Lazy people can

Guruji (late Sri K Pattabhi Jois) often answered in his conferences with his very lovely and simple English when asked who can practice yoga, that everybody can practice – only lazy people can not practice yoga. As a scholar and a yogi, Guruji certainly knew the verse 64 of Hatha Yoga Pradipika, the old manual on the practice of asanas: “Whether young, old or too old, sick or lean, one who discards laziness, gets success if he practices Yoga.” His disciples made this one of his quotes, but the original statement comes from earlier yogis.

There’s a big difference between saying that one is lazy and that one should discard laziness. We all know personally what laziness is. When we are being lazy, isn’t it a form of depression? It’s about frustration. Lack of energy. Lack of faith. A mixture of all this. In yogic terms we would say that lazy people are highly tamasic, their energy is low – due to many different things. They would need different energy, rajas (active), or even better, sattva (pure, high frequency vibration), but as their own energy level is low, they need to start to practice yoga very softly not to get exhausted.

This is an example I quite often give to the beginners when I describe what the asana practice is for in addition to the good physical condition and a sensitive body. Let’s imagine you practice just opening a door every day. To walk across a room and catch the handle and open the door. You learn from that, you learn who you are, how you react and you become aware of all the complex things that happen in you. Every day the same minute act changes according to your feeling, your awareness, your body’s state.

I’m sure everybody loves to get insights, to become more conscious and I’m sure we all enjoy life when we feel we are being present no matter what we do. And what if the yoga practice was always something easy to do, something rewarding and pleasant? Could then all the people discard their laziness? Here’s my suggestion to those who feel lazy in regard to the yoga practice. Why not commit yourself to do one Surya namaskaar every day for a year? It would change your life. No goals, just doing with an open mind. It would open a new door to a new world for you. You can call it yoga for lazy people, but it would still change your way of seeing yourself. And it would transform your tamasic energy into more sattvic energy. A new beginning?

VIVRE LA PARESSE

Quand lors des conférences, on posait la question de savoir qui peut pratiquer le yoga à notre Guruji (le regretté Sri K Pattabhi Jois), il répondait toujours avec les mêmes mots dans un anglais simple: Tout le monde peut pratiquer. Seulement les paresseux ne peuvent pas. En tant qu’homme érudit et yogi, Guruji connaissait bien entendu le vers 64 de Hatha Yoga Pradipika, le traité de la pratique des asanas et de la purification corporelle: “Que l’on soit jeune, dans l’âge mûr ou âgé, malade ou faible, on obtient la réalisation grâce à la pratique infatigable des exercices et de tous les aspects du Yoga.” Ce verset originairement émit par les yogis des temps anciens a été attribué à Guruji par ses disciples.

Il y a une énorme différence entre nommer quelqu’un paresseux et dire que la personne devrait éviter la paresse. Nous savons tous personnellement aussi ce qu’est la paresse. Ne s’agit-il pas toujours d’une dépression? D’une frustration. D’un manque d’énergie et de foi. La paresse est peut-être un mélange de tout ça. En termes yoguiques, nous dirions qu’une personne paresseuse est tamasique, elle a un niveau d’énergie bas – à cause des choses diverses. Elle aurait besoin d’une énergie plus active – rajas – ou même mieux – sattva (énergie pure et d’une vibration en haute fréquence) -, mais à cause de son niveau d’énergie bas, elle doit commencer à pratiquer doucement pour éviter l’éreintement.

En décrivant les bienfaits de la pratique des asanas aux débutants, je leur parle souvent de la bonne condition physique, d’un corps physique sensible et d’une élévation de la conscience. En plus, je prends une pratique imaginaire comme exemple. Une pratique qui consiste d’ouvrir une porte tous les jours. De traverser une pièce, d’attraper la poignée et d’ouvrir la porte. Nous pourrions apprendre tellement de choses sur nous-mêmes, nos réactions et toutes les choses complexes qui se mettent en marche en nous. Tous les jours le même acte minime qui change de caractère selon notre état mental et physique et notre niveau de conscience.

Je suis convaincue que nous aimons tous les moments d’illumination, l’élévation de la conscience et nous tous aimons sentir notre présence ici et maintenant peu importe ce que nous faisons. Et si la pratique du yoga était quelque chose de facile à faire, quelque chose de gratifiant et agréable? Est-ce que tout le monde serait capable de surmonter les obstacles de la paresse? Ce que je suggère à ceux qui se sentent paresseux devant leur pratique de yoga: Pourquoi pas s’engager à faire une Surya Namaskaar tous les jours pendant un an? Ceci vous changerait la vie. Pas de buts, rien d’autre que faire la série de mouvements avec un cœur et esprit ouverts. Ceci vous ouvrirait une nouvelle porte à un univers nouvel en vous. Et ceci transformerait votre énergie tamasique à une énergie plus sattvique. Voulez-vous tourner la page?

JOOGALAISKUUTTA?

Guruji (edesmennyt Sri K Pattabhi Jois) vastasi usein konferenseissa suloisella englannillaan samoilla sanoilla kysymykseen siitä ketkä voivat harjoittaa joogaa: Kaikki voivat. Ainoastaan laiskat ihmiset eivät voi. Guruji, joka oli sekä oppinut että joogi luonnollisesti tunsi Hatha Yoga Pradipikan, vanhan kehon harjoituksiin ja puhdistamiseen liittyvän jooga-oppaan, jonka 64. säe kuuluu näin: “Oletpa sitten nuori, vanha tai liian vanha, sairas tai terve, jos vältät laiskuuden sudenkuopat, löydät joogaharjoittelun kautta tien merkitykselliseen elämään.” Tästä Gurujin yksinkertaistetusta englanninkielisestä versiosta hänen oppilaansa veivät lausetta eteenpäin hänen sanomanaan, mutta alkuperäinen ajatus on siis peräisin aiemmin eläneiltä joogeilta.

On tietenkin valtava ero siinä pidetäänkö ihmistä kokonaan perusolemukseltaan laiskana vai puhutaanko siitä, että ihmisen tulisi taistella laiskuutta vastaan. Varmasti meillä kaikilla on henkilökohtaistakin kokemusta laiskuudesta. Kun tunnemme olomme laiskaksi, eikö siinä ole häivähdys masennusta? Turhautumista. Energian puutetta. Uskon puutetta. Eikö se ole yhdistelmä kaikkea tätä? Joogatermein ilmaistuna laiskat ihmiset ovat tamasisia, heidän energiansa on värähtelyltään matalaa monista eri asioista johtuen. He tarvitsisivat erilaista energiaa, rajasista (aktiivista) tai vielä parempaa, sattvista (puhdasta, korkeaa värähtelyä). Koska heidän oma energiatasonsa on alhainen, heidän on tärkeää aloittaa jooga hyvin pehmeästi, etteivät he menetä sitä vähääkin harjoitteluun.

Esimerkki, jonka kerron monesti alkeiskurssilaisille asanaharjoittelun merkityksestä tietoisuudellemme, on sellainen, että kuvittele itsesi harjoittelevan vaikka oven avaamista päivittäin. Siten, että kävelet huoneen poikki, tartut oven kahvaan ja avaat oven. Mitä kaikkea siinä voi nähdä, oppia ja miten se voi ihmistä muuttaa, kun tulee tietoiseksi miten monisyisiä asioita tapahtuu aivan yksinkertaisimmassa tapahtumassa. Miten sama asia muuttaa olemustaan kun itse olemme eri tunnetilassa, mielentilassa tai kehollisessa olotilassa.

Uskon, että kaikki ihmiset ilahtuvat oivalluksista, nauttivat kasvavasta tietoisuudesta ja luulen, että me kaikki tunnemme olomme onnelliseksi ollessamme todella läsnä ihan sama teemmekö jotain vai emme. Entä jos joogaharjoitus olisi aina jollain tavalla helppoa, palkitsevaa ja miellyttävää? Kykenisivätkö kaikki silloin nousemaan laiskuutensa yläpuolelle? Tässäpä onkin ehdotus niille, jotka tuntevat olevansa laiskoja joogaharjoittelun suhteen. Miksipä et sitoutuisi tekemään yhden Surya Namaskaarin päivittäin vuoden ajan? Se muuttaisi elämäsi. Ei mitään muuta päämäärää, vain tämän yhden liikesarjan tekeminen avoimessa mielentilassa. Näkisit miten se on joka kerta erilainen. Se avaisi sinulle uuden oven uuteen maailmaan. Sitä voi kutsua laiskojen joogaksi, mutta se muuttaisi tamas-energiasi sattviseksi. Se olisi uusi alku.

12607320_10207005538570072_954226295_n

Advertisements

Samadhi in asana

A beginner in the asana yoga practice needs company; his or her own mind to tell what to do next and how. It’s the mind giving the answers to the questions like ‘How many times was I supposed to breathe?’ or ‘Which side was it first, left or right?’. When the practitioner is slightly more experienced, his/her mind remembers the earlier practices and how some asana was difficult, another easier or how (s)he might have lost balance suddenly. Just before we do the next asana we have time to ask these questions ‘Why did I lose my balance?’, ‘Would I lose it again?’ or ‘How can I prevent myself from that?’. A lots of little things going on around one asana.

It’s very essential though to go through these questions to understand how our body reacts and how it sometimes surprises us – even years after in an asana that until there was in a way harmless we can encounter difficulties or any part of the body can suddenly reveal pain. When we start to have more connections between the practices on the annual level and we recognize different cycles, we have quite a large perspective. For example, we might realize how our body feels always heavier at 8 o’clock in the morning than it does at 6 o’clock in the morning no matter if it’s winter or summer. Or how our energy grows remarkably from every March on and how the practices feel light then. But even then, an experience taking place for a couple of years in March in a row doesn’t mean we know everything. If one year the situation changes, the whole situation seems different and we might ask ourselves how was March of this year different from other years or what was the common factor the other years or was there any. ❓

We all develop our own way of practicing which will change with time unless we remain attached to some particular way. From the very beginning the fruitful division could be roughly something like this: you do certain practices the way described above, analyzing, thinking and anticipating and some other practices you just let go of thinking, even if you are a beginner. Every now and then it’s necessary to let go of the control and relax your mind totally. This way you will have an experience of how to surrender to your body and its sensations and from that you get into a state of bodilessness. It’s quite interesting that deeper our bodily experience, stronger the feeling of bodilessness. Deeper we melt into our body, freer we feel.

If we are not getting into this state of surrendering, we are not actually preparing ourselves for the meditation and Samadhi. But if we get there already with our asana practice, we dive much more easily into this state when we sit in meditation. A meditation experience is true when there’s no distractions in mind and no disturbances in the body. That’s the way to Samadhi. It’s called surrendering. Surrendering to life which we prepare in asana, in breathing and in being present at every level.

VERS LE SAMADHI

Dans les débuts de notre chemin de la pratique des asanas, nous avons besoin d’un compagnon; notre mental qui nous rappelle ce que nous sommes censés faire et comment. Nous y puisons afin de nous assurer du nombre des respirations dans une asana, ou bien, du côté qu’il fallait faire en premier. Au fur et à mesure, quand nous acquérons de l’expérience dans la pratique, notre mental nous rappelle en plus les fois précédentes en nous fournissant de l’information plutôt expérimentale. Comment une asana était difficile, une autre en était moins ou bien, comment nous avons perdu l’équilibre à un moment donné. Juste avant l’exécution de la prochaine asana, nous allons peut-être nous poser la question de savoir pourquoi nous avions perdu l’équilibre l’autre fois, si on va le perdre encore cette fois-ci et si nous pourrions nous empêcher de répéter cette expérience. Tant de petites choses autour d’une asana.

Il est bien essentiel de se poser toutes ces questions et de chercher à trouver des réponses pour comprendre comment notre propre corps réagit et comment il nous surprend parfois. Car même après plusieurs années de pratique, tout d’un coup, nous pouvons percevoir des difficultés dans une asana qui jusque-là nous paraissait évidente. Ou bien, nous apercevons un nouvel endroit dans le corps qui nous fait mal. Lorsque nous commençons à voir des similarités et des différences entre les pratiques au niveau annuel et que nous sommes capables de distinguer des cycles spéciaux, nous avons déjà une perspective assez large. À titre d’exemple, nous pouvons constater que le corps est plus lourd à huit heures du matin qu’à six heures du matin peu importe la saison. Ou bien, comment pour certains, l’énergie commence à monter clairement à partir du mois de mars et la pratique semble légère à faire. Pourtant, même les expériences qui se succèdent ainsi plusieurs mois de mars, ne nous auront pas donné la réponse finale. Une fois que nous ne constatons plus la même remontée de l’énergie à un mois de mars, nous voyons les années précédentes différemment. Nous nous demandons comment ce mois de mars-ci était différent des autres mois de mars. Qu’est-ce que les autres mois de mars avaient en commun ou bien, avaient-ils, en fin de compte, rien de tel en commun qu’on avait imaginé? ❓

Quiconque qui pratique, développe une façon bien à soi de pratiquer. Cette façon aussi évolue à moins qu’on reste attaché à une façon particulière. Je pourrais proposer une division claire que je crois fructueuse et qui pourrait marcher à partir dès les premières pratiques. Une partie des pratiques serait consacrée à nos pensées, nos réfléxions, nos analyses et nos anticipations et une autre partie des pratiques en serait complètement dépourvue. Il est recommandé de lâcher prise de temps en temps – et même très souvent d’ailleurs – en ce qui concerne le mental. C’est comme ça que nous apprenons comment nous laisser aller dans les sensations du corps et par ceci, dans une conscience de sans corps. Ce qui est intéressant, c’est que plus on remplit son corps, plus forte est la sensation que le corps n’existe pas. Plus nous nous nous laissons aller dans notre corps physique, plus nous nous sentons libres.

Pourquoi devrait-on trouver une conscience de sans corps? Parce que cela correspond à un état d’une parfaite sérénité où il n’y a aucune distraction mentale et aucun dérangement physique ou physiologique et qui par ce trait ressemble à l’état de Samadhi. Si nous pouvons pas trouver la sérénité en notre être entier, la pratique des asanas ne nous prépare pas pour la méditation. Par contre, si déjà dans les asanas nous nous dirigeons vers la Source de la vie en abandonnant nos attitudes et nos opinions, il nous est plus naturel de retrouver le même état dans un autre moment, dans la pratique de l’assise. Cette sérénité est précédé nécessairement par une expérience de l’abandon. C’est l’abandon dans l’asana, dans la respiration, dans notre être. C’est l’abandon dans la vie.

ASANALLA SAMADHIIN

Asanaharjoittelun alkuvaiheessa on mieli usein tärkeä seuralainen, koska se kertoo meille mitä seuraavaksi pitää tehdä ja miten. Mielestä etsimme vastauksia alati nouseviin kysymyksiin kuten montako kertaa pitikään hengittää ja kumpi puoli tehdään ensin, oikea vai vasen. Sitten kun meillä on vähän enemmän harjoittelutaustaa, mieli muistuttaa aiemmista harjoittelukerroista ja miten joku asana on ollut vaikea, joku toinen helppo, tai miten ehkä yllätykseksemme horjahdimme. Juuri ennen seuraavaa asanaa ehdimme ehkä miettiä miksi olimme horjahtaneet, horjahdammekohan jälleen ja miten voisimme estää sen. Paljon pieniä asioita asanan ympärillä.

On erittäin olennaista käydä läpi näitä ihmettelyjä, jotta ymmärtää miten oma keho reagoi ja miten se myös joskus yllättää – vuosien harjoittelun jälkeen jossain siihen asti tavallaan harmittomassa asanassa tuleekin vaikeuksia tai kehosta löytyy kipukohta. Kun alamme vuositasolla löytää yhtäläisyyksiä harjoitusten välillä ja hahmottamaan erilaisia syklejä, meillä onkin jo aika laaja perspektiivi. Miten vaikkapa aamukahdeksalta keho tuntuu raskaammalta kuin aamukuudelta oli vuodenaika sitten mikä tahansa. Tai miten joka maaliskuu energia alkaa voimistua ja harjoitukset tuntuvat kevyiltä tai jotain muuta vastaavaa. Tässäkään ei muutama maaliskuu vielä tuo mitään lopullista viisautta, koska jos tilanne muuttuu yhtenä vuonna, kokonaisuus näyttäytyy toisenlaisena ja sitä pohtii miten tämä maaliskuu poikkesi edellisistä tai mitä niissä oli yhteistä ja oliko edes mitään. ❓

Harjoitellessa jokaiselle kehittyy oma harjoittelutapa, joka on sekin muuttuva, ellemme jää kiinni jostain syystä yhdenlaiseen tapaan. Hedelmällinen kahtiajako voisi alusta alkaen olla karkeasti ottaen sellainen, että osaan harjoituksista liittyy miettimistä, analysointia ja ennakointia ja osassa sitten irrottautuu analysoinnista kokonaan, vaikka siis olisi aloittelija ja vielä opettelemassa harjoitusta. Aina välillä kannattaisi löysätä ohjia reilusti ja päästää mieli rennoksi. Näin voi oppia jotain siitä miten upotaan kehoon ja sen tuntemuksiin ja siitä vähitellen melkeinpä kehottomuuden olotilaan. Koska mielenkiintoista kyllä, syvä kehollisuus on kokemuksena kehottomuutta. Mitä syvemmin sulaudumme kehoomme, sitä vapaammaksi itsemme tunnemme.

Kehottomuuden kokemus on täydellistä häiriöttömyyttä ja lähenee siten samadhi-kokemusta. Jos tyyneen rauhan tilaan ei pääse koko olemuksellaan, asanaharjoitus ei valmista meitä lainkaan meditaation. Toisaalta jos jo asanoissa kuljemme elämän lähdettä kohti päästämällä irti omista asenteistamme, meidän on luontevampaa löytää sama tila toisessa hetkessä istuessamme paikallamme. Tätä tyyneyttä ja häiriöttömyyttä edeltää väistämättä antautumisen kokemus. Se on antautumista asanaan, hengitykseen, olemisen tilaan yleensä. Se on elämälle antautumista.

1025601_10201240647807598_601379555_oMari surrendering in a very appropriate asana.

 

 

Bright space

Nowadays as there is an uncountable number of yoga teacher trainings all over the world, there are certainly also clear visions of what is the teacher’s role in the student’s practice. As well as of what should be taught in yoga. There might however be a remarkable divergence of point of views. In my work the actual teaching occurs when people start to practice. Then it’s their turn to learn their own practice by heart and integrate the asanas in their systems. They learn to know themselves through the asana practice by going through the sensations and emotions it brings up. Gradually they learn to work with subtlety and the focus in the asana practice switches from the physical body to the breathing and the prana.

In the beginning, i.e. in the learning phase, the verbalisation is essential. Little by little the practice rises to a new stage where the focus expands as much as possible. The practice becomes less material, more spiritual and the communication between the student and the teacher takes mostly place in the energy field, because the most important changes are felt there. Once the student has become sensitive to this dimension there’s little to teach. Then the practice is more about witnessing, awareness, insights in the silence and sharing the same energy field with the teacher.

In this kind of approach the purity of the mind and the nervous system of the teacher are important. The teacher’s open presence and his/her neutral state guide the student without words. The potential of the student opens up and connects naturally with the teacher’s healthy state. When the teacher is able to anchor him/herself to a larger field, the blockages of the student are invited to come out – whether they are tensions in the physical body, mental aberrations or tightness of emotions.

The student is respected completely as (s)he is. There’s no pressure to change. The teacher might however be able to see the student healthier, more balanced and without the negative burden of the past and connect to that. It’s not at all about criticizing the student, but about recognizing life that has grown smaller. When the teacher is open and pure (s)he immediately feels in his/her own body the contractions and constrictions of the student and by remaining in stillness anchors both of them in a larger field of energy. The energy of the teacher sometimes allows the student get into a lighter space.

In the presence of the teacher’s body there’s another important factor for the student. The different yoga practices and the bodily experiences are weaved in the teacher’s nervous system. (S)he is an incarnation of the practice. That’s why the teacher’s understanding of the practice is not mental and the communication happens between two bodies, two different nervous systems.

The teacher’s energy is in the process of transformation. The different yoga practices have given and are constantly giving his/her energy a sattvic input. The energy is more powerful and lively, but not restless. It’s peaceful, but not lethargic. His/her concentration is effortless and joyful. It doesn’t contain thoughts or hope or hesitation when it comes to the students, like “Do they like me?” “Do they appreciate my teaching?” This kind of states of uncertainty would diffuse the energy and build the teaching around the needs and problems of self-esteem of the teacher. The teacher should always try to keep his/her energy neutral for the student’s sake. That’s why the teacher is also always a practitioner who continuously works on him/herself and keeps orienting him/herself towards the sattvic energy by the choices (s)he makes.

ESPACE RADIEUX

Comme les formations de professeur de yoga pullulent dans le monde entier aujourd’hui, il existe également des points de vue très clairs à l’égard du rôle du professeur dans la pratique d’un élève ainsi que de ce qu’il convient d’enseigner dans le yoga. Les points de vue peuvent être remarquablement divergeants entre eux. Mon propre enseignement se situe aux moments où les élèves débutent le yoga. Cest là, qu’ils font la connaissance avec eux-mêmes par les asanas en requérant de différentes expériences par elle et qu’ils vivent des ressentis et des émotions que les asanas provoquent. Ensuite, ils intègrent les asanas dans leur systême en apprenant la pratique par cœur.

Je trouve qu’au tout début, il est important de verbaliser les choses. Ensuite, on se détache de ce niveau d’apprentissage pour passer au stage où le focus s’étend autant que possible même dans la pratique des asanas. La pratique devient plus spirituelle et la communication se fait plus au niveau énergétique, car les mouvements les plus essentiels se sentent dans le champ énergétique. Ici, il ne s’agit plus vraiment d’apprendre des techniques, mais c’est une nouvelle conscience qui s’installe permettant à l’élève une écoute plus profonde et subtile et des visions justes dans la quiétude.

La santé de l’enseignant, la pureté de son mental et son systême nerveux ont un rôle important à ce moment-là. La santé permet la connexion au potentiel de l’élève. Lorsque la présence de l’enseignant est neutre et ouverte, elle guide l’élève naturellement sans parole. Et si l’enseignant reste ancré dans un champ énergétique plus large, les blocages de l’élève sont invités à faire surface – que ce soit des tensions du corps physique, des confusions mentales ou bien l’étroitesse des émotions. Même si l’enseignant prend chaque élève comme il est, il lui est possible d’entrevoir la même personne plus saine, plus équilibrée et sans la négativité due aux expériences du passé. Il ne s’agit pas du tout de critiquer l’élève, mais de reconnaître la constriction de l’énergie vitale. Peut-être l’enseignant sent-il la réflexion de cette réstriction dans son propre corps. S’il ne fait pas plus attention à ça, mais garde sa vision large, l’élève va probablement pourvoir vivre la même chose grâce à l’état de l’enseignant. L’énergie de l’enseignant peut montrer quelque chose d’inouï et permettre à l’élève d’avoir une ampleur nouvelle dans sa vie par cette expérience. La connexion de l’enseignant avec l’élève est un lien de ce premier au potentiel infini du dernier.

Il y a un autre facteur fondamental dans la présence physique de l’enseignant. Les pratiques physiques persistantes et les expériences requises par celles-ci se sont tissées dans son systême nerveux. Il est l’incarnation même de cette pratique. C’est pour cela que la compréhension de la pratique provient de son corps, non de son mental et c’est pour cela que la communication entre l’enseignant et l’élève a lieu entre deux corps, deux systêmes nerveux. Les pratiques contribuent et ont contribué au prana de l’enseignant qui se transforme de plus en plus vers la qualité du sattva. Elle est vive et puissante, mais pas accélérée. Elle est calme et paisible, mais pas molle. La concentration de l’enseignant est sans effort et perméable à la joie. Il n’est pas confondus dans ses pensées, ses espoirs ou ses hésitations par rapport à ses élèves, de genre: “Est-ce qu’ils m’aiment?” ou bien “Est-ce qu’ils apprécient mon enseignement?” Les états d’âme pareilles diffusent l’énergie et construisent l’enseignement autour des besoins et des incertitudes de l’enseignant. Un enseignant devrait vouloir enseigner toujours dans un état pur et garder son énergie neutre pour ses élèves. C’est pour ça que l’enseignant travaille sans discontinuer ses problèmes et peurs personnels et cherche à vivre d’une façon de plus en plus sattvique en faisant des choix sattviques dans la vie.

KIRKAS TILA

Nykyään kun on tarjolla lukemattomia joogaopettajakoulutuksia ympäri maailmaa, on myös tietenkin selkeitä näkemyksiä siitä mikä on opettajan tehtävä toisen ihmisen joogaharjoituksessa. Samoin kuin siitä mitä joogassa tulee opettaa. Näkemykset saattavat erota toisistaan melko lailla. Itselläni varsinainen opettaminen sijoittuu harjoittelun alkuvaiheeseen, jolloin oppilaat opettelevat harjoituksen ulkoa ja tuovat asanat kehoonsa – eli tutustuvat itseensä asanoiden kautta, saavat niistä erilaisia kokemuksia ja käyvät läpi niiden esiin nostamia tuntemuksia ja tunteita. Alkuvaiheessa sanallistaminen on tarpeen. Sitten tästä tasosta päästetään irti ja siirrytään vaiheeseen, jossa fokus kehollisessakin harjoituksessa laajenee niin paljon kuin mahdollista. Harjoitus muuttuu henkiseksi ja kommunikaatio tapahtuu enimmäkseen energiatasolla, koska merkittävimmät liikahdukset koetaan energiakentässä. Tässä kohtaa ei ole enää juuri mitään opeteltavaa sinänsä, vaan harjoittelu on tietoisuutta ja näkemistä. Oivalluksia hiljaisuudessa.

Tässä vaiheessa ohjaajan terveys, mielen ja hermoston puhtaus sekä yhteys ohjattavan potentiaaliin ovat tärkeässä asemassa. Ohjaajan neutraali ja avoin läsnäolo ohjaa oppilaan koko olemusta luonnollisesti ilman sanoja. Kun opettaja pysyy ankkuroituneena laajempaan energiakenttään, oppilaan tukokset “uskaltautuvat” esiin – ovat ne sitten kehon jännityksiä, mielen mutkia tai tunteiden kireyttä. Samalla kun oppilas tietenkin otetaan sellaisena kuin hän on, on mahdollista nähdä sama ihminen terveempänä, tasapainoisempana ja ilman menneisyyden aikaansaamaa negatiivisuutta. Kysymys ei siis ole oppilaan arvostelusta, vaan siitä, että elämän pieneneminen tunnistetaan.  Parhaimmillaan opettaja tunnistaa energiassaan kutistuneen kohdan. Jos hän ei keskity tähän kutistumaan, vaan pysyy laajassa energiakentässä, oppilaan on mahdollista kokea sama laajuus ja keveys. Opettajan energia siis voi antaa välähdyksen ja mahdollisuuden oivaltaa uusi suunta kokemuksen kautta. Opettajan yhteys harjoittelijaan on yhteyttä hänen potentiaaliseen terveyteensä ja rajattomaan olemukseensa.

Opettajan kehollisessa läsnäolossa on myös toinen merkittävä tekijä. Vuosien fyysiset harjoitukset ja kokemukset ovat kutoutuneet hänen hermostoonsa. Hän on harjoituksen ruumiillistuma. Siksi opettajan ymmärrys harjoituksen suhteen nousee tämän kehosta, ei mielestä ja siksi harjoituksen aikana tapahtuva kommunikaatio on kahden kehon, kahden hermoston välistä yhteyttä. Harjoitukset ovat myös antaneet ja jatkuvasti antavat energialle suuntaa. Opettajan energia on harjoittelun myötä muuttumassa sattvisemmaksi, kirkkaammaksi. Se on elävää ja voimakasta, muttei vauhdikasta. Se on rauhallista, muttei lamaantunutta. Opettajan keskittyneisyys on vaivatonta ja ilontäyteistä. Siinä ei ole muita ajatuksia saati sitten toiveita tai epäröintiä oppilaiden suhteen: “Tykkäävätkö he minusta?” “Arvostavatko he opetustani?” Tällaiset olotilat hajottavat energian ja rakentavat opetuksen opettajan omien tarpeiden ja ongelmien ympärille. Opettajan tulisi haluta opettaa puhtaana ja yrittää pitää energiansa oppilasta varten neutraalina. Siksi opettaja tietenkin jatkuvasti työstää itsessään keskeneräisiä asioita ja pyrkii elämään sattvisesti tekemällä sen mukaisia valintoja.

IMG_4247

Photo by Anne

 

For Armi

This post is the result and some kind of an answer to one of my students questions and reflections on the meaning and the goal of yoga. I promised her to take some time to try to find her something comforting and useful in this period of uncertainty that has prolonged pretty much. The Yoga Sutra of Patanjali and the asana practice together haven’t yet been enough to open the door to a new life nor have they given a feeling that she understood the yoga right.

These were the questions Armi had: “We study yoga philosophy, correct techniques and free breathing. Isn’t the goal to learn, to understand, to cultivate one’s manners and way of thinking, in one word, to change?” Armi’s list about what her yoga is right now: “Goals, achievements, models, comparison, evaluation, definitions, performance, accomplishments.” She has totally understood that yoga is not about those things and continues with a question: “How to jump from Armi’s life and yoga to Anne’s version of them? The awareness of the new alternative doesn’t seem to help to change.” These thoughts inspired me to write some thoughts from my experience and publish it for others to read it too.

How many times I’ve wished I could jump to some other person’s insights! To another life. To a life when I’ve seen that it’s so juicy, inspired and inspirational. I clearly remember having been close to a yoga practitioner and having felt so good. I wanted to breathe close to this person and put myself into her body’s peace and fulfilment. 😀 These experiences have been important to me, to have faith in a deeply happy life. But I could’nt jump anywhere with their example. I had to go on with my own fears, diffused energies and stuck feelings.

Goals are nutrition for the mind and actually it’s vital condition. As soon as we’ve achieved one goal, the next goal appears. And a new one after that one. It’s a vicious circle. In the society it’s called goal-orientedness and seen as a virtue even if nowadays downshifting has gained some appreciation too. Seen through the philosophy of yoga the goal setting is anxiety, because it makes it impossible to completely be in the present moment. The goals as such wouldn’t be harmful, but can you get rid of this feeling any time you want? Or are you continuously under pressure of these thoughts andalso psychically out of your center? The goal makes achievement necessary and this won’t stop. On the contrary. More you get, more you want. No matter if it’s power, pleasure, possessions. Except if you have peace inside. That’s the point. As long as you want to become something, you’re suffocating your being in the present moment.

Have you experienced happiness? A total blissfulness? Security, love, togetherness with all the creatures of the world, joy, profound existence? And all this without anybody else? On your own. If you haven’t, maybe you want to search? If you want to search, it’s good to know that striving is not helping you. The only thing that helps, is the preparation of the soil and taking care of it. To be ready when life is ready. If the mercy comes to your way. Surely this kind of life with passionate searching also includes fear, anger, frustration like any kind of life, but in this kind of life you are facing your whole existence and the possibility that it turns completely around. Then stops all frustration and anger in anything else. The focus is simultaneously on what you already know and on what you don’t know yet. That’s yoga. It changes everything thoroughly. We become curious, humble, we anticipate the bliss. We become grateful for the moments we are in Santosha (happy without no matter the outer circumstances or our own thoughts that we achieved something). This happiness is completely independent. Happiness we are free in.

To be happy and free means to be able to let go of thinking. First for a brief moment and then for longer moments. To have courage and to be able to. Our thoughts give us security, they organize the world for us. Can we just sometimes silence everything and not organize anything inside our head? Usually we first feel some kind of emptiness and meaninglessness, because we are used to create motivation and give meanings to things – meanings which are just our own creations. Can we step out of this illusion and see the world in a pure way? This is something you can practice. If you have some time for yourself, practice the non-mind and see what happens in your mind, in your emotions, in your being. If the peace starts to install, let yourself go. If you feel that many things inside of you are against of this surrendering, you’re not ready for that. In yoga, you should never make yourself feel bad by forcing things.

Comparison is something that disappears when thinking stops. But why do we compare ourselves to others then? There’s only one feeling that can be the reason for that: That we’re not good enough. That there’s something wrong with me or missing in me. The other name for this feeling is shame. We are annoyed with what we are right now. We feel incomplete and we need something. We do evolve and learn even if we feel complete and happy. The learning is very natural. No comparison is needed for that. When we are angry, shame is somewhere in the background and we are anxious. Many people strive obsessively every day many times to have peace, a place in the world. This is the way to quiet our inner voice which is not so strong and pressured. We can’t hear it when we are led by our mind. That’s why all these thoughts, comparisons and trials to understand yoga are steps on the path which leads to enlightenment. Before that happens, the pressure in us grows. All the impurities of the mind will pack inside of us. One day it will explode or vanish.

Our ego needs to show off and to do that it needs someone else to be compared to. Yoga can help us to get to this space where there is no other. For that silence and concentration are primordial. They help us to get rid of the feelings that are involved when we interact with other people. The value of many things change completely when we are alone. Who are we showing off for anymore? To imaginary people. That’s when we realize that we are actually constantly outside ourselves to show off to someone imaginary and we can probably let go of this tension. We can stop the tiring double life and step out of it. It’s certainly very useful to practice sometimes alone and not in a yoga studio not to be able to compare ourselves and not to diffuse our attention. When we don’t live to show how great we are, when our energy becomes more available for action, we start to do things we really love. This is how we know what we want to do.

“It hasn’t been better.”, says Armi. How could it be better if the look in the eyes is still the same? When it doesn’t go well, it actually still goes well if we can take it that way. If we want to go deeper into what is. For example, if we feel our body is stiff, it’s the result of something. Maybe we’ve eaten something that stops the circulation in the body. Or we are stressed, scared, angry. When we start to connect things between our body and our action, nothing is seen as evolution. It’s seen karmically. What things lead to what and in what amount of time.

We study, we work, we do something that something unknown until here becomes possible. What becomes possible is what life “wants” to give us. Not all the practitioners have faith on this possibility, because it can take years that something really happens. If it’s enough to get a more flexible body, you can have it surely if you practice for 15 years. But as the Patanjali’s text tells, yoga is about something much more meaningful and greater thing. The Yoga Sutra talks about change in us and it gives some guidelines on how the change takes place and in what kind of fields.

Usually there are a lot of things to get rid of before the happiness can be felt, but maybe we are not ready to let go of something which has meaning for us right now, because it has a meaning. We can’t let go faking it or doing too much effort. We need to learn to live and to understand our spirit and how it functions. It changes in a split second. The mind has a different character. It attaches itself quickly. The spirit doesn’t. We can’t measure the spiritual life by material tools. Yoga is like growing deep roots. You can’t see them grow and you can’t see the flower yet, but you can maybe feel the growth?

When a yoga practitioner finds her/himself in a dead-end, (s)he wakes up! (S)he gets inspired. Now I have the chance to go through all the dead-ends. When you do that with awareness, with neutrality from the beginning to the end, from any direction honestly, when you’ve cried, laughed, felt humiliated, you understand what a dead-end is. After that experience any dead-end is just a dead-end. Usually we don’t learn enough from one experience in the dead-end, even if it’s possible. Every dead-end is unique, but when we’ve understood the dead-end-ness, we have understood something essential. We can discern the dead-end-ness from other emotions in the situation. This is how we go into the life biggest challenges, the kleshas. We go around and inside out upside down. They don’t ever get ready, but these concepts and experiences help us to stick to life and help life stick to us. We become deep, sensitive and compassionate. There’s nothing we can look with love and empathy.

Is change the goal? Maybe. But not the battle to change. To cultivate manners and thoughts? Yes, but not with violence. To feel, listen, experiment, live, enrich one’s life, not to force or expect some results. When we come back home, we meet with ourselves, it’s very touching. It’s divine happiness, ananda. That’s felt in the change in your breathing. Everything is peaceful and bright.

Do we have love in our action? If not, where did it go? How did it escape? Can we still catch the moments when the dissociation has happened? We all were born loving, caring, wondering. Yoga means love, it’s goal is love. Love towards yourself, others, everything. As long as you don’t feel love as your essence, look for it! Do you have benevolence in you? We all have it, but do we have the courage to let it lead our life? If our kindness is weak, we need to find out why. Find out what shuts down the connection to other people and when did it first take place. Love means health. Health means much more than what the definition of the WHO says. Patanjali talks about this saying we need to avoid fear, laziness, doubt, procrastination among other things to be healthy. We also need to ask questions inside of us, not outside. A rich life doesn’t necessary look like rich. If you want to seem to be succesful, you can live that superficial life, have succes and remain unhappy.

What brings you happiness on the long run? Patanjali tells this in his Ashtanga Yoga. See your life through these principles and correct your vision gradually. See your negativity that diminishes your life and diminishes yourself (by sometimes putting you higher than others). Act as Patanjali guides you: think of the opposite of your negative thought. Guide your energy and thinking towards the positivity. This is how yoga is present in your life every moment and the awareness is present in every choice you do.

It’s really important to give your full acceptance for what you are right now. Nothing else can’t be except if you fake it. First you relax, then you can accept. From this acceptance you walk in the world.

But still, after all these words and explanations, the question remains: How do we get there? Through the breathing you get to the prana, i.e. energy level in you. The life is flowing there. You can feel it when you are relaxed. Asana practice helps certainly too. The degree of relaxation increases when you frequently take time to let go of everything. Your body becomes free, your mind calmer, your breathing finer. A tense person can not know her/himself, it’s not possible. When we get to this deep flow of life and peace inside of us, we can stick to it even when we are running fast. We can feel both the depth and the surface and we know which one to listen to.

Would this persistant pain be the most wonderful example of our ego? The change we go through when we practice yoga. We start to be more aware about this extra burden we are carrying inside of us. The burden that prevents us from living a satisfying life and from enjoying innocently all moments. The practice brings it up for us to work on it. All the comparison has to do with something we are familiar with already. Yoga is happening in the unknown field and is always innocent and free. It feels bad to see this place is there and not to be able to go there. Something is stopping us. Our ego. We all have it, but yoga can give us moments that are completely free.

A soft and hot flame in your heart is the sign! The sign you’re going towards the most powerful and miraculous human experience. It’s invisible. It’s Mercy. Bliss. Love.

Om Shanti. Jai Jai Shiva Shambo.

POUR ARMI

Ce post est né en tant que réponse aux questions d’une de mes élèves qui depuis quelque temps déjà s’interrogeait sur la signification et les buts de la pratique du yoga. Je lui ai promis de me pencher sur le sujet d’une manière qui pourrait lui fournir de l’aide dans cette période d’incertitude prolongée. Le yoga sutra de Patanjali et la pratique des asanas ensemble n’ont pas pu l’aider à changer de vie ni lui donner un sentiment d’avoir compris de quoi il s’agit dans le yoga. Armi avait des questions comme: “Nous étudions la philosophie de yoga, les techniques correctes et la respiration aisée. Le but est d’apprendre, de comprendre et de cultiver les moeurs et les pensées, c’est-à-dire changer?” J’ai vu dans la liste d’Armi des obstacles pour la réalisation: “Objectifs, aboutissements, modèles, comparaison, évaluation, définition, performance.” Même si Armi a déjà compris qu’il ne s’agit pas du tout de tout ça et elle continue: “Comment sauter de la vie et de la pratique d’Armi dans les versions d’Anne? La connaissance à l’égard de l’autre alternative n’est pas suffisant.” C’est à ces pensées que je voulais écrire une réponse spontanée.

Combien de fois dans ma vie j’ai voulu changer de vie, vivre dans la plénitude de quelqu’un d’autre! Dans une vie qui m’a paru inspirante, inspirée et savoureuse. Je me souviens particulièrement bien la rencontre avec certaines personnes pratiquant le yoga et à côté desquelles je me sentais tellement bien. Je voulais respirer la paix et la plénitude qui émanaient de leurs corps. Ce genre d’expériences m’ont rassuré que la paix est trouvable et qu’il existe des gens réellement heureux. Mais j’étais incapable de faire le saut même en voyant leur exemple encourageant avant que tout soit prêt. J’ai dû patauger dans mes propres peurs, dans mes propres énergies disparates et mes propres blocages.

Les objectifs sont la nourriture pour notre mental et presque sa raison d’être. Lorsqu’un objectif a été atteint, un autre apparaît. Et puis un autre. C’est un cercle vicieux. Dans la société, c’est bien vu de s’orienter vers un objectif, même si aujourd’hui, le downshifting a aussi gagné du terrain. Du point de vue de la philosophie du yoga, ce mode de fonctionnement égale l’anxiété, car il nous empêche d’être vraiment présent dans le moment présent. Les objectifs ne seraient pas néfastes en soi, mais pouvons-nous nous en débarrasser quand nous le souhaitons? Ou sommes-nous suffoqués par ces pensées et inclinés vers l’avant psychiquement aussi? Les objectifs exigent que nous les atteignions et ceci est sans fin. Plus nous avons, plus nous voulons que ce soit le pouvoir, les plaisirs, les possessions. Sauf, si à l’intérieur de nous, nous avons déjà la paix et l’épanouissement.

As-tu déjà senti un bonheur complet où se marient la sécurité, l’amour, la joie, l’existence profonde? Et tout ceci sans personne d’autre, dans ton for intérieur? Si tu ne l’as pas encore trouvé, peut-être veux-tu chercher? Et si tu veux chercher, sache que ce n’est pas les efforts qui vont t’aider. Ce qui t’aidera, c’est la préparation du terrain et son entretien. Que tu sois prêt(e), quand la vie est prête. Si jamais la grâce se manifeste. Bien entendu, une vie pareille contient aussi bien des sentiments de peur, de colère et de frustration comme n’importe quelle vie, mais ici nous sommes tout le temps face à notre existence même et la possibilité que celle-ci va basculer, se tourner sens dessus dessous. C’est le moment où s’arrête la frustration et la colère dans tout le reste. Le focus est en même temps dans ce qui existe déjà et ce qui n’existe pas encore. C’est ça le yoga. Le yoga qui change tout. Qui transforme nos fondements et nous dote d’une vie plein de curiosité, de humilité et d’anticipation du bonheur. Nous serons reconnaissants des moments où Santosha (le sentiment de contentement qui ne dépend pas des circonstances ni de notre pensée sur ce que nous avons atteint) se fait connaître. Le bonheur qui ne dépend de personne. Le bonheur où nous sommes absolument libres.

Pour pouvoir atteindre au vrai bonheur et pour être libre, la cessation de nos pensées est indispensable. Au début, pendant juste de brefs moments et ensuite des moments plus longs. Normalement, c’est nos pensées qui nous sécurisent, car elles nous organisent le monde. Mais pouvons-nous quelques fois cesser de tout organiser? D’abord, nous sentons une sorte de vide et de non-sens, car nous avons l’habitude de créer la motivation et donner des significations par la pensée. Pouvons-nous voir le monde sans celle-ci? C’est quelque chose qui petu se pratiquer. Quand tu as le temps, pratique la non-pensée et vois ce qui se passe dans ton mental, dans tes émotions. Si la paix t’emporte, laisse-toi aller. Si tu sens qu’il y a encore trop de choses qui résistent, ce n’est pas encore le moment d’abandon. Dans le yoga, il ne s’agit jamais de se faire mal ou de se forcer.

La comparaison disparaît quand la pensée s’arrête. La comparaison est la fonction d’un conditionnement et en général, basée sur un sentiment bien enraciné: que nous ne sommes pas bons, pas assez bons. Qu’il y a quelque chose qui ne va pas chez nous. Ce qui mène à une sorte de honte et une colère causée par ce que nous sommes maintenant. Mal réussis, pas complètes et ainsi avides d’avoir et de requérir quelque chose. Et pourtant, nous pouvons avancer dans la joie ou bien apprendre et faire des progrès même quand nous sentons que tout va bien. Nous n’avons pas besoin de comparer. Il y a tellement de gens qui tous les jours font des choses d’une façon obsessive pour avoir une place. C’est comme ça que nous étouffons la voix interne qui est toujours timide et délicate. Elle ne peut pas s’ouvrir à nous tant que nous sommes victimes de notre mental. Mais toutes ces pensées, les comparaisons, la volonté de comprendre le yoga sont des pas sur le chemin qui mène à l’illumination. Avant d’arriver, nous sentons toute cette intoxication mentale s’intensifier et comme une pression à l’intérieur de nous. Un jour elle va exploser ou bien nous quitter tout doucement.

Notre égo veut être adoré et pour cela quelqu’un d’autre à l’extérieur de nous est nécessaire. Nous pouvons être meilleur par rapport à quelqu’un d’autre. Le yoga peut nous aider à nous retrouver dans un état où il n’y a pas d’autre. C’est pour cela que la silence et la concentration sont des choses extrêmement importantes afin que nous puissions nous débarrasser de ce qui nous influence dans les situations sociales. Beaucoup de choses changent de valeur dans la solitude. Pour qui nous vantons-nous à ce moment-là? Pour des personnes imaginaires. C’est là que nous nous rendons compte que nous sommes constamment à l’extérieur de nous-mêmes en train de jouer un rôle pour ces personnes inexistantes. Nous pouvons arrêter cette double vie et entrer dans le monde de la liberté. La pratique faite dans la solitude est certainement très bien pour ne pas se comparer et pour ne pas diffuser son attention. Quand nous ne voulons plus montrer notre excellence, quand notre énergie ne se perd pas à désirer l’attention et l’admiration des autres, nous nous mettons à faire ce que nous aimons réellement. Et c’est comme ça que nous saurons ce que nous voulons réellement faire dans la vie.

“Les choses ne se sont pas améliorées”, dit Armi. Mais comment pourraient-elles s’améliorer tant que le regard reste le même? Et même quand ça ne va pas, ça peut toujours aller si nous savons regarder. Si nous voulons plonger dans ce qui est. Par exemple, si nous sentons que notre corps est raide, c’est à cause de quelque chose. Peut-être avons-nous mangé quelque chose qui a arrêté la circulation dans le corps. Ou bien, nous sommes stressés, fâchés ou nous avons peur. Lorsque nous commençons à voir les connexions entre notre action et notre corps, nous ne voyons plus les choses de la perspective du progrès, mais du point de vue karmique. Qu’est-ce qui fait que et par rapport à quoi et au bout de combien de temps.

Nous étudions, nous travaillons, nous faisons quelque chose pour que jusqu’ici l’inconnu s’ouvre à nous. Nous permettons à la vie de nous donner ce qu’elle “veut” nous donner. Tous les praticiens n’ont pas la même foi, parce que ça prend normalement tellement de temps que quelque chose de visible se passe. Si nous voulons un corps flexible, nous pouvons certainement l’avoir si nous pratiquons 15 ans les asanas. Mais le texte de Patanjali nous parle d’un changement plus profond et plus significatif. Le Yoga Sutra parle d’une transformation radicale en nous en préscrivant quelques lignes directrices sur comment elle se passe et comment ça se voit.

En général, il n’y a pas mal de choses dont nous devons nous débarrasser avant qu’on puisse se sentir épanouis, mais éventuellement nous ne sommes pas prêts à nous détacher des choses qui comptent pour nous, parce qu’elles comptent pour nous. Nous pouvons pas lâcher prise en faisant semblant ou bien en faisant trop d’efforts. Nous devons apprendre à vivre et à comprendre notre âme et comment elle fonctionne. Sa direction peut changer en une fraction de seconde. Le mental a complètement une autre qualité. Il s’attache rapidement. La vie spirituelle ne peut pas être mesurée par un apparat matériel. Le yoga veut dire faire pousser des racines profondes. Nous ne pouvons pas les voir et nous ne pouvons pas voir les fleurs, mais nous pouvons peut-être sentir comment tout pousse quand même.

Lorsque un praticien de yoga se trouve dans une impasse, il se réveille. Il se sent inspiré. Pour avoir la chance d’apprendre sur les impasses. Quand nous faisons ça avec conscience, avec neutralité du début jusqu’à la fin, honnêtement, quand nous pleurons, rions, nous sentons humiliés, nous aurons compris. Après, une impasse, c’est juste une impasse. Normalement, nous n’apprenons pas assez d’une seule expérience même si ça serait possible. Chaque impasse est unique, mais quand nous avons compris l’essentiel des impasses, nous avons tout compris. Après, il est plus facile de discerner l’impasse des autres émotions dans n’importe quelle situation. Et c’est comme ça nous faisons face aux plus grands défis dans la vie, les kleshas. Nous nous mettons dans tous les sens à l’intérieur, sens dessus dessous. Nous ne serons jamais prêts, complets, mais ces concepts et ces expériences vont nous aider à mieux vivre. Nous devenons profonds, sensibles et compatissants. Il n’y aurait plus rien que nous ne puissions voir avec de l’amour et de l’empathie.

Est-ce que le changement est notre objectif? Probablement. Mais non la lutte pour le changement. La cultivation des manières et des pensées? Oui, mais pas avec de la violence. Sentir, rester à l’écoute, expérimenter, vivre, enrichir notre vie, non forcer ou s’attendre à des résultats. Lorsque nous nous retrouvons vraiment dans notre centre, nous trouvons une paix imperturbable. C’est une joie divine, appelée ananda. Elle se fait sentir dans la respiration qui devient paisible et lumineuse.

Qu’est-ce qui nous rend heureux à long terme? Patanjali parle de ça dans sa définition de Ashtanga Yoga. Il nous demande de voir notre vie à travers de ces principes et de corriger notre vision petit à petit. Il faut distinguer notre négativité qui diminue notre vie et nous-mêmes de la réalité. Si nous agissons selon ses conseils et pensons l’opposé de notre pensée négative et guidons notre pensée vers la positivité, c’est comme ça que le yoga va faire partie de notre vie de tous les jours et nous rend plus conscients au moment de chaque choix que nous faisons.
Il est extrêmement important de donner l’acceptation totale pour ce que nous sommes maintenant. C’est tout ce qu’il y a à moins que nous fassions semblants. D’abord, nous nous détendons, après, nous acceptons ce que nous sommes. À partir de cette acceptance nous avançons dans le monde.

Mais, après tous ces mots et explications, la question reste probablement sans réponse. Comment arrivons-nous là? C’est par la respiration que nous arrivons au niveau de l’énergie, prana. Le prana, c’est la vie qui circule dans notre systême. Nous sommes plus en contact avec notre prana, quand nous sommes détendus. La pratique des asanas aide certainement aussi. Le degré de la relaxation augmente quand nous prenons du temps fréquemment pour lâcher prise. Notre corps se libère, le mental devient plus calme et la respiration subtile. Une personne tendue ne peut pas se connaître, c’est impossible. Mais dès qu’on arrive à se connecter à la vie à l’intérieur de notre corps, nous pouvons la retrouver aussi quand nous sommes en mouvement. Nous sommes capable de sentir aussi bien la profondeur et la surface et nous savons quelle voix écouter.

Serait cette peine persistante le meilleur exemple de ce qu’est l’égo? La transformation que nous vivons quand nous pratiquons le yoga. Nous commençons à être plus conscients de ce fardeau que nous portons à l’intérieur de nous. Le fardeau qui nous empêche de vivre une vie profondément satisfaisante et d’aimer la vie innocemment. La pratique nous permet d’avoir une prise de notre égo et de travailler dessus. La comparaison est toujours faite entre les choses que nous connaissons déjà tandis que le yoga se passe toujours dans un espace libre et innocent. Ça fait mal quand nous connaissons l’existence du bonheur sans savoir comment nous y rendre. Quelque chose nous retient. Notre égo. Nous tous en avons un, mais le yoga peut nous donner des moments qui sont totalement libres.

Une flamme douce et chaude dans le cœur en est le signe! Le signe que nous sommes partis vers l’expérience la plus puissante et miraculeuse humaine qui soit. Elle est invisible. Grâce. Exaltation. Amour.

Om Shanti. Jai Jai Shiva Shambo.

ARMILLE

Tämä blogiteksti on syntynyt vastaukseksi yhden oppilaani kysymyksiin ja pohdintoihin joogan tarkoituksesta ja tavoitteista. Lupasin hänelle paneutua asiaan siten, että tekstistä voisi avautua jotain tarpeellista hänen pidempään kestäneeseen epätietoisuuden kauteensa. Kun siis Patanjalin joogasutrat eikä asanaharjoitus vielä ole auttanut siirtymään uuteen elämään eikä synnyttänyt tunnetta siitä, että on ymmärtänyt joogan oikein. Tällaisia kysymyksiä Armilla oli: “Opiskelemme filosofiaa, oikeita tekniikoita ja helppoa hengitystä. Eikö tarkoitus ole oppia, ymmärtää, jalostaa tapoja ja ajatuksia – siis muuttua?” Ja tällaisia hidasteita minä näin hänen luettelossaan siitä mitä jooga nyt on: “Tavoitteet, saavuttaminen, mallit, vertailu, arviointi, määrittelyt, suoriutuminen, aikaan saaminen.” Vaikkakin Armi tosiaan on jo oivaltanut, että tästä ei ole kysymys ja jatkaa: “Miten hypätään Armin elämästä ja joogasta Annen versioon niistä? Pelkkä uuden vaihtoehdon tiedostaminen ei vielä auta.” Näihin ajatuksiin haluan kirjoittaa spontaanisti omia näkemyksiäni.

Niin, tosiaan, miten monta kertaa muistan toivoneeni, että voisin hypätä jonkun toisen oivalluksiin. Sellaiseen elämään, josta olen ymmärtänyt, että se on antoisaa, inspiroitunutta, todella elämänmakuista. Muistan erityisesti sen miten joskus tapasin jonkun joogaavan ihmisen, jonka lähellä oli helppo olla. Halusin hengittää hänen vierellään ja siirtyä hänen kehonsa rauhaan ja täyteyteen. 😀 Tällaiset kokemukset ovat olleet tärkeitä, että olen voinut uskoa sen rauhan oikeasti löytyvän, että syvästi onnellisia ihmisiä on. Mutta sitä hyppyä en ole voinut tehdä edes heidän esimerkkinsä voimalla. Itse on pitänyt raahautua eteenpäin omissa peloissa, hajanaisissa energioissa ja tukkoisissa tunnelmissa.

Tavoitteet ovat mielemme ravintoa ja melkeinpä sen elinehto. Kun yksi tavoite on saavutettu, tulee uusi tavoite. Ja sen jälkeen taas uusi. Tämä on kierre. Yhteiskunnassa sitä kutsutaan tavoitteellisuudeksi. Vain tavoitteellinen toiminta nähdään hyvänä, vaikka downshiftauskin on saanut tilaa. Joogafilosofisessa mielessä tavoitteellisuus on ahdistusta, koska se estää meitä olemasta koskaan täysin tässä hetkessä. Tavoitteet sinänsä eivät olisi haitallisia, mutta pääsetkö niistä eroon niinä hetkinä, kun haluat? Vai oletko koko ajan sisäisesti näiden ajatusten kuristama ja siten myös henkisesti etukenossa? Tavoitteeseen liittyy saavuttaminen ja tämä ei siis lopu mihinkään. Päinvastoin. Mitä enemmän saat, sitä enemmän haluat. On se sitten valtaa, nautintoa, omaisuutta. Paitsi, jos sisälläsi on jo rauha ja onni. Olennaista on se mitä on pinnan alla.

Oletko kokenut onnellisuutta? Oletko koskaan kokenut täydellistä autuutta? Turvaa, rakkautta, yhteenkuuluvuutta maailman ihmisten kanssa, iloa, syvää olemassaoloa? Ja tämän kaiken ilman ketään muuta? Ihan yksin? Jos et ole, ehkä haluat etsiä? Ja jos haluat etsiä, tiedä, että ponnistelu ei auta. Ainoa mikä auttaa on se, että valmistaa maaperää ja vaalii sitä. Että on valmis, kun elämä on valmis. Jos armo osuu kohdalle. Toki tällaiseen elämään ja valmiustilaan liittyy myös pelko, suuttumus, turhautuminen kuten kaikkeen muuhunkin elämään, mutta tässä ollaan koko ajan tekemisissä koko oman eksistenssin kanssa ja sen mahdollisuuden, että maailma oman elämämme suhteen kääntyy ympäri. Ja silloin loppuu turhautuminen ja viha kaikessa muussa. Fokus on samaan aikaan siinä mitä on ja siinä mitä ei vielä ole. Se on joogaa. Se muuttaa kaiken. Se muuttaa ihmisen perustavanlaatuisesti toiseksi. Uteliaaksi, nöyräksi, onnen aavistajaksi. Kiitolliseksi niistä hetkistä kun Santosha (onni, joka ei ole riippuvainen olosuhteista eikä ajatuksistamme, että saavutimme jotain) ilmenee. Onni, joka ei myöskään riipu kenestäkään toisesta. Onni, jossa olemme vapaita.

Tähän tietenkin liittyy se, että me uskallamme päästää irti ajattelusta. Ensin hetkittäin, sitten pidemmäksi aikaa. Uskallamme ja voimme. Ajatukset luovat meille turvaa, ne järjestävät maailmaa. Voimmeko asettua välillä tilaan, jossa emme järjestä mitään? Koemme aluksi jonkinlaista tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta, sillä olemme tottuneet ajatuksillamme luomaan motivaatiota ja merkityksiä asioille, jotka siis ovat monesti vain omia luomuksiamme. Voimmeko kokea maailman ilman näitä? Puhtaana? Tämä on yksi asia mitä voi harjoitella. Jos et ole tekemässä mitään, harjoittele ajattelemattomuutta ja katso mitä tapahtuu mielessäsi, mitä tunteissasi, kokonaisvaltaisessa olossasi. Jos se rauha lähtee viemään, anna mennä. Jos tunnet, että liian moni asia sisälläsi vastustaa, sen aika ei ole. Joogassa ei koskaan ole kysymys itsensä rääkkäämisestä.

Vertailua ei tietenkään voi olla, jos ajattelu lakkaa. Tämä lähtee myös ehdollistumista ja oikeastaan yhdestä tunteesta: Siitä, että en vielä ole hyvä, en ole tarpeeksi jotain. Että minussa on jotain vikaa. Tästä syntyy väistämättä jonkinasteinen häpeä, vaikka emme nimeäisi sitä näin. Kiukku siitä mitä olemme nyt. Epäonnistunut ja epätäydellinen olo, joka vaatii vimmatusti jotain. Ja kuitenkin ihminen voi myös mennä eteenpäin täysin iloisena tai oppia ja kehittyä myös tuntiessaan, että kaikki on jo hyvin. Luonnollisesti me opimme ja kehitymme. Siihen ei tarvita vertailua. Jos on vihainen, häpeä on jossain vaikuttamassa ja silloin ihminen on myös jonkin verran ahdistunut. Moni lunastaa paikkansa päivittäin tai monta kertaa päivässä tekemällä jotain enemmän tai vähemmän pakonomaisesti ja pakotetusti. Tällä tyylllä vaiennamme sisäisen äänemme, joka ei ole paineinen. Se ei voi nousta tietoisuuteemme, niin kauan kuin olemme mielemme vietävinä. Siksi kaikki nämä ajatukset, vertailu, joogan ymmärtämisen yrittäminen ovat askelia sillä polulla, joka johtaa valaistumiseen. Sitä ennen ruuvi kiertyy kiertymistään. Kaikki ajatuskuona tiivistyy ja pakkautuu paineeksi sisällemme. Jonain päivänä se räjähtää tai hajoaa.

Egollamme on tarve päteä ja siihen tarvitaan joku toinen vertailukohdaksi. Jooga voi auttaa siinä, että pääsemme tilaan, jossa ei ole toista. Siksi joogassa hiljaisuus ja keskittyneisyys ovat äärettämän tärkeitä asioita, jotta todella voisimme päästä eroon siitä mikä on ihmisten keskuudessa vaikea karistaa yltämme. Monen asian arvo muuttuu, kun olemme yksin. Kenelle enää pädemme? Kuvitelluille hahmoille. Silloin tajuamme, että koko ajan olemme itsemme ulkopuolella pätemässä jollekin luomallemme hahmolle ja voimme ehkä päästää irti. Lopettaa raastavan ja rasittavan kaksoiselämän ja astua uuteen, vapauteen. Yksinäisyydessä tehty joogaharjoitus on varmaankin hyväksi kaikille, ettei vertaile joogasalilla itseään muihin eikä muutenkaan oma huomio hajoa. Kun emme enää elä näyttääksemme kuinka mahtavia olemme, kun energiamme ei mene pätemiseen, alamme tehdä asioita, joita oikeasti haluamme tehdä. Vain täten tiedämme mitä oikeasti haluamme tehdä.

Päämääräsuuntautuneena Armi toteaa “Ei ole mennyt paremmin.”. Miten voisikaan mennä paremmin, kun sama arvosteleva katse on edelleen läsnä? Huonosti meneminen on hyvin menemistä, jos otamme sen oikein. Jos haluamme tunkeutua siihen mitä on. Esimerkiksi, jos tunnemme olevamme jäykkiä, se on seurausta jostain. Olemme syöneet niin, että kehomme menee tukkoon. Tai olemme stressaantuneita jostain, peloissamme, vihaisia. Kun alamme nähdä yhteyksiä, ei mikään ole enää kehityksestä kiinni, vaan näemme mikä johtaa mihinkin ja millä aikavälillä. Totta on, että me opiskelemme, teemme työtä tai ainakin teemme jotain, jotta jokin mahdollistuu. Mahdollistamme sen mitä elämä “haluaa” meille antaa. Kaikki eivät jaksa uskoa tähän mahdollisuuteen, koska monesti menee vuosia, että mitään sanottavaa ei tapahdu. Jos notkistuminen riittää, sitä varmasti tapahtuu, jos joogaa 15 vuotta. Mutta kuten Patanjalin teksti osoittaa, kyse on jostain paljon merkittävämmästä ja suuremmasta asiasta. Joogasutrat kertovat syvästä muutoksesta ihmisessä ja tekstikokonaisuus antaa samalla ohjeita siihen mitä osa-alueita muutoksessa on ja mitä kautta, mitä eri reittejä pitkin, se tapahtuu.

Yleensä onnen tieltä on paljon pois raivattavaa, mutta emme ehkä ole valmiita päästämään irti siitä mikä meille on nyt tärkeää, koska se on meille tärkeää. Emmekä voi päästää irti tekopyhästi, ponnistellen liikaa. Meidän täytyy oppia elämään. Meidän täytyy ymmärtää henkistä minuuttamme, miten se toimii. Se muuttaa suuntaa sekunnin sisällä. Mieli on takertuva, henki ei. Henkistä elämää ei voi mitata materiaalisilla välineillä.

Kun joogaaja joutuu henkisesti umpikujaan hän herää! Hän innostuu. Nyt käydään läpi umpikujat! Kun olet käynyt läpi yhden umpikujan tietoisesti, neutraalisti, alusta loppuun ja joka suunnalta rehellisesti, nöyrtynyt, itkenyt, nauranut, ymmärrät umpikujan. Sen jälkeen mikä tahansa umpikuja on vain umpikuja. Yleensä ihminen ei välttämättä ota yhdestä elämän umpikujasta opikseen, vaikka se on toki mahdollista. Jokainen umpikuja on omansa, mutta kun tajuamme siis umpikujuuden, olemme tajunneet jotain. Osaamme aina erottaa muut tilanteeseen liittyvät tunteet ja syvimmän olemuksemme. Näin kaikkiin ihmiselämän suuriin haasteisiin, kleshoihin, mennään sisälle. Niissä möyritään ja pyöritään, ja piehtaroidaan. Ne eivät tule valmiiksi, mutta ne auttavat meitä saamaan elämästä kiinni tai elämää saamaan meistä kiinni. Meistä tulee syviä, herkkiä ja myötätuntoisia. Ei ole mitään mitä emme voisi ymmärtää ja katsoa rakkaudella ja empatialla.

Onko tarkoitus muuttua? Ehkä. Mutta ei yrittää muuttua. Jalostaa tapoja ja ajatuksia? Kyllä, mutta ei väkisin. Tunnustella, kuunnella, kokeilla, elää, rikastuttaa elämäänsä, ei pingottaa ja pakottaa, odottaa tuloksia. Kun kohtaamme itsemme, se on suuren liikutuksen hetki. Se on taivaallista onnea. Yleensä se tapahtuu hengityksessä. Kaikki on rauhaa ja kirkkautta.

Onko teoissamme rakkautta? Jos ei ole, mihin rakkaus on mennyt? Miten se on päässyt meistä pakenemaan? Saammeko vielä kiinni niistä hetkistä, kun notkahdukset ovat tapahtuneet? Kaikki me synnymme rakastavina, ihastelevina, ihmettelevinä. Jooga on siis päätepisteessään ennen muuta rakkautta. Rakkautta itseä kohtaan, muita kohtaan, kaikkea kohtaan. Niin kauan kun et ole rakkaudessa, etsi! Onko sinussa hyväntahtoisuutta? Kaikissa on, mutta annatko sen johtaa? Jos meissä on esimerkiksi heikonlainen myötätunto, on hyvä pureutua siihen. Tutkia sitä mikä sulkee yhteyden toisiin ihmisiin ja milloin se on tapahtunut. Rakkaus on terveyttä. Ja terveyteen vaaditaan paljon asioita – muutakin kuin WHO:n määrittelemät. Patanjali puhuu siitä, että kun ei ole pelkoa, ei laiskuutta, ei epäilystä, ei asioiden siirtämistä myöhemmäksi, ihminen on terve.

Ymmärrätkö mikä tuo onnea nimenomaan pitkällä aikavälilä? Siihen Patanjali antaa vastauksensa Ashtangallaan. Katso elämääsi näiden periaatteiden läpi ja korjaa vähitellen. Näe negatiivinen asenteesi, elämää pienentävä, itseäsi pienentävä tai väärällä tavalla (muiden yläpuolelle) nostava mielesi. Ja toimi kuten Patanjali ohjaa: ajattele vastakohtaa. Vie energiaasi ja ajatteluasi toiseen suuntaan. Tällöin jooga on todellakin joka hetki olemassa ja tietoisuus on mukana jokaisessa valinnassamme. Ja silloin kun näin ei ole, huomaamme jälkeenpäin taas pudonneemme johonkin ajattelun tasolle. Ahimsa-periaatteen mukaan on olennaista antaa täydellinen hyväksyntä sille mitä olet nyt. Et voi mitenkään olla muuta, paitsi teeskentelemällä. Ensin pääsemme rennoksi ja sitten syvään hyväksynnän tilaan. Sieltä käsin sitten kuljetamme itseämme maailmassa.

Edelleen kysymys on ehkä ilmassa: Miten tähän päästään? Minusta hengityksen kautta päästään prana-, elämä- eli energiatasoon eli siihen missä elämä meissä virtaa itsestään. Tähän päästään rentoutumisen kautta. Asanaharjoitus on varmasti avuksi myös. Rentoutumisen aste muuttuu, kun pitää huolen siitä, että usein päästää irti kaikesta. Kehollisesti vapautuu, mieli tyyntyy, hengitys hiljenee. Jännittynyt ihminen ei tunne itseään, se ei ole mahdollista. Kun pääsemme tähän syvään virtaukseen ja rauhaan, me voimme pitää yhteyden läsnä koko ajan – silloinkin kun olemme vauhdissa. Meillä on aina silloin syvyys ja pinta ja tiedämme kumpaan samastumme valinnan hetkellä.

Olisko tämä tuska kuitenkin paras esimerkki egosta. Siitä mitä alamme kokea joogatessamme? Että raahaamme perässämme jotain mikä meihin ei oikeastaan kuulu? Se estää meitä elämästä täysillä ja nauttimasta viattomasti kaikista hetkistä. Harjoitus työntää sen esiin työstettäväksi. Kaikki vertailu liittyy tuttuun ja koettuun. Jooga tapahtuu meille tuntemattomalla alueella ja aina viattomuudessa ja vapaudessa. On kivuliasta todeta, että emme pääse siihen. Joku meitä estää. Ego. Meillä kaikilla se on, mutta suurin kysymys minusta on siinä pääseekö siitä edes välillä vapauteen ja kokemaan syvempää olemassaoloa.

Pehmeä ja kuuma liekki sydämessä on merkki siitä, että olemme menossa kohti suurinta mahdollista inhimillistä kokemusta. Se on näkymätöntä. Armoa. Onnea. Rakkautta.

Om Shanti. Jai Jai Shiva Shambo.

12395144_10206737095499163_2128424422_n

Keep your heart open and keep walking.

~ Photo by Anne ~

Pump it

Quite often in my yoga workshops people ask if a yoga practitioner should also go to gym in order to strengthen the muscles for the asana practice. I have no answer, but having some experience in this field as a teacher, I’d like to point out a few things.

Usually people going regularly to gym have hard muscles. My hands often tell me that the energy is not flowing neither in the muscle nor between the muscles. My conclusion is that the muscles which have been pumped separately have somehow lost connection between them. If people are not intimately connected to their physical sensations and if they don’t feel good in their bodies I don’t think these strong separate muscles can contribute to the asana practice. It can even lead to a situation where the body stops functioning as a whole and the separateness of different body parts is even accentuated through the asana practice.

Whenever there’s a blocage in one part of the body it will be compensated by some other part of the body. Whenever there are disconnections they will spread out and disturb the whole system. Sometimes the muscle work only strengthens the blocages and makes the bodies energetically more disconnected. Any permanent body experience leads to a more generalized experience as a human being. When the body is fragmented, the mind and emotions follow.

In yoga asana practice the goal is to connect and re-connect all parts of the body and thus create a real wholeness. The connection is made with the help of conscious breathing and the body is harmoniously supported by it when all the muscles are working together in every asana. As we re-build the broken connections with awareness in the asana practice we are not only healing ourselves, but we get a vital, functional and happy body.

POMPÉ ET ROMPU?

Assez fréquemment les élèves me posent cette question: Pour la pratique des asanas, est-il utile d’aller au gym pour se muscler? Je n’ai pas de réponse, mais en tant qu’enseignante de yoga, j’ai quelques expériences que je voudrais partager.

En général, ceux qui vont régulièrement au gym, ont les muscles durs. Mes mains me disent que l’énergie ne circule pas ni dans le muscle ni entre les muscles. La conclusion que j’en tire, est que les muscles qui ont été exercés séparément ont perdu la connexion entre eux. Si les gens ne sont pas intimement connectés à leurs sensations physiques et s’ils ne se sentent pas bien dans leurs corps, je doute que ces muscles forts puissent contribuer à la pratique des asanas. Cela peut même mener à une situation où le corps arrête de fonctionner en unité et la séparation des parts du corps distincts ne fait que s’accentuer par la pratique.

Dès qu’il y a un blockage quelque part dans le corps, il sera compensé par un autre endroit du corps. Dès qu’il y a des déconnexions, elles vont se répandre et gêner le systême entier. Parfois, le travail musculaire ne fait que fortifier les blockages en rendant les muscles plus déconnectés sur le plan énergétique. N’importe quelle expérience physique permanente mène à une expérience plus globale humaine. Quand le corps est fragmenté, le mental et les émotions le suivent.

Dans la pratique des asanas, le but est de connecter et de reconnecter toutes les parties du corps et ainsi créer une unité fonctionnelle. La connexion est faite par la respiration consciente qui sera le support pour le corps et qui aidera tous les muscles travailler ensemble en harmonie dans chaque asana. Lorsque nous reconstruisons consciemment dans la pratique des asanas les connexions perturbées, non seulement nous nous guérissons, mais aussi, nous requérons un corps réellement vital, fonctionnel et épanoui.

PUMPPAAPUMPPAA

Melko usein kursseilla joku esittää kysymyksen pitäisikö joogaajan käydä kuntosalilla vahvistamassa lihaksiaan joogaharjoitusta varten. Minulla ei siihen ole vastausta, mutta joitain kokemuksia haluan ohjaajana nostaa tästä aiheesta esiin.

Kuntosalien ahkerilla kävijöillä yksittäiset lihakset tuntuvat yleensä kovilta. Tällaiset kehot, joiden lihaksia tai lihasryhmiä on harjoitettu erikseen, tuntuvat minun käsiini siltä, että lihasten väliltä yhteys on jotenkin kadonnut. Energia ei juuri virtaa yksittäisessä lihaksessa eikä lihasten välillä. Jos ihmiset eivät ole tiiviissä yhteydessä kehonsa tuntemuksiin eivätkä elä kehoaan kokonaisvaltaisesti, en näe, että yksittäiset vahvat lihakset voisivat auttaa joogassa. Voi käydä jopa niin, että on entistä vaikeampi saada keho toimimaan yhtenä kokonaisuutena, kun kehon eri kohtien erillisyys vahvistuu vielä joogaharjoittelunkin myötä.

Mikä tahansa tukos kehon yhdessä kohdassa hakee kompensaatiota väistämättä jostain toisesta kehon kohdasta. Lihasten välinen yhteyden katkeaminen yleensä tuhoaa lisää yhteyksiä ja tuo epätasapainoa kaikkialle kehoon. Lihasharjoittelulla saattaa jatkuvasti vahvistaa tukoksia ja tuottaa vielä enemmän katkoksia luonnollisiin energeettisiin yhteyksiin. Pysyvämpiluonteiset keholliset kokemukset ovat tärkeässä asemassa siinä miten koemme ylipäätään itsemme ihmisinä. Jos kehollinen kokemus on hajaantunut ja juureton, siitä seuraa mieleen ja tunteisiin hajaannusta.

Joogassa tärkeintä on löytää yhteys eri kehon osien väillä, rakentaa sitä ja näin saada todellinen eheys aikaiseksi. Yhteys syntyy tietoisen hengityksen avulla ja keho saa siitä ihanteellisen tuen, kun kaikki lihakset toimivat harmonisesti yhdessä jokaisessa asanassa. Kun tietoisesti luomme uudelleen rikki menneitä kehollisia yhteyksiä asanaharjoituksessa, voimme vähintään eheytyä, mutta myös saada elinvoimaisen, toimivan ja onnellisen kehon.

12282916_10206630787201522_908087690_n

Photo by Anne

Beyond the matter

The majority of today’s asana yoga practitioners doesn’t necessarily know how to connect the yoga philosophy to the asana practice and many are not interested in learning the yoga philosophy at all. Not only can Patanjali’s Yoga Sutra text give a lot of light and meaning to the asana practice, but also understanding its totally different perception of human psyche can be greatly rewarding.

I guess we Westerners are all influenced by the Western psychology even if we might not exactly know how Psychology distinguishes between mind, emotions and body. Very roughly we could say that in the West we see that body and mind are separate and that it’s the mind that carries the intelligence and determines our behaviour.

In Patajanjali’s thinking, the body and the mind are both material and thus considered being in the same “level”. They are not the same, but they are entangled with each other and in constant interaction. The body and the mind are both matter, just different kind of matter, one rough and the other subtler. How is the mind then material? It’s considered material because it takes forms of outer objects. It molds itself constantly according to what we see through our conditioned mind. It’s not reflecting clearly the reality, but re-forming and thus materializing it.

What we do in the asana practice is purify the matter. First the rough matter, the body from the toxins and tensions and then the subtler matter, mind. When the matter is pure, it helps us to become more conscious of our spiritual self, our soul that Patanjali calls Puruṣa. This is where the real yoga experience starts. We go beyond the material and personal. Our real self is not material, but spiritual and unchangeable. Something we can’t catch through thinking, only in meditation with a still mind.

AU DELÀ DE LA PENSÉE

La majorité de praticiens de yoga d’aujourd’hui ne sait pas forcément comment connecter la philosophie de yoga à la pratique des asanas et beaucoup ne sont pas intéressés à apprendre la philosophie de yoga tout court. Non seulement le Yoga Sutra de Patanjali peut donner une lumière et une signification nouvelle à la pratique, mais il peut être vraiment enrichissant par sa perception différente de la psyché humaine.

Car probablement, nous les Occidentaux sont tous influencés par la psychologie occidentale, même si nous connaissons pas exactement comment la psychologie occidentale distingue entre le mental, les émotions et le corps physique de l’être humain. On pourrait dire grosso modo qu’à l’Ouest nous considérons le corps et le mental séparés et que c’est le mental qui contient l’intelligence et qui définit notre comportement.

Dans la pensée patanjalienne, le corps et le mental sont tous les deux considérés comme de la matière. Ils sont complètement enchevêtrés l’un dans l’autre et ils sont dans l’interaction constante. Le corps est juste composé d’une matière plus grosse et le mental d’une matière plus subtile. Comment ça se fait que le mental soit vu comme matériel? Parce qu’il prend la forme des objets à l’extérieur à lui, il se modèle constamment d’après ce que nous voyons à travers de notre mental conditionné. Le mental ne nous montre pas la réalité, mais la crée, la ré-forme, la matérialise.

Ce que nous faisons dans la pratique des asanas, c’est la purification de cette matière. D’abord, le corps et ensuite, le mental. Lorsque cette matière qui nous constitue est pure, nous devenons plus conscients de notre moi spirituel, notre âme que Patanjali appelle Puruṣa. C’est ici que commence la vraie expérience de yoga. Nous allons au-delà de la matière et de la personnalité. Notre moi le plus profond n’est pas matériel, mais spirituel et reste inchangé. C’est quelque chose que nous pouvons jamais atteindre par la pensée, seulement en méditation avec un mental en quiétude.

SIELUN HENKÄYS

Valtaosa nykypäivän asanajoogaharjoittelijoista ei luultavasti tiedä miten joogafilosofia liittyy asanaharjoitteluun eikä kovin moni ole kiinnostunut oppimaan joogafilosofiaa lainkaan. Kuitenkin Patanjalin Yoga Sutra -teksti voi antaa vähintään valoa ja merkitystä asanoiden tekemiseen, mutta se voi myös olla mullistava itsemme hahmottamisessa.

Uskon, että länsimaisen psykologian ihmiskäsitys vaikuttaa meissä kaikissa länsimaalaisissa, vaikka emme olisi tarkkaan perillä siitä miten psykologiassa erotetaan mieli, tunteet ja keho. Hyvin pelkistetysti voisi sanoa, että lännessä näemme, että keho ja mieli ovat eri. Äly on yksi mielen ominaisuus ja käyttäytymisemme saa impulssinsa mielestä.

Patanjalin ajattelussa keho ja mieli ovat molemmat ainetta ja siinä mielessä samalla tasolla. Ne ovat kietoutuneet toisiinsa ja kytkeytyneet tiiviiseen vuorovaikutukseen. Keho ja mieli ovat erilaista ainetta, ensimmäinen raskaampaa ja jälkimmäinen hienovaraisempaa. Miten mieli sitten on ainetta? Se muovautuu jatkuvasti ulkopuolisen maailman mukaan, se mukautuu näkemäänsä meidän ehdollistuneen mielemme avulla. Se ei siis näytä todellisuutta sellaisenaan, vaan alati luo, muokkaa ja materialisoi sitä.

Asanaharjoituksen merkitys on siinä, että tätä materiaa puhdistetaan. Yleensä ensin raskaampaa ainetta, kehoa, myrkyistä ja jännityksistä ja sitten mieltä. Kun aines on puhdasta, meidän on helpompi tulla tietoisiksi henkisestä minästämme, jota Patanjali kutsuu Puruṣaksi. Tästä lähtee liikkeelle todellinen joogakokemus. Minuutemme ydin on henkinen, aineeton. Siihen pääsemme vain kun mielemme on hiljentynyt meditaatiossa, emme koskaan ajattelun avulla.

IMG_5389

Photo by Anne – Kiehuvalahti, Finland

Learning love, teaching love

I found my earthly paradise in Paris. A paradise in general, but especially a paradise of dance. The dynamicity and the beauty of the city contribute to the great energy of the classes, but my heavenly feelings are mostly thanks to my fantastic teachers. The presence of each and every teacher I have is electric and electrifying. Their inner freedom affects me profoundly and is synonym of love for me.

The maestros in dance are like the yoga gurus in yoga. They show us how to discover new potential in ourselves. They make us transparent and that’s what transforms us and reveals our soul. In dance classes you can see dancers who are criticizing themselves all the time. They are watching a film of their ideal self inside their minds and that makes them tense and unhappy. They are not living their body, but the film. In the yoga world I can quite often see unhappy faces, competing minds, tense bodies, serious people. That’s where I feel that people have got lost with their practice. If you don’t love yourself, what’s left? Self-suffiency. The teacher can be in the same world: criticizing and being too demanding and strict instead of loving and making students grow in joy. The real maestros and gurus see through us, the obstacles we create and they can stop the film we’re watching.

Yves Casati, one of my ballet teachers has a presence which makes me immediately feel myself lighter. He shows up and I feel dancing inside. I can feel my energy expanding and re-directing itself. In the beginning of the class Maestro Casati tells us to look at our hand with love and to move it with love. It doesn’t mean pretending love, we need to find it for real. Without that, why would we even danse? Why would we repeat movements with our body if we don’t feel anything? “Show your love!”, he tells us.

When the joy is gone, the body is tense and heavy and we become its prisoners. When we practice with effort, there’s no love. When we practice with love, there’s actually no effort. This is valid in yoga, in danse, in anything. When there’s a profound joy and freedom in us, our body is carried by it and it can express itself naturally. An effort then becomes meaningless, the energy is enough to do miracles. What I find personally fabulous is that almost every time I leave a dance class, I’m transformed, I’m a new person. I’m something more than I was before the class.

The best teachers for me are those who love. Those who love life and want to transmit this love to others. No matter actually if it’s the love through painting, dancing or yoga, but without love and freedom nothing really matters! If you find love and joy, then your practice is love and joy. The thing is to learn to love yourself and to learn to express it. To be touched by new openings and take them to your life. Dance for me is showing my love for my life. The yoga practice keeps my channels open to express that love.

APPRENTI AMOUR

J’ai trouvé mon paradis terrestre à Paris. Un paradis tout court, mais plus spécialement, un paradis de danse. L’entrain et la beauté de la ville contribuent évidemment à l’énergie magnifique des cours, mais c’est surtout grâce à mes professeurs fantastiques que j’y vis des moments sublimes. La présence de chacun d’eux est électrique et électrisante. Leur liberté intérieure me touche profondément et est le synonyme de l’amour pour moi.

Les maîtres de danse ont le même rôle dans la danse que les gourous en yoga. Ils nous montrent comment trouver notre vrai potentiel. Ils nous rendent transparents et ceci faisant, ils nous transforment et révèlent notre âme. Dans les cours de danse, il y a toujours quelques danseurs qui se critiquent continuellement. Ils se projettent un film à l’intérieur de leur moi idéal et cela les rend mécontents d’eux-mêmes. Ils ne vivent pas leurs corps, mais le film. Dans le yoga, je peux voir la même chose de temps en temps: des visages maussades, des mentaux pleins de compétition, des corps tendus, des gens sérieux. C’est là, que je me dis que les gens se sont perdus dans leur pratique. Si nous ne nous aimons pas, qu’est-ce qui nous reste-t-il? La prétention? Le professeur peut partager la même mentalité où il n’encourage pas le progrès des élèves par la joie. Les vrais maîtres et gourous voient à travers nous, ils comprennent les obstacles que nous crééons pour nous-mêmes et ils ont la capacité d’arrêter le film que nous sommes en train de regarder.

Yves Casati, un de mes professeurs de danse classique, a une présence tellement impressionnante que je me sens immédiatement plus légère en le voyant. Il apparaît et la danse commence à l’intérieur de moi. Je peux sentir une expension et une nouvelle organisation dans mon énergie. Au début du cours, maître Casati nous dit de regarder notre main avec amour et de la bouger avec amour. Ceci ne veut absolument pas dire qu’il faille prétendre cet amour, nous devons le trouver en nous pour de vrai. Sans l’amour, pourquoi danserions-nous? Pourquoi répéterions-nous des pas si nous sentons rien? “Montrez votre amour!”, il nous rappelle.

Quand il n’y a pas de joie, le corps est tendu et lourd et nous devenons ses prisonniers. Lorsque nous pratiquons avec beaucoup d’effort, il n’y a pas d’amour. Lorsque nous pratiquons avec de l’amour, il n’y a pratiquement pas d’effort. Cela est vrai en yoga, en danse, en presque tout ce qu’on fait. Quand il y a une joie profonde et une liberté en nous, notre corps est porté par cette joie et il peut s’exprimer dune façon naturelle. Là, l’effort devient superflu, car l’énergie elle-même nous fait faire des miracles. Ce que je trouve personnellement fabuleux, c’est qu’à chaque fois que je sors d’un cours de danse, je suis transformée, je suis une nouvelle personne. Je suis quelque chose de plus que je n’étais avant la classe.

Les meilleurs professeurs pour moi, ce sont ceux qui ont de l’amour. Ceux qui aiment la vie et qui veulent transmettre cet amour aux autres. Que ce soit à travers la peinture, la danse ou le yoga, ça n’a pas d’importance, mais sans amour et liberté rien n’a vraiment d’importance. Quand nous trouvons la joie et l’amour, notre pratique n’est que de la joie et de l’amour. Nous devons apprendre à nous aimer et à l’exprimer. À trouver de nouvelles possibilités et à les embrasser. La danse pour moi est avant tout le moment de montrer combien j’aime la vie. La pratique du yoga m’aide à maintenir ouvert tous les canaux pour exprimer cet amour pleinement.

RAKKAUDEN OPETTELUA

Löysin Pariisista oman maanpäällisen paratiisini. Kaiken muun autuuden ohella, Pariisi on minulle myös tanssiparatiisi. Kaupungin dynaamisuus ja kauneus toki heijastuvat myös tanssituntien tunnelmiin, mutta omat taivaita hipovat olotilani luen suurimmaksi osaksi fantastisten opettajieni ansioksi. Heidän jokaisen läsnäolo on sähköistä ja sähköistävää. Heidän sisäisen vapautensa suuruus koskettaa minua syvästi ja herättää minussa valtavan rakkauden.

Tanssimaestroilla on tanssin piirissä sama rooli kuin guruilla joogassa. He näyttävät meille todellisen potentiaalimme. Tekemällä meistä läpinäkyviä he saavat meissä aikaan muutoksen ja sielumme kukoistamaan. Tanssitunneilla tapaa toisinaan tanssijoita, jotka ovat jatkuvassa itsekritiikin tilassa. He näkevät mielessään kuvan ideaaliminästään ja se tekee heistä jännittyneitä ja onnettomia. He eivät eläkään kehoaan, vaan tätä kuvaa. Joogan parissakin näkee monesti äreitä ilmeitä, kilpailuhenkistä mieltä, jännittyneitä kehoja ja ylipäätään vakavia ihmisiä. Minusta tuntuu, että silloin ihmiset ovat eksyksissä harjoituksensa kanssa. Jos emme rakasta itseämme, mitä jää jäljelle? Itsetyytyväisyys ehkä. Opettaja voi olla ihan samassa maailmassa, kritisoida ja olla tiukka sen sijaan että olisi rakastava ja antaisi oppilaiden kasvaa ilon kautta. Todelliset mestarit näkevät lävitsemme ja havaitsevat ne esteet, joita itse luomme tiellemme. Heillä on myös kyky pysäyttää mielessämme pyörivä filminauha.

Erään suosikkibalettiopettajani, Yves Casatin, läsnäolo saa minut välittömästi tuntemaan itseni kevyemmäksi. Kun hän ilmestyy paikalle, tunnen tanssin alkavan sisälläni. Energia laajenee ja ojentuu uudella tavalla kehossani. Aina tuntien alussa Maestro Casati muistuttaa meitä siitä, että varmasti seuraamme kättämme rakastavalla katseella ja liikutamme sitä rakkaudella. Se ei todellakaan tarkoita rakkauden esittämistä, vaan aidon tunteen täytyy löytyä sisältämme. Ilman rakkautta, miksi edes tanssisimme? Miksi toistelisimme liikkeitä, jos emme tunne mitään? “Näyttäkää rakkautenne”, hän vaatii.

Kun meistä puuttuu ilo, keho on jäykkä ja raskas ja meistä tulee sen vankeja. Kun harjoittelumme on ponnistelua, ei rakkaus pääse esiin. Ja kun taas harjoittelumme lähtee rakkaudesta, ponnistelua ei tarvita. Tämä pätee joogaan, tanssiin, oikeastaan kaikkeen. Kun sisällämme on syvä ilo ja vapaus, se kantaa kehoamme ja ilo puhuu sen kautta. Ponnistelulla ei ole enää mitään sijaa, koska pelkkä energiamme riittää ihmeiden aikaansaamiseen. Henkilökohtaisesti koen, että on käsittämätöntä miten jokaisen tanssitunnin jälkeen olen uusi ihminen. Olen aina enemmän kuin mitä olin ennen tuntia.

Minulle parhaat opettajat ovat niitä, jotka rakastavat. Niitä, jotka rakastavat elämää ja haluavat jakaa sitä muille. Sillä mitä opetetaan, ei ole niin väliä, mutta taas ilman rakkautta ja vapautta millään ei oikeastaan ole väliä. Kun löydämme rakkauden ja ilon, harjoittelumme on rakkautta ja iloa. On tärkeää oppia rakastamaan itseään ja löytää sen ilmaisemiselle kanavia. Löytää uusia mahdollisuuksia ja ottaa ne vastan omassa elämässä. Minulle tanssi on se minkä kautta voin ilmaista väkevimmin rakkauteni elämää kohtaan. Joogaharjoittelu pitää kanavani auki siten, että rakkauden kokonaisvaltainen ilmaiseminen on mahdollista.

11948184_10206181225722766_551149221_n

Behind this door – love. ❤