The spirit of the asana

It’s often said that the Ashtanga yoga asana practice is a spiritual practice. Those who don’t know this practice might be astonished at this statement. Why something you do with your body is considered to be spiritual? Why isn’t physical just physical? What makes physical spiritual?

Firstly the asana practice can be only and totally physical. People who practice asanas as a sport or gymnastics might ignore yoga’s spiritual essence. They can come to a yoga class in a very excited mood. To their excitement they might add some expectation of being able to relax nicely. These practitioners start their practice from a state of disorder and fragmented energy. Everything is in movement. The mind, the emotions, the breathing, the energy and the body. Thanks to the concentration during the yoga class the energy might calm down a little and take the stress levels of the practitioner down. However after some time the same overall movement returns.

Secondly the asana practice has the power to guide the practitioner towards the spirituality. The difference between the two approaches lies at the starting point of the practice. Those who look for a stillpoint inside and start from that space are having a silent center from which they act and make their body move. This kind of practice is created around the stillness and harmony. The stillpoint organizes everything else accordingly. There will be a harmonious natural order on several levels after the practice.

Actually it’s very simple to move from a physical practice to a spiritual one. Before we start we need time to calm down the movement. With peacefulness we are connected to our essence and then whatever we do has a different quality. Our essence is alive.

28504740_10213612554261335_623953419_o

L’ESPRIT DE L’ASANA

La pratique des asanas dans le yoga ashtanga se veut spirituelle. En d’autres mots, les exercices physiques sont vus comme spirituels. Ceux qui ne connaissent pas cette pratique, pourraient être interloqués par le fait qu’une pratique faite avec le corps soit considéré comme spirituelle. Pourquoi le physique n’est pas tout simplement physique? Qu’est-ce qui rend une pratique physique spirituelle?

La pratique des asanas peut être totalement et purement physique. Ou bien, elle peut aussi guider le praticien vers la spiritualité. Qu’est-ce qui fait la différence, alors? C’est le point de départ.

Les gens qui pratiquent les asanas comme un sport ou bien comme de la gymnastique, ignorent probablement l’essence spirituelle du yoga. Ils peuvent arriver dans un cours de yoga dans un état plutôt excité. À cette excitation s’ajoutent peut-être des attentes vis-à-vis de la relaxation. Ces personnes commencent leur pratique à partir d’un désordre et d’un état énergétique fragmenté. Tout est en mouvement. Le mental, les émotions, la respiration, l’énergie et le corps. Grâce à la concentration pendant le cours, l’énergie peut se calmer un peu et le niveau de stress baisse. Après la pratique, pourtant, tout revient au point de départ.

Ceux, par contre, qui cherchent une quiétude à l’intérieur d’eux-mêmes, et font leur pratique dans cet espace, ont un centre silencieux à partir duquel les mouvements sont exécutés. Une pratique construite autour de la quiétude, est une création énergétique autour du silence et de l’harmonie. La quiétude organise tout le reste autour d’elle. Après la pratique, il y aura un ordre naturel plus harmonieux durable à tous les niveaux.

En fin de compte, il est très simple de transformer sa pratique physique en une pratique spirituelle. Nous avons besoin du temps pour calmer tout le mouvement avant la pratique. Avec la paix qui en résulte, nous sommes connectés à notre essence et nous donnons une autre qualité à tout ce que nous entreprenons. Notre esprit est littéralement vif.

28504782_10213612539380963_1784057051_o

ASANAN HENKI

Ashtangajoogan asanaharjoituksen kuulee usein luettavan henkisten harjoitusten joukkoon. Ajatus, että keholla tehtävät asiat voisivat olla henkisiä, voi ihmetyttää niitä, jotka eivät tunne tätä harjoitusta. Miksi fyysinen ei ole fyysistä? Mikä tekee fyysisestä henkistä?

Itse asiassa asanaharjoittelu voi olla totaalisen fyysistä. Keholla tehty harjoitus voi kuitenkin toimia myös oppaana henkisyyteen. Harjoittelun erot syntyvät jo sen alkuasetelmissa.

Ne, jotka harjoittelevat asanoita urheillen tai voimistellen, voivat olla täysin tietämättömiä joogan henkisestä ulottuvuudesta. He saattavat saapua joogatunnille intoa ja kiihtymystä täynnä. Innostuksensa lisäksi heillä voi olla odotuksia sen suhteen, että tunti laskee stressitasoja. He tekevät harjoituksensa jäsentymättömästä olotilasta ja sirpaloituneesta energiasta lähtien. Kaikki on liikkeessä. Mieli, tunteet, hengitys, energia ja keho. Keskittymistä vaativan joogatunnin aikana energia voi hieman rauhoittua ja osallistuja voi huomata olevansa vähemmän stressaantunut. Kuitenkin pian harjoituksen jälkeen, sama hektinen energia palaa takaisin.

Jotkut taas keskittyvät etsimään sisältään tyyneyttä ja lähtevät siitä liikkeelle. He ovat yhteydessä sismpänsä hiljaisuuteen, ja toimivat ja liikkuvat sen ohjaamina. Harjoitus, joka toteutuu tästä lähtökohdasta, rakentuu energeettisesti hiljaisuuden ja harmonian ympärille. Hiljainen keskus organisoi kaiken ympärillään olevan uudelleen ja muuntaa sen kaltaisekseen. Harjoituksen jälkeen ihmisellä on sisälläänkin luonnollinen harmonia.

Fyysisen harjoituksen muuttaminen henkiseksi on yksinkertaista. Ennen harjoitusta tarvitaan aikaa rauhoittaa kaikki liike itsessämme. Tästä syntyvä rauha sallii meille yhteyden ytimeemme, joka puolestaa tuo kaikkeen tekemiseemme erilaisen laadun. Henkemme on elävänä kaikessa, mitä teemme.

Advertisements

A wise builder

In Ashtanga Yoga practice the only material thing the practitioner has is his/her mat. On the mat (s)he faces him/herself with all the weaknesses and strengths (s)he has. All the Ashtanga practitioners know this, but still every now and then in my workshops people ask my point of view about the use of the props in the asana practice.

When a practitioner prepares him/herself to face him/herself during the practice and assembles a stock of props on that purpose, the meeting with oneself becomes necessarily quite complicated. The props become an entertainment and an action that takes the attention away from the practice and from the practitioner. They disturb the real connection. Those who are attached to the use of props have often a physical problem that can be alleviated with a prop. Nevertheless in Ashtanga we follow the same philosophy of no props when it comes to pain. If an asana hurts you, you need to find a way in your own body to protect the vulnerable area. You don’t put a block to support your body or tie yourself with a strap to help, but you control the weight of that part of the body with your body’s own possibilities. On one hand, you get in touch with a problem behind the pain and on the other hand, you learn to control your body’s different parts in relation to each other from inside.

From embryology we know that life in our body develops around some ordering principles that are called fulcrums. These same fulcrums continue to order life in us during our whole existence. We easily deviate from this natural, original energetic structure when we encounter wounds, accidents or emotional trauma. They remain in our body leaving some parts empty and uninhabited that can be called added fulcrums. These parts are isolated from the whole. If the body contains many added fulcrums, our balance is built on an unbalance or a tension.

The asana practice can undo these knots and allow us to come back to our natural center, to the midline of the body if the practice is a conscious search for a natural balance. We reconnect with these isolated parts and we get them back to the global action of the body. Only if you don’t use props! Because if you do, you keep adding new fulcrums in the body. It gets used to the props and not to itself. It builds a balance with the props, not a one of its own. If all that time we can sacrify for our well-being goes to the creation of new, added fulcrums, the real balance might become unreachable. I guess it’s reasonable not to make new obstacles on our way while we’re getting rid of some others.

13023704_10207703414696539_1701383831_n

BÂTIR SUR DU SABLE

Dans la pratique de l’Ashtanga yoga, le seul matériel que nous ayons dans la pratique, est notre tapis de yoga. C’est sur le tapis que nous faisons face à nous-mêmes, à nos faiblesses et à nos forces aussi bien physiques que psychiques. Tous les pratiquants de l’Ashtanga connaissent ce principe de simplicité, mais néanmoins, on me pose assez souvent des questions sur l’utlisation des accessoires dans la pratique.

Est-ce que nous avons besoin d’être équipés pour nous rencontrer nous-mêmes? Si nous nous préparons pour cette rencontre en assemblant un arsenal d’accessoires, la rencontre devient forcément assez compliquée. Les accessoires dérangent la vraie connexion. Ils deviennent une distraction. L’action qu’ils exigent empêche l’attention sur la pratique et le praticien. Ceux qui tiennent à l’utilisation des accessoires ont souvent un problème physique qui peut être facilité avec un accessoire. Cependant, en Ashtanga, nous suivons la même philosophie du zéro accessoire aussi quand il y a des problèmes physiques. Si nous sentons de la peine dans une posture, nous devons trouver une façon de protégér cette partie vulnérable du corps avec les moyens de notre propre corps. Nous ne mettons pas une brique pour soutenir le corps ou nous ne nous attachons pas avec une sangle, mais nous cherchons à contrôler le poids de cette partie du corps avec les possibilités de notre propre corps. Ça va nous servir d’une part pour nous approcher du vrai problème derrière la peine physique et d’autre part, ça va nous apprendre à contrôler de l’intérieur les différentes parties du corps en relation les unes aux autres.

Nous savons de l’embryologie que le développement de l’embryon se fait selon quelques principes organisateurs. Ces fulcrums naturels organisent la vie dans notre corps pendant notre existence entière. Nous nous écartons facilement de ces fulcrums naturels quand nous rencontrons des accidents, des blessures ou des traumatismes émotionnels. Ces chocs restent dans notre corps en laissant des parties inhabitées, des fulcrums ajoutés. Ces parties sont isolées du reste du systême. Si le corps physique contient beaucoup de fulcrums ajoutés, notre équilibre est construite sur un déséquilibre ou une tension.

La pratique des asanas peut nous permettre de revenir à notre centre naturel, à la ligne médiane, si la pratique est une recherche de l’équilibre naturel consciente. Nous nous reconnectons avec ces parties isolées et nous les regagnons dans l’action globale du corps. Mais seulement si nous n’utilisons pas les accessoires! Car par une utilisation systématique des soutiens externes, nous ne faisons qu’ajouter des fulcrums dans notre corps. Le corps va s’ajuster, s’habituer à des accessoires et non à lui-même. Si le peu de temps que nous avons pour la pratique, va à la création de nouveaux fulcrum ajoutés, le vrai équilibre est encore plus loin. Pendant que nous nous débarrassons de certains obstacles, il vaut mieux pas en créer de nouveaux.

HIEKALLE RAKENNETTU

Ashtangajoogassa harjoittelijalla on harjoituksessa vain matto ja matoltaan hän löytää itsensä kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Tämän ashtangajoogaa harjoittavat tietävätkin, mutta silloin tällöin kursseja pitäessäni tulee silti kurssilaisten taholta esille kysymys apuvälineiden käyttämisestä asanaharjoituksessa.

Minusta näyttää, että kun ihminen kerää ympärilleen välinearsenaalin kohdatakseen itsensä matolla, tulee itsensä kohtaamisesta väistämättä hankalaa. Apuvälineistä tulee viihdykettä ja toimintaa, joka vie huomion itse harjoitukselta ja loppujen lopuksi siis ihmisestä itsestään. Apuvälineihin kiintyneillä ihmisillä on monesti joku vaiva, johon ulkoa saatu tuki tuo helpotusta. Ashtangajoogassa suhtautuminen kehon kipuihinkin noudattaa samaa välineetöntä linjaa. Jos joku asento sattuu kehoon, on olennaista kehittää kehon omaa kykyä suojata kyseistä kohtaa. Ei siis laiteta palikkaa tai remmiä toimittamaan tätä virkaa, vaan kehon painoa ja liikeratoja kontrolloidaan kehon omin keinoin. Näin on yhtäältä mahdollisuus päästä kivun kautta kosketuksiin syvemmällä olevan ongelman kanssa ja toisaalta oppia säätelemään ruumiinosien keskinäisiä suhteita.

Embryologiasta eli alkionkehitysopista tiedetään, että elimistömme kehittyy tiettyjen elämää organisoivien energeettisten periaatteiden mukaan. Kehomme rakentuu näin tietyille tukipisteille ja jatkaa niihin tukeutumista koko elämämme ajan. Usein käy kuitenkin niin, että joudumme näistä tukipisteistä sivuun. Esimerkiksi erilaiset kolhut, onnettomuudet ja emotionaaliset traumat jäävät kehoon eristäytyneiksi kohdiksi ja lakkaavat olemasta yhteydessä muun kehon kanssa. Silloin keho joutuukin hakemaan uudet tukipisteet, jotka saattavat siirtää meidät keskilinjastamme vähän sivuun ja siten edesauttavat virheellisen tasapainon kehittymistä.

Joogaharjoituksessa ihminen pääsee takaisin luonnolliseen keholliseen keskilinjaansa, jos harjoittelu on tietoisesti tämän tasapainon etsimistä. Tällä tavoin nämä kokonaisuudesta vetäytyneet kohdat voidaan myös saada takaisin toimintaan mukaan. Toisin on silloin kun käytetään jatkuvasti  apuvälineitä. Silloin nimittäin luodaan koko ajan uusia epäluonnollisia tukipisteitä. Näin keho totutetaan rakentumaan apuvälineiden varaan eikä itsensä varaan. Pelkästään kehon sopeutuminen apuvälineeseen vaatii jo oman totuttelunsa. Jos kaikki se aika, joka meillä on käytettävänä kehon tasapainottamiseen, meneekin siihen, että luomme kehoon uusia, vääränlaisia tukipisteitä, ei luonnollinen tasapaino löydy luultavasti koskaan. Mukavampaa luultavasti on, jos ei harjoituksellaan kasaa tiellensä uusia vaikeuksia.

Photo Kie von Hertzen

five breaths

It usually takes years to get into the Ashtanga yoga tradition and a lot of time even to understand the principles of the asana practice. We need not only to learn but also test those principles to accept or reject them. Then we either go on practicing or we might completely stop or we find another yoga style. Many people have multiple questions after the first Ashtanga yoga class. One of these questions is in general very simple: “Why are we supposed to stay in the asana during five breaths?” And the next questions around this topic are probably “Can I sometimes stay longer?” or “If I don’t get the asana at the first trial, can I try again?”

In some other yoga styles and traditions there are different guidelines. In some styles you stay longer in the asana, in some others you repeat the same asana several times and in some other you can actually do your own way. In the Ashtanga tradition this is one basic rule. I feel it works amazingly well without shimmering the light of any other discipline. It’s quite interesting how just five breaths can sometimes seem extremely long and sometimes such a short time. I hope I can help some practitioners to understand the awesomeness of this principle if we follow it systematically.

Shorter the time you know you will spend in the asana, more attentive you are, more solid your presence. The fact that you don’t repeat the same asana in one practice gives the same result. If we know beforehand we can do it again not being so alert first, everything in us collapses a bit compared to a situation in which we decide that it happens now and not after the second, third or forth trial or after we’ve been in the asana for long enough.

Practicing this way we are more aware every moment and we get rid of everything superfluous around the asanas. This is important for the development of a meditative mind, but also for our prana. Through the discipline we cultivate our own prana making it subtle, fluid and bright. This kind of attitude is demanding to our mind and emotions – and very soft to our body. It means we need to detach from our mental laziness. Every time we practice, we try to move ahead and change our harmful habits and bad energy. The lenght of the practice doesn’t tell much of its efficacy. A short practice can be very deep and cleansing. Five breaths can sometimes change your life.

CINQ FOIS

Normalement, il faut des années pour bien connaître la tradition de l’Ashtanga yoga. Même la compréhension des principes de la pratique des asanas prend du temps. Non seulement nous apprenons les principes, mais après, nous les testons afin de pouvoir les accepter faisant partie de la pratique ou afin de les rejeter. Ensuite, soit nous voulons continuer à pratiquer, soit nous nous arrêtons ou bien nous nous trouvons un autre style de yoga. En général, au début, nous avons plein de questions. Une des plus simples et des plus fréquantes est: “Pourquoi devons-nous rester dans une asana pendant cinq respirations?” Et ça s’enchaîne peut-être: “Puis-je rester parfois plus longtemps?” ou bien “Si je n’arrive pas à la faire tout de suite, puis-je ressayer?”

Il y a des styles et des traditions où les principes sont différents. Peut-être la durée dans l’asana est-elle plus longue ou la même asana est-elle répétée plusieurs fois de suite et puis quelquefois, les praticiens choisissent eux-mêmes tout simplement ce qu’ils veulent faire sans aucune restriction. Mais dans l’Ashtanga yoga, ceci est une des règles fondamentales et ça marche à merveille sans ôter rien aux autres façons. Il est très intéressant comment juste cinq respirations peuvent à un moment donné sembler extrêmement longues et dans un autre moment, absolument courtes. J’espère pouvoir clarifier un peu les bénéfices de cette façon traditionnelle si nous nous y engageons et la suivons systématiquement.

Plus le temps que nous restons dans l’asana est limité, plus nous sommes attentifs et plus notre présence se fait solide. Le fait que nous ne répétions pas la même asana dans une pratique, donne le même résultat. Si nous savons à l’avance que nous avons la possibilité de reprendre, nous ne sommes pas obligés de rester alertes. Tout en nous se ramollit un peu comparé à une situation où nous sommes déterminés que l’asana, c’est maintenant et pas après une seconde, une troisième ou une quatrième tentative ou après un temps prolongé dans l’asana.

Lorsque nous pratiquons de cette manière, nous sommes conscients à chaque moment et nous nous débarrassons de tout ce qui est superflu autour de l’asana. Ceci est important pour le développement d’un mental méditatif, mais aussi pour notre prana. À travers la discipline, nous cultivons notre prana en le rendant subtile, fluidique et lumineuse. Ce genre d’attitude demande beaucoup à notre mental et nos émotions et en même temps il permet une approche très douce envers notre corps. Il faut par conséquant se débarrasser de la paresse mentale. Chaque fois que nous pratiquons, nous essayons d’aller à l’avant et changer nos habitudes et notre énergie défavorables. La durée de la pratique n’équivaut pas à son efficacité. Une courte pratique peut être profonde et purifiante. Cinq respirations peut parfois nous changer la vie.

VIISI HENGITYSTÄ

Ashtangajoogatraditioon sisään pääseminen vaatii yleensä vuosia ja pelkästään asanaharjoittelun periaatteiden ymmärtäminen vie alussa pitkän aikaa. Erilaisten periaatteiden oppimisen jälkeen niitä testataan ja ne todetaan joko itselle toimiviksi tai hyödyttömiksi. Joku jatkaa, joku lopettaa, joku vaihtaa toiseen joogatyyliin. Ehkä jo ensimmäisestä ashtangajoogatunnista lähtien päässä pyörii paljon kysymyksiä. Yksi yksinkertainen kysymys mikä monia vaivaa on se miksi asanassa pitää olla juuri viiden hengityksen ajan. Jatkokysymykset voivat olla sellaisia kuten “Voinko olla joskus pidempään?” tai “Voinko tehdä uudelleen saman asanan heti perään, jos ensimmäisellä kerralla ei mene hyvin?”

Joissain toisissa joogasuuntauksissa on erilaiset periaatteet. Joissain ollaan asanoissa huomattavasti pidempään, joissain sama asana toistetaan monta kertaa, joissain voi tehdä melkein mitä haluaa. Ashtangassa on tällainen viiden hengityksen periaate ja minusta se toimii loistavasti himmentämättä muiden systeemien valoa lainkaan. Mielenkiintoista kyllä, joskus viisi hengitystä tuntuu mahdottoman pitkältä ajalta ja toisinaan taas auttamattoman lyhyeltä. Tällaisessa tavassa piilee omanlaisensa hienous, jos sitä noudattaa systemaattisesti.

Mitä lyhyemmän ajan tiedät voivasi olla jossain asanassa, sitä keskittyneemmäksi olosi käy. Sitä tiiviimpää läsnäolo jo ennen asanaa. Sama lopputulos syntyy siitä, että asanaa ei toisteta. Väistämättä, jos tiedämme, että voimme ottaa uusiksi, jos emme onnistu, kaikki meissä lopahtaa verrattuna siihen, kun päätämme, että se tapahtuu nyt eikä ensimmäisen tai toisen kokeilun jälkeen tai kunhan olemme olleet jo asanassa rauhassa pitkään.

Tällä tavalla harjoitellen tulemme enemmän tähän hetkeen ja pääsemme eroon siitä turhasta mitä on asanojen ympärillä. Tämä on tärkeää meditaatiivisen mielen kehittymisen kannalta, mutta samalla koulutamme myös omaa pranaamme, saamme sen hienovaraiseksi, virtaavaksi ja kirkkaaksi.  Tällainen harjoittelu on yleensä vaativaa meidän mielellemme ja tunteillemme kun taas kehollemme se on pehmeää ja joustavaa. Se vaatii sitä, että pääsemme irti henkisestä laiskuudesta. Koulutamme mieltämme ja ojennamme laiskaksi karannutta energiaamme joka kerta harjoitellessamme asanoita. Harjoituksen ei suinkaan tarvitse olla pitkä ollakseen syvälle vaikuttava. Joskus viisi hengitystä voi muuttaa koko elämän.

IMG_4344

Photo by Anne

Returning to lightness

When I teach beginners in yoga, I start with the breath and immediately after with the excercices to feel how the mula bandha is actually part of the breathing and connected with our energy system. Gradually the students start to feel that the whole body is nourished from the center. At its best the energy expands in the body with the inhalation and comes back to the center with the exhalation. Mula bandha is part of the chakra system and thus it’s part of our everyday life emotions. If we are nervous, angry or excited, the center of the energy has moved away from the mula bandha. For the beginners the Ashtanga yoga practice is a real challenge, because things are not taught separately. How could they be? Finally everything is one and the system functions as one. We need to keep the wholeness of the system in mind as well as practitioners as teachers.

Very often I meet students telling me how much they try to do a good mula bandha. They put an enormous amount of power to keep it, to make it strong. I’m not sure it can work this way. If you create muscular tension, you obstruct the energy flow. The mula bandha is a natural and conscious orientation and control of our vital energy and it’s the center of it also. It helps us to feel the gravity and play with it and it guides us to find our best balance in any asana. It doesn’t feel the same all the time, because it changes according to what we do. Its presence is visible in the grace of the body posture, in the effortlessness of the movement and the justness of emotions. Our inner serenity is greatly due to the right placement of the body and energy balance.

First of all the mula bandha is life flowing and expressing itself freely in our body. Children are a perfect example of this. They have the power of mula bandha, but there’s no tension. Many adults have lost their contact to the earth through the mula bandha and that’s why they are heavy, tense and clumsy. It’s an inner force which manifests itself, when we are free from our past. We need just to tune ourselves to it, that’s all. But the tuning can take years. When we have purified all the negative intentions of our system, when we’ve learned to say no to the impulses that are destructive to ourself or others, what is left, is the mula bandha, natural rhythm and harmony of pure energy. We practice invisible. You practice and one day you will see how it will carry you.

LÉGÈRETÉ RETROUVÉE

Lorsque j’enseigne les débutants en yoga, j’initie les élèves d’abord à la respiration et j’enchaîne avec les exercices permettant de sentir comment le mula bandha fait partie de la respiration et comment il est connecté avec notre systême énergétique. Petit à petit, les élèves peuvent sentir que le corps entier est nourri à partir de son centre. Dans le meilleur des cas, l’énergie s’étend partout dans le corps à l’inspiration et retourne à la source, au centre, à l’expiration. Le mula bandha fait partie du systême des chakras et ainsi de nos émotions de la vie quotidienne aussi. Lorsque nous sommes nerveux, en colère ou excités, notre centre d’énergie s’est déplacé. Pour les débutants, la pratique de l’Ashtanga yoga est souvent un vrai défi, car les choses ne sont pas et ne peuvent pas être enseignées séparément. Finalement tout ne forme qu’un et le systême fonctionne comme une unité. Nous devons travailler vers l’unification du systême aussi bien en tant que pratitiens qu’enseignants.

Très souvent, il m’arrive de rencontrer des élèves qui me disent combien ils essayent de faire ou de tenir le mula bandha. Ils mettent beaucoup d’énergie et ils utilisent beaucoup de force pour être sûrs de l’avoir et de le rende plus fort. Je ne suis pas tout à fait convaincue que ça puisse marcher comme ça. Si nous créons de la tension musculaire, nous obstruons la fluidité de l’énergie et nous perdons notre sensibilité. Le mula bandha tout en étant le centre de notre vitalité veut dire l’orientation et le contrôle naturels et conscients de notre énergie vitale. Il nous aide à sentir la gravité et il nous guide comment jouer avec celle-là et c’est grâce à lui que nous trouvons notre équilibre dans toute asana. Il ne nous donne pas la même sensation continuellement, car il change selon nos actions. Nous pouvons le percevoir dans la grâce de la posture du corps, dans l’aisance du mouvement et la justesse des émotions. Notre sérénité interne dépend beaucoup du placement juste du corps et de l’équilibre énergétique.

À priori, le mula bandha égale la vie qui s’exprime librement dans notre corps. Les enfants en sont un exemple parfait. Ils ont la légèreté et la force du mula bandha, mais ils n’ont pas la tension. La majorité des adultes ont perdu leur contact au sol à travers le mula bandha et c’est pour ça qu’ils sont lourds, tendus et maladroits. Le mula bandha est une force interne qui se manifeste quand nous sommes libres de notre passé. Nous devons trouver comment nous accorder à lui, c’est tout. Mais cet accordage peut prendre des années. Dès que nous avons purifié toutes les intentions négatives de notre systême, dès que nous avons appris à dire non à tous les impulses déstructifs vers nous-mêmes ou les autres, ce qui reste, est le mula bandha, un rythme naturel et harmonieux de l’énergie vitale pure. Nous pratiquons l’invisible. Un jour, nous verrons comment l’invisible nous portera.

PALUU KEVEYTEEN

Kun opetan alkeisoppilaita, aloitan aina hengityksestä ja siirryn siitä havaintoesimerkkeihin, jotka auttavat tuntemaan miten mula bandha on oikeastaan osa hengitystämme ja yhteydessä energiakiertoomme. Vähitellen oppilaat alkavat tuntea miten koko keho saa ravintonsa omasta keskuksestaan. Parhaimmillaan energia laajenee sisäänhengityksessä ja palaa keskukseensa uloshengityksessä. Mula bandha on osa chakra-systeemiämme ja siten se liittyy myös jokapäiväisiin tunteisiimme. Jos olemme hermostuneita, vihaisia tai kiihtyneitä, energian keskus on siirtynyt pois mula bandhasta. Aloittelijoille ashtangajooga on yleensä haasteellista, koska asioita ei opeteta erillisinä. Eikä niitä oikein voisikaan opettaa palasina. Kaikki erilliset osat ja toiminnot meissä muodostavat kuitenkin saumattoman kokonaisuuden ja kokonaisuus toimii lopulta yhtenä yksikkönä. Meidän tulisi pitää se mielessämme niin harjoittelijoina kuin opettajinakin.

Tapaan usein harjoittelijoita jotka kertovat minulle miten he yrittävät pitää mula bandhan sisukkaasti. He laittavat siihen hirmuisesti voimaa saadakseen sen vahvaksi. Itse en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että se toimii tuolla tavalla. Jos lisäämme lihasjännitystä, katkaisemme energian virtauksen ja menetämme herkkyyden tuntea. Mula bandha on luonnollista ja tietoista elinvoiman suuntausta ja hallintaa ja se on myös elinvoimamme keskus. Sen avulla osaamme hyödyntää painovoimaa kehossamme ja saamme luontevimman tasapainon asanassa kuin asanassa. Tunne mula bandhasta muuttuu aina sen mukaan mitä teemme. Sen läsnäolon voi tunnistaa siitä, että kehon asento on ryhdikäs, liikkeet ovat sulavia ja tunteemme tilanteisiin sopivia. Mielenrauhammekin juontaa juurensa sekä kehon fyysisestä että energeettisestä tasapainosta.

Mula bandha on ennen muuta elämän vapaata virtausta kehossamme. Lapset ovat tästä täydellinen esimerkki. Heillä on mula bandhasta lähtevä voima, mutta ei jännitystä. Monet aikuiset ovat menettäneet tietoisen yhteyden mula bandhan kautta maahan ja ovat siksi raskaita, jännittyneitä ja kömpelöitä. Mula bandha on sisäinen voimamme, joka ilmenee parhaiten, kun olemme vapaita menneisyydestä. Jotta voisimme ymmärtää sitä kehollisesti, meidän tulee vain pitää fokus siinä ja virittäytyä sitä kohti. Tämä virittäytyminen voi kuitenkin vaatia vuosien harjoittelun. Kun olemme puhdistaneet itsestämme kaikki piilevätkin negatiiviset reaktiomallit, kun olemme oppineet kieltäytymään kaikista tuhoisista tavoista suhtautua itseemme tai muihin, jäljellä on mula bandha, puhtaan energian luonnollinen rytmi ja harmonia. Harjoittelumme on koko ajan näkymättömän kanssa työskentelyä. Emme tarkalleen voi tietää miten ja milloin mula bandha löytyy, mutta yhtenä päivänä se kirkastuu ja voimme tuntea miten se kannattelee meitä.

11791601_10205965647173437_930530259_n

Off shore

Throughout the years my practice has allowed me different experiences of me, of the world, of many situations in parallel to my mind’s perspective. One feeling the practice has strengthened is the sacredness of every moment. In yoga I’ve found a tool to savour life with love instead of thinking of it.

I’ve been aware that my mind can show me things from any angle and for exemple mystify my experiences. I never wasn’t interested in mystifying yoga, but still I’ve had some mystical moments. I wasn’t interested in explaining them to myself or in talking about them. My attitude has been neutral and down to earth. But.

As I just wrote a post on the asanas and how it’s possible to experience being the asana (https://annenuotio.wordpress.com/2015/07/12/experiencing-asana/) instead of doing them, I got a more blissful experience I want to share. Some days ago I was practicing in a friend’s yoga room, in a really beautiful space dedicated to yoga and meditation. From the very beginning of my practice I had a feeling “there’s something in the air”, I was sensing something that I couldn’t really sense. I pushed these feelings away and just practiced without expecting anything.

Then there I was in Navasana. I didn’t feel I was doing the asana, neither that I was the asana (Nava = boat). I felt there was a boat and I was in it. I was like a recipient and I was in that recipient. Carried by something. Sailing in softness, in blissfulness, in love. What makes these moments mystical is the lightness of the body and the feeling of being beyond gravity. The body totally surrenders to the spirit. That’s why it’s mystical. ❤

AU LARGE

À travers les années, la pratique de yoga m’a permis d’avoir de différentes expériences de moi-même, du monde externe et des situations variées en parallèle de ma propre perspective mentale. La pratique m’a doté du sentiment du sacré qui s’est répandu de plus en plus sur les moments de ma vie quotidienne. En yoga, j’ai découvert un outil pour savourer la vie au lieu de penser à elle. J’ai été consciente que mon mental est capable de me montrer le monde sous n’importe quel angle et mystifier mes expériences dans le yoga. Malgré les moments mystiques que j’ai vécus, je n’ai jamais voulu mystifier le yoga.

Je venais d’écrire un poste sur les asanas et comment sentir que nous sommes l’asana au lieu de la faire (https://annenuotio.wordpress.com/2015/07/12/experiencing-asana/) et tout de suite après, j’ai eu une expérience frappante. Il y a quelques jours, j’ai pratiqué chez des amis dans une belle pièce consacrée au yoga et à la méditation. Dés que je commençais ma pratique, je sentais qu’il y avait “quelque chose dans l’air”, je sentais quelque chose que je ne comprenais pas tout à fait. Je mettais ces sensations de côté et je pratiquais sans aucune attente particulière.

Dans Navasana, je ne sentais pas que je l’exécutais ni que je la devenais. Je sentais qu’il y a avait un bateau (Nava = bateau) et que j’étais dedans. J’étais à la fois le récipient et j’étais portée par celui-ci. Je naviguais dans la douceur, le bonheur, l’amour. Ce qui rend les moments pareils mystiques, c’est la légèreté du corps et la sensation d’apesanteur. Le corps qui s’abandonne complètement à l’esprit. L’esprit qui porte le corps. Mystique tout court.

AIROT LEVOSSA

Kautta vuosien joogaharjoittelu on tuonut minulle erilaisia kokemuksia itsestäni, maailmasta ja monista tilanteista mieleni viritysten rinnalle. Harjoitus on voimistanut elämässäni pyhyyden tunnetta ja ulottanut sen kaikkiin hetkiin. Olen löytänyt joogasta välineen, joka on opettanut minulle miten elämää maistellaan onnellisena.

Olen ollut tietoinen siitä, että mieleni voi näyttää minulle maailman ihan mistä kulmasta vain ja vaikkapa mystifioida kokemuksiani. Joogan mystifiointi ei ole ollut minulle päämäärä, mutta silti minulla on ollut siinä mystisiä kokemuksia. En ole ollut myöskään kiinnostunut selittämään niitä itselleni tai edes puhumaan niistä juurikaan. Asenteeni on ollut pikemminkin neutraali ja maanläheinen. Mutta.

Olin juuri kirjoittanut blogipostauksen asanakokemuksista ja siitä miten voimme kokea asanassa olemisen sen tekemisen sijaan (https://annenuotio.wordpress.com/2015/07/12/experiencing-asana/) kun sitten sain harjoituksessa erilaisen autuaan kokemuksen. Muutama päivä sitten harjoittelin ystäväni kotona joogalle ja meditaatiolle omistetussa kauniissa tilassa. Aivan harjoituksen alusta minulla oli tunne että “jotain on ilmassa”. Tunsin jotain tietämättä kuitenkaan tarkalleen mitä se oli. Harjoittelin odottamatta mitään erityistä.

Sitten olin Navasanassa. En tuntenut tekeväni asanaa, en myöskään tuntenut olevani se. Tunsin, että olin siinä veneessä (Nava=vene). Olin oikeastaan sekä astia että astian sisältö. Seilasin pehmeästi jonkun kannatellessa minua. Se mikä tekee tällaisista hetkistä mystisiä on kehon painottomuuden kokemus. Kun henki kantaa kehoa ja kun keho antautuu kokonaan hengelle, se on mystinen kokemus. ❤

11759438_10205927552701099_990223551_n

Photo by Neletta Venturi

Omnia mea mecum porto

When I had practiced Ashtanga yoga around a year, I was feeling happier and considerably more secure than earlier. The practice felt like a new inspiring friend to discuss with to understand myself in a new way. I was feeling grateful for not being dependent on anybody or even on any circumstances to do my practice. All I needed was less than two square meters. A mat maybe. I could meditate with my body and ask it for the answers I was looking for.

The body is as much our vehicle for moving from one place to another as it’s the vehicle for emotional experiences. More we love it, better it functions. Better it functions, more we love it. That’s why we the asana practice can strengthen our attachment to it to the extent that our happiness depends on our body. But the attachment is not yoga neither is the dependency. The detachment is yoga. The great thing in the attachment is that we can practice detachment exactly where the attachment starts to take form! This is something really delicate. Whenever you feel good, you need to be aware not to build a bond. Just take the happiness as it comes and let it go. Whenever we feel attached, on the surface we feel safe and strong, but the fear in our core grows. I wanted the opposite; to be able to stand the superficial fears and to feel free and rooted in my soul. That meant getting rid of the attachment to the body and not allowing new ones to settle while still keep going with the asana practice.

Through spiritual practices we discover our divinity, but we can also contribute to build it. It can be sitting in silence, breathing awareness, chanting. We need other yogic practices than asana practice to nourish our soul. When the miraculous chanting practice came into my life, my presence increased so much that I felt expanding eternally. I learned old sanskrit texts and nowadays I can feel the vibration of the words and sentences in me even when I’m not practicing. They are incarnated in me. I will lose my body strength one day, but if I can still breathe consciously and if the mantras are still running in my nervous system, that would be yoga, that would be life. Whatever happens, I have everything in me. When my life ends, the vibrations go on.

OMNIA MEA MECUM PORTO

Après avoir pratiqué l’Ashtanga yoga pendant à peu près un an, je me sentais déjà moins malheureuse, mais surtout, j’avais un sentiment de sécurité plus ancré. La pratique elle-même était comme un(e) nouvel(le) ami(e) inspirant(e) avec qui je pouvais aborder des thèmes variés et qui m’apportait de nouveaux points de vue aussi sur moi-même. J’étais reconnaissante d’avoir une pratique pour laquelle je n’avais besoin de personne ni rien. Rien d’autre que deux petits mètres carrés et probablement un tapis de yoga et c’est tout. Je pouvais méditer avec mon corps et y refléter des questions qui me tracassaient.

Notre corps physique est un véhicule qui nous permet de nous déplacer tout en étant aussi l’endroit où se manifestent nos émotions. Plus nous aimons notre corps et mieux il fonctionne. Mieux il fonctionne et plus on l’aime. Parfois même au point où la pratique des asanas peut créer des attachements et même une dépendance. Tout d’un coup, notre bonheur dépend de notre corps. Et pourtant les attachements pareils ou les dépendances ne font pas partie du yoga. Le détachement et la liberté si. Le côté positif d’un attachement est que quand nous en sommes conscients, nous pouvons pratiquer le détachement. C’est très délicat bien sûr. Lorsque nous éprouvons du bonheur, nous le recevons et nous le laissons passer. Car, quand nous sommes attachés à quelque chose, cela nous donne une puissance et un courage momentanés, mais en même temps s’installe une peur plus profonde. Je savais que je voulais pouvoir vivre les petites peurs et les moments d’insécurité pour être libre et bien positionnée pour entendre mon âme. Cela veut dire que bien que je pratique les asanas, je pratique le détachement par rapport au corps physique aussi.

Nous découvrons notre divinité par les pratiques spirituelles, mais nous pouvons aussi contribuer à la construire. Cela peut se faire par des moments assis dans le silence, par la conscience de la respiration, par le chanting. Nous avons besoin d’autres pratiques yoguiques que les asanas pour nourrir notre âme. Lorsque le chanting est entré dans ma vie, je sentais que ma présence se fortifiait comme s’il s’agissait d’une expension éternelle. J’apprenais des texts anciens en sanskrit et aujourd’hui, je sens la vibration des mots et des phrases en moi même quand je ne les récite pas. Ils sont incarnés en moi. Un jour, mon corps va perdre son énergie, ses aptitudes, mais si je peux respirer consciemment et si les mantras se chanteront tout seuls dans mon systême nerveux, ça serait mon yoga, ma vie. Quoi qu’il m’arrive, j’ai tout en moi. Quand ma vie s’éteint, les vibrations restent.

OMNIA MEA MECUM PORTO

Kun olin harjoitellut ashtangajoogaa vuoden verran, tunsin olevani onnellisempi kuin ennen. Oloni oli ennen muuta muuttunut turvallisemmaksi. Harjoitus tuntui uudelta, kiinnostavalta ystävältä, jonka kanssa saatoin syventyä aiheeseen kuin aiheeseen ja joka toi minulle uusia näkökulmia myös itseeni. Tunsin kiitollisuutta siitä, että en tarvinnut harjoitukseeni ketään enkä mitään erityistä. Ainoastaan tilaa parin neliön verran ja ehkä joogamaton. Sain meditoida kehollani ja heijastella siihen kysymyksiä, jotka minua askarruttivat.

Kehomme ansiosta voimme liikkua paikasta toiseen ja se on se osa meitä, jossa koemme tunteemme. Mitä enemmän rakastamme kehoamme, sitä paremmin se toimii. Mitä paremmin se toimii, sitä enemmän sitä rakastamme. Siksipä asanaharjoittelu voikin vahvistaa sidettämme kehoomme jopa siinä määrin, että onnemme tulee riippuvaiseksi kehostamme. Mutta tällainen kiintyminen tai riippuvuus ei ole joogaa. Irtipäästäminen ja vapaus on. Kiintymisen tiedostamisessa on se hieno puoli, että sen avulla voimme harjoittaa irtipäästämistä. Tämä on hyvin hienovaraista. Kun tunnemme onnea, meidän pitää pysytellä tietoisina siten, ettemme ala rakentaa kiintymystä. Annamme onnen tulla ja mennä. Kun olemme kiinni jossakin, hetkellisesti se antaa meille voimaa ja rohkeutta, mutta syvemmällä meissä pelko kytee. Minä tiesin haluavani kestää pinnallisia pelkoja, jotta voisin olla vapaa ja hyvissä asemissa kuuntelemaan sieluani. Se tarkoittaa kiintymyksestä vapautumista myös kehon suhteen vaikka asanaharjoitus jatkuu.

Joogan ja henkisten harjoitusten kautta voimme löytää jumalallisen puolemme. Uskon, että yhtä hyvin voimme sitä rakentaa. Minun mielestäni on tärkeää, että meillä on muitakin harjoituksia joogassa kuin kehon harjoitus, jotta sielumme saa ravintoa. Muu harjoitus voi olla istumista, keskittymistä, hengityksen tiedostamista, chantingia. Kun ihmeitätekevä chanting tuli elämääni, minun läsnäoloni tuntui kasvavan niin tiiviiksi, että tunsin itseni ikuiseksi. Opettelin vanhoja sanskritinkielisiä tekstejä resitoimalla ja nykyään tunnen niiden värähtelyn silloinkin kun en tee niitä ääneen. Ne ovat muuttuneet osaksi kehoani. Kun kehoni voimat jonain päivänä ehtyvät, joogani on tietoisuutta hengityksestä ja tunnetta hermostossani elävistä mantroista. Mitä ikinä tapahtuukin, minulla on kaikki itsessäni. Kun elämäni päättyy, värähtely jää.

1537582_10203047909308006_947129477230500097_o

Photo by Mari Jannela

Millions of ways to grow

It’s not rare that when people come to yoga workshops they are a bit tense. One part of the intense energy is natural alertness, openness towards the new and the unknown as well as the activation of one’s own input for the cooperation between the student and the teacher. The other part of tension is maybe not necessary. The one that grows from the desire to be in a perfect mood, in a perfect condition to make a perfect workshop. 🙄

Sometimes people e-mail me before the workshop. Life gives us so many surprises which also change the original setup for the workshop. There are aches, diseases, low feelings and bigger losses. Sometimes somebody tells me that there’s been some troubles, but that (s)he decided to make it after all, but can only do a modified practice. Obviously something which is less than his/her own expectations. A thought of something more or better is the opposite of presence. A pure presence is impossible when you see your dreams or projections and you compare yourself to them. You’re split in two. This is the way to create negative emotions and feel bad.

Yoga is not ahead of time. What is now, is essential. Nothing else is. Not what could have been. If you have only one foot available, you shouldn’t think that two feet would be better. You don’t need anything you don’t have. I believe that any loss can be seen as a blessing or transformed to something good. If we recover and have again what we used to have, we would be more grateful. If we don’t get back what we had, we can realize we weren’t thankful for something we took for granted. Maybe we then realize what we still have and we change our point of view: nothing is to be taken for granted. That can lead to a real thankfulness and happiness for this moment.

BÉNÉDICTIONS INVISIBLES

Il est assez fréquent que les gens viennent à un stage de yoga un peu tendus. Une partie de tension est due, en général, à un état d’excitation et d’ouverture naturel vers le nouveau et l’inconnu et pourquoi pas à l’activation de l’apport de l’élève pour la coopération avec le professeur. L’autre partie de tension n’est pas forcément nécessaire. Celle qui nous dit de devoir être d’une parfaite humour, dans la parfaite condition pour faire un stage parfait. 🙄

De temps en temps, les élèves m’envoient un mot avant le stage. Comme la vie nous réserve toutes sortes de surprises, les paramètres originaux pour le stage peuvent changer aussi, bien entendu. Il nous arrive d’avoir des douleurs, des maladies, nous vivons de petites ou de grandes pertes. Parfois quelqu’un m’écrit en me disant qu’il/elle a eu des problèmes, mais que malgré tout, il/elle a fini par faire le stage, mais ne va pas pouvoir faire à fond. Ce qui veut dire que la personne va faire très clairement quelque chose de moins par rapport à ses attentes. Une pensée d’avoir perdu la possibilité d’être quelque chose de plus ou de meilleur est l’opposé de la présence. Une vraie présence est impossible quand on vit dans ses rêves et ses projections et qu’on se compare avec ceux-là. À ces moments-là, nous sommes divisés en deux. C’est la façon la plus simple de créer des émotions négatives et de se sentir mal.

Dans le yoga, ce qu’il y a maintenant, est essentiel. Rien d’autre. Non ce qui aurait pu être. Si nous n’avons qu’un seul pied disponible, nous ne sommes pas censés penser que les deux seraient mieux. Nous n’avons besoin de rien de plus que ce que nous avons. Je suis certaine que n’importe quelle perte peux être vue comme une bénédiction ou bien transformée en quelque chose de bien. Par exemple, lorsque nous nous remettons d’une maladie, nous sommes plus reconnaissants d’avoir de nouveau la santé que nous connaissions avant. Si nous ne nous en remettons pas, nous pouvons constater que nous n’étions pas conscients et reconnaissants de quelque chose qui était évident pour nous. Peut-être cela nous réveille pour voir ce que nous avons encore et que cela non plus n’est pas évident. Ceci peut nous conduire à une reconnaissance et épanouissement au moment présent.

LUKEMATTOMAT SIUNAUKSET

Harvemmin ihmiset tulevat joogakurssille täysin rentoina. Yksi osa tihentynyttä energiaa on tietenkin luonnollinen valppaus ja avoimuus uutta ja tuntematonta kohtaan sekä oman panoksen aktivointi, kun kyseessä on myös opettajan ja oppilaan välinen yhteistyö. Toinen osa jännitystä on ehkä tarpeeton. Se, kun ihmiset haluavat tulla täydellisessä olotilassa ja täysissä voimissaan suorittamaan täydellisen kurssin. 🙄

Joskus minuun otetaan yhteyttä ennen kurssia. Elämässä tietenkin sattuu kaikenlaista yllättävää, joka muuttaa sitten alkuperäisiä asetuksia kurssin suhteen. On kipuja, sairauksia, huonoja fiiliksiä ja isompia menetyksiä. Joskus joku kertoo, että on ollut jotain häikkää ja tulee kuitenkin kurssille, mutta voi tehdä vain jotain kevyempää. Ilmeisesti siis jotain mikä on omia odotuksia vähemmän. Ajatus enemmästä ja paremmasta on vastakohta läsnäololle. Tiivis läsnäolo on mahdotonta, kun koko ajan näkee haaveensa ja projektionsa ja miettii miksi tilanne ei ole niiden kaltainen. Näin elää mielessään kahtiajakautuneena ja saa luotua paineita ja negatiivisia tunteita. Tästä kaikesta tulee paha olo.

Jooga ei kulje ajassa edellä. Se mitä on nyt, on olennaista. Mikään muu ei ole. Ei se mitä olisi voinut olla. Jos yksi jalka on käytettävissä, ei kannata ajatella, että jos olisi kaksi jalkaa, olisi niin paljon parempi. Et tarvitse enempää kuin mitä sinulla on. Uskon, että kaikki menetykset voidaan kääntää siunaukseksi. Jos tilanne palaa ennalleen, jos tervehdymme, olemme todella kiitollisia siitä mitä olemme saaneet takaisin. Ja jos ei palaa, näemme sen että emme olleet kiitollisia jostain, jota pidimme itsestäänselvyyteenä. Siten ehkä heräämme tähän hetkeen katsomaan mitä muuta pidämme itsestäänselvyytenä. Se voi johtaa kiitollisuuteen ja onnellisuuteen tästä hetkestä. Siitä tulee hyvä olo.

IMG_0183

* Photo by Anne *