Faces of curiosity

Is curiosity a virtue? Or a vice? When we see children who are curious to learn about life, it feels good. Life force is expanding. They are satisfying their need to understand life by exploring everything. If we all could only keep our life energy such that it would go on on exploring new fields in life! 

Some curiosities feel good, some don’t. There’s inevitably a difference in the curiosities and what makes the difference is the place the question arises from. Is it from the mind or is it from the heart? 

For example, there’s this kind of curiosity that doesn’t feel good. You know when somebody asks you about you, your private life. You can feel the question comes from the mind’s curiosity to know more, to evaluate and to control. It’s not good-heartedly asked to create more connection.

Some people ask you many questions, but they don’t listen. They ask the next question before you’ve finished answering. Their mind is constructing a story and they impatiently want to fill it up. Whereas people who ask you questions from their heart, they really hear you. They can feel you. You can feel them. A mentally curious person is actually not present. 

LES DEUX FACES DE LA CURIOSITÉ

Est-ce que la curiosité est une qualité ou bien est-ce un vice? Quand on observe les enfants et leur curiosité qui les fait apprendre de nouvelles choses dans la vie, on est remplis de bonheur. Leur force vitale est en expansion. Les enfants satisfont leur besoin de comprendre la vie en explorant tout. Si seulement nous pouvions maintenir notre force vitale telle qu’elle continue à explorer la vie dans toutes ses dimensions!

Il y a des curiosités qui nous plaisent et il y en a qui nous blessent. Il y a une différence claire par rapport à l’endroit où naît la curiosité. Est-ce dans le mental ou dans le cœur?

Il existe une sorte de curiosité qu’on n’aime pas. Vous savez, par exemple, quand quelqu’un vous pose des questions, sur vous, ou sur votre vie privée. Vous sentez immédiatement si la question émerge d’une curiosité mentale qui veut savoir, évaluer et contrôler. Et là, il n’y pas de bienveillance qui renforcerait la connexion entre les deux personnes.

Du point de vue de la méditation, il y a un autre trait dans la curiosité à l’égard duquel nous devrions être conscients. Le mental est curieux, parce qu’il lui est difficile d’être ici et maintenant. Le mental a du mal à rester présent. Il veut aller à l’avant. 

C’est pour ça que certaines personnes nous posent plein de questions sans jamais écouter les réponses. Ils posent la question suivante avant d’avoir entendu la réponse à la question précédente. Leur mental est en train de construire une histoire qu’ils veulent impatiemment compléter. Tandis que ceux qui posent des questions à partir de leur cœur, entendent ce que vous dites. Ils sentent ce que vous dites. Vous sentez leur présence. Une personne avec la curiosité mentale n’est pas présente.

UTELIAISUUDEN KAHDET KASVOT

Onko uteliaisuus hyve vai pahe? Kun seuraamme lapsia ja heidän uteliaisuuttaan elämää kohtaan, se tuntuu hyvälle. Elämänvoima laajenee. Lapset tyydyttävät tarvettaan ymmärtää elämää tutkimalla ihan kaikkea. Kunpa voisimmekin pitää oman elämänvoimamme sellaisena, että se jatkaa tutkimusmatkaansa kaikille elämän alueille! 

Jotkut uteliaisuudet tuntuvat hyvälle ja jotkut eivät. On olemassa selkeästi ero siinä, mistä kohdasta uteliaisuus nousee. Lähteeko se mielestä vai sydämestä?

On olemassa sellaista uteliaisuutta, joka ei tunnu hyvältä. Tiedäthän, esimerkiksi, kun joku kysyy sinulta jotain itseesi liittyvää, ehkä jopa jotain yksityisasioitasi. Tunnet heti onko kysymys kysytty mielen uteliaisuudesta tietää, arvioida ja kontrolloida. Sillä hyväsydämisesti kysytty kysymys vahvistaa ihmisten välistä yhteyttä tuntuvasti.

Meditaation näkökulmasta utelliaisuuteen liittyy myös toinen piirre, josta on tärkeä olla tietoinen. Mieli on utelias, koska sen on vaikeaa olla tässä ja nyt. Se ei voi pysyä paikallaan. Se haluaa eteenpäin. 

Siksipä jotkut ihmiset kysyvät meiltä monia kysymyksiä kuuntelematta kuitenkaan vastauksia. He kysyvät seuraavan kysymyksen ennen kuin olemme vastanneet edelliseen. Heidän mielensä on rakentamassa tarinaa, jonka he haluavat kärsimättömästi täydentää. Kun taas ne ihmiset, jotka kysyvät jotain sydämestään lähtien, todella kuulevat mitä sanot. He tuntevat mitä sanot. Sinä tunnet heidän läsnäolonsa. Mieleltään utelias ihminen onkin harvoin läsnä. 

Bliss in the breath

When people join an Ashtanga yoga beginner class what they first learn is things about their own breathing. They learn to give their breath a rhythm and then they try to synchronize it with their body movements. 

If the breathing still remains effortless, it’s a sign of balance. But whenever there’s an effort in synchronization, it shows the imbalances of one’s own breath. Some people realize their breath is constantly ahead of them and some others need to drag their breath to join the movement. In both cases this creates a certain anxiety, because there’s a lack of harmony in the wholeness of the system. The parts don’t function together. The breathing has lost its primacy.

In the long term the practice teaches us a lot about breathing. For example, how to adapt it effortlessly to all postures and different circumstances even if the breathing first feels challenging. One day everybody will face an asana which seems impossible to breathe in. And this is a very interesting moment!

Namely sometimes the breathing can conquer the mind. It’s not the mind anymore telling the breath how to do it. The mind is observing how the breathing goes. The mind watches how the breathing knows! The mind is stunned. 

These moments have always been moments of jubilation for me as a teacher. When once in a while you can feel someone really connecting to his or her own breathing. It’s like a homecoming and a grace at the same time. And from this connection emerges faith, an endless power and bliss. 

GRÂCE DANS LE SOUFFLE

Lorsque’un débutant prend ses premiers pas dans le yoga ashtanga, il apprend tout d’abord à respirer. Ou plus précisément, il apprend des choses sur sa respiration. La nouvelle conscience de la respiration émerge par le rythme que l’on donne à sa respiration et par la synchronisation avec les mouvements du corps. 

Si la respiration reste tranquille et sans effort même avec le mouvement, c’est une preuve d’une respiration équilibrée. Et dès qu’il y a un problème dans la synchronisation, ça veut dire qu’il y a un déséquilibre respiratoire ou énergétique et une faible capacité d’adaption.

Il y en a dont la respiration se précipite vers l’avant et il y en a pour qui la respiration ne fait que trainer et freiner. Dans tous les cas, il y a une anxiété due au manque de l’harmonie dans la totalité. Les parts ne fonctionnent pas ensemble. La respiration a perdu sa place prioritaire. 

La pratique des asanas persévérante nous apprend beaucoup sur la respiration. Elle nous apprend à adapter la respiration avec les asanas et les situations difficiles, même quand la respiration devient un peu dure. Il arrive un moment pour tout un chacun où on est face à une asana impossible. Impossible dans le sens où il est pas possible d’y respirer à l’aise. Et c’est là que tout commence!

Dans ces situations, il se peut que la respiration gagne sur le mental! Ce n’est plus donc le mental qui dit comment la respiration devrait se faire et qui le guide, mais le mental observe comment la respiration se déroule. La respiration sait! Le mental est époustouflé.

Pour moi, en tant qu’enseignante, ces moments sont des moments de réjouissance. C’est là que l’élève se connecte réellement avec sa respiration. C’est le retour à la source. C’est la grâce. Ce sont des moments qui donnent une foi à la vie, une force et un bonheur profond à la personne qui est train de le vivre. 

AUTUAITA HENGENVETOJA

Ashtangajoogan alkeiskurssille tullessaan ihminen oppii ensimmäisenä hengityksestään. Hengitystä aletaan ensin rytmittämään ja sitten synkronoimaan kehon liikkeiden kanssa. 

Jos hengitys pysyy liikkuessakin pinnistelemättömänä, se kertoo tasapainosesta hengityksestä. Milloin ikinä tahdistamisessa on ongelmaa, on se merkki hengityksemme epätasapainosta. Joillain hengitys pyrkii jatkuvasti edelle ja joillain toisilla se laahaa perässä. Molemmissa tapauksissa olo on hieman tukala, kun kokonaisuus ei löydä harmoniaa. Osat eivät toimi yhdessä. Hengitys on menettänyt ykkössijansa. 

Vuosien harjoittelu opettaa hengityksestä paljon. Se opettaa miten mukauttaa hengitys kaikkiin hankaliin asentoihin ja tilanteisiin, vaikka niissä hengitys vaikeutuukin. Jossain kohtaa jokaiselle kuitenkin tulee eteen asana, joka on mahdoton. Mahdoton ainakin siinä mielessä, että siinä voisi kunnolla hengittää. Ja silloin ollaan mielenkiintoisen äärellä!

Näissä kohdissa nimittäin voi käydä niin onnellisesti, että hengitys vie mieleltä voiton! Enää ei siis mieli kerro, miten hengitetään, vaan mieli havainnoi, miten hengitys menee. Mieli seuraa, miten hengitys tietää! Mieli on ihmeissään. 

Nämä hetket ovat olleet aina juhlahetkiä minulle opettajana. Kun joskus saa tuntea, että ihminen kohtaa hengityksensä. Löytää kotiin ja kokee armon! Tästä kokemuksesta nousee usko elämään, loputon voima ja syvä onni.  

● state of love ●

It’s hardly new to anyone that it exists something we can call healthy selfishness. Last decades it’s been a lot of discussion about that. We need first to take care ourselves. And we need first to like ourselves. That’s the only way we can also like others. 

But to what extent we can like ourselves not to be self-centered? And where is the limit from where the healthy self-love becomes selfishness? 

Do you like yourself, by the way? If you say yes, you are admitting that there are two of you! There’s a subject liking an object. But we are not actually two. That’s why we can’t like ourselves. The good news is that if you don’t like yourself, neither that’s not true. 

The only way to like oneself is to be outside in the ego and feel satisfied about the image we have about ourselves. The disliking means that we have a negative self-image. But still it’s only an image we happen to believe in.

As long as we are outside ourselves, we can either like or dislike ourselves and others. When we dig deeper in our humanity the whole idea of liking disappears. Yoga practices change our position completely. We become a state of mind, a state of energies and at best a state of love. We are not split in two, a liker and a liked. 

When we are in our center, we don’t make ourselves smaller, we don’t hesitate expressing our real feelings, we are not ashamed and that’s why we feel good. We love to live. From outside one could say that we like ourselves.

If you are in the state of liking, you like yourself. If you are in the state of love, you love yourself.

L’ÉTAT D’AMOUR

Ce n’est probablement pas nouveau pour personne qu’à côté de l’égoïsme, il existe un égoïsme sain. Ces derniers décennies, il y a eu pas mal de discussion autour de ce sujet. Cet égoïsme sain consiste d’une conscience et d’une volonté de prendre soin de soi-même. Il faut s’aimer soi-même. C’est la seule façon de vraiment pouvoir aimer les autres. 

Mais à quel point pouvons-nous nous aimer pour ne pas être égocentrique? Et où sont les limites pour un amour de soi sain et où est-ce que ça devient de l’égoïsme?

Et toi, est-ce que tu t’aimes? Si ta réponse et oui, tu admets que tu es deux. Il y a le sujet aimant l’objet. Mais nous ne sommes pas deux. Et c’est pour ça que nous ne pouvons pas nous aimer. La bonne nouvelle, c’est que si tu ne t’aimes pas, ça non plus, ce n’est pas vrai. 

La seule façon de s’aimer est d’être en dehors de soi-même, dans son égo et de se sentir satisfait avec l’image qu’on a de soi-même. Le fait de ne pas s’aimer veut dire que nous avons une image de soi négative. Mais toutefois, c’est une image dans laquelle nous croyons. 

Tant que nous sommes à l’extérieur de nous-mêmes, nous pouvons soit nous aimer soit ne pas nous aimer. Lorsque nous creusons plus dans notre humanité, cette idée d’aimer disparaît. Les pratiques du yoga changent notre position complètement. Nous devenons un état. Un état énergétique ou bien un état d’amour. Nous ne sommes pas divisés en deux, en celui qui aime et celui qui est aimé. 

Quand nous sommes dans notre essence, nous ne nous diminuons pas, nous n’hésitons pas à exprimer nos vrais sentiments. Nous n’avons pas honte et c’est pour ça que nous nous sentons bien. Nous aimons la vie. De l’extérieur quelqu’un pourrait penser que nous nous aimons. 

Si nous sommes dans l’état d’aimer, nous nous aimons, car nous nous incluons dans cet amour.

RAKKAUDEN SISÄLLÄ

Kenellekään ei liene uutta, että on olemassa tervettä itserakkautta. Asian ympäriltä on viime vuosikymmeninä kirjoitettu paljonkin. Itsestään on hyvä pitää huolta. On tykättävä itsestään. Se kun on lähtökohta sille, että voi tykätä muista. 

Miten paljon ja millä tavalla ihminen saa tykätä itsestään? Entä missä menee terveen itsekkyyden raja, jonka ylittäminen muuttaa itsekkyyden tavalliseksi itsekkyydeksi tai jopa paheksuttavaksi?  

Tykkäätkö sinä muuten itsestäsi? Jos vastaat myöntävästi, voit samaan hengenvetoon ihmetellä, että sittenhän sinua onkin kaksi. On subjekti, joka tykkää objektista. Mutta näinhän ei tosi asiassa ole. Ja siksi itsestään tykkääminen ei voi olla totta. Hyvä uutinen on se, että jos et tykkää itsestäsi, sekään ei ole totta. 

Ainoa tapa tykätä itsestään on olla todellisen itsensä ulkopuolella omassa egossaan ja tuntea tyytyväisyyttä sen kuvan suhteen, joka itsestään on. Jos emme tykkää itsestämme, meillä on negatiivinen omakuva. Mutta joka tapauksessa kyse on ainoastaan mielikuvasta, johon uskomme.

Niin kauan kuin olemme itsemme ulkopuolella, voimme joko tykätä tai olla tykkäämättä itsestämme. Kun menemme syvemälle ihmisyydessämme eli pois mielestä, kyse onkin jostain muusta. Joogaharjoittelu muuttaa kokemuksen itsestä täydellisesti. Me olemme  olotila: mielentila, energeettinen tila ja parhaassa tapauksessa rakkauden tila. Emme ole jakautuneet kahtia tykkääjään ja tykättyyn. 

Kun olemme ytimessämme, emme pienennä itseämme, emme epäröi ilmaista todellisia tunteitamme, emme häpeä itseämme ja siksi meillä on hyvä olo. Rakastamme elää. Ulkopuolelta voisi arvioida, että tykkäämme itsestämme. 

Kun olemme tykkäämisen tilassa, tykkääminen pitää sisällään myös itsemme. Kun olemme rakkauden tilassa, rakkautemme sulkee sisäänsä myös itsemme. 

Photo by Anne

Tuulessa keinuen

Ihmisellä on aina jonkinlainen tasapaino. Silloinkin kun ihminen epätasapainossa, hänellä on tasapaino. Pitkään kestävät elämää tuhoavat tavat ja negatiivinen ajattelu muuttavat tasapainoa niin, että elimistö joutuu kamppailemaan jatkuvasti. Yhtäältä sopeuttaakseen ja sisällyttääkseen häiriöt omaan kokonaisuuteensa ja toisaalta pyrkiessään parempaan tasapainoon.

Eilen kukkien lempeää liikahtelua seuratessani tuntui, että oli vaivatonta samastua siihen pehmeään aaltoilluun ja olla kevyt ja myötäilevä. Jostain tuli muisto siitä, miten joskus ennen koin tällaista keveyttä, “perhosia vatsassa” -oloa, syvällä sisimmässäni niin fyysisesti kuin emotionaalisestikin. Keskukseni oli tyhjä ja silti jotenkin pyörteinen. Sellainen heilahtelu ja kaiken myötäily tuntui ahdistavalta.

Tuon takauman avulla näin miten kaikki on kehoni dynamiikassa vuosien saatossa pyörähtänyt ympäri. Ennen olin sisältä hatara ja pinnalta jäykkä ja umpeutunut. Nyt minulla on kehossani tunne vahvasta maayhteydestä ja sen suomasta voimasta ja vakaudesta. Vakauden antaman turvallisuuden tunteen perustalla tuntuu mukavalta, kun olo pinnalla kuplii.

Olennaista onkin, mihin mikäkin energia on sijoittunut. Jos keveys ja liikehdintä on keskuksessamme, se tuntuu epävarmuutena. Keskuksen tulisi olla vakaa ja hiljainen. Jos puolestaan pinta on liikkumaton, jää sekä luontainen ilmaisumme että vuorovaikutuksemme vajavaiseksi.

Joogalla moni on voinut tiedostaa omassa elämässään epätasapainon syitä ja kääntänyt omat haitalliset elämäntavat elämälle suotuisammiksi. Voimme joogaharjoittelulla rakentaa itseämme uudelleen myös energeettisesti, jolloin tunnemme vaikutukset niin fyysisessä kehossa kuin tunne-elämässämmekin.

AU GRÉ DU VENT

Nous avons tous toujours un équilibre. Même quand on est en déséquilibre, nous avons un équilibre. Les mauvaises habitudes ou bien les pensées négatives obligent notre système à se battre continuellement pour pouvoir s’adapter aux perturbations et puis pour les inclure dans le tout. Le système se bat toujours aussi pour un meilleur équilibre.

Hier, en contemplant le doux mouvement des fleurs dans le vent, il m’était facile de m’identifier avec la légère ondulation des tiges et d’être comme elles, légère et de me laisser aller avec le courant. Puis, ça m’a associé par rapport à ma vie d’il y a bien longtemps. Une sensation vive est arrivé pour me rappeler comment je sentais souvent ce genre de légèreté, des papillons dans le ventre, dans mon centre. Aussi bien dans mon centre physique qu’émotionnel. À l’époque mon centre était vide et pourtant plein de perturbations. Cette sorte d’agitation créait des angoisses et des peurs en moi.

Par cette vision rétrospective, je me suis rendu compte, comment dans la dynamique de mon corps, tout a basculé avec les années. Avant, j’étais fragile à l’intérieur et plutôt fermée et rigide à la surface. Maintenant, dans mon corps, j’ai un sentiment d’être connectée avec la Terre et d’avoir une force et une stabilité. Enracinée dans cette stabilité, je me sens bien avec des bulles et des brises à la surface. 

Ce qui compte, c’est comment l’énergie vitale en nous se situe. Si la légèreté et le mouvement sont dominants dans notre centre, ça crée un sentiment d’insécurité. Le centre est censé être stable et tranquille. Par contre, si la surface ne bouge pas, notre expression naturelle et notre interaction en sont diminuées. 

C’est grâce à la pratique du yoga que beaucoup de gens ont pu identifier des raisons pour leur déséquilibre et qui par la suite ont pu transformer les habitudes néfastes pour les habitudes plus favorables à la vie. Avec la pratique du yoga, nous pouvons nous reconstruire énergétiquement et nous pouvons voir ces changements aussi bien dans notre corps physique que dans notre vie émotionnelle.

FLOWER IN THE WIND

We all have always some kind of balance. Even when we are out of balance, we have a balance. The bad habits and negative ways of thinking that last long, change this balance. On the one hand, the system needs to fight constantly to adapt to the disturbances and to include them into itself. On the other hand, the system also strives for a better balance. 

Yesterday when I was contemplating the soft movement of the flowers in the wind, it felt easy to get along with this wavering movement and to be light and letting go of control. Then this feeling was associated from similar feelings from my earlier life. I got a clear memory how I used to feel this kind of lightness, butterflies in my stomack, deep inside. My center was empty, but still it had some turbulent movement also. That kind of movement made me feel anxious.

Through that retrospective moment I realized how everything in my body’s dynamics had changed throughout the years. I used to be fragile inside and stiff and closed on the surface. Now I have this feeling in my body that I’m strongly connected to the Earth and its strength and stability. With this still base it feels good to be bubbling on the surface.

What is essential, is how the vital energy in our body is located. If the lightness and movement are controlling the center, we feel insecure. The center should be stable and still. If the surface is immobile, it means our natural expression and our interaction both remain partial.

It’s thanks to yoga practice many people have become aware of the reasons for the energetic imbalance and then have been able to transform the destructive habits to more favorable ones. We really can rebuild ourselves energetically through the yoga practice and we can see the results as well in our physical body as in the emotional life.

Ahimsā-Satya

A week ago I had a yoga training weekend during which we talked about Ahimsa, non-violence and Satya, truthfulness. We concluded that in real life you can’t separate these two. We also agreed that if you sincerely follow these principles in your heart, that’s all you need. All the other yoga philosophical principles are included in these two.

A few days later I had a real life situation in which I could reflect both Ahimsa and Satya in me. I was traveling on the metro and witnessed a conversation that somehow touched me. While talking about Tove Jansson, late Finnish author and artist, a young lady made fun of her in a very mean way. My heart sank to the floor. I grasped that moment to find out why I felt so hurt. Was this lady being violent? And was she telling the truth or violating it?

In my mind the young lady didn’t understand the quality of Tove Jansson’s work and that’s why she couldn’t give an appropriate evaluation of her. I felt her point of view was not true. But why did I think she was wrong and not me? Could it just be so simple that we had a different opinion?

The different opinion with someone can make your emotions rise, but at that point Satya came to my mind and I was thinking what is the truth about Tove Jansson. I realized that nobody can be evaluated truthfully, because the artistic work is always a question of taste and personal appreciation. I can see meaningful things in her work, but these things don’t necessarily open to someone else. I can accept that.

But what if you bring Ahimsa to this, the total respect of the life of the other person? Then you could never make fun of the other. You can not like someone’s art, but if you make fun of it, it means you look the art also through the eyes of non-love. And that means you can’t see the truth.

When there’s not total love, there’s never the truth either. The truth can be seen only through the eyes of love which means without your mind’s evaluation. I guess many yoga practitioners have strong feelings of injustice, when they realise that love is missing. Then you also know that the evaluation is not true. The harmony remains in me when people dislike what I like if they still love what they don’t like. 😀

AHIMSĀ-SATYA

Il y a une semaine, j’ai eu un week-end de formation en yoga où nous avons parlé de Ahimsa, non-violence, et Satya, véracité. Nous avons conclu dans nos partages qu’en réalité ces deux principes sont inséparables. Et qu’en fait, nous n’avons besoin d’aucun autre principe dans la vie, si nous suivons ces deux principes dans notre cœur. Les autres principes de la philosophie du yoga y sont inclus.

Deux jours plus tard, j’étais dans une situation de vraie vie dans laquelle j’ai pu explorer les échos de Ahimsa et Satya en moi. Dans le métro, j’ai entendu une conversation qui m’a touchée. Une jeune femme rigolait en se moquant de Tove Jansson, une auteure et artiste finlandaise regrettée. Ça m’a  violemment pincé le cœur. Je me suis arrêtée pour sentir ce qui me faisait réellement mal. Était-ce la violence verbale de la jeune femme? Ou bien la non-véracité de sa parole? Ou peut-être les deux ensemble?

Ma réflexion allait comme ça: Cette jeune personne n’avait pas compris l’exquisité de l’œuvre de Tove Jansson et pour cette raison ne pouvait pas l’évaluer correctement. De mon point de vue son point de vue 😄 n’était pas véridique. Mais pourquoi ai-je pensé que c’était elle qui avait tort et pas moi? C’était peut-être tout simplement une différence d’opinion entre deux personnes.

Une différence d’opinion peut parfois faire surgir les émotions, mais dans ce moment-là, j’ai pris Satya comme support pour ma réflexion et je me suis posé la question ce qui était vrai concernant l’art de Tove Jansson. J’ai constaté qu’on ne peut pas évaluer l’art de quelqu’un, car une œuvre artistique est une expérience personnelle et ainsi toujours une question de goût. Je peux voir dans son art des choses significatives qui ne touchent pas quelqu’un d’autre ou ne lui sont pas accessibles. Ça, c’est facile d’accepter.

Mais quand on aborde Ahimsa, le respect total de toute vie, on se rend compte qu’on pourrait jamais se moquer de l’autre, même si on comprendre pas son art. Et si on se moque, on regarde avec les yeux sans amour ce qui veut dire qu’on ne peut pas voir la vérité. S’il n’y a pas d’amour, il n’y a pas de vérité. La vérité peut être vue seulement à travers l’amour, c’est-à-dire sans l’évaluation mentale. 

Les gens qui pratiquent le yoga ont des sentiments forts, lorsqu’il n’y a pas d’amour! C’est par le manque d’amour qu’on sait aussi que le point de vue n’est pas véridique. Personnellement, je garde mon harmonie intérieure quand les gens n’aiment pas ce que j’aime. À condition qu’ils aient de l’amour pour ce qu’ils n’aiment pas. 😁

AHIMSĀ-SATYA

Viikko sitten päättyneessä joogakoulutusviikonlopussa käsittelimme Ahimsaa, väkivallattomuuta, ja Satyaa, totuudenmukaisuutta. Tulimme keskusteluissamme siihen johtopäätökseen, että niitä ei voi todellisuudessa erottaa toisistaan. Ja että toisaalta, mitään muuta ohjenuoraa ei elämässä tarvita, jos näitä sydämessään seuraa. Muut joogafilosofiset periaatteet sisältyvät näihin kahteen.

Pari päivää myöhemmin olin tosi elämän tilanteessa, jossa saatoin tunnustella Ahimsan ja Satyan kaikuja itsessäni. Kuulin metrossa keskustelun, joka liikautti minussa jotain. Eräs nuori nainen nauroi pilkallisesti puhuessaan Tove Janssonista. Se puristi sydämeni kivuliaasti kasaan. Nappasin hetkestä kiinni ja mietin, miksi minua sattui. Johtuiko se siitä, että nainen oli sanavalinnoillaan väkivaltainen? Vai tuntuiko hänen puheensa totuuden vääristely minussa kipuna?

Ajatukseni kulki niin, että tuo nuori ihminen ei ymmärtänyt Tove Janssonin taiteen erityisyyttä ja siten hän ei voinut antaa oikeaa arviota. Minusta hänen näkökulmansa ei ollut totuudenmukainen. Mutta miksi ajattelin, että hän oli väärässä enkä minä? Olisiko asia niin yksinkertainen, että meillä on eri näkemys?

Eriävistä mielipiteistä voi toki tulla joskus tunteet pintaan, mutta tässä kohtaa otin ajatteluni tueksi Satyan ja mietin, mikä on totta Tove Janssonin taiteen suhteen. Totesin, että eihän ketään voi arvioida totuudenmukaisesti, koska taiteellinen tuotanto on henkilökohtainen kokemus ja siten aina makukysymys. Minä voin nähdä hänen työssään itselleni merkittäviä asioita, mutta jollekin toiselle ne eivät avaudu tai ne eivät kosketa. Se on helppo hyväksyä.

Mutta kun tuohon rinnalle tuo Ahimsan eli toisen ihmisen elämän täyden kunnioituksen, ei koskaan voisi pilkata toista, vaikka ei ymmärtäisi tämän taidetta. Ja jos sitä pilkkaa, silloin taidetta katsoo rakkaudettomin silmin ja se taas tarkoittaa, ettei totuutta voi nähdä. Jos ei ole rakkautta, ei ole myöskään totuutta. Totuuden voi nähdä vain rakkauden läpi eli ilman mielen arviota. 

Joogaavilla ihmisillä tulevat voimakkaat epäoikeudenmukaisuuden tunteet pintaan, kun rakkaus puuttuu! Silloin myös tietää, että näkemys ei ole totuudenmukainen. Itselläni pysyy hyvinkin sisäinen harmonia, kun ihmiset eivät pidä siitä, mistä minä pidän. Kunhan he rakastavat sitä, mistä eivät pidä. 😄

Free and connected

The image of yoga and yoga practitioners was for a very long time that of austerity, renouncement and asceticism. Many ancient yoga texts talk about this kind of ruthless self-discipline too. Patañjali’s yoga philosophy is aligned with this tendency as it underlines the importance of mental discipline. One essential part of that discipline is the art of detachment, vairāgya.

In the beginning of Samādhi pāda Patañjali mentions vairāgya as a means to get rid of the fluctuations of the mind. The detachment from the mind’s content is achieved through constant work of awareness (abhyāsa). The first step in meditation is to understand the mechanisms of the mind. Only then you can start to detach from your thoughts. In the beginning, this is what meditation practice is for everybody: understanding to what extent the mind controls us.

In Sādhana pāda where Patañjali talks about the kleśas – the afflictions of human life – he brings up the same subject from a different perspective. Rāga (desire) and dveśa (aversion) are the reasons for our mind to keep on moving. We have desires and aversions which are mostly based on our emotions which in turn are imprints from our earlier experiences. Our past makes our mind create images and tensions and requires an inner play through which we can satisfy a psychological need to feel we’re in control.

When we feel emotionally weak, we might take a cup of coffee not to face that momentarily feeling of weakness. It’s our habits that command us to quench any kind of thirst and not to face difficult emotions. Yoga teaches us the contrary. Don’t create habits. Cultivate patience. Face all your feelings.

The word ”detachment” is of course a translation and as such it’s one interpretation of this sanskrit term. It’s important to understand the deep meaning of vairāgya. Why is detachment important? Because being attached is against life’s flow. But is detachment the opposite of attachment? Should we talk about non-attachment?

When you are detached, you are no longer in connection whatever your object of detachment is. Where as in a non-attachment state, you are not attached, but you are in connection with the object or the other person. This is the healthiest way to be in relation with others, with things and situations. Not to be attached, not to be detached, but to be non-attached.

I believe that practicing any form of yoga with surrendering, sincerity and openness leads to a new life. It creates a new person whose values are not based on mental images of morality. We discover deep ethics we all are born with. It’s the trueness of our soul. When this part of you takes over, it releases the needs of your ego, your mind. You are in peace and you are connected.

Detachment is about mentally controlling your attachments where as non-attachment is freedom from your attachments. In that freedom there’s love and connection to all. 

LIBRE ET CONNECTÉ

L’image du yoga et des pratiquants du yoga était pendant longtemps celle de l’austerité, du renoncement et de l’ascétisme. Beaucoup de texts anciens du yoga parlent aussi de ce genre d’auto-discipline impitoyable. La philosophie du yoga de Patañjali s’aligne bien avec ces tendances en soulignant l’importance de la discipline mentale. Une partie essentielle de cette discipline est l’art de détachement, vairāgya

Au début de Samādhi pāda, Patañjali évoque vairāgya comme le moyen de se débarrasser des fluctuations mentales. Le détachement des contenus du mental est atteint par un travail constant et conscient (abhyāsa). Le premier pas dans la méditation est de comprendre les mécanismes du mental. Ce n’est qu’après, que nous pouvons commencer à nous détacher des nos pensées. La méditation débute pour tout le monde par la compréhension sur quelle mesure nous sommes contrôlés par notre mental.

Dans le Sādhana pāda où Patañjali parle des kléśas – les afflictions de la vie humaine – il traite du même sujet d’une autre perspective. Rāga (désir) et dveśa (aversion) sont la raison pour laquelle notre mental continue le mouvement. Nos désirs et nos aversions sont basés sur nos émotions qui, elles, de leur part, sont des empreintes de nos expériences antérieures. Notre passé fait créer à notre mental des idées et des tensions et cela demande un jeu intérieur nous permettant de satisfaire un besoin psychologique: avoir le sentiment d’être en contrôle.

Lorsque nous nous sentons émotionellement faibles, nous prenons peut-être une tasse de café pour ne pas faire face à ce moment de faiblesse. C’est nos coutumes qui commandent et qui font qu’on va apaiser un besoin et éviter une émotion difficile. Le yoga nous apprend le contraire. Ne créons pas d’habitudes. Cultivons la patience. Faisons face à toutes les émotions. 

Le mot ”détachement” est une traduction et ainsi une interprétation du terme sanskrit. Il est important de comprendre la signification profonde de vairāgya. Pourquoi le détachement est important? Parce qu’être attaché est contre la vie. Mais est-ce que le détachement est l’opposé de l’attachement? Devrions-nous parler plutôt de non-attachement?

Car lorsque nous sommes détachés, nous ne sommes plus en connexion avec l’object de notre détachement. Tandis que dans un état de non-attachement, nous ne sommes pas attachés, mais nous sommes toujours en connexion avec l’objet ou l’autre. C’est la façon la plus saine d’être en relation avec les choses, les situations et les autres. Ne pas être attaché, ne pas être détaché, mais être non-attaché. 

Je suis convaincue que la pratique de n’importe quelle forme de yoga avec l’abandon, la sincérité et l’ouverture du cœur nous mène dans une nouvelle vie. La pratique crée une nouvelle personne dont les valeurs ne sont pas basées sur les images mentales de moralité. Nous découvrons une éthique profonde avec laquelle nous sommes tous nés. C’est la vérité de notre âme. Quand cette partie de nous prend le dessus, ça libère et fait disparaître les besoins égotiques. Nous sommes en paix et connectés. 

Le détachement veut dire contrôler mentalement nos attachements. Le non-attachement veut dire la liberté par rapport à nos attachements. Dans cette liberté, il y a l’amour et la connexion avec tout le monde. 

VAPAA JA YHTÄ KAIKEN KANSSA

Mielikuvat joogasta ja joogan harjoittajista olivat vuosikymmenten ajan varmastikin ankaruuden, kieltäymyksen ja asketismin värittämiä. Myös monet muinaiset joogatekstit puhuvat tämänkaltaisesta armottomasta itsekurin harjoittamisesta. Patañjalin joogafilosofia on aivan linjassa näiden suuntausten kanssa alleviivatessaan mielen tason itsekurin merkitystä. Eräs olennainen osa itsekuria on irtipäästämisen taito, vairãgya.

Samādhi pādan alussa Patañjali mainitsee vairãgyan yhtenä keinona tyynnyttää mielen alituinen liikehdintä. Irtipäästäminen mielen sisällöistä tapahtuu systemaattisen ja tietoisen työskentelyn (abhyāsa) myötä. Ensimmäinen askel meditaatioon onkin mielen mekanismien ymmärtäminen. Vasta sen jälkeen voi alkaa irrottautumaan ajatuksistaan. Alussa tilanne kuitenkin kaikilla on aikalailla sama: Alamme nähdä, miten tiukassa kontrollissa mielemme pitää meitä.

Sādhana pādassa, jossa puheena ovat kleśat, inhimillisen kärsimyksen syyt, Patanjali tuo uudelleen esille saman teeman vähän eri perspektiivistä. Rāga (mielihalut) ja dveśa (torjutut asiat) ovat syynä sille, miksi mielemme käyttäytyy näin. Mielihalut ja torjunnat perustuvat pääasiassa emootioillemme, jotka taas ovat aiempien kokemuksiemme aikaansaamia ehdollistumia. Menneisyytemme luo mielessämme kuvia ja jännitteitä. Tällä sisäisellä pelikentällä meillä on psykologinen tarve tuntea, että asiat ovat hallinnassamme.

Vastaamme tähän tarpeeseen myös toimimalla tietyllä tavalla. Kun vaikkapa tunnemme olomme emotionaalisesti hauraaksi, saatamme juoda kupin kahvia vain välttääksemme tuon haurauden kokemisen. Käsky siihen tulee meille jo tavaksi muodostuneesta mallista sammuttaa milloin mikäkin jano ja olla kohtaamatta vaikeita tunteita. Jooga opettaa meille päinvastaista käyttäytymistä. Älä luo tapoja. Ole kärsivällinen. Kohtaa kaikki tunteesi.

Sana ”irtipäästäminen” on käännös ja siten myös sanskritinkielisen termin tulkintaa. On kuitenkin tärkeää ymmärtää vairāgyan syvä merkitys. Miksi irtipäästäminen on tärkeää? Koska takertuneena oleminen on elämänvastaista. Mutta onko irtipäästäminen takertumisen vastakohta? Vai pitäisikö puhua takertumattomuudesta?

Kun olet päästänyt irti, et ole enää yhteydessä siihen, mikä ikinä olikin takertumisen kohteesi. Kun taas jos olet takertumattomuuden tilassa, et ole takertuneena, mutta olet silti yhteydessä kyseiseen kohteeseen tai toiseen ihmiseen. Tämä on tervein tapa olla suhteessa toiseen ihmiseen tai mihin tahansa tilanteeseen. Ei olla takertuneena, ei irtipäästäneenä, vaan takertumattomana. 

Olen vakuuttunut, että mikä tahansa joogaharjoitus, johon itse suhtautuu antaumuksella, vilpittömyydellä ja avoimuudella, vie kohti uutta elämää. Harjoitus luo meistä jokaisesta uuden ihmisen, jonka moraali ei perustu mielikuviin eettisestä kehityksestä. Ihminen pääsee yhteyteen oman syvän etiikkansa kanssa, sen sydämen arvojärjestyksen, jonka kanssa jokainen meistä on syntynyt. Kun sielun syvyys avautuu, se pyyhkii tieltään turhana kaikki egon tarpeet. Silloin ihminen on omassa rauhassaan ja yhteydessä muihin.

Irtipäästäminen on egon kontrollia eli sitä, että mielessään irrottaa takertumisen kohteesta. Kun taas takertumattomuus on vapautta. Ja vapaus, jossa muut ovat yhteytemme piirissä, on rakkautta. 

Why do you practice yoga?

People who practice yoga, practice things that seem meaningless for many. They sit. They watch their minds move, their energy change. They are even interested in facing their fears whenever they appear. The most significative fear for them is the fear of death. And then comes a day also people around the yoga practitioners understand that those practices have led them somewhere! To a solid peace.

The Yoga Sutra of Patanjali describes the real human freedom and gives advice how to reach it. Patanjali enumerates the obstacles to freedom and shows the way through them. One can’t be free as long as one has tensions and fears.

The first part of the text talks about the fluctuations of the mind that remain the same through your life unless you start to guide our mind consciously. If you can’t get outside of your mind, the energy, the emotions and the physical body all express the same than the mind. If the mind is tense and stressed, so is the body.

It’s very complicated to control the mind if you don’t practice it regularly or even daily. Even if we succeeded to control the mind for a moment, a thought that rises then will create a chain reaction in the nervous system. The body feels chaotic.

Now that the world is holding its breath before COVID-19, many people are scared to death. Some people are scared because others are scared. The energy is contagious. Some others are scared of losing security. And many are aware that they might lose their life. 

A yoga practitioner faces these kind of feelings also outside the crises. That’s why a crises doesn’t change much in a yoga practitioner’s life. Now (s)he can see how efficient her/his practice has really been. In any case, (s)he’s inspired to go on with her/his practice, because (s)he wants to be free! And this freedom means to be free of your own scary thoughts!

POURQUOI PRATIQUONS-NOUS LE YOGA?

Les pratiquants de yoga pratiquent des choses qui peuvent sembler insignifiantes pour les autres. Ils/elles restent assis(es). Ils/elles observent leurs pensées, leur énergie qui change. Ils/elles souhaitent même faire face aux peurs dès qu’elles apparaissent. La peur la plus remarquable est la peur de la mort. Et puis arrive le jour où les gens autour des pratiquants de yoga comprennent que ces pratiques ont mené les pratiquants quelque part. À une paix solide.

Le Yoga Sutra de Patanjali décrit la vraie liberté humaine et donne des conseils pour l’atteindre. Patanajali énumère les obstacles à la liberté et montre la voie à travers eux. Personne ne peut être libre tant qu’il/elle a des tensions et des peurs. 

Le premier chapitre du texte parle des fluctuations mentales qui demeurent facilement les mêmes pendant toute une vie à moins que nous commencions à guider nos pensées consciemment. Tant que nous ne pouvons pas nous distancier de nos pensées, l’énergie, les émotions et le corps physique, tout en nous exprime ce qui se passe dans le mental. Lorsque le mental est tendu et stressé, le corps l’est aussi. 

Il est très compliqué de contrôler le mental si nous ne pratiquons pas le yoga régulièrement sinon quotidiennement. Même si nous arrivons à contrôler le mental pour un moment, la pensée qui va émerger ensuite, va créer une réaction en chaîne dans le système nerveux. Le corps physique devient aussi chaotique que le mental. 

Maintenant que le monde entier retient son souffle devant le covid-19, beaucoup de gens ont peur. Il y en a qui ont peur parce que les autres ont peur. L’énergie se transmet. Il y en a d’autres qui ont peur de perdre leur sécurité. Et puis il y en a qui ont peur de perdre leur vie. 

Le/la pratiquant(e) de yoga fait face à cette sorte de situations aussi en dehors des crises. Maintenant, c’est le moment de voir combien ces pratiques yoguiques ont été efficaces. De toutes les façons, nous sommes inspiré(e)s de continuer nos pratiques, parce que nous voulons être libre! La liberté veut dire la liberté par rapport à nos propres pensées craintives.  

MIKSI JOOGAA HARJOITETAAN?

Joogaa harjoittavat ihmiset harjoittelevat asioita, joilla ei välttämättä ole mitään merkitystä. Ennen kuin niillä onkin! He istuvat alas seuraamaan mielenliikkeitään ja energiansa muutoksia. Heitä kiinnostaa omien pelkojensa kohtaaminen milloin ikinä niitä ilmeneekin. Merkittävin pelko heille on kuolemanpelko. Ja sitten tulee päivä, jolloin myös ihmiset joogaajan ympärillä ymmärtävät, että noilla harjoituksilla on päästy jonnekin. Tukevaan rauhan tilaan.

Patanjalin Joogasutra-teksti puhuu ihmisen todellisesta vapaudesta ja kertoo, miten se saavutetaan. Patanjali kertoo niistä esteistä, jotka tekevät vapauden mahdottomaksi ja näyttää tien esteiden läpi. Ihminen ei nimittäin ole vapaa niin kauan kuin hänessä on jännityksiä ja pelkoja.

Ensimmäisenä Joogasutra tuo esiin mielenliikkeet, jotka pysyvät samankaltaisina läpi elämän, ellemme ala ohjata mieltämme tietoisesti. Jos ihminen ei pääse mielenliikkeittensä ulkopuolelle, seuraa tästä se, että energia, tunteet ja keho ilmaisevat samaa kuin mieli. Jos mieli on jännittynyt ja stressaantunut, niin on kehokin. 

Mieltä on vaikea hallita, jos sitä ei harjoita säännöllisesti tai jopa päivittäin. Vaikka onnistuisimmekin pitämään mielen kontrollissa jotenkin, jo hetkeksi mielen valtaama ajatus sysää liikkeelle ketjureaktion hermostossa. Keho täyttyy mielen kaaoksella.

Nyt kun maailma pidättää hengitystään koronaviruksen edessä, moni pelkää kuollakseen. Jotkut pelkäävät siksi, kun muut pelkäävät. Muiden energia tarttuu. Jotkut toiset taas pelkäävät turvan menettämistä. Monella käy myös mielessä, että elämä voi päättyä. 

Joogaaja harjoittelee näiden asioiden kohtaamista omassa elämässään muulloinkin kuin kriisiaikoina. Siksi kriisi ei muuta joogaajan elämää. Nyt voidaan katsoa, miten harjoitus on todellisuudessa vaikuttanut. Joka tapauksessa joogaaja on inspiroitunut jatkamaan harjoituksiaan, koska hän haluaa olla vapaa! Tämä vapaus tarkoittaa vapautta omista pelottavista ajatuksista.

When the body remembers

When I teach yoga, my aim is to guide my students deep inside of themselves. What does it mean when we go to the depths of our being? Not only we go deep in our body’s reality, but we also go back in time. We gradually move toward something that has always been there meeting also with the experiences that has come after. That’s why traveling in time helps us to reach the innocence we once were. 

Traveling back in time doesn’t mean surrendering to imagination, but into reality. This is usually possible only when you have practiced consciously with your body for years. It has become sensitive and stable due to patient, gentle and intelligent work. If you respect your body, it starts to remember and to tell its story whereas a forceful practice blocks everything in the body. 

The body is able to remember different experiences the mind has forgotten. That’s why our body can make us travel far away in our past, because all the remote experiences are still in the body. We can get back to the feeling of being pure and open-minded like a child and we can remember the experience of a physiological change or a transformation. That’s why we can also remember our birth, for example. Not with our minds, but with the body. The body is miraculous when it’s healthy.

But when the body starts to remember, it needs to be stable in its energies. Otherwise the feelings, moving energies and physiological memories can be overwhelming. You need to understand how to deal with the energies that try to achieve a new, better balance. That’s why a daily asana practice is necessary for your growth. It gives you understanding of the reality instead of your individual reality. When you can distinguish these two “realities”, you know how to guide yourself towards growth and balance.

LE CORPS SE SOUVIENT

Quand j’enseigne le yoga, mon but est de guider mes élèves dans leur propre profondeur.  Pour aller dans les profondeurs de soi-même non seulement nous nous installons dans les profondeurs des ressentis de notre corps, mais nous pouvons aussi remonter plus loin dans le temps. Peu à peu, nous nous approchons du cœur de notre être qui a toujours été là et nous faisons face à des expériences qui sont survenues après le début de notre vie. Le voyage dans le temps nous aide aussi à reconnaître en nous l’innocence que nous avons été. 

Il est essentiel de comprendre que nous ne voyageons pas dans l’imagination, mais dans la réalité. Ceci est possible seulement quand nous avons pratiqué consciemment avec le corps pendant des années. Le corps est devenu sensible et stable dû à un travail patient, doux et intelligent. Si vous respectez votre corps, il vous raconte son histoire. Et si vous pratiquez en forçant le corps, il se bloque et ne vous révèle pas grand chose. 

Le corps se souvient des expériences lointaines aussi quand le mental a oublié. C’est pour ça que le corps peut nous emmener très loin dans le passé, car il a toutes les expériences en lui. Nous pouvons nous souvenir de notre pureté originelle ou bien un changement physiologique dans le corps, comme la naissance, par exemple. Notre mental est incapable de s’en souvenir, mais notre corps ne l’est pas. Le corps est un miracle, surtout quand il est en bonne santé. 

Et quand vient le moment où le corps commence à se souvenir, il vaut mieux être énergétiquement stable. Sinon les émotions, les sensations, les énergies et les souvenirs physiologiques peuvent nous submerger. Nous devons savoir comment recevoir toutes ces informations, lorsque tout en nous est à la recherche d’un meilleur équilibre. C’est pour ça que la pratique quotidienne des asanas est indispensable pour la croissance spirituelle. Par la pratique, nous acquérons une compréhension de ce qu’est la réalité et de ce qu’est notre réalité individuelle. Lorsque nous pouvons distinguer les deux, nous savons aussi comment nous guider vers la croissance et l’équilibre. 

KUN KEHO ALKAA MUISTAA

Kun opetan joogaa, on tarkoituksenani johdattaa oppilaani heidän omaan syvyyteensä. Mitä se sitten tarkoittaa, kun menemme itsessämme syvemmälle? Emme pelkästään asetu syvälle kehomme todellisuuteen, vaan pääsemme myös ajassa taaksepäin. Menemme vähitellen sitä kohti, mikä meissä on aina ollut ja kohtaamme erilaisia kokemiamme asioita, jotka ovat tapahtuneet elämämme alun jälkeen. Siten ajassa matkaaminen auttaa meitä tuntemaan sen viattomuuden, joka joskus olimme. 

Emme silti matkusta mielikuvissa, vaan todellisuudessa. Tämä on yleensä mahdollista vain, kun ihminen on tehnyt tietoista kehollista harjoitusta vuosien ajan. Keho on tullut vakaaksi ja herkäksi kärsivällisen, lempeän ja viisaan työn ansiosta. Jos kunnioitat kehoasi, se alkaa muistaa ja se kertoo tarinaansa, kun taas jos harjoittelet voimaillen ja pinnistellen, keho menee tukkoon. 

Keho muistaa kokemukset, vaikka mieli olisi ne unohtanut. Siksi keho voi kuljettaa meidät vaikka kuinka kauas menneisyyteemme, koska kokemukset ovat edelleen siinä. Me voimme päästä takaisin siihen tunteeseen, kun olimme vielä puhtaita ja avoimia tai muistamme miten koimme jonkun muutoksen kehossamme, esimerkiksi syntymämme. Mielemme ei voi tätä muistaa, mutta kehomme voi. Keho on ihmeellinen silloin kun se on terve.

Kun keho sitten alkaa muistaa, sen tulisi olla energeettisesti vakaa. Muuten tunteet, tuntemukset, energiat ja fysiologiset muistumat voivat olla liikaa. Meidän täytyy tällöin ymmärtää, että kaikki meissä etsii uutta, parempaa tasapainoa. Päivittäinen asanaharjoitus on suorastaan välttämätön henkistä kasvua ajatellen. Siitä seuraa ymmärrys, mikä on todellisuus ja mikä on yksilöllisen mielemme todellisuus. Kun osaamme erottaa nämä kaksi, tiedämme, miten ohjata itseämme henkistä kasvua ja tasapainoa kohti. 

⟢ Honesties ⟣

Usually when we talk about the cornerstones of the yoga philosophy, the concepts of Ahimsa and Satya are brought forward. That’s not a surprise, because these principles don’t belong only to the philosophy of yoga, they are very closely linked to anybody’s life. And we are dealing with these things every single day. 

I have often heard that Satya, the truthfulness, shouldn’t never be valued more highly than Ahimsa, the principle of non-violence. We should be truthful, but not to the detriment of hurting somebody. This kind of emphasis is not directly found in the Yoga Sutra of Patanjali. Actually, on the contrary. Yama – all five principles under which the yoga practitioner observes and practices self-discipline – are all equal. They are equal also because they all somehow include all others and are interweaved. 

As life is complex, so is yoga philosophy that teaches us how to live a good life. If you live your life intellectually, it’s a big challenge to live up these principles of respecting all life and being truthful. It can seem even impossible, because sometimes it feels that if you obey to one principle you have to give up another one. Mind has its limits. The heart doesn’t have limits. It understands everything. 

There are many sides to truthfulness. What about for example when our words in their truthfulness touch people or even hurt them, and those same words finally change their life in a good way? And that’s the point! The criterium cannot be whether the truth hurts, but on one hand, why do we say what we say and on the other hand and where do our words lead the other. 

The ultimate criteria is still Ahimsa, but it’s an experience in our heart. When we act from LOVE and for life, we know what is right. We find the right words and we have the courage to express what is to be expressed even if we hurt somebody momentarily. 

Love is responsibility. Responsibility is understanding the necessity of growth in life. That’s why our honesty can sometimes hurt and still be the right thing to do. If honesty leads to growth, it usually is justified.

LA VÉRITÉ BLESSANTE

On entend souvent dire que Satya, véracité, ne devrait pas évincer Ahimsa, non-violence. Nous sommes censés être honnêtes et véridiques, mais sans blesser personne avec notre vérité. Toutefois, ce n’est pas sur cette idée que le Yoga Sutra de Patanjali insiste. C’est presque le contraire. Les cinq principes – Yama – que nous observons en nous et sous lesquels nous pratiquons la discipline, sont tous égaux. Ils sont égaux aussi, parce qu’ils se contiennent les uns les autres et s’enchevêtrent.

La vie est complexe et la philosophie du yoga l’est naturellement aussi, en étant un système qui aide à construire une vie saine et équilibrée. Si nous vivons notre vie intellectuellement, ça serait un grand défi de vivre selon ces principes qui respectent toute expression de vie. Ça peut nous paraître même impossible, vu qu’en suivant un règle, nous avons l’impression de devoir en laisser tomber un autre. Le mental a ses limites. Le cœur n’en a pas. Il comprend tout.

Il y a plusieurs facettes à la véracité. Par exemple, nos mots dans leur vérité peuvent toucher quelqu’un ou même faire mal à quelqu’un et par là, ils changent quelque chose en bien en eux. Le critère n’est pas si la vérité fait mal, mais plutôt pourquoi nous émettons ce que émettons et en plus, où nos mots vont conduire l’autre.

Le critère ultime est toujours Ahimsa, mais c’est une expérience dans notre cœur. Lorsque nous agissons à partir d’amour et pour la vie, nous savons ce qui est juste. Nous trouvons les mots justes et nous avons le courage d’exprimer ce que nous devons exprimer même quand ça fait mal à quelqu’un dans un moment donné. 

L’amour est responsabilité. La responsabilité veut dire la compréhension de la nécessité de grandir dans la vie. C’est pour ça que l’honnêté peut parfois faire mal, car elle fait grandir.  Et si elle amène l’autre à grandir, elle est justifiée. 

TOTUUS SAA SATTUA

Puhuttaessa joogafilosofisista elämää järjestävistä kulmakivistä, tuodaan usein esiin Ahimsan ja Satyan merkitystä. Eikä ihme, sillä nämä asiat eivät kuulu yksinomaan joogafilosofiaan, vaan liittyvät tiiviisti kaikkien ihmisten elämään. Me olemme tekemisissä näiden asioiden kanssa jopa päivittäin. 

Monesti kuulee korostettavan, että Satya, totuuden puhuminen ei saa jyrätä väkivallattomuuden ihannetta (Ahimsa). Meidän tulisi siis olla rehellisiä ja totuudellisia loukkaamatta rehellisyydellämme. Patanjalin Joogasutra-tekstistä ei tällaista painotusta kuitenkaan löydy. Oikeastaan päinvastoin. Yama – ne asiat, joiden suhteen joogaa harjoittavan tulee haluta pitää itsekuria – ovat kaikki keskenään samanarvoisia. Ne ovat samanarvoisia myös siksi, että ne ovat kaikki toistensa osia ja kutoutuvat toisiinsa.

Elämä on monisyistä ja niin on joogafilosofiakin, joka tarjoaa eväitä hyvään elämään. Jos elämää elää älyllisesti, on suuri haaste voida elää näiden periaatteiden mukaisesti. Silloin voi nimittäin näyttää siltä, että kun yhtä periaatetta toteuttaa, joutuu luopumaan toisesta. Mielen rajat tulevat helposti vastaan, kun taas sydämellä ei tällaisia rajoja ole. Sydän ymmärtää kyllä.

Totuudellisuudessa on monta puolta. Jos esimerkiksi sanamme kaikessa totuudellisuudessaan koskettavat jotakuta jopa satuttavasti, koska ne osuvat ja sitten lopulta vaikuttavat elämää parantaen, niin se muuttaakin kaiken. Kriteeri ei voikaan siis ole se, loukkaako joku asia, vaan yhtäältä se, miksi sanomme, mitä sanomme ja toisaalta, mihin tekomme ja sanamme johtavat.

Ylimmäksi kriteeriksi nousee edelleen Ahimsa, mutta nimenomaan kokemuksena omassa sydämessämme. Kun sanamme nousevat RAKKAUDESTA ja ovat elämän puolella, me tiedämme, mikä on oikein. Me löydämme sanat ja uskallamme sanoa, vaikka hetkellisesti loukkaisimmekin. 

Rakkaus on vastuullisuutta. Vastuu on sitä, että ymmärrämme henkisen kasvun välttämättömyyden hyvän elämän rakennusaineena. Siksi rehellisyytemme voi joskus loukata ja silti olla oikein. Jos se loukkaa jotakuta niin, että siitä seuraa jotain parempaa, on rehellisyys ajanut asiansa.

Presence in growth

When we talk about presence in yoga context, we usually refer to the state of an individual in regard to himself/herself. Some people call presence the state in which there are no thoughts. But even when the mind is not filled with thoughts, the feeling can be scattered and the presence weak, because everything in us influences the quality of our presence. For example if the breathing is affected or if the body experiences something that makes it restless, it makes the presence superficial, if not impossible. We feel a deep presence only when our body doesn’t ask for anything and when it’s settled in peace.

If we consider the presence in a larger context, we need to step out of the bubble of the meditator. For a yoga practitioner it’s not enough that the body, the breathing and the mind are here and now, when (s)he’s alone, because life is interaction with others. That’s why our task is to open our heart to a life that is being present with people. The fruits of the yoga practice can be seen in change of the quality of our presence in communication and interaction with others.

How well can we be present for the other? Do we know how to listen to the other and do we feel with our body what’s going on in the other? Are we only giving our mental attention or are we interacting with the body too? If we are only mentally present, it usually means self-centeredness and prejudicedness in the interaction. 

The first step is to come to the authentic state of presence with the other. And usually when the communication is fluid we can easily be present for the other. But are we able to be present and to meet with the other also when the interaction has some disturbances? Can we still be present when we have difficult and challenging feelings? If we can, that’s one level ahead in presence again.

But we might have a strategy to handle the situations. We might turn our back, we might escape, hide, attack, lye. Or we talk behind someone’s back or do something that helps us not to face the situation – and not to grow. Our emotions can be so overwhelming in the body that they disturb our thinking and prevent us from being present.

After the research on oneself, the most meaningful growth happens with other people in normal life. In the human relations the maturity is measured with the real presence in all situations. The real presence means no strategies at all. It means living your own feelings that emerge and taking responsibility for them. The responsibility means using any emotional energy for your growth in love.

PRÉSENCE EN CROISSANCE 

Quand nous parlons de présence dans le contexte du yoga, nous référons en général à l’état d’un individu par rapport à lui/elle-même. Il y en a qui nomment ’présence’ l’état où il n’y a pas de pensées. Mais même quand le mental est limpide, l’état général peut être dispersé et la présence faible. Tout ce qui se passe en nous, influence la qualité de notre présence. Par exemple, si la respiration est affectée ou si le corps physique ressent quelque chose qui l’agite, ça rend la présence superficielle, sinon impossible. Nous n’avons une présence ancrée que quand le corps laisse tomber ses exigences et se dépose.

Si l’on considère la présence dans un contexte plus large, nous devons sortir de notre monde de méditateur limité à nous-mêmes. Pour un praticien de yoga, la présence du corps, de la respiration et du mental solitaire n’est pas suffisante, car la vie est interaction avec les autres. Dans la perspective de grandir, notre tâche spirituelle est d’ouvrir notre cœur à la rencontre avec les autres. Nous pouvons voir les fruits de notre pratique du yoga dans le changement de la qualité de notre présence dans la communication et dans l’interaction avec les autres.

Pouvons-nous être présents pour l’autre? Savons-nous comment l’écouter et sentons-nous avec notre corps physique ce qui se passe chez l’autre? Si notre interaction veut dire uniquement l’attention mentale et pas celle du corps aussi, ça peut vouloir dire que notre égocentrisme et nos préjugés vont dominer l’interaction.

Le premier pas vers la croissance en présence est un état authentique avec quelqu’un d’autre. Normalement, lorsque la communication est fluide, nous pouvons rester présents pour l’autre. Mais la vraie question est pouvons-nous être présents et pouvons-nous rencontrer l’autre aussi quand l’interaction a des perturbations? Quand nous avons des sentiments difficiles? Si nous pouvons faire face à la situation à ce moment-là aussi, nous avons monté d’un grade dans l’échelle de la présence.

Mais peut-être avons-nous des plans d’action ou des stratégies pour ne pas faire face! Nous pouvons éventuellement tourner le dos, nous échapper, nier, attaquer, mentir. Nous pouvons parler derrière le dos de quelqu’un ou trouver un moyen pour ne pas être là – et pour ne pas grandir. Nous sommes parfois tellement submergés par nos émotions que nous sommes incapables de penser clairement et ceci nous empêche d’être présents.

En tant que praticien de yoga, nous faisons de la recherche sur nous-mêmes, mais la croissance la plus significative se produit toujours dans la vie de tous les jours et par rapport à l’autre. Dans les relations humaines, la maturité est mesurée par la vraie présence dans toute situation. La vraie présence veut dire aucune stratégie. Et cela veut dire vivre les émotions qui émergent quand elles émergent et en prendre la responsabilité. La responsabilité, quant à elle, se traduit par la volonté de se servir de cette énergie émotionnelle pour grandir en amour. 

KASVUA LÄSNÄOLOSSA

Joogayhteyksissä läsnäolosta puhuttaessa viitataan yleensä yksilön olotilaan suhteessa häneen itseensä. Jotkut kutsuvat läsnäoloksi tilaa, jossa mieli on hiljentynyt. Kuitenkin vaikka mieli olisi ajatukseton, olo voi olla ristiriitainen. Läsnäolon laatuun kun vaikuttaa kaikki, mitä meissä on. Jos esimerkiksi hengitys tai keho aistivat tai kokevat jotain sellaista, mikä saa ne levottomiksi, tekevät ne läsnäolosta pinnallisen, ellei mahdottoman. Ihminen tuntee syvää läsnäoloa vasta, kun kehokin on ilman vaateita ja se on asettunut rauhaan. 

Joogan harjoittajalle sekään ei oikeastaan riitä, että keho, hengitys ja mieli ovat tässä ja nyt avoimina ja paineettomina, sillä elämä on vuorovaikutusta. Kun mietitään, mitä läsnäolo laajemmin ottaen on, meidän täytyykin avautua ulos omasta meditaatiokuplastamme, jossa olemme vastatusten ainoastaan itsemme kanssa. Meditoijan tehtävä onkin avautua kasvussaan elämälle, joka on kohtaamisia ihmisten kanssa. Joogaharjoittelun hedelmät näkyvätkin laadullisessa muutoksessa kommunikaatiossa ja laajemminkin vuorovaikutuksessa.

Kuinka hyvin voimme olla läsnä toiselle? Kuuntelemmeko toista ihmistä ja tunnemmeko hänestä asioita myös kehollamme? Jos nimittäin annamme toiselle ainoastaan mielemme huomion, on hyvin todennäköistä, että itsekeskeisyytemme ja ennakkoluuloisuutemme tulevat esteeksi todelliselle vuorovaikutukselle. Ensimmäinen askel onkin olla autenttisesti läsnä toiselle. Kommunikaation sujuessa tässä ei yleensä ole suurta vaikeutta. Mutta kysymys kuuluukin, voimmeko olla läsnä ja kohdata toisen ihmisen silloinkin, kun vuorovaikutuksessa on häiriöitä? Tai kun meillä on vaikeita tunteita? Jos voimme, olemme saavuttaneet jotain merkittävää kehitystä läsnäolossamme.

Meillä voi myös olla omia strategioita, joilla selviämme erilaisista tilanteista. Käännämme ehkä selkämme, pakenemme, piiloudumme, hyökkäämme, valehtelemme. Puhummeko selän takana? Teemmekö jotain, jolla voimme olla kohtaamatta itsemme ja jolla siten menetämme kasvun mahdollisuuden? Joskushan tunteet ovat niin ylitsepursuavia, että selkeä ajattelu on mahdotonta ja tunteiden valtaama keho estää ihmistä olemasta läsnä.

Itsetutkiskelun jälkeen merkittävin kasvu ihmisenä tapahtuu suhteessa muihin ihmisiin. Ihmisen kypsyyttä mitataan aidolla läsnäololla kaikissa tilanteissa. Aito läsnäolo tarkoittaa toimimista ilman strategioita. Se edellyttää, että elämme ne tunteet, jotka ovat tässä ja nyt ja otamme niistä vastuun. Vastuun ottaminen taas tarkoittaa sitä, että käytämme emotionaalisen energian kasvuumme rakkaudessa. 

Photo by Anne