Lottery and Patañjali

Patañjali opens the second chapter of his Yoga Sūtra by speaking of kleśas, the causes of human suffering. Of all the kleśas Avidyā has the pivotal meaning. It’s about our capacity to discern what is real in us and what is not. As far as we haven’t realized it exists a difference between our real self and our mental creations, we are still far away from the stability and true happiness.

The journey in yoga is made to understand what is our essence and what is built around that essence. To be able to know the difference, we need to make other distinctions as well. Between what’s ephemeral and what’s eternal. Between what’s pure and what’s impure. In addition to that we need to understand the difference between pain and happiness.

How could we not know how to recognize the pain or identify the happiness? This is something I’m more and more interested in my personal life, because year after year I’ve had moments of revelation. I’ve seen the other side of my so called happiness and realized how it actually only covered my suffering.

The mind’s nature prevents us from seeing the reality. This is how it’s possible to take suffering for happiness even if it might sound crazy. This is reality for example in many human relationships which are based on mutual dependency or on some problem, like common addiction or any negative attitude. The bond is so strong, that we can’t detach ourselves from the other. Our mind names the bond: love. After having named something we have difficulties in seeing the situation from a different point of view.

My own experience I want to share is about lottery. I’ve never played a lot. Ten years ago I could pay once a month for a play. I remember the feeling and the state of mind. Hope and expectation. That’s what I thought then. Now I realize it was pure despair. The lottery is a good way to keep on going with the suffering.

Lottery brings a hope of gain, of a sudden change that would be relief and freedom. Every time you pay for the lottery ticket you live in ”hope”. We want relief, but we don’t see from what we want that. We perpetuate the problem by acting from the false hope. Some people even imagine what they would do if they won. This is how they lose their energy in an illusion. Illusion is despair.

By putting an end to this kind of behavior or habit we can see what we really want. We want happiness and relief, but we need to have the patience when we feel it’s not there yet. The lottery will keep us away from the happiness. I missed freedom and safety inside and I thought a couple of millions of euros would have given that to me. Actually, it would have made the situation worse. The first step towards the happiness is admitting you lack something real without knowing really what it is. The real search starts there.

LE LOTO ET PATAÑJALI

Patañjali ouvre le deuxième chapitre de Yoga Sūtra en parlant des kleśa, des facteurs augmentant la souffrance dans la vie. Avidyā en est le pivot. Il s’agit de comprendre ce qui est notre essence par rapport à ce qui est en dehors d’elle. Aussi longtemps que nous n’avons pas l’expérience de la différence entre notre vrai être et notre mental, nous sommes forcément loin de la stabilité et du vrai bonheur.

La pratique du yoga est là pour nous rendre capable de discerner notre essence de tout ce que nous avons construit autour. Afin de pouvoir le faire, nous devons pouvoir distinguer aussi l’éphémère de l’immortel. Le pure de l’impure. Et ce qui compte en plus, c’est de savoir la différence entre le bonheur et la souffrance.

Comment ne pas pouvoir dire ce qui est bonheur est ce qui ne l’est pas? On pourrait croire que c’est facile. Personnellement, ceci m’intéresse de plus en plus, car j’ai eu des moments de révélation sur mon ”bonheur”. J’ai pu voir comment j’avais vécu dans le bonheur qui, finalement, n’était que de la souffrance.

La nature de notre mental nous empêche de voir la réalité. Le mental prend la souffrance pour le bonheur, ce qui de premier abord, peut sembler absurde. Par exemple, dans les rapports humains, nous pouvons vivre dans les dépendances mutuelles, ou bien nos relations sont basées sur un problème, par exemple, une addiction ou une attitude négative communes. Le lien est tellement fort qu’il nous est difficile de nous détacher de l’autre. Notre mental donne un nom à ce lien: l’amour. Après l’avoir nommé ainsi, nous avons de grandes difficultés de voir les choses autrement.

Une expérience personnelle que je partage ici, c’est le loto. Je n’ai jamais été une joueuse de loto. Il y a dix ans, il m’arrivait de jouer au loto une fois par mois. Je me souviens de l’état dans lequel je me trouvais. Il y avait un espoir, une attente. C’est ce que je me disais. Maintenant, je vois le désespoir enrobé d’espoir. Ce genre d’espoir est une des façons de perpétuer la souffrance.

Le loto, c’est l’espoir de gagner, d’avoir un changement inattendu, un soulagement et une liberté. À chaque fois, qu’on joue au loto, on projette cet ”espoir”. En général, les gens espèrent un soulagement sans savoir quel est le problème derrière ce souhait. En agissant sur ce faux espoir, ils consolident le désespoir. Il y en a qui imaginent en plus tout ce qu’ils feraient, si jamais ils gagnaient. C’est comme ça, qu’on perd beaucoup d’énergie là où rien n’est vrai. Il y a l’illusion et le désespoir qui en émerge.

En mettant fin à des comportements ou habitudes de ce genre comme le loto, par exemple, nous nous voyons plus clairement. Nous distinguons la soif pour le bonheur et un besoin de soulagement, mais nous pouvons avoir la patience. Le loto veut dire continuer dans la souffrance. Moi, il me manquait quelque chose d’essentiel à l’intérieur de moi, comme la sécurité et la liberté, ce n’était pas quelques millions d’euros – qui aurait même pu empirer la situation. Admettre qu’il nous manque quelque chose sans savoir ce que c’est, est le premier pas vers le vrai bonheur. C’est le point de départ pour une vraie recherche.

IMG_0298

Lottoaminen ja Patañjali

Patañjali avaa Joogasutra-tekstin toisen luvun puhumalla kleśoista, tekijöistä, jotka lisäävät kärsimystä elämäämme. Avidyā on merkittävin kleśa. Käsite pitää sisällään erottelukyvyn sen suhteen, mikä on todellista minuuttamme ja mikä ei. Niin kauan, kun emme ole tiedostaneet todellisen olemuksemme ja mielen eroa, olemme kaukana tasapainosta ja onnellisuudesta.

Joogaharjoittelun merkitys on siinä, että opimme erottamaan todellisen minuutemme kaikesta, mitä sen ympärille on rakentunut. Jotta voisimme erottaa todellisen minuutemme mielemme luomasta minuudesta, meidän pitää osata nähdä myös, mikä on ohimenevää ja mikä pysyvää. Mikä puhdasta, mikä ei. Tärkeää on myös osata erottaa tuska onnesta.

Voi kuulostaa eriskummalliselta, että emme osaisi erottaa tuskaa ja onnea toisistaan. Tämä kiinnostaa minua omalla kohdallani vuosi vuodelta enemmän, koska hetkittäin minulle on paljastunut jotain onneni nurjasta puolesta. Olen tiedostanut, miten olen elänyt onnena jotain, joka onkin ollut kärsimystä.

Mielelle luonteenomaista on luoda oma todellisuus. Luulemme kärsimystä onneksi, mikä voi ensialkuun kuulostaa absurdilta. Näin on kuitenkin esimerkiksi ihmissuhteissa, jotka perustuvat keskinäiselle riippuvuudelle tai jollekin ongelmalle, kuten esimerkiksi yhteiselle riippuvuudelle tai jollekin negatiiviselle asenteelle. Side on niin voimakas, ettemme pääse irti toisesta ihmisestä. Mielemme antaa tuolle siteelle nimen rakkaus. Nimeämisen jälkeen meidän on vaikeaa enää nähdä asiaa toisin.

Omakohtaista kokemusta minulla on esimerkiksi lottoamisesta. En ole koskaan ollut mikään varsinainen lottoaja. Vielä kymmenen vuotta sitten saatoin kuitenkin kerran kuussa pistää loton vetämään. Muistan sen tunteen. Se oli toivoa ja kihelmöivää odotusta. Niin silloin luulin. Nyt tajuan sen olleen epätoivoa, jolla oli toivon ilmiasu. Tämänkaltainen toive on yksi varma tapa luoda ja ylläpitää kärsimystä.

Lottoamiseen liittyi toivo voitosta, äkillisestä muutoksesta, joka olisi helpotusta ja vapautta. Joka kerta, kun ihminen lottoaa, hän elää ”toivossa”. Joku toivoo elämäänsä oikeasti helpotusta, mutta ei näe ongelmaansa, vaan pitkittää sen olemassaoloa, kun toimii koko ajan harhaluulossaan. Jotkut vielä miettivät, mitä kaikkea tekisivät, jos voittaisivat lotossa. Näin energiaa menee paljon sinne, mikä on vain kuvitelmaa. Tällaisesta kuvitellusta maailmasta nousee lopulta epätoivo.

Lopettamalla lottoamisen näkee itsensä todellisemmassa valossa. Näkee ehkä saman janon onneen ja toivoo helpotusta, mutta voi kestää sen, että ei ole vielä siinä. Lottoamisen jatkaminen vain pitkittää kärsimystä. Minulta puuttui jotain todellista omasta sisimmästäni, kuten turvallisuuden ja vapauden tunne, eikä ne pari miljoonaa euroa, jotka olisivat vain voineet pahentaa tilannetta. Sen myöntäminen, että itseltä puuttuu jotain eikä tiedä edes mitä, on ensimmäinen askel onnea kohti. Siitä lähtee liikkeelle aito sisäinen löytöretki.

Photo by Anne (Sicily)

Advertisements

Life is right

For many years I’ve been amazed and often totally speechless in front of the German psychotherapist Bert Hellinger’s wisdom. I’ve been filled with strength, warmth and I’ve felt a deep connection with those inner itineraries he directs us towards. Hellinger speaks about individual as a part of a collective. He underlines the importance to belong to a family, the humanity and its history. Also the therapy he developed on this basis is built on our deepest feelings and the collective truth in regards to what’s wrong and what’s right. We can’t live our truth isolated from others, because we are part of a bigger whole, because other people have influence on us and we on them. They live in us, we live in them. Our happiness depends partly also on our understanding of our specific place in the collective.

All the spiritual traditions talk about personal growth as a human being and how to take other people into consideration. They also give light on our duties towards ourselves, but very rarely I’ve seen a master handle our right to carry our own life and even its tragedies as Hellinger does. It’s even an honor. Having the consciousness of this honor makes the dignity and self-respect raise in us. If you look superficially some of these principles that Bert Hellinger suggests on the healing of the collective and the individual it may seem that he recommends a cold or selfish behavior, but that’s not what he’s doing. I’m sure that if we can completely open ourselves to these situations, we can get to that deeper connection where the mind doesn’t have access and where the human truth resides.

These thoughts came up some days ago when a very close friend of mine shared her pain and I could feel it deep in my heart. I wanted to find something new to understand how to be in this kind of situation. Is there a way to help? When I opened my heart to listen more to the situation, I felt that the only thing left was my sensitive heart. It’s about taking in your heart what the other feels. It’s also having respect to other person’s life as it is. We can silent our heart to feel, even if we can’t change anything. Hellinger emphasizes honoring the other person’s life as it is. The other alternative comes to the picture when our ego wants to realize our vision. We know in our mind how someone’s life should go. When we can’t really meet another person in our heart, we try to find a way to escape by saying or doing something.  Maybe we compare to our own experiences and we give advice on that basis. We try to control someone else’s fate and suffering, even if everybody needs the right to go through his/her own suffering to understand more about life. We shouldn’t take away this possibility.

How great it is, when people can connect to what’s behind the suffering. When they see the greatness of life instead of the helplessness of the person. When you don’t take away this precious moment, but you share it. You show your respect toward other person’s life that often seems too big to the person in crises. You don’t choose to be against life, but for it. This way the other can try to reach it too.

If we are truthful, we don’t know how life “wants” express itself in the other person. We can’t save anybody from their lives. The biggest gift we can give is to accept the unique life we see. Even when the person him/herself still fights with the situation. We can’t say life is wrong. Life can’t be wrong. Some people lose a lot and suffer a lot more than others. Life goes as it goes and our duty is to grow with it and allow others to grow with their lives.

LA VIE A RAISON

Pendant des années, la sagesse du psychothérapeute allemand, Bert Hellinger, m’a éblouie et souvent m’a même ébranlée. Je me suis sentie connectée à ces itinéraires internes vers lesquels ils nous dirige et cette connection m’a remplie de paix. Hellinger parle de l’individu en tant que membre d’un collectif. Il met l’accent sur l’appartenance à une famille, à l’humanité et son histoire. La thérapie qu’il a développée sur cette base est construite sur nos sentiments les plus profonds et la vérité collective par rapport à ce qui est juste et ce qui ne l’est pas. Nous ne pouvons pas vivre notre vérité isolés des autres, étant donné que nous faisons partie d’un tout plus grand. Notre bonheur dépend partiellement de notre conscience à l’égard de notre place spécifique dans le collectif.

Toutes les traditions spirituelles parlent de l’évolution personnelle de l’être humain. Elles donnent de la lumière sur nos obligations vers nous-mêmes et vers les autres. Il est pourtant très rare d’entendre un maître parler de notre droit d’assumer notre propre vie et ses tragédies comme Hellinger le fait. Il parle même de l’honneur d’assumer sa vie. Lorsque nous comprenons cette honneur, cela nous donne une dignité naturelle et le respect évident pour notre vie. Si nous n’abordons que superficiellement les principes que Hellinger propose pour la guérison individuelle et collective, il peut nous sembler qu’il suggère un comportement froid ou égoïste, mais ce n’est pas le cas. Si nous nous ouvrons complètement à ce sujet, nous pouvons accéder à une connexion plus profonde où réside la vérité humaine que le mental n’arrive jamais à capter.

Suite à un moment, il y a quelques jours, où un être proche m’a fait part de sa peine, j’ai eu ces réflexions sur sa situation. Je voulais comprendre plus. Quelle est la meilleure façon d’être dans des moments pareils? Peut-on aider l’autre et comment? J’écoutais avec mon cœur et à la fin, tout ce qui restait comme réponse, c’était mon cœur présent et ouvert. Je pouvais sentir la peine de l’autre. Et je pouvais sentir un grand respect pour sa vie. Au lieu de changer quoi que ce soit concrètement, nous pouvons faire taire notre mental et écouter avec notre cœur. Hellinger parle de ça. Honorer la vie de l’autre telle qu’elle. L’autre alternative est de donner la place à notre égo qui veut réaliser notre vision mentale. Notre mental a souvent des réponses même en ce qui concerne la vies des autres. Et souvent, quand nous ne pouvons pas vraiment rencontrer la personne, nous voulons trouver un moyen d’échapper à la situation – soit en parlant soit en faisant quelque chose. Peut-être, comparons-nous la situation de l’autre à ce que nous avons vécu nous-mêmes et nous donnons des conseils à partir de notre vie. Nous essayons de contrôler le sort et la souffrance de l’autre, même si chacun devrait avoir le droit de vivre sa souffrance pour mieux comprendre sa vie.

Qu’est-ce que c’est beau, quand l’autre nous écoute en se connectant à ce qui est derrière la souffrance. Lorsqu’il/elle voit la grandeur de la vie au lieu de notre rétrécissement. Lorsque ce moment précieux ne nous est pas enlevé, mais partagé. Et lorsque notre vie, qui nous paraît parfois nous demander trop, est honorée et non jugée. La personne qui écoute se met du côté de la vie et pas contre elle et en faisant ainsi nous aide à accepter notre vie.

Si nous sommes vrais, nous ne pouvons pas savoir comment la vie “veut” s’exprimer par l’autre. Nous ne pouvons pas non plus sauver quelqu’un de sa propre vie. Le cadeau que nous pouvons faire, c’est d’accepter la vie unique que nous voyons devant nous. Même quand la personne elle-même lutte encore. Nous ne pouvons jamais dire que la vie ait tort. La vie ne peut pas avoir tort. Il y en a qui vivent des pertes et qui souffrent beaucoup plus que les autres. La vie va comme elle va et c’est notre devoir de grandir avec elle et aider les autres à grandir avec les leurs.

ELÄMÄ ON OIKEASSA

   Vuosikausia olen ollut haltioitunut ja usein aivan mykistynyt saksalaisen psykoterapeutin, Bert Hellingerin, viisauden edessä. Minut on täyttänyt voima, lämpö sekä yhteyden tunne niiden sisäisten reittien kanssa, joita kohti hän ihmisiä johdattaa. Hellinger puhuu ihmisestä osana kollektiivia. Osana omaa sukuaan ja sitten myös osana ihmiskuntaa ja sen historiaa. Myös hänen tältä pohjalta luomansa terapiamuoto lähtee meidän syvimmistä inhimillisistä tunnoistamme ja korostaa kollektiivista totuutta arvioitaessa mikä on oikein ja mikä väärin. Me emme voi elää totuuttamme yksin, koska olemme osa isompaa kokonaisuutta. Muut ihmiset vaikuttavat meissä ja me heissä. Muut elävät meissä ja me heissä. Oma onnellisuutemme riippuu osittain myös siitä ymmärrämmekö paikkamme kollektiivissa.

  Kaikissa henkisissä perinteissä puhutaan oman kasvumme ohessa aina myös siitä miten meidän tulee ottaa muita huomioon. Niissä valaistaan myös velvollisuuksiamme itseämme kohtaan, mutta aika harvoin olen nähnyt käsiteltävän sitä miten oman elämänsä ja siihen liittyvien tragedioiden kantaminen on myös oikeus ja suuri kunnia. Tästä puhuu Hellinger. Tämän oikeuden tiedostamisen myötä meissä herää omanarvontunto ja itsearvostus. Joskus jotkut näistä Hellingerin esiin tuomista sekä kollektiivia että yksilöä tervehdyttävistä asioista saattavat pinnalta katsottuna vaikuttaa siltä, että ihmisen pitäisi asennoitua kylmästi tai itsekkäästi joihinkin tilanteisiin, mutta siitä ei ole kyse. Uskon, että jos näihin asioihin paneutuu koko olemuksellaan, voi päästä siihen syvyyteen, jossa mieleltä salattu totuus ja rauha piilee.

   Nämä ajatukset nousivat itselleni pintaan, kun juuri äskettäin eräs minulle läheinen ihminen oli tuskallisessa elämäntilanteessa ja se tuntui sydämessäni syvällä. Jäin miettimään miten tämänkaltaisissa tilanteissa oikeasti voi auttaa ja voiko? Ja jos ei voi auttaa, mikä olisi paras tapa kohdata ahdingossa oleva ihminen? Kun itse menin niin pitkälle tässä kuin saatoin, tunsin, että ainoa todella aito asia mikä jää jäljelle, on se, että kuuntelee sydämellään. Ottaa sydämelleen toisen tunnot ja suostuu tuntemaan toisen tuskan. Voimme hiljentyä tuntemaan, vaikka emme voi muuttaa toisen elämää. Tähän kohtaan tulee minulla mieleen Hellingerin ajatus, että meidän tulee kanssaihmisinä antaa kunnioituksemme toisen elämälle sellaisena kuin se on. Toinen vaihtoehto on se, että ego astuu kuvaan mukaan ja näyttää vision siitä miten asiat menisivät parhain päin tai miten ihmisen elämän pitäisi tästä eteenpäin sujua. Kun emme pysty oikeasti kohtaamaan toista ihmistä, haluamme tehdä jotain. Annamme ohjeita omista kokemuksistamme käsin siihen suuntaan, joka meistä näyttää oikealta. Yritämme puuttua toisen kohtaloon ja kärsimykseen, vaikka jokaisella pitää olla oikeus myös oman kärsimyksensä kautta ymmärtää elämää. Emme saisi viedä keneltäkään tätä mahdollisuutta.

   Miten hienoa onkaan, kun joku osaa olla  vaikeissa tilanteissa kuuntelijana yhteydessä siihen mikä on kaiken takana. Näkee elämän ihmeellisyyden ihmisen avuttomuuden sijaan. Ei vie toiselta tällaista kallisarvoista hetkeä, vaan on siinä mukana. Jaksaa olla mukana kärsimyksen hetkissä ja osoittaa kunnioitustaan toisen elämää kohtaan, joka kriiseissä tuntuu ihmiselle kuin ihmiselle kohtuuttoman vaativalta. Ei siis valitse ihmisen puolta elämää vastaan, vaan elämän, jonne toinenkin voi kurottaa.

   Jos olemme totuudellisia, me emme voi tietää miten elämä “haluaa” toteutua toisen ihmisen kohdalla. Emmekä voi säästää ketään kohtaloltaan. Suurin lahja jonka voimme antaa, on se, että hyväksymme sen elämän, joka lähellämme toteutuu ainutlaatuisella tavalla. Myös silloin, kun ihminen itse vielä taistelee omaa elämäänsä vastaan. Elämä ei voi olla väärin. Jotkut ihmiset kokevat elämässään enemmän menetyksiä ja tuskaa kuin jotkut toiset. Elämä menee niin kuin menee ja meidän jokaisen tehtävä on kasvaa oman elämämme mittaiseksi ja antaa muidenkin kasvaa omien elämiensä mittaisiksi.

12377825_10205719096286011_4052795199915912538_o

Photo Mari Jannela