Treasures

We all carry a treasure. We all carry the same treasure, the mystery of life, but they way we express its preciousness is different. Some sing, some paint, some praise the Nature by stepping into Mother Nature’s arms every day. And then there are people who don’t express the miracle of life very visibly, not even to the extent where their body can feel that love life is.

All this is my working field, the treasures of the people. 🏵 🎁 ❤️ As a yoga teacher I’m in contact with the visible and the invisible of the human being. I can feel in my students the love ready to expand, the love which is almost ready to be seen and to be given.

After many years of teaching yoga, I’ve come to the conclusion that those who are almost petrified carrying their treasure, are people who actually understand in their hearts that they’re carrying something extremely precious inside themselves. They just can’t trust anybody else experience the same depth. Or they don’t feel the world deserves to see their treasure.

Some part in me sometimes hopes that these treasure chests open and let the love flow. But a bigger part of me loves that humanness which is present, withdrawn and silent. The potential that can’t show yet. Or ever.

TRÈS OR

Nous avons tous un trésor. Nous portons tous le même trésor à l’intérieur de nous, le mystère de la vie, mais les façons dont nous l’exprimons sont différentes. Certains chantent, certains d’autres font de la peinture et certains encore célèbrent la vie en se donnant dans les bras de la Mère Nature tous les jours. Et puis, il y en a qui n’expriment pas le miracle de la vie visiblement, même pas au point de sentir cet amour dans leurs corps.

Comme tout cela fait partie du champ où je travaille avec les trésors des gens 🏵 🎁 ❤️ en tant que enseignante de yoga, je suis constamment en contact avec le visible et l’invisible des gens. Chez tout le monde, je sens l’amour qui est prêt à une expansion, l’amour qui est sur le point d’être vu et entendu.

Les nombreuses années dans l’enseignement du yoga m’ont fait conclure que ceux qui sont pétrifiés dans le port de leur trésor, sont souvent des gens qui après tout sentent dans leur cœur qu’ils portent quelque chose de tellement précieux. Si précieux qu’ils n’ont pas confiance que les autres comprennent la valeur de la vie comme eux. Ils sentent parfois même que le monde ne mérite pas de découvrir leur trésor.

Une part de moi espère quelquefois que ces trésors s’ouvrent et laissent l’amour se propager autour de leur porteur. Mais une plus grande partie en moi aime cette humanité silencieuse et retirée. J’aime aussi le potentiel qui n’est pas prêt à faire surface. Pas encore. Ou peut-être jamais.

AARRE

Meillä kaikilla on aarre. Oikeastaan kannamme kaikki samaa aarretta, elämän mysteeriä, mutta ilmaisemme sen kallisarvoisuuden eri tavoin. Jotkut laulavat, jotkut maalaavat, jotkut ylistävät luontoa astumalla Luontoemon syliin päivittäin. Sitten on niitä, jotka eivät ilmaise elämän ihmettä näkyvästi tai edes itselleen tuntuvasti.

Koska joogaopettajana ihmisten aarteet 🏵 🎁 ❤️ ovat osa työmaatani, olen tekemisissä sekä ihmisten näkyvän että näkymättömän puolen kanssa. Kaikista ihmisistä kuitenkin tunnen sen rakkauden, joka olisi valmis paisumaan, rakkauden, joka olisi valmis kuulumaan ja näkymään.

Vuosien saatossa minulle on syntynyt käsitys, että ne, jotka ovat jähmettyneet oman aarteensa kantamisessa, ovat niitä, jotka itse asiassa ymmärtävät sydämessään kantavansa sisällään jotain pohjattoman arvokasta. He eivät luota, että kukaan muu kokee elämää niin arvokkaana. Tai että muu maailma ansaitsisi heidän aarrettaan nähdä.

Joku osa minussa toivoo, että näiden ihmisten aarrearkut avautuisivat muillekin ja rakkaus sieltä leviäisi lämpimänä ympäristöön. Isompi osa minua rakastaa sitä ihmisyyttä, joka ilmenee hiljaa ja vetäytyneenä. Sitä potentiaalia, joka ei voi nousta. Vielä. Tai ei ehkä koskaan.

A prayer on the yoga mat

Some time ago I was told that some people were interested in joining my workshop, but they finally didn’t, because they were scared of ”Ashtanga”. My personal feeling is that Ashtanga Yoga has a strong reputation of being a hard, difficult practice with which you easily get injured.

However Ashtanga Yoga is nothing like that. It’s as soft as the stream of life. Or at least, it can be soft like that. 

When I look back twenty-five years to the moment I started to practice, I can remember the confusion in my mind as to why the atmosphere was so frenetic in the yoga centers. Why people practiced with so much effort and willpower? Why was the practice about pushing hard and pretending? Why was it violent, reckless and about performance? 

But this is how it was taught. The main reason I didn’t feel home in any yoga center, was the ambiance with practitioners out of breath and ambitious teachers – all which didn’t seem to have anything to do with what I was experiencing while I carefully listened to my body.

I am grateful that I immediately knew what to do with the practice I had learned. It became a tool for my self-exploration. Through it I found the connection to what is underneath the surface and I could just dive into the profound layers of me where the peace resides. I still consider it as one of the greatest gifts from life.

I ignored that I was practicing and teaching yoga in a biodynamic way. It was only when I was studying to become a biodynamic craniosacral therapist, I realized this. In these two traditions it’s about understanding and sensing that behind all form there are forces that create that form. In yoga it’s always been question of that. The yoga practitioner feels the power and the energy behind the form whether it’s the body or something in the Nature. The divine energy in him/herself, in others and around. The practice helps us to reconnect to this energy. The connection is natural when your practice is pure and humble as a prayer. 

The biodynamic craniosacral therapy studies underline the importance of anatomical knowledge extending from the very first moments after the conception to the present moment. You learn embryology which makes you see the wonder of life and how it takes form. The human anatomy understood only through medical science and without a spiritual quality is deadlike. Our structure and form is a miracle, the process of life, if we just look at it with our heart and spirit.

This is how biodynamic osteopath James Jealous cited Jennifer Weiss in his book An Ostheopathic Odyssey: ”You can always count on anatomy to take you straight through to Grace.”  And added to it himself: ”But you must drop the anatomy.” Love this!! 🥰 🤩

So it’s necessary to know the anatomy and understand life’s wisdom through it, but you shouldn’t bow to it as ultimate wisdom. It’s a doorway to Grace. This is valid also for the asana practice in yoga. In the anatomy studies in yoga we should have the depth in which we see the form as the result of the life force and life’s different events.

The yoga that is made with biodynamic sensitivity means that there is this spiritual quality in sensing and living your body. Only then you are able to connect to the Source through your practice. This is how it becomes Ashtanga yoga with love.

PRIÈRES SUR LE TAPIS

Il y a pas longtemps, j’ai appris qu’il y avait des gens qui voulaient participer à un de mes stages, mais finalement, ils ne l’ont pas fait, parce qu’ils craignaient le yoga ashtanga. Personnellement, j’ai l’impression que le yoga ashtanga a une réputation d’une pratique de yoga difficile, dure et risquée: elle vous abîme le corps. 

Et pourtant, le yoga ashtanga n’est rien de tel! Il est doux comme le fleuve de la vie. Ou au moins, il peut être aussi doux. 

Si je revisite mon passé il y a 25 ans, quand j’ai commencé à pratiquer le yoga ashtanga, je me souviens de la confusion dans ma tête en voyant l’atmosphère parfois frénétique dans les centres de yoga. Je me demandais pourquoi les gens pratiquaient avec tant d’effort et de pression. Pourquoi la pratique était-elle faite avec force et prétention? Pourquoi étaient présentes la violence, l’inconscience et la performance? 

Mais c’est comme ça qu’on l’enseignait aussi. La raison principale pour laquelle je ne me suis pas senti bien dans aucun centre de yoga, était l’ambiance. Les élèves hors du souffle et les enseignants ambitieux. Tout ça n’avait pas beaucoup à faire avec ce que je vivais pendant mes séances de yoga où j’écoutais mon corps avec attention. 

Je suis extrêmement reconnaissante d’avoir tout de suite su ce que j’allais faire avec la pratique qu’on m’avait apprise. Elle est devenue un parfait outil pour mon auto-exploration. C’est à travers elle que j’ai pu me connecter à ce qui se trouve derrière la forme et c’est elle qui m’a conduite à des couches profondes de mon être, là où se trouve la paix infinie. Je considère encore aujourd’hui le yoga comme un énorme cadeau de la vie.

J’ignorais que je pratiquais le yoga et je l’enseignais aussi d’une manière biodynamique. Ce n’était que lors de mes études biodynamiques crânio-sacrées que je m’en suis rendu compte. Dans ces deux traditions, il s’agit de comprendre et de sentir les forces derrière les formes. Les forces qui créent ces formes. Dans le yoga, il s’est toujours agi de ça. Le yogi/la yogini sent la force et l’énergie derrière la forme que ce soit dans le corps physique humain ou bien dans la Nature. L’énergie divine en lui/elle-même, dans les autres et partout autour. La pratique nous aide à nous reconnecter à cette énergie. Et en plus, la connexion est naturelle lorsque notre pratique est pure et humble comme une prière. 

Les études de la biodynamique crânio-sacrée soulignent l’importance des connaissances anatomiques qui s’étendent des premiers moments après la conception jusqu’au moment présent. Nous apprenons l’embryologie qui nous fait découvrir le miracle de la vie et comment elle commence à prendre forme. L’anatomie humaine vue seulement d’un point de vue des sciences médicales et sans la qualité spirituelle est une anatomie morte. Notre structure et notre forme sont un miracle, nous sommes le processus de la vie si nous la voyons avec le cœur.

James Jealous, un ostéopathe biodynamique a cité Jennifer Weiss dans son livre An Ostheopathic Odyssey: ”You can always count on anatomy to take you straight through to Grace.” Et il a rajouté: ”But you must drop the anatomy.” C’est trop génial, non!?

Il est alors nécessaire de connaître l’anatomie et comprendre l’Intelligence de la vie par elle, mais nous devrions pas la prendre pour le but ultime. C’est la porte à la Grâce. Ceci est valide aussi pour la pratique des asanas en yoga. Dans l’apprentissage de l’anatomie pour le yoga, nous devrions avoir la profondeur qui nous permette de voir la forme en tant que résultat du jeu des forces de la vie. 

Le yoga pratiqué avec la sensibilité biodynamique garantie une qualité spirituelle dans les sensations et dans notre façon de vivre notre corps. Ceci nous permet de connecter avec la Source par la pratique. Et ça s’appelle le yoga ashtanga d’amour. 

RUKOUS MATOLLA

Jokin aika sitten sain kuulla, miten joitakin ihmisiä kiinnosti osallistua opetukseeni, mutta koska he pelkäsivät ”ashtangaa”, he jättivät kurssin väliin. Ashtangajoogaan on tarttunut vahva maine rankkana, vaikeana ja kehoa rikkovana joogasuuntauksena. 

Ashtangajooga ei kuitenkaan ole mitään näistä. Se on pehmeää kuin elämän virtaus. Tai ainakin se voi olla sitä. 

Kun katson taakseni kahdenkymmenenviiden vuoden taakse, kun itse aloitin harjoittelun, voin muistaa, miten alusta asti aina ihmettelin, miksi harjoituksessa oli sellainen meno. Miksi sitä tehtiin voimalla ja vimmalla? Miksi siitä tehtiin uhoavaa ponnistelua? Miksi se oli rajua, suorituskeskeistä ja holtitonta?

Näin sitä myös opetettiin. Pääasiallinen syy siihen, etten ole kokenut millään joogasalilla harjoittelua turvalliseksi, oli suoritukseen kannustavat ohjaajat ja juuri tämä puuskuttava tunnelma, jolla en nähnyt olevan yhteyttä siihen, mitä itse koin syventyessäni kehoani kuuntelemaan. En tuntenut joogasalien tunnelman siten tukevan omaa harjoitustani.

Olen kiitollinen siitä, että tiesin itse välittömästi, mitä harjoituksella teen. Sain siitä itselleni sopivan välineen itsetutkiskeluun. Sen avulla sain yhteyden siihen, mikä on pinnan alla ja pääsin sukeltamaan syvyyksiin, ainaisen rauhan maailmaan! Edelleen pidän joogan löytämistä suurena lahjana elämältä!

Tietämättäni harjoittelin ja myös opetin ihmisiä biodynaamisesti. Vasta kun opiskelin biodynaamiseksi kraniosakraaliterapeutiksi, ymmärsin tämän. Näissä kahdessa traditiossa on kyse ymmärryksestä ja kokemuksesta, miten kaiken muodon takana on voima, joka sen saa aikaan. Aikojen alusta jooga on ollut sitä, että ihminen kokee juuri nämä voimat ja energiat pinnan alla. Jumalallisen energian itsessään, muissa ja ympärillään. Joogaharjoittelu auttaa pääsemään tähän yhteyteen. Ja siihen harjoitus luonnollisesti viekin, kun se on puhdasta ja nöyrää kuin rukous. 

Biodynaamisessa kraniosakraaliterapiassa lähdetään liikkeelle anatomian opiskelusta, joka ulottuu ajassa taaksepäin sinne, kun ihmisalkio alkaa hedelmöittymisen jälkeen kehittyä. Tuo tieto synnyttää kiitollisuuden tunteen elämän ihmeestä, joka hakee itselleen fyysisen muodon. Jos ihmisen anatomiaa lähestyy pelkästään lääketieteellisesti, ilman henkistä ulottuvuutta, anatomia irtautuu elävästä elämästä. Ja kuitenkin meidän rakenteemme ja muotomme on suurta ihmettä, elämän prosessia, jos kohtaamme sen sydämellämme ja hengellämme.

Biodynaaminen osteopaatti James Jealous siteerasi kirjassaan An Ostheopathic Odyssey Jennifer Weissia näin: ”You can always count on anatomy to take you straight through to Grace. ” Ja jatkoi siihen itse: ”But you must drop the anatomy.” 🤩🙏

On siis olennaista tuntea anatomia ja nähdä elämän ihme sen kautta, mutta sille ei voi kumartaa lopullisena viisautena. Se on ovi Armoon. Tämä pätee myös joogan asanaharjoitteluun. Joogaan liittyvässä anatomiaopetuksessa tulisi siis olla sama syvyys, jossa rakenne ymmärretään sekä jatkuvasti liikkeessä olevien elämänvoimien että aiempien tapahtumien elävänä ja muuttuvana lopputuloksena.

Biodynaamisella sensitiivisyydellä harjoitettu jooga on sitä, että kehon aistimisessa ja suhtautumisessa kehoon on hengellinen laatu. Näin voi joogaharjoituksen kautta löytyä yhteys Elämän alkulähteeseen. Sellaista on ashtangajooga, jota rakkaus kantaa.

A non-yoga teacher

I teach yoga since 1996 and through all these years I’ve called myself a yoga teacher – after all. I say “after all”, because in the ashtanga yoga community there’s a popular thought that a yoga practitioner should be humble and to be humble (s)he needs to be a student forever. And when you are a student you can’t be a teacher. Even if you teach yoga, you need to call yourself a student.

Despite all kind of points of view common in ashtanga yoga world I decided some years ago to keep calling myself a yoga teacher. It was a question of practicality with my students. Would I say in my workshops that I’m a yoga student and never call me a teacher?!

And then life went on and made things change as it always does. Two years ago the Sacral Yoga saw the light in my heart and my teacherhood needed to be given another thought. As I was free to teach not caring about others ideas on how yoga should be taught or how I should call myself, I was free. That freedom meant a lot to the moments in my yoga groups.

I didn’t teach anything anymore. I was present. The teaching appeared. Not necessarily through my mouth, but it came to those moments. There was neither a teacher nor students any more. Love was present. It was love that was teaching us all. Today I can declare to be a non-yoga teacher. Now I am.

NON-ENSEIGNANTE

J’enseigne le yoga depuis 1996 et toutes ces années je me suis donné le nom d’enseignante de yoga – malgré tout. Je dis “malgré tout”, car dans le monde du yoga ashtanga, une idée s’est largement répendue: un pratiquant de yoga doit être humble, il/elle peut l’être uniquement en restant éternellement élève. Et puisqu’il/elle est élève, il/elle n’a pas le droit de s’élèver dans le statut d’un enseignant.

Il y a quelques années, j’ai pris la décision de continuer me présenter comme enseignante de yoga malgré toutes sortes de petites pressions. C’était une question de confort aussi. Je ne voulais pas compliquer la vie de mes élèves en ne parlant de moi qu’en tant qu’élève. Aurais-je dû leur dire “Ne m’appelez surtout pas une enseignante!”?

Mais la vie fait que tout change. Lorsque, il y a deux ans, le yoga sacral est né dans mon cœur, mon enseignement avait besoin d’ être revu par moi-même. Le fait d’être libre par rapport à ce que quelqu’un d’autre pensait de mon enseignement du yoga et comment j’étais censé m’appeler, faisait que j’étais tout simplement libre.

Cette liberté a transformé les moments où j’enseignais. Je n’enseignais plus rien! J’étais présente. L’enseignement arrivait je ne sais d’où. Pas forcément par moi, mais il était là. Il n’y avait plus d’enseignant ni d’élèves. L’amour était présent, et c’est l’amour qui enseignait tout le monde. Maintenant je peux me déclarer avec joie être une personne non-enseignante. Désormais, je suis.

EPÄOPETTAJA

Olen opettanut joogaa vuodesta 1996 ja pitänyt itseäni kaikki nämä vuodet joogaopettajana – kaikesta huolimatta. Sanon “kaikesta huolimatta”, sillä ashtangajoogapiireissä on ollut vallalla sellainen ajatus, että koska joogaavan ihmisen pitää olla nöyrä, hän voi olla sitä vain olemalla ikuinen oppilas. Ja koska hän on oppilas, hän ei saa nostaa missään tilanteessa itseään opettajan asemaan. Vaikka siis opettaisi joogaa, pitää kutsua itseään oppilaaksi.

Päätin kuitenkin joskus vuosia sitten mukavuussyistä edelleen kutsua itseäni aivan yksinkertaisesti joogaopettajaksi. En halunnut tehdä oppilailleni monimutkaiseksi sitä, miten minua pitäisi nimittää. Sanoisinko heille, että vaikka pidänkin kursseja, en ole missään nimessä mikään opettaja!?

No, elämä kulkee eteenpäin ja asiat muuttuvat. Kun pari vuotta sitten Sakraalijooga syntyi sydämessäni, opettajuuteni joutui eri tavalla syyniini. Kun olin vapaa siitä, miten jonkun toisen mielestä minun piti joogaa opettaa ja miksi sain itseäni nimittää, olin tosiaan vapaa. Se vapaus teki paljon opetushetkilleni. En opettanut enää mitään. Olin läsnä. Opetus tuli niihin hetkiin, ei välttämättä edes minun suustani, mutta se tuli. Ei ollut opettajaa, ei oppilaita. Oli Rakkaus, joka opetti jokaista. Niinpä voin nyt iloisesti julistautua ihmiseksi, joka ei olekaan joogaopettaja. Nyt vain olen.

Body structures or love?

Does a yoga teacher need to learn anatomy? And what about the yoga practitioner?

Any knowledge is useful, but what kind of knowledge is useful or necessary in the asana practice? Or is knowledge necessary at all when it comes to the essence of the yoga experience?

I ask myself these questions nowadays as my own way as a teachers’ instructor has gone to the direction where something else seems more important to me than anatomy lessons.

In my world the anatomy doesn’t fit in my personal practice, because I live my body from inside. My relation with my body is intuitive. I listen to it, I sense it and that’s how I know how to proceed. Of course from the very beginning my practice has made me ask some anatomical questions, because I’ve felt something I didn’t know existed and that made me find out in a book what it was. I can easily feel different tissues of the body, because they all vibrate differently. We can understand and learn our anatomy also through sensations.

Let me make a comparison with singing and dancing. There is physiology of singing and I’m sure that at least the professional singers do know the anatomy of the body well. But that doesn’t make them singers. Singing is something else. If you stick to the anatomy of the pharynx or the functioning of the lungs, you can hardly sing. If you dance thinking of the relations between the body parts, you become stiff to the point you can’t express yourself with your body. Dancing isn’t physiotherapy, but an expression of your essence through your body. Some people stick to the theory part and can never experience the freedom the dance is about. And some yoga practitioners can’t go beyond the body’s structures to connect to their essence.

The bodyworkers like the chiropractors, the naprapaths and the osteopaths who manipulate the body and the spine need absolutely theoretical understanding of the body’s structure and functioning. A yoga teacher would equally need the anatomy knowledge if his/her intention is to handle the bodies of the students the same way and to force their movements further their bodies naturally do.

Could it even be that the knowledge of anatomy makes the teacher blind and senseless to anything that doesn’t correspond to the anatomy? Can the knowledge encourage the teacher to act with the other’s body without listening to the subtle signs that are outside the known?

You can very well practice yoga without knowing anything about anatomy. I believe you can also teach yoga without the theoretical knowledge of the body, supposing YOU LOVE and you touch with LOVE.

QUAND ON A QUE L’ANATOMIE… 🤔

Est-ce qu’un enseignant de yoga doit apprendre l’anatomie? Et qu’en est-il pour le pratiquant de yoga?

Tout savoir et toute connaissance sert à quelque chose, mais quel genre de connaissance est utile ou bien nécessaire dans la pratique des asanas? A-t-on besoin d’apprendre des choses à l’extérieur du ressenti lorsqu’on cherche à vivre l’expérience du yoga?

Je me pose ces questions en constatant que dans beaucoup de formations pour être professeur de yoga, il y a de beaucoup de cours d’anatomie. Moi-même j’en ai diminué la quantité dans mes formations pour faire de la place à autre chose.

L’anatomie ne fait pas partie de ma pratique personnelle, car ma relation avec mon corps se base sur le ressenti et je sais très bien comment faire. Ma relation avec mon corps est intuitive. Dès le début ma pratique a fait surgir des questions sur l’anatomie, parce que j’ai senti en moi quelque chose dont j’ignorais l’existence et que j’ai pu ensuite le vérifier dans les livres d’anatomie. Je suis capable de discerner les différences entre les tissus différents à l’intérieur de mon corps, car tous portent une énergie différente et vibrent différemment les uns par rapport aux autres. On peut donc comprendre et apprendre son anatomie par les sensations physiques et les ressentis.

Faisons deux petites comparaisons, l’une au monde du chant et l’autre au celui de la danse. Il existe la physiologie du chant et je pense que les chanteurs professionnels connaissent bien l’anatomie du corps humain. Mais ce n’est pas du chant. Le chant est autre chose. Si on pense à l’anatomie du pharynx et au fonctionnement des poumons, on peut à peine chanter. Si dans la danse on se concentre sur les relations entre les parties du corps, on devient raide jusqu’au point où on peut plus s’exprimer par son corps. La danse n’est pas de la physiothérapie, mais l’expression de notre essence par le corps physique. Il y en a qui s’attachent à la théorie sans jamais pouvoir expérimenter la liberté dont il s’agit. Pareillement, il y a des pratiquants du yoga qui ne peuvent pas dépasser les structures du corps physique pour atteindre l’essence d’eux-mêmes.

Les gens travaillant avec le corps humain, les chiropraticiens, les naprapathes et les ostéopathes, ceux qui manipulent le corps et font craquer la colonne vertébrale, ont besoin de bien connaître ces structures. Un enseignant de yoga a également besoin de ces connaissances s’il se comporte de la même manière, c’est-à-dire, en faisant faire des torsions, des extensions et en étirant les corps au-delà de leurs capacités naturelles.

Pourrait le travail d’un enseignant basé sur les connaissances anatomiques fermer ses yeux devant les signes plus subtiles du corps de l’élève et de tout ce qui n’est pas conforme à l’anatomie? Pourrais cela même encourager certains enseignants d’agir sans une écoute réelle de l’autre?

On peut très bien pratiquer le yoga sans rien savoir sur l’anatomie. Et je suis convaincue qu’on peut aussi enseigner le yoga sans connaître l’anatomie, SI L’ON A L’AMOUR. Si on touche avec de l’AMOUR.

🔴 RAKKAUTTA JA ANATOMIAA

Pitääkö joogaopettajan opiskella anatomiaa? Entäpä joogaa harjoittavan?

Kaikki tieto on varmasti hyvästä, mutta mikä kaikki tieto on tarpeellista tai välttämätöntä asanaharjoittelussa? Tai kuinka välttämätöntä tieto ylipäätään on joogassa, jos mietitään pelkästään joogakokemuksen olemusta?

Nämä kysymykset ovat olleet mielessäni, kun olen opettajakoulutuksia suunnitellessa vähentänyt anatomiaopetusta antaen tilaa olennaisemmalle.

Omassa maailmassani en saa anatomiaa mahtumaan mitenkään omaan harjoitteluuni, koska koen kehoni sisältä käsin ja tiedän miten sen kanssa toimin. Suhde kehooni on intuitiivinen. Harjoitteluni on alusta asti monesti herättänyt kysymyksiä anatomiasta, koska olen tuntenut jotain, minkä olemassaoloa en ole tiennyt ja sitten tarkistanut kirjoista, minkä yhteyden löysinkään – on se sitten hermoyhteys tai energeettinen tunne. Tunnen erilaiset kudokset syvällä kehossa, koska niissä kaikissa on omanlaisensa energia. Anatomiansa voi siis ymmärtää ja oppia myös tuntemusten kautta. Myös oppilaiden anatomian voi ymmärtää näin. Jokaisen anatomia on kuitenkin erilainen. Opettajan pitää nimenomaan tuntea oppilaansa keho ja osata lukea sitä koskemattakin.

Vertailukohdaksi tarjoutuvat laulu ja tanssi. On olemassa laulufysiologiaa ja varmasti kaikki ammattilaulajat tuntevat  äänen tuottamisen suhteen myös kehon anatomiaa . Mutta se ei vielä ole laulua. Laulu on jotain ihan muuta. Jos jää miettimään kurkun anatomiaa ja keuhkojen toimintaa, tuskin pystyy laulamaan sydämestään. Samoin jos tanssiessa miettii kehon osien välisiä suhteita, jäykistyy niin, ettei ilmaisusta tule mitään. Tanssi ei ole fysioterapiaa, vaan sydämen ilmaisua kehon kautta. Jotkut jäävät teoriaan pääsemättä koskaan siitä vapauteen ja itse asiaan. Samoin jotkut joogaavat tiukasti kehonsa rajoissa löytämättä syvää rauhaa ytimestään.

Kehotyöskentelijät kuten kiropraktikot, naprapaatit ja osteopaatit, jotka manipuloivat kehoa ja rusauttelevat selkärankaa tarvitsevat anatomiatietoutta. Joogaopettajakin tarvitsee anatomiatietoutta, jos hänellä on aikomus vääntää oppilaitaan ja viedä heidän liikeratojaan pidemmälle kuin mitä he itse pystyvät tekemään.

Voiko olla jopa niin, että anatomian tuntemus sokeuttaa ja sulkee aistit siltä, mikä ei noudata anatomiaa? Rohkaiseeko se toimimaan toisen kehossa tiedon valossa kuuntelematta kehon herkimpiä viestejä?

Joogata voi aivan mainiosti, vaikka ei tietäisi anatomiasta mitään. Uskon, että opettaakin voi ilman anatomiatietämystä, jos opetus ja kosketus perustuu RAKKAUDELLE.

unconditional love

The meaning of words is mostly defined by the way we use them. When we want to know a correct definition of a word the dictionaries help us – and then we agree or not with the definition, because sometimes our own mind gives other connotations to the words. We all have our own idiolect, our own language. Luckily however some kind of confluence of our language and other people’s languages exists most of the time.

The practice of yoga doesn’t make language useless, but it makes the yoga practitioner certainly more aware of the limits of any language when it comes to the deepest feelings in us. A word that must have endless interpretations is love. Everybody has the right to give his or her own definition to love. It is our love. Because love is a personal experience it’s hard to find an agreement on the lexical level that would satisfy everybody. Of course, we agree on many things about it, but not all.

Love is a complicated word, because of the complexity of love. But what about the term unconditional love? I’ve been trying to understand the raison d’être of this word. I find it at least ambivalent, but most of the time completely absurd, because in my mind love can only be unconditional. If there are conditions, then it’s not love. It’s something else. We do feel love and that creates expectations, attachments and even dependencies because of the emotions. These emotions are conditioned.

I’m loved by my family, my friends and maybe some people whose love I ignore. My family loves me, because I’m part of them. Because of the biology. There’s a condition, the family ties. My friends love me, because they like my features, my character and they feel they get something from me. It’s certainly sincere, but there’s a condition: They find me likable.

It’s quite rare we can really be touched by unconditional love. I’ve had that experience and that’s something unforgettable. In some moments when my life was really tough, I felt worthless or when I felt I had nothing to give, a complete stranger to me helped me, gave me something, looked at me with tenderness and understanding. That was a moment I could feel a goodness that I would call unconditional love. The impossibility to give something in return, even if I wanted, was crucial. I was loved unconditionnally.

AMOUR INCONDITIONNEL

La signification des mots est définie par la façon dont nous les utilisons. Si nous souhaitons connaître la définition correcte d’un mot, nous pouvons avoir recours à un dictionnaire. Parfois nous ne sommes pas tout à fait d’accord avec la définition, car nous avons nos propres connotations. Nous avons tous notre idiolecte, notre langage à nous. Heureusement, il y a quand même une sorte de confluence entre notre langage et celui des autres. Sinon…

La pratique du yoga ne diminue pas l’importance de la langue, mais elle rend certainement le praticien plus conscient des limites d’une langue à l’égard des sensations et des sentiments les plus profonds en nous. Le mot qui doit avoir d’innombrables interprétations, est l’amour. Nous avons le droit de définir notre amour, car c’est notre amour à nous. Parce que l’amour est une expérience personnelle, il est difficile de trouver un accord au niveau lexical qui puisse satisfaire tout le monde. Naturellement, nous sommes d’accord sur beaucoup de points, mais nous sommes loin d’être d’accord sur tous les points.

L’amour est un mot compliqué à cause de la complexité de l’amour. Mais, que pensez-vous du terme l’amour inconditionnel? Ça fait des années que j’ai tenté de comprendre la raison d’être de ce terme. Je le trouve au moins ambivalent sinon absurde, car pour moi, l’amour ne peut être qu’inconditionnel. S’il y a des conditions, ce n’est pas de l’amour. C’est autre chose. Bien sûr, on sent de l’amour, et c’est pour ça qu’on a des attentes, des attachements et même des dépendances. Il s’agit des émotions fortes – conditionnées.

Je suis aimée par ma famille, mes amis et peut-être aussi par certaines personnes que j’ignore. Ma famille m’aime, parce que je fais partie d’elle. Il y a des raisons biologiques. Il y a une condition: les attaches familiales. Mes amis m’aiment, parce qu’ils aiment mes caractéristiques, mes façons de faire les choses et ils ont le sentiment de recevoir quelque chose de bien de moi. C’est certainement sincère, mais il y a une condition: Ils me trouvent aimable.

Il est extrêmement rare d’être touché par un amour inconditionnel. J’ai vécu ça et c’est quelque chose d’inoubliable. Dans certains moments dans la vie où je me suis sentie sans valeur, comme si je n’avais rien à donner, il y a eu quelqu’un, un inconnu, qui m’a aidé, qui m’a donné quelque chose, qui m’a regardé avec amour et compassion et c’est là, que j’ai pu sentir une telle bonté que je l’appelle l’amour inconditionnel. Le fait que je ne puisse pas rendre le service à la personne était un facteur important dans cette expérience. J’ai dû me rendre à l’amour inconditionnel.

PYYTEETÖN RAKKAUS

Sanojen merkitys määräytyy pitkälti sen kautta miten me käytämme niitä. Kun haluamme tietää oikean määritelmän, voimme turvautua sanakirjan apuun. Silti voimme tuntea olevamme eri mieltä määritelmän kanssa, koska omassa mielessämme sanoilla on tiettyjä konnotaatioita. Meillä kaikilla on oma idiolektimme, oma kielemme. Onneksi omalla kielellämme on sentään paljon yhtymäkohtia muiden ihmisten kielen kanssa.

Joogan harjoittaminen ei vähennä kielen merkitystä, mutta tekee varmasti harjoittajasta tietoisemman sen suhteen, miten rajallinen kieli on välittämään kaikkein syvimpiä tunteita ja tuntemuksia. Eräs sana, jolla on lukemattomia tulkintoja on rakkaus. Meillä on kaikilla oikeus antaa oma määritelmämme rakkaudesta, koska kyse on meidän rakkaudestamme. Koska rakkaus on henkilökohtainen kokemus, on miltei mahdotonta löytää sanatasolla yksimielisyyttä, joka ulottuisi kaikkiin kielenpuhujiin. Toki olemme yhtä mieltä monesta asiasta tähän sanaan liittyen, mutta emme kaikista.

Rakkaus on monimutkainen sana, koska rakkaus on monimutkaista. Mutta entäpä sitten käsite pyyteetön rakkaus? Vuosia olen yrittänyt ymmärtää mikä edes on tämän sanan raison d’être. Käsite on vähintään ambivalentti, mutta itselleni melkein vailla mieltä. Koen nimittäin, että jos rakkaudessa on ehtoja, ei kyse ole rakkaudesta. Se on sitten jotain muuta. Se voi olla esimerkiksi voimakkaita rakkauden tunteita, odotuksia, kiintymystä ja myös riippuvuutta. Nämä tunteet ovat ehdollisia.

Itse saan rakkautta perheeltäni, ystäviltäni ja myös joiltain muiltakin ihmisiltä. Sukuni rakastaa minua, koska olen osa sitä. Rakkauteen on biologisia syitä. Meillä on sukuside. Ystäväni rakastavat minua, koska he pitävät luonteenpiirteistäni, tavastani tehdä asioita ja koska he saavat minulta jotain. Varmasti heidän välittämisensä on vilpitöntä, mutta siinä on ehto: Heidän mielestään olen miellyttävä.

On äärimmäisen harvinaista saada kokea rakkautta, johon ei liity tällaisia kytköksiä ja ehtoja. Sitä kuitenkin on ja minulle se rakkaus on unohtumatonta. Joinain hetkinä elämässäni, kun on ollut vaikeaa, kun olen tuntenut itseni arvottomaksi, kun on tuntunut, ettei minulla ole mitään annettavaa, olen saanut kohdata jonkun tuntemattoman ihmisen, joka on antanut minulle jotain, tai auttanut minua tai katsonut hellyydellä ja myötätunnolla. Näihin hyvyyden hetkiin liittyi mahdottomuus antaa jotain vastavuoroisesti ja siksi jäljelle jäi vain mahdollisuus antautua toisen pyyteettömälle rakkaudelle.

Burning heart

One thing that yoga usually cultivates in us is our capacity to distinguish right from wrong. Our mind can’t never really know the right from wrong the same way our heart can. But if our heart is not alive, we need to ask our mind or find answers in the common moral rules.

For me personally it’s been fascinating to relive my life’s rights and wrongs through my yoga practice. It has brought up some very ordinary moments of my past which suddenly felt different in my heart. I realized how I had hurt somebody. I hadn’t been connected to my heart back then and that’s why it was possible not to be conscious of some essential parts of reality. I don’t know if I finally hurt anybody. But I do know I hurt my own heart.

In the same way the practice has reminded me unmistakenly if somebody did me wrong even if I didn’t feel it the moment it happened. My heart has remembered also love I was given way back when my mind didn’t see it at all. To x-ray the past has been mostly gratifying, but facing these situations has meant also feelings like shame, disappointment and guilt. The love I could feel later for people I might have hurt in the past was the only feeling that remained. The past was repaired, my heart was repaired.

The yoga practice opens the blocks in our heart. We can’t change the past, but we can look at it with the new eyes, with openness and understanding of the heart. Instead of judging ourselves, we can bring one more layer to yourself of the past. This is also the way to stop guiltifying others. We bring the light of consciousness to the past and make it richer with our love.

I believe that accepting our own blindness or weakness can really help us to accept other people. When we feel they do wrong, we can already anticipate the moment when they see the situation later with their heart. To make them see, anyway, is not our duty. Every heart has its own mysteries, its own rhythm to open up.

CŒUR EN FLAMMES

Une chose que le yoga nous apprend à cultiver, c’est comment distinguer le bien du mal. Notre mental n’est pas le meilleur instrument pour cet objectif. C’est notre cœur qui possède toutes les qualités pour le faire. Mais si notre cœur n’est pas éveillé, le seul moyen que nous ayons, c’est le dialogue avec notre mental ou les réflexions à l’égard de la morale commune.

Grâce à ma pratique, j’ai pu contempler le bien et le mal de mon passé à plusieurs reprises. Ça a été fascinant. Ça a été un peu comme si les choses arrivaient à la châine à un rythme ralenti. Beaucoup de ces choses n’avaient été que des moments très ordinaires de ma vie jusqu’au moment où j’ai senti un pincement dans mon cœur et une vision a émergé comme une flamme. À ce moment-là, j’ai compris, que j’avais blessé quelqu’un n’ayant pas été connectée à mon cœur et c’est ainsi que j’avais perdu ma sensibilité à l’égard de certaines choses. En fin de compte, il se peut que je n’aie blessé personne, mais ce qui est sûr, c’est que j’ai blessé mon propre cœur.

J’ai également pu sentir les blessures que j’avais subies moi-même dans le passé et qui à l’époque étaient passé inaperçues à mon cœur. Ou bien l’amour qui avait été présent pour moi à un moment dans mon passé, ne m’avait pas touché. Le mental a tout perçu à sa façon et ensuite tout emmagasiné sans cette dimension du cœur. Passer le passé sous les rayons x est très gratifiant. Parfois surgissent des sentiments de honte, de déception ou même de culpabilité. Mais quand le cœur voit, l’amour qui répare tout.

Le yoga ouvre des nœuds de notre cœur et ceci permet à notre mental de voir les choses telles qu’elles sont. Nous ne pouvons pas changer le passé, mais nous pouvons avoir un regard riche sur lui. Il n’y a aucune raison de se sentir coupable, mais il faut plutôt rajouter une dimension de plus à cette personne du passé que nous étions. Ce n’est pas la peine non plus d’accuser les autres de quoi que soit, mais porter la lumière de la conscience sur le passé et la nous enrichir la vie.

Je suis convaincue que plus nous nous comprenons nous-mêmes et plus nous nous acceptons tels que nous avons été, avec des moments d’inconscience, plus facilement nous pouvons comprendre les autres. Aussi quand nous sentons qu’ils font du mal, nous pouvons déjà anticiper le moment où leurs cœurs vont s’attendrir et ils voient la même situation avec leurs cœurs. Il n’est pourtant pas notre devoir de le leur apprendre, ou de les presser à voir. C’est le leur. Chaque cœur a ses propres mystères et son propre rythme pour s’ouvrir.

PALAVA SYDÄN

Eräs asia mitä jooga meissä ihmisissä kehittää on oikean ja väärän erottelukyky. Mielemme ei voi tietää oikeaa ja väärää siinä mielessä kuin sydämemme tietää. Jos sitten sydämemme on tukossa eikä kerro meille mikä on oikein, joudumme turvautumaan mieleemme tai tukeudumme valinnoissamme vallitsevaan moraalikäsitykseen.

Itselleni on ollut mielenkiintoista katsoa oman elämäni oikeaa ja väärää uudelleen ja uudelleen, kun harjoituksen myötä eteeni on lipunut asioita menneisyydestäni kuin hidastetulta liukuhihnalta. Monet näistä asioista olivat olleet vain harmiton osa elettyä elämääni siihen asti kunnes yhtenä päivänä sydämessäni tuntuva välähdys herätti minut tajuamaan miten olin loukannut jotakuta. En ollut ollut yhteydessä sydämeeni ja siten noissa menneisyyden hetkissä on ollut mahdollista sivuuttaa jotakin todella olennaista. Ehkä en loppujen lopuksi edes loukannut ketään toista, mutta haavoitin ainakin omaa sydäntäni.

Yhtä lailla sydämeeni on palautunut niitä hetkiä milloin minua on kohdeltu väärin tai vaihtoehtoisesti suurella rakkaudella. Mieleni oli taltioinut asiat omalla erilaisella tavallaan. Tällainen menneisyyden läpivalaisu on ollut enimmäkseen antoisaa. Se on koskettanut toisinaan häpeällä, pettymyksen tunteilla ja joskus syyllisyydelläkin. Mutta se on koskettanut nimenomaan rakkaudella, joka on korjannut kaiken. Kun olen tuntenut rakkauden, joka olisi ollut paikallaan joskus aikaisemmin, se on ottanut oman paikkansa menneisyydessä.

Jooga ojentaa näitä mutkia meille suoriksi. Eihän menneisyyttä voi muuttaa, mutta sen voi nähdä uusin silmin, kokea laajasti ja ymmärtävästi. Itseään ei tarvitse syytellä, vaan menneisyyden minäänsä voi tuoda uuden tason. Ketään muutakaan ei kannata syyttää, vaan on hyvä antaa tietoisuuden valaista menneitä hetkiä ja näin antaa elämän rikastua entisestään.

Uskon, että oman ajoittaisen sokeutensa hyväksyminen ja itsensä ymmärtäminen todella auttaa meitä hyväksymään muita ihmisiä. Kun koemme heidän tekevän väärin, voimme ehkä jo aavistaa sen hetken, jolloin he joskus vielä näkevät sydämellään. Meidän tehtävämme ei kuitenkaan ole opettaa heitä tai kiirehtiä heitä näkemään. Se on jokaisen oma tehtävä. Jokaisella sydämellä on oma mysteerinsä ja jokaisen sydämen avautumisella oma rytminsä.

Photo by Mari Jannela

Learning love, teaching love

I found my earthly paradise in Paris. A paradise in general, but especially a paradise of dance. The dynamicity and the beauty of the city contribute to the great energy of the classes, but my heavenly feelings are mostly thanks to my fantastic teachers. The presence of each and every teacher I have is electric and electrifying. Their inner freedom affects me profoundly and is synonym of love for me.

The maestros in dance are like the yoga gurus in yoga. They show us how to discover new potential in ourselves. They make us transparent and that’s what transforms us and reveals our soul. In dance classes you can see dancers who are criticizing themselves all the time. They are watching a film of their ideal self inside their minds and that makes them tense and unhappy. They are not living their body, but the film. In the yoga world I can quite often see unhappy faces, competing minds, tense bodies, serious people. That’s where I feel that people have got lost with their practice. If you don’t love yourself, what’s left? Self-suffiency. The teacher can be in the same world: criticizing and being too demanding and strict instead of loving and making students grow in joy. The real maestros and gurus see through us, the obstacles we create and they can stop the film we’re watching.

Yves Casati, one of my ballet teachers has a presence which makes me immediately feel myself lighter. He shows up and I feel dancing inside. I can feel my energy expanding and re-directing itself. In the beginning of the class Maestro Casati tells us to look at our hand with love and to move it with love. It doesn’t mean pretending love, we need to find it for real. Without that, why would we even danse? Why would we repeat movements with our body if we don’t feel anything? “Show your love!”, he tells us.

When the joy is gone, the body is tense and heavy and we become its prisoners. When we practice with effort, there’s no love. When we practice with love, there’s actually no effort. This is valid in yoga, in danse, in anything. When there’s a profound joy and freedom in us, our body is carried by it and it can express itself naturally. An effort then becomes meaningless, the energy is enough to do miracles. What I find personally fabulous is that almost every time I leave a dance class, I’m transformed, I’m a new person. I’m something more than I was before the class.

The best teachers for me are those who love. Those who love life and want to transmit this love to others. No matter actually if it’s the love through painting, dancing or yoga, but without love and freedom nothing really matters! If you find love and joy, then your practice is love and joy. The thing is to learn to love yourself and to learn to express it. To be touched by new openings and take them to your life. Dance for me is showing my love for my life. The yoga practice keeps my channels open to express that love.

APPRENTI AMOUR

J’ai trouvé mon paradis terrestre à Paris. Un paradis tout court, mais plus spécialement, un paradis de danse. L’entrain et la beauté de la ville contribuent évidemment à l’énergie magnifique des cours, mais c’est surtout grâce à mes professeurs fantastiques que j’y vis des moments sublimes. La présence de chacun d’eux est électrique et électrisante. Leur liberté intérieure me touche profondément et est le synonyme de l’amour pour moi.

Les maîtres de danse ont le même rôle dans la danse que les gourous en yoga. Ils nous montrent comment trouver notre vrai potentiel. Ils nous rendent transparents et ceci faisant, ils nous transforment et révèlent notre âme. Dans les cours de danse, il y a toujours quelques danseurs qui se critiquent continuellement. Ils se projettent un film à l’intérieur de leur moi idéal et cela les rend mécontents d’eux-mêmes. Ils ne vivent pas leurs corps, mais le film. Dans le yoga, je peux voir la même chose de temps en temps: des visages maussades, des mentaux pleins de compétition, des corps tendus, des gens sérieux. C’est là, que je me dis que les gens se sont perdus dans leur pratique. Si nous ne nous aimons pas, qu’est-ce qui nous reste-t-il? La prétention? Le professeur peut partager la même mentalité où il n’encourage pas le progrès des élèves par la joie. Les vrais maîtres et gourous voient à travers nous, ils comprennent les obstacles que nous crééons pour nous-mêmes et ils ont la capacité d’arrêter le film que nous sommes en train de regarder.

Yves Casati, un de mes professeurs de danse classique, a une présence tellement impressionnante que je me sens immédiatement plus légère en le voyant. Il apparaît et la danse commence à l’intérieur de moi. Je peux sentir une expension et une nouvelle organisation dans mon énergie. Au début du cours, maître Casati nous dit de regarder notre main avec amour et de la bouger avec amour. Ceci ne veut absolument pas dire qu’il faille prétendre cet amour, nous devons le trouver en nous pour de vrai. Sans l’amour, pourquoi danserions-nous? Pourquoi répéterions-nous des pas si nous sentons rien? “Montrez votre amour!”, il nous rappelle.

Quand il n’y a pas de joie, le corps est tendu et lourd et nous devenons ses prisonniers. Lorsque nous pratiquons avec beaucoup d’effort, il n’y a pas d’amour. Lorsque nous pratiquons avec de l’amour, il n’y a pratiquement pas d’effort. Cela est vrai en yoga, en danse, en presque tout ce qu’on fait. Quand il y a une joie profonde et une liberté en nous, notre corps est porté par cette joie et il peut s’exprimer dune façon naturelle. Là, l’effort devient superflu, car l’énergie elle-même nous fait faire des miracles. Ce que je trouve personnellement fabuleux, c’est qu’à chaque fois que je sors d’un cours de danse, je suis transformée, je suis une nouvelle personne. Je suis quelque chose de plus que je n’étais avant la classe.

Les meilleurs professeurs pour moi, ce sont ceux qui ont de l’amour. Ceux qui aiment la vie et qui veulent transmettre cet amour aux autres. Que ce soit à travers la peinture, la danse ou le yoga, ça n’a pas d’importance, mais sans amour et liberté rien n’a vraiment d’importance. Quand nous trouvons la joie et l’amour, notre pratique n’est que de la joie et de l’amour. Nous devons apprendre à nous aimer et à l’exprimer. À trouver de nouvelles possibilités et à les embrasser. La danse pour moi est avant tout le moment de montrer combien j’aime la vie. La pratique du yoga m’aide à maintenir ouvert tous les canaux pour exprimer cet amour pleinement.

RAKKAUDEN OPETTELUA

Löysin Pariisista oman maanpäällisen paratiisini. Kaiken muun autuuden ohella, Pariisi on minulle myös tanssiparatiisi. Kaupungin dynaamisuus ja kauneus toki heijastuvat myös tanssituntien tunnelmiin, mutta omat taivaita hipovat olotilani luen suurimmaksi osaksi fantastisten opettajieni ansioksi. Heidän jokaisen läsnäolo on sähköistä ja sähköistävää. Heidän sisäisen vapautensa suuruus koskettaa minua syvästi ja herättää minussa valtavan rakkauden.

Tanssimaestroilla on tanssin piirissä sama rooli kuin guruilla joogassa. He näyttävät meille todellisen potentiaalimme. Tekemällä meistä läpinäkyviä he saavat meissä aikaan muutoksen ja sielumme kukoistamaan. Tanssitunneilla tapaa toisinaan tanssijoita, jotka ovat jatkuvassa itsekritiikin tilassa. He näkevät mielessään kuvan ideaaliminästään ja se tekee heistä jännittyneitä ja onnettomia. He eivät eläkään kehoaan, vaan tätä kuvaa. Joogan parissakin näkee monesti äreitä ilmeitä, kilpailuhenkistä mieltä, jännittyneitä kehoja ja ylipäätään vakavia ihmisiä. Minusta tuntuu, että silloin ihmiset ovat eksyksissä harjoituksensa kanssa. Jos emme rakasta itseämme, mitä jää jäljelle? Itsetyytyväisyys ehkä. Opettaja voi olla ihan samassa maailmassa, kritisoida ja olla tiukka sen sijaan että olisi rakastava ja antaisi oppilaiden kasvaa ilon kautta. Todelliset mestarit näkevät lävitsemme ja havaitsevat ne esteet, joita itse luomme tiellemme. Heillä on myös kyky pysäyttää mielessämme pyörivä filminauha.

Erään suosikkibalettiopettajani, Yves Casatin, läsnäolo saa minut välittömästi tuntemaan itseni kevyemmäksi. Kun hän ilmestyy paikalle, tunnen tanssin alkavan sisälläni. Energia laajenee ja ojentuu uudella tavalla kehossani. Aina tuntien alussa Maestro Casati muistuttaa meitä siitä, että varmasti seuraamme kättämme rakastavalla katseella ja liikutamme sitä rakkaudella. Se ei todellakaan tarkoita rakkauden esittämistä, vaan aidon tunteen täytyy löytyä sisältämme. Ilman rakkautta, miksi edes tanssisimme? Miksi toistelisimme liikkeitä, jos emme tunne mitään? “Näyttäkää rakkautenne”, hän vaatii.

Kun meistä puuttuu ilo, keho on jäykkä ja raskas ja meistä tulee sen vankeja. Kun harjoittelumme on ponnistelua, ei rakkaus pääse esiin. Ja kun taas harjoittelumme lähtee rakkaudesta, ponnistelua ei tarvita. Tämä pätee joogaan, tanssiin, oikeastaan kaikkeen. Kun sisällämme on syvä ilo ja vapaus, se kantaa kehoamme ja ilo puhuu sen kautta. Ponnistelulla ei ole enää mitään sijaa, koska pelkkä energiamme riittää ihmeiden aikaansaamiseen. Henkilökohtaisesti koen, että on käsittämätöntä miten jokaisen tanssitunnin jälkeen olen uusi ihminen. Olen aina enemmän kuin mitä olin ennen tuntia.

Minulle parhaat opettajat ovat niitä, jotka rakastavat. Niitä, jotka rakastavat elämää ja haluavat jakaa sitä muille. Sillä mitä opetetaan, ei ole niin väliä, mutta taas ilman rakkautta ja vapautta millään ei oikeastaan ole väliä. Kun löydämme rakkauden ja ilon, harjoittelumme on rakkautta ja iloa. On tärkeää oppia rakastamaan itseään ja löytää sen ilmaisemiselle kanavia. Löytää uusia mahdollisuuksia ja ottaa ne vastan omassa elämässä. Minulle tanssi on se minkä kautta voin ilmaista väkevimmin rakkauteni elämää kohtaan. Joogaharjoittelu pitää kanavani auki siten, että rakkauden kokonaisvaltainen ilmaiseminen on mahdollista.

Behind this door – love. ❤

BUILDING NEW BRIDGES

Many people grow in sensitivity when they start to practice yoga. Other people’s negativity becomes clearly visible, noticeable and quickly unbearable. Some say the remedy is to leave the negative people behind you. I’ve never wanted just to walk away without first understanding the negative emotions some people “make” me feel. I see the opportunity to ask myself why am I retreating or defending myself. Why is my energy shrinking? I feel the yoga practice has given me a magnificent tool to distinguish what happens originally in me and what is my body’s reaction to someone else’s energy. More I’ve come to understand the responses of my body, more my spontaneous neural response has changed. As I don’t allow myself to escape any negative situation emotionally, my energy is calming down in many different kind of situations it used to shut down. I can even often feel it creates a bond to unite with others, also with those who are being aggressive. Life flows on in all of us to become love again if we don’t mentally control it.

Usually we understand our fellow beings through the understanding we have gained of ourselves. Through my personal emotional rollercoasters it’s been quite easy for me to identify with a great variety of other people’s feelings. Some years ago however I was in a situation where I felt my emotional flexibility wasn’t enough. A few people expressed their hatred towards me together with a suprisingly great power. Their behaviour was harsh, destructive and evil. First I tried to understand why I was such a terrible person in their eyes and what made them want to express their hatred with such a huge amount of energy. Then I stopped asking myself these questions. I saw it was about their projections, their inner world. Their long shadow transformed everything into perversion. I was puzzled for a long time by being the object of these people’s hatred, because I really couldn’t identify with that. Even if I’ve been angry and bitter in my life, I never wanted to hurt someone so systematically and with such perseverance they did.

A friend of mine was once contemplating on that situation. What could be behind such incredible hatred? Her conclusion was: nothing but huge love. Of course! Nobody hates anybody with such rage without being first emotionally attached to the other. The power of truth of her words left me speechless. Afterwords I asked myself why I couldn’t see this love myself straight away. Seeing their love through the hate, the situation was easier to digest, easier to forgive and to let go. We all are love in our innermost being. When we don’t know how to express it, it takes another form – even hatred. To be the object of hate is never easy and that’s why we often run away from these difficult feelings. It would be so comfortable to judge the other, the hater, and not to go through our own feelings. Those who are propelled by hate give us a great opportunity to grow, if we accept to stop and to listen to what’s going inside us.

It’s sometimes so hard to connect with the luminous layer of ourselves. In theory it’s so simple, but the negative way of feeling still often takes hold on us. The love is higher energy than hatred and to be love demands bigger energy than hatred. Hate is blindness, hate is weakness. That’s why it’s important to practice yoga. We need energy to be stronger in love. With the fresh, daily renewed energy we can be patient when we are faced to other people’s negativity. The bigger the shadow the other has, the bigger the light we need. But it’s not about the light of the intellect, it’s about the light of the heart. When we accept to feel the hate of someone else’s deep in our heart, we can surrender to it and see how the pain is gradually transformed into freedom.

Personnally it was important for me not to close my heart before these people’s hate. As I saw the light in the end of the tunnel, I focused on that. We shouldn’t ever give up love when somebody hates us! The hate is such big negative power that contributes to the cultivation of our own heart: we need to find a stronger light. The meaning of the daily practice is the movement and fluidity of the energy. No emotion gets stuck. It’s not enough to mentally resolve the conflicts, we need to purify our heart. When we have gone through this process of purification, we can choose freely. We can ask ourselves whether or not we want to keep conflictual people in our lives. Do we continuously want to work with the negativity of someone or be freed from it? 🙄 Probably we want to build new bridges towards new people?

À RECONSTRUIRE?

Pour la plupart du temps, lorsque les gens se mettent à pratiquer le yoga avec dévouement, au bout d’un certain temps, ils acquièront une grande sensibilité. C’est surtout la négativité chez les autres qui devient facilement repérable et vite intolérable. Il y en a qui disent que le remède serait d’ignorer les gens négatifs. Personnellement, avant de tourner la page, j’ai toujours souhaité d’abord comprendre les émotions négatives suscitées en moi par quelqu’un d’autre. Dans ces situations, j’ai vu une opportunité de concevoir pourquoi je me défends, pourquoi mon énergie diminue. La pratique du yoga nous dote d’un outil indispensable pour discerner entre ce qui se passe initialement en nous-mêmes et la réponse de notre corps énergétique à l’énergie de quelqu’un d’autre. Plus j’ai été capable de saisir les réponses de mon corps et plus je les ai vécues en tant que telles, plus la réponse spontanée neurale a changé – en mieux. Comme je ne me permets pas d’échapper émotionnellement à des situations déplaisantes, aujourd’hui mon énergie se calme dans beaucoup de situations différentes là où avant elle avait tendance à faire demi-tour ou à s’arrêter. Je peux sentir qu’elle crée parfois des connections même vers les gens aggressifs presque sans aucun effort de ma part. La vie continue son chemin pour se réinstaller dans l’état d’amour si nous la contrôlons pas mentalement.

En général, nous pouvons comprendre les autres autant que nous nous comprenons nous-mêmes. À cause des turbulences émotionnelles personnelles persistantes dans la vie, il m’a été relativement facile de m’identifier à une grande variété de sentiments humains chez les autres. Mais il y a quelques années, je me suis trouvée dans une situation qui me dépassait complètement. Ma flexibilité émotionnelle était insuffisante. Trois personnes ont exprimé leur haine à mon égard avec une violence inouïe pour moi. Leur comportement était méchant et destructif. Au début, je voulais comprendre pourquoi, à leurs yeux, j’étais une personne tellement terrible et détestable et pourquoi ils exprimaient leur haine avec autant de dynamisme. Et puis, à un moment donné, je me suis arrêtée de me poser des questions voyant qu’il s’agissaient de leurs projections plutôt tordues. Leur ombre transformait tout en perversion. J’étais longtemps abattue, abasourdie d’être un objet de haine. Même si dans ma vie, j’ai bien sûr été en colère, j’ai été amère, je n’ai jamais voulu systématiquement blesser quelqu’un, en plus avec une persévérance impressionante dont ces gens-là faisaient preuve.

Un jour une amie contemplait cette situation. Qu’est-ce qui pourrait mobiliser une telle haine? La conlusion qu’elle en tirait était la suivante: Rien d’autre qu’un amour fou! Et bien sûr, c’était ça. Personne ne peut haïr quelqu’un d’autre avec autant de rage sans avoir d’abord un attachement émotionnel autre que la haine. Devant ces paroles vraies, je suis restée bouche bée. Après, je me suis posé la question de savoir pourquoi j’avais été incapable de reconnaître cet amour moi-même. Quand j’ai pu voir l’amour derrière leur haine, la situation a été beaucoup plus facile à digérer, à pardonner. Notre essence est l’amour. Si nous savons pas l’exprimer directement, purement, cet amour prend n’importe quelle forme, même la haine. Il n’est jamais facile d’être haï et c’est pour ça qu’on a envie d’échapper à ces situations – surtout qu’il est tellement facile de juger une personne haineuse et ne pas se questionner du tout. Mais ceux qui se nourissent de négativité nous donnent vraiment une opportunité de grandir notre amour si nous acceptons de nous mettre à l’écoute de nous-mêmes.

Parfois il est difficile de se connecter avec la lumière que nous portons tous. En théorie, c’est très simple. Mais comme l’amour est une énergie beaucoup plus dense et élevée que la haine, il requiert un effort beaucoup plus important. La haine est aveuglement, elle est synonyme de faiblesse. C’est une des raisons pour laquelle nous pratiquons le yoga. Nous avons besoin d’énergie pour être ancrés dans l’amour. Avec une énergie fraîche, renouvelée quotidiennement, nous pouvons rester patients face à la négativité des autres. Plus la haine de l’autre est aiguë, plus notre lumière doit grandir. Il ne s’agit pas de lumière de l’intellect, il s’agit de lumière du cœur. Lorsque nous acceptons de recevoir la haine de quelqu’un dans notre cœur, nous pouvons voir comment la peine que nous éprouvons se transforme petit à petit en une énergie complètement libre.

Personnellement, il était très important pour moi de ne pas fermer mon cœur devant cette haine. Je fixais la lumière au bout du tunnel. Nous sommes censés ne jamais laisser tomber l’amour. La haine de l’autre est une force qui peut contribuer à la sublimation de notre propre cœur: nous devons trouver une force encore plus grande et il n’y a que l’amour qui puisse vaincre la haine. La signification d’une pratique quotidienne est le mouvement et la fluidité de notre énergie. Elle ne s’arrête pas à une émotion. Je suis convaincue qu’il n’est pas suffisant de résoudre les conflits au niveau mental, il faut toujours faire le travail au niveau du cœur. Quand nous aurons fini le processus de la purification, nous pouvons choisir différemment. Au lieu de prendre une décision à la hâte et sous l’emprise d’une émotion négative, nous serons sereins et libres de choisir. Nous pouvons nous demander si nous voulons encore fréquenter les gens conflictuels. Avons-nous la volonté de travailler constamment la négativité de quelqu’un d’autre? Peut-être voulons-nous constuire de nouveaux liens avec des gens moins exigeants? 🙄

SILTOJA

Joogaharjoittelun aloittamisen jälkeen monille käy kuten minullekin. Muiden ihmisten negatiivisuus alkaa tuntua pahemmalta. Sen myös havaitsee herkemmin kuin aikaisemmin. Jotkut tarjoavat tähän lääkkeeksi uutta suuntaa: jätä taaksesi negatiiviset ihmiset. Itse en ole halunnut sulkea ovia ymmärtämättä sitä mikä aiheuttaa itsessäni negatiivisen tunteen tai miksi koen jonkun tilanteen niin, että kutistun, puolustaudun tai vetäydyn. Joogaharjoittelusta olen saanut hienompaa erottelukykyä siihen mikä alunperin tapahtuu minussa itsessäni ja mikä kumpuaa reaktiona toisen ihmisen energiaan. Mitä enemmän olen ymmärtänyt ja elänyt läpi oman kehoni vastauksia, sitä enemmän myös spontaani kehollinen suhtautumiseni on muuttunut. Kun en tietoisesti torju mitään, energia ei vetäydy. Se pysyy ponnistelematta rauhallisena monessa tilanteessa ja usein myös itsestään alkaa ojentautua rakentavasti ja ihmisiä yhdistävästi – kuten elämä meissä kaikissa toimii, kun mieli ei sitä kontrolloi.

Yleensä me kaikki kai ymmärrämme kanssaihmisiämme itsemme kautta ja juuri sen verran kuin itseämmekin. Omien tunnevuoristoratojeni kautta minulle on ollut aina suhteellisen mutkatonta samastua kanssaihmisten monenkirjaviin tunteisiin. Joitakin vuosia sitten olin kuitenkin tilanteessa, jossa siihen asti tallaamastani tunnemaastosta ei ollut juurikaan apua. Muutama ihminen nousi yhteistuumin ja -voimin minua vastaan. Jonkin aikaa vaivasin päätäni sillä miksi olin heidän mielestään vihattava ihminen ja yritin ymmärtää mikä sai heidät laittamaan minun vihaamiseeni moisen energiamäärän. Jossain vaiheessa lopetin miettimisen. Tajusin toki, että se oli heidän projisointiaan, heidän vihansa värittämää mielenmaisemaa. Mielen vääristymät ja niistä kumpuavat tunteetkin ymmärsin hetken tilannetta katseltuani, mutta heidän toimintaansa minun oli silti mahdotonta samastua. Koin sen toisaalta sairaaksi, mutta ennen muuta tavattoman ilkeäksi. Vaikka olen toki ollut elämässäni kiukkuinen, vihainen ja katkerakin, omat tunteeni eivät ole koskaan saaneet minua systemaattisesti ja pitkäjännitteisesti toimimaan jotain toista ihmistä vastaan. Vihan kohteeksi joutuminen jäi askarruttamaan minua pidemmäksi aikaa.

Eräs ystäväni maisteli tätä tilannetta joskus ja tuumi mitä ihmettä noin suuren vihan takana voi olla. Päätelmä oli tämä: Mitäpä muuta kuin valtava rakkaus! Kukaan ei voi vihata ketään moisella raivokkuudella, ellei ensin ole kokenut suurta kiintymystä ja omistamisenhalua. Hänen näkemyksensä pysäytti minut totuusvoimallaan. Jälkikäteen ihmettelin miten en voinut itse nähdä heti tätä rakkautta. Katsoin vain vihaa ja heidän tarvettaan purkaa sitä minuun. Rakkauden näkemisen kautta näiden ihmisten negatiivisuuden takaa pääsi pilkistämään syvempi tunne. Kaikkihan olemme todelliselta olemukseltamme rakkautta ja jos emme sitä osaa suoraan ilmaista, se löytää kummallisia tapoja olla olemassa. Joskus se kieroutuu jopa vihaksi. Toisen ihmisen viha ei ole kenellekään helppoa ottaa vastaan, koska se sattuu ja niinpä helposti torjummekin näin vaikeat tunteet. On helppoa tuomita toinen ja jättää tunteet käsittelemättä, kun toinen on “syyllinen”. Jos suostumme pysähtymään ja kuuntelemaan mitä meissä tapahtuu, negatiivisuudesta voimansa ammentavat kanssaihmiset tarjoavat meille kallisarvoisen tilaisuuden kasvaa.

Näistä kokemuksista päädyin pohtimaan miksi meille onkin usein niin vaikeaa kääntää eri tilanteissa valon puoli esiin. Teoriassa se on niin yksinkertaista, mutta negativiinen tapa kokea pitää joskus meitä otteessaan. Ehkä siitä syystä, että valo tarvitsee suuremman energian kuin viha? Viha on yhtäältä sokeutta ja toisaalta heikkoutta. Siksi joogaharjoitus on tärkeä. Sen kirkastamalla ja voimistamalla energialla uskallamme kohdata raskaita energioita ja jaksamme odottaa valon esiinnousua itsessämme myös vihaa kohdatessamme. Mitä suuremman varjon kohtaamme, sitä suurempi valo meidän tulee löytää itsestämme. Kyse ei kuitenkaan ole järjen valosta, vaan hengen. Kun henkisesti tulee pimeyden ja vihan koskettamaksi, kun kokee jonkun vihan sydänjuurissa asti, saa nähdä miten sille antautumalla sydämen tuska hitaasti muuttuu vapaudeksi.

Koskaan ei pidä lannistua muiden pimeyden edessä. Päinvastoin se on tilaisuus, joka kannattaa ottaa vastaan. Sen avulla voimme jalostaa itseämme ja löytää oikeasti jotain itseämme häikäisevää ja todellisen minuutemme voimaa. Itselleni oli tärkeää uskaltaa olla sulkematta sydäntäni näiden ihmisten vihalta ja mennä tunnelin päähän asti vihattuna, sydän seivästettynä. Joogaharjoituksen merkitys on siinä, että sen avulla energiaa liikutetaan päivittäin ja näin estetään tunnetukkeutumat. Konfliktitilanteissa ei asioiden läpikäyminen mielen tasolla riitä. Vasta kun sydän on työstänyt negatiivisen energian, voi valita seuraavat askeleensa vapaalta pohjalta. Sitten voimme kysyä haluammeko pitää elämässämme ihmisiä, jotka syövät energiaamme tai vaativat meiltä jatkuvasti tällaista puhdistustyötä. 🙄 Ehkä rakennamme uusia siltoja uusia ihmisiä kohti?