children of mysore

A couple of last years the sexual misconduct of Sri K Pattabhi Jois toward some yoga students has been exposed and discussed in Ashtanga yoga community and beyond. Different kind of discussions have raised in social media, some of them very fervent, some more calm. Some people have totally refused to hear about these accusations and testimonies of the victims. The victims have had space to express themselves alone, because the said abuser is gone and can’t take responsibility or defend himself. In this context it’s been underlined that the victims shouldn’t be guiltified. The guilty one is always the abuser.

And naturally the set up already proves this. One abuses and the other gets abused. Still I’m not convinced that the discussion would be fruitful if we continue to treat this subject from the perspective of guilt – innocence. We already know how these parts were distributed in the manuscript. We can’t change anything in the past. What can we learn for the future? First we need the understanding of the prerequisites for these abuses.

Has anybody ever emphasized that essential in Ashtanga yoga is that the student-teacher relationship is a relationship between two ADULTS? In yoga it’s not unusual that the student comes not only to practice yoga, but is also looking for a mother or a father. This is how the relation gets twisted. There’s a child and a parent. This is something I’ve witnessed in Mysore a lot. The attitude from the very beginning of the student is to submit oneself, which has nothing to do with natural humbleness or commitment. Matthew Remski, who interviewed the Pattabhi Jois’ victims, writes that Pattabhi Jois was a father figure for many.

When the student is in the child’s position, (s)he becomes irresponsible. I don’t know how this could be different. There are no responsible children. When the child gives the total power to the other, this awakes the possibility of abusing the power in the other. The situation is about dynamics between two people (two adults regressed to children or two traumatized adults) in which both have a role to play. 

Of course, if we want to judge, we can point the finger at the one who committed the improper behavior. And of course it’s wrong! Any teacher must carry his/her responsibility, but behind all the roles there’s a human being with his/her past and problems. That’s why it’s essential that the student doesn’t surrender totally at the guru’s feet. 

All the students were not abused. Their relation to the teacher was not similar. An adult person would express when (s)he’s feeling that some harm is done. Or at least doesn’t return to his/her predator. But an adult-child returns even if the abuse would go on for years. In the victimhood there’s something that doesn’t let you go before you become aware of it. When you’re a child it’s impossible to see there’s something wrong in your parent. This feature can be seen in those students of Pattabhi Jois who defended him furiously as if he was their father. As if he was all they had.

From the very first trip to Mysore I remember having been petrified to see how people just adored the guru and how they were completely lost in their own illusory world. This world included Guruji, Sri K Pattabhi Jois, as some kind of God whose every word and gesture were taken as godlike. Now, there’s a bigger crowd around Sharath with the same glaze in their eyes. They see in Sharath something that doesn’t exist. They give him power without any questioning. I’ve heard and seen how people can imagine him to be something he really is not. 

The most important question now is how to learn from the past. And who’s responsible from now on? As long as things are as they are – people gazing at Sharath as a longtime missed dad – the situation is the same. Even if there’s no abuse, there’s no growth either. There’s only a growing crowd of children accepting their parent no matter how he is. 

In these better circumstances we shouldn’t allow another victim generation to grow! Even if Sharath doesn’t aim to grow people to be victims, it will go on if he doesn’t forbid people to see him as a king of yoga. His kingdom doesn’t accept other teachers and he thus refuses the total freedom to all his students to follow their hearts. Right now the only acceptable thing is what Sharath teaches. If the students don’t wake up, the teacher needs to wake up. It means a human and mature attitude towards the students. It means supporting in every student their inherent wisdom and their capacity to listen to themselves instead of growing to be a robot having a certificate from Mysore.  

LES ENFANTS DE MYSORE

Les deux dernières années le harcèlement sexuel exercé par Sri K Pattabhi Joie sur certains de ses élèves a été bien exposé et discuté dans le communauté du Yoga Ashtanga et même au-delà. Il s’est ensuivi des discussions diverses dans les réseaux sociaux, dont une partie plus effervescente que l’autre. Il y en a eu aussi qui ont voulu fermer les yeux devant ces accusations et les témoignages des victimes. Les victimes ont eu de l’espace pour s’exprimer, car le dit harceleur est décédé et ne peut ainsi assumer les faits dont on l’accuse ni se défendre. Dans ce contexte, l’accent a été mis sur l’innocence des victimes. Il faut pas les culpabiliser, car c’est le harceleur qui est le seul coupable.

Et bien entendu, la situation elle-même nous le montre. Il y en a l’un qui abuse et l’autre qui est abusé(e). Je ne sais pas combien il est utile de voir cette question dans cette opposition évidente coupable – innocent(e), comme nous connaissons déjà la distribution des rôles dans ce manuscrit. Nous pouvons rien changer dans le passé. Qu’est-ce qu’on peut retenir pour l’avenir de ces situations? Tout d’abord, nous avons besoin de comprendre les prérequis pour ces abus. 

Je crois que dans le milieu du Yoga Ashtanga, ça n’a jamais été vraiment souligné, que l’essentiel dans la relation enseignant-élève dans le yoga, est que c’est une relation entre deux ADULTES. Mais ce n’est pas du tout inhabituel, que l’élève vient non seulement pour le yoga, mais est aussi à la recherche d’un parent. Et c’est là, que ça se complique. L’élève est devenu un enfant. C’est ce que j’ai vu à répétition à Mysore. Dès le départ, il y a une soumission volontaire 27de la part de l’élève – ce qui n’a rien a voir avec une humilité naturelle. Matthew Remski, l’homme qui interviewait les victimes de Pattabhi Jois, écrit que celui-ci était une figure paternelle pour beaucoup.

Lorsque l’élève est dans la position d’un enfant, il n’est pas responsable. Je ne sais pas comment ça pourrait être autrement. Est-ce qu’il y a des enfants responsables? Quand une personne donne ainsi le pouvoir total à l’autre, une occasion pour abuser s’éveille dans celui/celle-ci. Et ainsi, il s’agit d’une dynamique entre deux personnes (entre deux adultes regressés en enfants ou deux adultes traumatisés) où les deux ont une partie à jouer. 

Naturellement, quand on veut juger, nous pouvons pointer du doigt la personne qui fait le harcèlement ou commet l’abus, et naturellement, c’est une injustice! Tous les enseignants ont une responsabilité, mais derrière tous les rôles, il y a toujours une personne avec sa vie, ses blessures et ses problèmes. C’est pour ça qu’il est important, que l’élève ne se jette pas avec toute sa vie aux pieds de n’importe quel gourou. 

Néanmoins tous les élèves n’ont pas été abusés. Leur relation envers le gourou a été différente. L’adulte exprime l’injustice quand il/elle la constate. Au moins, la personne adulte ne retourne pas voir son prédateur. Mais l’adulte qui est en fait enfant, y retourne, même si l’abus dure des années. Dans la condition de victime, il y a quelque chose qui ne lâche pas. On sera victime aussi longtemps qu’on est inconscient de sa position de victime. En plus, un enfant ne peut pas voir qu’il y a quelque chose qui ne va pas chez son parent. Ce trait peut être perçu dans ces élèves de Pattabhi Jois qui le défendait furieusement comme s’il était leur papa. Comme s’il leur vie dépendait de lui. 

Mon premier voyage à Mysore était un choc. Je voyais les gens qui voulaient se jeter aux pieds de Sri K Pattabhi Jois et qui étaient complètement à l’intérieur de leur propre illusion. Ce monde illusoire incluait Guruji, comme un Dieu dont chaque mot et chaque geste étaient considérés comme divin. Et maintenant, autour de Sharath, il y a une foule d’admirateurs encore plus importante, mais avec le même regard éperdu dans leurs yeux. Ils voient dans Sharath quelque chose qu’il n’y a pas. Ils lui donnent le pouvoir sans se poser de questions. 

Désormais, la question la plus importante est, qu’est-ce qu’on peut apprendre du passé. Et qui est-ce qui en a la responsabilité? Car tant que l’état des choses est ce qu’elle est – les gens voient Sharath comme un papa longtemps manqué – la situation reste la même. Même s’il n’y a pas d’abus, il n’y a pas d’évolution ni de maturité non plus. Il n’y a qu’un groupe d’enfants qui accepte leur parent quel qu’il soit. 

Nous ne devrions pas permettre de faire grandir une génération de victimes en plus. Tant que Sharath accepte qu’on le prend pour un roi, il n’y aurait pas de changement. Dans son royaume, il est le seul enseignant accepté par lui-même, ce qui fait, qu’il ne prodigue pas la liberté totale à ses élèves. Les élèves ne peuvent pas suivre la voie de leur cœur. Si les élèves ne se réveillent pas, c’est le gourou qui doit se réveiller. Ce qui voudrait dire une attitude humaine et plus mature vers les élèves de sa part. Ça voudrait également dire le soutient pour la sagesse inhérente et la capacité de tout un chacun de s’écouter au lieu de se transformer en un robot pouvant présenter un certificat de Mysore. 

MYSORESSA “KASVANEET”

Parina viiime vuotena on ashtangajoogapiireissä ollut näkyvästi esillä Sri K Pattabhi Joisin seksuaalinen häirintä joitakin oppilaita kohtaan. Siitä on seurannut erilaista keskustelua myös somessa, osa kiivasta ja osa maltillisempaa. Niitäkin on, jotka ovat halunneet ummistaa silmänsä näiden väitteiden edessä. Uhrien kertomukset ovat saaneet tilaa, koska väitetty hyväksikäyttäjä on jo edesmennyt eikä voi vastata teoistaan eikä myöskään puolustautua. Monissa kannanotoissa on painotettu sitä, että uhreissa ei ole syytä. Heitä ei pidä syyllistää, sillä syyllinen on aina hyväksikäyttäjä.

Tietenkin asetelma jo kertoo tämän. Toinen käyttää hyväksi ja toinen tulee hyväksikäytetyksi. En ole vakuuttunut, että asiaa pitkän päälle on hyödyllistä edes käsitellä tästä itsestäänselvästä syyllinen – viaton -perspektiivistä, kun selvillä on jo kuka missäkin roolissa on ollut. Kun asioita ei pääse menneisyyteen muuttamaan, voisiko asiaa katsoa nyt siltä kannalta, mitä meidän kaikkien tulee oppia tästä? Siihen tarvitaan ymmärrystä sen suhteen, miten asiat joidenkin osalta tähän hyväksikäyttöön luisuivat.

Tätä ei ole luultavasti tarpeeksi painotettu koskaan ashtangajoogan opetuksessa, mutta olennaista opettaja-oppilassuhteessa joogassa on se, että se on kahden AIKUISEN välinen suhde. Näin ei toki aina ole. Joogan maailmassa on paljon sitä, että oppilas tulee hakemaan joogan lisäksi äidin tai isän korviketta, jolloin oppilas asettuu lapsen asemaan. Tässä kohtaa suhde vääristyy. Tätä olen nähnyt Mysoressa todella paljon. Oppilaiden suhde guruun on ollut lähtökohtaisen alistuva, millä ei ole tekemistä luonnollisen nöyryyden kanssa. Myös esimerkiksi Sri K Pattabhi Joisin uhreja haastatelleen Matthew Remskin mukaan Jois oli monille isähahmo, ”father figure”. 

Kun oppilas on lapsen asemassa, hän on vastuuton. En tiedä, miten tämä voisi olla toisin. Onko olemassa vastuullisia lapsia? Ja onko niin, että kun toinen on lapsi ja antaa toiselle totaalisen vallan, toisessa herää mahdollisuus? Siten koko tilanne onkin dynamiikkaa kahden ihmisen välillä, (kahden lapseksi taantuneen aikuisen tai kahden traumatisoituneen ihmisen) jossa molemmilla on osuutensa. 

Tietenkin, kun tuomita halutaan, voidaan osoittaa sormella sitä, joka tekee seksuaalisen teon tai häirinnän ja tietenkin siinä tapahtuu vääryys. Opettajalla kuin opettajalla on vastuu, mutta kaikkien roolien alla on kuitenkin ihminen taustoineen ja ongelmineen. Siksi olisi tärkeää, että oppilas ei heittäydy koko elämällään gurun jalkojen juureen. 

Kaikki oppilaat eivät tule hyväksikäytetyiksi. Se johtunee siitä, että suhde opettajaan on erilainen. Aikuinen ihminen sanoo, jos kokee vääryyttä tehtävän itseään kohtaan. Tai on ainakin palaamatta hyväksikäyttäjänsä luokse. Aikuinen lapsi palaa, vaikka hyväksikäyttö jatkuisi vuosia. Uhriudessa on jotain, joka pitää otteessaan niin kauan kunnes uhri tulee tietoiseksi omasta uhriudestaan. Lapsen maailmassa ei vanhempaa voi nähdä vääränä. Näistä syistä myös Pattabhi Joisia kyseenalaistamatta puolustaneet ovat selvästi niitä, joille tämä oli isän korvike.

Aivan ensimmäisestä reissustani Intian Mysoreen muistan sen, miten ihmisistä hehkui palvontahalu ja miten he olivat täysin omassa lumomaailmassaan. Siihen maailmaan kuului Sri K Pattabhi Jois jonkinlaisena epäjumalana, jonka jokainen sana ja ele koettiin ylimaallisena. Sharathin ympärille onkin kasvanut paljon suurempi ihailijakunta sama sokeus silmissään. Sharathissa nähdään sellaista, mitä hänessä ei ole. Hänelle annetaan valta kyseenalaistamatta mitään. Kuinka usein olen ihmetellyt, mitä ihmiset voivatkaan kuvitella hänestä ja miten he voivat olla näkemättä todellisuutta! 

Tämän hetken tärkein kysymys onkin, miten ottaa opiksi aiemmasta. Ja kenen vastuulla se on? Nimittäin niin kauan kun asiat ovat kuten ovat – nyt Mysoressa ihmiset katsovat Sharathia kuin kauan kaivattua isää – on asetelma sama. Vaikka hyväksikäyttöä ei tapahdu, ei tapahdu kasvuakaan. On vain kasvava lauma lapsia, joka hyväksyy vanhempansa, oli tämä sitten millainen tahansa.

Näissä paremmissa olosuhteissa ei pitäisi enää kasvattaa uutta uhrisukupolvea. Vaikka Sharathin tarkoitus ei olisi kasvattaa uhreja, niin niin kauan kuin hän sallii itseään kohdeltavan kuninkaana, uhrit lisääntyvät. Kuninkuus tässä tilanteessa on sitä, että Sharath ei salli oppilailleen muita opettajia eikä siis täyttä vapautta oppilailleen seurata sydämensä ääntä. Ainoa oikea on se, miten Sharath opettaa. Jos oppilaat eivät aikuistu, on ainakin opettajan aikuistuttava. Se tarkoittaa humaania ja kypsää asennetta oppilaita kohtaan. Se tarkoittaa sitä, että jokaisessa oppilaassa tuetaan tämän omaa viisautta, taitoa kuunnella itseään eikä kasvua robotiksi, jolla on näyttää opettajan myöntämä todistus mysorelaisuudestaan. 

Learning love, teaching love

I found my earthly paradise in Paris. A paradise in general, but especially a paradise of dance. The dynamicity and the beauty of the city contribute to the great energy of the classes, but my heavenly feelings are mostly thanks to my fantastic teachers. The presence of each and every teacher I have is electric and electrifying. Their inner freedom affects me profoundly and is synonym of love for me.

The maestros in dance are like the yoga gurus in yoga. They show us how to discover new potential in ourselves. They make us transparent and that’s what transforms us and reveals our soul. In dance classes you can see dancers who are criticizing themselves all the time. They are watching a film of their ideal self inside their minds and that makes them tense and unhappy. They are not living their body, but the film. In the yoga world I can quite often see unhappy faces, competing minds, tense bodies, serious people. That’s where I feel that people have got lost with their practice. If you don’t love yourself, what’s left? Self-suffiency. The teacher can be in the same world: criticizing and being too demanding and strict instead of loving and making students grow in joy. The real maestros and gurus see through us, the obstacles we create and they can stop the film we’re watching.

Yves Casati, one of my ballet teachers has a presence which makes me immediately feel myself lighter. He shows up and I feel dancing inside. I can feel my energy expanding and re-directing itself. In the beginning of the class Maestro Casati tells us to look at our hand with love and to move it with love. It doesn’t mean pretending love, we need to find it for real. Without that, why would we even danse? Why would we repeat movements with our body if we don’t feel anything? “Show your love!”, he tells us.

When the joy is gone, the body is tense and heavy and we become its prisoners. When we practice with effort, there’s no love. When we practice with love, there’s actually no effort. This is valid in yoga, in danse, in anything. When there’s a profound joy and freedom in us, our body is carried by it and it can express itself naturally. An effort then becomes meaningless, the energy is enough to do miracles. What I find personally fabulous is that almost every time I leave a dance class, I’m transformed, I’m a new person. I’m something more than I was before the class.

The best teachers for me are those who love. Those who love life and want to transmit this love to others. No matter actually if it’s the love through painting, dancing or yoga, but without love and freedom nothing really matters! If you find love and joy, then your practice is love and joy. The thing is to learn to love yourself and to learn to express it. To be touched by new openings and take them to your life. Dance for me is showing my love for my life. The yoga practice keeps my channels open to express that love.

APPRENTI AMOUR

J’ai trouvé mon paradis terrestre à Paris. Un paradis tout court, mais plus spécialement, un paradis de danse. L’entrain et la beauté de la ville contribuent évidemment à l’énergie magnifique des cours, mais c’est surtout grâce à mes professeurs fantastiques que j’y vis des moments sublimes. La présence de chacun d’eux est électrique et électrisante. Leur liberté intérieure me touche profondément et est le synonyme de l’amour pour moi.

Les maîtres de danse ont le même rôle dans la danse que les gourous en yoga. Ils nous montrent comment trouver notre vrai potentiel. Ils nous rendent transparents et ceci faisant, ils nous transforment et révèlent notre âme. Dans les cours de danse, il y a toujours quelques danseurs qui se critiquent continuellement. Ils se projettent un film à l’intérieur de leur moi idéal et cela les rend mécontents d’eux-mêmes. Ils ne vivent pas leurs corps, mais le film. Dans le yoga, je peux voir la même chose de temps en temps: des visages maussades, des mentaux pleins de compétition, des corps tendus, des gens sérieux. C’est là, que je me dis que les gens se sont perdus dans leur pratique. Si nous ne nous aimons pas, qu’est-ce qui nous reste-t-il? La prétention? Le professeur peut partager la même mentalité où il n’encourage pas le progrès des élèves par la joie. Les vrais maîtres et gourous voient à travers nous, ils comprennent les obstacles que nous crééons pour nous-mêmes et ils ont la capacité d’arrêter le film que nous sommes en train de regarder.

Yves Casati, un de mes professeurs de danse classique, a une présence tellement impressionnante que je me sens immédiatement plus légère en le voyant. Il apparaît et la danse commence à l’intérieur de moi. Je peux sentir une expension et une nouvelle organisation dans mon énergie. Au début du cours, maître Casati nous dit de regarder notre main avec amour et de la bouger avec amour. Ceci ne veut absolument pas dire qu’il faille prétendre cet amour, nous devons le trouver en nous pour de vrai. Sans l’amour, pourquoi danserions-nous? Pourquoi répéterions-nous des pas si nous sentons rien? “Montrez votre amour!”, il nous rappelle.

Quand il n’y a pas de joie, le corps est tendu et lourd et nous devenons ses prisonniers. Lorsque nous pratiquons avec beaucoup d’effort, il n’y a pas d’amour. Lorsque nous pratiquons avec de l’amour, il n’y a pratiquement pas d’effort. Cela est vrai en yoga, en danse, en presque tout ce qu’on fait. Quand il y a une joie profonde et une liberté en nous, notre corps est porté par cette joie et il peut s’exprimer dune façon naturelle. Là, l’effort devient superflu, car l’énergie elle-même nous fait faire des miracles. Ce que je trouve personnellement fabuleux, c’est qu’à chaque fois que je sors d’un cours de danse, je suis transformée, je suis une nouvelle personne. Je suis quelque chose de plus que je n’étais avant la classe.

Les meilleurs professeurs pour moi, ce sont ceux qui ont de l’amour. Ceux qui aiment la vie et qui veulent transmettre cet amour aux autres. Que ce soit à travers la peinture, la danse ou le yoga, ça n’a pas d’importance, mais sans amour et liberté rien n’a vraiment d’importance. Quand nous trouvons la joie et l’amour, notre pratique n’est que de la joie et de l’amour. Nous devons apprendre à nous aimer et à l’exprimer. À trouver de nouvelles possibilités et à les embrasser. La danse pour moi est avant tout le moment de montrer combien j’aime la vie. La pratique du yoga m’aide à maintenir ouvert tous les canaux pour exprimer cet amour pleinement.

RAKKAUDEN OPETTELUA

Löysin Pariisista oman maanpäällisen paratiisini. Kaiken muun autuuden ohella, Pariisi on minulle myös tanssiparatiisi. Kaupungin dynaamisuus ja kauneus toki heijastuvat myös tanssituntien tunnelmiin, mutta omat taivaita hipovat olotilani luen suurimmaksi osaksi fantastisten opettajieni ansioksi. Heidän jokaisen läsnäolo on sähköistä ja sähköistävää. Heidän sisäisen vapautensa suuruus koskettaa minua syvästi ja herättää minussa valtavan rakkauden.

Tanssimaestroilla on tanssin piirissä sama rooli kuin guruilla joogassa. He näyttävät meille todellisen potentiaalimme. Tekemällä meistä läpinäkyviä he saavat meissä aikaan muutoksen ja sielumme kukoistamaan. Tanssitunneilla tapaa toisinaan tanssijoita, jotka ovat jatkuvassa itsekritiikin tilassa. He näkevät mielessään kuvan ideaaliminästään ja se tekee heistä jännittyneitä ja onnettomia. He eivät eläkään kehoaan, vaan tätä kuvaa. Joogan parissakin näkee monesti äreitä ilmeitä, kilpailuhenkistä mieltä, jännittyneitä kehoja ja ylipäätään vakavia ihmisiä. Minusta tuntuu, että silloin ihmiset ovat eksyksissä harjoituksensa kanssa. Jos emme rakasta itseämme, mitä jää jäljelle? Itsetyytyväisyys ehkä. Opettaja voi olla ihan samassa maailmassa, kritisoida ja olla tiukka sen sijaan että olisi rakastava ja antaisi oppilaiden kasvaa ilon kautta. Todelliset mestarit näkevät lävitsemme ja havaitsevat ne esteet, joita itse luomme tiellemme. Heillä on myös kyky pysäyttää mielessämme pyörivä filminauha.

Erään suosikkibalettiopettajani, Yves Casatin, läsnäolo saa minut välittömästi tuntemaan itseni kevyemmäksi. Kun hän ilmestyy paikalle, tunnen tanssin alkavan sisälläni. Energia laajenee ja ojentuu uudella tavalla kehossani. Aina tuntien alussa Maestro Casati muistuttaa meitä siitä, että varmasti seuraamme kättämme rakastavalla katseella ja liikutamme sitä rakkaudella. Se ei todellakaan tarkoita rakkauden esittämistä, vaan aidon tunteen täytyy löytyä sisältämme. Ilman rakkautta, miksi edes tanssisimme? Miksi toistelisimme liikkeitä, jos emme tunne mitään? “Näyttäkää rakkautenne”, hän vaatii.

Kun meistä puuttuu ilo, keho on jäykkä ja raskas ja meistä tulee sen vankeja. Kun harjoittelumme on ponnistelua, ei rakkaus pääse esiin. Ja kun taas harjoittelumme lähtee rakkaudesta, ponnistelua ei tarvita. Tämä pätee joogaan, tanssiin, oikeastaan kaikkeen. Kun sisällämme on syvä ilo ja vapaus, se kantaa kehoamme ja ilo puhuu sen kautta. Ponnistelulla ei ole enää mitään sijaa, koska pelkkä energiamme riittää ihmeiden aikaansaamiseen. Henkilökohtaisesti koen, että on käsittämätöntä miten jokaisen tanssitunnin jälkeen olen uusi ihminen. Olen aina enemmän kuin mitä olin ennen tuntia.

Minulle parhaat opettajat ovat niitä, jotka rakastavat. Niitä, jotka rakastavat elämää ja haluavat jakaa sitä muille. Sillä mitä opetetaan, ei ole niin väliä, mutta taas ilman rakkautta ja vapautta millään ei oikeastaan ole väliä. Kun löydämme rakkauden ja ilon, harjoittelumme on rakkautta ja iloa. On tärkeää oppia rakastamaan itseään ja löytää sen ilmaisemiselle kanavia. Löytää uusia mahdollisuuksia ja ottaa ne vastan omassa elämässä. Minulle tanssi on se minkä kautta voin ilmaista väkevimmin rakkauteni elämää kohtaan. Joogaharjoittelu pitää kanavani auki siten, että rakkauden kokonaisvaltainen ilmaiseminen on mahdollista.

11948184_10206181225722766_551149221_n

Behind this door – love. ❤

How deep can you dive?

Yoga teachers is a relatively new profession in the West. If there are quite a number of prejudices, illusions and ambiguities about yoga in general, there are at least the same amount of them about the yoga teachers. Some people see us as sports trainers, some as therapists and some even as gurus, where some look for a parent in us. It’s understandable that as the images students have of us differ considerably, so do their expectations. Due to our public role we can become the center of admiration, critics or hatred of anybody. I guess that also we teachers live our profession with very different perspectives and various aims.

My yoga practice colors my life and my relationships with my students. It means that even when I teach physical yoga practice, it’s possible only with a spiritual dimension and connection. For me, being a yoga teacher is being a fellow human being, to be openly and truly me. Even if sounds simple, it can be occasionally complicated. It necessitates precise communication and often extrasensory perception. The priority in the relation with students for me is in listening to them. When a person having suicidal thoughts and heavy emotions comes to me asking if I have a minute, no matter if I’m a yoga teacher, a beautician or a construction worker, I’d say I have a moment. If someone for the first time in his/her life feels that (s)he can trust and share something, how could you ever just walk away because you’re not a therapist? But it’s possible that the same person in difficulties feels the open channel and comes back over and over again. It’s as hard to say no, NOW I don’t listen to you. Some of my students have been in a state I felt they needed a professional therapist to help them and I told it to them. This is not an easy situation, because sometimes the students get attached to the teacher and they get mad if the dialogue doesn’t go on. For some people yoga practice is a risk for their mental balance. They are too fragile or it just brings up too much. We can’t be responsible for our students’ mental health and I feel we need to say it.

Honesty in this context means that I need to be steady whatever reactions I might provoke. I need to say what I need to say no matter if people like me or not or if they stop coming to my classes. Sometimes it means I’m alone with my standpoint and feeling, but I can just listen what I feel and be loyal to that. The yoga goes beyond all these structures we usually interact in. That’s why I say no to pleasing and other social conventions. Some people feel bad about that, because they are used to manipulate situations and suddenly it doesn’t work. Some stick to the image they have about themselves and they want to maintain. My aim is to get the connection directly to what’s behind that image. Why is this? Because some people have been able to live their whole life in a lie without anybody noticing or saying anything about it. To be seen as you are can save your life. So being honest can save a life. It can also not save it.

When the teacher sees the real beauty of the student, (s)he can understand what kind of mindset is refraining it and even if it creates a storm inside the student, it can be the most essential thing to say it. It’s superficial and moralizing to say something about let’s say someone’s abuse of alcohol. But if you can see what’s behind the drinking problem, it’s possible that the real pain comes up. Even if you want to be delicate and gentle, sometimes you touch a painful point. Some of my students have left and come back after having gone through some issues. Some of them maybe never understood what happened inside them. I think conflicts are part of this profession, because deeper students dive, more complex it gets. More complex it gets, more vulnerable the students. The teacher doesn’t have to tell the truth, but is not supposed to accept the lies either.

I was inspired to write this post after having read Karen Miscall-Bannon’s post on a yoga teacher’s suicide. You can read it here:  http://karenmiscallbannon.blogspot.fr/2014/04/where-do-we-go-from-here.html?m=1

PLONGÉE PROFONDE

Les professeurs de yoga est une profession assez récente en Occident. S’il y a un grand nombre de préjugés, d’illusions et d’ambiguïtés concernant le yoga en général, tout cela existe à l’égard des professeurs de yoga aussi. Il y en a qui nous prennent pour des professeurs de gymnastique, d’autres pour thérapeutes.  Quelques-uns voient un guru en nous et il y en a même qui inconsciemment souhaiteraient trouver un parent en nous. Comme il y a tellement d’images diverses, il est naturel que les attentes soient divergeantes aussi. Comme beaucoup de personnages publiques, nous faisons par alternance l’objet d’admiration, de critique ou même de haine.  Quant à nous les professeurs, j’estime que nous pouvons avoir des perspectives et des buts très variés dans notre enseignement.

Ma pratique du yoga donne une certaine couleur à ma vie et à mes relations avec mes élèves. Même lorsque j’enseigne une pratique physique, je le fais toujours avec la dimension et la connection spirituelles. Pour moi, l’essence dans mon métier, c’est d’être ouvertement et totalement moi-même. La priorité dans la relation avec les élèves, c’est d’être à leur écoute. Lorsqu’une personne ayant des pensées sombres ou suicidaires,  s’approche de moi en me demandant si j’ai une minute, que je sois une professeur de yoga, une esthéticienne ou une ouvrière de chantier, ma réponse est oui. Si quelqu’un pour la première fois dans sa vie sent qu’il peut avoir confiance et qu’il a envie de partager quelque chose, comment pourrais-je m’en aller juste parce que je ne suis pas une thérapeute? Mais si la même personne comprend qu’il y a une ouverture et reviens me voir plusieurs fois de suite, ça devient plus compliqué. Ce n’est jamais évident de dire non, maintenant, je ne t’écoute plus. Certains élèves s’attachent à leur professeur et ils souhaitent continuer le dialogue avec le professeur.  J’ai eu des élèves qui à mon avis avaient besoin de consulter un psychiatre et j’ai dû le leur dire. Pour certains la pratique du yoga est pourtant un risque psychique. Soit ils sont trop fragiles, soit la pratique fait remonter trop de choses à la surface. Nous ne pouvons pas prendre la responsabilité de la santé mentale de nos élèves et nous devons le leur dire.

L’honnêteté dans ce contexte pour moi veux dire que je dois rester stable peu importe quel genre de réactions je provoque. Je dois dire ce que je dois dire sans me soucier si les élèves m’aiment encore ou pas, s’ils arrêtent de fréquenter mes classes. Parfois ça veut dire que je me trouve seule avec mon point de vue, mais tout ce que je peux faire, c’est rester fidèle à moi-même. Le yoga, ça veut dire aussi qu’on opère au-delà des conventions sociales et ainsi au-delà de vouloir plaire. Il y a des élèves qui sont mal à l’aise quand il faut laisser tomber toute cette structure et arrêter de manipuler les situations. Pour certains il est extrêmement dur de se détacher de l’image qu’ils ont d’eux-mêmes et qu’ils veulent maintenir.  Mon but est d’être en contact avec la personne qui est derrière tout ça. Pourquoi? Parce que certaines personnes ont pu vivre toute leur vie dans le mensonge sans que personne ne s’en rend compte. Quand quelqu’un nous voit comme nous sommes, ça peut nous sauver la vie. Le fait d’être honnête peut sauver la vie à quelqu’un.

Lorsque le professeur voit la vraie beauté d’un élève, il peut comprendre qu’est-ce qui l’empêche de la vivre et peut-être le dire au risque de voir une tempête à l’intérieur de l’élève. Ça serait superficiel et moralisant de faire des allusions, disons par exemple sur l’abus de l’alcool de quelqu’un. Si nous voyons la raison derrière l’abus, il est possible que la peine fasse surface. Même si nous voulons être gentils, nous touchons parfois le bon point. J’ai eu des élèves qui sont partis et qui sont revenus après avoir fait un travail sur eux-mêmes. Il y en a qui n’ont pas compris que la pratique les mettait dans un état spécial. Je pense que les conflits font partie de ce métier, parce que plus les élèves plongent, plus c’est complexe. Plus c’est complexe, plus vulnérable ils deviennent – au moins pour un certain temps. Le professeur ne doit pas forcément dire la vérité, mais il n’est pas censé laisser passer les mensonges non plus.

J’étais inspiré à écrire ce post après avoir lu l’histoire d’une professeur de yoga américaine dans un post de Karen Miscall-Bannon. Vous pouvez le lire ici: http://karenmiscallbannon.blogspot.fr/2014/04/where-do-we-go-from-here.html?m=1

SYVIIN VESIIN

Joogaopettajat on länsimaissa suhteellisen uusi ammattikunta. Jos joogaan liittyy ennakkoluuloja, epämääräisyyttä ja virhekäsityksiä, niin niitä liittyy myös tämän ammatin harjoittajiin. Helposti vertaudumme joko jumppaohjaajiin, terapeutteihin, joskus jopa intialaisiin guruihin. Jotkut oppilaat saattavat hakea meistä isää tai äitiä. Oppilaiden odotukset tehtävästämme ovat luonnollisesti aika erilaiset riippuen tästä mielikuvasta. Yhteistä monien julkisten ammattien suhteen on se, että opettajat ovat sekä ihailun että arvostelun, mutta myös vihan kohteina. Luulen, että myös joogaopettajien omassa suhtautumisessa työhönsä ja näkemyksissä työnkuvan suhteen esiintyy paljon eroja.

Vaikka opetankin pääasiassa fyysistä joogaharjoitusta, en tee sitä ilman henkistä ulottuvuutta ja yhteyttä. Minulle joogaopettajuus on ensisijaisesti lähimmäisenä olemista. Sen toteutuminen voi olla hyvinkin monimutkaista ja vaatia tarkan kommunikaation lisäksi yliaistillista havainnointikykyä. Olennaisin asia joogaopettajuudessa on oppilaan kuunteleminen. Kun itsemurha-ajatuksissa oleva ihminen lähestyy minua ja kysyy onko minulla hetki aikaa, on sama olenko jooga-ohjaaja, kosmetologi vai rakennustyöläinen, vastaan, että minulla on hetki. Jos jollekin ensimmäistä kertaa elämässä tulee olo, että voi luottaa ja avautua, miten siitä voisi kävellä pois vain siksi, että ei ole koulutukseltaan terapeutti? Ongelma onkin se, milloin ja miten tämä lopetetaan. Kun sama kipuileva ihminen tuntee auki olevan kanavan, hän lähestyy opettajaa uudestaankin. Yhtä vaikeaa on sanoa silloin, että NYT en kuuntele. Jotkut kurssilaisistani ovat minusta tarvinneet ammattiapua ja sen olen heille sanonut. Sanominen ei ole helppoa, koska oppilaat kiintyvät opettajaan ja saattavat vihastua, kun dialogia ei voikaan jatkaa pidemmän päälle. Joillekin harvoille jooga on mielenterveydellinen riski. Olen kokenut, että on oikein sanoa se mitä tunnen, koska en voi ottaa vastuuta oppilaiden mielenterveydestä.

Rehellisyys tässä yhteydessä on minulle myös sellaista vakautta, että en heilahtele sen mukaan mitä minulta odotetaan tai mieti tykätäänkö minusta vielä, tullaanko kursseilleni enää, jos tuon esiin jonkun epäkohdan. Vaikka olisin yksin näkemyksineni, voin olla uskollinen ainoastaan sille mitä itse koen. Siksi en esimerkiksi ota vastaan mielistelyä. Joskus se tuntuu ihmisistä ikävältä, koska he ovat tottuneet vetämään tietyistä naruista eikä se konsti yhtäkkiä toimikaan. Jotkut pysyvät itsepintaisesti kiinni siinä kuvassa joka heillä on itsestään tai jota he haluavat pitää yllä. Pyrin olemaan suoraan yhteydessä ihmisen sisimpään. Miksi se sitten on tärkeää? Siksi, että ihmiset ovat voineet elää koko elämänsä tässä valheessa ja voi olla todella olennaista tajuta, että joku näkee ja sanoo sen. Se, että tulee nähdyksi sellaisena kuin on, voi pelastaa jonkun elämän. Siten opettajan rehellisyys voi pelastaa. Vaikka se voi toki olla pelastamattakin.

Kun opettaja näkee ihmisen todellisen kauneuden, hän voi ymmärtää minkälainen vääristymä sitä estää tulemasta esiin ja vaikka se voi aiheuttaa myrskyn ihmisen sisällä, joskus on tärkeintä kohdistaa oppilaan huomio siihen. On pinnallista ja moralisoivaa puuttua vaikkapa jonkun alkoholin käyttöön. Jos taas näkee syyn alkoholin liikakäytön takana, voi olla, että todellinen kipupiste nousee esiin. Vaikka ei halua loukata, joskus tulee osuneeksi tiedostamattomaan pisteeseen ja se voi aiheuttaa valtavan mylläkän. Jotkut omista oppilaistani ovat kaikonneet ja myöhemmin palanneet käytyään asioita läpi. Jotkut eivät ehkä ole lainkaan päässeet kärryille siitä mitä heissä tapahtui. Uskon, että ongelmatilanteita tässä ammatissa tulee aina olemaan, koska mitä syvemmälle ihmiset sukeltavat, sitä monisyisemmäksi elämä muuttuu. Mitä monisyisempiä ovat tunteet ja tuntemukset, sitä haavoittuvaisemmaksi ihminen muuttuu – ainakin hetkeksi. Minusta opettajan ei tarvitse olla mikään totuuden torvi, mutta hänen ei pidä myöskään myötäillä kenenkään valheita.

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation luettuani Karen Miscall-Bannonin postauksen, joka kuvasi erään amerikkalaisen joogaopettajan suhtautumista itseensä, joogaharjoitteluun ja elämään. Voit lukea postauksen täältä: http://karenmiscallbannon.blogspot.fr/2014/04/where-do-we-go-from-here.html?m=1

 994794_10151662100194061_1726932977_n (1)

Photo by Minna Nuotio

Conference notes

NOTES FROM SHARATH’S CONFERENCE ON THE 8TH OF DEC

SWEAT

nowadays many types of yoga. in Hot yoga they make you sweat by pre-heating the room. it’s not the same sweat as in Ashtanga yoga. Hot yoga is not good. in Ashtanga sweat comes from inside through effort and hard work (tapas) and brings about light body & strong stamina.

PRANA

prana means inhale, apana means exhale.  in Ashtanga we use free breathing which means prana goes freely to the body and not only to the lungs.

there’s been a confusion with the name of the breathing that goes back 20 years.  somebody asked Guruji ‘is it ujjayi breathing?’  and Guruji replied ‘yes, yes..’ and the name remained. but ujjayi pranayama is a different pranayama technique. it’s like if you were breathing with a strawl and pinching it at the same time. this kind of breathing during the asana practice is dangerous.

you have to hear the sound of the breath – others don’t have to hear it.

inhale and exhale should be even.

don’t squueze the throat. breath like a cobra.

keep the mula bandha all the time.

when the prana is in balance, it’s in anahata chakra and there’s only 1 sound in the heart. that’s the divine sound.

LEARNING

today students come to see a teacher and they say: “I know. I know.” go to a teacher to learn what you don’t know. only “I don’t know” leads to learning.

STUDENTS’ QUESTIONS

Q 1: is putting music during the practice ok?

A:  mind goes to music and attention is diverted. put the attention to the asana to learn to concentrate and to learn from the asana.

Q 2:  how to get the motivation for practice?

A: motivation comes from within.

Q 3: what to do with doubts?

A: without doubts no learning. answers come sometimes by your doubts! from ajnana to jnana (from ignorance to knowledge) only by a Guru.

sha-guruji3

Sharath and Guruji by Bill Brundell

Does a yoga teacher teach?

In India Guru has always had an important place in the yoga tradition. Guru is someone who is able to bring spiritual light to others. People are able to recognize a master who carries a higher wisdom. The teaching of a guru can be verbal, but it can also be a non-verbal transmission of his/her wisdom. The most important message resides anyhow beyond words and thinking. The effect of the transmission is the dropping of the obstacles in the mind of the disciple.

In the West yoga has found its place either among other disciplines that are led by a master or just sports and fitness. A  guru doesn’t exist in yoga in the West. People who teach yoga are called yoga teachers. Of course, the name ‘guru’ has also a generalized meaning like ‘a master’, ‘a specialist’ and also some yoga teachers are called gurus, but the name doesn’t have the same meaning than it originally had and still has in India.

In the tradition and lineage of Ashtanga Yoga, all the authorized and certified teachers have committed themselves to transmit the tradition without changing it. We are supposed to teach as we were taught. We are teaching the method and we are transmitting the energy of the source to others. We tell what our guru has said, but we share our personal experience too.  The asana practice is exactly the same. What differs is our approach,  personality and the answers we give. I see this as a great richness. The reason why students are often puzzled is that all the teachers give different answers.

As yoga is the final state of psychic liberation, you can’t really teach yoga. You teach the method to give people the possibility to advance on their own path. Personally I don’t feel I’m teaching much. I would call my work more like a guiding which is built on some basic principles. These principles are certainly a fusion of the studies of yoga philosophy, my experience as a practitioner and as a yoga teacher. Here are some elements I insert into all classes.

As the silence and concentration prepare the psyche for deeper meditative states,  the first thing in the yoga practice is to stop talking and to focus on the inside. That will lead to another state: no talking means more thoughts – sometimes even a chaos. Then thoughts gradually calm down. When the amount of thoughts decreases, the amount of emotions may increase. As a thought is often a materialization of an emotional energy attached to the past and as there are less exits for the emotional energy, students start to feel these emotions in the body. By relaxing with them, they can accept them within the body too. By accepting the reality in the body, the disturbances cease and they are also cleared in the consciousness. This is how the work from the very beginning can be really deep, subtle, multilayered and fruitful even when people do only asana practice.

Patanjali’s Yoga Sutra’s second chapter, Sadhana Pada, starts with listing the Kleshas, the human challenges in life (II.3. Avidya-asmita-raga-dvesha-abhiniveshah-kleshah). If we don’t know how to deal with them, we create more misery. When we know they exist as a inner structure in our mind, we can bring more light to them and grow in understanding of our inner reality. There are altogether five Kleshas. In regard to my teaching I’d like to mention the third and the fourth. Raga means that our mind is naturally pleasure-bound. We get attached to the pleasure and that makes us suffer. Dvesha means that naturally we try to avoid suffering. We are ready to make our life difficult in many ways to avoid things we think would make us suffer.

A non-trained mind is reactive and the reaction is predictable in any situation: to  avoid pain and increase pleasure. That keeps us in a vicious circle until we see it and decide to step out of it. In the asana practice some people look for fun and enjoyment, but that’s limiting the whole scale of feelings and opportunities to grow. For me the practice is deeply satisfying, but it’s not an enjoyment. Enjoyment is more superficial. It’s important for me to go into the pain instead of avoiding it to understand what’s wrong. So first I take the challenges and purify the disturbances as much as I can. Then I can enjoy. When we are able to face our problems in every asana practice, it becomes an inner model in life in general. We become more responsible, more alive. We don’t avoid pain any more and this makes us free.

In the same chapter Patanjali talks about the meditation posture by saying it should be steady and relaxed (II.46. Sthiram-sukham-asanam). To end up one day to be able to sit comfortably for the meditation, we make the body supple and strong with a focused and determined asana work. No forcing, but listening and understanding.  If I see my students punishing themselves and fighting with the asanas I always remind them to relax. Relaxing means letting go of the ideas, the emotions and the tension in the body. You can’t sit steadily and relaxed if your emotions or thoughts are moving. In this sutra the state described is a state where everything is in balance.

Yoga is hard-core relaxation. It means hard work of letting go of ideas, of control and of suffering. It’s never easy, because even getting rid of suffering is painful. I choose to work with the hardest part in the practice. Not because I love problems, but because I believe that by working on them I will be more conscious, more tuned to the reality and even happier in life.

ENSEIGNER LE YOGA

En Inde le Guru a toujours tenu une place importante dans la tradition du yoga. Le guru porte une sagesse supérieure et apporte la lumière sur le chemin des disciples. L’enseignement d’un guru peut être verbal, mais le plus souvent, il s’agit d’une transmission spirituelle non-verbale.

À l’Occident, le yoga se trouve parmi d’autres disciplines asiatiques initiées par un maître ou bien parmi les sports et le fitness. Le guru n’existe pas dans le yoga occidentalisé. Les personnes enseignant le yoga sont appelés professeurs de yoga. Bien sûr, le mot ‘guru’ est utilisé pour exprimer l’expertise, la maîtrise d’une discpline et aussi les professeurs sont appelés parfois gurus, mais le mot n’a pas la même signification qu’il a en Inde.

Aujourd’hui, dans la tradition de l’Ashtanga Yoga, tous les professeurs autorisés ou certifiés se sont engagés à transmettre la tradition sans la changer. Nous sommes censés l’enseigner comme on nous l’a enseigné. Nous enseignons la méthode et grâce à nos séjours réguliers à Mysore, nous transmettons cette énergie de la source à nos élèves. Nous émettons ce que notre guru nous a émit, mais nous partageons  aussi notre propre expérience. La pratique des asanas que nous enseignons est exactement la même. Ce qui est différent, c’est nos approches, nos personnalités et les réponses que nous donnons. C’est une richesse, à mon avis. Parfois, ça crée des confusions parmi les élèves quand tous les professeurs donnent des réponses différentes.

Comme le yoga veut dire l’aboutissement des pratiques à la libération finale de l’âme, il est impossible de l’enseigner. Au fait, on enseigne pas le yoga, mais la méthode pour donner des outils à chaque élève d’avancer sur leur chemin personnelle. Dans mes cours, j’enseigne très peu. Je dirais plutôt que je guide les gens sur leur chemin en mettant en valeur quelques principes essentiels, de mon point de vue, pour une évolution saine et harmonieuse. Ils représentent certainement l’amalgame de mes études de philosophie de yoga, de ma pratique personnelle et de mon expérience dans l’enseignement du yoga. Voici quelques éléments que j’introduis dans mon enseignement quelque soit le niveau des connaissances des élèves.

Pour préparer la psyché aux états de méditation de plus en plus profonds et exigeants, la première chose est d’arrêter de parler et  se focaliser à l’intérieur.  Le silence et la concentration vont nous mener dans un autre état. Comme les pensées ne sont plus exprimées par la parole, il se crée facilement un chaos dans la tête. Les pensées ne trouvant pas de sortie, elles restent là et nous rendent plus conscients d’elles. Peu à peu, les pensées vont éventuellement se calmer. Lorsque le nombre de pensées décroît, le nombre d’émotion va en croissant. Une pensée est souvent la matérialisation d’une énergie émotionnelle rattachée au passé.  L’énergie va se densifier dans le corps. En se détendant dans ces émotions, les pratiquants peuvent les accepter dans leurs corps. Lorsque nous acceptons la réalité au niveau du corps, les dérangements sont purifiés par la conscience et ils disparaissent pour de bon. De cette manière, le travail que nous faisons dès le début, peut être d’une profondeur, d’une subtilité et d’une complexité extraordinaires même quand il ne s’agit que de la pratique des asanas.

Le deuxième chapitre de Yoga Sutra de Patanjali, intitulé Sadhana Pada, commence en énumérant les défis de l’être humain dans la vie (II.3. Avidya-asmita-raga-dvesha-abhiniveshah-kleshah). Si nous ne savons pas comment nous y prendre, nous créons normalement plus de misère pour l’avenir. Tandis que quand nous sommes conscients de cette structure interne, nous pouvons apporter plus de lumière à ces défis et ils vont nous guider au lieu d’être des obstacles sur le chemin. Ces défis sont appelés Kléshas. Ici, je me garderai de les expliquer tous. Je tiens à mentionner le troisième et le quatrième qui sont plus en rapport avec mon enseignement. Le raga veut dire que notre mental est naturellement tiré vers le plaisir (mental, émotionnel, physique). Le plaisir nous attire et finalement nous fait souffrir par l’attachement qui se crée. Le dvesha veut dire la tendance naturelle d’éviter la souffrance. Nous sommes souvents très créatifs pour trouver des solutions compliquées pour ne pas faire face à ce que nous pensons pourrait nous faire souffrir.

Un mental sans pratique et discipline est en général dispersé et réactif. La réaction est prévisible dans toute situation: d’éviter la peine et d’aggrandir le plaisir. Ces forces nous clouent dans un cercle vicieux jusqu’à ce que nous le comprenions bel et bien et que nous décidions d’en sortir par l’effort et la pratique. Il y a des gens qui dans la pratique des asanas ne cherchent que du plaisir, mais en fait, cela veut dire limiter toute la gamme d’émotions et de sentiments et d’opportunités pour grandir. Pour moi, la pratique est profondément satisfaisant, mais pas un plaisir. Plaisir étant plus superficiel. L’important, c’est de pénétrer la souffrance au lieu de l’éviter pour comprendre ce qui n’est pas en équilibre en nous. Moi, je travaille d’abord les défis et ensuite ça peut aussi devenir un plaisir. Lorsque nous exigeons de nous-mêmes de faire face aux difficultés à chaque pratique, ce comportement devient un modèle intérieur pour la vie en général. Nous devenons plus sensible, responsable, courageux. Lorsque nous n’évitons plus la souffrance, nous sommes libres.

Plus tard dans le même chapitre, Patanjali parle de la posture de méditation en disant qu’elle devrait être solide et confortable (II.46. Sthiram-sukham-asanam). Pour qu’un jour, nous puissions nous assoir confortablement pour la méditation, nous travaillons le corps par les asanas pour le rendre souple est fort. Sans jamais forcer. En écoutant attentivement les messages du corps et de la respiration. Si je vois mes élèves se battre avec des asanas, je leur rappelle l’importance de la relaxation. Se détendre veut dire lâcher prise par rapport aux idées, aux émotions et aux tensions du corps. Nous ne pouvons pas rester assis confortablement avant que les pensées et les émotions cessent de bouger.

Le yoga exige une relaxation intense, profonde, ce qui veut dire se détacher des idées, du contrôle et de la souffrance individuelle. Ce n’est jamais facile, parce que même de se détacher de la souffrance fait souvent mal: on défait une habitude. Moi, j’ai fait un choix de travailler d’abord ce qui est moins agréable. Non, parce que j’aime les problèmes, mais parce que je suis convaincue que ce travail mérite d’être fait pour que je puisse être plus en accordance avec la réalité et pourquoi pas heureuse dans la vie aussi. 😀

MITEN JOOGAA OPETETAAN?

Intiassa on gurulla ollut aina itsestäänselvä, vahva ja keskeinen rooli oppilaiden joogaharjoittelussa. Guru on henkisesti itsensäoivaltanut opettaja, joka omalla viisaudellaan tuo ymmärryksen valon oppilaalle. Gurun opetus voi tapahtua puheen kautta, mutta useimmiten kyse on henkisen tiedon välittämisestä tähän tarkoitetussa tilanteessa sekä opettajan että oppilaiden ollessa erityisessä keskittyneisyyden tilassa. Tiedon perille meno riippuu suuresti oppilaan vastaanottokyvystä, joka taas korreloi mielen puhtauden kanssa.

Länsimaissa jooga on ihmisten mielissä sijoittunut osittain aasialaisten itsepuolustus- ja taistelulajien joukkoon ja osittain yhdistynyt urheiluun ja fitness-salien tarjontaan. Tällaisessa joogan opetustavassa ei ole gurua. Länsimaissa joogaa opettavat ovat joogaopettajia. Joskus joogaopettajista käytetään guru-sanaa ilmaisemaan oman alan erityisosaamista, joten sana ei tällöin ole alkuperäisessä merkityksessään.

Kaikki Intian Mysoressa sertifioidut ja valtuutetut Ashtangajoogaopettajat ovat sitotuneet välittämään perinteenmukaista opetusta eteenpäin muuttamatta sitä lainkaan. Opetamme oikeastaan joogamenetelmän ja opiskelemalla paikan päällä Mysoressa ammennamme omille oppilaillemme myös gurumme viisautta.  Sen lisäksi jaamme myös oman kokemuksemme harjoittelusta. Kaikki opettavat samaa asanaharjoitusta, mutta lähestymistapoja ja persoonallisuuksia on iso kirjo ja siten myös näkemyksissä ja opetuksen painopisteissä on paljonkin variaatiota.

Koska jooga tarkoittaa itseoivallusta ja sen mahdollistamaa ihmisen henkistä vapautumista, sitä ei voi varsinaisesti opettaa. Kukaan ei oikeastaan siis opeta joogaa, vaan menetelmän, jonka avulla oppilas voi omalla tiellään edetä. Itse opetan todella vähän. Tunnen olevani ennemminkin opastamassa ihmisiä heidän harjoituksessaan ja tuon siinä esiin niitä periaatteita, joiden näen vievän päämäärää kohti terveellä ja harmonisella tavalla. Nämä periaatteet ovat valikoituneet yhtäältä oman harjoitteluni kautta ja toisaalta joogafilosofian opiskelun ja joogan opettamisen kautta. Tässä joitakin painopisteitä, jotka kulkevat mukanani ryhmän kokemuspohjasta riippumatta.

Ainoastaan hiljentynyt ja keskittynyt mieli kykenee laskeutumaan  meditaatioon. Harjoituksen aikana  pidättäydytään puhumisesta. Kun puhe lakkaa, mieli yleensä aluksi yltyy. Ajatukset alkavat sinkoilla kiihtyvällä tahdilla, kun ne eivät pääse puheen muodossa ulos. Vähitellen ajatukset kuitenkin harvenevat. Kun ajatukset harvenevat,  tunne-energia tuntuu lisääntyvän, vaikka todellisuudessa ihminen tulee vain tietoiseksi energian voimakkuudesta ajatusten taustalla. Usein ajatus on tunne-energian tiivistymä ja kun ajatukset ovat rauhoittuneet, sama energia etsii toista ulospääsyä. Näin energia tiivistyy kehossa. Tässä vaiheessa on hyvä yrittää  antaa tunteen olla ja rentoutua. Kun ihminen pystyy antautumaan tuntemuksilleen myös kehollisesti, näiden energiaepätasapainojen syyt nousevat tietoisuuteen ja sitten myös energia vapautuu käytettäväksi. Todellisella hiljentymisellä ja huomion keskittämisellä ihmiset pääsevät alkeisharjoittelusta asti syvälle kehoonsa ja voivat aloittaa seikkailun monisyiseen olemukseensa asanaharjoittelun avulla.

Yoga Sutra -tekstin toisen luvun, Sadhana Padan, Patanjali aloittaa luettelemalla Kleshat, ihmisen henkiset haasteet (II.3. Avidya-asmita-raga-dvesha-abhiniveshah-kleshah). Jos emme osaa suhtautua näihin haasteisiin rakentavalla tavalla ja kasvaa niiden avulla, luomme elämäämme lisää kärsimystä. Jos taas ymmärrämme niiden vaikutuksen sisäisessä rakenteessamme, meidän ei tarvitse kompuroida yhä uudestaan samoissa kivikoissa. Oman opetukseni kannalta Kleshoista olennaisimmat ovat kolmas ja neljäs, Raga ja Dvesha. Raga pitää sisällään mielemme luontaisen taipumuksen kurkottua mielihyvää kohti. Tälle mielen tendenssille periksiantaminen luo kuitenkin loppujen lopuksi enemmän tuskaa kuin antaa mielihyvää. Dveshalla tarkoitetaan toista mielemme ominaisuutta, tuskan välttämistä. Tässä mieli itse voi kehittää monimutkaisiakin ja hankalia tapoja välttää jotain minkä kuvittelemme epämiellyttäväksi. Myös tällä toimintatavalla luomme elämäämme kärsimystä.

Harjaantumaton mieli on reaktiivinen. Se hajaantuu ulkopuolisen todellisuuden mukaan moniin kohteisiin ja takertuu niihin. Reaktiokin on ennakoitavissa tilanteesta riippumatta: ihminen karttaa kärsimystä ja menee mielihyvän perässä. Nämä kaksi voimaa – Raga ja Dvesha – tavallaan naulitsevat meidät kärsimyksen ja mielihyvän oravanpyörään, jos emme näe niiden haitallisuutta ja astu ulos tästä kierteestä päättäväisyyden ja harjoituksen avulla.

Jotkut ihmiset tulevat joogaan samoilla odotuksilla. He etsivät mielihyvää ja ehkä jopa pelkästään mielihyvää. Se tarkoittaa sitä, että he myös sulkevat ulos ison osan luonnollista tunneskaalaansa ja monia mahdollisuuksia kehittyä. Minusta on olennaista suunnata huomio nimenomaan tuskakohtaan sen sijaan, että yrittäisi pitää kiinni joogan “ihanuudesta”. Omassa harjoituksessani järjestys menee niin, että kohtaan ensin haasteet. Siten harjoitus on syvästi tyydyttävää, josta koen ehkä myös mielihyvää. Kun vaatii itseltään kokonaisvaltaista suhtautumista harjoitteluun ja vaatii myös vaikeuksien kohtaamista silloin kun ne ilmenevät, tästä tulee toinen luonto. Ihmisestä tulee herkempi, vastuullisempi ja rohkeampi. Kun emme enää välttele kärsimystä, olemme vapaita.

Myöhemmin samassa luvussa Patanjali puhuu meditaatioasennon olemuksesta. Asennon tulee olla  vakaa ja rento. Tasapainoinen (II.46. Sthiram-sukham-asanam). Jotta tämä olisi mahdollista, teemme asanaharjoitusta. Sen avulla vahvistamme ja notkistamme  kehoa. Kehoa ei pidä pakottaa eikä vääntää. Sitä voi oppia lukemaan. Jos itse näen oppilaani rankaisemassa itseään vihamielisellä kehon kohtelulla, puutun siihen aina siten, että yritän tuoda rentouden mukaan harjoitukseen. Rentoudella tarkoitan sitä, että ihminen päästää  irti mielikuvistaan, negatiivisista tunteistaan ja kehon jännityksistä. Keho ei nimittäin pysy paikallaan pitkää aikaa niin kauan kun ajatukset tai tunteet ovat liikkeessä. Meditaatio on mahdollista vasta, kun ihminen on puhdistunut jännityksistä.

Jooga on rentoutumisen hard core -laji. Rentous ei tarkoita laiskottelua, vaan irrottautumista mielipiteistään, kuvitelmistaan, kaikenlaisesta muiden kontrolloimisesta ja myös omasta kärsimyksestä. Totutusta kärsimyksestä irrottautuminenkaan ei ole yleensä helppoa, koska kaikki muutos tuntuu raskaalta ja joskus pelottavalta. Itse olen halunnut toimia niin, että teen aina ensin työn vaikeimpien asioiden kanssa. En etsi ongelmia siksi, että kaipaan niitä, vaan siksi että uskon vakaasti ongelmien työstämisen kirkastavan ihmistä kuin ihmistä niin, että on mahdollista hyväksyä kulloinenkin todellisuus ja elää siinä syvästi tyytyväisenä ja kiitollisena.

1470171_10152035404969061_1833877399_n

Photo by Minna Nuotio