evening person

Nowadays I love going to bed early. And sometimes I even do. But almost all my life I’ve greatly disliked to go to sleep. It was relatively late I was interested in knowing why. Maybe the answer came with the practice of yoga. I realized how going to sleep symbolized death and reminded me about it, because it’s the moment we need to surrender and let go.

That realization didn’t change the antipathy towards the moment of going to bed, because I kept waking up in the middle of the night of the fear that I’m dying right now. I had nights terrors. I trembled, I felt awfully lonely. After the wakeful moment I often fell asleep again and then slept calmly: It was just a bad dream!

Psychologically I connected my fear of death to all those moments where my life had been under threat. I wanted to understand why all these flames of pain were still burning inside of me. The winner of all the fearful moments was the moment of my birth. Life was then struggling to save me for a long time and I think it left a mark in me. Most of my life I’ve felt that I can’t go forward, I can’t go back and nobody helps me to get somewhere. In a way I’ve felt I’ve been stuck to the first moments of my life. My whole physiology carried the memory of being almost asphyxiated.

Then I received mercy. In my nigtly moments, there was more space and consciousness. I watched vigilantly every cramp of anxiousness I felt. I imagined the organism I was back then trying to push its way into life. When I was getting somewhere where I thought the problem was – that there was on overwhelming feeling that I have no right to be born, another vision filled me.

As in my dream state I got into the bodiless feeling and when something woke me up, it was like a call to come back to my body. This reminded my whole being of the moment when my soul and my spirit had to take a form on. It had been actually worse before my birth, when the incarnation was taking place. Of course, I agree, it’s easier on this planet to have a form ūüėÄ . I realized that we can feel really fragile both ways when we are taking on a material form and also when the process starts to reverse and we return to the earth.

PLUT√ĒT DU SOIR

Aujourd’hui, j’aime bien aller t√īt au lit. Ce qui veut dire que je le fais m√™me parfois. Mais presque toute ma vie, j’ai eu une aversion pour me coucher t√īt. Et c’√©tait relativement tard que je me suis int√©ress√©e de savoir pourquoi. En fait, la r√©ponse venait un jour toute seule gr√Ęce √† la pratique du yoga. Je me suis rendu compte que le sommeil correspondait symboliquement √† la mort. Il s’agissait un l√Ęcher-prise total.

Cette prise de conscience n’a rien chang√© en ce qui concerne l’antipathie d’aller se coucher, car je continuais √† me r√©veiller au milieu de la nuit √† des terreurs nocturnes. J’avais peur de mourir sur le coup. Je tremblais et je me sentais atrocement seule. Apr√®s le r√©veil, je me rendormais souvent dans un sommeil plus doux et calme: ce n’√©tait qu’un mauvais r√™ve!

D’un point de vue psychologique, je voyais ma peur de la mort √™tre la cons√©quance de tous ces moments o√Ļ ma vie avait subi une menace de mort. Je voulais comprendre pourquoi les flammes de souffrance √† l’int√©rieur de moi ne cessait de foudroyer. Dans ma t√™te commen√ßait √† poindre une pens√©e, que c’√©tait le moment de ma naissance le moment le plus important, le plus d√©vastateur. L√†, la vie s’est battue pour moi pour un long moment. Cette lutte √©tait encore inscrite dans ma physiologie: mon syst√®me nerveux m’avait toujours communiqu√© un sentiment de ne pas pouvoir avancer ni reculer et qu’il n’y avait aucune aide nulle part. Mon syst√®me √©tait rest√© coinc√© dans les premiers moments de ma vie.

Ensuite, j’ai re√ßu la gr√Ęce. Aux moments de r√©veil dans la nuit, je pouvais rester plus pr√©sente et j’avais plus d’espace √† l’int√©rieur de moi pour √©couter ma souffrance. Je suivais chaque crampe d’angoisse et je m’identifiais √† un petit corps humain dont le cŇďur battait avec un stress monstrueux pour arriver √† la vie. Juste au moment o√Ļ je m’approchais de la solution, o√Ļ je me disais que le probl√®me √©tait que je sentais toujours n’avoir pas le droit d’exister, j’ai eu une autre vision subite.

Comme dans mon sommeil, je me trouvais dans un √©tat sans corps, le sursaut √©tait un appel pour revenir dans mon corps physique. Ceci m’a √©voqu√© les moments lorsque mon √Ęme et mon esprit ont d√Ľ prendre forme. J’ai compris que √ß’avait √©t√© encore pire avant ma naissance, quand l’incarnation a eu lieu. Bien s√Ľr, je comprends que maintenant, c’est plut√īt pratique ici sur cette plan√®te d’avoir un corps ūüėÄ . Je me dis que nous sommes tous fragiles √† ces moments-l√†, √† savoir au moment o√Ļ notre √™tre s’incarne, et aussi lorsque la forme mat√©rielle commence √† se d√©faire et notre corps va retourner √† la terre.

11402959_998254176874814_44954296694863874_n

ILTAIHMISI√Ą

Nykyään aikaisin nukkumaan meno tuntuu miellyttävältä. Siksi joskus jopa menen aikaisin nukkumaan. Vuosikymmenten ajan nukahtaminen oli todella vastenmielistä. Suhteellisen myöhään kiinnostuin ymmärtämään miksi. Tai ehkä ymmärrys tuli itsestään joogan myötä. Nukkumaanmeno on eräänlainen symbolinen kuolema. Nukahtamishetkellä meidän pitää antautua ja päästää irti.

Tästä ymmärryksestä huolimatta ahdistus nukkumaanmenoa kohtaan jatkui, koska heräilin öisin kauhuun. Totaaliseen pelkoon, että kuolen nyt. Koko kehoni vapisi ja olin lohduttoman yksinäinen. Heräämisen jälkeen saatoin kuitenkin nukahtaa rauhoittuneena: se olikin vain pahaa unta!

Psykologisesti yhdistelin kuolemanpelkoani kaikkiin kokemiini tilanteisiin, joissa elämäni oli ollut uhattuna. Yritin ymmärtää miksi sisälläni riehuivat vieläkin nuo tuskan liekit. Syntymäni nousi ehdottomaksi voittajaksi kaikkien muiden vastaavien hetkien joukosta. Silloin elämä oli kamppaillut minussa pitkään ja näen, että se jättikin leimansa minuun. Tuon taistelun jäljet olivat jättäneet tuntuvan muiston fysiologiaani. Suurimman osan elämästäni hermostoni on viestittänyt minulle, etten pääse eteen enkä taakse eikä apua tule mistään. Aivan kuin olisin tosiaan juuttunut elämäni alkupisteeseen ja jatkuvassa tukehtumistilassa.

Armo satoi päälleni, kun sain noihin yöllisiin hetkiin lisää tilaa ja tietoisuutta. Seurasin jokaista ahdistuksen kouristusta valppaana, eläydyin pieneksi ihmiskehoksi, jonka sydän pumppaa kaikella potentiaalillaan verta ja yrittää tehdä tietä elämään. Juuri kun luulin päässeeni ratkaisun lähteelle ja pelänneeni aina sitä, että en saa syntyä, mielessäni välähtikin toinen visio.

Unitilassa olin p√§√§st√§nyt irti kehosta ja kun sitten havahduin jostain syyst√§ ja her√§sin, se oli kuin kutsu palata kehoon. Se taas muistutti siit√§, kun sieluni ja henkeni ovat joutuneet ottamaan fyysisen muodon. Hirvitt√§v√§mp√§√§ olikin ollut kokemus siit√§, kun olin alkanut inkarnoitua. Onhan siit√§ muodosta nyt toki k√§yt√§nn√∂n hy√∂ty√§, kun olen t√§ll√§ planeetalla ūüėÄ . Tajuan, ett√§ aivan yht√§ haasteellinen kokemus on se, kun alamme saada ruumiillista muotoa kuin se, kun kehomme alkaa kaivata maaksi j√§lleen ja on aika luopua t√§m√§n el√§m√§n kodista.

Photo Catherine Chenu

Advertisements

1965

There was a time when I was thinking that in 1965 everything didn’t go perfectly for me. After having got to this world with the help of a suction cup I could spend eight weeks in my mother’s arms. After that my mother went back to work and I was “taken care” by a nanny. My mom would come to take me home in the evenings and I would have some bites and stings on my ears, on my nose and I was dirty in wet¬†diapers. Later my mother told me that every morning when we approached my nanny’s house, I started to scream my fear. She was wondering what was wrong.

Then I had another nanny. And another. The housewives who at that time took care of other people’s children, didn’t necessarly do that by vocation. During these months my anxiety and difficulties in breathing were getting so bad that my parents took me to the hospital for a thorough medical examination. I was hospitalized for a week at the age of four months. The medical crew told my parents not to come to see me during the examination period not to make me miss them every time they’d leave. My parents said goodbye to me and this moment gave my future life its colours. When my parents finally came to take me home, they found me tied up to my bed from my wrists. They were told it was the best way to make me fall asleep. I had to struggle in my distress and finally was so exhausted that I fell asleep.

In my teens¬†I sometimes asked myself why I was living continuously in¬†horrible fears. In the night I would wake up¬†my heart beating,¬†scared to death of a¬†cold touch of an unknown person who¬†would¬†give injections to me. Through my yoga practice I’ve been taken to the source of my fears. The information I had and the physical memories were connected at some moment and I could go through the whole spectrum of terror¬†and feel the flames of despair going through me. I was paralyzed, apathetic and enraged at the same time. It was like staring to my past without knowing what to do. I felt totally alone and helpless.

That was¬†a great start for life. As good as any start and probably much better than many others. I was given a package cointaining fear for loneliness and fear for people. ūüėÄ That’s why I didn’t enjoy life neither alone nor with others for decades. I was afraid. Afraid of people’s coldness, their empty eyes, gaunt faces. I had to take it, of course, like all of us. For me it went deep, it felt more personal and harrowing. I was also afraid to be left alone, to be abandoned. And I was.

But I also got a fire inside, love for¬†life¬†and faith in my¬†capacity to survive anything. I always understood that nobody could save me. Not my father, not my mother, nobody. Thirty years later I started to practice yoga and that was the way to the house of horrors and the way out of it. Now I feel blessed¬†and grateful whenever I’m alone and whenever I’m with other people.

1965

Il y a eu des moments dans ma vie o√Ļ j’ai pens√© que les choses auraient pu se passer mieux pour moi l’an 1965. Apr√©s √™tre arriv√©e dans ce monde par l’intervention d’une ventouse obst√©tricale, j’ai pu passer huit semaines dans les bras de ma maman. Apr√®s, comme ma m√®re devait retravailler, on m’a amen√©e chez une nounou.¬† Le soir, ma m√®re venant me chercher me retrouvait souvent dans un √©tat piteux: mordue dans le nez, dans l’oreille, mouill√©e dans les couches sales. Ma m√®re m’a racont√© plus tard que lorsque nous nous approchions la maison de ma nounou le matin, je commen√ßais √† hurler ma d√©tresse. Elle s’√©tait pos√© quelques questions.

Apr√®s, j’ai eu une autre nounou et encore une autre. Les femmes au foyer √† l’√©poque s’occupaient des enfants des autres sans en avoir vraiment la conviction. Durant ces mois mon anxi√©t√© et mes difficult√©s de respirer s’aggravaient tellement que mes parents, priv√©s du sommeil, m’ont amen√© dans un h√īpital pour faire des examens m√©dicaux sp√©ciaux. J’ai √©t√© hospitalis√©e pour une semaine √† l’√Ęge de quatre mois. Les m√©decins disaient √† mes parents de ne pas me rendre visite du tout pendant cette p√©riode pour qu’ils ne me manquent pas apr√®s chaque moment de retrouvailles. Mes parents me disaient donc au revoir et ma vie, √† ce moment-l√†, prenait une tournure qui allait influencer les ann√©es √† venir. Au bout d’une semaine mes parents sont venus me chercher et ils m’ont retrouv√© attach√©e¬† au lit par les poignets. On leur a appris que comme je me d√©battais dans mon angoisse, attach√©e fermement, je finissais par m’endormir.

√Ä l’adolescence, je me demandais souvent pourquoi je vivais des horreurs continuellement. Pourquoi dans la nuit, je me r√©veillais tout d’un coup avec mon coeur qui battait, effray√©e d’√™tre attrap√©e d’une main froide qui me fasse des piq√Ľres. Par ma pratique du yoga, j’ai pu aller jusqu’√† la racine de mes peurs. Avec l’information que j’avais et les souvenirs de mon corps, il y a eu une connection √† un moment donn√© et j’ai pu vivre tout le spectre d’√©motions de terreur et sentir les flammes de desespoir me br√Ľler √† l’int√©rieur. J’√©tais √† la fois paralys√©e, apathique et enrag√©e. C’√©tait comme si je fixais des yeux mon pass√© sans savoir quoi faire. Je me sentais absolument seule et d√©sempar√©e.

Vous voyez, j’ai eu un d√©but de vie g√©nial. Aussi g√©nial que n’importe quel autre d√©but ou m√™me meilleur que les d√©buts de vie de beaucoup. J’ai eu un paquet-cadeau qui contenait la peur de la solitude et la peur des autres. ūüėÄ C’est pour cela que pendant des d√©cennies je n’ai pas su comment vivre. J’avais peur de la froideur des gens, de leurs regards et leur gestes vides. J’ai v√©cu quand m√™me comme tout le monde, mais j’ai probablement pris les choses un peu plus personnellement et avec pas mal d’angoisse. J’avais √©galement la phobie d’abandon. J’ai √©t√© d√©laiss√©e.

Mais ce qui compte, c’est que j’avais eussi eu un √©norme feu √† l’int√©rieur, un amour pour la vie et la confiance¬†en mes capacit√©s de survivre √† tout dans la vie. J’avais compris d√®s le d√©but que personne ne pouvait me sauver. Ni mon p√®re, ni ma m√®re. Personne. Trente ans plus tard, j’ai commenc√© √† pratiquer le yoga. C’√©tait le moment o√Ļ j’entrais la maison hant√©e pour en sortir plusieurs ann√©es apr√®s. Aujourd’hui, je me sens reconnaissante que je sois seule ou en compagnie.

1965

Oli aika, jolloin ajattelin, ett√§ syntym√§vuonnani asiat eiv√§t omalta kannaltani edenneet parhaalla mahdollisella tavalla. Kun olin¬†imukupin avulla p√§√§ssyt t√§h√§n maailmaan sain olla √§itini hellitt√§v√§n√§ kahdeksan viikkoa. Sitten minut vietiin “hoitopaikkaan”, josta √§itini haki minut iltaisin hoitamattomana ja joskus purtuna korvasta, joskus nen√§st√§. Haisin likaisissa vaipoissani. √Ąitini on my√∂hemmin kertonut, ett√§ kun aamuvarhaisella l√§hestyimme t√§t√§ hoitopaikkaa, aloin r√§√§ky√§ h√§t√§√§ni. H√§n oli sit√§ v√§h√§n ihmetellyt.

No, sitten sain toisen hoitopaikan ja kolmannenkin. Kotiäideillä, jotka tuohon aikaan ottivat lapsia omiensa lomiin, ei ehkä suurta hoitoviettiä ollut. Näinä kuukausina hengenahdistukseni paheni siten, että unettomia öitä viettäneet vanhempani veivät minut lopulta sairaalaan perusteellisiin tutkimuksiin. Jäinkin  sitten viikoksi sairaalaan ollessani neljän kuukauden ikäinen. Silloin vannotettiin, että vauvaa ei saa tulla katsomaan. Näin vauvassa ei ikävä herää vanhempiansa kohtaan. Niinpä vanhempani sanoivat minulle näkemiin ja elämäni sai siitä oman väripalettinsa. Kun vanhempani sitten tulivat minua hakemaan, he löysivät minut ranteista köytettynä sänkyyni. He kysyivät syytä ja saivat tietää, että kun hengenahdistuksessani kieriskelen sängyssä tarpeeksi kauan voimatta kääntyä, nukahdan ponnisteluihini.

Ihmettelin kyllä jo nuorena tiettyjä kauhukuviani, jotka ilmenivät öisin. Saatoin herätä sydän pamppaillen pelkoon siitä, että joku riisuu minulta vaatteet kovakouraisesti ja pistää minuun piikkejä. Joogaharjoituksessa olen myöhemmin päässyt pelkojeni alkulähteille. Tieto ja hämärät kehomuistot yhdistyivät jossain vaiheessa ja sain kokea koko kauhujen kirjon, epätoivon lieskojen polttavat lyönnit lävitseni. Samalla kun olin aivan halvaantunut ja apaattinen, olin raivoissani. Ikään kuin tuijotin menneisyyteeni näitä kohtauksia elämästä tietämättä mitä tehdä. Ennen muuta olin äärettömän yksin.

Se oli hyv√§ alku t√§lle el√§m√§lle. Yht√§ hyv√§ kuin mik√§ tahansa muu ja luultavasti paljon parempi kuin moni muu. Sain paketin, joka sis√§lsi j√§yt√§v√§n pelon sek√§ yksin√§isyytt√§ ett√§ ihmisi√§ kohtaan. ūüėÄ Siksip√§ minulla ei moneen vuosikymmeneen ollut hyv√§ yksin eik√§ muiden l√§heisyydess√§. Pelk√§sin. Pelk√§sin ihmisten konemaisuutta, kylmi√§ katseita, kolkkoja eleit√§ ja olen t√§t√§ saanut kokea niin kuin kaikki muutkin. Olen kokenut sen kenties vain syvemmin,¬†henkil√∂kohtaisemmin ja raastavammin. Eniten pelk√§sin sit√§, ett√§ minut j√§tet√§√§n yksin. Tunsin itseni t√§ysin avuttomaksi.

Sain kuitenkin myös sisälleni valtavan roihun, rakkauden elämää kohtaan ja uskon omaan selviytymiskykyyni. Ymmärsin aina, että kukaan ei voi minua pelastaa. Ei isä, ei äiti, ei kukaan. Koska kukaan ei pelastanut piikeiltä, ikävältä, pelolta. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin aloitin joogan ja se osoitti minulle tien ensin sisään kauhulinnaan ja sitten sieltä pois. Nykyisin tunnen suurta onnea ja kiitollisuutta sekä yksinolosta että muiden seurasta.

vappurossi

Drawing by Vappu Rossi in Crowd, 2009, group portrait project. Charcoal on wall, Joensuu Art Museum. http://www.vappurossi.fi/25