evening person

Nowadays I love going to bed early. And sometimes I even do. But almost all my life I’ve greatly disliked to go to sleep. It was relatively late I was interested in knowing why. Maybe the answer came with the practice of yoga. I realized how going to sleep symbolized death and reminded me about it, because it’s the moment we need to surrender and let go.

That realization didn’t change the antipathy towards the moment of going to bed, because I kept waking up in the middle of the night of the fear that I’m dying right now. I had nights terrors. I trembled, I felt awfully lonely. After the wakeful moment I often fell asleep again and then slept calmly: It was just a bad dream!

Psychologically I connected my fear of death to all those moments where my life had been under threat. I wanted to understand why all these flames of pain were still burning inside of me. The winner of all the fearful moments was the moment of my birth. Life was then struggling to save me for a long time and I think it left a mark in me. Most of my life I’ve felt that I can’t go forward, I can’t go back and nobody helps me to get somewhere. In a way I’ve felt I’ve been stuck to the first moments of my life. My whole physiology carried the memory of being almost asphyxiated.

Then I received mercy. In my nigtly moments, there was more space and consciousness. I watched vigilantly every cramp of anxiousness I felt. I imagined the organism I was back then trying to push its way into life. When I was getting somewhere where I thought the problem was – that there was on overwhelming feeling that I have no right to be born, another vision filled me.

As in my dream state I got into the bodiless feeling and when something woke me up, it was like a call to come back to my body. This reminded my whole being of the moment when my soul and my spirit had to take a form on. It had been actually worse before my birth, when the incarnation was taking place. Of course, I agree, it’s easier on this planet to have a form ūüėÄ . I realized that we can feel really fragile both ways when we are taking on a material form and also when the process starts to reverse and we return to the earth.

PLUT√ĒT DU SOIR

Aujourd’hui, j’aime bien aller t√īt au lit. Ce qui veut dire que je le fais m√™me parfois. Mais presque toute ma vie, j’ai eu une aversion pour me coucher t√īt. Et c’√©tait relativement tard que je me suis int√©ress√©e de savoir pourquoi. En fait, la r√©ponse venait un jour toute seule gr√Ęce √† la pratique du yoga. Je me suis rendu compte que le sommeil correspondait symboliquement √† la mort. Il s’agissait un l√Ęcher-prise total.

Cette prise de conscience n’a rien chang√© en ce qui concerne l’antipathie d’aller se coucher, car je continuais √† me r√©veiller au milieu de la nuit √† des terreurs nocturnes. J’avais peur de mourir sur le coup. Je tremblais et je me sentais atrocement seule. Apr√®s le r√©veil, je me rendormais souvent dans un sommeil plus doux et calme: ce n’√©tait qu’un mauvais r√™ve!

D’un point de vue psychologique, je voyais ma peur de la mort √™tre la cons√©quance de tous ces moments o√Ļ ma vie avait subi une menace de mort. Je voulais comprendre pourquoi les flammes de souffrance √† l’int√©rieur de moi ne cessait de foudroyer. Dans ma t√™te commen√ßait √† poindre une pens√©e, que c’√©tait le moment de ma naissance le moment le plus important, le plus d√©vastateur. L√†, la vie s’est battue pour moi pour un long moment. Cette lutte √©tait encore inscrite dans ma physiologie: mon syst√®me nerveux m’avait toujours communiqu√© un sentiment de ne pas pouvoir avancer ni reculer et qu’il n’y avait aucune aide nulle part. Mon syst√®me √©tait rest√© coinc√© dans les premiers moments de ma vie.

Ensuite, j’ai re√ßu la gr√Ęce. Aux moments de r√©veil dans la nuit, je pouvais rester plus pr√©sente et j’avais plus d’espace √† l’int√©rieur de moi pour √©couter ma souffrance. Je suivais chaque crampe d’angoisse et je m’identifiais √† un petit corps humain dont le cŇďur battait avec un stress monstrueux pour arriver √† la vie. Juste au moment o√Ļ je m’approchais de la solution, o√Ļ je me disais que le probl√®me √©tait que je sentais toujours n’avoir pas le droit d’exister, j’ai eu une autre vision subite.

Comme dans mon sommeil, je me trouvais dans un √©tat sans corps, le sursaut √©tait un appel pour revenir dans mon corps physique. Ceci m’a √©voqu√© les moments lorsque mon √Ęme et mon esprit ont d√Ľ prendre forme. J’ai compris que √ß’avait √©t√© encore pire avant ma naissance, quand l’incarnation a eu lieu. Bien s√Ľr, je comprends que maintenant, c’est plut√īt pratique ici sur cette plan√®te d’avoir un corps ūüėÄ . Je me dis que nous sommes tous fragiles √† ces moments-l√†, √† savoir au moment o√Ļ notre √™tre s’incarne, et aussi lorsque la forme mat√©rielle commence √† se d√©faire et notre corps va retourner √† la terre.

11402959_998254176874814_44954296694863874_n

ILTAIHMISI√Ą

Nykyään aikaisin nukkumaan meno tuntuu miellyttävältä. Siksi joskus jopa menen aikaisin nukkumaan. Vuosikymmenten ajan nukahtaminen oli todella vastenmielistä. Suhteellisen myöhään kiinnostuin ymmärtämään miksi. Tai ehkä ymmärrys tuli itsestään joogan myötä. Nukkumaanmeno on eräänlainen symbolinen kuolema. Nukahtamishetkellä meidän pitää antautua ja päästää irti.

Tästä ymmärryksestä huolimatta ahdistus nukkumaanmenoa kohtaan jatkui, koska heräilin öisin kauhuun. Totaaliseen pelkoon, että kuolen nyt. Koko kehoni vapisi ja olin lohduttoman yksinäinen. Heräämisen jälkeen saatoin kuitenkin nukahtaa rauhoittuneena: se olikin vain pahaa unta!

Psykologisesti yhdistelin kuolemanpelkoani kaikkiin kokemiini tilanteisiin, joissa elämäni oli ollut uhattuna. Yritin ymmärtää miksi sisälläni riehuivat vieläkin nuo tuskan liekit. Syntymäni nousi ehdottomaksi voittajaksi kaikkien muiden vastaavien hetkien joukosta. Silloin elämä oli kamppaillut minussa pitkään ja näen, että se jättikin leimansa minuun. Tuon taistelun jäljet olivat jättäneet tuntuvan muiston fysiologiaani. Suurimman osan elämästäni hermostoni on viestittänyt minulle, etten pääse eteen enkä taakse eikä apua tule mistään. Aivan kuin olisin tosiaan juuttunut elämäni alkupisteeseen ja jatkuvassa tukehtumistilassa.

Armo satoi päälleni, kun sain noihin yöllisiin hetkiin lisää tilaa ja tietoisuutta. Seurasin jokaista ahdistuksen kouristusta valppaana, eläydyin pieneksi ihmiskehoksi, jonka sydän pumppaa kaikella potentiaalillaan verta ja yrittää tehdä tietä elämään. Juuri kun luulin päässeeni ratkaisun lähteelle ja pelänneeni aina sitä, että en saa syntyä, mielessäni välähtikin toinen visio.

Unitilassa olin p√§√§st√§nyt irti kehosta ja kun sitten havahduin jostain syyst√§ ja her√§sin, se oli kuin kutsu palata kehoon. Se taas muistutti siit√§, kun sieluni ja henkeni ovat joutuneet ottamaan fyysisen muodon. Hirvitt√§v√§mp√§√§ olikin ollut kokemus siit√§, kun olin alkanut inkarnoitua. Onhan siit√§ muodosta nyt toki k√§yt√§nn√∂n hy√∂ty√§, kun olen t√§ll√§ planeetalla ūüėÄ . Tajuan, ett√§ aivan yht√§ haasteellinen kokemus on se, kun alamme saada ruumiillista muotoa kuin se, kun kehomme alkaa kaivata maaksi j√§lleen ja on aika luopua t√§m√§n el√§m√§n kodista.

Photo Catherine Chenu