The body in Samādhi

The yoga practitioner knows that one day the practice can lead to the greatest freedom, Samādhi. Patañjali has given a very detailed description of what happens on the way to Samādhi. He also enumerates the obstacles like citta vṛttis – mind’s fragmentated nature – and the kleśas – the unconscious reasons for suffering that keep on creating citta vṛttis. He also talks about antarāya, the deeply rooted disturbances that influence our praṇa.

Many yoga practitioners do āsanas to maintain health and to regulate and harmonize the body. If the body’s function is spiritually understood, the physical practice can lead to Samādhi. If the practice is repeating movements and postures it can also remain great gymnastics without a transformation on the praṇa level. The quality of the inner work that accompagnies physical work is crucial.

When our praṇa has predominantly a sattvic quality, when it remains pure and open, the guṇasits different expressions and qualities from outer world don’t change our stability. When the praṇa is still and luminous the mind is naturally unwavering. In the yoga state the stillness pervades the body and the mind.

That’s why it’s significant to pay attention to your energy during the practice. If you do your practice for example under stress, it can never lead to Samādhi. You’re probably creating even more stress with your body in a rajasic state. If you can abide in your heart during your āsana practice, it will change everything. The heart is the place where the energy transformation happens. Physiologically the heart is the only place where the blood takes rest. In all other places, it runs. When you can rest in your heart, the information is taken to all your cells with your blood. Your heart will spread its stillness to your whole system. When your heart’s peace resides in all your cells, your body goes to Samādhi.

The Samādhi is total bliss. It has a little to do with the mind. The mind ceases because the heart’s kingdom reigns in your body. When the body is in peace, the mind is in peace. When the body is in peace, there’s no duality whatsoever. Everything is one.



Le pratiquant de yoga sait qu’un jour sa pratique peut aboutir en la liberté la plus exquise qui soit, le Samādhi. Patañjali donne une description très détaillée de ce qui se passe sur la voie vers le Samādhi. D’abord, il en énumère les obstacles. Il parle des citta vṛttis – la fragmentation mentale -, et des kleśas – les raisons inconscientes de la souffrance – qui perpétuent les citta vṛttis. Il parle également des antarāyas, les perturbations profondément enracinées en nous et qui influencent le praṇa.

Beaucoup de pratiquants de yoga font des āsanas pour régulariser et harmoniser leur énergie et pour maintenir la santé. Si la fonction du corps est correctement compris dans la spiritualité, la pratique peut bien aboutir au Samādhi. Si, par contre, la pratique est de la gymnastique et des mouvements répétés sans la transformation énergétique, ça ne va aucunement rapprocher le praticien du Samādhi. Le travail interne qui accompagne le travail du corps physique a un rôle essentiel.

Lorsquela qualité prédominante de notre praṇa est sattvique, lorsqu’il est pur et déployé, les guṇas, les différentes expressions et qualités du praṇa, provenant du monde externe ne dérangent plus notre stabilité énergétique. Lorsque le praṇa est stable et lumineux, le mental est naturellement en équilibre. Dans l’état de yoga, l’énergie sattvique envahit aussi bien le corps que le mental.

C’est pour cette raison, qu’il est important d’être présent dans son énergie pendant la pratique. Si nous faisons la pratique stressés, rien ne peut nous conduire au Samādhi. Il est probable qu’en pratiquant dans un état rajasique, nous créons encore davantage de stress. Mais si nous pouvons rester dans notre cœur pendant la pratique, ça change tout. Le cœur est l’endroit où la transformation énergétique a lieu. Physiologiquement, le cœur est le seul endroit où le sang est au repos. Partout ailleurs il circule. Et lorsque nous pouvons prendre le repos dans notre cœur, l’information va se généraliser dans toutes nos cellules à l’aide du sang. Quand la paix de notre cœur se trouve dans toutes nos cellules, notre cœur va répandre une quiétude à notre système entier. Notre corps passe au Samādhi.

 Le Samādhi est la Joie. Il a peu à faire avec le mental. Le mental cesse, car le royaume du cœur reigne dans le corps. Lorsque le corps est en paix, le mental est en paix. Lorsque le corps est en paix, la dualité disparaît. Il n’y a qu’unité.


Jokainen joogan harjoittaja tietää, että jonain päivänä harjoittelu voi johtaa Samādhiin. Patañjali kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti mitä tapahtuu Samādhiin johtavalla tiellä ja hän myös luettelee esteet siihen. Patañjali puhuu mielen hajaannustilasta (citta vṛtti) ja tiedostamattomasta kärsimyksestä, jota kleśat pitävät yllä luomalla jatkuvasti uutta mielen sisältöä. Hän mainitsee myös antarāyat, syvällä alitajunnassa olevat häiriötekijät, jotka vaikuttavat praṇaamme.

Kun praṇamme on puhdasta ja valon täyttämää, kun se on laadultaan pääosin sattvista, ulkopuolelta tuleva praṇa erilaisine ilmenemismuotoineen eli guṇineen ei vie omaa  tasapainoamme. Kun praṇa on vakaata, myös mieli vakaantuu. Joogatilassa hiljaisuuden energia täyttää sekä kehon että mielen.

Monet joogan harjoittajat tekevät āsanoita tasapainottaakseen ja harmonisoidakseen kehoaan ja vaaliakseen terveyttään. Jos kehon merkitys ymmärretään henkisesti oikein, myös āsanaharjoittelu voi johtaa Samādhiin. Jos kehollinen harjoittelu on liikkeiden ja asentojen toistamista, voi harjoittelija jäädä vain voimistelun tasolle ilman vitaalienergian laadullista muutosta. Siksi sisäinen työ, joka yhdistyy kehon harjoittamiseen, onkin merkittävässä roolissa.

On erittäin olennaista kiinnittää huomiota siihen, minkälaisessa energeettisessä olotilassa harjoittelee. Jos harjoituksen tekee stressitilassa, ei se voi johtaa Samādhiin. Se voi oikeastaan vain lisätä stressiä. Jos taas harjoituksessa voi olla sydämessään läsnä, se muuttaa kaiken. Sydän on se paikka, jossa henkinen muutos tapahtuu. Fysiologisesti sydän on ainoa paikka, johon veri pysähtyy lepäämään. Kaikkialla muualla kehossa veri virtaa ja on siis liikkeessä. Jos voi levätä sydämessään sen levätessä, leviää tämä informaatio kaikkiin soluihin verenkierron avulla. Sydän levittää oman rauhansa kaikkialle kehoon. Kun sydämen rauha on asettunut kaikkiin soluihin, keho on Samādhissa.

Samādhi on syvää, täydellistä iloa. Sillä on hyvin vähän tekemistä mielen kanssa. Mieli väistyy, kun sydämen valtakunta ottaa kehossa kaiken tilan. Kun keho on rauhassa, on mielikin rauhassa. Kun keho on rauhassa, lakkaa erillisyyden kokemus. On vain ykseys.

When it goes to head

We all know what happens when the fame goes to someone’s head. We certainly are all familiar with this in our own life too, when we sometimes start to think of our successful moments, of what we’ve achieved and how people have complimented us. We spend some nostalgic moments by thinking through favourable perspectives from which people may have seen us. If we take a yoga philosophical point of view to this kind of moments, it might give them exciting colors and tones.

We all have the capacity to see the world in a pure way, but when we start to mentally control it, when we stick to our visions, everything changes. To some extent it’s necessary and inevitable that we mold the world to correspond our expectations and wishes. This is also a delicious area to make some deeper research on ourselves. How much we live in the reality and how much in our head? Patanjali mentions Vikalpa among the Citta vṛttis (mental modifications) in the Samadhi Pada of his Yoga Sutra text. Vikalpa is usually translated ‘imagination’ or ‘mental creation’. I think it’s a very insidious hook inside of us when it comes to our everyday life and to realization in yoga. We don’t even realize how much our thoughts are unrealistic, waste of time or how they very secretly transport us from life to our head.

Some time ago I read a post where the blogger called herself a dedicated and devoted yoga practitioner. It triggered the special antenna in me which recognizes unauthenticity. I don’t doubt there are devoted practitioners, but somehow the situation changes as soon as we begin to see ourselves as such. I also remembered another moment when another person told me she is generous. I realized she had certainly behaved like that, but somehow this feature of generosity began to vanish when she verbalized it. I didn’t feel she was being so generous. I felt she was playing the role of a generous person.

As soon as we realize we’ve been humble or generous or that we’ve expressed some kind of noble human quality, we need urgently to let go of that thought. Not to live on that thought and become unauthentic. People who tell others what they are like, probably just tell their own image of themselves. Why would we say anything about ourselves that is totally true? Why would we try to convince anybody about what we are? We don’t need to prove it or verbalize it. Only when Vikalpa has taken over, we need other people’s attention to strengthen our own images of ourselves.

The reality is like fame. The moment it goes to head, it goes to head. We are in an illusion.


Nous avons tous vu ce que c’est quand le succès monte à la tête. Je suppose que nous connaissons cela tous personnellement aussi. Nous aimons bien parfois savourer les moments de succès, contempler les buts que nous avons atteints ou les compliments que nous avons reçus. Nous passons facilement quelques moments nostalgiques en parcourant des angles favorables sous lesquels les autres ont pu nous voir. Si nous jetons un coup d’œil sur les moments de ce genre en prenant un autre aspect, celui de la philosophie du yoga, il pourra y ajouter quelques tons intéressants.

Nous avons tous la capacité de voir le monde d’une façon pure et authentique, mais lorsque nous commençons à le contrôler mentalement, lorsque nous nous identifions à nos visions, tout change. Il est nécessaire et même inévitable dans une certaine mesure que nous ajustons le réalité de temps à autre pour qu’elle corresponde un peu mieux à nos attentes et nos préférences. C’est ici que nous pouvons faire des recherches plus approfondies sur nous-mêmes. Combien vivons-nous dans la réalité et combien dans notre tête? Dans Samadhi Pada de son Yoga Sutra Patanjali mentionne Vikalpa parmi les Citta vṛttis (modifications mentales). Vikalpa est souvent traduit ‘imagination’, ‘création mentale’. Je pense que c’est surtout ce défaut qui crée le crochet psychique le plus insidieux dans la vie courante et qui empêche la réalisation de soi dans le yoga. Nous ne nous rendons même pas compte à quel point nos pensées sont irréelles, perte de temps et d’énergie et avec quelle finesse elles se faufilent pour nous transporter et nous installer dans notre tête au lieu de nous permettre de vivre dans la réalité.

Il y a quelque temps, j’ai lu dans un blog sur le yoga comment la bloggeuse se nommait une praticienne dévouée et consciencieuse. Ces mots ont fait un déclic chez moi et ils ont réveillé l’antenne spéciale qui détecte l’inauthenticité. Je ne doute pas qu’il existe des praticiens dévoués, mais quelque part la situation change dès que nous nous désignons en tant que tels. Ce post a évoqué un autre moment un peu plus lointain où une personne s’est dite généreuse. Je voyais bien qu’elle s’était comportée de cette manière, mais la générosité commençait à s’évaporer à mes yeux dès qu’elle le déclarait. Je ne sentais pas sa générosité, je sentais plutôt qu’elle portait le rôle d’une personne généreuse.

Le moment où nous nous rendons compte d’avoir été humbles ou généreux ou si nous avons bien exprimé une autre qualité humaine noble, nous devrions nous détacher de cette idée en urgence. Pour ne pas vivre l’idée et pour ne pas devenir hypocrites. Ceux qui racontent aux autres comment ils sont, le font probablement pour propager cette idée d’eux-mêmes. Pourquoi dirions-nous une seule chose sur nous qui est totalement vraie? Pourquoi convaincre quelqu’un de ce que nous sommes déjà? Nous n’avons rien à prouver. Seulement quand Vikalpa a pris le dessus, nous avons besoin l’attention des autres pour fortifier l’image que nous avons créée.

La réalité est comme le succès. Le moment où ça monte à la tête, ça monte à la tête. Nous sommes dans l’illusion.


Kaikille meille on jostain tuttua se miten jollain menee menestys päähän. Se on varmaan meille tuttua myös itsestämme. Joskus on mukava pyöritellä omia ajatuksiaan saavutuksistaan, maistella onnistumisiaan, jäädä kiinni kehuihin tai kuvitella itseään muiden ihailevin silmin. Jos tätä tilannetta katsoo joogafilosofian näkökulmasta, se saattaa saada piristävää lisäväriä ja uusia sävyjä.

Meillä on periaatteessa kyky nähdä maailma puhtaasti, mutta kun alamme ottaa sitä haltuun, kun jäämme kiinni mielikuviimme, kaikki muuttuu. Jossain määrinhän on vääjäämätöntä ja välttämätöntä, että muovaamme ajatuksissamme maailmaa meille sopivammaksi. Tämä rajapinta on myös äärimmäisen herkullinen kohta tutkia itseään. Kuinka paljon elämme ajatuksissamme ja kuinka paljon todellisuudessa? Patanjali puhuu Yoga Sutra -tekstin Samadhi Padassa Citta vṛttien (mielen olomuotojen) yhteydessä Vikalpasta, joka monesti käännetään mielikuvitukseksi, mielen luomuksiksi. Vikalpa onkin luultavasti katalampi koukku sisällämme sekä käytännön elämässä että joogan toteutumisen kannalta kuin vaikkapa erheellinen tieto. Emme edes tajua ajatustemme ja unelmointimme tyhjänpäiväisyyttä, turhuutta, paikkaansapitämättömyyttä emmekä varsinkaan sitä miten sujuvan salakavalasti se siirtää meidät elämän virrasta päähämme.

Kun luin jokin aikaa sitten blogitekstin, jossa kirjoittaja kutsui itseään omistautuneeksi harjoittelijaksi, epäaitouden tunnistamisen tuntosarvi värähti sisälläni. Uskon, että on olemassa omistautuneita harjoittelijoita, mutta muuttuuko tilanne välittömästi, kun ihminen näkee itsensä sellaisena tai kun sen sanoo ääneen? Muistin toisen hetken, jossa minussa tapahtui sama liikahdus. Eräs ihminen kutsui itseään anteliaaksi. Tajusin, että ehkä anteliaisuutta oli ollut, mutta jotenkin sen sanallistaminen sai sen haihtumaan olemattomiin. Ihminen ei tuntunutkaan anteliaalta. Hän tuntui elävän anteliaan ihmisen roolia.

Kun tajuamme olleemme nöyriä, anteliaita tai ilmentäneemme jotain muuta inhimillistä jaloa piirrettä, on meidän tärkeää päästä ajatuksesta nopeasti irti. Ettemme ala elää sitä kuvaa ja muutu siten epäaidoiksi. Ihmiset, jotka kertovat muille hyvistä ominaisuuksistaan, kertovat luultavasti omasta mielikuvastaan. Miksi vakuuttelisimme muille sitä mitä olemme? Ehkä sitä tarvitsee todistella ja sanoin tuoda esiin, jos elämme Vikalpassa. Silloin tunnemme tarvetta saada muiden vahvistusta sille, että ajatuksemme itsestämme ovat totta.

Todellisuuskin voi siis nousta päähän menestyksen tavoin. Kun se nousee päähän, ihminen ei enää elä todellisuudessa, vaan omissa illuusioissaan.


In the shade of Vikalpa. Photo by Anne.