Carried by the prāna

It happens in the āsana practice that you get out of breath. The only reason for that is that you don’t allow your vital energy, prāna, to move.

Our breathing is connected to our prāna and its circulation in the body. During the inhalation the prāna expands and ascends. This should be felt not only in the chest, but also in the pelvis and in the head. It should find its way to the limbs and beyond the physical body. This is how the prāna moves inside and outside of us unless it’s controlled.

As it’s in the energy body the emotions take place it means that when the prāna is in movement, the emotions are moving too. If the emotions are not allowed to move, if we don’t want to feel, it will affect our energy. When the energy is restricted, the breathing becomes difficult. Very often people hold the prāna in certain areas of the body or they control it trying to keep it inside the body. This control is unconscious.

What is this unconscious control of energy due to? Our prāna is pretty much conditioned by our emotions. We easily use the same emotional paths all the time and this narrowed emotional field guides our prāna and imprisons it in certain channels. For some people for exemple it’s not easy to bear energy that isn’t moving. They might feel powerless or tired or bored or that state can remind them of death. For some others the powerful feeling from a strong energy is something they can’t experience. They don’t know how to feel powerful. Their mindset might be telling them they don’t have the right to be seen, to be heard or to take space.

There are considerable differences between people when it comes to generate energy or lose it by breath. When you hold your breath, you need more energy than if your breathing is free which naturally keeps the energy level high. Un unregular breath is the indicator of holding back an emotion and it means we are disconnected from the real emotion.

In the āsana practice you face all the time different expressions of prāna. At one point you need to make it dense, at some other point very light and open. On one hand if you don’t follow your prāna you disconnect from it and the breathing loses its direction. It becomes separate from the whole. On the other hand if you don’t suppress your prāna, you have a pallet of different expressions in your hands according to what you do.

It would be ideal to do the āsana practice from the very beginning guided by the prāna which means learning to use the appropriate energy at the right moment. Any āsana can be difficult and risky if the breath is not adapted to it. Every āsana has a certain energy behind the form and that’s the wisdom inside the āsana we’re trying to connect to. Further you go in the āsanas more you need to surrender inside of yourself.

Every time we realize we are out of breath we can try to set the prāna free which will show us the emotion behind the prāna. We can take it more as an energetic manifestation, because an emotion is fundamentally an energetic experience. This way we can free stuck emotional patterns. But if we do the āsana practice like sports the psychic soreness unlikely ever diminishes.

504F86E6-00FB-4A7B-95DD-203A2DDD54E1

PORTÉ PAR LE PRĀNA

Il arrive que la pratique des āsanas nous mette hors du souffle. La seule raison pour ça, est que nous ne permettons pas à notre énergie vitale, le prāna, de circuler.

Notre respiration est connectée au prāna et à sa circulation dans le corps physique. Pendant l’inhalation, le prāna est en expansion et ascension. Ceci devrait se faire sentir dans la poitrine, dans le bassin et la tête et le prāna devrait trouver son chemin aussi dans les membres et même au-delà du corps physique. C’est comme ça que le prāna circule, à l’intérieur et à l’extérieur de notre corps, s’il n’est pas contrôlé.

Mais comme c’est dans le corps énergétique, que les émotions se manifestent, ça fait que, lorsque le prāna est en mouvement, nos émotions le sont aussi. Si les émotions ne peuvent pas se manifester, si nous ne voulons pas les sentir, ça va affecter notre prāna. Suite au prāna rétréci, la respiration devient difficile. Très souvent les gens respirent tout en essayant de retenir le prāna dans une partie du corps ou ils le retiennent à l’intérieur des contours du corps. Il s’agit très souvent d’un contrôle inconscient.

À quoi est dû ce contrôle inconscient? Notre prāna circule d’une manière assez conditionnée par nos émotions. Nous prenons facilement les mêmes chemins émotionnels et cela rend notre champ émotionnel plus étroit. Pour certaines personnes, il est difficile de supporter une énergie qui n’est pas en mouvement. Ce genre d’énergie leur donne un sentiment de fatigue, de faiblesse ou d’ennuie ou bien, ça peut même leur évoquer la mort. Pour certaines d’autres, c’est le contraire. C’est les énergies plutôt puissantes qu’ils rejetteraient. Elles ne savent pas comment être puissant, car à l’intérieur, il y a un interdit pour être vu, pour être entendu et pour avoir un espace à soi.

Il y a des différences considérables concernant l’état que la respiration crée. Elle peut générer du prāna ou elle peut aussi en user. Si notre souffle est libre, elle nous permet un niveau énergétique assez élevé, tandis que si nous retenons notre souffle, nous perdons notre énergie. Un souffle irrégulier est l’indicateur d’une émotion retenue et veut dire que nous ne sommes pas en connection avec la vraie émotion.

Dans la pratique des āsanas, nous sommes constamment face à des expressions différentes du prāna. Dans un moment, nous devons le densifier, tandis que dans un autre, il faut qu’il soit léger et ouvert. Si nous ne suivons pas notre prāna, nous sommes déconnectés de lui et la respiration devient quelque chose de séparé de ce tout que nous sommes. Nous avons besoin de toutes ses expressions possibles. Si nous ne diminuons pas notre prāma, nous avons à notre disponibilité toute une palette d’expressions énergétiques divergeantes pour nous soutenir dans ce que nous faisons.

Ça serait idéal de faire la pratique des āsanas dès le début au niveau pranique. C’est à dire d’apprendre à se servir de son énergie d’une façon appropriée et au bon moment.Toute āsana peut sembler difficile et peut présenter des risques si notre souffle n’est pas adapté à elle. Plus nous avançons dans les āsanas, plus nous devons nous abandonner à l’intérieur de nous. Derrière sa forme, chaque āsana contient une énergie spécifique qui est la sagesse même que nous cherchons. 

Lorsque nous nous rendons compte dans la pratique, que nous sommes hors du souffle, nous pouvons tenter de libérer le prāna, ce qui peut nous permettre de distinguer l’émotion retenue derrière le prāna. Nous pouvons la considérer plus comme une manifestation énergétique, parce que fondamentalement une émotion est toujours une expression énergétique. Petit à petit, nous pouvons éventuellement nous débarrasser des patterns émotionnels. Mais si notre pratique est exercée comme un sport, la rigidité psychique ne va jamais se transformer en une flexibilité psychique.

ENERGIAN KANTAMANA

Joskus āsanaharjoitus saa ihmisen hengästymään. Ainoa syy tähän on se, että vitaalienergia, prāna, ei saa liikkua vapaasti.

Hengityksemmehän on yhteydessä prānaamme, ja sen liikkumiseen kehossamme. Sisäänhengityksen aikana prāna sekä laajenee että nousee ylöspäin. Tämän pitäisi rintakehän lisäksi tuntua selkeästi myös lantiossa ja päässä. Prānan pitäisi voida levitä kehosta raajoihin ja myös kehon rajojen ulkopuolelle. Näin prāna meissä elääkin, ellemme estä sitä omalla kontrollillamme.

Koska energiakehomme on se, missä tunteemme ilmenevät, energiamme liikkuessa myös tunteemme liikkuvat. Jos tunteemme eivät jostain syystä saa liikkua, jos emme halua tuntea, on energiammekin pidätettyä. Ja kun energia on pidätettyä, se ilmenee hengityksessämme. Sen lisäksi, että ihmiset monesti pidättävät prānaa kehon eri kohdissa, he pidättävät sitä kehon rajojen sisällä, ikään kuin energialla ei olisi lupaa ylittää näitä rajoja. Tämä kontrolli on useimmiten tiedostamatonta.

Miksi sitten tiedostamattamme pidätämme energiaamme? Energiamme on pitkälti ehdollistunut tunne-elämämme mukaan. Noudatamme tavallaan samoja tunnereittejä ja silloin energiamme joutuu kavenneen tunnekentän kahlitsemaksi. Joillekin ihmisille on esimerkiksi epämieluisaa kokea liikkumaton ja hiljainen energia. Se saa heidät tuntemaan itsensä ehkä väsyneiksi tai heikoiksi tai sitten se tuntuu pitkästyttävältä tai saattaa muistuttaa jopa kuolemasta. Joillekin toisille puolestaan on vaikeaa kokea vahvoja tunteita, jotka voimakas energia synnyttää. He eivät tavallaan osaa asettua vahvuuteen. Sisäinen tunne voi olla se, että ei saa näkyä eikä kuulua, eikä saa ottaa tilaa.

Ihmisten välillä on suuria eroja siinä, generoiko hengitys energiaa vai kuluttaako se sitä. Kun hengitys on pidätettyä, sen ylläpitoon tarvitaan enemmän energiaa kuin vapaaseen hengitykseen, joka taas aivan luonnostaan pitää energiatason korkealla. Epätasainen hengitys indikoi sitä, että pidätämme jotain tunnetta emmekä siis ole yhteydessä todellisiin tunteisiimme.

Āsanaharjoituksessa olemme jatkuvasti tekemisissä prānan erilaisten ilmenemismuotojen kanssa, sillä jossain hetkessä meidän tulee tiivistää energiaamme ja jossain toisessa taas päästää se avautumaan ja kevenemään. Jos emme seuraa prānaamme, irtaannumme siitä. Tällöin hengityksestä tulee kokonaisuudesta erillinen tapahtuma ja se ryöstäytyy käsistämme. Parasta on, jos meillä on käytössämme kaikki prānan mahdolliset ilmenemismuodot, sillä silloin se yhdistyy jokaiseen liikkeeseemme tarkoituksenmukaisesti. 

Āsanaharjoitusta olisi tärkeää alusta asti opetella tekemään myös energiatasolla. Se tarkoittaa kehon energioiden säätämistä kulloiseenkin hetkeen sopivaksi. Yksinkertaisestakin asennosta voi tulla vaikea ja riskialtis, jos ei hengitystään sopeuta siihen. Mitä pidemmälle āsanoissa mennään, sitä antautuneempi sisäisen olotilan tulee olla. Jokaisella āsanalla on tietty energia muodon takana. Se energia on āsanan sisältämä viisaus.

Aina kun tunnemme hengästyvämme, voimme yrittää vapauttaa prānaa, jolloin myös pidätetty tunne tulee meille esiin. Voimme yrittää tutustua siihen vaikkapa energiailmentymänä, koska emootio on aina pohjimmiltaan energeettinen kokemus. Näin saamme todennäköisesti vapautettua tunne-energiaamme. Jos kuitenkin teemme harjoitusta urheiluhenkisesti, emme pääse tähän tunneyhteyteen eikä henkinen jäykkyys luultavasti tule āsanaharjoituksella vähenemään. 

Advertisements

Presences

As a yoga teacher I work with the challenge we humans have of being present. This is the difficulty that the beginner practitioner also soon realizes. The asana practice makes it quickly tangible how the mind runs ahead of the breath and the physical movement. That’s why the practitioner gets out of breath and the movements become careless. If the mind calms down and settles into the breath and the body, the practice unfolds smoothly and one feels full.

For many people the presence doesn’t even seem important. It’s enough to be here more or less. Only when one realizes that one’s really never present here and now, one can ask oneself some questions. Can I go through my whole life without ever really meeting with myself? Can I spend my life beside myself?

The regular asana practice is probably hard for many precisely because it requires presence and to be present you should detach yourself from everything else. On the other hand the presence in the body is tough also when you have been outside of yourself for years and the subtle sensations of your body confuse you. When we realize the importance of the body in the entirety of being human we can use the asana practice to deepen our presence.

The presence in the body is actually much more demanding than mindfulness, because it means total awareness. Some people can close themselves in their minds and go on with being absent through thinking. The real presence includes the stream of consciousness, the sensations of the body, the emotions and the vital energy. Everything. Nothing is rejected.

I believe there are two basic reasons why people are not present in their body. One is because they have problems in their life and their mind is attached to their worries. Under these circumstances the absentmindedness is easily justified and ignored with a thought that as soon as the worries go away, one can (re-)start practicing yoga. As long as the problems are here, the yoga is not possible.

The other reason is because life is going so well. The mind is attached to the mental images of happiness and success and it seems the present moment doesn’t give more than these images. In these situations we think that when the period of happiness is over, then we can practice yoga. Right now it’s not worth it, we don’t have time nor patience.

The presence is actually something we choose to live. The circumstances will never be ideal. The outer conditions will always make us feel happy or unhappy. What counts is what happens inside of us. When life goes really well, we should be able to stop the hype inside of us to cultivate our presence. Because later when we face difficult times and feelings, we have already access to the always soothing reality through our presence. The images of unhappiness or threat don’t overwhelm us.

It’s only in the body this moment vibrates. But do we have the courage to surrender to our body? Do we have the courage to let go of the images and to be open to life?

PRÉSENCES

En tant que professeure de yoga, je suis constamment face au défi que présente la présence à nous, les humains. C’est quelque chose qui frappe aussi le débutant dans le yoga postural. La pratique des asanas va vite montrer que le mental devance la respiration et le mouvement, ce qui fait que le pratiquant se trouve hors du souffle et que les mouvements deviennent imprécis et vides. Si, par contre, le mental s’installe dans la respiration et le corps, tout se passe dans la douceur et l’épanouissement.

Mais pour beaucoup la présence n’a pas tellement d’importance. Ça suffit d’être là, plus ou moins. C’est seulement quand on se rend compte, qu’on n’est jamais là, qu’on commence à réfléchir. Peut-on aller jusqu’au bout sans jamais être ici et maintenant, sans jamais se rencontrer vraiment? Peut-on vivre toute sa vie à côté de soi-même?

Lorsque nous sommes conscients de la signification du corps physique pour notre humanité, nous pouvons approfondir notre présence par la pratique des asanas. La pratique des asanas régulière pose souvent des problèmes, car elle requière la présence et la vraie présence nous oblige à nous détacher de tout le reste. La présence est difficile aussi, quand nous avons été hors de notre corps pendant des années et nous ne parvenons pas à lire les messages subtiles de notre corps.

En fait, la présence dans le corps physique est une présence plus totale que la présence dans le mental. Il y en a qui se ferment dans leur mental et continuent ainsi leur absence par la pensée. La vraie présence inclut le flux de conscience, les sensations physiques, les émotions et l’énergie vitale. Tout. Rien n’est rejeté.

Je pense qu’il y a deux raisons principales, pourquoi les gens ne sont pas présents dans leurs corps. La première est parce que ça ne va pas. Ils ont des problèmes dans leur vie et le mental est attaché à des soucis. Dans ces moments-là, l’absence se justifie par ces pensées: Quand on a des problèmes, on n’arrive pas à pratiquer le yoga. Mais dès que les problèmes sont résolus, on peut reprendre.

Et la seconde raison est parce que ça va très bien! Le mental s’attache aux images du bonheur et du succès. Comparé à ces images, le moment présent n’a pas autant à donner. On se dit, que quand le bonheur s’affaiblira, on va se (re-)mettre au yoga. Maintenant, ce n’est pas la peine, on n’a pas le temps ni la patience.

La présence est finalement quelque chose que nous choisissons à vivre. Les circonstances ne seront jamais idéales. Les conditions externes nous feront sentir soit heureux ou malheureux. Ce qui compte, c’est ce que nous avons à l’intérieur. Lorsque ça va très bien, nous devrions freiner l’excitation pour cultiver notre présence. Ça va nous servir aux moments de difficultés, car nous avons déjà l’accès à la réalité toujours apaisante par notre présence. Les images menaçantes ne nous envahissent pas.

C’est uniquement dans le corps où le moment présent vibre. Mais osons-nous nous adonner à notre corps? Osons-nous nous détacher des images que nous avons créées et nous ouvrir à la vie?

36774764_10214604691264140_8218659382502621184_n

LÄSNÄOLOJA

Joogaopettajana on tiiviisti tekemisissä sen kanssa, miten vaikeaa meidän ihmisten on olla läsnä. Tämän huomion aloitteleva harjoittelijakin tekee hyvin nopeasti. Asanaharjoituksessa tulee näkyväksi, miten mieli viilettää hengityksen tai fyysisen tekemisen edellä. Tästä syystä harjoittelija hengästyy tai liikkeet ovat huolimattomia ja hengettömiä. Jos taas mieli rauhoittuu ja asettuu hengitykseen ja kehoon, kaikki sujuu sulavasti ja oleminen tuntuu täyteläiseltä.

Kaikille läsnäolo ei tunnu mitenkään tärkeältä. Kunhan nyt on jotenkuten läsnä, se riittää. Sitten kun herää tajuamaan, että ei oikeastaan koskaan ole käsilläolevassa hetkessä, asia voi tietenkin pistää miettimään. Voiko elämänsä elää ilman, että koskaan kohtaa itsensä todella? Voiko elämän elää itsensä vieressä?

Luultavasti säännöllinen asanaharjoittelu on monelle vaikeaa nimenomaan siksi, kun se vaatii läsnäoloa ja todellinen läsnäolo pakottaa irrottamaan otteen kaikesta muusta. Toisaalta läsnäolo kehossa on tuskallisen vaikeaa myös siksi, kun on vuosia jo ollut irti itsestään eikä ymmärrä kehonsa hienovaraisia viestejä. Kun kehon merkityksen tiedostaa ihmisenä olemisen kokonaisuudessa, voi asanaharjoittelu olla nimenomaan syvenevää läsnäoloharjoittelua.

Itse asiassa kehollinen läsnäolo on vaativampi läsnäolon muoto kuin mielen tason läsnäolo. Jotkut voivat nimittäin hyvinkin muurautua mieleensä ja jatkaa läsnäolottomuuttaan ajattelemalla. Todellinen läsnäolo pitää sisällään tajunnanvirran lisäksi kehon tuntemukset, tunteet, ja vitaalienergian. Kaiken. Mitään ei torjuta.

Uskon, että on kaksi perussyytä, miksi ihmiset eivät ole läsnä kehossaan. Yksi syy on se, että heillä menee huonosti. Elämässä on ongelmia ja mieli on kiinni huolissa. Läsnäolottomuuden sivuuttaa silloin tyypillisesti ajatuksella, että kun ongelmat ovat läsnä, ei joogaamisesta oikein tule mitään. Kunhan huolet hälvenevät, sitten voi joogata.

Ja toinen syy on se,  että heillä menee hyvin. Mieli on kiinni onnellisuuden ja menestyksen mielikuvissa eikä käsillä olevalla hetkellä ole yhtä antoisaa tarjottavaa kuin mitä mielikuvissa on. Ajatus, joka näitä nousujohdanteisia tilanteita leimaa on, että sitten kun ei enää mene niin hyvin, niin sitten voi ehkä joogata. Nyt ei kannata, nyt ei ehdi eikä malta.

Läsnäolo onkin päätös. Meni sitten hyvin tai huonosti. Ihanteellisia olosuhteita ei nimittäin tule koskaan. Aina menee joko liian hyvin tai liian huonosti. Merkitystä on sillä, mitä tapahtuu sisällämme. Kun menee oikein hyvin, pitäisi kyetä hillitsemään kiihtymys ja laskeutumaan tähän hetkeen, sillä sitten kun taas menee heikommin, on reitti jo auki todellisuuden aina lohdulliselle maaperälle läsnäolon kautta.

Vain kehossa voimme kokea käsillä olevan hetken värähtelyn. Uskallammeko antautua kehoomme? Uskallammeko toisaalta päästää irti mielikuvistamme ja toisaalta ottaa elämän vastaan?

 

Photo by Anne (detail from a work of Zao Wou-Ki)

Spaces

Through my yoga practice I was drawn a long ago to wonder what happens between breaths. That was because I began to feel more strongly the space than the action, that empty space which actually wasn’t empty at all. There was something special, a very dense energy which had a luminous quality.

Then later through my craniosacral therapy studies another interest grew in me: what is between the bones of the skull. Well, there are sutures. What goes on in the sutures energetically? Oh, so much! When the sutures are healthy, they breathe. If they are stuck, it influences the whole person which is seen in a reduced vitality.

Both of these invisible things are present in Sirsasana, the headstand.

Quite many people preparing their Sirsasana tighten their head to a coconut. Others might feel scared because of the completely opposite situation. They can’t control their head enough, it feels too soft.

Sirsasana, the posture which is highly therapeutic for the whole system, is the king of asanas also when it comes to the breath and the skull. Naturally the breathing changes completely when we are upside down. When the weight of our body is on the skull bones, it helps the sutures to relax. This is how we get more space in the head. Except if we are creating tension ourselves.

It’s very essential to feel the bones, their sutures and feel the respiration of the bones. They need to breathe to allow the energy to move. The head shouldn’t be hard nor soft, but relaxed and active. The sutures’ energy should support the bones while remaining very flexible and spacious. It’s vital to know how to control the energy in the head. The yoga practice is a great way to become more conscious about what’s going on in the head. 😀

img_0676

TÊTE DESSERRÉE

Par la pratique de yoga, j’ai été attirée par la porte mystérieuse qui se trouve entre les deux respirations. Au cours des années, je sentais plus l’espace que l’action. Dans l’espace, j’ai découvert une plénitude. Ce vide, ce silence était impregné d’une énergie spéciale avec une qualité lumineuse.

Plus tard, par mes études de biodynamique crânio-sacré, j’ai commencé à m’intéresser à ce qui se trouve entre les os du crâne. Les sutures. Qu’est-ce qui se passe dans les sutures? Plein de choses! Lorsque les sutures vont bien, ils respirent. S’ils ne respirent pas, c’est que la vitalité de la personne en trouve diminuée.

Aussi bien les silences entre les respirations que les sutures sont présents dans Sirsasana, la pose sur la tête.

En préparant leur Sirsasana beaucoup de gens cripsent leur tête jusqu’à la rendre dure, comme une noix de coco. Il y en a qui se trouvent dans la situation complètement opposée: ils ont peur de mettre leur poids sur la tête, car il leur semble que la tête ne tient pas.

La Sirsasana qui est hautement thérapeutique pour le système entier, est le Roi des Asanas aussi en ce qui concerne la respiration et le bien-être du crâne. La respiration est soignée par la posture inversée, car elle doit travailler totalement différemment du quotidien. Le crâne qui prend beaucoup de poids sur lui, en profite en laissant le poids agir sur les sutures. Ceux-ci se détendent à moins qu’il y ait trop de tension.

Il est essentiel de pouvoir sentir aussi bien les os que les sutures ainsi que la respiration dans les os. Les os doivent respirer pour transmettre l’énergie. La tête ne devrait pas être ni dure ni molle, mais dynamique et détendue. L’énergie dans les sutures est censé porter les os. Et en même temps les sutures devraient rester fléxibles et spatieux. C’est vital de savoir comment contrôler l’énergie dans la tête. La pratique du yoga nous aide à devenir plus conscients de ce qui se passe dans notre tête. 😀

TILAA

Joogaharjoittelun myötä kiinnostuin aikanani siitä mitä tapahtuu hengitysten välillä. Hengityksiä selkeämmin minussa alkoi tuntua se tapahtumattomuus, tyhjä tila, joka ei ollutkaan tyhjä. Siinä oli erityistä, tiheää ja säihkyvää energiaa.

Kraniosakraaliterapiaopintojeni myötä kiinnostuin siitä mitä on kallon luiden välissä. Niissä on tietenkin saumat. Mitä tapahtuu saumakohdissa energeettisesti? Vaikka mitä! Parhaimmillaan saumat ovat hengittävät. Jos saumat ovat tukossa, se vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti rajoittamalla elinvoiman virtausta.

Nämä molemmat näkymättömät asiat ovat läsnä Sirsasanassa, pääseisonnassa.

Valmistautuessaan pääseisontaan monet ihmiset kovettavat päänsä kookoshedelmän oloiseksi. Joitakuita pääseisonta saattaa pelottaa ihan päinvastaisesta syystä. He eivät saa jotenkin kerättyä päätään kasaan, se tuntuu liian pehmeältä kannattelemaan koko kehon painoa.

Sirsasana, joka on erittäin terapeuttinen asana koko elimistölle, on kuningasasana myös hengityksen ja kallon suhteen. Hengitys muuttuu luonnollisesti kokonaan, kun ihminen on ylösalaisin. Kun painomme asettuu kallon luille, se auttaa saumakohtia rentoutumaan ja antamaan periksi. Näin päähän tulee tilaa. Paitsi, jos jännitys estää sen.

On olennaista tuntea luiden rajakohdat ja hengitys luun sisällä. Luiden pitää hengittää, niiden pitää päästää energia liikkumaan. Pää ei saa olla kova eikä pehmeä, vaan aktiivisen rento. Saumojen pitäisi olla tukemassa luita, mutta joustavina ja tilaa antavina. On tärkeää osata säädellä pään energioita. Joogaharjoitus onkin oiva tapa kasvattaa tietoisuutta siitä mitä päässä oikein tapahtuu. 😀

soft challenges

I’ve expressed earlier on my blog my astonishment about a kind of general rule in Ashtanga Yoga’s asana teaching: to use a lot of strength in helping students (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Some teachers have the philosophy of pushing their students until it starts to be totally unbearable. Yoga is not about performing or striving to achieve something or hurting people. Actually if we think of the deeper meaning of yoga the help in the asanas is not needed at all, as yoga is about detachment, about letting go inside of yourself.

The fact that the teacher doesn’t respect the student’s physical boundaries, may have long lasting negative consequences. How can a student learn to respect his/her boundaries, if the teacher exceeds the natural limits of the body by forcing it over and over again? If the teacher respects the limits of the body and listens carefully the wisdom residing in the breath, the student becomes more sensitive and learns to respect his/her other necessary personal boundaries. That’s important, because the unclarity of the boundaries is one of the main reasons for the problems in life in general and the ongoing suffering.

To undo one’s limitations doesn’t have to mean that one tortures oneself or struggles continuously. A wise expansion of boundaries happens gradually and can be worked on in silence and softness. A real detachment can be a very intensive moment of humbleness which doesn’t show. Yoga is an art to do a meaningful work inside of one’s heart without being constantly at one’s limits. It’s more about being aware of the right time of letting go. When everything else is ready and we can just relax our mind to the reality. Positive changes take place in gentleness and spaciousness, not under the pressure.

londonpondon

DOUCE TRAVERSÉE

J’ai exprimé dans mon blog précédemment mon étonnement devant une sorte de règle générale en Ashtanga yoga, à savoir combien les enseignants utilisent la force en aidant les élèves dans les asanas (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Il y a des enseignants qui poussent les élèves à leurs limites jusqu’à ce que ça leur devienne totalement insupportable. Le yoga n’est pas une performance. Il ne s’agit pas non plus des buts à atteindre ou un comportement violent envers les élèves. En fait, si nous pensons à la signification la plus profonde du yoga, l’aide dans les asanas n’est pas du tout nécessaire. Le yoga est un art de détachement à l’intérieur de soi.

L’absence de respect de l’enseignant à l’égard des limites physiques de l’élève a certainement des conséquences défavorables pour celui-ci. Comment pourrait un éleve apprendre à respecter davantage ces limites naturelles si l’enseignant les dépasse systématiquement en forçant son corps? Si, par contre, l’enseignant respecte les limites du corps et écoute attentivement la respiration, l’élève peut devenir de plus en plus sensible et va apprendre à respecter ses autres limites personnelles nécessaires. Ceci est important, car lorsque les limites sont malsaines ou mal établies, elles sont la source des problèmes et de la souffrance dans la vie.

Pour défaire ce qui nous limite, nous n’avons pas besoin de nous torturer ou de nous battre sans fin. Une expansion et une transformation se font graduellement et peuvent être travaillées en douceur. Un vrai détachement peut être un moment intense d’humilité sans aucun signe extérieur. Le yoga est un art de travailler des choses profondes dans son propre cœur sans se trouver constamment à ces limites. C’est plutôt une question de conscience par rapport au bon moment pour le lâcher-prise. Les changements positifs se font dans un espace de douceur, non sous la pression.

PEHMEITÄ HAASTEITA

Olen aikaisemminkin pohdiskellut blogissani sitä miksi juuri ashtangajoogaan on vakiintunut tavaksi se, että opettaja avustaa oppilasta asanoissa koko ajan voimakkaammin ja aina vain pidemmälle, jopa sietokyvyn rajoille (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Monesti ajatus on se, että harjoituksessa pitää alituiseen lisätä panoksia, jotta sillä voisi saavuttaa jotain. Tämähän ei ole mitenkään joogaan sisäänrakennettua eikä välttämätöntä. Jooga ei ole suorituksia eikä tavoitteiden saavuttamista eikä varsinkaan kivun tuottamista. Avustukset eivät ole oikeastaan lainkaan tarpeellisia, jos ajatellaan syvällisemmin joogan toteutumista, mikä voi tapahtua vain hellittämällä.

Sillä, että joogaopettaja ei kunnioita oppilaan kehon rajoja, on pitkälle meneviä vaikutuksia. Miten oppilas voi itse oppia niitä kunnioittamaan, jos opettaja toistuvasti rikkoo kehon rajoja, vääntää väkisin pakottaen oppilaan jatkuvasti ylittämään itsensä? Eikö taas päinvastainen tapa ohjaisi oppilastakin kuuntelemaan itseään tarkemmin? Jos opettaja kunnioittaa kehon rajoja ja kuuntelee hengityksessä ilmenevää viisautta, muuttuu oppilas herkemmäksi ja oppii siten kunnioittamaan muitakin henkilökohtaisia rajojaan. Niiden epämääräisyys kun on monen ihmisen elämässä syy ongelmien synnylle ja kärsimyksen jatkumiselle.

Omien rajojen laajentamisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että rääkkää kehoaan ja kamppailee jatkuvasti itsensä kanssa. Rajojen viisas ylittäminen tapahtuu asteittain ja sitä voidaan työstää hiljaisuudessa. Todellinen irtipäästäminen voi olla hiljaisuudessaan intensiivinen nöyrtymisen hetki eikä siitä välity ulospäin välttämättä mitään. Joogaharjoittelu voi olla taitoa tehdä merkittävää sisäistä työtä niin, ettei olekaan koko ajan äärirajoilla. Sen sijaan on tietoinen siitä milloin on oikea hetki, milloin kaikki on valmista irtipäästämiselle. Lempeydessä ja avaruudessa tapahtuu enemmän elämänmyönteisiä muutoksia kuin paineen alla.

Photo by Anne

to breathe innnnnnnn

Breathe in love. Breathe out peace. That’s the message you see nowadays often in the context of yoga. To make this happen it might mean a lot of useless efforts. Anyway it requires a unique gift of imagination. You imagine you’re breathing love in. But if you live in the reality you can’t breathe only love in, because the world is also made of other things like hatred. Actually you can’t choose what you breathe in unless you block your own energies to control the situation.

Another way is something Osho have suggested and it’s completely the opposite of that. That we’d always breathe in the misery of the world and the others’ hate and we’d breathe out love. That’s a harder way, but it’s a great philosophy in regard to all. Whatever comes in must go out love. We need to transform all the negativity we encounter to something even just a bit more beautiful.

I’m often asked by my yoga students if one should protect oneself from the others and their negativity. The common advice is probably to protect yourself from negative people or even to get rid of them. I think you should be aware of what kind of energies you’re surrounded by. In case they are negative, you should protect yourself against them, only if you can’t take them in. But, if you have the courage and the strength to breathe in the reality, you don’t need any protection. Transformation is your magic wand. You can take hate, you can take despise, you can take cheating, you can take anything. This means that you choose to take deeply inside the feelings your ego naturally rejects.

Sometimes people want to hurt us even on purpose. When somebody is mean to us, we can see how rooted we are in love, how pure our heart remains. Our aversion (dvea) towards others’ hatred is the problem. We should really allow the hatred go all the way in. If we try to keep it away, on the surface in order not to be touched by it, we lose our energy and the negativity remains in us. When the hatred touches the deepest in us, it becomes something else.

This is the work in the spirit of Ahimsa. We need strength to take in meanness, indifference, coldness. Bigger the hate on the other side, bigger the space and acceptance we need to find in us. Try in small doses first. Because if you’re not used to take this kind of feelings in, your energy body will get a shock. Your mind easily identifies with the other’s negativity and your energy puts the defense mode on. If you really let the incoming energy touch you deeply, you can see how it’s then easier to breathe goodness, acceptance and peace out. It happens naturally. Ahimsa is a principle we can understand by living it. It means: Breath in hate. Breath out love.

13900708_10208491410035930_847009994_n

ÊTRE ENVAHI ET LIBRE

Inspirez l’amour. Expirez la paix. C’est le message qu’on voit souvent aujourd’hui dans le contexte du yoga. Pour le réaliser, non seulement on a besoin de faire des efforts remarquables, mais aussi on doit être doté d’une imagination exceptionnelle. Nous pouvons imaginer que nous inspirons l’amour, mais si nous vivons dans la réalité, nous ne pouvons pas inspirer que de l’amour étant donné que le monde est fait aussi d’autres choses comme la haine. Nous ne pouvons pas choisir ce que nous inspirons à moins de bloquer notre propre circulation énergétique pour contrôler la situation.

Il y a une autre façon pour trouver la paix qu’Osho a suggérée. Que nous inspirions toujours la misère du monde et la haine des autres et que nous expirions l’amour. C’est plus dur, mais c’est une philosophie qui tient compte de tout le monde. Quoi qu’il arrive, il doit être transformé en amour en nous. Nous devons transformer toute la négativité que nous rencontrons en quelque chose ne serait-ce qu’un petit peu de plus beau.

Mes élèves me demandent souvent si nous devrions nous protéger contre les autres et leur négativité. Un conseil général est probablement que oui, il faut se protéger et même s’éloigner des personnes négatives. Je pense qu’on doit être bien conscient des caractéristiques des gens qui nous entourent. Si elles sont négatives, la protéction est nécessaire seulement si on ne peut pas assumer ces énergies. Mais si vous avez le courage et la force d’inspirer la réalité, vous n’avez pas besoin de protection. La transformation est votre baguette magique. Vous pouvez prendre haine, mépris, trahison, tout. Cela veut dire que vous choisissez d’être touchés profondément par les émotions que l’égo rejetterait naturellement.

Parfois les gens veulent nous blesser exprès. Devant la méchanceté, nous pouvons voir à quel point nous sommes enracinés dans l’amour, combien notre cœur reste pur. Le vrai problème est finalement notre aversion (dveṣa) vers la haine des autres. Nous devrions permettre à la haine de nous pénétrer. Si nous tentons de la repousser, ou bien de la garder sur la surface pour ne pas être touchés, nous perdons notre énergie et la négativité reste en nous. Mais lorsque la haine de quelqu’un d’autre nous touche profondément, elle devient autre chose.

Ceci est le travail dans l’esprit de Ahimsa. Nous avons besoin de force pour prendre la méchanceté, l’indifférence, la froideur. Nous devons trouver de l’espace et de l’acceptance en nous. Essayez en petites doses d’abord. Parce que si vous n’êtes pas habitués à accepter ces énergies, votre corps énergétique va recevoir un choc. Votre mental s’identifie à la négativité de l’autre et votre énergie se met sur la défensive. Mais si vous laissez l’énergie vous envahir, vous allez voir comment il est plus facile d’expirer la bonté, l’acceptance et la paix. Cela se passe naturellement. Ahimsa est un principe que nous comprenons en le vivant. Cela veut dire: Inspirer la haine. Expirer l’amour.

SISÄÄNHENGITYSTÄ SYDÄMEEN ASTI

Hengitä rakkautta sisään. Hengitä rauhaa ulos. Tätä viestiä tuodaan esiin nykyään monissa joogayhteyksissä. Ohjeen seuraajalle se voi tarkoittaa turhia ponnisteluja mielenrauhan suhteen. Joka tapauksessa se vaatii uskomattoman mielikuvituksen. Voimme tietenkin kuvitella hengittävämme rakkautta sisään. Jos sen sijaan elämme todellisuudessa, emme voi hengittää ainoastaan rakkautta sisään, koska maailma on rakennettu muistakin asioista kuin rakkaudesta, kuten vihasta. Itse asiassa emme voi valita sitä mitä hengitämme tukkimatta omaa energiaamme omalla kontrollillamme.

Osho ehdotti aikanaan täysin päinvastaista tapaa. Että hengitämme sisään koko maailman tuskan, muiden vihan ja että hengitämme ulos rakkautta. Tämä tapa on vaikeampi, mutta se on luultavasti kuitenkin kaikkien kannalta toimivampi filosofia. Mitä ikinä kohtaammekin, sen täytyy muuntua sisällämme rakkaudeksi. Muunnamme kaiken kohtaamamme negatiivisuuden joksikin edes vähän paremmaksi ja kauniimmaksi.

Näillä asioilla on yhteys kysymykseen, jonka kuulen usein oppilailtani. Pitäisikö meidän suojella itseämme muilta ja nimenomaan heidän negatiiviisilta tunteiltaan? Yleinen ohje kuulunee niin, että pitää suojautua. Joidenkin mielestä sellaisista ihmisistä on päästävä kauaksi ja jopa hankkiuduttava eroon. Toki meidän pitää olla tietoisia siitä millaiset tunteet meitä ympäröi. Meidän pitää suojautua kuitenkin vain, jos emme kykene ottamaan niitä vastaan. Jos taas meillä on rohkeutta ja voimaa hengittää todellisuus sisäämme, emme tarvitse mitään suojauksia. Taikakeinomme on energioiden muuntaminen. Voimme ottaa vastaan vihaa, halveksuntaa, petturuutta, ihan mitä vain. Otamme syvälle sisimpäämme kaikki ne tunteet, jotka egomme luonnostaan torjuu.

Joskus ihmiset haluavat loukata meitä tahallaan. Kun joku on meitä kohtaan ilkeä saamme punnita omaa sydäntämme ja katsoa miten puhtaana se pysyy. Tosiasiassa ongelma on vihaa kohtaan tuntemamme vastenmielisyys (dvea). Meidän pitäisi sallia muiden vihan lävistää meidät kokonaan ja antaa sen mennä syvälle sydämeemme. Jos yritämme pitää vihan pinnalla, niin, ettei se kosketa meitä, oma energiamme kuluu siihen ja negatiivisuus jää lopulta meihin. Kun viha löytää meissä loputtoman vastaanottavuuden, se kimmahtaa toiseen suuntaan ja muuttuu.

Tämä on työtä Ahimsan hengessä. Me tarvitsemme viisautta ottaaksemme vastaan ilkeyttä, välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä. Mitä suurempi viha on vastassamme, sitä suurempi tila ja hyväksyvyys meidän tulee löytää itsestämme. Yritä tätä ensin pikku annoksissa. Jos nimittäin et ole harjaantunut tässä taidossa, energiakehosi joutuu shokkiin toisen ihmisen vihan tai vihaisuuden kanssa. Mielesi samastuu toisen negativiisuuteen ja energiasi asettuu puolustusasemiin. Jäät loukkuun. Siinä vaiheessa kun voit antaa sisään tulevan energian koskettaa itseäsi suojelematta mitään, huomaat miten helppo on hengittää ulos hyvyyttä, hyväksyntää ja rauhaa.  Se tapahtuu itsestään. Ymmärrämme Ahimsan elämällä sitä joka hetki. Hengittämällä vihaa sisään ja rakkautta ulos.

 

five breaths

It usually takes years to get into the Ashtanga yoga tradition and a lot of time even to understand the principles of the asana practice. We need not only to learn but also test those principles to accept or reject them. Then we either go on practicing or we might completely stop or we find another yoga style. Many people have multiple questions after the first Ashtanga yoga class. One of these questions is in general very simple: “Why are we supposed to stay in the asana during five breaths?” And the next questions around this topic are probably “Can I sometimes stay longer?” or “If I don’t get the asana at the first trial, can I try again?”

In some other yoga styles and traditions there are different guidelines. In some styles you stay longer in the asana, in some others you repeat the same asana several times and in some other you can actually do your own way. In the Ashtanga tradition this is one basic rule. I feel it works amazingly well without shimmering the light of any other discipline. It’s quite interesting how just five breaths can sometimes seem extremely long and sometimes such a short time. I hope I can help some practitioners to understand the awesomeness of this principle if we follow it systematically.

Shorter the time you know you will spend in the asana, more attentive you are, more solid your presence. The fact that you don’t repeat the same asana in one practice gives the same result. If we know beforehand we can do it again not being so alert first, everything in us collapses a bit compared to a situation in which we decide that it happens now and not after the second, third or forth trial or after we’ve been in the asana for long enough.

Practicing this way we are more aware every moment and we get rid of everything superfluous around the asanas. This is important for the development of a meditative mind, but also for our prana. Through the discipline we cultivate our own prana making it subtle, fluid and bright. This kind of attitude is demanding to our mind and emotions – and very soft to our body. It means we need to detach from our mental laziness. Every time we practice, we try to move ahead and change our harmful habits and bad energy. The lenght of the practice doesn’t tell much of its efficacy. A short practice can be very deep and cleansing. Five breaths can sometimes change your life.

CINQ FOIS

Normalement, il faut des années pour bien connaître la tradition de l’Ashtanga yoga. Même la compréhension des principes de la pratique des asanas prend du temps. Non seulement nous apprenons les principes, mais après, nous les testons afin de pouvoir les accepter faisant partie de la pratique ou afin de les rejeter. Ensuite, soit nous voulons continuer à pratiquer, soit nous nous arrêtons ou bien nous nous trouvons un autre style de yoga. En général, au début, nous avons plein de questions. Une des plus simples et des plus fréquantes est: “Pourquoi devons-nous rester dans une asana pendant cinq respirations?” Et ça s’enchaîne peut-être: “Puis-je rester parfois plus longtemps?” ou bien “Si je n’arrive pas à la faire tout de suite, puis-je ressayer?”

Il y a des styles et des traditions où les principes sont différents. Peut-être la durée dans l’asana est-elle plus longue ou la même asana est-elle répétée plusieurs fois de suite et puis quelquefois, les praticiens choisissent eux-mêmes tout simplement ce qu’ils veulent faire sans aucune restriction. Mais dans l’Ashtanga yoga, ceci est une des règles fondamentales et ça marche à merveille sans ôter rien aux autres façons. Il est très intéressant comment juste cinq respirations peuvent à un moment donné sembler extrêmement longues et dans un autre moment, absolument courtes. J’espère pouvoir clarifier un peu les bénéfices de cette façon traditionnelle si nous nous y engageons et la suivons systématiquement.

Plus le temps que nous restons dans l’asana est limité, plus nous sommes attentifs et plus notre présence se fait solide. Le fait que nous ne répétions pas la même asana dans une pratique, donne le même résultat. Si nous savons à l’avance que nous avons la possibilité de reprendre, nous ne sommes pas obligés de rester alertes. Tout en nous se ramollit un peu comparé à une situation où nous sommes déterminés que l’asana, c’est maintenant et pas après une seconde, une troisième ou une quatrième tentative ou après un temps prolongé dans l’asana.

Lorsque nous pratiquons de cette manière, nous sommes conscients à chaque moment et nous nous débarrassons de tout ce qui est superflu autour de l’asana. Ceci est important pour le développement d’un mental méditatif, mais aussi pour notre prana. À travers la discipline, nous cultivons notre prana en le rendant subtile, fluidique et lumineuse. Ce genre d’attitude demande beaucoup à notre mental et nos émotions et en même temps il permet une approche très douce envers notre corps. Il faut par conséquant se débarrasser de la paresse mentale. Chaque fois que nous pratiquons, nous essayons d’aller à l’avant et changer nos habitudes et notre énergie défavorables. La durée de la pratique n’équivaut pas à son efficacité. Une courte pratique peut être profonde et purifiante. Cinq respirations peut parfois nous changer la vie.

VIISI HENGITYSTÄ

Ashtangajoogatraditioon sisään pääseminen vaatii yleensä vuosia ja pelkästään asanaharjoittelun periaatteiden ymmärtäminen vie alussa pitkän aikaa. Erilaisten periaatteiden oppimisen jälkeen niitä testataan ja ne todetaan joko itselle toimiviksi tai hyödyttömiksi. Joku jatkaa, joku lopettaa, joku vaihtaa toiseen joogatyyliin. Ehkä jo ensimmäisestä ashtangajoogatunnista lähtien päässä pyörii paljon kysymyksiä. Yksi yksinkertainen kysymys mikä monia vaivaa on se miksi asanassa pitää olla juuri viiden hengityksen ajan. Jatkokysymykset voivat olla sellaisia kuten “Voinko olla joskus pidempään?” tai “Voinko tehdä uudelleen saman asanan heti perään, jos ensimmäisellä kerralla ei mene hyvin?”

Joissain toisissa joogasuuntauksissa on erilaiset periaatteet. Joissain ollaan asanoissa huomattavasti pidempään, joissain sama asana toistetaan monta kertaa, joissain voi tehdä melkein mitä haluaa. Ashtangassa on tällainen viiden hengityksen periaate ja minusta se toimii loistavasti himmentämättä muiden systeemien valoa lainkaan. Mielenkiintoista kyllä, joskus viisi hengitystä tuntuu mahdottoman pitkältä ajalta ja toisinaan taas auttamattoman lyhyeltä. Tällaisessa tavassa piilee omanlaisensa hienous, jos sitä noudattaa systemaattisesti.

Mitä lyhyemmän ajan tiedät voivasi olla jossain asanassa, sitä keskittyneemmäksi olosi käy. Sitä tiiviimpää läsnäolo jo ennen asanaa. Sama lopputulos syntyy siitä, että asanaa ei toisteta. Väistämättä, jos tiedämme, että voimme ottaa uusiksi, jos emme onnistu, kaikki meissä lopahtaa verrattuna siihen, kun päätämme, että se tapahtuu nyt eikä ensimmäisen tai toisen kokeilun jälkeen tai kunhan olemme olleet jo asanassa rauhassa pitkään.

Tällä tavalla harjoitellen tulemme enemmän tähän hetkeen ja pääsemme eroon siitä turhasta mitä on asanojen ympärillä. Tämä on tärkeää meditaatiivisen mielen kehittymisen kannalta, mutta samalla koulutamme myös omaa pranaamme, saamme sen hienovaraiseksi, virtaavaksi ja kirkkaaksi.  Tällainen harjoittelu on yleensä vaativaa meidän mielellemme ja tunteillemme kun taas kehollemme se on pehmeää ja joustavaa. Se vaatii sitä, että pääsemme irti henkisestä laiskuudesta. Koulutamme mieltämme ja ojennamme laiskaksi karannutta energiaamme joka kerta harjoitellessamme asanoita. Harjoituksen ei suinkaan tarvitse olla pitkä ollakseen syvälle vaikuttava. Joskus viisi hengitystä voi muuttaa koko elämän.

IMG_4344

Photo by Anne

In between

Even if the philosophy of Patanjali doesn’t emphasize the death, it still reminds us as any other yoga philosophy the secret of a meaningful life: remembering the death. Keeping it in mind every moment and in any action we take. Only when we truly remember and emotionally go through the inevitability of death even daily, we are freed from fear. Then life guides us and we can cease looking for answers in our mind.

The body becomes younger through the asana practice and at the same time it ages. This is how life and death are present in the asana practice. We need intelligence to interprete our body’s changing responses. The answers we got in yesterday’s practice are not valid today. We also need to distinguish between the signs of life and the signs of death and give respect to both sides of existence in us.

How to keep death in mind then? As life and death are tangible in our breath all the time, we can listen to our breathing. When we are open to life, the inhalation is free. When we are ready to let go, to face the emotions related to our own death, the exhalation is free. Between the breaths there is a space which quality is totally different before/after the inhalation and exhalation. We need to connect to that space of silence in the asana practice, in our daily life and include it, the “death”, to our life to feel complete.

EXITUS

Bien que la philosophie de Patanjali ne mette pas l’accent sur la mort, elle parle – comme toute philosophie du yoga d’ailleurs – de la signification profonde que la prise de conscience de la mort donne à la vie. Elle parle de l’évocation de l’inévitabilité de la mort. Quand nous accordons à la mort sa place émotionnellement aussi et même tous les jours, nous faisons automatiquement de justes choix dans la vie. C’est la vie qui nous indique le chemin et nous pouvons cesser de chercher les réponses dans notre mental.

Par la pratique des asanas notre corps rajeunit en même temps qu’il vieliit. C’est de cette manière que la vie et la mort sont présentes dans la pratique aussi. Nous sommes censés savoir interprèter les réponses changeantes de notre corps. Les réponses d’hier ne peuvent pas être celles d’aujourd’hui. Par la pratique nous pouvons distinguer plus clairement les signes de vie et de mort dans notre corps et respecter l’existance avec ces différentes dimensions en nous.

Comment garder la conscience continuelle de la mort? C’est dans notre respiration que la vie et la mort sont bien tangibles et c’est en écoutant notre respiration que nous nous comprenons. Lorsque nous sommes ouverts à la vie, notre inspiration devient aisée. Lorsque nous sommes prêts à lâcher prise et à vivre les émotions connectées à notre propre mort, c’est l’expiration qui devient libre. Entre les deux respirations, il y a un espace silencieux qui a une qualité complètement différente avant l’inhalation et avant l’exhalation. Si nous sommes connectés à cet espace dans notre pratique des asanas ainsi que dans la vie quotidienne, nous pouvons inclure ce “vide”, cette “mort”, dans notre vie et nous sentir complets par cette union.

ELÄMÄ ON KUOLEMISTA

Vaikka Patanjalin filosofia ei painotu selkeästi kuoleman korostamiseen, on siinäkin – kuten kaikessa joogafilosofiassa – tuotu esiin se mistä elämä ammentaa syvimmän merkityksensä: kuoleman tiedostamisesta. Sen vääjämättömyyden tunnustamisesta jokaisessa hetkessä ja kaikessa toiminnassamme. Vain silloin kun pidämme muistissa ja tunnetasollakin käymme läpi päivittäin kuoleman todellisuuden osaamme tehdä oikeita valintoja. Elämä ohjaa meitä ja voimme lopettaa vastausten etsimisen mielestämme.

Asanaharjoittelun myötä kehomme nuortuu samalla kun se vanhenee. Näin elämä ja kuolema ovat läsnä asanaharjoituksessa. Meidän pitäisi tietää miten tulkita kehomme vaihtelevia vastauksia. Siksipä myöskään asanaharjoittelussa eilisen vastaukset eivät kelpaa tänään. Asanaharjoittelun avulla voimme oppia erottamaan toisistaan elämän ja kuoleman merkit kehossamme ja kunnioittaa näitä olemassaolon molempia puolia itsessämme.

Miten sitten voimme pitää kuoleman mielessämme? Elämä ja kuolema ovat käsillä hengityksessämme koko ajan ja sitä kuuntelemalla ymmärrämme paljon. Kun olemme auki elämälle, sisäänhengitys tuntuu vapaalta. Kun olemme valmiita päästämään irti ja kokemaan omaan kuolemaamme liittyvät tunteet, uloshengitys tuntuu vapaalta. Hengitysten välillä on hiljainen tila. Ennen sisäänhengitystä se on laadultaan täysin erilainen kuin ennen uloshengitystä ja päinvastoin. Jos olemme yhteydessä tähän hiljaiseen tilaan asanaharjoittelussa ja päivittäisessä elämässämme, voimme saada tämän “kuoleman” osaksi elämäämme. Silloin tunnemme todellista eheyttä.

IMG_5273

Photo by Anne