Settling healthy itineraries

When I introduce beginners to yoga, I regularly talk about how yoga is about self-observation, self-listening and getting to know oneself better. But how do we listen to ourselves? And which self do we listen to? If we only observe what we already are familiar with, it might be pretty uninteresting in the long run. Actually, what we should attune ourselves to is the unknown, our healthier and purer self of the future. How can we find the space where we are free, where we don’t lead the action and where we start to feel we are guided? It’s getting into a space in which we can “hear” what we don’t know, in which we can feel something we are not aware of yet. Where we anticipate, awaken, are born again.

The years I’ve been teaching yoga I’ve seen a lot yoga practices where this kind of sensitivity and awareness are missing. Some practitioners have strengthened their conditionings and inner patterns by listening actually themselves, i.e. their existing patterns. When we have patterns in our body, it feels very natural for us to follow them even if they are detrimental. This is how we make them stronger. One example could be illustrated by a situation in which one part of the body is strong. We let this part do the work. We are maybe not even able to recognize where the weaknesses are to work with them. The most important thing is not to strengthen the weak area, but to integrate all the parts to serve the whole. The health can exist only in these conditions.

One specifique energy block that I’ve noticed with my eyes and felt with my hands is the area of the lower abdomen and lower back of the women who’ve had a caesarean section. I guess they all had a proper convalescence and rehabilitation period, but as the energy flow was destroyed, the energy couldn’t found its healthy paths again. It has been distorted and continue to follow the distorted paths. Little by little the body integrates this distortion and puts the whole body out of balance for one part’s sake. You can imagine what happens when the body organizes itself around a spot like this or when you have many of this kind of energy “necrosis”.

Some people’s yoga practice seems suffering to me. The practice feels really difficult. The reason is certainly these black holes in the energy system and the itineraries they follow blindly. They stretch where the body feels stretchy, they avoid using the parts that hurt. Some people have only strengthened the unbalances in their body and seem to be even more stuck after years of practice than they were before they started. Or they might even be stuck deeper inside. That’s of course not the reason to quit, but the perfect moment to start a new adventure practicing with a greater sensitivity and openness.

ITINÉRAIRES HARMONIEUX

En introduisant le yoga aux débutants, j’en parle souvent comme une étude de soi, une écoute de soi et une façon de se connaître profondément. Mais comment écoutons-nous nous-mêmes? Et quel “nous” écoutons-nous? Si nous observons ce que nous connaissons déjà, nous allons nous ennuyer tôt ou tard. Ce que nous cherchons, c’est plutôt notre “nous” de l’avenir, celui ou celle qui soit plus pur(e) et en meilleur santé. Comment trouver un espace où nous soyons libres, où nous ne dirigions pas l’action, mais où, au contraire, nous commençions à nous sentir guidés. C’est un espace où nous pouvons entendre ce que nous connaissons pas encore et où nous pouvons sentir quelque chose s’éveiller en nous. C’est un état où nous pouvons anticiper des choses et où nous renaissons.

Pendant les années que j’ai enseigné le yoga, j’ai pu voir un grand nombre de pratiquants sans ce genre de sensibilité et conscience. Certains, en écoutant justement eux-mêmes, ont pu renforcer leur patterns internes. Lorsque nous avons des patterns dans notre systême, il nous semble tout à fait naturel de les suivre, même s’ils sont néfastes pour notre équilibre et santé. Par exemple, quand une partie du corps est forte, nous avons tendance à l’utiliser au détriment des endroits moins forts. Nous sommes probablement très souvent incapables de reconnaître nos faiblesses énergétiques pour les travailler. La chose la plus importante est de ne pas laisser un endroit s’isoler, et pour cela, il faut chercher à intégrer tous les endroits du corps. La santé n’existe que quand toutes les parties sont en harmonie et fonctionnent à l’unisson.

Un blockage d’énergie spécifique que j’ai noté avec mes yeux et senti avec mes mains, se trouve au niveau du bas du dos et des abdominaux chez les femmes ayant accouché par une césarienne. Je pense qu’elles ont toutes eu un temps de convalescence et de réhabilitation à l’époque et elles ont pu travailler les muscles de cet endroit. Mais, comme le flux de l’énergie a été coupée et sa fluidité détruite, l’énergie n’a pas pu retrouver ses chemins de nouveau. Peu à peu, cette anomalie dans le réseau a été intégrée dans le corps comme si elle en faisait partie. Que se passe-t-il quand nous avons plusieurs “gangrènes” énergétiques de ce genre? Quand le corps s’organise autour d’une dissonance pareille?

Parfois il me semble qu’il y a plein de pratiquants de yoga qui souffrent en faisant leur pratique. Leurs efforts me paraissent immenses, disproportionnés. Il s’agit des efforts pour éviter des choses et sensations. Il y a beaucoup qui étirent leur corps là où le corps est flexible et sautent les endroits plus problématiques pour ne jamais vraiment sentir ce qui ne va pas. Il y en a qui n’ont fait que renforcer les deséquilibres de leurs corps et qui sont plus tendus après des années de pratiques qu’ils l’étaient avant de connaître le yoga. Ou bien, ils sont bloqués encore plus profondément. Ce n’est bien sûr pas une raison d’arrêter la pratique, mais un moment parfait de recommencer l’aventure avec une pratique plus sensible et ouverte à la magie.

REITIT KUNTOON

Kun tutustutan ihmisiä ensimmäisiä kertoja joogaan, tulen puhuneeksi siitä miten jooga on itseensä tutustumista, itsensä havainnointia ja itsensä kuuntelua. Mutta miten itseä sitten kuunnellaan? Ja mitä itseä? Jos vain havainnoimme sitä minkä jo tiedämme, se voi käydä vähän pitkästyttäväksi. Tavallaanhan pitäisikin kuunnella sitä tuntematonta, terveempää ja puhtaampaa tulevaisuuden itseä, jota ei vielä ole. Siksi jooga onkin niin jännittävää. Miten osata asettua siihen tilaan, joka on vapaa ja jossa ei ala ohjailla mieltään, ei tekojaan, vaan tulee ohjatuksi? Jossa siis “kuulee” sen mitä ei vielä tiedä, tuntee jotain mikä ei vielä ole tullut tietoisuuteen. Aavistaa, herää, syntyy uudelleen.

Joogaa opettaessani olen nähnyt huomattavan paljon sellaista harjoittelua, josta tällainen herkkyys ja tietoisuus on kaukana. Juuri kuuntelemalla “itseään” eli sisäistyneitä mallejaan, ihmiset ovatkin pahentaneet omia ehdollistumiaan ja vahvistaneet niitä. Kun tietyt suunnat ja tendenssit ovat asettuneet kehoomme, meistä tuntuu luonnolliselta seurata niitä, vaikka ne olisivat haitallisia. Toistamalla päivittäin näitä reittejä tulemme vahvistaneeksi niitä. Esimerkkinä voisi olla sellainen tilanne, että kun joku kohta kehosta on vahva, me annamme sen tehdä työn myös joogassa. Emme ehkä edes osaa hakea heikkoa kohtaa ja ottaa sitä harjoitukseen mukaan. Heikon kohdan vahvistaminen olisi olennaista siksi, että kokonaisuus voisi toimia harmonisesti. Tasapainoon tarvitaan kaikkien kehon kohtien osallistumista.

Eräs tällainen energiatukos, joka on omiin silmiini pistänyt ja käsiini osunut, on naisilla, jotka ovat synnyttäneet sektiolla. Luultavasti vatsan alue on aikanaan saanut toipumisaikaa ja sitä on ehkä jopa kuntoutettu lihastyöllä. Kuitenkin alueen energiakierto on päässyt vaurioitumaan siten, että energia ei enää kulje luonnollisesti sen läpi, vaan joillain keinoin kiertää sen. Vähitellen keho integroi lamaantuneen alueen kokonaisuuteen ja koko keho joutuu jatkuvaan epätasapainotilaan – tämän yhden kohdan vuoksi. Keho siis rakentuu tällaisen kuolleen kohdan ympärille. Millainen epätasapaino kehossa onkaan, kun tällaisia energiakuolioita on enemmän? 

Joidenkin ihmisten harjoittelu näyttää raskaalta vääntämiseltä ja usein syynä on juuri se, että keho on täynnä energia-aukkoja ja ihminen tottelee totuttuja reittejä sokeasti. Antaa periksi siellä mistä keho eniten venyy ja samalla välttää niitä kohtia, jotka eivät anna periksi. Jotkut ihmiset ovat vahvistaneet kaikkia epätasapainokohtia kehossaan ja näyttävät olevan vuosien joogaamisen jälkeen enemmän lukossa kuin aloittaessaan. Tai ainakin syvemmältä jumissa. Silloin ei ole sopiva hetki lopettaa, vaan aloittaa seikkailu alusta uusin eväin ja suuremmalla sensitiivisyydellä ja avoimuudella.

IMG_4162

Photo by Anne ~

Advertisements

1965

There was a time when I was thinking that in 1965 everything didn’t go perfectly for me. After having got to this world with the help of a suction cup I could spend eight weeks in my mother’s arms. After that my mother went back to work and I was “taken care” by a nanny. My mom would come to take me home in the evenings and I would have some bites and stings on my ears, on my nose and I was dirty in wet diapers. Later my mother told me that every morning when we approached my nanny’s house, I started to scream my fear. She was wondering what was wrong.

Then I had another nanny. And another. The housewives who at that time took care of other people’s children, didn’t necessarly do that by vocation. During these months my anxiety and difficulties in breathing were getting so bad that my parents took me to the hospital for a thorough medical examination. I was hospitalized for a week at the age of four months. The medical crew told my parents not to come to see me during the examination period not to make me miss them every time they’d leave. My parents said goodbye to me and this moment gave my future life its colours. When my parents finally came to take me home, they found me tied up to my bed from my wrists. They were told it was the best way to make me fall asleep. I had to struggle in my distress and finally was so exhausted that I fell asleep.

In my teens I sometimes asked myself why I was living continuously in horrible fears. In the night I would wake up my heart beating, scared to death of a cold touch of an unknown person who would give injections to me. Through my yoga practice I’ve been taken to the source of my fears. The information I had and the physical memories were connected at some moment and I could go through the whole spectrum of terror and feel the flames of despair going through me. I was paralyzed, apathetic and enraged at the same time. It was like staring to my past without knowing what to do. I felt totally alone and helpless.

That was a great start for life. As good as any start and probably much better than many others. I was given a package cointaining fear for loneliness and fear for people. 😀 That’s why I didn’t enjoy life neither alone nor with others for decades. I was afraid. Afraid of people’s coldness, their empty eyes, gaunt faces. I had to take it, of course, like all of us. For me it went deep, it felt more personal and harrowing. I was also afraid to be left alone, to be abandoned. And I was.

But I also got a fire inside, love for life and faith in my capacity to survive anything. I always understood that nobody could save me. Not my father, not my mother, nobody. Thirty years later I started to practice yoga and that was the way to the house of horrors and the way out of it. Now I feel blessed and grateful whenever I’m alone and whenever I’m with other people.

1965

Il y a eu des moments dans ma vie où j’ai pensé que les choses auraient pu se passer mieux pour moi l’an 1965. Aprés être arrivée dans ce monde par l’intervention d’une ventouse obstétricale, j’ai pu passer huit semaines dans les bras de ma maman. Après, comme ma mère devait retravailler, on m’a amenée chez une nounou.  Le soir, ma mère venant me chercher me retrouvait souvent dans un état piteux: mordue dans le nez, dans l’oreille, mouillée dans les couches sales. Ma mère m’a raconté plus tard que lorsque nous nous approchions la maison de ma nounou le matin, je commençais à hurler ma détresse. Elle s’était posé quelques questions.

Après, j’ai eu une autre nounou et encore une autre. Les femmes au foyer à l’époque s’occupaient des enfants des autres sans en avoir vraiment la conviction. Durant ces mois mon anxiété et mes difficultés de respirer s’aggravaient tellement que mes parents, privés du sommeil, m’ont amené dans un hôpital pour faire des examens médicaux spéciaux. J’ai été hospitalisée pour une semaine à l’âge de quatre mois. Les médecins disaient à mes parents de ne pas me rendre visite du tout pendant cette période pour qu’ils ne me manquent pas après chaque moment de retrouvailles. Mes parents me disaient donc au revoir et ma vie, à ce moment-là, prenait une tournure qui allait influencer les années à venir. Au bout d’une semaine mes parents sont venus me chercher et ils m’ont retrouvé attachée  au lit par les poignets. On leur a appris que comme je me débattais dans mon angoisse, attachée fermement, je finissais par m’endormir.

À l’adolescence, je me demandais souvent pourquoi je vivais des horreurs continuellement. Pourquoi dans la nuit, je me réveillais tout d’un coup avec mon coeur qui battait, effrayée d’être attrapée d’une main froide qui me fasse des piqûres. Par ma pratique du yoga, j’ai pu aller jusqu’à la racine de mes peurs. Avec l’information que j’avais et les souvenirs de mon corps, il y a eu une connection à un moment donné et j’ai pu vivre tout le spectre d’émotions de terreur et sentir les flammes de desespoir me brûler à l’intérieur. J’étais à la fois paralysée, apathique et enragée. C’était comme si je fixais des yeux mon passé sans savoir quoi faire. Je me sentais absolument seule et désemparée.

Vous voyez, j’ai eu un début de vie génial. Aussi génial que n’importe quel autre début ou même meilleur que les débuts de vie de beaucoup. J’ai eu un paquet-cadeau qui contenait la peur de la solitude et la peur des autres. 😀 C’est pour cela que pendant des décennies je n’ai pas su comment vivre. J’avais peur de la froideur des gens, de leurs regards et leur gestes vides. J’ai vécu quand même comme tout le monde, mais j’ai probablement pris les choses un peu plus personnellement et avec pas mal d’angoisse. J’avais également la phobie d’abandon. J’ai été délaissée.

Mais ce qui compte, c’est que j’avais eussi eu un énorme feu à l’intérieur, un amour pour la vie et la confiance en mes capacités de survivre à tout dans la vie. J’avais compris dès le début que personne ne pouvait me sauver. Ni mon père, ni ma mère. Personne. Trente ans plus tard, j’ai commencé à pratiquer le yoga. C’était le moment où j’entrais la maison hantée pour en sortir plusieurs années après. Aujourd’hui, je me sens reconnaissante que je sois seule ou en compagnie.

1965

Oli aika, jolloin ajattelin, että syntymävuonnani asiat eivät omalta kannaltani edenneet parhaalla mahdollisella tavalla. Kun olin imukupin avulla päässyt tähän maailmaan sain olla äitini hellittävänä kahdeksan viikkoa. Sitten minut vietiin “hoitopaikkaan”, josta äitini haki minut iltaisin hoitamattomana ja joskus purtuna korvasta, joskus nenästä. Haisin likaisissa vaipoissani. Äitini on myöhemmin kertonut, että kun aamuvarhaisella lähestyimme tätä hoitopaikkaa, aloin rääkyä hätääni. Hän oli sitä vähän ihmetellyt.

No, sitten sain toisen hoitopaikan ja kolmannenkin. Kotiäideillä, jotka tuohon aikaan ottivat lapsia omiensa lomiin, ei ehkä suurta hoitoviettiä ollut. Näinä kuukausina hengenahdistukseni paheni siten, että unettomia öitä viettäneet vanhempani veivät minut lopulta sairaalaan perusteellisiin tutkimuksiin. Jäinkin  sitten viikoksi sairaalaan ollessani neljän kuukauden ikäinen. Silloin vannotettiin, että vauvaa ei saa tulla katsomaan. Näin vauvassa ei ikävä herää vanhempiansa kohtaan. Niinpä vanhempani sanoivat minulle näkemiin ja elämäni sai siitä oman väripalettinsa. Kun vanhempani sitten tulivat minua hakemaan, he löysivät minut ranteista köytettynä sänkyyni. He kysyivät syytä ja saivat tietää, että kun hengenahdistuksessani kieriskelen sängyssä tarpeeksi kauan voimatta kääntyä, nukahdan ponnisteluihini.

Ihmettelin kyllä jo nuorena tiettyjä kauhukuviani, jotka ilmenivät öisin. Saatoin herätä sydän pamppaillen pelkoon siitä, että joku riisuu minulta vaatteet kovakouraisesti ja pistää minuun piikkejä. Joogaharjoituksessa olen myöhemmin päässyt pelkojeni alkulähteille. Tieto ja hämärät kehomuistot yhdistyivät jossain vaiheessa ja sain kokea koko kauhujen kirjon, epätoivon lieskojen polttavat lyönnit lävitseni. Samalla kun olin aivan halvaantunut ja apaattinen, olin raivoissani. Ikään kuin tuijotin menneisyyteeni näitä kohtauksia elämästä tietämättä mitä tehdä. Ennen muuta olin äärettömän yksin.

Se oli hyvä alku tälle elämälle. Yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu ja luultavasti paljon parempi kuin moni muu. Sain paketin, joka sisälsi jäytävän pelon sekä yksinäisyyttä että ihmisiä kohtaan. 😀 Siksipä minulla ei moneen vuosikymmeneen ollut hyvä yksin eikä muiden läheisyydessä. Pelkäsin. Pelkäsin ihmisten konemaisuutta, kylmiä katseita, kolkkoja eleitä ja olen tätä saanut kokea niin kuin kaikki muutkin. Olen kokenut sen kenties vain syvemmin, henkilökohtaisemmin ja raastavammin. Eniten pelkäsin sitä, että minut jätetään yksin. Tunsin itseni täysin avuttomaksi.

Sain kuitenkin myös sisälleni valtavan roihun, rakkauden elämää kohtaan ja uskon omaan selviytymiskykyyni. Ymmärsin aina, että kukaan ei voi minua pelastaa. Ei isä, ei äiti, ei kukaan. Koska kukaan ei pelastanut piikeiltä, ikävältä, pelolta. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin aloitin joogan ja se osoitti minulle tien ensin sisään kauhulinnaan ja sitten sieltä pois. Nykyisin tunnen suurta onnea ja kiitollisuutta sekä yksinolosta että muiden seurasta.

vappurossi

Drawing by Vappu Rossi in Crowd, 2009, group portrait project. Charcoal on wall, Joensuu Art Museum. http://www.vappurossi.fi/25