seuraa jotain parempaa, on rehellisyys ajanut asiansa.

children of mysore

A couple of last years the sexual misconduct of Sri K Pattabhi Jois toward some yoga students has been exposed and discussed in Ashtanga yoga community and beyond. Different kind of discussions have raised in social media, some of them very fervent, some more calm. Some people have totally refused to hear about these accusations and testimonies of the victims. The victims have had space to express themselves alone, because the said abuser is gone and can’t take responsibility or defend himself. In this context it’s been underlined that the victims shouldn’t be guiltified. The guilty one is always the abuser.

And naturally the set up already proves this. One abuses and the other gets abused. Still I’m not convinced that the discussion would be fruitful if we continue to treat this subject from the perspective of guilt – innocence. We already know how these parts were distributed in the manuscript. We can’t change anything in the past. What can we learn for the future? First we need the understanding of the prerequisites for these abuses.

Has anybody ever emphasized that essential in Ashtanga yoga is that the student-teacher relationship is a relationship between two ADULTS? In yoga it’s not unusual that the student comes not only to practice yoga, but is also looking for a mother or a father. This is how the relation gets twisted. There’s a child and a parent. This is something I’ve witnessed in Mysore a lot. The attitude from the very beginning of the student is to submit oneself, which has nothing to do with natural humbleness or commitment. Matthew Remski, who interviewed the Pattabhi Jois’ victims, writes that Pattabhi Jois was a father figure for many.

When the student is in the child’s position, (s)he becomes irresponsible. I don’t know how this could be different. There are no responsible children. When the child gives the total power to the other, this awakes the possibility of abusing the power in the other. The situation is about dynamics between two people (two adults regressed to children or two traumatized adults) in which both have a role to play. 

Of course, if we want to judge, we can point the finger at the one who committed the improper behavior. And of course it’s wrong! Any teacher must carry his/her responsibility, but behind all the roles there’s a human being with his/her past and problems. That’s why it’s essential that the student doesn’t surrender totally at the guru’s feet. 

All the students were not abused. Their relation to the teacher was not similar. An adult person would express when (s)he’s feeling that some harm is done. Or at least doesn’t return to his/her predator. But an adult-child returns even if the abuse would go on for years. In the victimhood there’s something that doesn’t let you go before you become aware of it. When you’re a child it’s impossible to see there’s something wrong in your parent. This feature can be seen in those students of Pattabhi Jois who defended him furiously as if he was their father. As if he was all they had.

From the very first trip to Mysore I remember having been petrified to see how people just adored the guru and how they were completely lost in their own illusory world. This world included Guruji, Sri K Pattabhi Jois, as some kind of God whose every word and gesture were taken as godlike. Now, there’s a bigger crowd around Sharath with the same glaze in their eyes. They see in Sharath something that doesn’t exist. They give him power without any questioning. I’ve heard and seen how people can imagine him to be something he really is not. 

The most important question now is how to learn from the past. And who’s responsible from now on? As long as things are as they are – people gazing at Sharath as a longtime missed dad – the situation is the same. Even if there’s no abuse, there’s no growth either. There’s only a growing crowd of children accepting their parent no matter how he is. 

In these better circumstances we shouldn’t allow another victim generation to grow! Even if Sharath doesn’t aim to grow people to be victims, it will go on if he doesn’t forbid people to see him as a king of yoga. His kingdom doesn’t accept other teachers and he thus refuses the total freedom to all his students to follow their hearts. Right now the only acceptable thing is what Sharath teaches. If the students don’t wake up, the teacher needs to wake up. It means a human and mature attitude towards the students. It means supporting in every student their inherent wisdom and their capacity to listen to themselves instead of growing to be a robot having a certificate from Mysore.  

LES ENFANTS DE MYSORE

Les deux dernières années le harcèlement sexuel exercé par Sri K Pattabhi Joie sur certains de ses élèves a été bien exposé et discuté dans le communauté du Yoga Ashtanga et même au-delà. Il s’est ensuivi des discussions diverses dans les réseaux sociaux, dont une partie plus effervescente que l’autre. Il y en a eu aussi qui ont voulu fermer les yeux devant ces accusations et les témoignages des victimes. Les victimes ont eu de l’espace pour s’exprimer, car le dit harceleur est décédé et ne peut ainsi assumer les faits dont on l’accuse ni se défendre. Dans ce contexte, l’accent a été mis sur l’innocence des victimes. Il faut pas les culpabiliser, car c’est le harceleur qui est le seul coupable.

Et bien entendu, la situation elle-même nous le montre. Il y en a l’un qui abuse et l’autre qui est abusé(e). Je ne sais pas combien il est utile de voir cette question dans cette opposition évidente coupable – innocent(e), comme nous connaissons déjà la distribution des rôles dans ce manuscrit. Nous pouvons rien changer dans le passé. Qu’est-ce qu’on peut retenir pour l’avenir de ces situations? Tout d’abord, nous avons besoin de comprendre les prérequis pour ces abus. 

Je crois que dans le milieu du Yoga Ashtanga, ça n’a jamais été vraiment souligné, que l’essentiel dans la relation enseignant-élève dans le yoga, est que c’est une relation entre deux ADULTES. Mais ce n’est pas du tout inhabituel, que l’élève vient non seulement pour le yoga, mais est aussi à la recherche d’un parent. Et c’est là, que ça se complique. L’élève est devenu un enfant. C’est ce que j’ai vu à répétition à Mysore. Dès le départ, il y a une soumission volontaire 27de la part de l’élève – ce qui n’a rien a voir avec une humilité naturelle. Matthew Remski, l’homme qui interviewait les victimes de Pattabhi Jois, écrit que celui-ci était une figure paternelle pour beaucoup.

Lorsque l’élève est dans la position d’un enfant, il n’est pas responsable. Je ne sais pas comment ça pourrait être autrement. Est-ce qu’il y a des enfants responsables? Quand une personne donne ainsi le pouvoir total à l’autre, une occasion pour abuser s’éveille dans celui/celle-ci. Et ainsi, il s’agit d’une dynamique entre deux personnes (entre deux adultes regressés en enfants ou deux adultes traumatisés) où les deux ont une partie à jouer. 

Naturellement, quand on veut juger, nous pouvons pointer du doigt la personne qui fait le harcèlement ou commet l’abus, et naturellement, c’est une injustice! Tous les enseignants ont une responsabilité, mais derrière tous les rôles, il y a toujours une personne avec sa vie, ses blessures et ses problèmes. C’est pour ça qu’il est important, que l’élève ne se jette pas avec toute sa vie aux pieds de n’importe quel gourou. 

Néanmoins tous les élèves n’ont pas été abusés. Leur relation envers le gourou a été différente. L’adulte exprime l’injustice quand il/elle la constate. Au moins, la personne adulte ne retourne pas voir son prédateur. Mais l’adulte qui est en fait enfant, y retourne, même si l’abus dure des années. Dans la condition de victime, il y a quelque chose qui ne lâche pas. On sera victime aussi longtemps qu’on est inconscient de sa position de victime. En plus, un enfant ne peut pas voir qu’il y a quelque chose qui ne va pas chez son parent. Ce trait peut être perçu dans ces élèves de Pattabhi Jois qui le défendait furieusement comme s’il était leur papa. Comme s’il leur vie dépendait de lui. 

Mon premier voyage à Mysore était un choc. Je voyais les gens qui voulaient se jeter aux pieds de Sri K Pattabhi Jois et qui étaient complètement à l’intérieur de leur propre illusion. Ce monde illusoire incluait Guruji, comme un Dieu dont chaque mot et chaque geste étaient considérés comme divin. Et maintenant, autour de Sharath, il y a une foule d’admirateurs encore plus importante, mais avec le même regard éperdu dans leurs yeux. Ils voient dans Sharath quelque chose qu’il n’y a pas. Ils lui donnent le pouvoir sans se poser de questions. 

Désormais, la question la plus importante est, qu’est-ce qu’on peut apprendre du passé. Et qui est-ce qui en a la responsabilité? Car tant que l’état des choses est ce qu’elle est – les gens voient Sharath comme un papa longtemps manqué – la situation reste la même. Même s’il n’y a pas d’abus, il n’y a pas d’évolution ni de maturité non plus. Il n’y a qu’un groupe d’enfants qui accepte leur parent quel qu’il soit. 

Nous ne devrions pas permettre de faire grandir une génération de victimes en plus. Tant que Sharath accepte qu’on le prend pour un roi, il n’y aurait pas de changement. Dans son royaume, il est le seul enseignant accepté par lui-même, ce qui fait, qu’il ne prodigue pas la liberté totale à ses élèves. Les élèves ne peuvent pas suivre la voie de leur cœur. Si les élèves ne se réveillent pas, c’est le gourou qui doit se réveiller. Ce qui voudrait dire une attitude humaine et plus mature vers les élèves de sa part. Ça voudrait également dire le soutient pour la sagesse inhérente et la capacité de tout un chacun de s’écouter au lieu de se transformer en un robot pouvant présenter un certificat de Mysore. 

MYSORESSA “KASVANEET”

Parina viiime vuotena on ashtangajoogapiireissä ollut näkyvästi esillä Sri K Pattabhi Joisin seksuaalinen häirintä joitakin oppilaita kohtaan. Siitä on seurannut erilaista keskustelua myös somessa, osa kiivasta ja osa maltillisempaa. Niitäkin on, jotka ovat halunneet ummistaa silmänsä näiden väitteiden edessä. Uhrien kertomukset ovat saaneet tilaa, koska väitetty hyväksikäyttäjä on jo edesmennyt eikä voi vastata teoistaan eikä myöskään puolustautua. Monissa kannanotoissa on painotettu sitä, että uhreissa ei ole syytä. Heitä ei pidä syyllistää, sillä syyllinen on aina hyväksikäyttäjä.

Tietenkin asetelma jo kertoo tämän. Toinen käyttää hyväksi ja toinen tulee hyväksikäytetyksi. En ole vakuuttunut, että asiaa pitkän päälle on hyödyllistä edes käsitellä tästä itsestäänselvästä syyllinen – viaton -perspektiivistä, kun selvillä on jo kuka missäkin roolissa on ollut. Kun asioita ei pääse menneisyyteen muuttamaan, voisiko asiaa katsoa nyt siltä kannalta, mitä meidän kaikkien tulee oppia tästä? Siihen tarvitaan ymmärrystä sen suhteen, miten asiat joidenkin osalta tähän hyväksikäyttöön luisuivat.

Tätä ei ole luultavasti tarpeeksi painotettu koskaan ashtangajoogan opetuksessa, mutta olennaista opettaja-oppilassuhteessa joogassa on se, että se on kahden AIKUISEN välinen suhde. Näin ei toki aina ole. Joogan maailmassa on paljon sitä, että oppilas tulee hakemaan joogan lisäksi äidin tai isän korviketta, jolloin oppilas asettuu lapsen asemaan. Tässä kohtaa suhde vääristyy. Tätä olen nähnyt Mysoressa todella paljon. Oppilaiden suhde guruun on ollut lähtökohtaisen alistuva, millä ei ole tekemistä luonnollisen nöyryyden kanssa. Myös esimerkiksi Sri K Pattabhi Joisin uhreja haastatelleen Matthew Remskin mukaan Jois oli monille isähahmo, ”father figure”. 

Kun oppilas on lapsen asemassa, hän on vastuuton. En tiedä, miten tämä voisi olla toisin. Onko olemassa vastuullisia lapsia? Ja onko niin, että kun toinen on lapsi ja antaa toiselle totaalisen vallan, toisessa herää mahdollisuus? Siten koko tilanne onkin dynamiikkaa kahden ihmisen välillä, (kahden lapseksi taantuneen aikuisen tai kahden traumatisoituneen ihmisen) jossa molemmilla on osuutensa. 

Tietenkin, kun tuomita halutaan, voidaan osoittaa sormella sitä, joka tekee seksuaalisen teon tai häirinnän ja tietenkin siinä tapahtuu vääryys. Opettajalla kuin opettajalla on vastuu, mutta kaikkien roolien alla on kuitenkin ihminen taustoineen ja ongelmineen. Siksi olisi tärkeää, että oppilas ei heittäydy koko elämällään gurun jalkojen juureen. 

Kaikki oppilaat eivät tule hyväksikäytetyiksi. Se johtunee siitä, että suhde opettajaan on erilainen. Aikuinen ihminen sanoo, jos kokee vääryyttä tehtävän itseään kohtaan. Tai on ainakin palaamatta hyväksikäyttäjänsä luokse. Aikuinen lapsi palaa, vaikka hyväksikäyttö jatkuisi vuosia. Uhriudessa on jotain, joka pitää otteessaan niin kauan kunnes uhri tulee tietoiseksi omasta uhriudestaan. Lapsen maailmassa ei vanhempaa voi nähdä vääränä. Näistä syistä myös Pattabhi Joisia kyseenalaistamatta puolustaneet ovat selvästi niitä, joille tämä oli isän korvike.

Aivan ensimmäisestä reissustani Intian Mysoreen muistan sen, miten ihmisistä hehkui palvontahalu ja miten he olivat täysin omassa lumomaailmassaan. Siihen maailmaan kuului Sri K Pattabhi Jois jonkinlaisena epäjumalana, jonka jokainen sana ja ele koettiin ylimaallisena. Sharathin ympärille onkin kasvanut paljon suurempi ihailijakunta sama sokeus silmissään. Sharathissa nähdään sellaista, mitä hänessä ei ole. Hänelle annetaan valta kyseenalaistamatta mitään. Kuinka usein olen ihmetellyt, mitä ihmiset voivatkaan kuvitella hänestä ja miten he voivat olla näkemättä todellisuutta! 

Tämän hetken tärkein kysymys onkin, miten ottaa opiksi aiemmasta. Ja kenen vastuulla se on? Nimittäin niin kauan kun asiat ovat kuten ovat – nyt Mysoressa ihmiset katsovat Sharathia kuin kauan kaivattua isää – on asetelma sama. Vaikka hyväksikäyttöä ei tapahdu, ei tapahdu kasvuakaan. On vain kasvava lauma lapsia, joka hyväksyy vanhempansa, oli tämä sitten millainen tahansa.

Näissä paremmissa olosuhteissa ei pitäisi enää kasvattaa uutta uhrisukupolvea. Vaikka Sharathin tarkoitus ei olisi kasvattaa uhreja, niin niin kauan kuin hän sallii itseään kohdeltavan kuninkaana, uhrit lisääntyvät. Kuninkuus tässä tilanteessa on sitä, että Sharath ei salli oppilailleen muita opettajia eikä siis täyttä vapautta oppilailleen seurata sydämensä ääntä. Ainoa oikea on se, miten Sharath opettaa. Jos oppilaat eivät aikuistu, on ainakin opettajan aikuistuttava. Se tarkoittaa humaania ja kypsää asennetta oppilaita kohtaan. Se tarkoittaa sitä, että jokaisessa oppilaassa tuetaan tämän omaa viisautta, taitoa kuunnella itseään eikä kasvua robotiksi, jolla on näyttää opettajan myöntämä todistus mysorelaisuudestaan. 

Learning through being

The genius of the Ashtanga yoga asana practice for me has been its unmodifiable form. When the practice itself remains the same, the practitioner can use it as a mirrow. (S)he understands that any inner movement comes from the conditionings inside and a real change in the physical body is the result of a change in the mind. As the practice doesn’t change it can gradually offer us a multilayered image of us with all our conditionings. What a delicious work to do! This is what I have praised for years for myself and for my students. How lucky we are to have this practice!

The other side of the coin is nevertheless what is brought into the practice from the practitioner’s mind. The mind is such a force and has also a capacity to change the reality for us, as you know. On the material level, you can see the practice as a linear and timebound series of asanas and then the whole spiritual practice and the experience of it can become totally materialistic. The mind takes the place of the king once again, celebrates its victory in a usual manner and the yoga, the union, is left behind.

In this kind of linear perspective toward the practice there’s a risk that you think that you can learn yoga. You want to learn, because learning gives you satisfaction. You can learn more asanas, that is true. But yoga is nothing to be learned. It’s something to be in relation with something. In relation with yourself, with the others and with the world. Yoga is not the accumulation of information and skills, but growth in awareness of oneness of everything.

APPRENDRE PAR L’ÉCOUTE

Le génie de la pratique des asanas du Yoga Ashtanga pour moi a été sa forme immuable. Lorsque la pratique elle-même reste la même, le/la pratiquant(e) peut s’en servir en tant que miroir. Chaque mouvement interne est le signe d’un conditionnement et la vraie transformation du corps physique est le résultat d’une transformation mentale. La pratique ne change pas et va graduellement nous offrir une image de nous avec plein de couches d’identité jusqu’au-là cachées. Quel délicieux travail nous attend! Ça fait des années, que je fais des éloges sur cette pratique en la célébrant à l’intérieur de moi et devant mes élèves. Qu’est ce que nous avons eu de la chance d’avoir pu rencontrer une pratique pareille!

Le revers de la médaille est pourtant différent de cet état de choses, car le mental du praticien/de la praticienne y joue un rôle important. Le mental est une force immense et comme nous savons, il a la capacité de transformer la réalité pour qu’elle nous convienne. Vu sur le plan matériel, cette pratique peut être perçue linéaire et temporelle et c’est ainsi que la pratique spirituelle avec ses expériences peut être vécue complètement au niveau matérialiste. Le mental s’installe sur le trône, jubile à sa façon habituelle et le yoga, la possibilité de l’union, disparaît.

Vu dans cette perspective linéaire, il y a un risque d’avoir mal compris la pratique. On croit que le yoga, ça s’apprend. C’est satisfaisant d’apprendre des choses. Bien entendu, on peut apprendre des asanas, mais le yoga ne peut pas être appris. Le yoga est l’union. C’est la connexion avec nous-mêmes derrière le mental, la connexion avec les autres et le monde. Le yoga ne veut pas dire l’accumulation de l’information et des capacités acquises, mais la croissance en conscience de l’unité de tout.

OLEMISEN OPPI

Ashtangajoogan asanaharjoituksen nerokkuus on minulle ollut pitkälti sen muodon pysyvyydessä. Kun harjoitus itsessään pysyy samana, voi harjoittelija käyttää sitä peilinä. Näin voi harjoituksen avulla nähdä omat sisäiset liikahduksensa erilaisina ehdollistumina ja oman kehonsa muutokset voi ymmärtää näiden ehdollistumien hellittämisen tuloksena. Harjoitus pysyy ja alkaa kiehtovasti tarjota meille monikerroksista kuvaa itsestämme ehdollistumisinemme. Mikä herkullinen työsarka meitä odottaakaan! Vuosien ajan olen ylistänyt tätä harjoitusta näistä syistä niin itsekseni hurraten kuin oppilaillenikin. Miten onnekkaita olemmekaan, että tällainen harjoitus elämäämme sattui tulemaan!

Kolikon kääntöpuoli voi kuitenkin olla hyvin toisenlainen, sillä harjoittelijan mieli tuo oman panoksensa harjoitukseen. Mielellä on valtava voima ja kuten tiedämme, sillä on ihmeellinen kyky muuttaa todellisuutta mieleiseksemme. Materiaalisella tasolla tarkasteltuna tämäkin harjoitus asettuu lineaariseksi ja siten aikaan kytketyksi ja näin koko henkinen harjoitus kokemuksineen voi jäädä täysin materialistikseksi. Mieli ottaa kuninkaan paikan, hehkuttelee omiaan ja jooga eli yhteyden kokeminen hämärtyy.

Tällaisen materialistisen näkökulman riski on siinä, että ihminen kuvittelee voivansa oppia joogaa ja siten menettää juuri sen ydinasian. Oppiminen on tyydyttävää ja siksi haluamme oppia. Toki voimme oppia uusia asanoita. Mutta itse jooga ei ole mitään, mitä voisi oppia. Jooga on yhteyttä. Yhteyttä itseemme mielen taakse, yhteyttä muihin ihmisiin ja maailmaan. Jooga ei tarkoita informaation kasautumista tai taitojen karttumista, vaan tietoisuuden kasvua kaiken yhteydestä ja ykseydestä.

A non-yoga teacher

I teach yoga since 1996 and through all these years I’ve called myself a yoga teacher – after all. I say “after all”, because in the ashtanga yoga community there’s a popular thought that a yoga practitioner should be humble and to be humble (s)he needs to be a student forever. And when you are a student you can’t be a teacher. Even if you teach yoga, you need to call yourself a student.

Despite all kind of points of view common in ashtanga yoga world I decided some years ago to keep calling myself a yoga teacher. It was a question of practicality with my students. Would I say in my workshops that I’m a yoga student and never call me a teacher?!

And then life went on and made things change as it always does. Two years ago the Sacral Yoga saw the light in my heart and my teacherhood needed to be given another thought. As I was free to teach not caring about others ideas on how yoga should be taught or how I should call myself, I was free. That freedom meant a lot to the moments in my yoga groups.

I didn’t teach anything anymore. I was present. The teaching appeared. Not necessarily through my mouth, but it came to those moments. There was neither a teacher nor students any more. Love was present. It was love that was teaching us all. Today I can declare to be a non-yoga teacher. Now I am.

NON-ENSEIGNANTE

J’enseigne le yoga depuis 1996 et toutes ces années je me suis donné le nom d’enseignante de yoga – malgré tout. Je dis “malgré tout”, car dans le monde du yoga ashtanga, une idée s’est largement répendue: un pratiquant de yoga doit être humble, il/elle peut l’être uniquement en restant éternellement élève. Et puisqu’il/elle est élève, il/elle n’a pas le droit de s’élèver dans le statut d’un enseignant.

Il y a quelques années, j’ai pris la décision de continuer me présenter comme enseignante de yoga malgré toutes sortes de petites pressions. C’était une question de confort aussi. Je ne voulais pas compliquer la vie de mes élèves en ne parlant de moi qu’en tant qu’élève. Aurais-je dû leur dire “Ne m’appelez surtout pas une enseignante!”?

Mais la vie fait que tout change. Lorsque, il y a deux ans, le yoga sacral est né dans mon cœur, mon enseignement avait besoin d’ être revu par moi-même. Le fait d’être libre par rapport à ce que quelqu’un d’autre pensait de mon enseignement du yoga et comment j’étais censé m’appeler, faisait que j’étais tout simplement libre.

Cette liberté a transformé les moments où j’enseignais. Je n’enseignais plus rien! J’étais présente. L’enseignement arrivait je ne sais d’où. Pas forcément par moi, mais il était là. Il n’y avait plus d’enseignant ni d’élèves. L’amour était présent, et c’est l’amour qui enseignait tout le monde. Maintenant je peux me déclarer avec joie être une personne non-enseignante. Désormais, je suis.

EPÄOPETTAJA

Olen opettanut joogaa vuodesta 1996 ja pitänyt itseäni kaikki nämä vuodet joogaopettajana – kaikesta huolimatta. Sanon “kaikesta huolimatta”, sillä ashtangajoogapiireissä on ollut vallalla sellainen ajatus, että koska joogaavan ihmisen pitää olla nöyrä, hän voi olla sitä vain olemalla ikuinen oppilas. Ja koska hän on oppilas, hän ei saa nostaa missään tilanteessa itseään opettajan asemaan. Vaikka siis opettaisi joogaa, pitää kutsua itseään oppilaaksi.

Päätin kuitenkin joskus vuosia sitten mukavuussyistä edelleen kutsua itseäni aivan yksinkertaisesti joogaopettajaksi. En halunnut tehdä oppilailleni monimutkaiseksi sitä, miten minua pitäisi nimittää. Sanoisinko heille, että vaikka pidänkin kursseja, en ole missään nimessä mikään opettaja!?

No, elämä kulkee eteenpäin ja asiat muuttuvat. Kun pari vuotta sitten Sakraalijooga syntyi sydämessäni, opettajuuteni joutui eri tavalla syyniini. Kun olin vapaa siitä, miten jonkun toisen mielestä minun piti joogaa opettaa ja miksi sain itseäni nimittää, olin tosiaan vapaa. Se vapaus teki paljon opetushetkilleni. En opettanut enää mitään. Olin läsnä. Opetus tuli niihin hetkiin, ei välttämättä edes minun suustani, mutta se tuli. Ei ollut opettajaa, ei oppilaita. Oli Rakkaus, joka opetti jokaista. Niinpä voin nyt iloisesti julistautua ihmiseksi, joka ei olekaan joogaopettaja. Nyt vain olen.

Creating a space

Everytime I start a yoga workshop, I’m facing a sweet challenge. How to lead the minds of the students from wanting to know about yoga to a state in which yoga becomes reality? When this change happens individually, there’s a tangible change towards inner silence and harmony in the whole space. There’s a surprise and joy in the students’ hearts. Tha is the result of discovering the turth inside. The truth is Joy.

When you teach yoga, to present it and to make it understandable, you need to bring some elements, but not so much not it leads people into their minds’ world. Otherwise they just remain outside their essence. The art we teachers need to cultivate is how to bring students to a space in which the mental activity stops.

You can teach about yoga, but you can’t actually teach yoga. You can be a facilitator for others through your experience. Yoga is direct connection with the mystery of life. This is something you can’t transmit with words. When you explain it, you are already outside of the real thing.

CRÉER LE CADRE

À chaque fois au moment où un stage de yoga commence, je me trouve face à un défi délicieux. La question se pose de savoir comment orienter le mental des élèves d’une volonté de savoir ce qu’est le yoga à un état dans lequel le yoga devienne une réalité. Lorsque cet état se produit individuellement, le silence et l’harmonie se répandent aussi dans le champ commun. La joie et la surprise dans le cœur des élèves sont quelque chose de concret. Lorsqu’on touche la vérité intérieure, on touche toujours la joie. La vérité est Joie.

Quand on enseigne le yoga, on doit apporter certains éléments aux élèves pour qu’ils aient un cadre pour apprendre de nouvelles choses. Mais si on apporte trop de savoir, c’est un moyen sûr d’orienter les élèves dans leurs têtes. L’art d’enseigner le yoga est l’art d’amener les élèves dans un état où l’activité mentale s’arrête.

Comme le yoga est une expérience et pas un savoir, l’enseignant a beau fournir aux élèves le savoir du yoga. L’enseignant peut enseigner sur le yoga, mais pas vraiment le yoga. Il peut être le facilitateur pour l’autre quand lui-même il/elle-même elle a cette expérience. Le yoga est la connexion directe avec le mystère de la vie. C’est une expérience qui ne se transmet pas par la parole. Si on peut l’expliquer, c’est qu’on est déjà à l’extérieur de la vraie chose.

RAAMEJA

Aina kun joogakurssi alkaa, on opettajalla edessään suloinen haaste: Kuinka saada osallistujien mielet tyyntymään? Joogakurssilla ihmiset haluavat tietenkin tietää, mitä jooga on. Kuitenkin olennaisemmalta tuntuu, että ihminen saisi kokemuksen joogasta ja pääsisi olotilaan, jossa se on totta kuin, että hän tietää, mitä se on. Kun jooga on totta sisäisesti, ihmisessä tapahtuu muutos. Kun muutos olotilassa tapahtuu yksilötasolla, koko ryhmän olotila muuttuu hiljaiseksi ja harmooniseksi. Sen seurauksena ilo ja yllättyneisyyden tunne valtaavat sydämet. Kun kosketamme sydämemme todellisuutta, tunnemme Ilon. Totuus on Iloa.

Kun opettaa joogaa, täytyy oppilaille tuoda luonnollisesti joitakin elementtejä, jotta he saavat raamit uusien asioiden oppimiselle. Kuitenkin jos tuo liikaa tietoa, se johtaa ihmiset tiiviisti mieleen ja pitää heidät siten irti heidän todellisesta minuudestaan. Opettajalle tärkeä taito onkin se, miten tuoda oppilaat tilaan, jossa mentaalinen aktiviteetti lakkaa.

Itse asiassa opettaja ei voikaan tuoda oppilaille tietoa joogasta, koska se  on kokemus, joka ei taivu tiedoksi. Opettaja voi opettaa asioita joogasta, mutta ei oikeastaan itse joogaa. Opettaja on fasilitaattorina oppilaalle. Jooga on suoraa yhteyttä elämän mysteeriin. Se on kokemus, jota ei voi selittää. Sen voi ainoastaan elää. Jos sen selittää, on jo todellisen kokemuksen ulkopuolella.

Photo by Anne

The mysterious body

As a yoga teacher I’m continuously involved with people’s bodies. My long experience in this field has given me a perspective to see how the bodies respond to a single practice and to practicing asanas in longer period of time. As it takes many years to get through the layers in the body-mind, to get there where we really are it’s easy to understand that the short term responses are different from the long term ones. . 

I’ve noticed how some people are able to find new things from the same practice year after year. They learn to resource themselves with it and to take care of themselves through it in a global way. Some other people feel the practice is too harsh, too demanding and too destructive to their body. These people have concluded that Ashtanga yoga is not good for them.

This doesn’t surprise me at all. The asana practice of Ashtanga yoga is so diverse and complete that it finds the blockages and tensions in all of us. It’s in these moments the practitioner’s own awareness will have a really meaningful role. First of all, does the practitioner understand that it’s not the practice’s fault when it hurts? The practice has enabled him/her to face a hidden problem. If the practitioner understands this, can (s)he practice the way that heals instead of hurting more and breaking the body? Do the yoga teachers understand the importance of these situations and do they guide their students with necessary delicateness?

I’d like to share some thoughts about a situation that took place in the beginning of December in my teacher training. A student has been practicing with a few other teachers. I felt I couldn’t support her in the way she was practicing. In my heart it felt impossible to allow a practice to go on with my help because of the lack of energy connections. The energy had breaches, the connections were broken and it seemed to me the practice would create more problems. More severe problems. 

But then, even if in this kind of a situation the student and the teacher agree how to go on together (as we did), the real question is, how does the body react when the coordinates change? The body is always slow. It has its own rhythms and its own intelligence. It needs time to experience and to adapt. It’s not enough to have a correct opinion to make the body accept that.

This made me think once again of the raison d’être of adjusting the students’ bodies. Even if the teacher or the student would know what is right, for a body it’s a shock to have to submit itself to someone’s mental point of view. It’s extremely important to respect the student’s own feeling about his/her body and to guide him/her toward deeper awareness of it. Because if the student doesn’t make his/her sensitivity grow, (s)he will grow to be a marionette. (S)he will listen to outer instructions instead of connecting with his/her own sensations and his/her own wisdom.

I believe the best result from the asana practice comes from the student’s absolute right to be totally and freely him/herself and the teacher being present with his/her wisdom – the wisdom that may include another perspective to do things. When the student’s awareness is ready, his/her body is ready too. Then two bodies communicate. 

If the practice is built on a fragile foundation, the result will be physically and psychically worse and worse. The teacher should never help the student’s body with his/her thoughts. The heart has the wisdom and the patience required for a healthy outcome.

I’ve written earlier two posts about the physical boundaries and how I feel it’s violent to interfere a student’s body:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ and https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

CORPS MYSTÉRIEUX

En tant que professeur de yoga, je travaille continuellement avec le corps humain. La longue expérience que j’ai dans le domaine des asanas, m’a doté d’une perspective sur les réponses des corps à une seule pratique et à la pratique des asana dans une période de temps plus étendue. Comme ça prend des années à pénetrer les couches du corps-mental pour arriver là, où nous sommes vraiment, il est bien compréhensible que les réponses de court terme sont différents de celles de long terme.

J’ai noté qu’ il y a des pratiquants qui arrivent à puiser de nouvelles choses d’une même pratique, qui peuvent se ressourcer avec et qui apprennent à se soigner dans les moments de peine. Et puis, il y en a qui pensent que cette pratique leur est trop exigeante, trop épuisante, et qu’il y a quelque chose qui contribue à casser le corps. Ces gens-là ont conclu que la pratique de l’ashtanga ne leur convient pas.

Ceci ne me surprend pas. La pratique des asanas dans le yoga ashtanga est tellement diverse est complète qu’elle touche tout un chacun d’une manière ou d’une autre. Elle pénètre dans les blocages et les tensions, et c’est à ce moment-là que la conscience du praticien/praticienne tient un rôle significatif. Est-ce qu’il/elle comprend que ce n’est pas la faute de la pratique et que c’est justement la pratique qui l’a mis(e) face à son problème. S’il/elle comprend cela, la suite, c’est de comprendre, comment agir pour que la pratique guérisse au lieu de casser. Est-ce que c’est évident pour les enseignant(e)s du yoga de saisir l’importance de ces moments et est-ce qu’ils/elles guident leurs élèves avec une délicatesse nécessaire?

Je voudrais partager une situation que j’ai vécue en début décembre dans une de mes formations de professeur de yoga. Il y avait une élève qui jusqu’ici a pratiqué avec d’autres enseignants et appris la pratique de telle façon qu’il m’était impossible de la soutenir. Dans mon cœur, je ne pouvais pas assister à une pratique dans laquelle les connexions énergétiques n’étaient pas construites. Les connexions manquantes n’avaient pas été vues ni respectées. Il y avait des troues dans l’énergie, des coupures dans les connexions et il me semblait, que la la pratique allait conduire l’élève vers des problèmes. Vers des problèmes aggravants.

Mais même si dans une situation pareille, l’élève et l’enseignant(e) seraient d’accord comment continuer ensemble (ce qui était notre cas), la vraie question est, comment le corps physique vit la situation dans laquelle les coordonnées changent? Le corps est lent. Il a son propre rythme. Il a besoin d’expérimenter, de savourer et de s’adapter. Ce n’est donc pas une garantie suffisante pour le bien-être du corps que l’élève et l’enseignant(e) aient le même point de vue sur le corps.

De cette situation émergeait la pensée que pour le corps, c’est toujours un choc de devoir se soumettre à une opinion – correcte ou pas. Il est extrêmement important de respecter le ressenti de l’élève de son propre corps. Car si on ne lui accorde pas un espace, l’élève va devenir une marionnette et apprend à écouter des instructions externes au lieu de s’écouter soi-même, son ressenti et sa propre sagesse.

Je suis convaincue que le meilleur résultat naît de la liberté absolue de l’élève d’être totalement soi-même et que dans cette liberté, l’enseignant(e) emmène sa présence bienveillante laquelle peut toujours inclure une autre perspective, une autre façon de faire. Lorsque la conscience de l’élève est prête, son corps est prêt. À ce moment-là, c’est les deux corps qui communiquent. 

Si la pratique se construit sur une base fragile, la situation va s’aggraver aussi bien physiquement que psychiquement. L’enseignant(e) ne doit jamais chercher à aider son élève par son mental. Le cœur a l’intelligence et la patience requises pour un résultat sain. 

J’ai écrit deux autres posts sur les ajustements et l’aide dans la pratique – qui  très souvent ne sont rien d’autre que de la violence.

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ et https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

MYSTINEN KEHOMME

Joogaopetuksessa olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kehojen kanssa. Pitkä kokemukseni erilaisten kehojen parissa on antanut perspektiiviä siihen, miten kehot reagoivat yksittäiseen harjoitukseen ja harjoitteluun ylipäänsä. Koska kestää vuosia päästä keho-mieli -kokonaisuudessa sinne syvyyteen, jossa tunnemme ytimemme, on selvää, että keholliset tuntemukset ja oivallukset lyhyen aikavälin harjoittelusta ovat erilaisia kuin pitkän aikavälin.

Olen saanut nähdä, miten jotkut ihmiset löytävät samasta harjoituksesta loputtomiin uutta, oppivat hoitamaan itseään eri tilanteissa ja osaavat tehdä harjoitusta voimavarojaan lisäävällä tavalla. Jotkut puolestaan kokevat harjoituksen olevan heille liian rankka, liian vaativa tai sisältävän jotain sellaista, mikä rikkoo kehoa. Nämä ihmiset ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että ashtangajooga ei ole heille sopiva laji.

Tämä ei minua hämmästytä. Ashtangajoogan asanaharjoitus on niin monipuolinen ja aukoton, että se löytää kaikista meistä tukokset ja jännitykset. Näissä hetkissä ihmisen oman tietoisuuden rooli korostuu. Ymmärtääkö harjoittelija, että vika ei ole harjoituksessa, jos kehoon sattuu? Harjoitus on tuonut hänet piilossa olleen ongelman äärelle. Jos harjoittelija ymmärtää tämän, osaako hän toimia niin, että harjoitus parantaa eikä satuta tai riko? Kuinka laajasti joogaopettajat ymmärtävät näiden tilanteiden merkityksiä? Osaavatko he ohjata oppilaitaan riittävän hienovaraisesti?

Haluan jakaa tilanteen joulukuun alun viikonlopulta. Olin tilanteessa, jossa joogakoulutuksessani oleva oppilaani on toisten opettajien opastamana oppinut harjoituksen siten, että minun oli vaikea tulla sitä tukemaan. Sydämessäni tunsin, etten voi sallia itselleni sellaisen harjoituksen avustamista, jossa kehon energeettisiä yhteyksiä ei ole rakennettu. Katkenneita yhteyksiä ole tiedostettu ja siten kunnoitettu. Energiassa oli aukkoja, yhteyksissä katkoksia ja minusta tuntui, että harjoitus vie kohti ongelmia. Aina vain pahenevia ongelmia.

Mutta vaikka tällaisessa tilanteessa sekä opettaja ja oppilas voisivat olla yhtä mieltä siitä, miten tästä jatketaan yhdessä (kuten meidän tilanteessamme), on todellinen kysymys se, miten keho kokee sen, kun koordinaatit muuttuvat. Keho on hidas. Sillä on oma rytminsä ja oma viisautensa. Se tarvitsee aikaa kokea ja sopeutua. Ei siis riitä, että oppilas ja opettaja ovat jotain mieltä ja syöttävät näkemyksensä keholle.

Tästä nousi taas kerran ajatus kehon avustamisesta ylipäätään. Vaikka opettaja tietäisi, mikä on oikein, niin on keholle shokki joutua jonkun toisen ihmisen ”oikean” näkemyksen jyräämäksi. On äärettömän tärkeää kunnioittaa oppilaan omaa tunnetta omasta kehostaan ja tukea tämän oman tietoisuuden laajenemista. Sillä jos oppilas ei saa kasvaa herkkyydessä, hän oppii ainoastaan marionetiksi eli kuuntelemaan ulkopuolista ohjeistusta. Joogassa on kuitenkin olennaisinta, että harjoittelija saa yhteyden omiin tuntemuksiinsa ja omaan viisauteensa ja toimii niistä käsin.

Uskon, että paras lopputulos syntyy oppilaan ehdottomasta oikeudesta olla täydellisesti ja vapaasti oma itsensä ja sen lisäksi opettajan läsnäolosta, josta oppilaalle suodattuu aavistus siitä, että on olemassa toisenlainenkin suunta tai tapa. Kun oppilaan tietoisuus on valmis, hänen kehonsa on valmis. Silloin kaksi kehoa kommunikoi. 

Jos harjoitus rakentuu heiveröiselle pohjalle, on lopputuloksena aina vain pahentuva tilanne niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Opettajan ei tulisi koskaan ohjata oppilaansa kehoa mielen tasolla. Sydämessä asuu viisaus ja kärsivällisyys, joita tarvitaan terveelliseen lopputulokseen. 

Olen kirjoittanut aiemmin pari postausta siitä, miten koen ihmisten kehon todellisuuteen puuttumisen väkivaltana:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ ja https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

Photo by Anne

Balancing

Some time ago I was teaching in Perpignan in France. In the philosophy class I talked about the second sutra of Patanjali’s Samadhi pada. This sutra which gives the definition of yoga is very often translated ”ceasing the fluctuations of the mind”. However the mind can be fragmented without thoughts and the samadhi (yoga) can’t take place. Without thoughts the mental energy is still moving and tries to take form whenever there’s pressure in the body. That’s why I find the version of Jean Bouchart d’Orval exquisite. He says the state of yoga is the end of the fragmentation of the mind.

All this can be felt in the physical body, because it’s the incarnation of the fragmentation or the absence of fragmentation of the mind. And vice versa, the mind’s fluctuations are the reflection of the body. When the mind is agitated, there are marks of past experiences that disturb the body.

The physical practice help us to understand the energy of our body and it opens new perspectives on the quality of our mind too. If the body’s energy is diffuse the mind’s energy is probably the same. Consequently if our body feels like a unity, there are no problems usually in the mind. When we lack strength or balance it’s generally because our mind is attached to something that doesn’t exist at the present moment. This attachement keeps our energy away from now. The result is that the mind and the body are in dissonance.

When I’ve taught body reading I’ve been able to see how sometimes the presence of another person can contribute to find a balance. In my teaching for example it goes like this. I watch the body of my student and even if the energy of the body is segmented, I feel the unity of it in my heart. When the student feels my heart including everything a process starts taking him/her to a deeper balance. How can this balance be seen? Indeed, it can be felt. The moment when the student is conscious of him/herself as a whole, there will be a change in the breathing and energy. Generally this is transferred to the audience which will make a sigh of release. The bodies understand when the state of a single body is in harmony.

This kind of perfect energetical balance is often momentary. Everything changes in interaction with others. We can’t even talk about a real balance when we are alone and isolated. We can see it only in relation to others. As long as there is even an unconscious contradiction or a rejection towards others, we can’t feel peace in the body. So, when the practice has allowed us to find a balance in yoga context, we can observe how this balance goes on in dialogue with the outer world.

We can take the yoga philosophical point of view also to the interaction and see that the mind-body is as fragmented in interaction as it is as an isolated apparatus without contacts. The mind accepts some of the information and the body accepts some of the emotions. Very often both reject something. The conflicts in interaction are usually more profound than just opposite opinions. These conflicts might seem to be in our human relations, but probably it’s the conflict we have with the reality. It’s these conflicts, these blind spots the Family Constellation method is interested in. Through this method we can see the essential connections of our family and how they extend to other human relations we have. As long as we aren’t conscious of our place in our family and as long as we haven’t accepted it fully, we can’t be in balance in other relations either.

In the context of Family Constellation things that have been ignored in the families or those that haven’t been resolved emerge. When others represent our family in front of us, we can just watch and then take our place in the family with a serene heart. Doing that we can find peace also in today’s human relations. That’s what reality does. In these meditative collective sessions all the participants can feel the same kind of release than those watching a body reading. Their bodies breath again: Finally! Finally, we can feel the truth. Where can we feel it? In the body.

Many spiritual traditions share the same knowledge about the mind’s features. The fragmentation Patanjali talks about is our mind escaping the reality. The inner peace can’t be found by creating our own reality. The peace is the result of all things in the consciousness and in the body. The practitioner in harmony with all that has been and with all that is. It’s then the energy field finds a balance too.

ÉQUILIBRES

Il y a peu de temps, je donnais un stage à Perpignan. Dans le cours de philosophie, je parlais de l’interprétation et du choix des mots du deuxième sutra de Samadhi pada de Patanjali. Très souvent, le sutra qui définit le yoga, se traduit ”la cessation des fluctuations du mental”. Et pourtant, le mental peut être fragmenté sans aucune pensée. Car l’énergie mentale bouge, cherche à prendre forme aussitôt qu’il y a une pression dans le corps. C’est pour ça que la version de Jean Bouchart d’Orval me parle. Pour lui le yoga est la cessation de la fragmentation mentale.

Tout cela peut être lu dans le corps physique, car dans celui-là s’incarne aussi bien la fragmentation que la cessation de celle-ci. Et vice versa, les fluctuations mentales reflètent l’état du corps physique. Lorsque le mental manifeste des agitations, il y a dans le corps des marques du passé dérangeant l’équilibre.

La pratique physique du yoga nous aide à comprendre l’énergie de notre corps et cela va nous ouvrir des perspectives sur la qualité de notre mental aussi. Si l’énergie de notre corps est diffuse, celle du mental l’est probablement aussi. Si par contre, notre corps est une unité, il n’y a pas de problème dans le mental. Et lorsque la force ou l’équilibre nous manquent, c’est que notre mental est attaché à quelque chose qui n’existe pas dans la réalité du moment présent. Cet attachement tient notre énergie ailleurs. Le mental et le corps sont en dissonance.   

Quand j’ai enseigné la lecture du corps, j’ai pu constater, que parfois la présence d’une personne contribue à trouver l’équilibre à l’autre. Dans mon enseignement, par exemple, ça se passe comme ça. Je regarde le corps de mon élève et même si l’énergie du corps est segmentée, je sens son unité dans mon cœur. Lorsque l’élève sent le regard qui inclut tout, commence un processus qui va l’emmener dans un état d’équilibre profond. Comment ça pourrait se voir? En fait, ça se sent. Au moment où l’élève prend conscience de lui/elle-même en tant qu’un tout, il y a un changement aussi bien dans la respiration que l’énergie. En général, cela se transmet dans l’audience autour, qui pousse un soupir de soulagement. Les corps physiques comprennent quand l’état d’un corps s’est harmonisé.

Ce genre d’équilibre énergétique parfait est souvent momentané. Tout change dans l’interaction avec des autres. Nous ne pouvons pas parler d’un réel équilibre si nous sommes seul(e)s et isolé(e)s des autres, mais seulement en relation avec les autres. Tant qu’il y a une contradiction ou un rejet par rapport aux autres en nous, nous ne pouvons pas sentir la paix dans le corps. Alors, quand la pratique nous a permis de trouver un équilibre dans le contexte de la pratique, il est temps d’observer comment cet équilibre tient en dialogue avec le monde extérieur.

L’interaction humaine peut aussi être vue du point de vue de la philosophie du yoga. Nous pouvons constater que le mental est aussi fragmenté dans les rapports humains qu’il l’est en tant qu’un appareil isolé de contacts. Il accepte de recevoir certaines informations aussi bien que le corps accepte certaines émotions pour en rejeter d’autres. Les conflits de l’interaction sont souvent plus profonds que des opinions opposées. Nous avons peut-être l’impression que ces conflits sont dans nos relations, mais en fait, très souvent, c’est que nous sommes en conflit avec la réalité. C’est ces conflits, ces points aveugles, qui sont le centre d’intérêt des Constellations Familiales, la méthode qui clarifie les connexions essentielles de notre famille et qui nous montrent comment elles sont toujours dominantes dans nos autres relations. Aussi longtemps que nous n’avons pas pris conscience de notre place au sein de notre famille et tant que nous ne l’avons pas entièrement accepté, nous ne pouvons pas être en équilibre dans nos autres relations.

Dans les séances de Constellations Familiales émergent des choses que les membres de la famille ont ignorées et auxquelles ils n’ont pas fait face. Lorsque les autres prennent les rôles des membres de notre famille et que nous pouvons juste suivre la constellation tranquillement, nous pouvons reprendre notre place dans notre famille avec sérénité et finalement trouver la paix aussi avec notre entourage. Car la réalité fait ça. Nous appartenons tous à notre famille quelle qu’elle soit et quels que soient les évènements qui l’ont touchée. Lors de ces séances méditatives collectives, le groupe entier sent un soulagement semblable à celui que les gens présents dans la lecture du corps. Le corps respire: Finalement! Finalement, on sent la vérité. Où ça? Dans le corps.

La fragmentation dont parle Patanjali est un état inconscient que les autres traditions spirituelles connaissent également. La paix intérieure ne peut pas être trouvée en concentrant son mental pour créer une autre réalité. La paix s’ouvre à nous, quand tout est présent dans la conscience et dans le corps et quand le pratiquant est en harmonie par rapport à tout ce qui a été et tout ce qui est. C’est là, qu’aussi le champ énergétique est en équilibre.

TASAPAINOJA

Opetin jokin aika sitten Ranskan Perpignanissa Patanjalin joogasutria ja puhuin eri tulkinnoista ja sanavalinnoista Samadhi padan toisen sutran suhteen. Monesti joogan määritelmä käännetään tuossa sutrassa mielen liikkeiden lakkaamiseksi. Kuitenkin mielen energia voi olla hajallaan silloinkin, kun ajatusta ei ole. Siksi tunnen Jean Bouchart d’Orvalin tulkinnan todella osuvaksi: Jooga tarkoittaa mielen hajaannuksen päättymistä.

Tämä kaikki on luettavissa kehosta. Siihen ruumiillistuu niin mielen hajaannus kuin hajaannuksen päättyminenkin. Ja toisinpäin. Mielen sisällöt heijastelevat kehon tilaa. Kun mieli on häiriöinen, on kehoon jäänyt jotain epätasapainoa menneisyyden kokemuksista.

Kehollinen joogaharjoitus auttaa ymmärtämään kehomme energiaa, joka avaa meille myös mielemme laatua. Jos kehomme energia on hajallaan, niin on luultavasti mielemmekin. Jos kehomme tuntuu yhtenäiseltä kokonaisuudelta, mielessämme tuskin on suurta pulmaa. Kun kehossamme ei ole voimaa tai tasapainoa, johtuu se yleensä siitä, että mielemme on kiinni jossain asiassa eikä siis tässä hetkessä. Tämä pitää energiamme muualla ja mielemme ja kehomme riitasoinnussa keskenään.

Kehonluentaa tehdessäni olen havainnut, miten joskus toisen ihmisen läsnäolo voi auttaa löytämään tasapainon. Se tapahtuu omassa opetuksessani esimerkiksi siten, että katson oppilaan kehoa ja koen tuon kehon ykseyden sydämessäni, vaikka oppilaan energia olisi segmentoitunut. Kun ihminen saa kokea katseen, joka sisällyttää itseensä kaiken, alkaa prosessi kuljettaa häntä oikeaan tilaan ja jossain vaiheessa kehoon asettuu syvällä tuntuva tasapaino. Miten se näkyy? Se oikeastaan tuntuu. Kun ihminen itse tiedostaa itsensä yhtenä kokonaisuutena, tapahtuu energiassa ja hengityksessä muutos. Tällöin yleensä koko ympäristö hengähtää helpotuksesta. Kehot ymmärtävät, kun toisen ihmisen kehon tila on harmonisoitunut.

Tuollainen kehollinen rauha on hetken kokemus täydellisestä tasapainosta. Kaikki muuttuu taas vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Tasapainosta ei oikeastaan voi puhua silloin, kun ihminen on yksinään ja erillään muista, vaan se koetaan suhteessa muihin. Niin kauan kuin yhteydessä muihin ihmisisiin on vaikka alitajuisestikin joku ristiriita tai torjuminen, ihminen ei löydä rauhaa kehoonsa. Niinpä kun harjoittelu on sallinut tasapainoa harjoitusolosuhteissa, onkin aika tarkastella, miten tuo tasapaino pysyy suhteessa ulkomaailmaan.

Myös vuorovaikutustilanteita voisi katsoa joogafilosofian näkökulmasta ja todeta, että niin mieli kuin kehokin on fragmentoitunut ihmisten välisissä suhteissa. Mieli jättää jotkut asiat näkemättä, keho suostuu kohtaamaan vain tietyt tunteet. Ristiriidat vuorovaikutuksessa ovat usein syvemmällä kuin mielipide-eroissa. Me voimme kokea ristiriidan ihmisten välisenä, mutta yleensä se on meidän omassa suhteessamme todellisuuteen. Tällaisia asioita, sokeita pisteitä, tutkitaan Perhekonstellaatiometodilla. Se tuo esiin sukumme oleelliset kytkökset, jotka hallitsevat myös muita ihmissuhteitamme. Niin kauan kuin emme ole tiedostaneet ja hyväksyneet omaa paikkaamme suvussamme, emme voi olla täysin tasapainossa muissakaan ihmissuhteissa.

Perhekonstellaatiotilanteissa nousee pintaan asioita, joita suvun jäsenet eivät ole suostuneet näkemään ja kohtaamaan. Kun ihminen saa katsoa omaa perhettään muiden ottaessa perheen henkilöiden roolit, hän pääsee yhteyteen todellisuuden kanssa. Hän voi asettua omaan osaansa rauhassa ja löytää sopusoinnun ympäristön kanssa. Jokainen kun kuitenkin kuuluu perheeseensä ja sukuunsa, oli sen tapahtumat tai tunnelmat sitten mitä vain. Näissä meditatiivisissa, kollektiivisissa prosesseissa ryhmä kokee samankaltaisen huojennuksen kuin kehonluentaa seuraavat. Keho hengähtää: vihdoinkin! Vihdoinkin totuus on tässä. Missä? Kehossa.

Hajaannustila, josta Patanjali puhuu on tila, mistä muissakin henkisissä traditioissa ollaan tietoisia. Ihmisen sisäinen rauha ei löydy keskittymällä siten, että itse luo todellisuuden. Se löytyy, kun mieli ja keho ovat hyväksyneet todellisuuden ja ihminen on näin harmoniassa suhteessa kaikkeen, mitä on ollut ja mitä on. Silloin energiakenttäkin on tasapainossa.

 

Photo by Anne