Learning through being

The genius of the Ashtanga yoga asana practice for me has been its unmodifiable form. When the practice itself remains the same, the practitioner can use it as a mirrow. (S)he understands that any inner movement comes from the conditionings inside and a real change in the physical body is the result of a change in the mind. As the practice doesn’t change it can gradually offer us a multilayered image of us with all our conditionings. What a delicious work to do! This is what I have praised for years for myself and for my students. How lucky we are to have this practice!

The other side of the coin is nevertheless what is brought into the practice from the practitioner’s mind. The mind is such a force and has also a capacity to change the reality for us, as you know. On the material level, you can see the practice as a linear and timebound series of asanas and then the whole spiritual practice and the experience of it can become totally materialistic. The mind takes the place of the king once again, celebrates its victory in a usual manner and the yoga, the union, is left behind.

In this kind of linear perspective toward the practice there’s a risk that you think that you can learn yoga. You want to learn, because learning gives you satisfaction. You can learn more asanas, that is true. But yoga is nothing to be learned. It’s something to be in relation with something. In relation with yourself, with the others and with the world. Yoga is not the accumulation of information and skills, but growth in awareness of oneness of everything.


Le génie de la pratique des asanas du Yoga Ashtanga pour moi a été sa forme immuable. Lorsque la pratique elle-même reste la même, le/la pratiquant(e) peut s’en servir en tant que miroir. Chaque mouvement interne est le signe d’un conditionnement et la vraie transformation du corps physique est le résultat d’une transformation mentale. La pratique ne change pas et va graduellement nous offrir une image de nous avec plein de couches d’identité jusqu’au-là cachées. Quel délicieux travail nous attend! Ça fait des années, que je fais des éloges sur cette pratique en la célébrant à l’intérieur de moi et devant mes élèves. Qu’est ce que nous avons eu de la chance d’avoir pu rencontrer une pratique pareille!

Le revers de la médaille est pourtant différent de cet état de choses, car le mental du praticien/de la praticienne y joue un rôle important. Le mental est une force immense et comme nous savons, il a la capacité de transformer la réalité pour qu’elle nous convienne. Vu sur le plan matériel, cette pratique peut être perçue linéaire et temporelle et c’est ainsi que la pratique spirituelle avec ses expériences peut être vécue complètement au niveau matérialiste. Le mental s’installe sur le trône, jubile à sa façon habituelle et le yoga, la possibilité de l’union, disparaît.

Vu dans cette perspective linéaire, il y a un risque d’avoir mal compris la pratique. On croit que le yoga, ça s’apprend. C’est satisfaisant d’apprendre des choses. Bien entendu, on peut apprendre des asanas, mais le yoga ne peut pas être appris. Le yoga est l’union. C’est la connexion avec nous-mêmes derrière le mental, la connexion avec les autres et le monde. Le yoga ne veut pas dire l’accumulation de l’information et des capacités acquises, mais la croissance en conscience de l’unité de tout.


Ashtangajoogan asanaharjoituksen nerokkuus on minulle ollut pitkälti sen muodon pysyvyydessä. Kun harjoitus itsessään pysyy samana, voi harjoittelija käyttää sitä peilinä. Näin voi harjoituksen avulla nähdä omat sisäiset liikahduksensa erilaisina ehdollistumina ja oman kehonsa muutokset voi ymmärtää näiden ehdollistumien hellittämisen tuloksena. Harjoitus pysyy ja alkaa kiehtovasti tarjota meille monikerroksista kuvaa itsestämme ehdollistumisinemme. Mikä herkullinen työsarka meitä odottaakaan! Vuosien ajan olen ylistänyt tätä harjoitusta näistä syistä niin itsekseni hurraten kuin oppilaillenikin. Miten onnekkaita olemmekaan, että tällainen harjoitus elämäämme sattui tulemaan!

Kolikon kääntöpuoli voi kuitenkin olla hyvin toisenlainen, sillä harjoittelijan mieli tuo oman panoksensa harjoitukseen. Mielellä on valtava voima ja kuten tiedämme, sillä on ihmeellinen kyky muuttaa todellisuutta mieleiseksemme. Materiaalisella tasolla tarkasteltuna tämäkin harjoitus asettuu lineaariseksi ja siten aikaan kytketyksi ja näin koko henkinen harjoitus kokemuksineen voi jäädä täysin materialistikseksi. Mieli ottaa kuninkaan paikan, hehkuttelee omiaan ja jooga eli yhteyden kokeminen hämärtyy.

Tällaisen materialistisen näkökulman riski on siinä, että ihminen kuvittelee voivansa oppia joogaa ja siten menettää juuri sen ydinasian. Oppiminen on tyydyttävää ja siksi haluamme oppia. Toki voimme oppia uusia asanoita. Mutta itse jooga ei ole mitään, mitä voisi oppia. Jooga on yhteyttä. Yhteyttä itseemme mielen taakse, yhteyttä muihin ihmisiin ja maailmaan. Jooga ei tarkoita informaation kasautumista tai taitojen karttumista, vaan tietoisuuden kasvua kaiken yhteydestä ja ykseydestä.

The mysterious body

As a yoga teacher I’m continuously involved with people’s bodies. My long experience in this field has given me a perspective to see how the bodies respond to a single practice and to practicing asanas in longer period of time. As it takes many years to get through the layers in the body-mind, to get there where we really are it’s easy to understand that the short term responses are different from the long term ones. . 

I’ve noticed how some people are able to find new things from the same practice year after year. They learn to resource themselves with it and to take care of themselves through it in a global way. Some other people feel the practice is too harsh, too demanding and too destructive to their body. These people have concluded that Ashtanga yoga is not good for them.

This doesn’t surprise me at all. The asana practice of Ashtanga yoga is so diverse and complete that it finds the blockages and tensions in all of us. It’s in these moments the practitioner’s own awareness will have a really meaningful role. First of all, does the practitioner understand that it’s not the practice’s fault when it hurts? The practice has enabled him/her to face a hidden problem. If the practitioner understands this, can (s)he practice the way that heals instead of hurting more and breaking the body? Do the yoga teachers understand the importance of these situations and do they guide their students with necessary delicateness?

I’d like to share some thoughts about a situation that took place in the beginning of December in my teacher training. A student has been practicing with a few other teachers. I felt I couldn’t support her in the way she was practicing. In my heart it felt impossible to allow a practice to go on with my help because of the lack of energy connections. The energy had breaches, the connections were broken and it seemed to me the practice would create more problems. More severe problems. 

But then, even if in this kind of a situation the student and the teacher agree how to go on together (as we did), the real question is, how does the body react when the coordinates change? The body is always slow. It has its own rhythms and its own intelligence. It needs time to experience and to adapt. It’s not enough to have a correct opinion to make the body accept that.

This made me think once again of the raison d’être of adjusting the students’ bodies. Even if the teacher or the student would know what is right, for a body it’s a shock to have to submit itself to someone’s mental point of view. It’s extremely important to respect the student’s own feeling about his/her body and to guide him/her toward deeper awareness of it. Because if the student doesn’t make his/her sensitivity grow, (s)he will grow to be a marionette. (S)he will listen to outer instructions instead of connecting with his/her own sensations and his/her own wisdom.

I believe the best result from the asana practice comes from the student’s absolute right to be totally and freely him/herself and the teacher being present with his/her wisdom – the wisdom that may include another perspective to do things. When the student’s awareness is ready, his/her body is ready too. Then two bodies communicate. 

If the practice is built on a fragile foundation, the result will be physically and psychically worse and worse. The teacher should never help the student’s body with his/her thoughts. The heart has the wisdom and the patience required for a healthy outcome.

I’ve written earlier two posts about the physical boundaries and how I feel it’s violent to interfere a student’s body:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ and https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/



En tant que professeur de yoga, je travaille continuellement avec le corps humain. La longue expérience que j’ai dans le domaine des asanas, m’a doté d’une perspective sur les réponses des corps à une seule pratique et à la pratique des asana dans une période de temps plus étendue. Comme ça prend des années à pénetrer les couches du corps-mental pour arriver là, où nous sommes vraiment, il est bien compréhensible que les réponses de court terme sont différents de celles de long terme.

J’ai noté qu’ il y a des pratiquants qui arrivent à puiser de nouvelles choses d’une même pratique, qui peuvent se ressourcer avec et qui apprennent à se soigner dans les moments de peine. Et puis, il y en a qui pensent que cette pratique leur est trop exigeante, trop épuisante, et qu’il y a quelque chose qui contribue à casser le corps. Ces gens-là ont conclu que la pratique de l’ashtanga ne leur convient pas.

Ceci ne me surprend pas. La pratique des asanas dans le yoga ashtanga est tellement diverse est complète qu’elle touche tout un chacun d’une manière ou d’une autre. Elle pénètre dans les blocages et les tensions, et c’est à ce moment-là que la conscience du praticien/praticienne tient un rôle significatif. Est-ce qu’il/elle comprend que ce n’est pas la faute de la pratique et que c’est justement la pratique qui l’a mis(e) face à son problème. S’il/elle comprend cela, la suite, c’est de comprendre, comment agir pour que la pratique guérisse au lieu de casser. Est-ce que c’est évident pour les enseignant(e)s du yoga de saisir l’importance de ces moments et est-ce qu’ils/elles guident leurs élèves avec une délicatesse nécessaire?

Je voudrais partager une situation que j’ai vécue en début décembre dans une de mes formations de professeur de yoga. Il y avait une élève qui jusqu’ici a pratiqué avec d’autres enseignants et appris la pratique de telle façon qu’il m’était impossible de la soutenir. Dans mon cœur, je ne pouvais pas assister à une pratique dans laquelle les connexions énergétiques n’étaient pas construites. Les connexions manquantes n’avaient pas été vues ni respectées. Il y avait des troues dans l’énergie, des coupures dans les connexions et il me semblait, que la la pratique allait conduire l’élève vers des problèmes. Vers des problèmes aggravants.

Mais même si dans une situation pareille, l’élève et l’enseignant(e) seraient d’accord comment continuer ensemble (ce qui était notre cas), la vraie question est, comment le corps physique vit la situation dans laquelle les coordonnées changent? Le corps est lent. Il a son propre rythme. Il a besoin d’expérimenter, de savourer et de s’adapter. Ce n’est donc pas une garantie suffisante pour le bien-être du corps que l’élève et l’enseignant(e) aient le même point de vue sur le corps.

De cette situation émergeait la pensée que pour le corps, c’est toujours un choc de devoir se soumettre à une opinion – correcte ou pas. Il est extrêmement important de respecter le ressenti de l’élève de son propre corps. Car si on ne lui accorde pas un espace, l’élève va devenir une marionnette et apprend à écouter des instructions externes au lieu de s’écouter soi-même, son ressenti et sa propre sagesse.

Je suis convaincue que le meilleur résultat naît de la liberté absolue de l’élève d’être totalement soi-même et que dans cette liberté, l’enseignant(e) emmène sa présence bienveillante laquelle peut toujours inclure une autre perspective, une autre façon de faire. Lorsque la conscience de l’élève est prête, son corps est prêt. À ce moment-là, c’est les deux corps qui communiquent. 

Si la pratique se construit sur une base fragile, la situation va s’aggraver aussi bien physiquement que psychiquement. L’enseignant(e) ne doit jamais chercher à aider son élève par son mental. Le cœur a l’intelligence et la patience requises pour un résultat sain. 

J’ai écrit deux autres posts sur les ajustements et l’aide dans la pratique – qui  très souvent ne sont rien d’autre que de la violence.

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ et https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/


Joogaopetuksessa olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kehojen kanssa. Pitkä kokemukseni erilaisten kehojen parissa on antanut perspektiiviä siihen, miten kehot reagoivat yksittäiseen harjoitukseen ja harjoitteluun ylipäänsä. Koska kestää vuosia päästä keho-mieli -kokonaisuudessa sinne syvyyteen, jossa tunnemme ytimemme, on selvää, että keholliset tuntemukset ja oivallukset lyhyen aikavälin harjoittelusta ovat erilaisia kuin pitkän aikavälin.

Olen saanut nähdä, miten jotkut ihmiset löytävät samasta harjoituksesta loputtomiin uutta, oppivat hoitamaan itseään eri tilanteissa ja osaavat tehdä harjoitusta voimavarojaan lisäävällä tavalla. Jotkut puolestaan kokevat harjoituksen olevan heille liian rankka, liian vaativa tai sisältävän jotain sellaista, mikä rikkoo kehoa. Nämä ihmiset ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että ashtangajooga ei ole heille sopiva laji.

Tämä ei minua hämmästytä. Ashtangajoogan asanaharjoitus on niin monipuolinen ja aukoton, että se löytää kaikista meistä tukokset ja jännitykset. Näissä hetkissä ihmisen oman tietoisuuden rooli korostuu. Ymmärtääkö harjoittelija, että vika ei ole harjoituksessa, jos kehoon sattuu? Harjoitus on tuonut hänet piilossa olleen ongelman äärelle. Jos harjoittelija ymmärtää tämän, osaako hän toimia niin, että harjoitus parantaa eikä satuta tai riko? Kuinka laajasti joogaopettajat ymmärtävät näiden tilanteiden merkityksiä? Osaavatko he ohjata oppilaitaan riittävän hienovaraisesti?

Haluan jakaa tilanteen joulukuun alun viikonlopulta. Olin tilanteessa, jossa joogakoulutuksessani oleva oppilaani on toisten opettajien opastamana oppinut harjoituksen siten, että minun oli vaikea tulla sitä tukemaan. Sydämessäni tunsin, etten voi sallia itselleni sellaisen harjoituksen avustamista, jossa kehon energeettisiä yhteyksiä ei ole rakennettu. Katkenneita yhteyksiä ole tiedostettu ja siten kunnoitettu. Energiassa oli aukkoja, yhteyksissä katkoksia ja minusta tuntui, että harjoitus vie kohti ongelmia. Aina vain pahenevia ongelmia.

Mutta vaikka tällaisessa tilanteessa sekä opettaja ja oppilas voisivat olla yhtä mieltä siitä, miten tästä jatketaan yhdessä (kuten meidän tilanteessamme), on todellinen kysymys se, miten keho kokee sen, kun koordinaatit muuttuvat. Keho on hidas. Sillä on oma rytminsä ja oma viisautensa. Se tarvitsee aikaa kokea ja sopeutua. Ei siis riitä, että oppilas ja opettaja ovat jotain mieltä ja syöttävät näkemyksensä keholle.

Tästä nousi taas kerran ajatus kehon avustamisesta ylipäätään. Vaikka opettaja tietäisi, mikä on oikein, niin on keholle shokki joutua jonkun toisen ihmisen ”oikean” näkemyksen jyräämäksi. On äärettömän tärkeää kunnioittaa oppilaan omaa tunnetta omasta kehostaan ja tukea tämän oman tietoisuuden laajenemista. Sillä jos oppilas ei saa kasvaa herkkyydessä, hän oppii ainoastaan marionetiksi eli kuuntelemaan ulkopuolista ohjeistusta. Joogassa on kuitenkin olennaisinta, että harjoittelija saa yhteyden omiin tuntemuksiinsa ja omaan viisauteensa ja toimii niistä käsin.

Uskon, että paras lopputulos syntyy oppilaan ehdottomasta oikeudesta olla täydellisesti ja vapaasti oma itsensä ja sen lisäksi opettajan läsnäolosta, josta oppilaalle suodattuu aavistus siitä, että on olemassa toisenlainenkin suunta tai tapa. Kun oppilaan tietoisuus on valmis, hänen kehonsa on valmis. Silloin kaksi kehoa kommunikoi. 

Jos harjoitus rakentuu heiveröiselle pohjalle, on lopputuloksena aina vain pahentuva tilanne niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Opettajan ei tulisi koskaan ohjata oppilaansa kehoa mielen tasolla. Sydämessä asuu viisaus ja kärsivällisyys, joita tarvitaan terveelliseen lopputulokseen. 

Olen kirjoittanut aiemmin pari postausta siitä, miten koen ihmisten kehon todellisuuteen puuttumisen väkivaltana:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ ja https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

Photo by Anne

Carried by the prāna

It happens in the āsana practice that you get out of breath. The only reason for that is that you don’t allow your vital energy, prāna, to move.

Our breathing is connected to our prāna and its circulation in the body. During the inhalation the prāna expands and ascends. This should be felt not only in the chest, but also in the pelvis and in the head. It should find its way to the limbs and beyond the physical body. This is how the prāna moves inside and outside of us unless it’s controlled.

As it’s in the energy body the emotions take place it means that when the prāna is in movement, the emotions are moving too. If the emotions are not allowed to move, if we don’t want to feel, it will affect our energy. When the energy is restricted, the breathing becomes difficult. Very often people hold the prāna in certain areas of the body or they control it trying to keep it inside the body. This control is unconscious.

What is this unconscious control of energy due to? Our prāna is pretty much conditioned by our emotions. We easily use the same emotional paths all the time and this narrowed emotional field guides our prāna and imprisons it in certain channels. For some people for exemple it’s not easy to bear energy that isn’t moving. They might feel powerless or tired or bored or that state can remind them of death. For some others the powerful feeling from a strong energy is something they can’t experience. They don’t know how to feel powerful. Their mindset might be telling them they don’t have the right to be seen, to be heard or to take space.

There are considerable differences between people when it comes to generate energy or lose it by breath. When you hold your breath, you need more energy than if your breathing is free which naturally keeps the energy level high. Un unregular breath is the indicator of holding back an emotion and it means we are disconnected from the real emotion.

In the āsana practice you face all the time different expressions of prāna. At one point you need to make it dense, at some other point very light and open. On one hand if you don’t follow your prāna you disconnect from it and the breathing loses its direction. It becomes separate from the whole. On the other hand if you don’t suppress your prāna, you have a pallet of different expressions in your hands according to what you do.

It would be ideal to do the āsana practice from the very beginning guided by the prāna which means learning to use the appropriate energy at the right moment. Any āsana can be difficult and risky if the breath is not adapted to it. Every āsana has a certain energy behind the form and that’s the wisdom inside the āsana we’re trying to connect to. Further you go in the āsanas more you need to surrender inside of yourself.

Every time we realize we are out of breath we can try to set the prāna free which will show us the emotion behind the prāna. We can take it more as an energetic manifestation, because an emotion is fundamentally an energetic experience. This way we can free stuck emotional patterns. But if we do the āsana practice like sports the psychic soreness unlikely ever diminishes.



Il arrive que la pratique des āsanas nous mette hors du souffle. La seule raison pour ça, est que nous ne permettons pas à notre énergie vitale, le prāna, de circuler.

Notre respiration est connectée au prāna et à sa circulation dans le corps physique. Pendant l’inhalation, le prāna est en expansion et ascension. Ceci devrait se faire sentir dans la poitrine, dans le bassin et la tête et le prāna devrait trouver son chemin aussi dans les membres et même au-delà du corps physique. C’est comme ça que le prāna circule, à l’intérieur et à l’extérieur de notre corps, s’il n’est pas contrôlé.

Mais comme c’est dans le corps énergétique, que les émotions se manifestent, ça fait que, lorsque le prāna est en mouvement, nos émotions le sont aussi. Si les émotions ne peuvent pas se manifester, si nous ne voulons pas les sentir, ça va affecter notre prāna. Suite au prāna rétréci, la respiration devient difficile. Très souvent les gens respirent tout en essayant de retenir le prāna dans une partie du corps ou ils le retiennent à l’intérieur des contours du corps. Il s’agit très souvent d’un contrôle inconscient.

À quoi est dû ce contrôle inconscient? Notre prāna circule d’une manière assez conditionnée par nos émotions. Nous prenons facilement les mêmes chemins émotionnels et cela rend notre champ émotionnel plus étroit. Pour certaines personnes, il est difficile de supporter une énergie qui n’est pas en mouvement. Ce genre d’énergie leur donne un sentiment de fatigue, de faiblesse ou d’ennuie ou bien, ça peut même leur évoquer la mort. Pour certaines d’autres, c’est le contraire. C’est les énergies plutôt puissantes qu’ils rejetteraient. Elles ne savent pas comment être puissant, car à l’intérieur, il y a un interdit pour être vu, pour être entendu et pour avoir un espace à soi.

Il y a des différences considérables concernant l’état que la respiration crée. Elle peut générer du prāna ou elle peut aussi en user. Si notre souffle est libre, elle nous permet un niveau énergétique assez élevé, tandis que si nous retenons notre souffle, nous perdons notre énergie. Un souffle irrégulier est l’indicateur d’une émotion retenue et veut dire que nous ne sommes pas en connection avec la vraie émotion.

Dans la pratique des āsanas, nous sommes constamment face à des expressions différentes du prāna. Dans un moment, nous devons le densifier, tandis que dans un autre, il faut qu’il soit léger et ouvert. Si nous ne suivons pas notre prāna, nous sommes déconnectés de lui et la respiration devient quelque chose de séparé de ce tout que nous sommes. Nous avons besoin de toutes ses expressions possibles. Si nous ne diminuons pas notre prāma, nous avons à notre disponibilité toute une palette d’expressions énergétiques divergeantes pour nous soutenir dans ce que nous faisons.

Ça serait idéal de faire la pratique des āsanas dès le début au niveau pranique. C’est à dire d’apprendre à se servir de son énergie d’une façon appropriée et au bon moment.Toute āsana peut sembler difficile et peut présenter des risques si notre souffle n’est pas adapté à elle. Plus nous avançons dans les āsanas, plus nous devons nous abandonner à l’intérieur de nous. Derrière sa forme, chaque āsana contient une énergie spécifique qui est la sagesse même que nous cherchons. 

Lorsque nous nous rendons compte dans la pratique, que nous sommes hors du souffle, nous pouvons tenter de libérer le prāna, ce qui peut nous permettre de distinguer l’émotion retenue derrière le prāna. Nous pouvons la considérer plus comme une manifestation énergétique, parce que fondamentalement une émotion est toujours une expression énergétique. Petit à petit, nous pouvons éventuellement nous débarrasser des patterns émotionnels. Mais si notre pratique est exercée comme un sport, la rigidité psychique ne va jamais se transformer en une flexibilité psychique.


Joskus āsanaharjoitus saa ihmisen hengästymään. Ainoa syy tähän on se, että vitaalienergia, prāna, ei saa liikkua vapaasti.

Hengityksemmehän on yhteydessä prānaamme, ja sen liikkumiseen kehossamme. Sisäänhengityksen aikana prāna sekä laajenee että nousee ylöspäin. Tämän pitäisi rintakehän lisäksi tuntua selkeästi myös lantiossa ja päässä. Prānan pitäisi voida levitä kehosta raajoihin ja myös kehon rajojen ulkopuolelle. Näin prāna meissä elääkin, ellemme estä sitä omalla kontrollillamme.

Koska energiakehomme on se, missä tunteemme ilmenevät, energiamme liikkuessa myös tunteemme liikkuvat. Jos tunteemme eivät jostain syystä saa liikkua, jos emme halua tuntea, on energiammekin pidätettyä. Ja kun energia on pidätettyä, se ilmenee hengityksessämme. Sen lisäksi, että ihmiset monesti pidättävät prānaa kehon eri kohdissa, he pidättävät sitä kehon rajojen sisällä, ikään kuin energialla ei olisi lupaa ylittää näitä rajoja. Tämä kontrolli on useimmiten tiedostamatonta.

Miksi sitten tiedostamattamme pidätämme energiaamme? Energiamme on pitkälti ehdollistunut tunne-elämämme mukaan. Noudatamme tavallaan samoja tunnereittejä ja silloin energiamme joutuu kavenneen tunnekentän kahlitsemaksi. Joillekin ihmisille on esimerkiksi epämieluisaa kokea liikkumaton ja hiljainen energia. Se saa heidät tuntemaan itsensä ehkä väsyneiksi tai heikoiksi tai sitten se tuntuu pitkästyttävältä tai saattaa muistuttaa jopa kuolemasta. Joillekin toisille puolestaan on vaikeaa kokea vahvoja tunteita, jotka voimakas energia synnyttää. He eivät tavallaan osaa asettua vahvuuteen. Sisäinen tunne voi olla se, että ei saa näkyä eikä kuulua, eikä saa ottaa tilaa.

Ihmisten välillä on suuria eroja siinä, generoiko hengitys energiaa vai kuluttaako se sitä. Kun hengitys on pidätettyä, sen ylläpitoon tarvitaan enemmän energiaa kuin vapaaseen hengitykseen, joka taas aivan luonnostaan pitää energiatason korkealla. Epätasainen hengitys indikoi sitä, että pidätämme jotain tunnetta emmekä siis ole yhteydessä todellisiin tunteisiimme.

Āsanaharjoituksessa olemme jatkuvasti tekemisissä prānan erilaisten ilmenemismuotojen kanssa, sillä jossain hetkessä meidän tulee tiivistää energiaamme ja jossain toisessa taas päästää se avautumaan ja kevenemään. Jos emme seuraa prānaamme, irtaannumme siitä. Tällöin hengityksestä tulee kokonaisuudesta erillinen tapahtuma ja se ryöstäytyy käsistämme. Parasta on, jos meillä on käytössämme kaikki prānan mahdolliset ilmenemismuodot, sillä silloin se yhdistyy jokaiseen liikkeeseemme tarkoituksenmukaisesti. 

Āsanaharjoitusta olisi tärkeää alusta asti opetella tekemään myös energiatasolla. Se tarkoittaa kehon energioiden säätämistä kulloiseenkin hetkeen sopivaksi. Yksinkertaisestakin asennosta voi tulla vaikea ja riskialtis, jos ei hengitystään sopeuta siihen. Mitä pidemmälle āsanoissa mennään, sitä antautuneempi sisäisen olotilan tulee olla. Jokaisella āsanalla on tietty energia muodon takana. Se energia on āsanan sisältämä viisaus.

Aina kun tunnemme hengästyvämme, voimme yrittää vapauttaa prānaa, jolloin myös pidätetty tunne tulee meille esiin. Voimme yrittää tutustua siihen vaikkapa energiailmentymänä, koska emootio on aina pohjimmiltaan energeettinen kokemus. Näin saamme todennäköisesti vapautettua tunne-energiaamme. Jos kuitenkin teemme harjoitusta urheiluhenkisesti, emme pääse tähän tunneyhteyteen eikä henkinen jäykkyys luultavasti tule āsanaharjoituksella vähenemään. 

A goal without a goal

As we all know as soon as we become aware of our ego we can watch it loosen its grip. Just to tighten it again. This is the way it goes also in a yoga practitioners’ life. The ego seems to disappear just to reappear in another moment.

But it’s pretty interesting that there are multiple possibilities to make the yoga practice serve totally the ego. You can compete, you can grow in the feeling of superiority or become self-centered. Your growth can be growth in desire to be happy, happier than others.

When yoga became commercialized it changed also people’s mindset about yoga. People are told they can improve themselves, they can become the best version of themselves and this is what the ego likes! It wants to be able to achieve, to profit and to see the results.

The real transformation doesn’t take place through any kind of exercice. It’s not by trying to change yourself you change. Sure you can force anything, but spiritually you remain the same, if you’re not listening to Life. For that you need to surrender. That’s called yoga.



Comme nous savons tous, par une prise de conscience par rapport à notre égo, nous  pouvons constater comment sa prise se desserre. Pour se resserrer encore dans un autre moment. C’est comme ça aussi pour les pratiquants de yoga. L’égo paraît disparaître et puis il ré-apparaît.

C’est tellement intéressant, qu’il y ait de multiples possibilités de soumettre le pratique de yoga totalement aux besoins de notre égo. La compétition, la comparaison, l’égo-centrisme. D’avoir pour but rien que son propre bonheur.

La commercialisation de l’enseignement de yoga a eu des répercussions sur la mentalité des gens concernant le yoga. Le yoga a été décrit comme quelque chose qui donne des résultats et qui nous perfectionne. Et c’est exactement ça qui plaît à l’égo: d‘atteindre des buts, de profiter et de voir des résultats.

La vraie transformation ne se passe pas comme ça. On ne change pas en faisant des exercices. On peut forcer le changement, mais dans cette force de l’égo, il n’y a pas de transformation spirituelle naturelle. Si on n’écoute pas la Vie, le yoga ne peut pas faire son travail en nous. Nous devons nous rendre et communier avec cette sagesse. C’est ça, le yoga.


Kuten kaikki tiedämme, riittää että tulemme tietoisiksi egostamme, ja voimme huomata, miten sen ote alkaa hellittää. Huomataksemme pian, miten ote sitten taas joissain tilanteissa tiukkeneekin. Näinhän se menee joogaharjoittelijoillakin. Ego väistyy ja ilmestyy pian taas uudelleen.

On monta mahdollisuutta laittaa joogaharjoituskin palvelemaan totaalisesti egon tarpeita. Kilpailla sillä, osoitella muille heidän heikkouksiaan ja tulla itsekeskeisemmäksi. Antaa oman onnellisuutensa nousta elämän tarkoitukseksi.

Kun kaupallisuus on asettunut joogatarjontaan, on se muuttanut myös ihmisten asennetta joogaan. Joogaa myydään sillä, että se tuo tasapainoa, antaa paremman elämän ja tekee meistä parhaita versioita itsestämme. Juuri se on egon ravintoa, voida päteä, kontrolloida ja saada tuloksia aikaan.

Todellinen muutos ei tapahdu harjoituksia toistamalla. Ponnistelemalla muutoksen aikaansaamiseksi, pysytään henkisesti samassa. Vain jos kuuntelemme Elämän viisautta, jooga voi korjata ja tuoda meitä tasapainoon. Jos antaudumme. Eli joogaamme.



Photo: Anne

The spirit of the asana

It’s often said that the Ashtanga yoga asana practice is a spiritual practice. Those who don’t know this practice might be astonished at this statement. Why something you do with your body is considered to be spiritual? Why isn’t physical just physical? What makes physical spiritual?

Firstly the asana practice can be only and totally physical. People who practice asanas as a sport or gymnastics might ignore yoga’s spiritual essence. They can come to a yoga class in a very excited mood. To their excitement they might add some expectation of being able to relax nicely. These practitioners start their practice from a state of disorder and fragmented energy. Everything is in movement. The mind, the emotions, the breathing, the energy and the body. Thanks to the concentration during the yoga class the energy might calm down a little and take the stress levels of the practitioner down. However after some time the same overall movement returns.

Secondly the asana practice has the power to guide the practitioner towards the spirituality. The difference between the two approaches lies at the starting point of the practice. Those who look for a stillpoint inside and start from that space are having a silent center from which they act and make their body move. This kind of practice is created around the stillness and harmony. The stillpoint organizes everything else accordingly. There will be a harmonious natural order on several levels after the practice.

Actually it’s very simple to move from a physical practice to a spiritual one. Before we start we need time to calm down the movement. With peacefulness we are connected to our essence and then whatever we do has a different quality. Our essence is alive.



La pratique des asanas dans le yoga ashtanga se veut spirituelle. En d’autres mots, les exercices physiques sont vus comme spirituels. Ceux qui ne connaissent pas cette pratique, pourraient être interloqués par le fait qu’une pratique faite avec le corps soit considéré comme spirituelle. Pourquoi le physique n’est pas tout simplement physique? Qu’est-ce qui rend une pratique physique spirituelle?

La pratique des asanas peut être totalement et purement physique. Ou bien, elle peut aussi guider le praticien vers la spiritualité. Qu’est-ce qui fait la différence, alors? C’est le point de départ.

Les gens qui pratiquent les asanas comme un sport ou bien comme de la gymnastique, ignorent probablement l’essence spirituelle du yoga. Ils peuvent arriver dans un cours de yoga dans un état plutôt excité. À cette excitation s’ajoutent peut-être des attentes vis-à-vis de la relaxation. Ces personnes commencent leur pratique à partir d’un désordre et d’un état énergétique fragmenté. Tout est en mouvement. Le mental, les émotions, la respiration, l’énergie et le corps. Grâce à la concentration pendant le cours, l’énergie peut se calmer un peu et le niveau de stress baisse. Après la pratique, pourtant, tout revient au point de départ.

Ceux, par contre, qui cherchent une quiétude à l’intérieur d’eux-mêmes, et font leur pratique dans cet espace, ont un centre silencieux à partir duquel les mouvements sont exécutés. Une pratique construite autour de la quiétude, est une création énergétique autour du silence et de l’harmonie. La quiétude organise tout le reste autour d’elle. Après la pratique, il y aura un ordre naturel plus harmonieux durable à tous les niveaux.

En fin de compte, il est très simple de transformer sa pratique physique en une pratique spirituelle. Nous avons besoin du temps pour calmer tout le mouvement avant la pratique. Avec la paix qui en résulte, nous sommes connectés à notre essence et nous donnons une autre qualité à tout ce que nous entreprenons. Notre esprit est littéralement vif.



Ashtangajoogan asanaharjoituksen kuulee usein luettavan henkisten harjoitusten joukkoon. Ajatus, että keholla tehtävät asiat voisivat olla henkisiä, voi ihmetyttää niitä, jotka eivät tunne tätä harjoitusta. Miksi fyysinen ei ole fyysistä? Mikä tekee fyysisestä henkistä?

Itse asiassa asanaharjoittelu voi olla totaalisen fyysistä. Keholla tehty harjoitus voi kuitenkin toimia myös oppaana henkisyyteen. Harjoittelun erot syntyvät jo sen alkuasetelmissa.

Ne, jotka harjoittelevat asanoita urheillen tai voimistellen, voivat olla täysin tietämättömiä joogan henkisestä ulottuvuudesta. He saattavat saapua joogatunnille intoa ja kiihtymystä täynnä. Innostuksensa lisäksi heillä voi olla odotuksia sen suhteen, että tunti laskee stressitasoja. He tekevät harjoituksensa jäsentymättömästä olotilasta ja sirpaloituneesta energiasta lähtien. Kaikki on liikkeessä. Mieli, tunteet, hengitys, energia ja keho. Keskittymistä vaativan joogatunnin aikana energia voi hieman rauhoittua ja osallistuja voi huomata olevansa vähemmän stressaantunut. Kuitenkin pian harjoituksen jälkeen, sama hektinen energia palaa takaisin.

Jotkut taas keskittyvät etsimään sisältään tyyneyttä ja lähtevät siitä liikkeelle. He ovat yhteydessä sismpänsä hiljaisuuteen, ja toimivat ja liikkuvat sen ohjaamina. Harjoitus, joka toteutuu tästä lähtökohdasta, rakentuu energeettisesti hiljaisuuden ja harmonian ympärille. Hiljainen keskus organisoi kaiken ympärillään olevan uudelleen ja muuntaa sen kaltaisekseen. Harjoituksen jälkeen ihmisellä on sisälläänkin luonnollinen harmonia.

Fyysisen harjoituksen muuttaminen henkiseksi on yksinkertaista. Ennen harjoitusta tarvitaan aikaa rauhoittaa kaikki liike itsessämme. Tästä syntyvä rauha sallii meille yhteyden ytimeemme, joka puolestaa tuo kaikkeen tekemiseemme erilaisen laadun. Henkemme on elävänä kaikessa, mitä teemme.