Who’s there?

I continue to bring forth the parallels between Ashtanga yoga and Biodynamic Cranio-sacral therapy to give you an idea how the principles of the latter approach can help the yoga practitioner and any yoga teacher to deepen their understanding of the importance of neutrality and presence.

Not so long ago I was giving a biodynamic session and as in almost all the cases, in the beginning I felt my client a little hesitant before she gradually settled completely. Even if I don’t know what she was thinking or what was her nerveous system preoccupied with, I had a feeling that her mind was trying to get hold on something and it was also trying to make a connection with my mind. As I was in a neutral state, my mind didn’t communicate with hers and so the settling began to deepen in both of us.

The mind is always interested in a personality, because a personality can be analysed and it thus gives the mind a support to exist and to go on. The most often what we feel with people is a personality. And then the mind and the nerveous system together decide whether they rely on this personality. But sometimes you meet someone without a personality and that freaks you out. In a good way, of course.

Back to the session I mentioned…it led later to the emergence of a memory of a remarkable experience I had with one student in a biodynamic training. To start the session he posed his hands around my head. My mind started to wander, trying to get a feeling about what was he thinking. And what was he thinking of me. What was his attitude and what was his intention? Even if I explicitly knew that he didn’t have any agenda at all except that of being present. He was in a neutral state. My mind went on just a little bit, but very soon, got tired. My nerveous system relaxed and the healing started.

This man was Pierre-Michel Trémeau, also known as Moine Gojo (Monk Gojo), a French teacher of the non-dualistic approach. And precisely because there was no person to be found, what I could feel was a presence. And this presence was love. My mind was looking for something it was used to find, some kind of friction or an information about the other’s mind moving. Finally everything melted in a unity. Did my mind find somebody, it would have been an energetic exchange between two persons, two egos. Even if the ego of the practitioner could be very kind, soft and benevolent, it would be an ego which would stop the client to go to the non-duality state.

What has this to do with the teaching of Ashtanga yoga? Well, even if the Ashtanga yoga teachers nowadays are not physically necessarily so violent as they used to be and they don’t force the bodies of the students, there’s often another kind of invisible violence. It means that even if on the mental and emotional level, the teacher and the student agree for example that they try to make the student “get a posture” or “succeed” in some posture and they are unanimous on everything, but if the teacher comes to the student’s space (mental, energetical, physical) without a deeper understanding of the nervous system of the student, nothing good can really come out of it.

The nervous system remains alert as long as one person is on the ego level – whether it’s the student (/client) or the teacher (/therapist). Only when the teacher is really present and in a neutral state and thus has a beneficial effect on the nervous system of the student, only then the student’s body melts and the mind surrenders. Then also the asanas are received by the body in total confidence. And when this happens, the asanas heal.

The most important quality of any yoga teacher is the presence. To become a yoga teacher you cultivate the art of presence. Which doesn’t mean to be present, but to be presence.

Y’A QUELQU’UN? NON? TANT MIEUX.

Je continue à mettre en parallèle le yoga ashtanga et la biodynamique crânio-sacrée pour vous donner une idée sur comment les principes de cette approche thérapeutique peuvent aider un pratiquant du yoga ou un enseignant de yoga à approfondir sa compréhension de l’importance de deux élements, le neutre et la présence.

Il n’y a pas si longtemps, j’ai donné une séance biodynamique à une femme et comme dans la plupart des cas, je sentais ma cliente hésitante avant sa dépose graduelle et complète. Même si je ne savais pas à quoi elle pensait ou par quoi son système nerveux était préoccupé, j’avais le sentiment que son mental cherchait un appui et ainsi essayait de se connecter avec le mien. Comme j’étais dans un état neutre, mon mental ne communiquait pas avec le sien et pour cette raison, la dépose commençait à s’approfondir en nous deux.

Le mental s’intéresse toujours à la personnalité de l’autre, parce que la personnalité peut être analysée et par là elle offre un soutien pour le mental pour lui permettre d’exister et de continuer sa course. Ce que nous sentons chez l’autre le plus souvent, c’est la personnalité. Et puis, le mental et le système nerveux ensemble évaluent s’ils peuvent compter sur cette personnalité ou non. Parfois, il est possible de rencontrer quelqu’un sans personnalité et c’est là qu’on perd ses repères – dans le bon sens, bien entendu.

Cette séance avec ses nuances mentionnée plus haut m’a évoqué un moment remarquable avec un élève dans une formation de biodynamique crânio-sacrée. Dans une séance, cet élève a posé ses mains autour de ma tête. Mon mental commençait à s’agiter pour savoir ce qu’il pensait. Ce qu’il pensait de moi, ce qu’il pensait faire. Quelle était son attitude et quelle était son intention? Tout ça bien que j’aie explicitement su qu’il était sans intention – sans compter celle d’être présent. Il était neutre. Mon mental continuait à chercher encore un peu, mais au bout d’un moment, il s’est fatigué, puis il a lâché. Mon système nerveux se détendait et le processus de guérison s’est mis en place.

Cet élève était Pierre-Michel Trémeau, dit Moine Gojo, un enseignant en approche de la non-dualité. Et justement, comme il n’y avait personne dedans, il n’y avait qu’une présence. Et cette presence était de l’amour. Mon esprit a cherché en vain ce qu’il pensait y trouver et finalement tout a fondu dans une unité. Si mon mental avait trouvé quelqu’un, ça aurait fait place à une communication énergétique entre deux personnes, entre deux égos. L’égo du praticien a beau être très gentil et doux, ça reste tout de même un égo, qui empêcherait le patient s’immerger dans la non-dualité.

Qu’est-ce que ça a à voir avec l’enseignement du yoga ashtanga? Même si aujourd’hui, les enseignants du yoga ashtanga ne sont plus nécessairement si violents qu’ils étaient avant et même s’ils ne forcent pas les corps de leurs élèves, il y a très souvent une autre sorte de violence invisible. Par là, je veux dire que lorsque l’élève est d’accord avec l’enseignant pour qu’il/elle l’aide à “faire” une posture ou même à “réussir” une posture, et qu’il y a une unanimité sur tout, si l’enseignant manque de la conscience en entrant dans l’espace (mental, énergétique ou physique) de l’élève sans se soucier du système nerveux de l’élève, rien de bon n’émane de ça.

Le système nerveux maintient son état d’alerte tant qu’il y a un égo – que ce soit celui de l’élève (/du patient) ou celui de l’enseignant (/du thérapeute). Ce n’est que lorsque l’enseignant se trouve vraiment dans un état neutre qui met l’élève à l’aise, que le corps de l’élève fond et son mental se relâche. C’est là que le corps confident reçoit les asanas et c’est là que les asanas guérissent.

La qualité la plus importante d’un enseignant de yoga, c’est la Présence. Pour devenir un enseignant de yoga, on cultive l’art de la présence. Ce qui ne veut pas dire être présent(e), mais être présence.

KUKA SIELLÄ?

Tuon jälleen esille ashtangajoogan ja biodynaamisen kraniosakraaliterapian yhtymäkohtia näyttääkseni miten jälkimmäisen lähestymistavan periaatteet voivat auttaa joogaajaa ja joogaohjaajaa syventämään ymmärrystään neutraalin tilan ja läsnäolon merkityksestä.

Jokin aika sitten annoin biodynaamisen hoidon eräälle naiselle ja kuten melkein aina, hoidon alussa hoidettava oli hieman levoton kunnes sitten asteittain rauhoittui kokonaan. Vaikka en voikaan tietää, mitä hän ajatteli tai minkä vuoksi hänen hermostonsa oli kierroksilla, tunsin, että hänen mielensä yritti löytää jotain tukikohtaa ja yhteyden minun mieleni kanssa. Koska itse olin tuossa hetkessä neutraalissa tilassa, ei mieleni kommunikoinut hoidettavan mielen kanssa ja näin me molemmat lähdimme laskeutumaan syvempään olotilaan.

Mieli kiinnostuu aina toisen ihmisen persoonallisuudesta ja se tuntee olonsa turvalliseksi löytäessään sen, koska persoonallisuutta se voi analysoida ja sitä se myös tarvitsee voidakseen jatkaa juoksuaan. Yleensä tunnistammekin ihmisestä ensimmäisenä persoonallisuuden ja sitten mielemme ja hermostomme päättävät yhdessä, voimmeko luottaa siihen vai emme. Joskus voi tulla eteen tilaisuus, että kohtaamme ihmisen ilman persoonallisuuden painolastia ja siitäkös mielemme järkkyy – hyvässä mielessä tietenkin.

Myöhemmin tuo edellä mainittu hoitotilanne nosti minulle muiston erityisestä hetkestä, jonka koin biodynaamisessa kraniosakraaliterapiakoulutuksessa erään oppilaan kanssa. Hoitosession alussa hän asetti kätensä pääni ympärille. Mieleni alkoi vaellella ja kehittää kysymyksiä, kuten mitä hän ajatteli. Mitä hän ajatteli minusta? Mikä oli hänen suhtautumisensa ja mitkä aikeensa? Siitäkin huolimatta, että yksiselitteisesti tiesin, ettei hänellä ollut mitään agendaa. Hän oli yksinkertaisesti neutraalissa tilassa. Mieleni jatkoi omia ratojaan vielä hetken, mutta pian väsyi. Hermostoni rentoutui ja hoito saattoi alkaa.

Tuo mies oli Pierre-Michel Trémeau, joka tunnetaan paremmin nimellä Moine Gojo (Munkki Gojo), ranskalainen non-dualistisen lähestymistavan opettaja. Koska mieleni ei voinut löytää ketään, se tunsi läsnäolon. Tuo läsnäolo oli rakkautta. Mieleni oli turhaan etsinyt sitä, mitä se halusi löytää ja lopulta kaikki suli ykseyteen. Jos mieleni olisi löytänyt jonkun, olisi se tarkoittanut kahden ihmisen, kahden egon välistä energeettistä vuoropuhelua. Hoitajan ego voi olla lempeä ja pehmeä, mutta silti se on ego, joka estää hoidettavan siirtymisen non-dualistiseen tilaan.

Mitä tällä on tekemistä ashtangajoogan opettamisen kanssa? Vaikka tänä päivänä ashtangajoogaopettajat eivät välttämättä ole enää niin väkivaltaisia kuin mitä olivat vuosikymmenten ajan, eivätkä he siis pakota oppilaiden kehoja asentoihin, niin vieläkin on monesti erotettavissa toisenlainen näkymätön väkivalta.Tällä tarkoitan sitä, kun oppilas on esimerkiksi samoilla linjoilla opettajan kanssa, että opettaja auttaa “tekemään” asanan tai auttaa “onnistumaan” siinä, ja molemmat ovat täysin yksimielisiä tilanteesta, niin jos opettajalla ei ole tietoisuutta siitä, miten hän tulee oppilaan (henkiseen, energeettiseen ja fyysiseen) tilaan eli jättää oppilaan hermoston tilan huomioimatta, mitään kestävää hyvää ei tilanteesta synny.

Hermosto pysyy valmiustilassa niin kauan kuin se tunnistaa egon lähellään – oli se sitten oppilaan (/terapia-asiakkaan) tai opettajan (/terapeutin). Ainoastaan sitten kun opettaja on aidosti neutraalissa tilassa ja siten saa oppilaan hermoston rennoksi, oppilaan keho sulaa ja mieli antautuu. Tällainen luottavainen keho ottaa vastaan asanat ja vasta silloin asanat osallistuvat paranemisprosessiin.

Joogaopettajan tärkein ominaisuus onkin läsnäolo. Jos haluaa joogaopettajaksi, on syytä jalostaa nimenomaan tätä taitoa. Ei niinkään sitä, että on läsnä, vaan sitä, että muuttuu läsnäoloksi.

Faces of curiosity

Is curiosity a virtue? Or a vice? When we see children who are curious to learn about life, it feels good. Life force is expanding. They are satisfying their need to understand life by exploring everything. If we all could only keep our life energy such that it would go on on exploring new fields in life! 

Some curiosities feel good, some don’t. There’s inevitably a difference in the curiosities and what makes the difference is the place the question arises from. Is it from the mind or is it from the heart? 

For example, there’s this kind of curiosity that doesn’t feel good. You know when somebody asks you about you, your private life. You can feel the question comes from the mind’s curiosity to know more, to evaluate and to control. It’s not good-heartedly asked to create more connection.

Some people ask you many questions, but they don’t listen. They ask the next question before you’ve finished answering. Their mind is constructing a story and they impatiently want to fill it up. Whereas people who ask you questions from their heart, they really hear you. They can feel you. You can feel them. A mentally curious person is actually not present. 

LES DEUX FACES DE LA CURIOSITÉ

Est-ce que la curiosité est une qualité ou bien est-ce un vice? Quand on observe les enfants et leur curiosité qui les fait apprendre de nouvelles choses dans la vie, on est remplis de bonheur. Leur force vitale est en expansion. Les enfants satisfont leur besoin de comprendre la vie en explorant tout. Si seulement nous pouvions maintenir notre force vitale telle qu’elle continue à explorer la vie dans toutes ses dimensions!

Il y a des curiosités qui nous plaisent et il y en a qui nous blessent. Il y a une différence claire par rapport à l’endroit où naît la curiosité. Est-ce dans le mental ou dans le cœur?

Il existe une sorte de curiosité qu’on n’aime pas. Vous savez, par exemple, quand quelqu’un vous pose des questions, sur vous, ou sur votre vie privée. Vous sentez immédiatement si la question émerge d’une curiosité mentale qui veut savoir, évaluer et contrôler. Et là, il n’y pas de bienveillance qui renforcerait la connexion entre les deux personnes.

Du point de vue de la méditation, il y a un autre trait dans la curiosité à l’égard duquel nous devrions être conscients. Le mental est curieux, parce qu’il lui est difficile d’être ici et maintenant. Le mental a du mal à rester présent. Il veut aller à l’avant. 

C’est pour ça que certaines personnes nous posent plein de questions sans jamais écouter les réponses. Ils posent la question suivante avant d’avoir entendu la réponse à la question précédente. Leur mental est en train de construire une histoire qu’ils veulent impatiemment compléter. Tandis que ceux qui posent des questions à partir de leur cœur, entendent ce que vous dites. Ils sentent ce que vous dites. Vous sentez leur présence. Une personne avec la curiosité mentale n’est pas présente.

UTELIAISUUDEN KAHDET KASVOT

Onko uteliaisuus hyve vai pahe? Kun seuraamme lapsia ja heidän uteliaisuuttaan elämää kohtaan, se tuntuu hyvälle. Elämänvoima laajenee. Lapset tyydyttävät tarvettaan ymmärtää elämää tutkimalla ihan kaikkea. Kunpa voisimmekin pitää oman elämänvoimamme sellaisena, että se jatkaa tutkimusmatkaansa kaikille elämän alueille! 

Jotkut uteliaisuudet tuntuvat hyvälle ja jotkut eivät. On olemassa selkeästi ero siinä, mistä kohdasta uteliaisuus nousee. Lähteeko se mielestä vai sydämestä?

On olemassa sellaista uteliaisuutta, joka ei tunnu hyvältä. Tiedäthän, esimerkiksi, kun joku kysyy sinulta jotain itseesi liittyvää, ehkä jopa jotain yksityisasioitasi. Tunnet heti onko kysymys kysytty mielen uteliaisuudesta tietää, arvioida ja kontrolloida. Sillä hyväsydämisesti kysytty kysymys vahvistaa ihmisten välistä yhteyttä tuntuvasti.

Meditaation näkökulmasta utelliaisuuteen liittyy myös toinen piirre, josta on tärkeä olla tietoinen. Mieli on utelias, koska sen on vaikeaa olla tässä ja nyt. Se ei voi pysyä paikallaan. Se haluaa eteenpäin. 

Siksipä jotkut ihmiset kysyvät meiltä monia kysymyksiä kuuntelematta kuitenkaan vastauksia. He kysyvät seuraavan kysymyksen ennen kuin olemme vastanneet edelliseen. Heidän mielensä on rakentamassa tarinaa, jonka he haluavat kärsimättömästi täydentää. Kun taas ne ihmiset, jotka kysyvät jotain sydämestään lähtien, todella kuulevat mitä sanot. He tuntevat mitä sanot. Sinä tunnet heidän läsnäolonsa. Mieleltään utelias ihminen onkin harvoin läsnä. 

Presence in growth

When we talk about presence in yoga context, we usually refer to the state of an individual in regard to himself/herself. Some people call presence the state in which there are no thoughts. But even when the mind is not filled with thoughts, the feeling can be scattered and the presence weak, because everything in us influences the quality of our presence. For example if the breathing is affected or if the body experiences something that makes it restless, it makes the presence superficial, if not impossible. We feel a deep presence only when our body doesn’t ask for anything and when it’s settled in peace.

If we consider the presence in a larger context, we need to step out of the bubble of the meditator. For a yoga practitioner it’s not enough that the body, the breathing and the mind are here and now, when (s)he’s alone, because life is interaction with others. That’s why our task is to open our heart to a life that is being present with people. The fruits of the yoga practice can be seen in change of the quality of our presence in communication and interaction with others.

How well can we be present for the other? Do we know how to listen to the other and do we feel with our body what’s going on in the other? Are we only giving our mental attention or are we interacting with the body too? If we are only mentally present, it usually means self-centeredness and prejudicedness in the interaction. 

The first step is to come to the authentic state of presence with the other. And usually when the communication is fluid we can easily be present for the other. But are we able to be present and to meet with the other also when the interaction has some disturbances? Can we still be present when we have difficult and challenging feelings? If we can, that’s one level ahead in presence again.

But we might have a strategy to handle the situations. We might turn our back, we might escape, hide, attack, lye. Or we talk behind someone’s back or do something that helps us not to face the situation – and not to grow. Our emotions can be so overwhelming in the body that they disturb our thinking and prevent us from being present.

After the research on oneself, the most meaningful growth happens with other people in normal life. In the human relations the maturity is measured with the real presence in all situations. The real presence means no strategies at all. It means living your own feelings that emerge and taking responsibility for them. The responsibility means using any emotional energy for your growth in love.

PRÉSENCE EN CROISSANCE 

Quand nous parlons de présence dans le contexte du yoga, nous référons en général à l’état d’un individu par rapport à lui/elle-même. Il y en a qui nomment ’présence’ l’état où il n’y a pas de pensées. Mais même quand le mental est limpide, l’état général peut être dispersé et la présence faible. Tout ce qui se passe en nous, influence la qualité de notre présence. Par exemple, si la respiration est affectée ou si le corps physique ressent quelque chose qui l’agite, ça rend la présence superficielle, sinon impossible. Nous n’avons une présence ancrée que quand le corps laisse tomber ses exigences et se dépose.

Si l’on considère la présence dans un contexte plus large, nous devons sortir de notre monde de méditateur limité à nous-mêmes. Pour un praticien de yoga, la présence du corps, de la respiration et du mental solitaire n’est pas suffisante, car la vie est interaction avec les autres. Dans la perspective de grandir, notre tâche spirituelle est d’ouvrir notre cœur à la rencontre avec les autres. Nous pouvons voir les fruits de notre pratique du yoga dans le changement de la qualité de notre présence dans la communication et dans l’interaction avec les autres.

Pouvons-nous être présents pour l’autre? Savons-nous comment l’écouter et sentons-nous avec notre corps physique ce qui se passe chez l’autre? Si notre interaction veut dire uniquement l’attention mentale et pas celle du corps aussi, ça peut vouloir dire que notre égocentrisme et nos préjugés vont dominer l’interaction.

Le premier pas vers la croissance en présence est un état authentique avec quelqu’un d’autre. Normalement, lorsque la communication est fluide, nous pouvons rester présents pour l’autre. Mais la vraie question est pouvons-nous être présents et pouvons-nous rencontrer l’autre aussi quand l’interaction a des perturbations? Quand nous avons des sentiments difficiles? Si nous pouvons faire face à la situation à ce moment-là aussi, nous avons monté d’un grade dans l’échelle de la présence.

Mais peut-être avons-nous des plans d’action ou des stratégies pour ne pas faire face! Nous pouvons éventuellement tourner le dos, nous échapper, nier, attaquer, mentir. Nous pouvons parler derrière le dos de quelqu’un ou trouver un moyen pour ne pas être là – et pour ne pas grandir. Nous sommes parfois tellement submergés par nos émotions que nous sommes incapables de penser clairement et ceci nous empêche d’être présents.

En tant que praticien de yoga, nous faisons de la recherche sur nous-mêmes, mais la croissance la plus significative se produit toujours dans la vie de tous les jours et par rapport à l’autre. Dans les relations humaines, la maturité est mesurée par la vraie présence dans toute situation. La vraie présence veut dire aucune stratégie. Et cela veut dire vivre les émotions qui émergent quand elles émergent et en prendre la responsabilité. La responsabilité, quant à elle, se traduit par la volonté de se servir de cette énergie émotionnelle pour grandir en amour. 

KASVUA LÄSNÄOLOSSA

Joogayhteyksissä läsnäolosta puhuttaessa viitataan yleensä yksilön olotilaan suhteessa häneen itseensä. Jotkut kutsuvat läsnäoloksi tilaa, jossa mieli on hiljentynyt. Kuitenkin vaikka mieli olisi ajatukseton, olo voi olla ristiriitainen. Läsnäolon laatuun kun vaikuttaa kaikki, mitä meissä on. Jos esimerkiksi hengitys tai keho aistivat tai kokevat jotain sellaista, mikä saa ne levottomiksi, tekevät ne läsnäolosta pinnallisen, ellei mahdottoman. Ihminen tuntee syvää läsnäoloa vasta, kun kehokin on ilman vaateita ja se on asettunut rauhaan. 

Joogan harjoittajalle sekään ei oikeastaan riitä, että keho, hengitys ja mieli ovat tässä ja nyt avoimina ja paineettomina, sillä elämä on vuorovaikutusta. Kun mietitään, mitä läsnäolo laajemmin ottaen on, meidän täytyykin avautua ulos omasta meditaatiokuplastamme, jossa olemme vastatusten ainoastaan itsemme kanssa. Meditoijan tehtävä onkin avautua kasvussaan elämälle, joka on kohtaamisia ihmisten kanssa. Joogaharjoittelun hedelmät näkyvätkin laadullisessa muutoksessa kommunikaatiossa ja laajemminkin vuorovaikutuksessa.

Kuinka hyvin voimme olla läsnä toiselle? Kuuntelemmeko toista ihmistä ja tunnemmeko hänestä asioita myös kehollamme? Jos nimittäin annamme toiselle ainoastaan mielemme huomion, on hyvin todennäköistä, että itsekeskeisyytemme ja ennakkoluuloisuutemme tulevat esteeksi todelliselle vuorovaikutukselle. Ensimmäinen askel onkin olla autenttisesti läsnä toiselle. Kommunikaation sujuessa tässä ei yleensä ole suurta vaikeutta. Mutta kysymys kuuluukin, voimmeko olla läsnä ja kohdata toisen ihmisen silloinkin, kun vuorovaikutuksessa on häiriöitä? Tai kun meillä on vaikeita tunteita? Jos voimme, olemme saavuttaneet jotain merkittävää kehitystä läsnäolossamme.

Meillä voi myös olla omia strategioita, joilla selviämme erilaisista tilanteista. Käännämme ehkä selkämme, pakenemme, piiloudumme, hyökkäämme, valehtelemme. Puhummeko selän takana? Teemmekö jotain, jolla voimme olla kohtaamatta itsemme ja jolla siten menetämme kasvun mahdollisuuden? Joskushan tunteet ovat niin ylitsepursuavia, että selkeä ajattelu on mahdotonta ja tunteiden valtaama keho estää ihmistä olemasta läsnä.

Itsetutkiskelun jälkeen merkittävin kasvu ihmisenä tapahtuu suhteessa muihin ihmisiin. Ihmisen kypsyyttä mitataan aidolla läsnäololla kaikissa tilanteissa. Aito läsnäolo tarkoittaa toimimista ilman strategioita. Se edellyttää, että elämme ne tunteet, jotka ovat tässä ja nyt ja otamme niistä vastuun. Vastuun ottaminen taas tarkoittaa sitä, että käytämme emotionaalisen energian kasvuumme rakkaudessa. 

Photo by Anne

A non-yoga teacher

I teach yoga since 1996 and through all these years I’ve called myself a yoga teacher – after all. I say “after all”, because in the ashtanga yoga community there’s a popular thought that a yoga practitioner should be humble and to be humble (s)he needs to be a student forever. And when you are a student you can’t be a teacher. Even if you teach yoga, you need to call yourself a student.

Despite all kind of points of view common in ashtanga yoga world I decided some years ago to keep calling myself a yoga teacher. It was a question of practicality with my students. Would I say in my workshops that I’m a yoga student and never call me a teacher?!

And then life went on and made things change as it always does. Two years ago the Sacral Yoga saw the light in my heart and my teacherhood needed to be given another thought. As I was free to teach not caring about others ideas on how yoga should be taught or how I should call myself, I was free. That freedom meant a lot to the moments in my yoga groups.

I didn’t teach anything anymore. I was present. The teaching appeared. Not necessarily through my mouth, but it came to those moments. There was neither a teacher nor students any more. Love was present. It was love that was teaching us all. Today I can declare to be a non-yoga teacher. Now I am.

NON-ENSEIGNANTE

J’enseigne le yoga depuis 1996 et toutes ces années je me suis donné le nom d’enseignante de yoga – malgré tout. Je dis “malgré tout”, car dans le monde du yoga ashtanga, une idée s’est largement répendue: un pratiquant de yoga doit être humble, il/elle peut l’être uniquement en restant éternellement élève. Et puisqu’il/elle est élève, il/elle n’a pas le droit de s’élèver dans le statut d’un enseignant.

Il y a quelques années, j’ai pris la décision de continuer me présenter comme enseignante de yoga malgré toutes sortes de petites pressions. C’était une question de confort aussi. Je ne voulais pas compliquer la vie de mes élèves en ne parlant de moi qu’en tant qu’élève. Aurais-je dû leur dire “Ne m’appelez surtout pas une enseignante!”?

Mais la vie fait que tout change. Lorsque, il y a deux ans, le yoga sacral est né dans mon cœur, mon enseignement avait besoin d’ être revu par moi-même. Le fait d’être libre par rapport à ce que quelqu’un d’autre pensait de mon enseignement du yoga et comment j’étais censé m’appeler, faisait que j’étais tout simplement libre.

Cette liberté a transformé les moments où j’enseignais. Je n’enseignais plus rien! J’étais présente. L’enseignement arrivait je ne sais d’où. Pas forcément par moi, mais il était là. Il n’y avait plus d’enseignant ni d’élèves. L’amour était présent, et c’est l’amour qui enseignait tout le monde. Maintenant je peux me déclarer avec joie être une personne non-enseignante. Désormais, je suis.

EPÄOPETTAJA

Olen opettanut joogaa vuodesta 1996 ja pitänyt itseäni kaikki nämä vuodet joogaopettajana – kaikesta huolimatta. Sanon “kaikesta huolimatta”, sillä ashtangajoogapiireissä on ollut vallalla sellainen ajatus, että koska joogaavan ihmisen pitää olla nöyrä, hän voi olla sitä vain olemalla ikuinen oppilas. Ja koska hän on oppilas, hän ei saa nostaa missään tilanteessa itseään opettajan asemaan. Vaikka siis opettaisi joogaa, pitää kutsua itseään oppilaaksi.

Päätin kuitenkin joskus vuosia sitten mukavuussyistä edelleen kutsua itseäni aivan yksinkertaisesti joogaopettajaksi. En halunnut tehdä oppilailleni monimutkaiseksi sitä, miten minua pitäisi nimittää. Sanoisinko heille, että vaikka pidänkin kursseja, en ole missään nimessä mikään opettaja!?

No, elämä kulkee eteenpäin ja asiat muuttuvat. Kun pari vuotta sitten Sakraalijooga syntyi sydämessäni, opettajuuteni joutui eri tavalla syyniini. Kun olin vapaa siitä, miten jonkun toisen mielestä minun piti joogaa opettaa ja miksi sain itseäni nimittää, olin tosiaan vapaa. Se vapaus teki paljon opetushetkilleni. En opettanut enää mitään. Olin läsnä. Opetus tuli niihin hetkiin, ei välttämättä edes minun suustani, mutta se tuli. Ei ollut opettajaa, ei oppilaita. Oli Rakkaus, joka opetti jokaista. Niinpä voin nyt iloisesti julistautua ihmiseksi, joka ei olekaan joogaopettaja. Nyt vain olen.

Presences

As a yoga teacher I work with the challenge we humans have of being present. This is the difficulty that the beginner practitioner also soon realizes. The asana practice makes it quickly tangible how the mind runs ahead of the breath and the physical movement. That’s why the practitioner gets out of breath and the movements become careless. If the mind calms down and settles into the breath and the body, the practice unfolds smoothly and one feels full.

For many people the presence doesn’t even seem important. It’s enough to be here more or less. Only when one realizes that one’s really never present here and now, one can ask oneself some questions. Can I go through my whole life without ever really meeting with myself? Can I spend my life beside myself?

The regular asana practice is probably hard for many precisely because it requires presence and to be present you should detach yourself from everything else. On the other hand the presence in the body is tough also when you have been outside of yourself for years and the subtle sensations of your body confuse you. When we realize the importance of the body in the entirety of being human we can use the asana practice to deepen our presence.

The presence in the body is actually much more demanding than mindfulness, because it means total awareness. Some people can close themselves in their minds and go on with being absent through thinking. The real presence includes the stream of consciousness, the sensations of the body, the emotions and the vital energy. Everything. Nothing is rejected.

I believe there are two basic reasons why people are not present in their body. One is because they have problems in their life and their mind is attached to their worries. Under these circumstances the absentmindedness is easily justified and ignored with a thought that as soon as the worries go away, one can (re-)start practicing yoga. As long as the problems are here, the yoga is not possible.

The other reason is because life is going so well. The mind is attached to the mental images of happiness and success and it seems the present moment doesn’t give more than these images. In these situations we think that when the period of happiness is over, then we can practice yoga. Right now it’s not worth it, we don’t have time nor patience.

The presence is actually something we choose to live. The circumstances will never be ideal. The outer conditions will always make us feel happy or unhappy. What counts is what happens inside of us. When life goes really well, we should be able to stop the hype inside of us to cultivate our presence. Because later when we face difficult times and feelings, we have already access to the always soothing reality through our presence. The images of unhappiness or threat don’t overwhelm us.

It’s only in the body this moment vibrates. But do we have the courage to surrender to our body? Do we have the courage to let go of the images and to be open to life?

PRÉSENCES

En tant que professeure de yoga, je suis constamment face au défi que présente la présence à nous, les humains. C’est quelque chose qui frappe aussi le débutant dans le yoga postural. La pratique des asanas va vite montrer que le mental devance la respiration et le mouvement, ce qui fait que le pratiquant se trouve hors du souffle et que les mouvements deviennent imprécis et vides. Si, par contre, le mental s’installe dans la respiration et le corps, tout se passe dans la douceur et l’épanouissement.

Mais pour beaucoup la présence n’a pas tellement d’importance. Ça suffit d’être là, plus ou moins. C’est seulement quand on se rend compte, qu’on n’est jamais là, qu’on commence à réfléchir. Peut-on aller jusqu’au bout sans jamais être ici et maintenant, sans jamais se rencontrer vraiment? Peut-on vivre toute sa vie à côté de soi-même?

Lorsque nous sommes conscients de la signification du corps physique pour notre humanité, nous pouvons approfondir notre présence par la pratique des asanas. La pratique des asanas régulière pose souvent des problèmes, car elle requière la présence et la vraie présence nous oblige à nous détacher de tout le reste. La présence est difficile aussi, quand nous avons été hors de notre corps pendant des années et nous ne parvenons pas à lire les messages subtiles de notre corps.

En fait, la présence dans le corps physique est une présence plus totale que la présence dans le mental. Il y en a qui se ferment dans leur mental et continuent ainsi leur absence par la pensée. La vraie présence inclut le flux de conscience, les sensations physiques, les émotions et l’énergie vitale. Tout. Rien n’est rejeté.

Je pense qu’il y a deux raisons principales, pourquoi les gens ne sont pas présents dans leurs corps. La première est parce que ça ne va pas. Ils ont des problèmes dans leur vie et le mental est attaché à des soucis. Dans ces moments-là, l’absence se justifie par ces pensées: Quand on a des problèmes, on n’arrive pas à pratiquer le yoga. Mais dès que les problèmes sont résolus, on peut reprendre.

Et la seconde raison est parce que ça va très bien! Le mental s’attache aux images du bonheur et du succès. Comparé à ces images, le moment présent n’a pas autant à donner. On se dit, que quand le bonheur s’affaiblira, on va se (re-)mettre au yoga. Maintenant, ce n’est pas la peine, on n’a pas le temps ni la patience.

La présence est finalement quelque chose que nous choisissons à vivre. Les circonstances ne seront jamais idéales. Les conditions externes nous feront sentir soit heureux ou malheureux. Ce qui compte, c’est ce que nous avons à l’intérieur. Lorsque ça va très bien, nous devrions freiner l’excitation pour cultiver notre présence. Ça va nous servir aux moments de difficultés, car nous avons déjà l’accès à la réalité toujours apaisante par notre présence. Les images menaçantes ne nous envahissent pas.

C’est uniquement dans le corps où le moment présent vibre. Mais osons-nous nous adonner à notre corps? Osons-nous nous détacher des images que nous avons créées et nous ouvrir à la vie?

LÄSNÄOLOJA

Joogaopettajana on tiiviisti tekemisissä sen kanssa, miten vaikeaa meidän ihmisten on olla läsnä. Tämän huomion aloitteleva harjoittelijakin tekee hyvin nopeasti. Asanaharjoituksessa tulee näkyväksi, miten mieli viilettää hengityksen tai fyysisen tekemisen edellä. Tästä syystä harjoittelija hengästyy tai liikkeet ovat huolimattomia ja hengettömiä. Jos taas mieli rauhoittuu ja asettuu hengitykseen ja kehoon, kaikki sujuu sulavasti ja oleminen tuntuu täyteläiseltä.

Kaikille läsnäolo ei tunnu mitenkään tärkeältä. Kunhan nyt on jotenkuten läsnä, se riittää. Sitten kun herää tajuamaan, että ei oikeastaan koskaan ole käsilläolevassa hetkessä, asia voi tietenkin pistää miettimään. Voiko elämänsä elää ilman, että koskaan kohtaa itsensä todella? Voiko elämän elää itsensä vieressä?

Luultavasti säännöllinen asanaharjoittelu on monelle vaikeaa nimenomaan siksi, kun se vaatii läsnäoloa ja todellinen läsnäolo pakottaa irrottamaan otteen kaikesta muusta. Toisaalta läsnäolo kehossa on tuskallisen vaikeaa myös siksi, kun on vuosia jo ollut irti itsestään eikä ymmärrä kehonsa hienovaraisia viestejä. Kun kehon merkityksen tiedostaa ihmisenä olemisen kokonaisuudessa, voi asanaharjoittelu olla nimenomaan syvenevää läsnäoloharjoittelua.

Itse asiassa kehollinen läsnäolo on vaativampi läsnäolon muoto kuin mielen tason läsnäolo. Jotkut voivat nimittäin hyvinkin muurautua mieleensä ja jatkaa läsnäolottomuuttaan ajattelemalla. Todellinen läsnäolo pitää sisällään tajunnanvirran lisäksi kehon tuntemukset, tunteet, ja vitaalienergian. Kaiken. Mitään ei torjuta.

Uskon, että on kaksi perussyytä, miksi ihmiset eivät ole läsnä kehossaan. Yksi syy on se, että heillä menee huonosti. Elämässä on ongelmia ja mieli on kiinni huolissa. Läsnäolottomuuden sivuuttaa silloin tyypillisesti ajatuksella, että kun ongelmat ovat läsnä, ei joogaamisesta oikein tule mitään. Kunhan huolet hälvenevät, sitten voi joogata.

Ja toinen syy on se,  että heillä menee hyvin. Mieli on kiinni onnellisuuden ja menestyksen mielikuvissa eikä käsillä olevalla hetkellä ole yhtä antoisaa tarjottavaa kuin mitä mielikuvissa on. Ajatus, joka näitä nousujohdanteisia tilanteita leimaa on, että sitten kun ei enää mene niin hyvin, niin sitten voi ehkä joogata. Nyt ei kannata, nyt ei ehdi eikä malta.

Läsnäolo onkin päätös. Meni sitten hyvin tai huonosti. Ihanteellisia olosuhteita ei nimittäin tule koskaan. Aina menee joko liian hyvin tai liian huonosti. Merkitystä on sillä, mitä tapahtuu sisällämme. Kun menee oikein hyvin, pitäisi kyetä hillitsemään kiihtymys ja laskeutumaan tähän hetkeen, sillä sitten kun taas menee heikommin, on reitti jo auki todellisuuden aina lohdulliselle maaperälle läsnäolon kautta.

Vain kehossa voimme kokea käsillä olevan hetken värähtelyn. Uskallammeko antautua kehoomme? Uskallammeko toisaalta päästää irti mielikuvistamme ja toisaalta ottaa elämän vastaan?

 

Photo by Anne (detail from a work of Zao Wou-Ki)

Is silence but silence?

Different yoga and meditation books talking about what happens in us or what can happen in us rarely can transmit the spiritual experience with words. The original texts are of course different. They don’t explain. They utter. They name the experiences. In translations the concepts are often left in their original form and language and they are then explained in respective languages.

The use of words is not a problem. But on the one hand yoga is something beyond mind and can’t be caught in words. And on the other hand, we readers understand and interprete the words with their everyday meanings. We use the same words in our everyday life and this is how they carry different connotations. I don’t know if it would be possible to create a universal lexicon of meditation, but right now, that this doesn’t exist, it’s good to know there’s a big difference in a word meaning whether it’s used in sacred texts or in a daily life context.

Let’s take “presence” as an example. Some people might ask how could we even not be present? Aren’t we right there where we are? Certainly. But we all know those moments when the mind is drawing our attention away from where our body is. At that moment one part of the energy is not present. And even when the energy is here and now and the mind doesn’t wander, there are big differencies in the depth of the presence.

The beginners in yoga or meditation may wonder what is so special and meaningful in presence. The word itself doesn’t sound necessarily fascinating. In daily life the presence is nothing special. But the presence yoga is about is not anything trivial. We can’t experience it’s fine quality if we have tension in the nerveous system or if our emotional body is not clear. When all the different layers in us settle in harmony and the energy in the body becomes dense, the presence becomes intense. If I was to make a difference between the everyday use of “presence” and “presence” in yoga, I would add something: “deeply dynamic and happy presence”. But it’s still not enough.

Another word that is often used to describe the meditation is “silence”. Would the stressed and anxious people be interested in experiencing silence? Why would anybody want to experience silence? Maybe it even gives an image of boredom. Of course it’s not about audition at all. It’s a feeling of silence inside, because the energy is even and still. It’s not depressive or empty. This stillness is dynamic and filled with happiness. It’s dense, soft and vibrating only love.

The individual change that comes through the practice of yoga can first mean that small things give bigger happiness. Then also the small things lose their meaning, because the perfect state doesn’t depend on them. What’s remarquable in presence and silence, is that they are not the result of a thought or any outer conditions. When actually the ego retreats, something else can emerge. Something we can’t get in touch with before it’s there. Then we feel an incredibly blissfull silence. Divine love. Everything changes through meditation. The presence. The silence.

⭐ SILENCE, EST-IL SILENCE? ⭐

Les livres de yoga et de méditation parlant de ce qui se passe à l’intérieur de nous ou de ce qui peut éventuellement se passer, peuvent rarement transmettre l’expérience spirituelle par les mots. Les textes originaux sont bien entendu différents. Ils n’expliquent pas. Ils constatent. Ils nomment les expériences. Dans les traductions les concepts sont souvent laissés dans leur langue originelle et ils sont expliqués dans les langues respectives.

L’utilisation des mots n’est pas le problème. Mais d’une part, comme le yoga est quelque chose qui a lieu au-delà du mental, il ne peut pas être vraiment mis en mots. D’autre part, nous les lecteurs, comprenons les mots par leurs significations les plus ordinaires. C’est ainsi que sont souvent mêlées les significations authentiques et les interprétations plus banales de ces mots. Nous nous servons des mêmes mots dans la vie courante et ainsi les mots portent des connotations. Je me demande s’il serait possible de créer une lexique universelle de méditation, mais pour l’instant qu’elle n’existe pas, il est bon de savoir qu’il y a une grande différence dans la signification d’un mot dans un texte sacré par rapport à son utilisation dans la vie de tous les jours.

Prenons un mot comme “présence”. Pour certains ça ne veut presque rien dire. Comment nous pourrions ne pas être présents? Ne sommes-nous pas exactement là où nous sommes? Bien sûr que si. Mais nous connaissons tous des moments où notre mental part, il est attiré par quelque chose qui n’est pas là où est notre corps. À ce moment-là, une partie de notre énergie n’est pas présente. Et même quand l’énergie est là et que l’attention du mental n’est pas dispersée, il existe de grandes différences quant à la qualité de la présence.

Les débutants en yoga et méditation peuvent se poser la question de savoir ce qu’il y a de tellement spécial et significatif dans la présence. Le mot lui-même ne paraît pas forcément transmettre quelque chose de très fascinant. Dans la vie de tous les jours, la présence n’est rien de spécial. Mais en ce qui concerne le yoga, la présence n’est rien de banal . Nous ne pouvons pas percevoir sa qualité fine tant qu’il y a des tensions dans notre système nerveux et tant que notre corps émotionnel n’est pas transparent. Lorsque toutes les couches en nous s’intstallent en harmonie et que l’énergie dans le corps devient dense et lumineuse, la présence devient intense. Si je devais faire une différence entre la présence en yoga et la présence de tous les jours, je dirais que dans le yoga, c’est une présence profondément dynamique et heureuse. Et même là, ça ne correspondrait pas encore à ce que c’est.

Un autre mot qui est souvent utilisé en parlant de la méditation, est silence. Est-ce que les gens stressés et anxieux seraient intéressés d’expérimenter le silence? Pourquoi quelqu’un voudrait le silence? Le silence peut même transmettre une image d’ennui. Bien sûr, ce silence n’a rien à faire avec le sens auditif. Il s’agit d’un ressenti du silence à l’intérieur quand l’énergie ne bouge pas. Le mouvement a cessé. Il n’y a pas d’agitation. L’énergie n’est pas déprimée ou vide. La quiétude est dynamique et remplie de bonheur. Il y a densité, douceur et vibration d’amour.

Le changement individuel par la pratique du yoga commence souvent par un nouveau sentiment, à savoir que les petites choses donnent un plus grand bonheur. Après, mêmes les petites choses disparaissent, car notre état de bonheur ne dépendent pas d’elles. Dans la vraie présence et vrai silence il n’y a pas de cause et effet. Le bonheur ne dépend de rien. Lorsque notre égo part en retrait, quelque chose d’autre peut émerger. Quelque chose nous ne pouvons pas connaître avant qu’il ne soit là. Là, nous sentons un silence extatique. Une divinité. Tout est transformé par la méditation. La présence. Le silence. Tout.

⭐ ONKO HILJAISUUS HILJAISUUTTA? ⭐

Erilaiset jooga- ja meditaatioteokset, jotka kertovat siitä mitä ihmisessä sisäisesti tapahtuu tai voi tapahtua, pystyvät harvoin välittämään sanojen avulla todellista henkistä kokemusta. Eri asia on tietenkin alkuperäiset tekstit, joissa selityksiä ei olekaan. On vain termit, jotka tarkoittavat tiettyä kokemusta. Monesti tärkeimmät sanat ja käsitteet jätetäänkin käännösteksteissä alkuperäiskielelle ja ne selitetään kirjoittajan omalla äidinkielellä.

Ongelma ei ole tietenkään sanoissa, vaan ensinnäkin siinä että joogakokemukset ovat mielen ulottumattomissa. Ja toisaalta siinä miten lukijoina liitämme sanoihin jotain muuta. Sanoilla kun on arkipäivän konnotaatioita. Niiden ensisijaiset merkitykset nousevat niiden yleisestä käytöstä. En tiedä onko universaali meditaatiosanasto mahdollista kehittää, mutta tässä vaiheessa, kun sellaista ei vielä ole, on hyvä ymmärtää että sanojen merkitys ja laatu on pyhissä teksteissä eri kuin arkikontekstissa.

‘Läsnäolo’ voi toimia tästä mainiosti esimerkkinä. Se voi herättää joissakuissa ihmetystä. Miten voisimme ollakaan muuta kuin läsnä? Emmekö ole siellä missä olemme? Toki näin on. Mutta kaikilla meillä on niitä hetkiä, kun mieli vetää johonkin muualle kuin missä keho on. Silloin osa energiastamme on poissa tästä hetkestä. Ja sittenkin kun energia pysyy paikallaan eikä mieli irrottaudu käsilläolevasta tilanteesta, on suuria eroja siinä miten läsnäolo toteutuu.

Varmasti ihmiset aloittaessaan joogaa tai meditaatiota miettivät joskus mikä läsnäolossa on niin eriskummallista ja merkittävää. Sanassa ei ole ehkä mitään houkuttelevaa. Arkipäiväisessä läsnäolossa ei myöskään mitään ihmeellistä. Siinä läsnäolossa, josta joogassa on kyse, on läsnä jotain muuta kuin mitä ihminen itse siihen voi tuoda. Tällaista läsnäolon laatua ei voi kokea, jos ei ole purkanut hermostostaan jännitystä ja kirkastanut tunnekehoaan. Vasta sitten kaikki ihmisen eri tasot asettuvat harmoniaan ja energia kehossa tiivistyy. Jos itse kääntäisin tuon sanan, tai erottaisin sen arkikäytöstä, lisäisin siihen jotain: “syvästi täyteläinen ja onnellinen läsnäolo”. Sekin tuntuu vielä puutteelliselta.

Toinen meditaatioon läheisesti liittyvä, olotilaa kuvaava sana on “hiljaisuus”. Kuinka moni stressaantunut ja ahdistunut ihminen edes voisi kiinnostua hiljaisuudesta? Ehkä se on jopa luotaantyöntävää, koska ajatus voi olla, että hiljaisuus vain korostaisi omaa huonoa oloa. Tai että se on tylsää. Miksi kukaan haluaisi kokea hiljaisuutta? Hiljaisuus ei tässä yhteydessä liity lainkaan kuuloaistiin. Hiljaisuus on sitä, että sisällä tuntuu hiljaiselta, koska energia on tasaantunut ja se on liikkumatonta. Kuitenkin tämä liikkumattomuus on dynaamista ja täydellisen onnellista. Se ei ole tyhjää, se ei ole masentunutta. Se on tiheää, pehmeää ja värähtelee rakkautta.

Yksilötasolla muutos voi olla ensin sitä, että pienet asiat tuovat isompaa onnellisuutta, kun ennen onneen vaadittiin jotain isoa. Sitten pienetkin ilon tuottajat muuttuvat merkityksettömiksi siinä mielessä, että täydellinen olotila ei ole niistä riippuvainen. Merkittävää läsnäolossa ja hiljaisuudessa onkin se, että ne eivät synny mistään ajatuksesta tai tietyistä ulkoisista olosuhteista. Kun egomme poistuu näyttämöltä, esiin nousee jotain sellaista, josta meillä ei ole käsitystä ennen kuin sen koemme. Onnellinen ja täyteläinen hiljaisuus täyttää meidät. Hiljaisuus onkin taivaallista rakkautta. Kaikki muuttuu meditaation kautta. Läsnäolo. Hiljaisuus.

Photo by Mari Jannela

Head over heels

My flamenco teacher in Paris, Patricio Martin, has inspired me enormously in his classes, as an instructor of course, but also as an artist who lives his art every waking moment. When he watches us dance, he must sometimes remind us of very simple things. Like “First be conscious, then take action.” 💡 His a great example of presence and a capacity of putting intensity and magic in his gestures. I love to see him make grimaces of suffering when he hears the nonmusicality of our claps and heel sounds executed with inadvertence, haste and even stupidity sometimes. He always tells us to make music with our feet and hands, to give a musical quality, life, beauty to our gestures. I admire his strictness. And I’m so grateful to him.

This kind of experience of love in action made me do an inverse comparison to yoga practice and more specifically to mantras in a group situation. I’ve been astonished for years why people shout the mantras and why the chant is a manifestation of stress and speed. Where is the sacredness? I don’t think we need a specially beautiful voice, but an action that grows from the heart. When the voice vibrates with our heart, it has a completely different quality in it. It becomes a sound of love. Then any voice sounds beautiful, because the softness and the spirit modify its quality tremendeously. If we are not present in our voice, we’re just repeating words and everything becomes banal, boring and cold.

The mantras and the use of my own voice is something really extraordinary for me. I don’t know why I feel so deeply when I chant. It’s a feeling as if I was saying a final farewell to the dearest person. It’s overwhelmingly sad, warm, soft, beautiful and heartbreakingly joyful at the same time. This state is something I also know through dance. I believe that no matter if it’s dance, chanting or something else, to put beauty into it, all we need, is to really be present and to have the intention to give something from ourselves. But it’s not enough to be present every other second, we need to be there every second. This makes the difference. A real artist is present, (s)he fills her/himself completely and then (s)he fills the space with her/his action. A real yogi/yogini does exactly the same.

CŒUR AUX TALONS

Mon professeur de flamenco à Paris, Patricio Martin, m’a énormément inspirée dans ses cours, bien sûr en tant qu’enseignant mais aussi en tant qu’artiste qui vit son art. En nous regardant danser, Patricio est obligé de nous rappeller des choses simples, par exemple: “D’abord la conscience et ensuite l’action”. 💡 Lui-même est un parfait exemple d’une présence époustouflante et de la capacité de mettre de l’intensité et de la magie dans ses gestes. Qu’est-ce que j’aime voir son visage se crisper sous l’effet de non-musicalité de nos coups de talons ou de nos “palmas claras” ou “palmas sordas” exécutés d’une manière inattentive, indifférente, stupide parfois. Il nous demande toujours de faire de la musique avec nos pieds et nos mains, de donner une qualité musicale, une vie, une beauté à ce que nous faisons. J’adore son exigence! Et je lui en suis extrêmement reconnaissante.

J’ai fait le rapprochement inverse avec le chanting dans la tradition de yoga. Je vois que dans l’Ashtanga yoga les gens ont tendance à sinon crier au moins à dire les mantras d’une façon qui ne laisse pas trop la place à l’amour ou au sacré. Les voix insensibles qui s’accélèrent et qui créent du stress. Ce n’est pas une question d’avoir une voix pure ou un timbre personnel, mais il s’agit de vouloir donner avec son coeur. Donner de la qualité. La qualité du cœur, c’est l’amour. Chaque voix résonne joliment quand il y a le cœur, la respiration et la présence. Quand on n’est vraiment pas à l’intérieur de soi, quand on s’observe, quand on ne fait que répéter, c’est plat, ennuyeux.

Pour moi, les mantras, l’utilisation de ma propre voix, est quelque chose d’extraordinaire. Ce que je ressens à chaque fois en faisant des mantras, c’est presque l’équivalent à des adieux pour toujours à un être cher. Ça me remplit à la fois d’une douce tristesse, d’une joie déchirante, de l’exquisité de la vie et de la mort. Mais ceci, je connais déjà par la danse. J’accueille toutes les émotions. Je crois que, que ça soit la danse, le chanting ou autre chose, pour que ça soit beau, il suffit d’être vraiment présent et d’avoir cette intention de donner quelque chose de beau de soi-même. Mais il faut être présent à chaque moment, pas à toutes les deux secondes. C’est là la différence. Un vrai artiste est présent, il remplit d’abord son être et puis l’espace avec ce qu’il fait. Un vrai yogi, une vraie yogini, c’est pareil.

MITÄ KUULUU?

Pariisilainen flamenco-opettajani, Patricio Martin, on tuonut pelkällä olemuksellaan elämääni suunnattomasti inspiraatiota. Hän on loistava opettaja ja sen lisäksi taitelija, joka tekee taiteensa näkyväksi joka hetki. Minua ovat valtavasti kiehtoneet monet hänen lausahduksensa. Mitä tanssiaskeliin tulee, yksi tärkeä asia on ollut: “Ensin tietoisuus, sitten toiminta.” 💡 Hän on itse oivallinen esimerkki henkeäsalpaavasta läsnäolosta ja kyvystä laittaa tarvittaessa mieletön intensiteetti eleeseen kuin eleeseen. Minut tekee onnelliseksi hänen tuskasta rypistyvä otsansa kun hän kuulee epämusikaalisia kantapään kopautuksia tai huolimattomia käsien taputuksia, jotka on läiskitty tanssin sekaan jotenkin tunteettomasti. Hän kehottaa meitä aina soittamaan jaloilla ja käsillä, antamaan kaikelle tekemisellemme musikaalista laatua, elämää, kauneutta.

Löydän tästä rakkaudesta ja kokemisen tavasta käänteisiä yhtymäkohtia joogaharjoitteluun ja varsinkin yhteismantroihin. Ashtangajoogassa olen kautta vuosien ihmetellyt sitä miten ja miksi mantrat miltei huudetaan läpi. Ihmisten äänet kaikuvat tunteettomuutta ja vauhtia. Kaikki pyhyys tuntuu olevan kaukana. Kysymys ei ole lainkaan siitä, että ihmisellä pitäisi olla kaunis lauluääni, vaan siitä, että tekeminen lähtee sydämen läsnäolosta. Kun äänen väreily yhtyy sydämen energiaan, siihen tulee aivan erilainen laatu. Rakkauden sointu. Silloin jokainen ääni soi kauniisti, sillä hengityksen pehmeys ja hengen läsnäolo muuttavat sitä hämmästyttävästi. Jos taas ihminen ei ole läsnä itsessään ja vain toistaa sanoja, kaikki muuttuu latteaksi, ikävystyttäväksi ja kylmäksi.

Itse tunnen aina mantroja laulaessani sellaista rakkautta kuin jättäisin viimeiset jäähyväiset rakkaimmalle ihmiselle. Jotain suurta, surullisenkaunista, lämmintä ja pehmeänviiltävää. Koko elämän ja kuoleman sisäänsäsulkevaa. Näin tunnen myös tanssiessani. Minusta tuntuu, että usein riittääkin, kun meillä on halu kokea syvästi ja tehdä asiat kauniisti, olla antajana siis täysin läsnä. Mutta se tarkoittaa todellakin sellaista läsnäoloa, josta ei tipahdeta pois joka toinen sekunti. Ja siinä on se suuri ero! Todellinen taiteilija täyttää koko tilan omalla energiallaan ja läsnäolollaan. Samoin tekee todellinen joogi tai joogini.

Patricio Martin