Responsibility and letting go of control

My previous post was about self-confidence and trust. Now I’d like to think about trust from another perspective. Is trust finally always trust in yourself? Should we ever trust the other completely? If we want to trust, are we able to? Would it be an important experience for our well-being to completely trust the other?

In my opinion the majority of people don’t trust completely the other(s) and this is certainly also taken as a sign of a certain maturity in life in general. We shouldn’t give our life to the hand’s of another without having at least something we can control.

When I give sessions in Biodynamic Cranio-sacral therapy I can see how my clients progressively get back to the original rhythm of the human being. This rhythm also contains the subtle movement we were continuously performing in the womb through the inherent ebb and flow. The “tides” are the universal phenomenon of expansion and constriction of all life. The trust can feel like that: being lulled by the universe continuously. My own experience is that if you can go ”back” to the child’s – or the embryo’s – total trust, you will have something very precious in your life. 

I was recently talking with a student of mine about one session we did together and where she experienced some uncertainty in our relational field before the session started. In our conversation we talked about our respective boundaries and what happened in her system when she new I was going to come to the contact with her physical body. In these moments it’s very typical that the body lives its own life. In your mind you know you’re safe, but your body starts to feel unconfortable – maybe because of the anticipation of the loss of control.

This student then said that she’s well aware that she should remain responsible of her own life even in the most deeply relaxed moments of the session. It was the first time I needed to think about this thoroughly…Is it so? It’s a very fascinating question of how responsibility and letting go of control entwine.

Should we be all the time responsible for ourselves in a therapeutic session? If we do control the situation continuously, it becomes impossible to relax totally. Could this kind of therapeutic session be a perfect moment to test the trust and let go of one’s own boundaries? Naturally it all depends on the client’s past experiences and the therapist’s ability to carry the other through the session respecting the boundaries and still allowing the other to let go of the responsibility.

But where and when can we meet somebody with this kind of sensitivity and awareness and synchronization with our embryonic rhythm? Even when we trust people in our mind, we can’t reach this depth if the other is not in touch with this original peace. The Biodynamic Cranio-Sacral Therapy offers a great opportunity of experiencing this kind of trust. Emergence of the original trust gives us a new fresh beginning in life! 💜🌸

🟠 LA RELAXATION ET LA RESPONSABILITÉ 🟠

Le sujet de mon dernier post était la confiance. Maintenant, je voudrais traiter ce sujet d’un autre point de vue. Est-ce que la confiance est finalement toujours de la confiance en soi-même? Est-ce qu’il est important de pouvoir compter complètement sur l’autre? Si nous voulons compter sur l’autre, pouvons-nous le faire? Ce genre de confiance totale, serait-il important pour notre bien-être?

Je pense, que la majorité des gens n’ont pas confiance dans les autres – et certains en personne. Ceci est souvent considéré même comme un signe de maturité. Nous ne sommes pas censés donner notre vie entre les mains d’autrui sans avoir quelque contrôle nous-mêmes aussi. 

Lorsque je donne des séances en biodynamique crânio-sacrée, je suis le témoin du processus qui conduit mes clients petit à petit à retrouver leur rythme original. Ce rythme comprend un mouvement subtile qui va et vient comme la marée. Ces ”mouvements de la marée” font partie du phénomène universel de l’expansion et de la rétraction – observable partout dans la Nature. La confiance originale est comme si on était bercé doucement par la vie à chaque moment. Ayant pu voyagé dans le temps vers cette confiance totale de l’enfant et même celle d’un embryon, j’ai moi-même cette expérience d’avoir trouvé quelque chose de très précieux pour ma vie dans ce rythme.

Il y a deux jours, je discutait avec une cliente concernant sa dernière séance où elle a vécu des sentiments d’insécurité dans le champ avant la séance proprement dite. Dans notre conversation, nous avons parlé des limites et ce qui se passait dans son système au moment où elle savait que j’allais venir en contact avec son corps. Dans ces situations, nous pouvons souvent constater que le corps vit sa vie. Par ça, je veux dire, que dans la tête, on peut se sentir tout à fait bien, mais on voit que le corps réagit à sa façon – éventuellement par la peur due à l’approche de la perte du contrôle.

Ma cliente m’a éclairci ses pensées par rapport à ce moment et elle m’a dit qu’elle était bien consciente qu’elle devait être responsable d’elle-même même dans les moments les plus détendus. Et par là, elle a fait émerger la question fascinante de savoir comment la responsabilité et le lâcher prise s’entrelacent et quelle est leur relation. Est-ce que la personne qui est venue en séance doit garder la conscience de ses limites et être responsable? Est-ce que la relaxation totale est possible si nous voulons être responsable? Ou bien, est-ce qu’une séance thérapeutique est justement un moment de lâcher prise par rapport à tout? Bien entendu, tout dépend des expériences antérieures du client, mais aussi de la capacité du thérapeute de porter le client tout en respectant ses limites et lui permettre de lâcher prise pour un moment. 

Mais combien rares sont les opportunités de rencontrer quelqu’un ayant cette sensibilité, cette conscience et la capacité de se synchroniser avec le rythme de l’embryon? Même si dans notre tête, nous faisons confiance, nous ne pouvons pas aller plus loin si le thérapeute n’y est pas aussi, dans la paix originale. 

La biodynamique crânio-sacrée offre une possibilité de revivre la confiance à ce niveau-là. Nous pouvons avoir une nouvelle naissance! L’émergence de la confiance originale veut dire le commencement d’une nouvelle vie pleine de confiance et de curiosité. 🧡🌸

🔴 VASTUULLISTA RENTOUTUMISTA 🔴

Edellinen blogipostaukseni käsitteli itseluottamusta ja luottamuksen tunnetta. Nyt haluan rapsutella luottamusaihetta auki toisesta näkökulmasta. Onko luottamus aina lopulta itseluottamusta? Pitääkö toiseen ihmiseen koskaan luottaa täysin? Jos haluamme luottaa toiseen, miten kykenemme siihen? Olisiko täydellinen luottamuksen kokemus tärkeä hyvinvoinnillemme?

Luulen, että suurin osa ihmisistä ei luota täysin muihin ihmisiin, jos kehenkään. Tällaista suhtautumista pidetäänkin usein jonkinlaisena merkkinä aikuisuudesta. Meidän ei pidä antaa elämäämme kenenkään käsiin ilman että meillä säilyy joku kontrolli itsellämme.

Kun itse annan biodynaamista kraniosakraaliterapiaa, saan nähdä, miten ihmiset vähä vähältä pääsevät takaisin alkuperäiseen kohtuaikaiseen rytmiinsä. Tässä rytmissä tuntuu myös hienovarainen liike, joka on jatkuvaa kuin vuoroveden vaihtelu. Nämä ”vuoroveden liikkeet” ovat osa universaalia laajenemisen ja supistumisen ilmentymää, jonka voimme nähdä kaikessa elämässä. Luottamus voikin tuntua siltä, että elämä tuudittaa meitä kaiken aikaa. Se on myös oma kokemukseni, että kun saa matkata ”takaisin” tämänkaltaiseen lapsen tai jopa sikiön totaaliseen luottamuksen tunteeseen, voi löytää jotain todella arvokasta elämäänsä!

Pari päivää sitten keskustelin yhden oppilaani kanssa hänen viimekertaisesta hoidostaan, jossa hän koki epävarmuuden tunteita vuorovaikutuskentässä ennen kuin varsinainen hoito alkoi. Keskustelussamme kävimme läpi tuntemuksia keskinäisistä rajoistamme ja sitä, mitä hänen systeemissään tapahtui hänen tietäessään, että olin tulossa fyysiseen kontaktiin hänen kehonsa kanssa. Näissä tilanteissa kun voi monesti huomata, että keho elää ”omaa elämäänsä”. Mielen tasolla voi siis tietää olevansa turvassa, mutta keho alkaa hätääntyä – ehkä kontrollin menettämisen pelossa. 

Hän valaisi minulle ajatuksiaan tuon hetken suhteen ja sanoi ymmärtävänsä, miten hänen tulee säilyttää vastuu itsestään aina kaikkein syvimmissä rentoutumisen hetkissäkin. Ja näin hän nosti esiin todella kiehtovan kysymyksen vastuun ja irtipäästämisen suhteesta hoitotilanteissa ja siitä, miten ne kietoutuvat toisiinsa.

Onko nimittäin niin, että hoidettavan pitää olla koko ajan tietoinen rajoistaan ja kantaa täysi vastuu itsestään? Onko totaalinen rentoutuminen toisen käsissä edes mahdollista, jos haluamme pitää vastuuntunteestamme kiinni? Vai voisiko tuollainen hoitotilanne olla juuri mahdollisuus testata luottamusta ja päästää kerrankin irti omista rajoista? Se riippuu luonnollisesti hoidettavan kokemusten lisäksi hoitajan kyvystä kantaa toista ihmistä hoidon ajan tämän rajoja kunnioittavasti ja sallien osan ihmisyyttä laskeutua pois vastuun kantamisen alueelta. 

Kuinka harvassa lopulta ovatkaan ne mahdollisuudet, että tapaamme ihmisen, jolla on riittävä herkkyys, tietoisuus ja kyky synkronoitua tuon systeemissämme vieläkin vaikuttavan sikiöajan rytmin kanssa? Vaikka luotamme ihmisiin ajatuksen tasolla, emme pääse itsessämme näin syvälle, ellei toinenkin ole kosketuksissa tuon alkuperäisen rauhan kanssa. 

Biodynaaminen kraniosakraaliterapia on suurenmoinen mahdollisuus saada kokea tämän tason luottamusta. Se voi edesauttaa tunnetta, että saamme syntyä uudelleen ja aloittaa uudenlaisen elämän – luottavaisina ja uteliaina. Sitä alkuperäisen luottamuksen esiinnousu meissä tarkoittaa. ❤️🌺

Who’s there?

I continue to bring forth the parallels between Ashtanga yoga and Biodynamic Cranio-sacral therapy to give you an idea how the principles of the latter approach can help the yoga practitioner and any yoga teacher to deepen their understanding of the importance of neutrality and presence.

Not so long ago I was giving a biodynamic session and as in almost all the cases, in the beginning I felt my client a little hesitant before she gradually settled completely. Even if I don’t know what she was thinking or what was her nerveous system preoccupied with, I had a feeling that her mind was trying to get hold on something and it was also trying to make a connection with my mind. As I was in a neutral state, my mind didn’t communicate with hers and so the settling began to deepen in both of us.

The mind is always interested in a personality, because a personality can be analysed and it thus gives the mind a support to exist and to go on. The most often what we feel with people is a personality. And then the mind and the nerveous system together decide whether they rely on this personality. But sometimes you meet someone without a personality and that freaks you out. In a good way, of course.

Back to the session I mentioned…it led later to the emergence of a memory of a remarkable experience I had with one student in a biodynamic training. To start the session he posed his hands around my head. My mind started to wander, trying to get a feeling about what was he thinking. And what was he thinking of me. What was his attitude and what was his intention? Even if I explicitly knew that he didn’t have any agenda at all except that of being present. He was in a neutral state. My mind went on just a little bit, but very soon, got tired. My nerveous system relaxed and the healing started.

This man was Pierre-Michel Trémeau, also known as Moine Gojo (Monk Gojo), a French teacher of the non-dualistic approach. And precisely because there was no person to be found, what I could feel was a presence. And this presence was love. My mind was looking for something it was used to find, some kind of friction or an information about the other’s mind moving. Finally everything melted in a unity. Did my mind find somebody, it would have been an energetic exchange between two persons, two egos. Even if the ego of the practitioner could be very kind, soft and benevolent, it would be an ego which would stop the client to go to the non-duality state.

What has this to do with the teaching of Ashtanga yoga? Well, even if the Ashtanga yoga teachers nowadays are not physically necessarily so violent as they used to be and they don’t force the bodies of the students, there’s often another kind of invisible violence. It means that even if on the mental and emotional level, the teacher and the student agree for example that they try to make the student “get a posture” or “succeed” in some posture and they are unanimous on everything, but if the teacher comes to the student’s space (mental, energetical, physical) without a deeper understanding of the nervous system of the student, nothing good can really come out of it.

The nervous system remains alert as long as one person is on the ego level – whether it’s the student (/client) or the teacher (/therapist). Only when the teacher is really present and in a neutral state and thus has a beneficial effect on the nervous system of the student, only then the student’s body melts and the mind surrenders. Then also the asanas are received by the body in total confidence. And when this happens, the asanas heal.

The most important quality of any yoga teacher is the presence. To become a yoga teacher you cultivate the art of presence. Which doesn’t mean to be present, but to be presence.

Y’A QUELQU’UN? NON? TANT MIEUX.

Je continue à mettre en parallèle le yoga ashtanga et la biodynamique crânio-sacrée pour vous donner une idée sur comment les principes de cette approche thérapeutique peuvent aider un pratiquant du yoga ou un enseignant de yoga à approfondir sa compréhension de l’importance de deux élements, le neutre et la présence.

Il n’y a pas si longtemps, j’ai donné une séance biodynamique à une femme et comme dans la plupart des cas, je sentais ma cliente hésitante avant sa dépose graduelle et complète. Même si je ne savais pas à quoi elle pensait ou par quoi son système nerveux était préoccupé, j’avais le sentiment que son mental cherchait un appui et ainsi essayait de se connecter avec le mien. Comme j’étais dans un état neutre, mon mental ne communiquait pas avec le sien et pour cette raison, la dépose commençait à s’approfondir en nous deux.

Le mental s’intéresse toujours à la personnalité de l’autre, parce que la personnalité peut être analysée et par là elle offre un soutien pour le mental pour lui permettre d’exister et de continuer sa course. Ce que nous sentons chez l’autre le plus souvent, c’est la personnalité. Et puis, le mental et le système nerveux ensemble évaluent s’ils peuvent compter sur cette personnalité ou non. Parfois, il est possible de rencontrer quelqu’un sans personnalité et c’est là qu’on perd ses repères – dans le bon sens, bien entendu.

Cette séance avec ses nuances mentionnée plus haut m’a évoqué un moment remarquable avec un élève dans une formation de biodynamique crânio-sacrée. Dans une séance, cet élève a posé ses mains autour de ma tête. Mon mental commençait à s’agiter pour savoir ce qu’il pensait. Ce qu’il pensait de moi, ce qu’il pensait faire. Quelle était son attitude et quelle était son intention? Tout ça bien que j’aie explicitement su qu’il était sans intention – sans compter celle d’être présent. Il était neutre. Mon mental continuait à chercher encore un peu, mais au bout d’un moment, il s’est fatigué, puis il a lâché. Mon système nerveux se détendait et le processus de guérison s’est mis en place.

Cet élève était Pierre-Michel Trémeau, dit Moine Gojo, un enseignant en approche de la non-dualité. Et justement, comme il n’y avait personne dedans, il n’y avait qu’une présence. Et cette presence était de l’amour. Mon esprit a cherché en vain ce qu’il pensait y trouver et finalement tout a fondu dans une unité. Si mon mental avait trouvé quelqu’un, ça aurait fait place à une communication énergétique entre deux personnes, entre deux égos. L’égo du praticien a beau être très gentil et doux, ça reste tout de même un égo, qui empêcherait le patient s’immerger dans la non-dualité.

Qu’est-ce que ça a à voir avec l’enseignement du yoga ashtanga? Même si aujourd’hui, les enseignants du yoga ashtanga ne sont plus nécessairement si violents qu’ils étaient avant et même s’ils ne forcent pas les corps de leurs élèves, il y a très souvent une autre sorte de violence invisible. Par là, je veux dire que lorsque l’élève est d’accord avec l’enseignant pour qu’il/elle l’aide à “faire” une posture ou même à “réussir” une posture, et qu’il y a une unanimité sur tout, si l’enseignant manque de la conscience en entrant dans l’espace (mental, énergétique ou physique) de l’élève sans se soucier du système nerveux de l’élève, rien de bon n’émane de ça.

Le système nerveux maintient son état d’alerte tant qu’il y a un égo – que ce soit celui de l’élève (/du patient) ou celui de l’enseignant (/du thérapeute). Ce n’est que lorsque l’enseignant se trouve vraiment dans un état neutre qui met l’élève à l’aise, que le corps de l’élève fond et son mental se relâche. C’est là que le corps confident reçoit les asanas et c’est là que les asanas guérissent.

La qualité la plus importante d’un enseignant de yoga, c’est la Présence. Pour devenir un enseignant de yoga, on cultive l’art de la présence. Ce qui ne veut pas dire être présent(e), mais être présence.

KUKA SIELLÄ?

Tuon jälleen esille ashtangajoogan ja biodynaamisen kraniosakraaliterapian yhtymäkohtia näyttääkseni miten jälkimmäisen lähestymistavan periaatteet voivat auttaa joogaajaa ja joogaohjaajaa syventämään ymmärrystään neutraalin tilan ja läsnäolon merkityksestä.

Jokin aika sitten annoin biodynaamisen hoidon eräälle naiselle ja kuten melkein aina, hoidon alussa hoidettava oli hieman levoton kunnes sitten asteittain rauhoittui kokonaan. Vaikka en voikaan tietää, mitä hän ajatteli tai minkä vuoksi hänen hermostonsa oli kierroksilla, tunsin, että hänen mielensä yritti löytää jotain tukikohtaa ja yhteyden minun mieleni kanssa. Koska itse olin tuossa hetkessä neutraalissa tilassa, ei mieleni kommunikoinut hoidettavan mielen kanssa ja näin me molemmat lähdimme laskeutumaan syvempään olotilaan.

Mieli kiinnostuu aina toisen ihmisen persoonallisuudesta ja se tuntee olonsa turvalliseksi löytäessään sen, koska persoonallisuutta se voi analysoida ja sitä se myös tarvitsee voidakseen jatkaa juoksuaan. Yleensä tunnistammekin ihmisestä ensimmäisenä persoonallisuuden ja sitten mielemme ja hermostomme päättävät yhdessä, voimmeko luottaa siihen vai emme. Joskus voi tulla eteen tilaisuus, että kohtaamme ihmisen ilman persoonallisuuden painolastia ja siitäkös mielemme järkkyy – hyvässä mielessä tietenkin.

Myöhemmin tuo edellä mainittu hoitotilanne nosti minulle muiston erityisestä hetkestä, jonka koin biodynaamisessa kraniosakraaliterapiakoulutuksessa erään oppilaan kanssa. Hoitosession alussa hän asetti kätensä pääni ympärille. Mieleni alkoi vaellella ja kehittää kysymyksiä, kuten mitä hän ajatteli. Mitä hän ajatteli minusta? Mikä oli hänen suhtautumisensa ja mitkä aikeensa? Siitäkin huolimatta, että yksiselitteisesti tiesin, ettei hänellä ollut mitään agendaa. Hän oli yksinkertaisesti neutraalissa tilassa. Mieleni jatkoi omia ratojaan vielä hetken, mutta pian väsyi. Hermostoni rentoutui ja hoito saattoi alkaa.

Tuo mies oli Pierre-Michel Trémeau, joka tunnetaan paremmin nimellä Moine Gojo (Munkki Gojo), ranskalainen non-dualistisen lähestymistavan opettaja. Koska mieleni ei voinut löytää ketään, se tunsi läsnäolon. Tuo läsnäolo oli rakkautta. Mieleni oli turhaan etsinyt sitä, mitä se halusi löytää ja lopulta kaikki suli ykseyteen. Jos mieleni olisi löytänyt jonkun, olisi se tarkoittanut kahden ihmisen, kahden egon välistä energeettistä vuoropuhelua. Hoitajan ego voi olla lempeä ja pehmeä, mutta silti se on ego, joka estää hoidettavan siirtymisen non-dualistiseen tilaan.

Mitä tällä on tekemistä ashtangajoogan opettamisen kanssa? Vaikka tänä päivänä ashtangajoogaopettajat eivät välttämättä ole enää niin väkivaltaisia kuin mitä olivat vuosikymmenten ajan, eivätkä he siis pakota oppilaiden kehoja asentoihin, niin vieläkin on monesti erotettavissa toisenlainen näkymätön väkivalta.Tällä tarkoitan sitä, kun oppilas on esimerkiksi samoilla linjoilla opettajan kanssa, että opettaja auttaa “tekemään” asanan tai auttaa “onnistumaan” siinä, ja molemmat ovat täysin yksimielisiä tilanteesta, niin jos opettajalla ei ole tietoisuutta siitä, miten hän tulee oppilaan (henkiseen, energeettiseen ja fyysiseen) tilaan eli jättää oppilaan hermoston tilan huomioimatta, mitään kestävää hyvää ei tilanteesta synny.

Hermosto pysyy valmiustilassa niin kauan kuin se tunnistaa egon lähellään – oli se sitten oppilaan (/terapia-asiakkaan) tai opettajan (/terapeutin). Ainoastaan sitten kun opettaja on aidosti neutraalissa tilassa ja siten saa oppilaan hermoston rennoksi, oppilaan keho sulaa ja mieli antautuu. Tällainen luottavainen keho ottaa vastaan asanat ja vasta silloin asanat osallistuvat paranemisprosessiin.

Joogaopettajan tärkein ominaisuus onkin läsnäolo. Jos haluaa joogaopettajaksi, on syytä jalostaa nimenomaan tätä taitoa. Ei niinkään sitä, että on läsnä, vaan sitä, että muuttuu läsnäoloksi.

Biodynamic presence

In my previous post I told about a dream. The dream world can actually offer us precious information on what’s going on in our subconscious mind. In addition to dreams I’ve been interested in observing the moments between the wakefulness and the sleep. What happens to us when we fall asleep, and what happens when we wake up? I’ve been increasingly interested in the sensations of my body in those moments. I’ve written earlier on some of those experiences: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Very similar things come up in Yoga Nidra practices (relaxation practice) where the mind lets go of outer objects and surrenders to the body. In Yoga Nidra the consciousness is not completely excluding the input to the neural processing from the outer world. When you come back from that state to the everyday life state, there’s a moment before you open your eyes, when you are at the borderline, between two worlds. This is a significant moment. How not to go totally with the mind again?

At the awakening from the dream or relaxation the mind’s energy takes easily the energy of the heart along with it. Not that the mind is full of heart’s loving energy, but the mind is so strong that the consciousness goes with the mind and not much is left in the heart. We need to be sensitive to that and keep the energy in the heart. Because when the heart is energetically empty all relating is mental and superficial.

I’ve been savouring this delicate moment to understand what happens in my heart when there’s a change in the consciousness. What can I do to keep love in my heart? Because it’s not thinking of the heart that creates love. It’s love itself. And to really feel love, heart energy, we need time. The mind is quick, the heart is slow. Slowing down to the rhythms of the heart is one thing.

Very often the feeling of love in our hearts is the result of being loved or having been loved by someone. So, it’s usually the other person’s loving presence that ignites love in our heart. Very often this is what mothers do. In our childhood they give us the sense of security and warmth with the presence of their heart. This introduces us to love. Someone has love and our heart recognized its deepest bliss and wants to connect to that.

When I look this from the perspective of Biodynamic Cranio-sacral Therapy I can see that even the love of a mother is stained with expectations and hope. Even if all the wishes are well-intentioned and kind, they carry something extra. Something that is not love. A mother can’t exclude her fears. The baby feels them, because the baby lives in this energetic field. Often mothers are worried and scared for their children. You could say that that’s part of love and sure, this is how we humans relate to others with all the spectrum of our emotions. That’s why so few of us have ever got the experience of pure love from another being.

The Biodynamic Cranio-sacral therapy is there to complete this lack. When the practitioner is settled in a neutral meditative state and works in the biodynamic field, when (s)he doesn’t try to heal, doesn’t want the patient to be anything else that (s)he is, when the practitioner is not scared or worried for the patient, (s)he’s just present with his/her heart giving space, this fills the heart of the patient with pure love. Pure love is love without any fear and worry. Feeling this kind of love in your own heart is healing. This kind of moments anchor love in our heart.

PRÉSENCE BIODYNAMIQUE

Dans mon post précédent, j’ai raconté un rêve. Le monde des rêves peut nous offrir des informations précieuses sur ce qui se passe dans notre subconscient. Pendant des années, j’ai été curieuse d’observer ce qui se passe en moi aux moments d’endormissement et de réveil. Ce qui m’a spécialement intéressé dans ces moments, c’est ce qui se passe dans les sensations de mon corps physique. J’ai écrit quelque chose sur ça avant dans mon blog: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Des expériences similaires sont vécues dans les pratiques du yoga nidra (relaxation profonde guidée) dans lesquelles le mental se détache des objets externes en se fondant au corps physique. Pendant le yoga nidra, la conscience n’exclut pas complètement les informations provenant du monde extérieur. Lorsque nous revenons de cet état dans l’état de tous les jours, il y a un moment avant de ré-ouvrir les yeux, où nous sommes au bord de quelque chose, entre deux mondes. C’est un moment important. Comment ne plus aller totalement avec le mental?

Au réveil, le mental a tendance d’amener l’énergie du cœur avec lui. Non que le mental ait absorbé l’énergie aimante du cœur, mais le mental étant si fort, il emporte la conscience avec lui. Ainsi, très peu d’énergie reste dans le cœur. Nous devons rester sensible pour garder l’énergie dans le cœur. Parce que, quand le cœur est énergétiqument vide, toute relation devient mentale et superficielle.

Je savoure souvent ces moments pour comprendre ce qui se passe en moi pendant les changements d’état de conscience. Qu’est-ce que je peux faire pour garder l’amour dans mon cœur? Car, ce n’est pas en pensant à l’amour que l’amour se crée. C’est l’amour lui-même. Et pour sentir l’amour et l’énergie du cœur, nous avons besoin du temps. Le mental est rapide, le cœur est lent. Il faut donc ralentir sa vie pour sentir les rythmes du cœur.

Très souvent le sentiment d’amour dans notre cœur est le résultat d’être aimé ou d’avoir été aimé par quelqu’un. Alors, c’est par l’amour de l’autre que notre cœur s’allume. Dans une présence aimante nous sentons l’amour. C’est ce que nous avons souvent eu dans notre enfance par notre maman. Les mamans nous donnent une sécurité et une tendresse avec la présence de l’amour dans leurs cœurs. C’est comme ça que nous sommes introduits à l’amour. Quelqu’un a l’amour et notre cœur reconnaît cette béatitude et veut se connecter à ça.

Mais même l’amour maternel vu de la perspective de la biodynamique crânio-sacrée, est tâchée avec des attentes et de l’espoir. Même si toutes ces attentes sont bienveillantes et gentilles, elles portent en elles quelque chose de superflu. Quelque chose qui n’est pas l’amour. Une maman ne peut pas effacer ses peurs. Le bébé sent les peurs, car il respire ce champ biodynamique. Les mamans se soucient pours leurs enfants et elles ont peur. On pourrait dire que les soucis font partie de cet amour et c’est sûr. C’est comme ça que nous les êtres humains sommes en relation avec les autres, avec un spectre de sentiments variés. C’est pour ça que très peu d’entre nous ont jamais eu l’expérience d’un amour pur de la part d’un autre être humain.

La thérapie biodynamique crânio-sacrée est là pour combler cet absence. Lorsque le praticien s’installe dans un état neutre et méditatif pour travailler dans le champ biodynamique, lorsqu’il n’essaie pas de guérir, ne souhaite rien pour le patient qui ne fasse pas partie de celui-ci au moment présent, lorsque le praticien n’a pas de souci pour le patient, mais il est présent dans son cœur, cela remplit le cœur du patient d’amour. L’amour pur est un amour sans peur et soucis. En sentant un amour pur dans notre cœur, nous sentons la guérison réelle. Les moments d’amour pur ancre l’amour dans notre cœur.

BIODYNAAMINEN LÄSNÄOLO

Edellisessä postauksessani kerroin unesta. Unien maailma voi tarjota meille arvokasta tietoa alitajunnassamme käynnissä olevista asioista. Vuosien ajan olen ollut kiinnostunut tarkkailemaan hetkiä, jotka ovat valveen ja unen rajamailla. Mitä tietoisuudessa tapahtuu nukahtaessa ja mitä herätessä? Vielä enemmän olen ollut kiinnostunut siitä, mitä kehoni tuntemuksissa tapahtuu noissa hetkissä. Olen sivunnut aihetta tässä tässä postauksessani: https://annenuotio.wordpress.com/2017/05/29/evening-person/

Samantyyppisiä asioita on havaittavissa esimerkiksi jooganidra-harjoituksessa (tietoinen rentoutumisharjoitus), jossa mieli parhaimmillaan päästää irti ulkoisista kohteista ja uppoaa kehoon. Kun sitten harjoituksesta palataan arkitilaan, on ennen silmien avaamista hetki, jolloin ollaan rajalla, kahdessa maailmassa. Mielen huomio ei vielä lähde ulos, mutta on monesti jo suuntautunut pois kehosta. Tähän tietoisuuden tason muutokseen ja koko olotilan muutokseen olen kiinnittänyt vuosien ajan huomiota herätessäni.

Olen tunnustellut paljon noita heräämisen hetkiä ymmärtääkseni mitä sydämessäni tapahtuu, kun tietoisuudentila muuttuu. Mitä voisi tehdä, jotta energia pysyy sydämessä? Nimittäin rakkauden ajatteleminen ei synnytä rakkautta. Vain rakkaus synnyttää rakkauden. Ja jotta todella voisimme tuntea rakkauden, sydämen energian, tarvitsemme aikaa tuntea. Mieli on nopea, sydän on verkkainen. Ensimmäinen asia on siis oman tahtinsa hidastaminen.

Heräämisessä käy yleensä niin, että energinen mieli kaappaa aktivoituessaan mukaansa myös sydämen energian. Ei kuitenkaan niin, että mieli olisi tulvillaan sydämen energiaa, vaan siten, että tietoisuus yhdistyy mielenliikkeisiin ja hyvin vähän siitä on jäljellä enää sydämessä. Herkkyys on tärkeää, jotta voimme pitää energian sydämessämme. Sillä kun sydän on energeettisesti tyhjä, kaikki kanssakäyminen tapahtuu mielen tasolla ja on siten pinnallista.

Rakkaus meissä on miltei aina seurausta siitä, että meitä rakastetaan tai meitä on rakastettu. Joku toinen ihminen siis sytyttää sydämemme rakkauden. Rakastavan ihmisen läsnäolossa voimme aistia rakkauden. Lapsuudessa tämä on yleensä äidinrakkauden aikaansaamaa turvallisuudentunnetta ja lämpöä meissä. Näin me tutustumme rakkauteen. Joku rakastaa ja meidän sydämemme tunnistaa rakkauden syvyyden ja kytkeytyy siihen.

Biodynaamisen kraniosakraaliterapian näkökulmasta asiat näyttäytyvät itselleni niin, että myös äidinrakkaus valtavuudessaan on täplittynyt odotuksilla ja toiveilla. Vaikka kaikki toiveet olisivat hyväntahtoisia ja elämänmyönteisiä, niissä on jotain ylimääräistä. Jotain, mikä ei ole rakkautta. Äidit eivät voi pyyhkäistä pelkojaan pois. Jo vauvat tuntevat nämä pelot, sillä ne hengittävät tätä biodynaamista kenttää. Äidit ovat monesti huolissaan ja peloissaan lastensa puolesta. Voisi tietenkin ajatella, että huolissaan olo on osa rakkautta ja toki näin inhimillisesti katsoen onkin. Kanssaihmisinä meillä on käytössä koko tunteiden kirjo. Siksipä harva meistä on saanut koskaan toiselta ihmiseltä puhdasta rakkauden kokemusta.

Biodynaaminen kraniosakraaliterapia on syntynyt täyttämään tätä vajetta. Kun hoitaja asettuu neutraaliin, meditatiiviseen olotilaan ja kuuntelee biodynaamista kenttää, kun hän ei yritä parantaa, ei halua hoidettavan olevan muuta kuin tämä on, kun hoitaja ei pelkää hoidettavan puolesta, vaan antaa tilaa, on läsnä sydämellään, se täyttää hoidettavan sydämen rakkaudella. Puhtaassa rakkaudessa ei ole pelkoa eikä huolta. Kun saamme yhdistyä sydämessämme puhtaaseen rakkauteen, se parantaa kaikki haavat. Sellaiset rakkauden hetket juurruttavat rakkauden sydämeemme.

 

Photo by Anne ~ Cazilhac, France

✨ Am I only dreaming? ✨

I had a dream. I’m at the airport walking towards the gate. I’m pulling a bag behind me and approaching a concrete protuberance where I imagine the escalator is situated. I step into the void. There is no escalator. There’s a fall of ten meters below me. I let my bag go and grab the protuberance with both hands. I hang there. In peace. To draw the attention of people passing by I use my voice very carefully not to allow the moving air disturb my balance or to suck my energy. The bypassers hear my little voice and they come to help me. Somebody takes a good hold on my wrist and I know I will be taken safely back on the platform.

The emotional field in dreams is often revelatory. It’s also a great source of information on ourselves when the changes we go through aren’t yet visible to us. We haven’t been in a situation in which our new self could express something new. A dream can be the way to become more aware of this spiritual change. We have maybe left something useless behind us. For example, we have more courage, because the power of shame has diminished in our subconscious mind. We aren’t necessarily aware of the missing shame, but through our action we can see we have a new courage which is a sign of less shame.

This dream is really meaningful to me and I want to share it. It’s a story about a long process through Biodynamic Cranio-Sacral work towards the Health. One of the cornerstones of this method is Health which doesn’t mean the absence of illness. It’s the capacity to find always what is healthy in us even when we are sick or suffering. There’s always something that feels good too. That connection is enough to allow life to run in our veins and to heal us. Our nervous system is self-healing. This is not about an intellectual attitude, but about a meditative physico-sensational experience in which we are reconnected to our living force and we start to trust its wisdom again.

Personally I’ve witnessed a growing skill to reconnect with Health. I could say this natural skill is now a part of my system. Hanging there one second away my death I still see life. That’s all I see. This is bliss. This saves us. It’s not about a solid trust in life – because anyway one day it ends – but when the nervous system is reorganized for life nothing is looking there where there’s no life.

I hope I can share more about this biodynamic approach in my future posts, because my sincere hope is to everybody have this kind of life of bliss.

JE RÊVE OU QUOI? 🌙✨

J’ai fait un rêve. Je suis à l’aéroport en train de marcher vers la porte d’embarquement. Je traine ma valise derrière moi et je m’approche une protubérance en béton où je pense trouver l’escalier mécanique pour descendre. Je prend un pas et je tombe dans le vide. Il n’y a aucun escalier. En dessous de moi une chute de 10 mètres. Je lâche ma valise et j’attrape la protubérance avec mes deux mains. Je reste pendue là. Tranquille. Puis, très doucement, en faisant attention de ne pas laisser l’air produit par le son faire basculer mon équilibre ou prendre mon énergie, je murmure au secours. Les passants m’entendent et se ruent à mon aide. Quelqu’un attrape mon poignet avec une main solide et je sais que je suis sauvée et que je retrouve la plateforme sous mes pieds très vite.

Le champ émotionnel des rêves est souvent révélateur. C’est en fait la source d’information sur nous-mêmes, lorsque nous avons changé à l’intérieur, mais les changements ne sont pas encore visibles à nous-mêmes. Nous n’avons pas encore eu l’occasion d’être confronté à des choses qui nous montreraient le changement. Un rêve peut être le chemin pour plus de clarté et conscience à l’égard de ce changement en nous. Nous avons laissé quelque chose d’inutile derrière nous. Par exemple, nous sommes plus courageux, parce que la prise de la honte a diminué dans notre subconscient. Nous ne sommes pas forcément conscient de cette honte qui n’est plus là, mais c’est par notre propre action plus courageuse, que nous pouvons conclure que la honte a dû diminuer.

Ce rêve est important pour moi et je voulais le partager, car il s’agit d’un long processus vers la Santé au sein de la Biodynamique crânio-sacrée. Une des pierres angulaires de cette méthode est la Santé. La Santé qui ne veut pas dire l’absence de maladie, mais notre capacité de trouver toujours la Santé inhérente en nous, même quand nous sommes malades ou souffrons psychologiquement. Cette connexion suffit pour que les forces vitales remplissent nos veines de nouveau et nous guérissent. Notre système nerveux central est auto-guérisseur. Il ne s’agit pas une attitude intellectuelle, mais une expérience méditative physico-sensationnelle grâce à laquelle nous sommes reconnectés à notre force vitale et nous retrouvons la confiance en sa sagesse.

Personnellement, j’ai pu constater une capacité croissante de reconnecter avec la Vie, avec la Santé. Je pourrais dire que cet état fait maintenant partie de mon système. Même à une seconde avant la mort, je vois la vie. C’est tout ce que je vois. Cela s’appelle félicité. C’est ça qui nous sauve. Il ne s’agit pas d’une confiance solide dans la vie – car de toute façon elle va finir un jour – mais lorsque le système nerveux est réorganisé pour ne voir que la Santé, rien en nous cherche autre chose.

J’espère pouvoir partager plus sur l’approche biodynamique dans mes posts à venir, car je souhaite vivement que tout le monde puisse avoir une vie épanouie comme ça. Une Santé réelle.

UNTAKO VAIN? ✨🌙✨

Näin unen. Olen lentoasemalla kävelemässä koneen lähtöportille. Vedän laukkua perässäni ja suuntaan kulkuni betoniselle ulokkeelle, josta kuvittelen rullaportaiden vievän alas. Astun tyhjään. Mitään rullaportaita ei ole. Allani kymmenen metrin pudotus. Päästän irti laukusta ja nappaan molemmilla käsillä kiinni kielekkeestä. Roikun siinä. Rauhassa. Sitten huhuilen ohikulkijoille ääntäni varovasti käyttäen, jottei tuottamani ilmavirta heilauta tasapainoani tai vie energiaani. Ihmiset kuulevat hiljaisen ääneni ja rientävät apuun. Joku ottaa tukevan otteen ranteestani ja tiedän pääseväni tasanteelle takaisin.

Unien tunnemaailma on usein paljastava. Se on oiva tietolähde sisimpämme tilasta silloin, kun meissä tapahtuneet muutokset eivät vielä ole itsellemme näkyviä. Emme ole päässeet tilanteeseen, jossa uudistunut minämme voisi meille näyttäytyä. Uni voi olla se tapa, jolla tulemme tietoisiksi henkisestä muutoksesta. Jotain ylimääräistä on pudonnut kyydistä. Olemme esimerkiksi rohkeampia, koska alitajunnastamme on liuennut häpeää pois. Emme siis välttämättä tiedosta sitä, että emme häpeä, mutta näemme toimintamme kautta, että meissä on uutta rohkeutta, joka kertoo häpeän puuttumisesta.

Tämä uni on itselleni merkittävä ja haluan sen jakaa, koska se kertoo pitkästä prosessista  kohti Terveyttä biodynaamisen kraniosakraaliterapian kautta. Tämän terapian yksi kulmakivistä on Terveys, millä ei tarkoiteta sairauden poissaoloa. Vaan sitä, että löydämme itsestämme sairaana tai kivuliaana sen, mikä on tervettä, ja sen, mikä tuntuu hyvältä. Se riittää siihen, että elämä pääsee virtaamaan ja parantamaan. Kyse ei ole älyllisestä suhtautumisesta, vaan enemminkin meditaatiivisesta kehollis-fysiologis-tuntemustason kokemuksesta, jossa saamme yhteyden elinvoimaamme ja alamme luottaa sen viisauteen.

Olen kokenut jatkuvasti kasvavaa kykyä tähän. Voisin sanoa, että siitä on tullut niin luonteva osa minua, että roikkuessani sekunnin päässä kuolemastani, näen elämän. Se on onnea. Se pelastaa. Kyse ei ole luottamuksesta, sillä kun hermostomme on järjestäytynyt uudelleen koko voimallaan elämää kohti, ei mikään osa meistä suuntaudu sinne, mikä on elämän vastaista.

Toivon osaavani jakaa biodynaamista lähestymistapaa enemmän tulevissa postauksissani, koska toivon todella, että kaikki ihmiset voisivat päästä tällaiseen onneen ja autuuteen. Todelliseen Terveyteen.

 

 

Photo by Anne (Marseille, Club La Pelle)